Velka vaaliaseena

HEIKKI LUOSTARINEN – Vuoden 2023 huhtikuussa käytiin Suomessa hyvin tavalliset eduskuntavaalit, joiden tärkein kysymys oli julkinen velka. Valtiovarainministeriö vaati sopeuttamaan tulevan vaalikauden aikana julkista taloutta kuuden miljardin euron verran. Osa puolueista hyväksyi VM:n esityksen sellaisenaan saaden rinnalleen elinkeinoelämän etujärjestöt, Suomen Pankin, tasavallan presidentin sekä suuren osan suomalaista uutismediaa ja kansaa.

Vaalit olivat aivan tavalliset siksi, että sama kaava on toistunut monissa eduskuntavaaleissa vuoden 1991 jälkeen. Sopeuttamisvaatimuksen luku, tasan kuusi miljardia euroa, on ollut sama vuosina 2011, 2015 ja 2023, ja nuo miljardit purjeissaan ovat edenneet pääministereiksi Jyrki Katainen, Juha Sipilä ja Petteri Orpo.

Ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja valtiovarainministeriö esitti kahden miljardin leikkauksia, ja vaalien tärkein kysymys oli vanhusten hoivan laatu. Silloin pääministeriksi nousi Antti Rinne.

Tästä tilanteesta lähtee liikkeelle tutkimukseni Helsingin Sanomat ja julkinen velka eduskuntavaaleissa 1995, 2011 ja 2023.

Julkisen velan asema vaalien tärkeänä, usein tärkeimpänä, kysymyksenä on sikäli perusteltua, että velkasuhde – velan määrä suhteessa bruttokansantuotteeseen – on kasvanut Sipilän hallituksen kautta lukuun ottamatta finanssikriisistä (2008–2009) lähtien. Toisaalta näyttää siltä, että kuusi miljardia on voittajan luku, vaalikampanjoiden tuttu ja tehokas väline, joka halutaan tietoisesti nostaa kärkeen.

Julkisyhteisöjen velka on ollut näkyvä vaaliteema Suomessa silloinkin, kun valtiontalous on ollut vahva ja velkasuhde matala. Sopeuttamisen tarve on silloin perusteltu varautumisella huonoihin aikoihin ja ns. kestävyysvajeella, eli väestön ikääntymisestä johtuvalla menojen kasvulla. Valtiovarainministeriö varoitti suurten ikäluokkien eläköitymisestä jo 1995, jolloin boomereilla oli työuraa jäljellä vielä 15–20 vuotta.

Perinteitä on myös sillä, että vaalien alla uutismediassa puhaltaa velkamyrsky. Tarkastelen tätä velkavaalien kaavaa suomalaisen uutismedian lippulaivan Helsingin Sanomien kautta vuosien 1995, 2011 ja 2023 eduskuntavaaleissa.

Nämä vaalit on valittu siksi, että niitä edeltävällä vaalikaudella Suomea koetteli talouden šokki, joka johti julkisen velan selvään kasvuun: ensin syvä lama, sitten finanssikriisi sekä viimeksi korona ja Venäjän Ukrainassa aloittama sota. Ahon hallituksen aikana valtionvelka nousi lähes 45 prosenttiyksikköä, Vanhasen–Kiviniemen hallituksen aikana noin kymmenen prosenttiyksikköä ja Rinteen–Marinin hallituksen aikana noin 11 prosenttiyksikköä.

Hampaat naulaan, kun leipä loppui

Suomalainen sananlasku

Luet parhaillaan laajemman tutkimuksen tiivistelmää. Tutkimus ja sen liiteaineisto löytyvät tämän tekstin lopussa olevan linkin avulla.

Tutkimuksen taustoittavassa osassa I esittelen hieman taloustieteessä julkisesta velasta käytyä suomalaista keskustelua sekä julkiseen velkaan/valtionvelkaan liittyvää käsitteistöä ja dataa. Erityistä huomiota kohdistan taloustieteen valtavirran velka-ajatteluun ja sen vaihtoehtoihin. Taustoitan myös valtiovarainministeriön roolia velkateeman ajurina ja avaan uutismedian, talouden asiantuntijoiden ja politiikan nykyistä suhdetta.

Tutkimuksen aineistoa ja metodiikka koskevassa osassa II kerron, miksi tutkimusaineistona käytetyt noin 800 lehdennumeroa valitsin sekä mitä niistä etsin ja miten. Tutkin Helsingin Sanomien pääkirjoitukset seitsemän kuukautta ennen vuosien 1995, 2011 ja 2023 eduskuntavaaleja sekä vuosina 2022–2023 myös muut velkateemaan liittyvät jutut. Vertailuaineistona olen käyttänyt Iltalehteä, jonka pääkirjoitukset kävin läpi myös seitsemältä kuukaudelta ennen vuoden 2023 vaaleja.

Tutkimuksen empiirisessä osassa III esittelen kunkin tarkastelujakson keskeiset tulokset ja pohdin joitakin erityiskysymyksiä, kuten sosiaalisen median vaikutusta perinteiseen journalismiin. Tutkimuksen päättävässä osassa IV vedän yhteen tuloksia ja keskustelen aineiston esiin nostamista kysymyksistä. Liitteessä on referaatit tulosten kannalta tärkeimmistä 417 lehtijutusta.

Tässä tiivistelmässä ei ole lähdeviitteitä, ne löytyvät itse tutkimuksesta.

Suomen valtionvelan ongelma ei ole sen määrä,
vaan sen nopea kasvu.

Helsingin Sanomat 18.1.1983, s. 22.

Tavoitteeni ei ole Helsingin Sanomien moittiminen tai kehuminen, se vain saa luvan edustaa suomalaista uutismediaa laajemminkin ja myös sitä julkisuuden prosessia, jossa eri intressiryhmät pyrkivät vaikuttamaan vaalitulokseen.

Politiikka on nykypäivän journalismille hyvin tärkeä sisältö, ja siihen on panostettu voimavaroja. Poliitikot ja puolueet luovat houkuttelevia henkilöbrändejä ja draamaa median käsitellä ja vahvojen tunteiden kohteita yleisön kiintyä tai inhota. Politiikka sopii tunteita hyväksikäyttävän uutismedian aikaan.

Ja olipa kyse sitten säästä, pörssikursseista tai valtion budjetista, äärimmäisyydet vetävät yleisöä puoleensa. Velkateemaan usein kytkeytyvä tuhon ja katastrofin mahdollisuus voi osin selittää sen kiinnostavuutta. Uutismediat näkevät kunkin aiheen ja jutun houkuttelevuuden reaaliaikaisesti seuratessaan ns. yleisöanalytiikan avulla lukijoiden liikkeitä verkossa.

Yli 30 vuoden kaari Suomen politiikassa on pitkä. Muutokset ovat olleet suuria myös mediakentässä, mutta Helsingin Sanomien asema maan suurimpana ja arvostetuimpana sanomalehtenä on säilynyt, samoin sen arvoliberaali linja. Lehti on itsenäinen ja laadukas.

Yksi muutos on se, että uutismedialla on nykyisin monia muitakin tapoja vaikuttaa vaalien puheenaiheisiin kuin pääkirjoituksissa ilmenevä oma mielipiteensä. Ennen vuoden 2023 vaaleja Helsingin Sanomat muun muassa järjesti kaksi keskustelutilaisuutta, joiden keskeisenä aiheena oli julkinen talous. Lehdellä oli oma vaalikone ja se teetti mielipidetutkimuksen, joissa kummassakin kysyttiin julkiseen velkaan liittyviä kysymyksiä. HS kehitti myös verkkoon leikkauskoneen, jolla yleisö sai harjoitella saksimista oman makunsa mukaan.

Käsittelen tutkimuksessa tarkemmin uutismedian tapoja rakentaa vaaliteemojen tärkeysjärjestystä. Se ei tarkoita, että väittäisin Helsingin Sanomien yrittäneen vaikuttaa tai pystyneen vaikuttamaan vaaleihin niin, että julkisyhteisöjen velka nousi keskeiseksi kysymykseksi. Se tarkoittaa kuitenkin, ettei HS voi sanoa istuneensa aidan reunalla ja seuranneensa vaalikampanjaa täysin ulkopuolisena tarkkailijana. Velka oli sille tärkeä teema ja sillä oli oma vaikutuksensa vaalikeskustelujen suuntaan.

Ei niin pientä ojaa
ettei sinne oma lehmä mahtuisi

Suomalainen sanalasku

Politiikka voidaan ymmärtää monella eri tavalla, esimerkiksi aatteelliseksi ja ideologiseksi kamppailuksi, yhteiskunnan eturyhmien väliseksi tulonjakotaisteluksi, valtion hallinnoimiseksi, yhteiskunnallisten uudistusten aktiiviseksi toteuttamiseksi tai valtaa hamuavien poliitikkojen keskinäiseksi kilpailuksi. Vuoden 1995 vaalien aikaan olivat Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa selvimmin esillä hallinnointi ja tulonjakotaistelu, vuonna 2011 yhteiskuntaa kehittävien poliittisten ohjelmien toteuttaminen ja 2023 huomionhakuisten huutajien kilpailu. HS:n tulokulma viime vaaleihin näkyi hyvin kahden sunnuntain pääkirjoituksista juuri ennen ennakkoäänestyksen alkamista: Riitainen kuoro hakee huomiota (12.3.2023) ja Huuto yltyy, kun vaalipäivä lähenee (19.3.2023).

Ennen vuoden 1995 vaaleja Helsingin Sanomat piti Esko Ahon porvarihallituksen talouspolitiikan päälinjaa oikeana, mutta työllisyyden hoidon laiminlyöntiä suurena epäonnistumisena. Hallitus oli lehden mukaan aivan oikein säästänyt ja leikannut, mutta liian vähän. Pääkirjoitukset olivat kriittisiä myös Paavo Lipposen johtamia opposition sosialidemokraatteja kohtaan, mutta he pääsivät vähemmällä kuin Ahon kabinetti. Kritiikki oli kovasanaista, usein tylyä, mutta suoraa. Kritiikin kohdetta ei pilkattu. Politiikan liikkumatila nähtiin hyvin kapeaksi markkinavoimien puristuksessa; kyse oli kriisien hoitamisesta, ei paremman yhteiskunnan rakentamisesta.

Vuosina 2010–2011 Helsingin Sanomat käsitteli politiikkaa paljon myönteisemmin kuin kahtena muuna jaksona. Lehti oli hyvin kiinnostunut sosiaalisista innovaatioista ja osoitti pääkirjoituksissa usein tukeaan yhteiskunnan vähäosaisille ryhmille. Vaikka HS tunnusti valtiontalouden tasapainottamisen ja kestävyysvajeen umpeen kuromisen tarpeen, se esitti hyvinvointivaltion vastuiden laajentamista moniin uusiin suuntiin. HS:n käsitys politiikasta tuntui olevan rationaalinen ja konsensushakuinen: yhteiskuntaa suunnitellaan ja rakennetaan yhteistyöllä ja tutkitulla tiedolla. Politiikan liikkumatila nähtiin hyvin laajaksi.

Vuosina 2022–2023 Helsingin Sanomien suhtautuminen Rinteen–Marinin hallitukseen oli hyvin kriittinen ja usein ivallinen. Käsitys politiikasta oli kyyninen: poliitikot lotraavat, lapioivat ja holvaavat rahaa omille äänestäjilleen, jos heitä eivät pidä kurissa valtiovarainministeriön virkamiehet ja menokehykset. Kritiikki ei ollut yhtä suoraa kuin 1990-luvulla. On ehkä sosiaalisen median vaikutusta, että hallitukseen kohdistuva arvostelu puettiin usein tunteet pintaan nostavien nasakoiden vinoilujen muotoon Twitter-viestinnän tapaan. Valtiontalouden hoito nähtiin 1990-luvun tapaan vaihtoehdottomana; oli vain yksi mahdollinen tie eteenpäin, hyvinvointivaltion jakamien etuuksien voimakas karsiminen. Edessä ei siintänyt tavoitteita, vaan parhaimmillaankin vain katastrofin välttäminen.

Rikas hallitsee köyhiä, ja velallinen joutuu velkojan orjaksi.

Sananlaskut 22:7

Helsingin Sanomien poliittinen orientaatio avautuu hieman laajempana, jos tarkastelee myös lehden suhdetta työmarkkinoiden eturyhmiin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen.

Lamavaaleissa 1995 Helsingin Sanomat oli hyvin jyrkkä ammattiyhdistysliikkeen kriitikko ja vahva työnantajajärjestöjen tukija; lehti leimasi kiivaimmillaan ay-liikkeen demokratian vaarantavaksi ulkoparlamentaariseksi voimaksi. Vuoden 2011 vaalien alla HS piti ay-liikettä rakentavana yhteiskunnan toimijana ja kohteli työmarkkinoiden osapuolia varsin tasapuolisesti. Vuosina 2022–2023 vaaka oli kallistunut uudelleen työnantajien suuntaan, ja HS kohdisti hyvin kärkevää kritiikkiä erityisesti ay-liikkeen järjestämiin työtaisteluihin.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yhteiskunnan heikoimpien ryhmien asiat olivat vuonna 1995 Helsingin Sanomissa melko näkymättömiä, pääkirjoitustoimituksen sosiaalinen omatunto vaikutti sikeäuniselta. Vuonna 2011 se oli hereillä ja aktiivinen. Lehti vastusti kasvavia tuloeroja ja kannatti sosiaalista, alueellista ja sukupuolten välistä tasa-arvoa sekä palvelujen saatavuuden takaamista sitovin normein.

Vuonna 2023 HS oli jotakin tältä väliltä. Lehti nosti esiin joitakin ryhmiä, kuten putkaan kuolleet, joiden oikeuksien puolustamista voi pitää eettisesti tärkeänä eikä mitenkään mediaseksikkäänä asiana. Samanlaista intoa parantaa Suomea sillä ei kuitenkaan ollut kuin vuosina 2010–2011.

Yhteistä kaikille kolmelle tutkimusjaksolle oli se, että eduskuntavaalien talouskeskustelun ytimessä on ollut aina julkisyhteisöjen talous, eivät yritysten tai yksityisten kansalaisten talousongelmat. EU:n tekemien mielipidetutkimusten mukaan tämä on erityinen suomalainen piirre, muualla unionin alueella julkinen velka ei ole yleensä yhtä tärkeä kysymys.

Rahalla saa ja velalla pääsee

HS:n pääkirjoituksen otsikko 25.1.2023

Vuosina 1994–1995 ja 2022–2023 Helsingin Sanomien analyysi Suomen tilasta oli sama: maa on kriisissä ja sen tärkein ongelma on valtion ottama velka, joka vaatii välittömiä ja raskaita toimia. Talouskasvu ei riittänyt kuromaan umpeen velkasuhteen repeämää, vaan tarvittiin välttämättä leikkauksia. Verojen korottamista HS piti kumpanakin tutkimusjaksona talouden kehitykselle haitallisena keinona tasapainottaa valtiontaloutta, eikä veronkierron estämisestä tai veropohjan laajentamisesta ollut saatavissa sellaista lisätuloa, jolla olisi merkitystä valtiontalouden kokonaisuudessa. Yleiset tehostamisen lupaukset olivat sanahelinää ja kosmeettista puuhastelua. Ainoa todellinen ratkaisu oli etuuksien ja tulonsiirtojen tuntuva leikkaaminen.

Näille kahdelle tutkimusjaksoille oli yhteistä myös se, että Helsingin Sanomat katsoi budjettileikkaukset aina köyhän ystäväksi, sillä vain tasapainoinen valtiontalous tekee hyvinvointivaltion mahdolliseksi. Se oli kuitenkin kasvanut niin suureksi, että uhkasi omaa olemassaoloaan; Suomen talouden hartiat olivat liian kapeat kannattelemaan painavaa sosiaaliturvaa. Sosiaalivaltion turvaverkkoa pidettiin niin kattavana, ettei karsinta vaaranna vähävaraisimpien asemaa. Leikkaamisen varaa siis oli.

Vuosina 2010–2011 Helsingin Sanomat oli varovaisempi, se tuntui tietävän, mikä oli pienituloisten todellinen elintaso ja miten leikkaukset siihen vaikuttaisivat. Suomi ei lehden mukaan ollut kriisissä, vaan eli tavallista arkeaan. Verotus ei ollut mörkö, vaan lehti jopa pohti progressiivisen pääomaverotuksen palauttamista. Leikkaukset eivät olleet köyhän pelastaja, vaan vaara köyhille. Kestävyysvajeen kurominen oli välttämätöntä, mutta ei kiireellistä. Muilla tutkimusjaksoilla HS ehdotteli omia suosikkejaan säästökohteiksi, vuosina 2010–2011 uusia yhteiskunnan tuottamia palveluja.

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen kansantaloudellinen ajattelu on seurannut pääosin kunkin aikakauden taloustieteen valtavirran näkemystä. Lehti piti elvytystä vuosina 1994–1995 täysin poissuljettuna mahdollisuutena; vain luja leikkaaminen auttaisi talouden kasvuun. Vuosina 2010–2011 HS hyväksyi elvytyksen välttämättömänä pahana ja suhtautui siihen jonkin aikaa suopeasti koronapandemian iskiessä talouteen. Vuoden 2022 syksyllä HS oli kuitenkin siirtynyt arvostelemaan jyrkästi Marinin hallitusta auki jätetystä velkahanasta ja hallituksen sisäisten ongelmien hoitamisesta lainarahalla.

Mikäli koko valtionvelka kasattaisiin
tuhannen markan seteleinä pinoon,
torni nousisi 4,3 kilometrin korkeuteen.

Marko Junkkari HS 5.7.1997 s. A 15

Julkisyhteisöjen velkaa kuvattiin lukijalle 1990-luvulla ennen kaikkea absoluuttisina lukuina, kymmeninä ja satoina miljardeina tai tikittävänä velkakellona. Vähitellen eteni ajatus siitä, että merkitystä on ennen kaikkea velan ja kansantalouden koon suhteella.

Vaaleissa 1995 julkinen velka rinnastettiin kotitalouksien velkaan; kaikkihan on maksettava, eikös juu. Vuosien 2011 ja 2023 vaaleissa lukijalle kerrottiin, että julkinen velka ei ole luonteeltaan aivan samanlainen asia kuin yksityistalouden velka eikä sitä välttämättä koskaan makseta kokonaan pois. Lehti ei kuitenkaan avannut syvemmin julkisyhteisöjen velkaan liittyviä käsitteitä ja taloustutkimuksen erilaisia lähestymistapoja.

Kulutuskysynnän, palveluiden ja kotimarkkinoiden arvostus oli Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa vielä vuonna 1995 hyvin vähäinen, keskiössä oli aina vientiteollisuus. Kotimarkkinoilla vain kierrätetään samaa viisikymppistä taskusta toiseen, uutta arvoa ei synny pesemällä toistemme paitoja. 2000-luvulla erityisesti palvelusektorin merkitys kansantaloudessa nähtiin jo paremmin.

Vuosien 2022–2023 Helsingin Sanomissa näkyy hyvin se asema, jonka ekonomistit ovat saavuttaneet politiikassa ja yhteiskuntaa koskevassa julkisessa keskustelussa. Heitä ei suotta kutsuta vaikutusvaltaisimmiksi yhteiskuntatieteilijöiksi, joiden roolia voi hyvin verrata hyvinvointivaltion rakentamiskauden sosiologeihin ja sosiaalipolitiikan tutkijoihin.

Yhtäkään lohkoa ei voi
pyhittää etukäteen koskemattomaksi

Raimo Sailas Iltalehdessä 21.1.1995, s. 20.

Valtiovarainministeriö on kaikkina tarkastelujaksoina ollut Helsingin Sanomille tärkeä talousinformaation lähde, ja sen ennen vaaleja esittämät näkemykset on raportoitu tarkasti. Ennen vuoden 2023 vaaleja HS kertoi uutissivuillaan kymmenen kertaa VM:n vaatimuksista tasapainottaa julkinen talous, ja kuten lehti itse totesi, ministeriön julkisuuteen tulot rytmittivät vaalikamppailua ja olivat omiaan nostamaan julkisen velan sen tärkeimmäksi kysymykseksi.

Selvitän tutkimuksessani valtiovarainministeriön ns. julkisuuden hallintaa vuodesta 1991 lähtien sen julkaisutoiminnan kautta. Muutos on huomattava. VM toimii yhä aktiivisemmin ja yhä aikaisemmin jo kuukausia ennen vaalipäivää tuodakseen esiin oman näkemyksensä vaalikeskusteluissa. Sen rooli myös hallitusneuvotteluissa on muuttunut aiempaa näkyvämmäksi.

Julkinen velka ei ole ainoa tärkeä asia valtiovarainministeriön julkisuuteen tuloissa, sillä ne muodostavat laajemman talouspoliittisen kehyksen, joka nousee paitsi VM:n tehtävistä, myös siitä valtavirran taloustieteen ajattelutavasta, jota se edustaa. Valtiovarainministeriö vaatii aina matalia palkankorotuksia, työmarkkinoiden joustavuuden lisäämistä, kulutukseen painottuvaa verotusta, työntekoon kannustavaa (niukkaa) sosiaaliturvaa sekä julkisen sektorin supistamista ja tehostamista.

* * *

Pari tärppiä tulevasta. Velkasuhde oli noussut ennen vuoden 2011 vaaleja miltei yhtä nopeasti kuin ennen vuoden 2023 vaaleja. Julkinen velka ei kuitenkaan liikuttanut Helsingin Sanomia paljoakaan edellisessä tapauksessa, mutta oli jälkimmäisessä esillä lehden pääkirjoituksissa niin yhdenmukaisesti, kovasanaisesti ja toistuvasti, että lukija tunsi tavaavansa samaa palopuhetta aina uudelleen. Miksi näin?

Kiintoisaa oli myös huomata, että HS:n muussa aineistossa kuin pääkirjoituksissa ei vuosina 2022–2023 ollut kuin muutama juttu, joissa pääsivät kuuluville velkateeman hallitsevuutta kriittisesti arvioivat äänet. Yhtä saksalaista haastateltavaa lukuun ottamatta kukaan ei Helsingin Sanomien sivuilla kiistänyt sitä, että Suomen velkaongelma on vakava ja että julkisen talouden tasapainottaminen on syytä aloittaa nopeasti. Muutamassa haastattelussa ja kolumnissa kuitenkin kysyttiin varovasti, onko Suomi tosiaan kriisissä, jota voi verrata eurokriisin Kreikkaan tai kannattaako voimakas sopeutus ajoittaa taantumaan. Mutta vain muutamassa.

Pohdin tutkimuksen loppujaksossa syitä tähän pääkirjoitusten ja muun aineiston yksiäänisyyteen.

Velka- ja leikkausjournalismin jännittävintä antia olivat metaforat. Niitä voinee kutsua eläimellisiksi, sillä esillä olivat ”madonluku”, ”hevoskuuri”, ”teurastus”, ”pahanilmanlintu” ja ”käärmekeitto”. Helsingin Sanomat oli melko maltillinen, parhaat palat löytyivät iltapäivälehdistä.

Teurastaminen on karskien tyyppien puuhaa, eikä saksien käyttäminenkään herkille sovi. Tervetuloa mukaan, hevoskuuri odottaa klikkauksen päässä!

Tutkimus Helsingin Sanomat ja julkinen velka eduskuntavaaleissa 1995, 2011 ja 2023 on osoitteessa https://drive.google.com/file/d/1vf1rY7v7Mc-FGDRL93TegTJo8T7fk4rI/view?usp=drive_link.

Lukijalle tiedoksi, että monet tutkimuksessa olevat Helsingin Sanomien ja Iltalehden juttujen linkit vaativat avautuakseen maksullista HS:n digitilausta tai Iltalehti Plus -palvelua. Tutkimuksen liitteestä löytää kuitenkin referaatit analysoiduista jutuista.