Vaalikeskustelujen säyseä kohteliaisuus on perinne

Taannoisten presidentinvaalien kampanjoinnin tyyliä on luonnehdittu kohteliaaksi ja sivistyneeksi. Sitä on kiitelty, mutta joissakin kommenteissa on ollut aistittavissa haikailua napakamman ja terävämmän väittelyotteen suuntaan. Maltillinen keskustelu on kuitenkin meikäläisessä vaalidebatissa tavallisempaa kuin ärhäkkä sanailu, kertoo kurkistus takavuosiin.

Tosin taannoisissa eduskuntavaaleissa oli hetken merkkejä toisenlaisesta menosta. Viime vuoden vaalien ensimmäinen televisiokeskusteluhan nimittäin enteili jotain uutta vanhaan perinteeseen. Tammikuun alussa SDP:n puheenjohtaja Sanna Marin ja kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ”ottivat näyttävästi yhteen” Helsingin Sanomien kakkospääkirjoituksen mukaan. Lehden mukaan ”vaaliväittelysesonki alkoi räväkästi”. (HS 13.1.2023)

Ja vielä maaliskuun lopulla pidetystä kolmen suurimman puolueen puheenjohtajan vaalikeskustelusta HS:n toimittaja sai aiheen todeta, että se oli ”jotain sellaista, mitä harvemmin on Suomessa nähty”. Lehden mukaan ”he toden totta väittelivät!”. (HS 2.4.2023)

Jälkimmäisessä HS:n jutussa uumoiltiin kuitenkin, että ettei politiikan keskustelukulttuuri nyt ehkä sittenkään olisi kokonaan muuttumassa. Arvelulla oli hyvät perusteet, sillä kuten Eeva Aarnio ja Pekka Isotalus totesivat 90-luvun television vaalikeskusteluista tekemässään tutkimuksessa, meikäläiseen kulttuuriin kuuluu pikemminkin varovaisuus kuin ärhäkkyys. Aarnio ja Isotalus arvelivat, että hyökkäävän viestinnän pelätään murentavan mahdollisia hallitusyhteistyön kuvioita.

Niinpä Ylen suuresta vaalikeskustelusta viime vuonna (30.3.2023) kerrottiinkin, että ”kutkuttavasta tilanteesta huolimatta viimeisessä tentissä ei nähty juurikaan muutoksia tutuksi tulleisiin asetelmiin” ja että ”puheenjohtajat osaisivat jo esittää toistensa vuorosanat ulkoa” (Yle 31.3.2023). Toisin kuin tammikuisessa keskustelussa, nyt ”ei nähty järin kiihkeitä yhteenottoja” (IS 30.3.2023).

Harmaata, vaikka yhdeksän miestä väreissä

Ennenkin on nähty vähemmän virittäviä vaalikeskusteluja. Esimerkiksi vuoden 1983 vaalikeskustelua luonnehdittiin harmaaksi, mikä ei tarkoittanut television teknistä laatua, sillä tuo vaalikeskustelu oli ensimmäinen väreissä nähty.

Tämä kuva on vuoden 1972 eduskuntavaalien tulosillasta. Kuten vuonna 1983, tässäkin on juontajien ohella yhdeksän pukumiestä. Kuvalähde: Markku Vuorela - Yle, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=130181829

Asetelma oli kuitenkin televisio-ohjelmaksi ehkä jo valmiiksi vaisu. Torstaina maaliskuun 17. päivänä vuonna 1983 tilaisuuden avauskuva näytti kuinka keskustelun vetäjä, toimittaja Antero toivottaa osallistujat ja katsojat tervetulleeksi. Kuva kertoo, että kaarevan pöydän takana istuvat tuolloisen Suomen keskeiset poliitikot. Antero esittelee jokaisen yksitellen mainiten: Puheenjohtaja Kalevi, puheenjohtaja Georg, puheenjohtaja Paavo, puheenjohtaja Esko, puheenjohtaja Kalevi, puheenjohtaja Per, puheenjohtaja Ilkka, puheenjohtaja Pekka ja puheenjohtaja Kaarlo. Kukin nyökkää vuorollaan, vakavana. Kullakin on tumma puku, joskin Kalevi ja Ilkka kantavat takinkäänteessään kukkaa.

Etelä-Suomen Sanomien pääkirjoituksen mukaan keskustelu oli ”yleisväriltään harmaa”. Jutun otsikon mukaan kyseessä oli ”Pieni suuri keskustelu”. Lehden mielestä keskustelu oli suuri ”ulkoisilta puitteiltaan yhdeksän tip-top-puoluejohtajan keskustellessa varovaisesti ja sivistyneesti”, mutta ”anniltaan se jäi pieneksi”. Sivistyneisyys ja varovaisuus oli E-SS:n mukaan kuitenkin tarkoitushakuista, sillä ne ”johtuivat hallitushaluista”.

Myös Uusi Suomi piti vuoden 1983 suurta vaalikeskustelua vaisuna. Lehden mielestä ”Ei kovin suuri vaalikeskustelu … ”sortui inttämiseksi”. Niinpä US huolestui pääkirjoituksessaan katsojien kohtalosta moista ohjelmaa seurattaessa: ”Ihmisten kuoliaaksi pitkästyttäminen ei voi olla politiikanteon päätarkoitus.”

Presidenttiäkin kiinnosti enemmän jääkiekko

Lehdissä ei uskottu Ylen Suuren vaalikeskustelun kiinnostaneen yleisöä. Iltalehti arveli, että silloinen presidentti Mauno Koivisto oli aavistanut vaalikeskustelun luonteen. Tämä ”tiesi jo etukäteen, missä oli katseltavana eilisillan mielenkiintoisin ohjelma”. Koivisto oli seuraamassa helsinkiläisseurojen jääkiekko-ottelua.

Myös Kansan Uutisten Mauri Sirnö uumoili kolumnissaan (18.3.1983), että kansa oli muualla kuin vaalitentin äärellä. ”…television kakkoskanava houkutteli katsojia sekä kansainvälisellä sirkuksella että kotimaisella kanasalaatilla”. Kaiken lisäksi samaan aikaan radiossa ”Höyry” Häyrinen selosti jääkiekkoa.

Jossain määrin toisella tapaa teleisiota oli katseltu Länsi-Savon toimituksessa. Sen kakkospääkirjoituksessa kyllä todettiin, että vaalitaistelu oli ”käyty suhteellisen rauhallisesti ja matalaa profiilia noudattaen”. L-S rohkeni toivoa, että vaalikeskustelujen ”antina kansalaisilla on nyt toivottavasti selkeä kuva eri puolueista ja niiden tavoitteista”. – Uusi Suomihan ei tähän uskonut, sillä sen mukaan ”vaalikeskustelu ei innostanut katsojia äänestyspaikoille”.

Savon Sanomat (18.3.1983) virittyi laatimaan otsikon ”Matalan profiilin vaalitaistolla lattea huipennus”. Lehden mukaan ainoaksi anniksi jäi Ilkan ilmoitus, että Eskon puolue kelpaisi sittenkin hallituskumppaniksi. Iltalehden (18.3.1983) mukaan vaalikeskustelu ”ei pelaa, kun mukana on yhdeksän miestä, joista yksi vuorollaan vetää matalan profiilin fraaseja ja muut kahdeksan haukottelevat vuoroaan odotellessaan”.

Otteita Ylen Suuresta vaalikeskustelusta 1983 Elävässä Arkistossa: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/02/22/tv-vaalien-herkkupalat
Isotalus, Pekka & Aarnio, Eeva (2005): Medioidun vaalikeskustelun malli. Puhe ja kieli, 25:3,155–170 (2005)