Puolueen ase ei tylsynyt

RAIMO SALOKANGAS –Tein yli 40 vuotta sitten väitöskirjan Puolueen aseet. Maalaisliiton sanomalehdistön synty ja sen asema puolueessa ja sanomalehtimarkkinoilla 1906–1916. Yksi lehdistä oli Ilkka, ja kirjan pääotsikko kiteyttää sen perustajan ja pitkäaikaisen päätoimittajan Santeri Alkion käsityksen sanomalehden tehtävästä.

Vuosina 1980–2007 Ilkan päätoimittajana, järjestyksessä vasta neljäntenä, toimi Kari Hokkanen. Luin hänen muistelmiensa kakkososan Sisärenkaan ulkokehällä. Seinäjoen satraapin muistoja 2 (Maahenki 2022). Kirja on mainio asianosaistodistus siitä, ettei poliittisen työkalun tehtävä ollut lehdestä mihinkään hävinnyt.

Kirjan aikarajat ovat ”enimmäkseen” 1983–2004, ja puhe on etupäässä politiikasta, sillä Hokkanen kuului nuo parikymmentä vuotta keskustapuolueen puoluehallitukseen, vieläpä sen sisärenkaaseen, työvaliokuntaan.

Ilkka sai selkävoiton 1970-luvulta saakka riehuneessa ”Lakeuden lehtisodassa”, kun se 1992 osti kilpailijansa Vaasa/Pohjalaisen. Hokkasen ja hänen edeltäjänsä Veikko ”Aaretti” Pirilän mielipidevaikuttajan rooli ei ollut sodan propagandapuolella vähäinen.

Hokkanen on uskossaan luja ja siksi myös avomielinen. Hänen mielestään Ilkan kuului ajaa keskustapuolueen asiaa kaikin keinoin – toki siinä muodossa kuin päätoimittaja hyväksi katsoi. Tyylipisteistä hän ei koskaan piitannut, vaan tulos ratkaisi, ja tuloksia hän on saanut. Hän myöntää, että Ilkan kannanottoja määritti poliittinen tarkoituksenmukaisuus ja että lehti oli suuri vallankäyttäjä alueellaan. Hän on siitä suorastaan ylpeä. Siinäpä erinomainen väitöskirjan aihe.

Minua yllätti kuinka tiukasti Hokkanen oli Paavo Väyrysen mies. Mutta kun asiaa ajattelee, ei se mikään ihme ole. Kumpikin on uskon mies, ja kun kovasti uskoo, tarkoitus pyhittää keinot. Tuloksissa on sitten eroa. Väyrynen epäonnistui kaikessa olennaisessa, mutta Hokkanen onnistui – jos siis puhutaan Ilkan kotikentästä, suomenkielisestä Etelä-Pohjanmaasta. Lehtisota voitettiin, keskustan kannatus lisääntyi maakunnassa, Ilkan ilmestymiskaupunki Seinäjoki kasvoi ja keskustalaistui, mies itse oli vaikuttaja myös kunnallispolitiikassa ja monessa muussakin, eikä vain lehtensä kautta. Paavo Lipposen satraappi-heitonkin hän onnistui kääntämään kunnianosoitukseksi.

Jopa minut kirjassa mainitaan. Hokkanen toteaa, että Pohjalaisen ja Vaasa Oy:n historiassa kuvaan lehtisotaa hävinneen näkökulmasta ja esitän siinä hänen roolinsa ”hieman toisin kuin itse sen näen”. Totta: vaasalaisille hän oli varsinainen mörkö, ja aggressiivista hänen kirjoittelunsa olikin. Itse hän korostaa, että oikeastaan ne toiset sen aloittivat ja muutenkin turhaan potkivat tutkainta vastaan, kun maakunta nyt kumminkin ihan luonnollisesti kuului Ilkalle.

Muistelmia kirjoitetaan täysin legitiimisti tekijän omasta näkökulmasta, ja niin Hokkanen tekee mitä eniten. Tuskin siellä mitään sinänsä paikkansapitämätöntä on, mutta olennaista onkin se, mitä sinne valitaan ja miten se kehystetään. Politiikassa tulee voittoja ja tappiota, mutta aina on selvää, että keskustapuolueen parasta ajetaan, onhan se myös isänmaan tai maakunnan paras. Muut juonivat edistääkseen väärää politiikkaansa.

Maakunnan tasolla Ilkan omistaman Pohjalaisen itsenäisyyttä (tai edes autonomiaa) puoltaneet Ilkan hallituksen vahvat miehet eivät saa ymmärrystä, ja Pohjalaisen päätoimittajana Hokkaselle tasaväkisen sanallisen vastuksen antanutta Kari Mäntyä hän väheksyy avoimesti. Poliitikoita, sekä oman puolueen että muiden, nostetaan ja pudotetaan Ilkan avulla.

Kaikenkattavassa poliittisuudessaan maakuntalehden päätoimittaja Hokkanen sauvoi vastavirtaan. Hänen mielestään lehden pitikin olla juuri niin poliittinen, ja keskustalaisuudessa hänen mielestään tiivistyi myös maakunnan etu. Siitä tietenkin seurasi, että Ilkka ja sen päätoimittaja herättivät tunteita.

Taisin aikoinaan sanoa vieläpä ääneen, että kun Kari Hokkanen jäi eläkkeelle 2007 ja hänen ystävänsä ja aisaparinsa, Keskisuomalaisen Erkki Laatikainen 2008, suomalaisesta maakuntalehdistöstä lähtivät päätoimittajatasolta politrukkijournalismin viimeiset dinosaurukset. Näin on tainnut käydä, sillä nyttemmin maakuntalehtien suurin huoli on tilaajien ja ilmoittajien pitäminen, eikä levikkialueen parasta silloin voi nähdä vain yhden puolueen silmin, saati palvella lukijoita.

Kirjan viimeisellä sivulla Hokkanen antaa ymmärtää, että muistelmien kolmaskin osa saattaa olla tulossa. Toivottavasti tulee, sillä mielikseni minä ne kaksi ensimmäistä olen lukenut, monesti huvittuneenakin. Taitavasti ja tarkoituksenmukaisesti valikoitu, vetävästi kirjoitettu. Edeltäjän edeltäjä Artturi Leinonen kirjoitti kolmiosaiset muistelmat. Veikko Pirilä tyytyi yhteen.