Tavallisen julkiset Luostariset

HEIKKI LUOSTARINEN – Tämä kirjoitus kertoo Suomen mediajulkisuuden kehityksestä itsenäisyyden aikana kolmen Luostarisen kautta: ukkini Toivon, minun itseni ja poikani Vertin. Olemme kaikki olleet sen verran esillä – keräsin kustakin runsaat sata mediatekstiä – että jotakin voi sanoa. Topista oli juttuja eniten vuosina 1927–1937, minusta 1985–1995 ja Vertistä nyt aivan viime aikoina. Topi oli julkisuuden alkaessa 28-vuotias, samoin minä ja Vertti on nyt juuri sen ikäinen.

Tässä on siis asetelma: Kolme 28-vuotiasta Luostarista, joilla on julkisuus (vaatimaton) edessään ja maailma auki. Mutta hyvin erilainen julkisuus ja hyvin erilainen maailma. Tavoitteeni on selvittää, millä tavoilla julkisuutemme oli erilaista ja oliko mitään yhteistä.

Journalismin Suomi julkaisee kolmiosaisen sarjan, joka kertoo Suomen itsenäisyyden ajan historiasta sellaisten ihmisten kautta, joiden sukunimi sattuu olemaan Luostarinen. Aikaisemmat osat olivat Muutama tuhat tavallista Luostarista ja Ilmari Luostarisen kyydissä ”Suomen Ruhrille” – uljaan mutta unohdetun mediahehkutuksen loisteeseen.

Matkaevääksi

Tämän juttusarjan ensimmäisessä osassa kävin läpi joitakin tuhansia juttuja Luostarisista ja jaottelin niistä avautuvan Suomen historian neljään jaksoon: ensiksi järjestöjen, herrojen ja konnien Suomeen, toiseksi suunnittelun ja asiantuntijoiden Suomeen, kolmanneksi tavisten yksilöllistyvään Suomeen ja neljänneksi algoritmien Suomeen.

1960-luvulle saakka Suomi kuvattiin uutismediassa instituutioiden ja järjestöjen kautta. Suuri osa uutisista käsitteli eduskuntaa, valtuustoja sekä erilaisia yhdistyksiä ja niiden kokouksia, jolloin esiin nousivat yhteiskuntaelämässä aktiiviset Luostariset. Järjestöjen Suomea edustaa tässä jutussa Topi.

1970-luvulla Suomea uudistettiin asiantuntijuuden ja suunnittelun voimin, minkä seurauksena erilaisia asiantuntija-Luostarisia putkahti lehtien sivuille. 1990-luvulla kuivankankeiden asiantuntijoiden käyttö väheni ja heidän tilalleen tuli lupsakampia kokemusasiantuntijoita, taviksia. Näitä kausia, erityisesti asiantuntijoiden Suomea, edustan tässä jutussa minä.

Algoritmien Suomesta sanoin aiemmin vain, että nyt 2020-luvun puolivälissä journalismia tehdään lukijamittareita tuijottaen ja että Luostaristenkin julkisuus on siirtynyt paljolti lehdistöstä verkkoon ja sosiaaliseen mediaan. Se on ymmärrettävä samalla tavoin yksityiskohtana, joka edustaa kokonaisuutta, kuten järjestöjen, asiantuntijoiden ja tavisten Suomikin: kyse on vain yhdestä piirteestä, mutta tärkeästä. Algoritmit viittaavat tässä ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja median järjestelmään, joka toimii (pääosin amerikkalaisten) digitaalisten alustojen ja järjestelmien ohjaamana.

Vertti edustaa algoritmien Suomea ja sopii tehtäväänsä hyvin. Hän on ns. diginatiivi, eli syntynyt sähköpostia, tekstiviestejä ja internetiä käyttävään maailmaan. Kun hän tuli kouluikään, alkoivat yleistyä myös sosiaalisen median alustat ja 2020-luvun alussa ponkaisi ilmoille generatiivinen tekoäly. Vertti sopii algoritmien Suomen edustajaksi myös siksi, että hän on niiden ammattilainen.[1]

Kukaan meistä kolmesta ei ole ns. julkisuuden henkilö tai laajemmin tunnettu, ja kaikkien julkisuus on ollut Luostaristen tapaan hyvin tavallista asiajulkisuutta. Eikä kenenkään yksityiselämä ole ollut esillä; alla oleva söpö kuva rikkoo säännön:

Heikki ja Toivo Mätäsvaarassa Pohjois-Karjalassa luultavasti talvella 1958–1959.

Toivo (s. 1899) oli suuren osan työurastaan metsäyhtiöiden palveluksessa hakkuiden ja puun kuljetuksen järjestäjänä ja ns. metsäkassan hoitajana. Se työ ei tuonut hänelle julkisuutta, vaan kansalaistoiminta.[2] Minä (s. 1957) toimin kahdessa yliopistossa journalistiikan opetus- ja tutkimustehtävissä. Ne ovat julkista toimintaa ja tutkimuksen tulokset tulisi välittää myös yliopiston ulkopuolelle, joten mielsin mediajulkisuuden osaksi työtäni. Vertti (s. 1997) on mediataiteilija, datatieteilijä ja tekoälytutkija. Taitelijana hänen työnsä on julkista, ja kaiken sen, mitä hän saa tutkijana ja kehittäjänä aikaan, hän toivoo olevan kaikkien vapaasti käytettävissä.

Topin ja minun välistä puuttuu yksi sukupolvi, isäni Esko, ja samalla tarkasteluun jää laaja katvealue erityisesti 1950- ja 1960-lukujen kohdalle. Isäni teki pitkän ja ansiokkaan uran puu- ja muoviteollisuudessa, mutta mediajulkisuuden ulkopuolella. Hän ei myöskään osallistunut sellaiseen kansalais- tai harrastustoimintaan, joka olisi näkynyt mediassa. Hänet on hyvä pitää mielessä esimerkkinä siitä, että median yhteiskunnasta välittämän näkymän ulkopuolelle jää suuri joukko omille yhteisöilleen tärkeitä ja osaavia kansalaisia – erityisesti naisia – joiden elämä ja ansiot eivät leikkaa median kiinnostuksen alueita. Siksi julkisuudessa esiintyvien ihmisten perusteella on rohkeata väittää mitään koko yhteiskunnasta.

Keräsin siis runsaat sata osumaa kaikista meistä kolmesta. Osuma saattoi olla joko itse tekemämme mediateksti tai jokin meitä käsittelevä juttu, kuten haastattelu, kirja-arvio tai pelkkä maininta. Jatkossa esitettävät kuvaukset ja arviot perustuvat Topin, Vertin ja minun julkiseen näkyvyyteen mediassa. Esimerkiksi Vertti on oikeastaan media-Vertti; tiedot hänestä pohjaavat julkisiin lähteisiin, jos kohta olen joissakin asioissa kysynyt häneltä lisätietoja. Omalla kohdallani eronteko ei onnistunut, sillä sisäpiirin informaatiota oli käytettävissä liian paljon.

Teksti etenee niin, että kerron ensin Luostarinen kerrallaan mediajulkisuudestamme ja sitten vertailen tuloksia ja kauhistelen aikojen kataluutta. Median muutos on harvoin vain tekninen kysymys, vaan se muuttaa tapaamme nähdä maailma, omat yhteisömme ja itsemme. Samalla toimintamme esimerkiksi politiikassa, työssä ja arkielämässä sopeutuu niihin aikatauluihin ja siihen logiikkaan, jolla media toimii.[3]

Suunnilleen tekstin puolivälistä alkava vertailujakso poikkeaa tyyliltään sarjan muista osista. Se sisältää konstikkaan taulukon ja joukon alan tutkimuksessa käytettäviä käsitteitä, joiden avulla yritän jäsentää moniulotteista kokonaisuutta. Jos ei maistu, voi jättää sikseen ihan tekijän luvan kanssa!

Totesin sarjan alussa, että en tee tärisevän totista tiedettä. Tämäkin sarjan osa edustaa ns. päätä pahkaa -tutkimusta, joka on syteen tai saveen -sciencen alalaji.[4] Yli sata vuotta ajassa kulkeva tutkimus niin monialaisesta asiasta kuin mediajulkisuudesta kolmen sattumanvaraisesti valitun ihmisen kautta on luonnollisesti tyhmänrohkea kokeilu. Jutun faktat pitävät kuitenkin (yleensä) paikkansa ja jotakin kiinnostavaa huomasin näinkin löytyvän.

Tietolaatikko 1: Näin juttu syntyi

Luostarisia käsittelevässä juttusarjassa on käytetty aineistona pääosin sanoma- ja aikakauslehtiä eikä esimerkiksi arkistoja ja haastatteluja ole hyödynnetty tiedonhankinnassa. Siksi tuntui aiheelliselta avata tässä sarjan viimeisessä osassa hieman syvemmin mediajulkisuuden rakentumista ja muutoksia eri aikoina. Tein sen siis käyttäen esimerkkeinä Topia, Verttiä ja itseäni. Keräsin tekemiämme tai meitä käsitteleviä mediatekstejä pääosin 7.–17.3.2026. Teksti voi tarkoittaa myös kuvaa tai videota, ja myös lyhyet maininnat kelpasivat mukaan. Niitä oli erityisesti Topin kohdalla, sillä hän ei kirjoittanut itse eikä ollut haastateltavana. Hänestä on mukana esimerkiksi jonkin verran ampumakilpailujen tuloksia, joissa ei ollut sen kummempaa kuin laji, nimi, sijoitus ja tulos.

Topi-osumien haun tein Kansalliskirjaston digitaalisesta lehtiarkistosta suurelta osin jo juttua Muutama tuhat tavallista Luostarista varten. Kävin läpi hakutermillä ”Toivo Luostarinen” kaikki osumat vuosilta 1918–1939 Joensuussa ilmestyneestä kokoomuksen Karjalaisesta, sitoutumattomasta Warkauden Lehdestä sekä Kuopiossa ilmestyneestä IKL:n Savon Suunnasta. Valitsin kaksi ensin mainittua lehteä siksi, että Toivo asui perheensä kanssa niiden levikkialueella Nurmeksessa ja Leppävirralla.[5] Savon Suunta oli mukana uteliaisuudesta tarkastaa mahdollinen ideologinen yhteys Toivon ja puolueen välillä. Lehti julkaisi häneen liittyviä uutisia jonkin verran, mutta muuta sidettä en huomannut. Etsin Toivoja myös Helsingin Sanomista ns. Aikakoneen avulla saadakseni tietoja myös hänen sodanjälkeisestä julkisuudestaan.[6] Yksi juttu löytyi, ei enempää.

Kuvasin Toivon mediajulkisuutta melko laajasti jo mainitussa sarjan ensimmäisessä osassa. Tämä kirjoitus pyrkii tarjoamaan hieman monipuolisemman ja konkreettisemman kuvan ajan journalismista ja erityisesti Hugo Pietikäisen muilutusta käsitelleistä jutuista. Tein lisähakuja samalla hakutermillä ja aikarajauksella Joensuussa ilmestyneestä maalaisliiton Karjalan Maa -lehdestä (3 osumaa), Kuopiossa ilmestyneestä kokoomuksen Savo-lehdestä (4 osumaa), IKL:n Helsingissä ilmestyneestä Ajan Suunnasta (ei osumia) ja kaikista suomenkielisistä aikakauslehdistä (3 osumaa).[7] Aikakauslehtiosumat olivat Kuopion suojeluskuntapiirin Savon miekka -julkaisusta, joka kertoi vuosina 1937, 1938 ja 1939 Toivon valinnasta suojeluskunnan esikunnan varajäseneksi. Nämä lisähaut eivät tuottaneet sisällöllisesti kovin paljon uutta.

Parempi onni oli kaikkiin sanomalehtiin kohdistetussa haussa vuosilta 1918–1939 hakutermillä ”Hugo Pietikäinen”. Hän oli Pielavedeltä kotoisin ollut maalari, jonka kyydityksestä Toivoa syytettiin oikeudessa. Juttuja löytyi 31, mutta Topi mainittiin nimeltä vain muutamassa. Jutut antoivat kuitenkin hyvän kokonaiskuvan tästä tapahtumasarjasta. Kaikkiaan Topeja karttui noin 110 juttua.

Itsestäni tein kolme erillistä hakua, kun unohduin tirkistelemään menneisyyttäni. Siksi juttumäärä on selvästi suurempi kuin muilla. Ensimmäisessä haussa kävin läpi vuosilta 1985–1995 omaan leikekokoelmaani lipaston laatikkoon karttuneita juttuja. Niitä oli kahta lajia: yhtäältä sanoma- ja aikakauslehtien juttuja, joissa olin jotenkin esillä ja toisaalta talteen laittamiani omia kirjoituksia samalta ajalta. Karsin pois kummastakin ryhmästä tieteellisissä julkaisuissa ilmestyneet tekstit, koska ajattelin, että ne eivät kuulu normaaliin mediajulkisuuteen. Minuun liittyviä juttuja oli reilut 140 ja itse kirjoittamiani vajaat 90.

Edellisten juttujen kokoelma on kaikkea muuta kuin täydellinen. Kun kirja Perivihollinen ilmestyi vuonna 1986, olen näköjään nähnyt vaivaa löytääkseni sitä käsittelevät arvostelut. Myöhemmin ei tähän riittänyt samaa tarmoa, mutta saksin talteen silmiin osuneet jutut. Työnantajallani Tampereen yliopistolla oli jossakin jakson vaiheessa käytössään SITA-leikepalvelu, ja piironkiini oli ilmestynyt sitä tietä jonkin verran leikkeitä. Jälkimmäisten tekstien kokoelma sen sijaan on melko täydellinen.

Toisen aineiston keräsin itsestäni Helsingin Sanomista koko työurani ajalta yhtäältä lehden Aikakoneen kautta vuoteen 1997 saakka ja siitä eteenpäin lehden normaalin digitaalisen hakutoiminnon avulla. Juttuja, joissa olin joko kirjoittaja tai esillä jollakin tavalla, oli 1980-luvun alusta lähtien noin 60.

Kolmas Heikki-metsästyksen tietokanta oli Google, josta katsoin 50 ensimmäistä mainintaa itsestäni. Tavoitteena oli vain kevyt vertailu Vertteihin, johon palaan myöhemmin. Ja oli vielä neljäskin salamyhkäinen aineisto: punainen kansio, jonka selkämyksessä lukee ”Haukkumakirjeitä”. Siitäkin hetken päästä lisää.

Media-Verttien etsiminen vaati toisenlaista lähestymistapaa. Tärkein lähde oli Google, josta etsin osumia niin kirjoituksina kuin myös kuvina ja videoina. Tarkastin myös Microsoftin hakukone Bingin annin ja löysin jonkin verran lisäosumia. Vertti-juttuja karttui kaikkiaan noin 130.

Algoritmien ja alustojen ajan yksi piirre on, että erillisenä laskettavan ja tutkittavan mediatekstin (analyysiyksikön) määrittely ei ole aina aivan selvää. Esimerkiksi iltapäivälehden verkkojuttu, joka kertoo X-alustalla käydystä nujakoinnista, voi sisältää ruutukaappauksia taiston eri vaiheista ja linkkejä aihetta käsitteleviin aiempiin juttuihin. Toisaalta sosiaalinen media on tiheä verkosto viittauksia, vinkkejä, puffeja ja versioita. Linkkejä pyöritetään eri alustoilla, koska hakukoneet arvostavat niitä. Nykyisin on myös aiempaa vaikeampaa erottaa journalismia muista viestinnän muodoista, kuten ns. natiivimainonnasta.

Topien ja Heikkien osalta oli pieniä päällekkäisyyksiä. Esimerkiksi Heikki-osumissa oli muutama uutistoimiston juttu, josta oli ilmestynyt useita versioita toimiston asiakaslehdissä. Niistä otettiin mukaan vain yksi.[8] Myös Verttien osalta yritin karsia pois puhtaita kaksoiskappaleita, mutta itsenäisen tekstin ja kopion määrittely ei ollut helppoa, koska pieniä muutoksia saattoi olla ja alustan vaihtuessa myös visuaalinen asu ja konteksti vaihtuivat.

Kaikista Topin, Heikin ja Vertin osumista on tehty luettelot, joista löytyvät juttujen tunnistetiedot mahdollisimman täydellisinä. Topi-juttujen linkit vievät vapaasti käytettävissä olevaan Kansalliskirjaston digitalisoitujen sanoma- ja aikakauslehtien tietokantaan, Vertti-osumien linkit internetiin.  Minua käsittelevistä jutuista suurin osa on digitalisoimatonta ja siksi hankalammin saavutettavaa. Juttulistat voi tilata blogin sähköpostiosoitteesta journalisminsuomi@googlegroups.com ja voin tarvittaessa toimittaa (muutaman) valokuvan sellaisista jutuista, joita ei muuten löydä.

Luostarinen kerrallaan

Topi

Toivo Luostarisen noin 110 osumaa jakautuivat kolmeen jokseenkin yhtä suureen lohkoon: ampuma- ja ampumahiihtokilpailujen tuloksiin, suojeluskuntaa ja urheiluseuroja käsitteleviin juttuihin sekä Hugo Pietikäisen muilutusta ja siitä käytyä oikeudenkäyntiä kuvaaviin teksteihin.

Topi oli erityisen hyvä kouluammunnassa, mutta pärjäsi myös kenttäammunnassa ja pienoiskiväärissä – palkintoja on vieläkin tallessa. Kansallista tasoa hän ei ollut, mutta menestyi hyvin Nurmeksen ja Leppävirran suojeluskuntien sisäisissä kisoissa ja vielä Leppävirran koitoksissa Warkauden suojeluskuntaa vastaan.

16.10.1926 Karjalainen no 115 A - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

Topi toimi suojeluskunnan esikunnan varajäsenenä ja ampumalautakunnan jäsenenä sekä Nurmeksessa että Leppävirralla. Tämä oli luultavasti hänen järjestötoimintansa pitkäaikaisin, tärkein ja vaativin rooli. Suojeluskunnan merkitys oli kummallakin paikkakunnalla suuri.

31.01.1935 Warkauden Lehti no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

Urheilun saralla Topi toimi Nurmeksen Sepoissa ja Leppävirran Virissä eri luottamustehtävissä ja muun muassa avasi puheellaan kilpailuja ja jakoi palkintoja.

22.03.1930 Karjalainen no 33 B - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

Toivo oli perustamassa vuonna 1937 Leppävirran Viriä ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Tässä ruutukaappaus sopimuskirjasta:

Leppävirran media-alan opiskelijoiden koostama video Leppävirran Viri 80 vuotta Viri80v2.mp4 – OneDrive. Perustamiskokous pidettiin Leppävirran Suojeluskuntatalolla.

Topi oli järjestöjen Suomen puhdasverinen edustaja. Kolmas järjestöjen ryhmä, jossa hän oli aktiivinen, olivat metsäalan ammatilliset yhdistykset. Hän kuului ainakin Pohjois-Karjalan puuteollisuustyönjohtajien yhdistykseen sekä sodan jälkeen Haminassa asuessaan Kymen Metsä- ja Uittomiesten yhdistykseen.[9]

24.09.1929 Karjalainen no 110 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

Hugo Pietikäisen muilutuksen saama mediajulkisuus ei ollut kovin suurta, sillä vuoden 1930 useamman sadan kyydityksen, kyyditysyrityksen tai muun väkivallanteon joukossa se ei ollut pahimmasta päästä ja aiheesta oli lehdissä ylitarjontaa. Löysin muilutuksesta 31 juttua noin kahden ja puolen vuoden ajalta: kyyditys tapahtui 29.6.1930 ja hovioikeus vahvisti käräjäoikeuden päätöksen 15.1.1933. Pietikäisen sieppasi asunnostaan kaksi miestä – Suomen Sosialidemokraatin mukaan ”paljastetuin asein”.[10] Pietikäinen vietiin autoon ja kuljetettiin Venäjälle.

Erkki Kinnunen kirjoittaa Savon historiassa, että vaikka Pietikäinen Savo-lehden tietämän mukaan vietiin itärajalle, eivät viranomaiset ottaneet pitkään aikaan ilmiantoa todesta. He arvelivat Pietikäisen poistuneen maasta oma-aloitteisesti. Vuoden 1931 alussa ilmoittautui kuitenkin kaksi talollisen poikaa vapaaehtoisesti kyyditsijöiksi.[11]

Tapauksesta käytiin oikeutta ensimmäisen kerran lokakuussa 1931 Pielaveden käräjillä. Silloin olivat syytteessä ”sisäministerin määräyksestä” kaksi sieppauksen tekijää. He sanoivat, kuten tavanomainen selitys kuului, että Pietikäinen oli jo pitkään halunnut päästä Venäjälle, mutta kun ei muuten saanut tuota haluaan tyydytettyä, asianomaiset halusivat auttaa häntä siinä. Pietikäinen oli lähtenyt mukaan mielisuosiolla eikä ollut nostanut syytettä kyyditsijöitään vastaan tai lähettänyt valtakirjaa syytteen ajamista varten.

Jutun käsittely päätettiin siirtää joulukuussa pidettäville välikäräjille, koska yleinen syyttäjä oli saanut tietää kyytijuttuun osallistuneen erään kolmannenkin henkilön, jota ei ollut saatu haastetuksi vastaamaan. Tuo kolmas henkilö oli Toivo.

Varmaksi en asiaa tiedä sanoa, mutta todennäköisesti Topi ei osallistunut Pietikäisen sieppaukseen, vaan hoiti Nurmeksessa ”rajallesyöttöväylää”, kuten Juha Siltala asian muotoilee. Pietikäinen kuljetettiin Pielavedeltä ensin Iisalmeen, sitten Nurmekseen ja viimein Lieksan kautta rajalle. Nurmeksen suojeluskuntaan kuulunut Toivo on todennäköisesti hoitanut osuuden sieltä Lieksaan ja mahdollisesti rajalle saakka. Noina kesäkuun lopun päivinä kyyditykset Nurmeksen kautta olivat lähes päivittäisiä. Siltalan mukaan Nurmes oli entinen jääkärietappi ja varsin lapualaismielistä seutua; IKL nautti sittemmin lähes 30 prosentin vaalikannatusta.

Toivoa ei saatu oikeuden eteen vielä välikäräjille, joten käsittelyä siirrettiin jälleen ja asetettiin 500 markan uhkasakko. Se sitten tepsi ja Topi tuli paikalle maaliskuun käräjille.

22.03.1932 Karjalainen no 32 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

Kuten juttusarjan ensimmäisessä osassa kerroin, Toivo pilaili oikeuden kustannuksella silloisen maan tavan mukaisesti ja sanoi, ettei tiedä koskaan ketään Pietikäistä ajeluttaneensa, vaan jotakuta Pietiläistä. Pietikäisen aseelliseen vapaudenriistämiseen syyllistyneet muiluttajat saivat muodollisen kuuden kuukauden ehdollisen vankeustuomion, Toivo vapautettiin.

Kaikkiaan Topi oli esillä – yhtä Helsingin Sanomien juttua lukuun ottamatta – vain alueellisessa ja paikallisessa lehdistössä. Häntä ei haastateltu kertaakaan eikä hänestä ollut yhtään valokuvaa. Suurin osa jutuista on syntynyt varmaankin niin, että joku yhdistyksen puuhahenkilö toimitti iltamyöhällä sanomalehteen tiedot vuosikokouksen päätöksistä tai ampumakilpailun tuloksista, ja lehti, jolle oli tärkeätä saada mahdollisimman monen levikkialueen silmäätekevän nimi palstoille, yritti saada päätökset ja tuloslistat painettua ilman virheitä.

Heikki

Minun vilkkaimman julkisuuden aikani 1985–1995 oli suomalaisen journalismin kultakautta kahdessa mielessä. Yhtäältä siksi, että journalististen medioitten talous oli pääosin vankka ja ne pystyivät tekemään koko Suomen kattavaa ja monipuolista yhteiskunnan tapahtumien seurantaa. Ja toisaalta siksi, että journalismi oli paljolti jo itsenäistynyt puolueista ja muista eturyhmistä ja ruoti politiikkaa ainakin osittain omilla ehdoillaan. Maakunnallisten sanomalehtien ns. peittoprosentit olivat niiden kotikaupungeissa korkeimmillaan yli 90, ja niitä lukivat kaikki kansankerrokset.[12]

Tuon yhdentoista vuoden jakson aikana kirjoitin paljon itse mediaan ja esiinnyin melko paljon mediassa. Yhdessätoista vuodessa vajaat 90 omaa tekstiä ja reilut 140 silmiin sattunutta juttua – haastattelua, kirja-arviota tai muuta mainintaa – oli tuotteliain ja näkyvin mediajakso työurallani. Tutkijoiden käyttö vierailevina kirjoittajina ja asiantuntijoina sekä heidän kirjojensa arvosteleminen oli silloin muutenkin yleisempää kuin nyt.

Siitä jäi ainakin muistoja, jos ei muuta jälkeä maailmaan. Olin tennistä ja keskiuutteraa tinttailua harjoittavan miesporukan kanssa Gran Canarian saarella talvella 1986 hieman sen jälkeen, kun ensimmäinen oma kirjani oli julkaistu. Tiesin, että Helsingin Sanomissa ilmestyisi 8.2. kirjaan liittyvä Sakari Määttäsen juttu. Matkustin varta vasten Las Palmasiin ostaakseni tuon Hesarin numeron, istahdin kaupungin uimarannalle lukemaan juttua ja olin luultavasti tyytyväinen itseeni.

Helsingin Sanomat 8.2.1986, s. 19. Kirjoittaja Sakari Määttänen.

Edustamani journalismin tutkimus kuului siihen aikaan yhteiskuntatieteisiin punaiseksi mainitun Tampereen yliopiston tulipunaiseksi mainitulla tiedotusopin laitoksella. Toimittajakoulutuksesta käytiin silloin kovaa yhteiskunnallista kädenvääntöä, sillä yleisen uskomuksen mukaan toimittajat olivat ideologinen avainryhmä, joka saattoi johdattaa kansan kadotukseen tai kukoistukseen.

En ollut kovin tieteellinen tyyppi, konferenssikettu ja kansainvälisten vertaisarvioitujen artikkeleiden sarjasylkijä. Viihdyin paljon paremmin sellaisten yleisöjen seurassa, joille saattoi puhua ja kirjoittaa suomeksi, kertoa vitsejä, visioida ja ottaa reippaasti kantaa. Yleisöjä oli kansalaisjärjestöissä, hallinnossa, koulutuslaitoksissa sekä siinä ammattikunnassa (journalistit), jonka koulutukseen osallistuin.

Jatkoin kirjoittamista erityisesti Aamulehteen, jonka ulkomaanosastolla olin työskennellyt opiskeluvuosina. Tein lehteen noin 40 yliötä tai alakertaa, jotka käsittelivät pääosin ulkomaita: Neuvostoliittoa, Yhdysvaltoja, suurvaltasuhteita, Unkaria ja Skotlantia. Mukana oli kuitenkin myös muita teemoja erityisesti tieteen julkisuudesta. Niissä jutuissa pystyin yhdistämään tutkijan ja journalistin roolit sekä nauttimaan kirjoittamisesta ja kirjoittamisen vapaudesta, jonka lehti minulle tarjosi.[13]

Vapautta oli muutenkin. 1980- ja 1990-luvuilla Tampereen yliopisto oli lievästi anarkistinen paikka, jossa oli vähän valvontaa ja hallintoa ja jossa saattoi puuhata kaikenlaista – tehdä esimerkiksi aloitteita ja kokeilla niiden kantavuutta. Yhteiskuntatieteilijän työn kuvaan kuului luontevasti osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vallankumousta ei viritelty, mutta maailmaa ja Suomea kyllä parannettiin.

Tämä rooli sopi minulle mainiosti. Otin tutkimuksessa liikaakin vapauksia, sillä sosiologian opinnot olivat osoittaneet, että alan klassikot eivät jättäneet hyvää anekdoottia käyttämättä vain siksi, ettei sen todenperäisyydestä ollut takeita. Julkisuuden ruokkima ylimielisyys sai oikomaan turhat mutkat ja poistamaan tarpeettomat varaukset.

Aamulehden ohella tärkeä julkaisupaikka oli Sanomalehtimies/Journalisti-lehti (nimi vaihtui vuoden 1993 alussa), jossa ilmestyi noina vuosina runsaat 20 juttuani ja jossa referoitiin useamman kerran eri tilaisuuksissa pitämiäni alustuksia.[14]

Heikki Luostarinen esiintyy Kotkassa Sodan sanomat -seminaarissa vuonna 1988 toiseen alustajaan sotkeutuneena. Tilaisuudessa oli kahdeksan osanottajaa. Eteenpäin 16.10.1988 Rauha ei vetänyt toimittajia.

Julkisuuteni kasautui kirjojen ja raporttien ilmestymisen aikoihin. Suuri osa jutuista käsitteli suomalaista Neuvostoliitto-kuvaa, journalismikritiikkiä, sotapropagandaa ja sotajournalismia sekä yliopistojen valtaa ja vaikutusta. Kirja-arvostelujen perinne oli silloin vielä elävä, tosin osa arvioista oli lähinnä esittelyjä ja niihin saattoi yhdistyä myös haastattelu. Vuonna 1986 ilmestyneestä Perivihollisesta löytyi piirongista 18 arvostelua, 1991 ilmestyneestä Tekstinsyöjistä (yhdessä Esa Väliverrosen kanssa)10 ja 1994 julkaistuista Mielen kersanteista 13. Esittelen kirjat tässä loppuviitteessä.[15] Kaksi raporttia, joiden toimittamisessa olin mukana, saivat yhden arvion kumpikin.[16]

Kirjojen aihealueiden ohella kirjoitin ja puhuin paljon Yhdysvaltain politiikasta, erityisesti presidentti Ronald Reaganin retoriikasta, sekä turvapaikanhakijoiden mediajulkisuudesta. 1990-luvun alussa Neuvostoliiton kautta tulleiden ja turvapaikkaa hakeneiden somalialaisten tilanne yllätti niin viranomaiset kuin journalistit.[17] Varsin monta seminaaria pidettiin sitä pohtien, mitä journalistien tuli tilanteesta tietää ja miten käsitellä aiheena tulijoita ja heihin kohdistuneita usein selkeän rasistisia suomalaisten reaktioita. Noiden seminaarien antia on koottu ajankuvana kiinnostavaan vuonna 1992 ilmestyneeseen Jukka Sihvolan toimittamaan raporttiin Toimittaja ja pakolaiskysymykset – Journalismikriittisiä kannanottoja pakolaisasioiden käsittelystä suomalaisissa tiedotusvälineissä. Siinä oli kaksi pitkää omaa tekstiäni, joita en vielä ole uskaltanut lukea.

Oma lajityyppien lemmikkini oli silloin tutkimuspohjainen journalismikritiikki. Siis teksti, joka pohjaa tutkimuksen kriteerit (ainakin suurin piirtein) täyttävään analyysiin, mutta on tyylillisesti vapaampi ja suunnattu tutkijayhteisön sijasta journalisteille ja heidän valistuneelle yleisölleen.

Matti Kinnusen tekemä arvio Helsingin Sanomissa Perivihollinen-kirjasta 10.3.1986, s. 19. Kuva on rintamapiirtäjä Erkki Koposen piirros (19.7.1941) puna-armeijalaisesta kenttäpulloineen. Kuva ei lehden mukaan ”suoranaisesti kuulu Luostarisen tutkimuksen piiriin, mutta osoittaa kyllä asenteita”.

Koneeni puksutti paljolti niin, että kävin puhumassa eri tilaisuuksissa ja naputtelin alustuksen pohjalta sitten jutun Aamulehteen, Journalistiin tai tilaisuuden järjestäjän omaan vipuseen, jos sellainen oli. Selvitin tätä kirjoitusta varten tarkemmin yhden vuoden esiintymiseni ja kirjoitukseni, väittelyvuoden 1994. Osallistuin 16 tilaisuuteen, joista vain neljä liittyi suoraan väitöskirjaani. Muita aiheita oli laaja kirjo lähdekritiikin ongelmista yliopistojen mediasuhteen kautta journalismin tulevaisuuteen.

Tilaisuuksien järjestäjiä olivat mm. Suomen Tiedottajien Liitto, Maailman Sivu r.y., Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto, Pakolais- ja siirtolaisuusasiain neuvottelukunta, Yhteiset lapsemme r.y., Helsingin Sanomien ulkomaantoimitus, Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus, Heinolan kurssikeskus, Hämeen lääninhallitus ja Päijät-Hämeen kesäyliopisto.[18]

Samana vuonna julkaisin yhdeksän populaaria tekstiä Aamulehdessä, Journalistissa, Tampereen yliopiston Alumni-lehdessä sekä työ- ja elinkeinoministeriön MoniTorissa.[19]

Minulla saattoi olla yksi esikuva, vaikka en sitä itse tiedostanut: lisensiaatintyöni ja väitöskirjani ohjaaja Pertti Hemánus. Hän tuntui nauttivan elämästään, johon kuului monipuolista kirjoittamista dekkareita myöten, esiintymisiä elävälle yleisölle ja mediassa, rohkeita kannanottoja ja vilkkaita väittelyjä – eloisan baarielämän ohessa.[20] Kustoksena hän ei ollut parhaasta päästä, sillä hän unohti karonkan alkamisen juututtuaan muutamalle tuopilliselle ja jouduimme odottelemaan häntä alkumalja kädessämme lähes tunnin.

Hemánuksen hihitys hänen kertoessaan mielestään hauskaa kaskua on nuoruuteni tärkeimpiä äänimaisemia. Mutta ei se pelkkää herkkua ollut, ei hänellä eikä minulla. Sivupolkuun 1 on koottu saamaani kriittistä palautetta. Se osoittaa, että jotakin osattiin jo ennen Twitteriä. Maalittamista ei kuitenkaan vielä silloin tunnettu ja kritiikki esitettiin yleensä reilusti omalla nimellä.

Sivupolku 1: Paska-aivopaviaanin saama kritiikki

Topin saamasta palautteesta en tiedä, luultavasti se rajoittui aivan lähipiiriin, jos sitä lainkaan oli. Minä sain melko paljon palautetta sekä mediassa että yksityisesti. Ja Suomessa kun ollaan, palaute tarkoittaa kritiikkiä.

Syitä melko runsaaseen arvosteluun oli luullakseni kolme. Käsittelin yhtäältä teemoja, kuten Neuvostoliiton kuvaa Suomessa ja muukalaispelkoa, jotka nostivat ja nostavat edelleen tunnetasoa. Toiseksi tyylini oli väliin nokkava ja kolmanneksi yritin joskus käyttää huumoria, mikä on suomalaisessa keskustelussa selvä itsetuhoisuuden merkki.

Moni kriitikkoni oli näin jälkeenpäin tarkastellen oikeassa – olen harkinnut muutaman kirjan ja artikkelin hautaamista maahan. Saamani palaute ei kuitenkaan yleensä keskittynyt asioihin, vaan oli henkilöön käyvää varsin rajulla tavalla. Erään kirjoittajan julkisessa purkauksessa minusta sanottiin, että olen vailla mitään akateemisia ansioita, että teen nollatutkimusta puhtaimmillaan, kaipaan uraputkeen vääristelemällä tosiasioita, harjoitan semifilosofista itsepöyhistelyä, edustan uustaistolaista maailmankuvaa, jota havainnollistan silppusäkkifaktoilla ja että olen 30–40 vuotta jäljessä joukkoviestimien kehitystä. Sitten alkoi varsinainen kritiikki.

Luultavasti yleisin määre, jonka sain niin julkisessa kuin yksityisessä palautteessa osakseni, oli ”lapsellinen”. Myös ”pojittelua” esiintyi. Tämä tuntui olevan rutiini, jolla varttuneemmat akateemikot laittoivat nuoremmat ruotuun.

Yhdessä alustuksessa kevensin tunnelmaa sanomalla, että erään yliopiston professoreiden ei tarvitse löytää kuin takkinsa naulasta niin maakuntalehden otsikot laulavat. Kyseisen kaupungin sanomalehden johtava toimittaja otti kevennyksen raskaasti:

”Tällaisen limbon voisi tietysti jättää aivan omaan arvoonsa ja korkeintaan ihmetellä, onko kriittisyyttä muilta vaativalla tutkijalla minkäänlaista kritiikkiä sitä kohtaan, mitä itse suustaan julkisuuteen päästää. […] Yliopistomaailmassa kateus on mahtava käyttövoima, joka panee akateemiset tutkijatkin puhumaan joskus kovinkin ala-arvoista ja harkitsematonta tekstiä. […] katkeruutta, joka purkautuu sitten tuollaisina lapsellisina heittoina, joista Luostarisen lausuma on tuorein esimerkki.”

Sen ajan debatti oli sidottu lehtien julkaisutahtiin ja saattoi siksi kestää hyvin pitkään. Jos vastineesta siirryttiin vastineen vastineeseen ja siitä edelleen vastineen vastineen vastineeseen, aikaa saattoi kulua harvemmin ilmestyvissä julkaisuissa useita kuukausia. Tämä verkkaisuus ei tarkoittanut sitä, että höyry päässä olisi ehtinyt jäähtyä, vaan paremminkin sitä, että oli hyvää aikaa miettiä mahdollisimman raakoja ja moukkamaisia loukkauksia.

Kirja-arvostelujakin joutui joskus odottamaan pitkään, mutta aikanaan ne tulivat. Yhden kirjan kohdalla kävi niin, että siitä julkaistiin erittäin kriittinen, jopa tyrmäävä arvio niin Kommunisti-lehdessä kuin myös Sotilasaikakauslehdessä. Kaikkein pahinta oli, että kummassakin oli ihan osuvaa arvostelua – sen teoksen ajattelin haudata vielä metrin muita syvemmälle.

En ihan ymmärtänyt niitä poliittisia jännitteitä, joita toimittajakoulutuksen ja tiedotusopin laitoksen ympärillä silloin oli; kylmän sodan rintamalinja kun kulki laitoksen halki. Eräs näiden taistelujen työnantajapuolen veteraani lyttäsi jokaisen julkaisuni rujoin sanankääntein. Hermostuin hieman ja kysyin henkilökohtaisessa kirjeessä, miksi hän lukee juttujani, jos ne ovat kaikki niin kelvottomia? Eikö kannattaisi lukea jotakin parempaa? En tajunnut, että hän ei oikeastaan pyrkinyt murjomaan minua henkilökohtaisesti, vaan sitä ideologiaa, jota uskoi minun edustavan.[21]

Henkilökohtaista palautettakin tuli sen verran, että tein kansion, jonka selkämyksessä lukeesiis Haukkumakirjeitä. Kovin paksu se ei ole, mutta yhden ihmisen elämänkaaren osalle riittävä.

Kritiikkiä oli monenlaista. Yksi kirje alkoi näin:

”Asia: pukeutuminen televisioesiintymiseen.

Viite: esiintymisenne televisiossa 21.1.95.

Hyvä herra,

Yllämainitussa televisioesiintymisessä olitte paitahihasillanne paidannapit pitkälti auki.

Yliopiston professoreiden ja yleensäkin akateemisten kansalaisten pitäisi olla ns sivistyneitä ja esimerkkinä muulle kansalle; miespuolisten lisäksi herrasmiehiä.

Yliopiston edustajan pitäisi aina, antaessaan asiantuntijalausuntoa televisiossa, olla asianmukaisesti pukeutunut eli ylävartalon verhona siisti paita, solmio ja pikkutakki. Se pukeutuminen, joka Teillä oli, on omiaan laskemaan osaltaan yliopistojen ja yliopistoväen arvostusta.”

Pari kertaa sain kirjeessä allekirjoittamattoman monisteen. Toisessa sanottiin muun muassa näin:

”Kuka ikinä T.V:tä katsoo, kenen kodissa se on ja joka sen hyväksyy, se on juova Jumalan vihan viinimaljasta. Lue Ilm. 13. Ilm. 14. Myös muista kauhistuttavista synneistä on tehtävä parannus. Naiset, lakatkaa piirtelemästä ihopiirroksilla, häpäisemästä ruumistanne ja tukkaanne värjäämästä. Kuka ikinä sitä tekee, ne joutuvat kadotukseen. 1 Kor. 6 ym. Myös ottakaa pois se häpeämätön housupuku. Se on kauhistus Herran sinun Jumalasi edessä. 5 Moos. 22.”

Jotkut vain ovat haukkumisessa lahjakkaampia kuin toiset. Yksi ihminen lähetti minulle lehtileikkeitä ja kirjoitti niihin mieleen painuvia saatekirjeitä:

”vittupää nolla Luostarinen

muistakaa ehdottomasti käydä katsomassa oheinen ”tulkinta”.

Se on ”uusi tai vanha” tylkintä, joka on kyhätty juuri teidäntasoisenne ruttakullin pällisteltäväksi.”

Toinen:

”voi jeesus luostarinen

ettekö te ollenkaan tajua, ettei tiede ole teidänlaisillenne.”

Kolmas:

”Tieteen mätäpaise Luostarinen-Öhman

Ettehän te osaa edes lukea (mutta mädän paskan paskaiselle mielikuvitukselle siitä riittänee virikettä).

Ja neljäs:

”paska-aivopaviaani Luostarinen

kvasitieteiden laitos

Tässä teille tulkinta räkänokkaisen, tieteenvastaisen törkynne virikkeeksi.”

Olin pahoillani siitä, että olin tahtomattani loukannut kirjeiden lähettäjää ilmeisen syvästi, mutta toisaalta iloinen hänen rikkaasta sanastostaan, josta opin uutta.

Tässä tyylilajissa kiintoisin oli kirje, jonka otsikko oli IDIOT – NEWS:

”Euroottinen printti, julkaisija: Suomen Tyhmien ja Professoreiden Ystävät R.P., Finska idioternas ock Professornenas Vänner R.P., The Finnish Friends of Idiots & Professors R.P., pääpöljä Aleksi von Münhausen, dille Antonina von Hünckmausen, päähourulan osoite: […] Ääliöländ – Idiotia, Europe – Tellus.”

Kirjoittajan ilmoittama osoite oli olemassa oleva, mutta tiettävästi siellä ei asunut ketään Aleksi von Münchausen tai Eculyyrikko H.C. (Hans Cristian) nimistä henkilöä:

1990-luvun alkupuolella kirjoitin jonkin verran yliopistojen mediajulkisuudesta ja tavoista lypsää myönteisiä juttuja. Se suututti vähän kaikki. Tampereen yliopiston korkea viranhaltija antoi minulle tittelin ”ns. vs. pt. tuntiopettaja” ja muuan varttunut tiedehenkilö kirjoitti näin:

”Kovin on naurettavaksi mennyt vakavista asioista keskustelu. Vähän yli 30 vuotta yliopistossa, yli 20 kirjaa ja tieteellistä artikkelia 11 kielellä ei ole antanut näköjään minulle vielä avaimia ymmärtää tiedotusoppineiden julkisuuteen tuloja. […] Mutta naurettavaa on, jos tämä on tapa, jolla julkisuutta kalastellaan.”

Allekirjoituksessa oli paljon samaa Donald J. Trumpin käsialan kanssa.

Vaikka näin saamassani kritiikissä silloin – ja näen nyt entistä enemmän – koomisia piirteitä, en suhtaudu siihen vieläkään kevyesti. Henkilöön käyvä karkea julkinen loukkaaminen – yksityinenkin joskus – osui minuun, se satutti pahasti, kuten oli tarkoitettukin. Hyvä seuraus oli se, että ymmärsin itse välttää henkilöön käyvää arvostelua, mutta huono se, että aloin karttaa joitakin aiheita. Huomasin, ettei mieleni kestä raskaan kritiikin kohteena oloa ja siihen liittyvää tunnevyöryä.

Kuten tietolaatikossa 1 kerroin, testasin koko työurani mediajulkisuuden muutosta etsimällä Helsingin Sanomista kaikki maininnat itsestäni. Osumia karttui noin 60, ja niissä oli kolme ajallista kerrosta. 1980-luvun alussa olin kolme kesää kesätoimittajana HS:n ulkomaantoimituksessa ja kirjoitin kymmenkunta taustajuttua omalla nimellä. Tämän kirjoituksen ajanjakso 1985–1995 sisälsi ennen kaikkea kirjojeni arvosteluja ja eri yhteyksissä esittämieni ajatusten kommentointia. 2000-luvulla lähes koko Hesari-julkisuuteni oli haastatteluja omalta kansainvälisen viestinnän tutkimusalaltani.

Ensin tein mediaa, sitten sähläsin kaikenlaista mediaa kiinnostavaa ja lopuksi lausahtelin jotakin akateemisen verhon raosta.

Oli joukossa kaksi hauskaakin juttua. HS:n kulttuuriosaston Huutoja ja kuiskauksia -palstalla kerrottiin lisensiaatintyöni tarkastustilaisuudesta näin:

Helsingin Sanomat 17.11.1985, s. 21.

Tosiasiassa tilaisuus meni niin, että Klinge puhutteli minua ”respondentiksi” eikä maisteriksi. Arvasin kyllä sanan merkityksen asiayhteydestä, mutta tarkastin varmuuden vuoksi asian kotona sivistyssanakirjasta: respondentti tarkoittaa väitöskirjan puolustajaa. Klinge yritti tehdä tilaisuuden jälkeen kanssani sinunkaupat, mutta en oikein ymmärtänyt, mistä sinunkaupoissa oli kyse. Sen jälkeen ei koskaan tavattu.

Toinen leike on kesätoimittajakesien muisto:

Helsingin Sanomat 12.6.1980, s. 17.

2000-luvulle tultua mediajulkisuuteni siis muuttui. Yksi syy oli se, että minä muutuin: kansainvälistyin, perheellistyin ja sain nimityksen professoriksi. Tilaisuuksien kiertämiseen ja populaariin kirjoittamiseen ei ollut enää aikaa, kirjoja ei ilmestynyt. Uin palstoille toimittajien tekemien haastattelujen kautta. Olin se kuuluisa puhuva pää, mutta ilman päätä, sillä kuvia minusta ei juuri ollut.

Toinen syy oli laajempi Suomen ja sen julkisuuden muutos. Asiantuntijoiden päivänpaisteisin aika julkisuudessa alkoi olla ohi jo 1990-luvun laman aikaan, kun journalismin oli käännyttävä yleisönsä puoleen ja alettava kuunnella heidän, elämän kokemusasiantuntijoiden, ajatuksia. Se oli hyvä ja perusteltu muutos, mutta samalla journalistien aika – ja ehkä myös kiinnostus – seurata yhteiskuntaa koskevaa tutkimusta laski ja etäisyys alkoi kasvaa. Eivät narisevat yhteiskunnan erikoisasiantuntijat kokonaan kadonneet, mutta narinan määrä väheni.

Myös yliopisto muuttui ja työni kääntyi kansainväliseen julkaisemiseen ja yliopiston kaiken työajan säälittä kitaansa hotkivaan hallintoon. Tuona aikana kolumnit Aamulehden Sunnuntai-sivulla, Hämeen Sanomissa, Journalistissa ja Suomen Lehdistössä antoivat hieman happea, jota yliopiston ummehtuneista kokoushuoneista puuttui. Muuten keskityin kirjoittamaan lausuntoja ja henkilöstösuunnitelmia.

Vertti

Vertti on sitten sukupolvea, jonka myötä AIV-Suomi muuttui AI-Suomeksi. (Se pois pudonnut v-kirjain löytyy nykyisin sosiaalisen median keskusteluista.) Vertti ei ole sukupolvensa tyypillisin edustaja, koska hän ei käytä somea oman lähipiirinsä ulkopuolella. Mutta ne yhteisöt, joissa hän toimii, viestivät paljolti sosiaalisen median kautta. Keräsin Vertistä siis kaikkiaan noin 130 osumaa Googlen ja Microsoftin Bing-hakukoneiden avulla.[22] Koska aineisto on hyvin visuaalista, etenen hänen kohdallaan pääosin kuvin ja kuvatekstein.

Vertin oman viestinnän tärkeimpiä alustoja ovat LinkedIn-sivu, Medium-blogi ja kotisivu, jonne hän lähinnä koostaa linkkejä muilta alustoilta.[23]

LinkedIn on Vertille julkinen ja päivittyvä CV, josta löytyvät hänen ammatillinen toimintansa ja yhteystietonsa. Postaukset käsittelevät ennen muuta Ekho Collectiven (kts. seuraava kappale) toimintaa. Osumia oli aineistossani kuusi.

Medium-alustalla Vertti julkaisee laajempia tekstejä valmistuneista töistään ja niiden herättämistä pohdinnoista. Englanninkielinen blogi on suunnattu suppealle joukolle samojen kysymysten harrastajia ja asiantuntijoita kotimaassa ja maailmalla, maallikolle tekstit ovat varsin vaativia. Vapaa uusi viestintäympäristö mahdollistaa perinteisten rajojen ylitykset esimerkiksi AI-teorian ja opiskelijahuumorin, itsetarkoituksellisen vaikeuden, yhdistämisessä. Postauksia oli aineistossani yhdeksän.

Vertin tärkein työyhteisö on Ekho Collective, johon liittyviä osumia oli 15. Ekho on taiteen, muotoilun ja teknologian ammattilaisten ryhmä, joka on erikoistunut immersiivisten kokemusten tuottamiseen. Suurin osa Ekho-osumista käsitteli Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden yhtä päätapahtumaa, Rauhankoneen kerroksia -installaatiota.

Vertin esittely Ekho Collectiven Instagram-tilillä, taustalla edesmennyt Timo Honkela. Ekhon tammikuussa 2026 Oulussa avattu installaatio Rauhankoneen kerroksia perustuu Honkelan Rauhankone-kirjaan, joka pohtii mm. tietotekniikan mahdollisuuksia edistää ihmisten välistä ymmärtämistä ja estää väärintulkintoja. Vertin vastuulla olivat teoksen dataan ja tekoälyyn liittyvät osat, jotka eivät suoraan näy katsojille, mutta joiden eteen oli tehty suuri työ Instagram.

Rauhankoneen kerroksia -teosta on mainostettu näkyvästi osana Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden taidetarjontaa. Installaatio on rakennettu Oulun kaupungintalolle kolmeen kerrokseen ja on avoinna kulttuuripääkaupunkivuoden loppuun saakka. Huhtikuun alkuun mennessä kävijöitä oli 7 700 Rauhankoneen kerroksia.

Vuonna 2025 Joensuun vanhaan kaupungintaloon avatussa Eliel-museossa on Ekho Collectiven interaktiivinen Nurjaton-installaatio, joka on inspiroitunut karjalaisesta käspaikkakirjonnasta Instagram.

Oman ryhmänsä Vertti-osumissa muodostavat Helsingissä ja Imatralla vuonna 2025 pidetyn kahden taidenäyttelyn mainokset ja esittelyt. Niihin liittyviä osumia löytyi kahdeksan.

Vertin yhdessä Lù Chénin kanssa Helsingissä pitämän näyttelyn juliste. Näyttely koostui panoraamakuvista ja vuorovaikutteisista digitaalisista teoksista. Asbestos Art Space on ei-kaupallinen vaihtoehtoisen taiteen näyttelytila, johon saapui katsojia tasaisena purona Instagram. Toinen näyttelyistä oli Imatralla järjestetty Välillä väärässä Välillä väärässä -näyttely avautuu Vääräntaloon 23.8.2025 | Imatran kaupunki. Siinä Vertti oli yksi noin 30 nuoresta taitelijasta, jotka saivat luoda kokeellisia teoksia vanhaan tyhjillään olleeseen hotellirakennukseen.

Vertin osumista yhdeksän käsitteli kahta Yle Kioskille tehtyä sarjaa Totuus korkeakouluista ja Kahden tähden reissu.

Totuus korkeakouluista oli yhdessä Waltteri Kivelän kanssa tehty 12 lyhytvideon sarja, joka julkaistiin Yle Kioskin Tiktokissa ja joka löytyy nyt Yle Areenasta Totuus korkeakouluista | Yle Areena. Kahden tähden reissu oli kuusiosainen sarja, jossa Vertti toimi kirjoittajana ja kuvausassistenttina Vertti Luostarinen - Haku Kuvat.

Ylen kanssa yhteistyössä tehtyihin projekteihin kuuluvat myös Olympiabotti ja Tuumailubotti, joista jälkimmäinen toimi Vertin pro gradu -työn pohjana. Näille kahdelle oli muutamia itsenäisiä osumia, ja niitä käsiteltiin myös Medium-blogissa.

Vertti esitteli sekä Tuumailubottia että Olympiabottia Ylen AI Demo -luentosarjassa: Yle AI Demo 4/24 | Yle AI Demo | Yle Areena ja Yle AI Demo 9/24 | Yle AI Demo | Yle Areena. Tuumailubotti tutki ja kokeili tilannetta, jossa keskusteleva tekoäly ei keskustelekaan neurotyypillisin säännöin, vaan ottaa mallinsa neurovähemmistöihin kuuluvien ihmisten vuorovaikutuksen tavoista. Olympiabotti loi Pariisin kesän 2024 olympialaisista ohjelmia tekeville Ylen journalisteille ja asiantuntijoille mahdollisimman nopean ja luotettavan taustatietojen lähteen.

Vertin osumista kaikkiaan yhdeksän käsitteli erilaisia AI Demojen tyyppisiä esiintymisiä eri tilaisuuksissa. Mukana oli muun muassa Rajapinta ry:n järjestämä verkkokeskustelu Tiktok-journalismista Meetup – Rajapinta sekä Suomi-Venäjä-seuran järjestämä esitys ja haastattelu Vertin elokuvasta Lapsuuden höyryt. Lyhytelokuva voitti kolmannen palkinnon Tatarstanissa pidetyssä elokuvakilpailussa Lapsuuden höyryt (2022) - lyhytelokuva ja keskustelu.

Aboagora 2025 -tapahtuman avajaisissa Vertti ja koreografi Iina Taijonlahti esittelivät Rauhankoneen kerroksia -installaation yhtä osaa, Jakamisen kerrosta. Aboagora on Åbo Akademin ja Turun yliopiston vuosittain järjestämä taiteen ja tieteen kohtauspaikka Opening Ceremony - Aboagora.

Vertin omaan tutkimustoimintaan liittyivät ammattikorkeakoulun ja yliopiston opinnäytteet, saadut apurahat ja kuvagenerointia käsittelevä opas. Niitä käsitteleviä osumia oli kymmenkunta.

Vertti on ollut sekä tekstiä että kuvia generoivien tekoälyjen eturivin kulkijoita. Ammattikorkeakoulun tutkielma oli GPT-2:n hyödyntäminen fiktiosisältöjen käsikirjoittamisessa : koneoppiminen elokuvakäsikirjoittajan työkaluna - Theseus (2020) ja pro gradu -tutkielma Neurodiverse rhetoric with conversational AI (2024). Hän laati Media-alan tutkimussäätiön tuen turvin vuonna 2021 journalisteille tarkoitetun oppaan asiasisältöjen tekstipohjaisesta kuvageneroinnista. Se julkaistiin kolmessa osassa hänen Medium-blogissaan. Kuvassa Medialiiton seminaarissa pidetyn alustuksen diasarjan avaus.[24]

Generatiivisen tekoälyn varhaiseen osaamiseen liittyi myös se, että Vertti pääsi vuonna 2021 Tivi-lehden kanteen alla olevalla kuvalla.

Tivi-lehden kansi kesäkuussa 2021. Sisäsivun juttu Tekoälykästä kuvitusta. Voiko tekoäly luoda tulevaisuudessa kuvituskuvat tyhjästä? Media-alan Tutkimussäätiön rahoittamassa tutkimusprojektissa kuvageneraatio tuodaan journalismin arkeen. Teksti: Samuli Leppälä. Kuvat: Vertti Luostarinen avoimen lähdekoodin kuvageneraattorilla, s. 30–32. Juttu ilmestyi myös Iltalehti Plus -palvelussa 12.7.2021: Tekoäly kuvitti tämän jutun – näin kuvageneraatio toimii. Lehti päivitti nopeasti edenneen kehityksen toisessa jutussa vuonna 2023: Annoimme vuonna 2021 tekoälyn kuvittaa juttuja – tällaista jälkeä se loi silloin | Tivi.

Kansainvälisiä lukijoita on ollut ainakin Medium-blogin teksteillä ja alla näkyvällä Nieman Journalism Lab -julkaisun jutulla, johon Verttiä haastateltiin Ylen Olympiabotti-projektin kokemuksista.

The good, the bad, and the completely made-up: Newsrooms on wrestling accurate answers out of AI | Nieman Journalism Lab (4.8.2025). Yhdysvaltalainen Nieman Journalism Lab on vuonna 2008 Harvardin yliopistossa perustettu verkkojulkaisu, jonka tavoitteena on esitellä ja tukea laatujournalismin innovaatioita.

Kiinnostava piirre Vertti-osumissa olivat varsin monet opiskeluajan harjoituksiin ja harjoitteluihin liittyvät työt. Niitä oli ammattikorkeakoulun ajalta kolme ja Aalto-yliopiston opiskelun ajalta kahdeksan.

Vertti teki Tampereen ammattikorkeakoulussa vaihdon Palestiinaan vuonna 2018 TAMK Mediapolis 2014-2019: Nuoremme maailmalla - osa 7. TAMK-aikaan liittyy myös nyt edesmenneestä sosiaalipsykologi Klaus Weckrothista tehty radiohaastattelu sekä Aallon-vuosiin puolestaan Aalto Media Labin esitykset sekä Tanskassa tehty harjoittelu startupissa nimeltä Write With Laika. Sen tuote oli tekoälyavusteinen luoville kirjoittajille suunnattu tekstieditori, johon Vertti kehitti käsikirjoitussovelluksen.[25]

Muita suurempia osumaryhmiä olivat erilaiset hakemistot, kuten Google Scholar, Hugging Face ja YouTube sekä niihin yrityksiin liittyvät tekstit, joiden toiminnassa Vertti on ollut mukana.[26]

Vertin verkossa saamasta palautteesta 90 prosenttia on hänen arvionsa mukaan positiivista ja melko harvoin anonyymiä. Toki myös kielteisiä kommentteja on tullut vastaan (”Ei sinusta tule elokuvantekijää”; "aivan mahtavaa! suurta taidetta! koska cannesiin?"). Kommentit ovat olleet kuitenkin enemmän kuittailua kuin henkilöön käyviä hyökkäyksiä. Kritiikin ongelma on Vertin kohdalla ollut naljailun sijasta se, että perusteltua ja kehittävää taidekritiikkiä ei ole ollut toivotulla tavalla.  

Vähän yhteistä ja paljon erottavaa – mediajulkisuutemme vertailu

Sanomaa ja Venäjää

Kolmen Luostarisen mediajulkisuuden yhteisten piirteiden listalle ei ole tungosta. Kaksi sentään löytyi: Olemme kaikki halunneet viedä eteenpäin jotakin yhteiskunnallisia tavoitteita ja Venäjä (tai Neuvostoliitto) on liittynyt jollakin tavalla julkisuuteemme.

Luulen, että Topille oli tärkeintä isänmaallisuus. Toiminta suojeluskunnassa ja urheiluseuroissa, ampumaharrastus sekä todennäköisesti myös muilutus olivat hänelle saman isänmaallisuuden ja maanpuolustustahdon eri puolia. Minä puolestani heräsin armeija-aikaan miettimään rauhan ja viholliskuvien kysymyksiä ja halusin osallistua niistä käytävään keskusteluun. Monet Vertin projekteista taas liittyvät neurovähemmistöjen asemaan median kohteena, yleisönä ja tekijänä sekä avoimen ja yhteiskuntaa eteenpäin vievän tekoälyn kehittämiseen.

Toinen yhteinen piirteemme todistaa Stalinin viisauden siitä, että edes Luostariset eivät voi maantieteelle mitään. Toivon julkisuuden tärkeä tausta oli Neuvostoliiton muodostama uhka, ja minä tulin mediaan kirjalla Perivihollinen, joka käsitteli jatkosodan aikaista Neuvostoliitto-kuvaa suomalaisessa lehdistössä. Vertti puolestaan osallistui edellä mainittuun elokuvakilpailuun Venäjän Tatarstanissa.

Se, että mediajulkisuutemme on ollut varsin erilaista, todentaa yhden yhteisen piirteen: olemme sopeutuneet oman aikamme mediaan ja sen logiikkaan. Parhaiten tämä näkyy Vertin ja minun vertailussa, sillä kiinnityin vahvasti sekä asiantuntijana että kirjoittajana journalismiin ja Vertti puolestaan (osittain) alustojen aikakauden toimintatapoihin.

Eroja on paljon enemmän kuin yhteistä. Se on luonnollista, koska aikaa on kulunut lähes 110 vuotta ja olemme toimineet yhteiskunnan eri kentillä. Tietolaatikkoon 2 on koottu joukko kysymyksiä, joilla havainnollistan selvimpiä erojamme. Lista on pitkä, mutta lyhenee harppomalla.

Tietolaatikko 2: Taulukko ilmeisimmistä eroistamme

Taulukon kysymykset ovat kokoelma eri lähteistä poimittuja ja itse kehitettyjä median muutoksen aspekteja. Tarkkaavainen voi huomata vaikutteita Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen paljon käytetystä opetusmonisteesta Eklektiaa aloittelijoille (Sarja C, 313/1976).

	Toivo, järjestöjen Suomi	Heikki, asiantuntijoiden Suomi	Vertti, algoritmien Suomi
Kuka sanoo ja miten hänet esitellään yleisölle?	Kansalaisaktiivi, mutta esitellään yleensä työtehtävän mukaan (esim. kasööri).	Tutkija ja opettaja, esitellään työtehtävän mukaan (esim. assistentti tai vs. apulaisprofessori).	Taitelija, teknologian kehittäjä, esitellään työtehtävän mukaan (esim. tekoälytutkija tai datatieteilijä).
Mitä sanoo ja onko itse äänessä haastateltavana?	Mukana suojeluskuntaa ja urheilua koskevissa jutuissa, mutta ei puhu itse.	Journalismin muutoksiin, propagandaan ja viholliskuviin liittyviä asioita, puhuu pääosin itse.	Tekoälyyn, vähemmistöjen asemaan ja taideteoksiin liittyviä asioita, puhuu itse.
Kenelle?	Alueellinen yleisö. Porvarillisten lehtien lukijat.	Alueellinen ja kansallinen, poliittisesti heterogeeninen yleisö.	Kansallinen ja kansainvälinen yleisö, jonka koostumuksesta ei tietoa.
Mitä kanavaa käyttäen?	Sanomalehti.	Sanomalehti, ammattilehti Journalisti, hieman myös radio ja tv.	Pääosin verkon eri alustat (esim. Instagram, Medium ja LinkedIn).
Millä vaikutuksella?	Suurella (luultavasti).	Pienellä (onneksi).	Suurella (toivottavasti).
Milloin?	Eniten 1927–1937.	Eniten 1985–1995.	2020-luvun alusta eteenpäin.
Missä (maantieteellisesti)?	Pohjois-Karjala ja Pohjois-Savo.	Tampere, Suomi.	Suomi, maailma.
Mikä kiinnosti mediaa?	Suojeluskunta, urheilu ja muilutukset lehtien vakioaiheita.	Ajankohtaiset aiheet, kuten Persianlahden sota 1991 ja pakolaiskysymykset.	Ajankohtaiset aiheet, kuten tekoäly.
Miten (lajityyppi, muotokieli)?	Päiväkohtaisia uutisia, journalismia. Vain tekstiä.	Ajankohtaisten aiheiden taustoitusta, journalismia. Pääosin tekstiä, muutama kuva.	Pääosin ajankohtaisia aiheita. Useita lajityyppejä. Tekstiä ja sekä liikkuvaa että still-kuvaa.
Oma aktiivisuus?	Ei omia tekstejä.	Paljon omia tekstejä.	Paljon omia tekstejä.
Millä kielellä ja tyylillä?	Suomeksi, asiatyylillä	Suomeksi, pääosin asiatyylillä. Tilaisuuden tullen hieman höpinää.[27]	Englanniksi ja suomeksi, pääosin asiatyylillä.
Saiko palautetta yleisöltä?	Tuskin paljon.	Melko paljon, mutta verkkaiseen tahtiin.	Palautteen antaminen helppoa ja nopeaa, mutta sitä ei ollut paljon.
Millä hinnalla ja miten jutut sai käsiinsä?	Maksullista, mutta halpaa. Sai käsiinsä helpoimmin alueellisesti.	Pääosin maksullista, osa vaati esim. käynnin kirjastossa.	Pääosin ilmaista, helposti saavutettavaa.
Näkyikö yksityiselämä?	Ei lainkaan	Ei lainkaan	Ei lainkaan
Missä tilanteissa jutut syntyivät?	Kokouksissa, urheilukilpailuissa, oikeudessa.	Haastatteluissa, esiintymisissä, kirjojen julkistamisissa.	Näyttelyissä, esiintymisissä, haastatteluissa.
Julkaisujen poliittisuus?	Lehdet pääosin oikeistolaisia.	Lehdet erilaisia kokoomuksen Aamulehdestä SKDL:n Kansan Uutisiin.	Osa alustoista konservatiivisia teknojättejä.
Median etiikka?	Journalismin etiikka vasta muotoutumassa.	Journalismin etiikka melko tarkkaa, oma valta tiedostettiin.	Alustojen etiikka epämääräistä ja epäiltyä.
Rooli jutuissa?	Yksi uutisen kohteista.	Jutun tekijä, kohde tai tapahtumien tulkitsija.	Tekijä, kohde, tulkitsija.

Viitatkaa, jos jokin kohta taulukossa jäi epäselväksi!  Palaan yleisöjä ja vaikuttavuutta koskeviin kysymyksiin myöhemmin.

Journalismi hiipuu – ehkä myös demokratia?

Merkittävin ero välillämme on mielestäni journalismin aseman muutos. Topin aikaan se ei ollut vielä tärkeä, minun aikaani se oli ja Vertin aikaan se ei enää ollut.

1920- ja 30-luvuilla journalismin itsenäinen valta vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen oli vielä rajallinen; sanomalehdet olivat enemmän yksi puoluejärjestelmän osa kuin itsenäinen yhteiskunnallinen toimija. Media ei ollut vielä syrjäyttänyt järjestöjä ja ihmisten kasvokkaisia kohtaamisia ja kokoontumisia tärkeimpänä politiikan julkisuutena.

Minun vip-aikaani (1985–1995) journalismi oli tiukasti kiinni arjessa, taloudessa ja politiikassa. Aamulla katsottiin sanomalehdestä sikanaudan ja kahvin tarjousilmoitukset, päätettiin päivä tv-uutisiin ja laitettiin pikkuilmoitus lehteen, jos haluttiin vaihtaa asunto, kärry tai puoliso. Sanomalehti tuli melkein jokaiseen kotiin sukupolvesta toiseen. Nuoren elämään kuuluivat välttämättöminä aikuisuuden askelina työhön meno, perheen perustaminen ja sanomalehden tilaaminen. Mainostajilla ja puolueilla ei ollut parempaa väylää tavoittaa asiakkaat ja äänestäjät kuin lehti.

Journalismi oli silloin ajatusten ja intressien jakelukeskus, jonka kautta tärkeät asiat ja ajatukset kiersivät. Yhteiskunnan eri toimijat – yritykset, kansalaisjärjestöt, viranomaiset, puolueet jne. – seurasivat tarkasti journalismin sisältöä ja yrittivät saada omat näkemyksensä esille. Toimittajista puhuttiin ovimikkoina, jotka katsoivat, kuka mediajulkisuuteen pääsee. Ja puhuttiin myös mediavälitteisen politiikan ajasta, jolloin joukkoviestinnällä uskottiin olevan suuri vaikutus siihen, millaisia ongelmia yhteiskunnassa nousee esille, millaisia ratkaisuja niihin pidetään mahdollisina ja millaisia toteutetaan. Jos halusit tietää yhteiskunnasta ja vaikuttaa yhteiskuntaan, ensimmäinen toimi oli avata sanomalehti.

Juhlapuheissa journalismi kehui itseään vallan vahtikoiraksi ja yhteiskunnallisen keskustelun tärkeäksi foorumiksi. Se katsoi myös olevansa yhteiskunnan tietojärjestelmä samaan tapaan kuin koulut, yliopistot, kirjastot ja museot. Jos journalismi toimi, yhteiskunta tiesi, missä oli ja osasi keskustella reilusti ja fiksusti, minne halusi mennä. Journalismi mainosti myös avoimuuttaan: toimintaperiaatteet ja eettiset säännöt oli kirjattu Journalistin ohjeisiin ja jos niitä ei noudatettu, valittaa sopi Julkisen sanan neuvostoon. Ja kun alan yritykset olivat kotimaisia, niiden omistuksesta ja toiminnasta oli helppo saada tietoa.[28]

Juhlapuheet eivät aina pitäneet paikkansa – portsarin ohi pääsi joskus kympillä ja vallan vahtikoira vahti, ettei kansa päässyt valtaan käsiksi – mutta selvä sidos journalismin ja liberaalin demokratian välillä on ollut. Puolueet levisivät Suomessa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa käsikynkkää sanomalehtien kanssa ja monet ulkomaiden esimerkit osoittavat, että jos toinen heittää henkensä, kupsahtaa toinenkin.[29]

Vertin osumista liittyy journalismiin kymmenisen prosenttia: kaksi Oulun Rauhankonetta käsittelevää juttua, kolme tekoälyä käsittelevää artikkelia, muutama hänen itse kirjoittamansa elokuva-arvostelu sekä kuusi Totuus korkeakouluista -sarjaa mainostavaa postausta Facebookissa ja yksi linkki Yle Areenan sivuille. Sarjan lajityyppi oli Tiktok-journalismi, mutta Yle Kioskissa jouduttiin Vertin mukaan pohtimaan, sopiiko sarja journalismin rajojen ja esimerkiksi Journalistin ohjeiden asettamien kriteerien sisään.[30]

Rauhankoneen kerroksia -installaatiota käsittelevät kaksi ”normaalia” juttua ilmestyivät Kalevassa ja Kulttuurivihkoissa. Muu oli teoksen luoneen Ekho Collectiven omaa tai Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden järjestäjäorganisaation tiedottamista, mainostamista ja sosiaalisen median postauksia. Alueen sanoma- ja paikallislehdissä ilmestyi juttuja, joita voi kutsua advertoriaaleiksi tai ns. natiivimainonnaksi, siis journalismin näköisiä juttuja, jotka eivät kuitenkaan olleet sitä.

Rauhankoneen saama melko niukka mediahuomio voi johtua monesta syystä, mutta myös siitä, että journalismin jakelukeskuksen tehtävä todella on päättymässä. Kun journalismi ei ollut kiinnostunut tai kykenevä välittämään Rauhankoneen sanomaa ja arvioimaan sitä taideteoksena, tekijöillä ja kulttuuripääkaupunkivuoden järjestäjillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tuottaa itse julkisuutta. Pienemmät paikalliset lehdet laittoivat mieluummin sivuilleen ilmaisen natiivimainoksen kuin lähettivät oman (kalliin) toimittajan paikalle.[31]

Samaan aikaan algoritmien ajan mediavaltiaat, alustayhtiöt, asettuvat jyrkäksi vastakohdaksi journalismin juhlapuheille: niiden omistus on ulkomainen, niiden toiminta on läpinäkymätöntä, niiden poliittinen kasvinkumppani näyttää olevan amerikkalainen tai kiinalainen autoritaarisuus eikä niiden tietojen luotettavuudella tunnu olevan väliä sen paremmin yhtiöille kuin heidän asiakkailleen.

Alustayhtiöt käyttävät valtaa sanan kaikissa eri merkityksissä.[32] Tärkein vallan ulottuvuus on rakenteellinen. Yhtiöt ovat jo niin syvällä läntisten yhteiskuntien politiikan, elämäntavan, talouden, tiedonmuodostuksen ja viestinnän rakenteissa, että niiden vallasta voi puhua samalla tavoin kuin veden tai hapen vallasta ihmiseen. Toki, voihan sitä yrittää ilmankin olla! Ihan vapaasti, kaikin mokomin!

Suomalaisen journalismin perusuutinen oli 1970-luvun alkupuolelle saakka kokous, eduskunnan, kunnanvaltuustojen, yritysten tai kansalaisjärjestöjen tapaaminen, missä valittiin johtohenkilöt ja linjattiin tulevaisuutta. Topilla niitä riitti! Kokoukset olivat Suomessa demokratian koulu, jossa väki tottui näkemysten sovittelemiseen, sääntöjen noudattamiseen ja vastuun kantamiseen. Alusta-aikakauden perusuutinen taitaa olla riita, ja siihen kytkeytyvä voittamisen ja nöyryyttämisen logiikka. Aika tuntuu sopivan parhaiten ns. aversionistiseen politiikkaan, jossa keskeinen energianlähde ovat vastenmielisyyden ja inhon tunteet.[33]

Journalismi on melko kylmä ja rationaalinen viestinnän muoto, jonka sisään on leivottu yhteisellä taipaleella demokratian kanssa erilaisten näkemysten sieto, siivo kielenkäyttö ja omien etujen perusteleminen asia-argumenttien ja yhteisen edun kautta. Toimittajat jäävät usein yleisölle etäisiksi; he edustavat ammattirooliaan ja sen sääntöjä eivätkä aina kaveeraa yleisönsä kanssa. Aika tylsää. Alustoilla toimivat paremmin provokaatiot ja henkilökohtaisuus.

Journalismin tärkeimpiä sääntöjä on faktan ja mainoksen erottaminen. Topin kaudella ero ei ollut kovin tarkka – lehtiin pääsi kaikenlaista huttua ja puffia –, minun aikaani ero oli melko selkeä ja Vertin kaudella taas paljon hämärämpi. Tiedotteet uivat journalismin sisään melko helposti, ehkäpä nyt tekoälyn valitsemina ja muokkaamina.

Voi tietysti ajatella, ettei mainoksen ja uutisen rajaviiva ole enää kulttuurisesti kovin tärkeä asia, sillä ihmiset osaavat lukea mediaa ja ovat tottuneet ubiikkiin, kaikkialla läsnä olevaan markkinointiin ja vaikuttamisen kohteena olemiseen. Mainonnan valtavirta on siirtynyt nopeasti kohti sellaisia muotoja, jossa tuo rajaviiva on pyyhitty mahdollisimman näkymättömäksi. Journalismia saattaa kuitenkin joskus tulla vielä ikävä.

Mediatekstit usvaksi, yleisö boteiksi ja kirjo kasvaa

Kun aloin perehtyä Vertti-osumiin, jouduin pysähtymään ja miettimään uudelleen, mitä oikeastaan tarkoittaa mediateksti nykyaikana. Ennen ne saattoi saksia lehdestä irti ja laittaa kansioon. Joskus tarvittiin ääni- tai videokasetteja, joille radio- tai tv-ohjelmat tallennettiin. Ne kaikki voi kuitenkin laittaa aikajärjestykseen, numeroida, koota keoksi ja vaikka potkaista kumoon, jos halusi olla mediakriittinen. Mediateksti oli helppo asettaa leikkuulaudalle, viipaloida paloiksi ja katsoa, mitä se piti sisällään.

Enää pystyy korkeintaan ottamaan ruutukaappauksia jutuista, jotka säntäilevät parvina sinne tänne. Esimerkiksi jonkin tapahtuman julkisuus verkossa – sanokaamme mainitun Rauhankoneen kerroksia -installaation julkistaminen – on pilvimäinen muodostelma, joka koostuu kymmenistä eri toimijoiden ennen tapahtumaa, sen aikana ja sen jälkeen julkaisemista teksteistä suppeammalle tai laajemmalle yleisölle. Usein tekstit ilmestyvät ja katoavat jonnekin. Tiedot, ajatukset ja kokemukset kiertävät vinhalla nopeudella ja monet tekstit ovat portteja toisiin teksteihin, vaikkapa tapahtuman ajallisiin kerroksiin.

Kyse on kuin usvasta, joka on joka hetki erilainen ja näyttäytyy jokaiselle tarkkailijalle (kiitos algoritmien) erilaisena. Huomaan, että ammattitaitoni on vanhentunut: mediatutkija tarvitsee selvästi muita työvälineitä kuin viivoittimen ja helmitaulun, joilla minä pääsin tohtoriksi.

Voi myös olla, että mediatekstien merkitykset ovat muuttumassa epämääräisemmiksi. Topin aikaan sanomalehtien juttuja ei juuri editoitu ja puleerattu. Minun aikaani lehdet olivat vauraampia ja toimittajat paremmin koulutettuja ja sen myötä editointi parempaa. Jutut olivat tiiviimpiä ja paremmin kirjoitettuja; ihanteena oli kieliopillisesti puhdas ja merkityksiltään tarkka suomi, joka oli ymmärrettävää lähes kaikille. Se oli joskus hieman puisevaa, mutta yhdisti ihmisiä. Nyt uutismedian yleiskieli saattaa korvautua somelle tyypillisesti eri ryhmien erikoissanastoilla, rennolla puhekielellä, symboleilla ja englannilla. Jos kankea Yle-tyyli oli ennen normi, nyt se on vain komiikan kohde.[34]

Toivon aikaan sanomalehtien yleisö oli eriytynyttä sekä maantieteellisesti että poliittisesti; vaikkapa Kansan Lehteä lukivat tamperelaiset demarit, joista osa ei koskenut Aamulehteen muuta kuin repiäkseen sen. Minun aikaani 1980- ja 1990-luvuilla elettiin paljon yhtenäisemmän kansakunnan ja median aikaa. Suomessa oli useita isoja uutismedioita – Yle, MTV, HS ja iltapäivälehdet – joiden yleisö oli koko maan laajuinen ja hyvin moniaineksinen, kuten myös suurten maakuntalehtien.[35] Vertin aikaan ollaan taas eriytyneiden yleisöjen ajassa. Erilaiset poliittiset näkemykset kohtaavat toisensa kuitenkin X:n kaltaisilla alustoilla ja uutismedioitten kommenttipalstoilla, missä monien herttaisena kutsumuksena on toisen osapuolen nolaaminen, halventaminen ja häpäiseminen.

Vertti on meistä ainoa, jonka lukijat eivät koostu vain ihmisistä, vaan myös boteista. Ja luultavasti enimmäkseen juuri niistä. Hän arvioi, että myös monet hänen saamistaan kommenteista ovat tekoälyn laatimia. Tieteentutkijat vinoilevat lähestyttävän tilannetta, jossa yhdet botit kirjoittavat tutkimusartikkeleita, toiset vertaisarvioivat niitä, kolmannet julkaisevat ja neljännet lukevat.

Topin aikaan verrattuna viestinnän kanavat tai alustat sekä lajityypit ja tyylit ovat lisääntyneet huimasti. Journalismi oli vielä 1930-luvulla jäykkää ja asiallista. Haastatteluja ja reportaaseja käytettiin harvoin, jutut kirjoitettiin usein valmiilla muotilla toistensa kaltaisiksi. Minun tähtiaikaani (1985–1995) journalismi oli paljon vapaampaa ja lajityyppien kirjo runsaampaa. Sanomalehdistä löytyi silloin huumoria, satiiria, ironiaa ja muita lukijan tulkintaa vaativia ilmaisutapoja. Kaunokirjallisuuden ja journalismin raja oli liukuva erityisesti sanomalehtien viikonvaihdenumeroissa. Kolumnisteja oli paljon ja sanomisen tapa nykyistä ronskimpaa ennen muuta iltapäivälehdissä.

Nyt on journalismi kuivumassa poliittisen paineen ja rahapulan vuoksi järjestykseen asetetuiksi varmistetuiksi faktoiksi. Journalismin on pakko pysytellä yksiselitteisen kerronnan kaidalla tiellä; aprilliuutisetkin on ollut pakko tappaa. Useita merkitystasoja sisältävä ja lukijan tulkintaa ja oivaltamista vaativa teksti on käynyt harvinaisuudeksi.[36]

Jos katsotaan viestinnän koko kirjoa, Vertin ajan julkisuutta leimaa kuitenkin moninaisuus: alustojen, ilmaisutapojen ja sisältöjen runsaus ja vaihtelevuus. Vertti pystyy – kuten monet hänen ikätovereistaan – rakentamaan esityksiä todellisuudesta niin kirjallisesti kuin kuvallisesti, äänellisesti ja algoritmisesti. Sisällön ja viestinnän teknologian ero ei kokonaan katoa, mutta muuttuu niiden vuorovaikutukseksi. Vertin lähin työyhteisö, Ekho Collective, koostuu siis taiteen, muotoilun ja teknologian ammattilaisista. Ryhmässä on myös tutkimuksen ja viestinnän eri lajien osaajia. Liikkumatila on laaja, ryhmään kuulunee ihmisiä, joille rajojen ylittäminen on helpompaa kuin niiden sisällä pysyminen. Kaikki tyylit ja genret sekä niiden yhdistelmät ovat mahdollisia ja uusien luominen varmaankin tavoite. Ekhon tyyppisessä taiteessa tärkeätä ei ole se, ilmaistaanko idea maalaustaiteen, kuvanveiston vai äänen keinoin, tärkeätä on se idea.[37]

Vertin ammattitaitoon kuuluu omien ilmaisutapojen teknologian laaja hallinta, ja luulen, että hyvin moni hänen sukupolvensa edustaja loikkii humanismin ja tekniikan vanhan vallin yli ketterästi. 1970-luvulla minä ja opiskelukaverini vaihdoimme nopeasti kadun toiselle puolelle, jos näimme mitään vähääkään tupsulakilta muistuttavaa.

Moninaisuuden kääntöpuoli on hajanaisuus. Vertillä alustoja ja julkaisijoita on kymmenittäin ja tietoa hänen tekemisistään on internet-avaruudessa pistemäisesti hyvin monessa eri paikassa. Tässä auttavat kuitenkin verkon hakemistot, hakukoneet, tekoälyt sekä kolme hänen toimintaansa yhteen kokoavaa alustaa, LinkedIn-sivu, Medium-blogi ja kotisivu Vertti Luostarinen.

Mediatekstien vanhojen raja-aitojen häviäminen on yhtäältä myönteinen asia, mutta toisaalta saattaa käydä niin, että yleisö kadottaa ymmärryksen eri lajityypeistä ja menettää niiden tulkintataidon. Helsingin Sanomat toteutti keväällä 2026 uudistuksen, jossa mielipiteellinen aineisto erotettiin uutisaineistosta omiin lokeroihinsa, jotka eroavat toisistaan myös typografisesti. Uudistus oirehtii siitä, että journalismin juttutyyppien peruseroa faktisiin ja näkemyksellisiin teksteihin ei enää tunneta.

Media saattaa joskus – ehkä piankin – olla yleisölle virtaa, josta nousee esiin vain henkilökohtaisuudella, tunnekylläisyydellä, jyrkkyydellä ja yllättävyydellä puhutteleva aineisto. Yhdysvaltojen kirkkaana loistava tähtilippu viitoittaa kohti tulevaisuutta, jossa tosiasiapohjaisuudella ei ole mitään erityistä arvoa ja missä mainoksen, pääkirjoituksen ja tutkivan journalismin ero on vastaanottajille tuntematon ja yhdentekevä.

Brändejä ja parhaita kavereita

Selvä ero Toivon, minun ja Vertin ajassa on viestinnän tekijöiden roolin muutos nimettömyydestä ja kuvattomuudesta kohti yksilöllisiä henkilöbrändejä. Topin aikaan toimittajat käyttivät nimimerkkejä ja lukijat kiinnittyivät lehteensä sekä sen tekijöihin poliittisen linjan, tyylin ja huumorin kautta. Minun aikaani toimittajan nimi ja kuva oli jo usein esillä, mutta lukijan kiinnittyminen tapahtui enemmän mediabrändiin kuin henkilöön. Vertin aikaan henkilöbrändin luominen alkaa olla ammatillinen välttämättömyys, ja kasvot ovat brändin logo.

Mediatutkimuksessa puhutaan parasosiaalisista suhteista, mikä tarkoittaa yleisön tunnetta tuttuudesta, ystävyydestä ja yhteisestä kokemusmaailmasta vaikkapa sellaisen somevaikuttajan kanssa, jota ei ole koskaan oikeasti tavannut.  2020-luvulla median tekijät ovat esillä ja kaupittelevat itseään hyvin ammattitaitoisesti erityisesti sosiaalisessa mediassa parasosiaalisten suhteiden kohteeksi. Koska vaikuttajien taloudellinen arvo mainonnassa riippuu yleisön saamasta aitouden, vilpittömyyden ja läheisyyden kokemuksesta, he hierovat tavallisuuttaan ja samaistettavuuttaan kaksin käsin vastaanottajan naamaan.

Vaikuttajamaailmassa median tekijällä ja jutun aiheella ei ole enää eroa: vaikuttaja on sitä kaikkea. Se on sikäli kätevää, että jutun tiedonhankinnan vuoksi ei tarvitse lähteä kovin kauas. Kun verkkoajan alussa sanottiin, että nyt jokainen ihminen voi olla oma kustantamonsa ja radioasemansa, sillä tarkoitettiin ehkä enemmän tietoja ja mielipiteitä kuin Hurtan Herkun myymistä parsasosiaalisen kiintymyksen tekniikalla.

Vertti ei ole tehnyt itsestään tietoisesti henkilöbrändiä muun muassa siksi, ettei usko olevansa kovin helposti samaistuttava ihminen. Saattaa kuitenkin olla, että sosiaalisuus – tunnistettavat, kiinnostavat, tutustumisen arvoiset ja juuri minusta välittävät persoonat – on atomienergiaan verrattavissa oleva alkuvoima, jonka hyödyntämistä ei voi sivuuttaa missään viestinnän tehtävässä.

Tuntuu siltä, että Topilla hänen mediaelämänsä ja tavallinen elämänsä olivat hyvin yhdennäköiset. Minun aikanani media-Heikki seurasi maallista vaellustani vielä läheltä. Nakutin kirjoituskonetta, esiinnyin, puhuin ja tapasin ihmisiä, mutta en tainnut edes tietää, mitä ”brändi” tarkoittaa. Vertin aikana itsenäinen virtuaalis-digitaalinen persoonallisuus olisi jo mahdollinen ja jopa todennäköinen, mutta hänen kohdallaan ei niin ole käynyt. Tunnistan mediajulkisuudesta hänet itsensä, ja jostakin syystä se tuntuu tärkeältä asialta.

Mediaalinen jalanjälkemme?

Mitä meistä on mediaan jäänyt ja olemmeko saaneet siellä jotakin aikaan? Topin jälki mediassa on melko pieni, mutta se löytyy melko helposti Kansalliskirjaston digitaalisen lehtiarkiston kautta. Minun jälkeni on hieman suurempi, mutta sen löytäminen on vaikeaa. Vain pieni osa itseäni koskevista ja itse tekemistäni jutuista on digitalisoitu, ja etenkin vanhojen erikoislehtien löytäminen on työn takana. Suuri osa Verttiä koskevista jutuista ja hänen omista teksteistään löytää verkosta ongelmitta. Jäljen suuruutta on vaikea arvioida rannattomassa verkkojulkisuudessa.

Itse tehdyn CV:n, ansioluettelon, rinnalla kulkevat nykyisin myös meistä mediaan jäänyt tarina sekä se ammatillinen elämäkerta, jonka luo Google tai jokin muu hakukone tai tekoäly.

Topin CV kyllä löytyy Porokylän hautausmaalta Nurmeksesta, mutta se on aika lyhyt. Heikki Luostarisen curriculum vitae löytyi sieltä komuutin laatikosta, ja vertasin sitä vuosien 1985–1995 mediajulkisuuteen, jonka rakensin näkyväksi edellä. Kovin paljon yhteistä ei ollut, vain kirjat löytyvät kummastakin.

Katsoin myös, mitä kerrottavaa Googlella oli minusta. Tulos oli lähes yhtä synkkä kuin omakuvani ja muistutti eniten sitä kuuluisaa neuvostoliittolaista hyllykauppaa, jossa ei ollut edes hyllyjä. Löysin lähinnä verkkoantikvariaattien mainoksia vanhoista kirjoistani. Mukana oli jostakin syystä katkelma, jolla olin päässyt Suomen Kuvalehden Jyviä ja akanoita -palstalle ja kahteen kertaan Norjassa 37 vuotta sitten julkaistu artikkeli. Google kertoi myös, että en ole Facebookissa enkä The Movie Databasen mukaan ole myöskään julkaissut yhtään elokuvaa. Totta joka sana. Venäjänkielisen Wikipedian artikkelissa aiheesta ”Ryssä” on käytetty lähteenä Perivihollinen-kirjaani.

Vertin mediajulkisuus on, kuten sanottu, rekonstruoitu Google- ja Bing-hakukoneiden avulla. Siitä puuttui melko paljon sellaista, josta virallinen CV kertoo, mutta digitaalisen ajan Vertistä löytyy kuitenkin hakukoneilla tietoa kohtuullisen hyvin. Meistä pimeän analogisen ajan hiippareista ei näy oikeastaan mitään.

Entä julkisuustyömme tulokset? Toivo Luostarisen kansalaistoiminta ja sen mediajulkisuus ei ollut mitä tahansa puuhastelua. Suojeluskunnilla oli sotienvälisen Suomen valtarakenteessa ja maanpuolustuksessa hyvin tärkeä asema, ja ne toimivat istuvan vallan takaajana tai sen mahdollisena vaihtajana. Toivon isänmaallisuuden ja maanpuolustuksen sanomalla oli mitä ilmeisimmin oma vaikutuksensa siihen, että Suomi selvisi toisesta maailmansodasta itsenäisyytensä säilyttäen. Sen sijaan en ole varma siitä, auttoiko vai haittasiko kesän 1930 muilutus tämän tavoitteen saavuttamista.

Vertin työ ja julkisuus on Topin tavoin hyvin lähellä yhteiskunnallisen vallan ydintä: algoritmeja. Hän osallistuu mediajulkisuudellaan kehitystyöhön ja keskusteluun bottien ja agenttien suunnittelusta, koulutuksesta, itsenäisyydestä ja yhteiskunnallisesta käytöstä. Hän ei tuota vain sanoja, vaan esimerkiksi agentteja, jotka lisäävät tietoamme menneisyydestä tai Rauhankoneen kaltaisia härveleitä, jotka seisauttavat meidät miettimään toistemme ymmärtämisen mahdollisuutta. Kummallakin voi olla vaikutusta Suomen suuntaan.[38]

Omia aikaansaannoksiani olen mieluummin ajattelematta. Ehkä väitöskirjani Mielen kersantit mediajulkisuuden hallinnan keinoista ja journalistien mahdollisuuksista säilyttää itsenäisyytensä pr-toiminnan puristuksessa sai jotakin väreilyä aikaan, sillä sen liittyi laajaan kansainväliseen keskusteluun aiheesta. Mutta kirjaa luettiin Maanpuolustuskorkeakoulussa, ei Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksessa.

Media ja elämän kudos

Mainitsin kirjoituksen alussa, että viestinnän kehitys ei ole vain tekninen muutos, vaan myös maailman näkemisen, yhteisöjen kanssakäymisen, yhteiskunnan toiminnan ja omakuvamme rakentumisen muutos. Media on nivoutunut elämämme kudokseen: työhön, arkielämään, politiikkaan, talouteen – lähes kaikkeen.

Oletus siitä, että median merkitys on kasvanut, saa tukea meidän kolmen Luostarisen elämästä. Topille media oli luultavasti sivuseikka, minulle se oli tärkeä asia ja seurasin uteliaana, miten mediajulkisuuteni kehittyi ja kuvittelin, että voisin sen avulla vaikuttaa oman alani ja maan kehitykseen. Se ei kuitenkaan ollut välttämätön osa työtäni ja elämääni ja saatoin halutessani – kuten muutaman kerran sattui – vetäytyä siitä täysin sekä asiantuntijana että kirjoittajana. Asiaa ei huomannut kukaan muu kuin minä.

Vertillä työ ja mediajulkisuus sulautuvat yhteen, sillä julkisuus on punoutunut hänen ikäpolvensa sosiaalisen elämän ja ammattien sisään. Se on kiinteä osa elämää eikä jokin siitä erillinen osa, kuten vaikkapa hänen isoukillaan Topilla. Vertin työ taitelijana ja kehittäjänä on julkisuutta ja muokkaa julkisuutta ja hänen on kerrottava projekteistaan, jotta voi saada uusia projekteja. Hänellä on myös mielipiteitä, joiden toivoo tulevan osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Kysymys ”julkisuutta vai ei?” ei ole Vertille ja hänen työtovereilleen mielekäs. Sen sijaan voi kysyä: ”Millaista julkisuutta ja mihin tarkoitukseen?”

Jotkut osaavat sulauttaa median ja elämän yhteen hallitusti, toisilla kyse on hallitsemattomasta sulautumisesta. Algoritmien ajan mediassa on koukuttavuutta, jossa palvelija voi muuttua herraksi ja alistaa median käyttäjän median käyttämäksi. Voi toki olla, että sanomalehden valtakaudella oli nuoria, joiden sivuaikaa oli pakko rajoittaa, sillä muuten he olisivat lukeneet Salon Seudun Sanomia 14 tuntia päivässä ja vielä yöllä taskulampun valossa peiton alla. Ehkä heitä ei kuitenkaan ollut kovin paljon.

Sivupolku 2: Journalismin tila ja haudan paikka

Mikä suomalaisen journalismin tilanne on tällä hetkellä? On liioittelua sanoa sen olevan katoamisen partaalla, sillä kyse on edelleen vaikuttavasta ja elinvoimaisesta median sektorista. Ala on kuitenkin supistunut nopeasti ja sitä ympyröivät monet uhat. Kansainvälisesti vertaillen suomalaisen journalismin kulttuurinen asema on hyvä: kansalaiset luottavat sen tuottamaan tietoon ja hankkivat uutisensa pääosin uutismedian omilta sivuilta. Taloudellisesti ja poliittisesti riskit ovat suuria. Mainosrahat on imaistu Amerikkaan eikä niitä takaisin saa ja merkittävä osa Suomen vallankäyttäjistä pitää hyvää journalistista tapaa noudattavaa uutismediaa vastustajanaan.[39]

Kaupallisen journalistisen median liiketoimintamalli uhkaa päätyä umpikujaan. Verkosta saatavat tulot ovat edelleen vähäisiä eivätkä ne enää kasva, mutta printistä saatavat tulot laskevat nopeasti. Suomalaiset uutismedia-alan yritykset investoivat vähän ja jakavat paljon osinkoja – kuulostaa auringonlaskuteollisuudelta.

Yksi uhka on Suomeen rantautumassa oleva amerikkalainen käytäntö, jossa sosiaalinen media, sen vaikuttajat sekä tekoäly-chatbotit ottavat yhä suuremman siivun myös ihmisten ajankohtaisen tiedon kulutuksesta. 18–34-vuotiaista suomalaisista jo noin neljännes sanoo sosiaalisen median pääasialliseksi uutislähteekseen.[40] Journalistisen median kyky vaikuttaa uutisagendaan sekä yhteiskunnallisen keskustelun teemoihin, tyyliin ja sanoitukseen heikkenee.

Journalismin tontille ovat erityisesti Yhdysvalloissa tulleet ns. uutisvaikuttajat, joista käydään vilkasta keskustelua maailmalla ja myös Suomessa. He tuskin ovat journalismin maailmanloppu, mutta suuntaa heidän nousunsa osoittaa: ajankohtaisen tietopuolisen sisällön kulutusta ohjaavat yhä enemmän tunne, tuttuus ja toitotus.

Uutisvaikuttaja (news creator tai news influencer) tarkoittaa henkilöä, joka tarjoaa ajankohtaista tietoa podcastin, YouTube-videoiden tai muiden sosiaalisen median kanavien kautta. Hänen toimintansa eroaa journalistin roolista monella tavalla: sanoma on usein vahvasti mielipiteellistä ja jyrkkää, tunteiden näyttäminen ja hyödyntäminen on sääntö, mainonta ja uutisvaikuttajan tuottama sisältö sekoittuvat ja rajaviiva tiedon ja tiedolta vaikuttavien tarinoiden ja huhujen välillä on ohut. Uutisvaikuttajat ovat itse oma mediansa ja tuovat oman persoonansa vahvasti esiin osana brändiään. Toki uutisvaikuttajissa on myös niitä, joiden toiminta mahtuu journalismin käsitteen ja etiikan alle, mutta ei paljon.[41]

Tekoälyn kehitys puolestaan sysii journalisteja puskutraktorin voimalla kilometritehtaan suuntaan. Kyse ei ole enää vain siitä, että suuret kielimallit toimivat toimittajan apuna ja sparraajana tai rakentavat tiivistelmiä ja erilaisia versioita eri julkaisualustoille. Ne osaavat nimittäin myös sellaisen tiedonhankinnan, joka on tähän saakka ollut journalistien ammattitaidon ydintä: sähköpostilla ja puhelimella tehtävät haastattelut.[42] Taustatietojen ja alkuperäisten dokumenttien etsimiseen menee keinojärjellä muutama sekunti, suurten tietomassojen seulomiseen voi kulua minuuttikin. Journalistit voivat lähinnä vain toivoa, että kukaan ei vastaa tekoälyn soittoon ja että se hallusinoi saapasnahka-torneja mahdollisimman usein.

Tavalliset journalistit vähenevät ja pienenevät maailmanloppunsa edellä, mutta vaikuttajat ja julkisuuden hallinnan ammattilaiset lisääntyvät ja kasvavat. Se, että journalismi on marginalisoitumassa ja menettämässä otteen yleisöstään, on jo pakottanut monet yhteiskunnan toimijat muuttamaan omaa viestintäänsä, kuten edellä kuvasin Rauhankoneen kerroksia -teoksen kohdalla tapahtuneen. Eniten pulmia on todennäköisesti ollut sellaisilla julkisyhteisöillä ja kansalaisjärjestöillä, joiden toimintakulttuuri periytyy journalismin ajalta.

Digi- ja somenatiivit nuoret ovat journalistisen median erityinen murhe, sillä he ovat jo toisen media-ajan kasvatteja, joista osalle Tiktok on tärkein uutislähde.[43] Reeta Pöyhtäri ja Katja Lehtisaari muotoilevat näin: ”Uutismedia joutuneekin aivan uudella tavalla miettimään, kuinka se perustelee oman tarpeellisuutensa kohderyhmälle, joka ei ole koskaan oppinut pitämään uutismediaa ja journalismia jollain tapaa poikkeuksellisen tarpeellisena tai luotettavana yhteiskunnallisena toimijana, saati että olisi valmis maksamaan uutissisällöistä.”[44]

Luostariset lopun edellä

Kolmen sukupolven Luostaristen julkisuuden vertailu kertoo siis ennen kaikkea journalismin ja sen yhteiskunnallisen vaikutusvallan laskusta. Ei sitä vielä multaamaan päästä, mutta virrenveisuutta voi jo alkaa harjoitella.

Topin aikana journalismi oli enemmän kirjuri kuin aktiivisesti ja itsenäisesti yhteiskuntaa havainnoiva ja muokkaava neljäs valtiomahti. Yhteiskunnan päätöksenteko tapahtui muualla ja journalismista riippumattomasti. Minun aikanani journalismin itsenäisyys ja valta oli ehkä suurimmillaan. Yritysten, puolueiden, viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen oli pakko käyttää perinteistä mediaa ihmisten tavoittelussa, sillä muita vaihtoehtoja ei ollut paljon. Journalismi oli myös kansalaisten silmissä arvostettu ympäristö olla esillä; sinne pääsemiseen käytettiin aikaa, rahaa ja energiaa.

Vertin aikaan journalismin vaikutusvalta on selvästi pienempi teknojättien, sosiaalisen median ja laitaoikeiston taloudellisessa ja poliittisessa puristuksessa. Journalismi on paljolti menettänyt sen julkisuuden kuraattorin tai ovimikon roolin, joka sillä aikaisemmin oli. Kun Topilla ja minulla lähes kaikki osumien jutut olivat journalismia, Vertillä journalismiin liittyi noin joka kymmenes osuma. Niistä puolet oli sosiaalisessa mediassa julkaistuja Tiktok-journalismin mainoksia.

Välistä puuttuu siis yksi sukupolvi, isäni, joka syntyi vuonna 1925 ja oli 28-vuotias vuonna 1953. Jos hän olisi ollut julkisuudessa, tietäisimme enemmän myös 1950- ja 1960-luvuista.

Me kolme muuta Luostarista sovimme kuvaamaan suomalaisen mediajulkisuuden kehitystä melko hyvin, mutta emme täysin. Se, että Topi oli sanomalehdissä suojeluskunnan ja urheilun kautta esillä, sopii hyvin aikaan. Ne olivat 1930-luvun porvarillisen journalismin keskeistä sisältöä, ja Toivon kaltaisia suojeluskunnan ja urheiluelämän aktiiveja oli varsin paljon. Hänen julkisuutensa ei liittynyt ammattiin, eikä alkutuotannon ja teollisuuden Suomessa paljon sellaisia ammatteja ollutkaan, joihin olisi kuulunut esillä olo. Järjestöjen Suomessa juuri kansalaistoiminta oli se väylä, josta julkisuuteen noustiin.

Myös minä sovin hyvin kuvaamaan omaa aikaani, asiantuntijoiden Suomea, sillä olin mediassa esillä juuri työhön kuuluvan asiantuntijaroolin myötä. Profiilini julkisuudessa oli hyvin tavallinen: toimittajat käyttivät juttuja tehdessään paljon asiantuntijalähteitä ja pajatin sitä, mitä muutkin pajattivat: kuivaa asiaa. Erityinen piirteeni oli ehkä se, että kirjoitin melko paljon itse, keskimäärin kahdeksan journalistista juttua vuodessa.

Katsoin silloin, että opetus ja tutkimus ovat julkista toimintaa, mutta itsestään selvää ei ollut, kuuluiko mediajulkisuus työhöni. Tulkitsin itse näin olevan, eikä työnantajallani ollut mitään sitä vastaan. Toisaalta en kyllä lupia kysellyt, 1980-luvun elämä tiedotusopin laitoksella oli varsin vapaata. Julkisuus rakentui siis asiat edellä, henkilönä en ollut mediassa lainkaan. 8-vuotias Vertti vilahtaa yhdessä Aamulehden valokuvassa lukemassa väärin päin olevaa Time-lehteä.

Nykypäivän mediajulkisuutta – jota Vertti joutuu edustamaan – kuvataan usein hyvin negatiivisesti, ja niin teen tässä itsekin. Aikakauden suuret keksinnöt – digitalisaatio, internet, sosiaalinen media ja tekoäly – raivoavat ja kylvävät tuhoa kuin Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa. Sosiaalinen media on passittanut yksityiselämämme mestauslavalle kaikkien tuijotettavaksi, luonut etenkin nuorille vaikean addiktion ja laskenut sekä yleisen tietämisen että poliittisen keskustelun tasoa. Promootiokulttuuri pyyhkii yli maan uusien kävelevien mainoskylttien, vaikuttajien, johdolla.[45] Ajan mediasankari on miespoliitikko, joka syytää sormistaan ja suustaan nokkelia, mutta raivokkaan pilkallisia ja halventavia loukkauksia.

Mutta ei sekään ollut hauskaa aikaa, jolloin sanoakseen jotakin piti ensin ostaa kirjapaino. Voi myös kysyä, onko edellä esitetty synkkä nykyajan kuvaus miltään osin paikkansa pitävä. Aikaa voi luonnehtia toisinkin, sillä se on oikeasti tasa-arvoistunut ja parantanut mahdollisuuksia ilmaista itseämme ja kykyämme luoda sekä ylläpitää sosiaalisia yhteyksiä.[46] Ja voi olla niinkin, ettei julkisen keskustelun taso ole madaltunut, vaan sen kirjo vain on laajentunut; nyt pääsevät julkisuuteen nekin, joita sinne ei ennen kelpuutettu.

Vertti ei sovi täysin kuvaamaan nykyhetkeä, sillä hänen yksityiselämänsä ei ole julkisuudessa, hän ei ole tehnyt itsestään mediabrändiä eikä hän osallistu julkisesti kulttuurisotiin.  Eikä hän luullakseni liiku kovin paljon sellaisessa sosiaalisen median todellisuudessa, joka toimii polarisaation, vastakkaisuuden ja emotionaalisten šokkien logiikalla.

Toisaalta voi olla hieman sattumaa, ettei Vertti ole joutunut kokemaan pahemmin alustaviestinnän kielteisiä puolia. Ouluun rakennettu Rauhankone olisi voinut sytyttää somesodan, sillä juuri rauha, suvaitsevaisuus ja ihmisten keskinäinen ymmärrys ovat teemoja, jotka laittavat hyvin helposti käyntiin X:n ja keskustelupalstojen rasvatun halveksuntakoneen.

Vertin ikäluokassa julkisuusprofiileille on paljon enemmän vaihtoehtoja kuin ennen. Voi ehkä sanoa, että hänen profiilinsa on tavallinen siksi, että se on niin yksilöllinen ja harvinainen. Vastaani on tullut muitakin ihastuttavan hybridejä nuorehkoja henkilöitä, joiden mediapaletti on räiskyvä. Ajatus siitä, että Suomen nuoret ja nuoret aikuiset vain istuisivat läpitunkevassa ankeudessa somettamassa ranskanperunoiden ja sukupuolielinten kuvia, saattaa olla väärä.

Koska tämä kirjoitus muistuttaa jonkin verran tutkimusta, päätän sen gradujen ja väitöskirjojen tavanomaiseen lopetukseen: oman toiminnan arvioimiseen. Miten 108 vuoden pitkittäistutkimus sattumanvaraisella aineistolla ja umpimähkäisellä tutkimusongelmalla ilman kunnon metodeja meni noin niinku omasta mielestä?

Ei se häävisti mennyt, mutta kaikkea pitää kokeilla. Yhteistä aluetta löytyi yllättävän vähän ja aasinsilloista tuli niin pitkiä, että eläinrääkkäyksen puolella ollaan. Kuitenkin: kaikki tieto lähtee vertailusta ja siksi kolmen ajanjakson tarkastelu rinnakkain oli antoisaa. Huomasin tietäväni hyvin vähän sekä Topin että Vertin ajan mediatodellisuudesta, ja sen tiedon lisääntyminen sai minut muuttamaan myös käsitystä omasta ajastani; asiat, jotka ovat olleet minulle itsestään selviä, eivät ole sellaisia enää. Huomaan eläneeni hyvin etuoikeutettua rauhan ja itsenäisen journalismin hetkeä.

Jutun kieli on mediajulkisuuttamme vertailevassa jaksossa kamalaa. Palasin yliopistolla käyttämääni puhetapaan, joka ansaitsisi loppusijoituksen samaan paikkaan käytetyn ydinjätteen kanssa. Aloin päteä ja kaikki akateemisen kirjoittamisen pelot, möröt ja turhaumat istahtivat harteilleni kynnet terävinä.

Suurin puute tässä kirjoituksessa on kuitenkin keskittyminen vain miehiin. Eteneminen mieslinjan mukaan on sukua koskevissa teksteissä tavallista, ja se rajaa näkökenttää historiaan vahvasti. Liitän tähän valokuvan, jossa ovat mukana Helmi Luostarinen (os. Karjalainen) ja tytär Eeva-Maija, joka oli kaikkien meidän perheen lasten suosikkitäti: viisas, huumorintajuinen ja lämminsydäminen.

Kuva lienee vuodelta 1930, jolloin kaikki oli hyvin. Mukana ovat myös Toivo ja isäni Esko. Muistikuvia Helmistä minulla ei ole, sillä olin hänen kuollessaan aika pieni.

Suurin anti tekstiä tehdessä oli se, että 1930-luvun Suomi ja isänisäni Toivo tulivat tutummiksi. Aloin ymmärtää paremmin häntä ja samalla sitten myös omaa isääni ja itseäni.

Omien vanhojen juttujen ja lehtileikkeiden läpikäyminen oli aluksi kiusaannuttavaa, mutta koska aikaa on kulunut 30–40 vuotta, sain etäisyyttä. Mietin kyllä, miten erilainen oli silloinen yliopistomaailma verrattuna siihen, mistä hiivin eläkkeelle 2020-luvun alussa. Vanhassa yliopistossa – siinä puolianarkistisessa, tehottomassa ja niitä näitä politiikankin puolella sähläävässä – viihdyin ja sain aikaan asioita, siinä uudessa en kumpaakaan. Voi kuitenkin olla, että nostalgiani kohteena oleva aika oli hyvä minulle, mutta ei esimerkiksi naispuolisille, vähemmistöihin kuuluville tai konservatiivisesti ajatteleville kollegoilleni.

Yritys ymmärtää Vertin julkisuutta oli aluksi vaativaa, sillä perinteisen median kasvattina jouduin astumaan uuteen ympäristöön. Yritin pitää mielessäni sen usein toistamani isäviisauden, että asioihin täytyy ensin tutustua ennen niiden arvioimista. Tuntui, että pääsinkin hieman nykymediasta jyvälle – kunnes se taas eli ja muuttui ja karkasi kauemmas. Samalla tavalla kävi Vertin töiden kanssa. Kun keittelin kokoon tätä juttua loppukeväästä 2026, hän ehti aloittaa jo viisi tai kuusi uutta hommaa.

* * *

Kolmiosainen juttusarja Luostarisista päättyy tähän. Pieni ylimääräinen numero voi vielä tulla, jos kätten läpsytys on riittävää.

Ajatuksena oli siis kirjoittaa Suomen historiaa auki sellaisten ihmisten kautta, joiden nimi sattuu olemaan Luostarinen. Ruotsalainen historiantutkija Peter Englund on tunnettu muun muassa viisaudesta, jonka mukaan koko ihmiskunnan kehityskulku voidaan avata pienten arkisten esineiden, kuten paperiliittimen, ruuvimeisselin tai hammasharjan kautta. Miksei siis myös Luostaristen, meidän Suomen historian klemmareitten?

Kiitän Imatran kaupunginmuseon intendentti Kalle Pakarista, joka johdatti minut kolmen tärkeän lähteen äärelle sekä Luostaristen sukuseuran puheenjohtaja Reijo Luostarista, jonka suurella työllä luoma Luostaristen sukukirja on kulunut käsissäni. Kiitokset myös Vertille avusta ja yhteistyöstä erityisesti tämän kolmannen tekstin työstämisessä ja Helsingin yliopiston tutkijatohtori Hanna Reinikaiselle yhtä tärkeää lähdeteosta koskevasta vinkistä. Suureksi avuksi olivat myös vanhan työtoverini Esa Reunasen, sisareni Tuula Halosen ja väsymättömien blogitovereitteni Arin ja Raimon kommentit.

Heinäkuussa 2027 järjestetään Luostaristen sukuseuran sukujuhla jossakin, ehkä Heinävedellä. Tulen takuulla paikalle, jos vain henki pihisee ja lupaavat olla muiluttamatta itärajan yli.

Ihmisten yhteenkuuluvuus ja huolenpito toisistaan on lähes aina kuviteltujen siteiden varassa. Kansakunnatkin ovat Benedict Andersonin kuulun sanonnan mukaan kuviteltuja yhteisöjä, joissa tunnemme myötäelämistä ja yhteisvastuuta myös sellaisten ihmisten kanssa, joita emme ole koskaan tavanneet.[47] Eihän meillä Luostarisillakaan ole välttämättä muuta yhteistä kuin kuvitelma siitä, että meillä on jotakin yhteistä.

Mutta se riittää, sillä eikös sen kuvitelman varaan kaikki hyvä tässä maailmassa rakennu?

---------------------

VIITTEET

[1] Vuonna 2025 pidettiin diginatiiveina 25–34-vuotiaita ja sosiaalisen median natiiveina 18–24-vuotiaita. Uutismedia verkossa 2025. Reuters Instituutin Digital News Report. Esa Reunanen. Tampereen yliopiston viestintätieteiden tutkimuskeskus Taru. Media-alan tutkimussäätiö, Helsinki 978-952-03-3975-3.pdf s. 12.

[2] Topin näkökulmasta myös kesällä 1930 tapahtunut muilutus, johon hän hyvin todennäköisesti otti osaa, oli kansalaistoimintaa. Lapuan lakia – omankädenoikeutta – tarvittiin maan pelastamiseksi, kun ei valtiojohdosta siihen ollut.

[3] Kts. Kortti, Jukka. Media History and the Mediatization of Everyday Life, Media History 1/2017, s. 115–129 Media History and the Mediatization of Everyday Life: Media History: Vol 23 , No 1 - Get Access.

[4] Terveiset Ida Roivaiselle, tuoreelle tohtorille, joka jakanee tämän ihanteen kanssani.

[5] Harkitsin myös Nurmeksen Sanomien tutkimista, mutta tämä vuonna 1929 perustettu lehti löytyy Kansalliskirjaston kokoelmasta vasta vuodesta 1932 alkaen. Helmin ja Toivon perhe oli silloin jo muuttanut Leppävirralle.

[6] Aikakone | HS.fi kattaa vuodet 1889–1997. Sen hakutulokset eivät ole kovin luotettavia, paremminkin suuntaa antavia.

[7] Koska Topi esiintyi melko usein Kuopiossa ilmestyneen IKL:n Savon Suunta -lehden sivuilla, tein haun myös puolueen päälehdestä Ajan Suunnasta.

[8] Jutut olivat STT:n (Suomen Tietotoimisto) tai DLP:n (SKDL:n lehtien Demokraattinen Lehdistöpalvelu) tarjontaa asiakaslehdilleen.

[9] Kymen Metsä- ja Uittomiehet Sivu 10 | 15.02.1949 | Helsingin Sanomat.

[10] Mies Pielavedeltä Venäjälle 03.07.1930 Suomen Sosialidemokraatti no 175 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[11] Tässä Pietikäisen muilutusta koskevassa jaksossa on käytetty lähteinä Erkki Kinnusen artikkelia Lapuanliike Savossa – Savon historia Savon historian osassa V Vastakohtien aika 1919–1944 (Savon säätiö, 2013), Juha Siltalan väitöskirjaa Lapuan liike ja kyyditykset 1930 (Otava, Helsinki 1985), s. 306–307 ja 681 sekä mainittuja noin 30 sanomalehtiuutista. Valitettavasti Kinnusen verkkoartikkelissa ei ole sivunumeroita eikä hakutoimintoa, jolla löytäisi tarkasti viitatut tekstikohdat. Siksi joudun viittaamaan koko tekstiin.

[12] Erkki Hujasen mukaan suomalaisten sanomalehtien levikki saavutti lakipisteensä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. 1–7 kertaa viikossa ilmestyvien sanomalehtien kokonaislevikki oli vuonna 1989 4,1 miljoonaa kappaletta (s. 33). Seitsenpäiväisten maakuntalehtien peittoprosentti ilmestymiskaupungeissaan oli noin 90, mikä laski 1990-kuluessa 70 prosenttiin (s. 36, 44). Peittoprosentti tarkoittaa niiden kotitalouksien määrää, joihin tuli kyseinen tilattu sanomalehti (s. 36). Hujanen, Erkki. Lukijakunnan rajamailla. Sanomalehden muuttuvat merkitykset arjessa, Jyväskylä Studies in Humanities 68, Jyväskylän yliopisto 2007.

[13] Yliö tai alakerta on sanomalehdistä pääosin kadonnut juttutyyppi. Se oli lehden pääkirjoitussivulla joko pääkirjoitusten oikealla puolella (yliö) tai alapuolella (alakerta) sijainnut normaalia laajempi asiantuntija-artikkeli. Aamulehden alakertojen valinnasta ja editoinnista vastasi silloin toimittaja Helka Kähkönen, joka jäi mieleeni osaavana, avarakatseisena ja reiluna journalistina.

[14] Lehden julkaisija oli ensin Suomen Sanomalehtimiesten Liitto ja sitten Suomen Journalistiliitto.

[15] Perivihollinen. Suomen oikeistolehdistön Neuvostoliittoa koskeva viholliskuva sodassa 1941–44: tausta ja sisältö. Vastapaino, Tampere 1986. Kirja kertoo neljän oikeistolehden Neuvostoliittoa koskevasta kirjoittelusta jatkosodan vuosina: Aamulehden (kokoomus), Ajan Suunnan (IKL), Hakkapeliitan (suojeluskunnat) ja Uuden Suomen (kokoomus). Sen erityisyys ei kuitenkaan ollut empiirisessä sisällönanalyysissa, vaan yhtäältä siinä, että Neuvostoliittoa koskeva viholliskuva yritettiin asettaa laajempaan ja pidempiaikaiseen länsieurooppalaisen ja suomalaisen venäläiskuvan kehykseen ja toisaalta siinä, että lehtitekstien analyysiin (n. 1500 juttua) kehitettiin sotapropagandan toimintaperiaatteiden malli.

Jälkeenpäin tarkasteltuna ensimmäinen tehtävä, laajan historiallisen kontekstin luominen, ei onnistunut kovin hyvin, sillä tehtävä ylitti reippaasti kykyni lukea ja omaksua asioita. Myös valittu näkökulma – Matti Klingeltä omaksuttu ajatus siitä, että suomalainen ”ryssänviha” ei juontunut niinkään vuosisataisista sodista, vaan bolševismin kaudesta ja poliittisesta vastakkaisuudesta – vei harhateille. Sen sijaan sotapropagandan mallin, vaatimattoman mutta toimivan, rakentaminen ja käyttö onnistui mielestäni hyvin.

Tekstinsyöjät. Yhteiskuntatieteellisen kirjallisuuden lukutaidosta. Yhdessä Esa Väliverrosen kanssa. Vastapaino, Tampere 1991. Lainaan osan kirjan takakannen tekstistä: ”Yliopisto-opiskelun olennainen osa on tekstien kuluttamista ja tuottamista, lukemista ja kirjoittamista. Tästä huolimatta tieteellisten tekstien tulkintaa, kritiikkiä ja kirjoittamista opetetaan suomalaisissa yliopistoissa vähän ja satunnaisesti. Opiskelijan on vaikea kehittää tietoista suhdetta tieteen kieleen ja ymmärtää niitä prosesseja ja sääntöjä, joiden tulosta tekstit ovat. Tekstinsyöjät on oppikirja, joka pyrkii madaltamaan kynnyksiä siirtymisessä tieteen yleisöstä sen käyttäjäksi, kriitikoksi ja tekijäksi. Se ei niinkään anna yksiselitteisiä ohjeita ja neuvoja, vaan esittelee erilaisia lähestymistapoja ja välineitä. Se on samalla myös tutkimus tieteen retoriikasta sekä tekstien tuotannon ja kulutuksen ehdoista yliopistossa.”

Kirjan linjaksi valittiin tosielämän esimerkkien käyttäminen niin tieteen sosiaalisten pelien, tekstien retoristen koukkujen kuin kritiikin käytännöistä. Tämä linja selvästi miellytti opiskelijoita, mutta esimerkkeihin päässeet tutkijat eivät olleet yhtä mielissään. Kirjassa käytetyt mallit tieteellisten taitojen lajeista ja kritiikin eri lähestymistavoista olivat onnistuneita.

Mielen kersantit. Julkisuuden hallinta ja journalistiset vastastrategiat sotilaallisissa konflikteissa. Hanki ja jää, Helsinki 1994. Persianlahden sodan toista vaihetta vuoden 1991 alussa, Yhdysvaltojen johtaman liittouman hyökkäystä Kuwaitiin sen vapauttamiseksi Irakin miehityksestä, on usein kuvattu julkisuuden hallinnan mestariteokseksi. Mielen kersantit -kirja liittyy siihen kriittiseen keskusteluun, joka syntyi erityisesti toimittajien ammattikunnan sisällä journalistisen itsenäisyyden menettämisestä.

Kirjan empiirisenä aineistona on runsaan 1300 jutun ja lehtikuvan aineisto kolmesta brittilehdestä (Daily Mirror, Guardian, Sun ja Times) sodan ensimmäisen viikon aikana. Tärkeämpää kirjassa oli kuitenkin kaksi muuta osaa: Yhtäältä journalismin ja sen lähteiden suhteita käsittelevä luku, joka pyrki avaamaan modernin ammattimaisen julkisuuden hallinnan menetelmiä ja kehitystä. Ja toisaalta sotilaallista tiedotustoimintaa ja sen kehitystä käsittelevä historiallinen jakso, joka keskittyi Vietnamin sotaan ja sen jälkeiseen aikaan.

Kirjan empiirinen osa keräsi magneetin lailla itseensä kaikki suurten kvantitatiivisten analyysien ongelmat, mutta varmisti ja rikasti hieman kokonaiskuvaa. Kirjan julkisuuden hallintaa ja armeijoiden tiedotustoimintaa käsittelevät jaksot toimivat ja saivat jonkin verran lukijoita.

[16] Luostarinen, Heikki & Hujanen, Taisto (toim.). Avauksia journalismikritiikkiin. Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitos, julkaisuja sarja C 12/1990 ja Luostarinen, Heikki & Nieminen, Hannu (toim.). Persianlahden sota ja journalismi. Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitos, julkaisuja sarja C 15/1991.

[17] Ajanjaksolla 1.1.1991-31.3.1998 Suomi vastaanotti työministeriön tilaston mukaan 3 911 somalialaista pakolaista. Valtonen, Kathleen. Pakolaisten integroituminen Suomeen 1990-luvulla. Työministeriö, työhallinnon julkaisuja 228/1999 valtonen_su_.PDF, Liite 2, s. 76–77. Tässä tilastossa olivat mukana kiintiöpakolaiset, myönteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat sekä perheenyhdistämisohjelman puitteissa maahan saapuneet. Luvut vaihtelevat eri lähteissä sen mukaan, mitä turvapaikan hakijoiden ja pakolaisten ryhmiä tilastoon on otettu mukaan. Joidenkin lähteiden mukaan jo vuonna 1995 saavutettiin runsaan 4 500 maahan tulleen somalialaisen määrä.

[18] Heikin esiintymisiä vuonna 1994. Mukana on myös tieteellisiä tapahtumia. Tietojen järjestys on seuraava: tilaisuuden nimi, aika ja paikka, Heikin alustuksen otsikko (lainausmerkeissä) ja järjestäjät:

20. tiedottajapäivät 26.–28.10.1994 Turussa. ”Kumpi julkisuutta hallitsee – tiedottaja vai toimittaja?” Järjestäjänä Suomen Tiedottajien Liitto ry.

Mediat ja maailman hahmottaminen. Tiedotustutkimuksen päivät Helsingissä 13-14.1.1994. ”Armeijan tiedotustoiminta ja journalistiset vastastrategiat”. (Suunnattu myös muille kuin tutkijoille.) Järjestäjänä Tiedotusopillinen yhdistys TOY ry.

Missä ovat hyvät uutiset kolmannesta maailmasta? Seminaari Tampere-talolla 1.-2.10.1994. ”Aseen tähtäimen läpi? – Sotajournalismin ongelmat.” Järjestäjinä Maailman Sivu r. y. ja Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto yhteistyössä muiden järjestöjen kanssa.

Kuka vie – kuka vikisee? Pakolais- ja siirtolaispolitiikka Suomessa – Nyt. Seminaari Turussa 1.9.1994. ”Mediakritiikkiä”. Järjestäjänä Pakolais- ja siirtolaisuusasiain neuvottelukunta.

Rasismi ja muukalaispelko -seminaari Helsingissä 24.11.1994. ”Muukalaispelko ja nationalismi”. Järjestäjänä Yhteiset Lapsemme – All Our Children r. y.

Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen B-kurssi 30.11.1994 Helsingissä. ”Lähdekritiikin ongelmat”. Järjestäjänä Helsingin Sanomat.

Toimittajasta journalistiseksi alihankkijaksi. Täydennyskoulutuskurssi Tampereella 14.-17.2.1994. ”Journalismin tulevaisuus”. Järjestäjänä Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskus TYT.

Toimittajakoulutus 2001. Täydennyskoulutuskurssi Tampereella 26.-27.1.1994. ”Miten yhteiskunnan murrokset vaikuttavat journalismiin?”. Järjestäjänä TYT.

IAMCR:n (International Association for Media and Communication Studies) konferenssi Soulissa Etelä-Koreassa 3.–8.1994. ”Questions on the scope of rationalism in journalism studies”.

Miten toimittajiin vaikutetaan? Seminaari Tampereella 22.3.1994. ”Uusiin vaikutuskeinoihin uudet vastalääkkeet?” Järjestäjänä Tampereen sanomalehtimiesyhdistys r. y.

Viestintäkasvatuksen kouluttajakoulutus Heinolassa 10.–12.1994. ”Johdatus mediakritiikkiin”. Järjestäjänä Heinolan kurssikeskus.

Viestintäkasvatus-kurssi Hämeenlinnassa 7.-8.10.1994. ”Todellisuuden ja julkisuuden suhteesta”. Järjestäjänä TYT.

Viestintäkasvatus-kurssi Tampereella 18.-19.2.1994. ”Journalismikritiikistä”. Järjestäjänä TYT.

Suvaitsevaan Hämeeseen -seminaari 14.-15.10.1994 Lahdessa. ”Suomalaisten muukalaispelko ja tiedotusvälineet”. Järjestäjinä Hämeen lääninhallitus ja Päijät-Hämeen kesäyliopisto.

Introduction to journalism and mass communication -opintojakso 13.10.1994 Tampereella. “Excursion to journalism: armies as journalistic manipulators. The Persian Gulf War in 1991 as an example.” Järjestäjänä ISSS (International School of Social Sciences), Tampereen yliopisto.

Tampereen yliopiston tutkimustoiminnan kehittäminen ja arviointi -seminaari 10.5.1994 Tampereella. ”Tampereen yliopisto ja media”. Järjestäjänä Tampereen yliopisto.

Kaikkiaan 16 esiintymistä, jotka eivät kuuluneet työn normaaliin opetusvelvollisuuteen.

[19] Alumni-lehden tarkoitus oli esitellä yliopiston tutkimus- ja opetustoimintaa työelämään jo siirtyneille yliopiston alumneille.

[20] Raimo Salokangas. Pertti Hemánus – dekkarikirjailija. Journalismin Suomi 5.3.2025.

[21] Kts. esim. Heikki Luostarinen. Tampereen punainen ja myyttinen toimittajakoulutus. Journalismin Suomi 1.5.2025.

[22] En esittele tarkemmin osumia, jotka liittyivät Vertin 2010-luvun puolella tekemiin fiktio- ja dokumenttielokuviin tai olivat hänen silloin kirjoittamiaan elokuva-arvosteluja. Näitä osumia oli reilut 20.

[23] Vertti Luostarinen - Ekho Collective | LinkedIn; Evaluating LLMs for Creative Writing in Finnish | by Vertti Luostarinen | Medium; Vertti Luostarinen; Vertti Luostarinen.

[24] Opas tekstipohjaiseen kuvangenerointiin asiasisällöissä; Miten tekstistä tehdään kuvia? Opas tekstipohjaiseen kuvangenerointiin asiasisällöissä » Media-alan tutkimussäätiö.

[25] Queer the Making, Queer the Sh*t Movies · Aalto Media Lab Demo Day; Giulia Osti (@semanticnoodles) / X; Vertti Luostarinen - Haku Kuvat.

[26] Hakemistoihin liittyi kahdeksan osumaa ja yritystoimintaan kuusi. ‪Vertti Luostarinen - ‪Google Scholar; Vertti (Vertti Luostarinen); Vertti Luostarinen - YouTube. Ekho Collectiven ohella Vertin työyhteisöihin kuuluivat tuolloin yritykset CasvuAI ja Kreatos Films.

[27] Heikki Luostarinen. Pahkasika ottaa ohjat. Media & viestintä 2/2018, s. 156–159.

[28] Journalismin tutkijat, alan järjestöt ja monet journalistit puhuvat mielellään alan universaalista ammatillisesta koodista tai journalismin ammatillisesta ideologiasta. Sen peruselementtejä ovat julkinen palvelu – kuten toimiminen vallan vahtikoirana – pyrkimys objektiiviseen ja puolueettomaan tietoon, moniarvoisuus ja siihen liittyvä erilaisuuden hyväksyminen, autonomisuus ja eettisyys. Samalla journalismin puolestapuhujat painottavat, että ei ole demokratiaa ilman vapaata mediaa eikä vapaata mediaa ilman demokratiaa. Journalismi on tehnyt mahdolliseksi valistuneen äänestäjäkunnan, joka tuntee vaaleissa ratkaistavat kysymykset ja puolueiden niihin antamat vastaukset. Kts. esim. Deuze, Mark. What is Journalism? Professional Identity and Ideology of Journalists Reconsidered. Journalism 6(4) 2005, s. 442–464 (PDF) What Is Journalism? Professional Identity and Ideology of Journalists Reconsidered.

[29] Journalismista kertoo jotakin hyvää se, että autoritaarista valtaa tavoittelevat puolueet rajoittavat usein ensitöikseen itsenäisen uutismedian toimintaa ja pyrkivät luomaan itselleen kuuliaisia mediayrityksiä joko yrityksiä valtaamalla tai perustamalla uusia.

[30] Vertin mukaan sarja myös opetti, että Tiktokia koskevat ennakkokäsitykset – kuten oletus videoiden ylenpalttisesta visuaalisuudesta, lyhyydestä ja salamannopeasta leikkausrytmistä – eivät välttämättä pitäneet paikkaansa. Alustalla voivat menestyä myös aivan toisenlaiset jutut, joissa yksi ihminen puhuu pitkään yhdessä kuvassa.

[31] Kiinnostuksen puute voi liittyä lukijamittareihin, jotka eivät filosofisia rauhankoneita rakasta ja kykenevyys lehtien heikkoon talouteen. Journalismin jakelukeskuksen roolin muutoksia olisi mahdollista tutkia esim. vertaamalla Turun kulttuuripääkaupunkivuoden vuonna 2011 valtakunnallisessa uutismediassa saamaa näkyvyyttä Oulun vuoden 2026 tuloksiin.

[32] Karppinen, Kari. 2024. Miksi alustojen vallasta on syytä olla huolissaan? Teoksessa Sirkkunen, Esa & Neuvonen, Riku (toim.). Media alustojen ajassa. Gaudeamus, Helsinki 2024, s. 61. Algoritmien ohjaksissa on tolkuttomaan mittaluokkaan kasvaneita yrityksiä, kuten amerikkalaiset Meta (Facebook, Instagram, WhatsApp ja Messenger), Alphabet (Google ja YouTube), X Corp. (X, entinen Twitter) ja Microsoft (LinkedIn) sekä kiinalainen ByteDance (Tiktok). Samaan ryhmään voi laskea myös esim. ChatGPT-tekoälyn markkinoille tuoneen OpenAI:n.

[33] Kts. esim. Mykkänen, Pekka. Likainen somesota. Nemo, Helsinki 2025. Itse arvelen Mykkäsen tapaan, että likainen somesota on järjestäytynyttä toimintaa, jossa käytetään sosiaalisen median hyökkäyksiä ja niiden uhkaa politiikan teon välineenä. Tilanne on Suomessa hyväksytty, vaikka erityisesti maalittamista voi kutsua tietoiseksi henkiseksi väkivallaksi ja osa ihmisistä on jo sen vuoksi jättäytynyt pois julkisista tehtävistä tai päättänyt olla sellaiseen koskaan pyrkimättä. Somesodan taistelijat ovat vallanneet Suomea katujen ja kortteleiden sijasta keskustelupalsta ja somealusta kerrallaan.

[34] Editoinnin aika saattaa jäädä suomalaisessa journalismissa melko lyhyeksi, sillä 1960- ja 70-luvun sanomalehtiä lukeva huomaa, että puukko ei vielä silloin toimituksissa heilunut. Sivuja täytettiin ja pitkällä jutulla se kävi kätevämmin kuin lyhyellä.

[35] Yksi selitys saamaani melko runsaaseen palautteeseen voi olla se, että kirjoitin tai esiinnyin uutismedioissa, joiden yleisö oli hyvin moniaineksista myös poliittisesti. Osa sitten huomasi, että puhun puppua ja havahtui vastarintaan – samanmielisten medioissa tällaista ei tapahdu. Kritiikkiin heränneiden julkisesti esittämä arvostelu oli ajan normien mukaan pääosin asiallista, mutta yksityinen palaute härskiä ja pidäkkeetöntä. Nyt on raaka ja alatyylinen julkinen puhe normalisoitunut niin, että ero on luultavasti entistä pienempi.

[36] Poliittisen paineen yliajamaksi joutui toimittaja Matti Kuusela, jonka syntinä oli luottamus lukijoidensa tulkintataitoon. Kts. esim. Lassila-Merisalo, Maria Matti Kuuselan juttujen todenperäisyys | Media & viestintä 2/2024, s. 148–153 ja Luostarinen, Heikki. Aprilliuutisen kuolema Journalismin Suomi -blogi 3.10.2024.

[37] Tätä ikäpolvea ja suuntausta kutsutaan joskus post-medium-taiteilijoiksi. Kts. esim. Charlotte Burns. A new generation of ‘post-medium’ artists rises at the Venice Biennale. Financial Times 27.4.2026. Burns lainaa kuraattori Stefanie Hessleriä: “She says we are in a ´post-medium condition`, where unprecedented access to information, to international artists and curators and to means of production, are making ´the specificity of the medium´ — whether painting, sculpture, sound or something else altogether — ´less important than the idea´.” 

[38] Vertti sanoo itse, että hänen julkisuutensa vaikuttavuutta on vaikea arvioida. Osasyy on se, ettei hän pääsääntöisesti tiedä, kuka juttuja verkossa lukee. Topia koskevien juttujen yleisö tiedettiin varsin tarkasti, sillä ryhmä valikoitui maantieteellisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti. Minä tiesin melko hyvin Journalisti-lehden lukijakunnan, mutta sanomalehtien yleisön huonommin.

[39] Kts. esim. Uutismedia verkossa 2025. Reuters Instituutin Digital News Report. Esa Reunanen. Tampereen yliopiston viestintätieteiden tutkimuskeskus Taru. Media-alan tutkimussäätiö, Helsinki 978-952-03-3975-3.pdf, s. 98–100 ja Pöyhtäri, Reeta & Lehtisaari, Katja. Digitalisaation ja alustojen vaikutus uutismedian talouteen ja toimintaan. Teoksessa Sirkkunen, Esa & Neuvonen, Riku (toim.). Media alustojen ajassa. Gaudeamus, Helsinki 2024 content. Pöyhtäri ja Lehtisaari kirjoittavat (s. 135–136):

"Kun vuonna 2010 perinteisen median (sanomalehdet, aikakauslehdet, televisio, radio) saama osuus kaikesta mainontaan käytetystä rahavirrasta Suomessa oli noin 80 prosenttia, vuonna 2020 sen osuus oli enää noin 45 prosenttia. Digitaalisen mainonnan osuus kaikesta mainonnasta oli jo tuolloin hieman tätä suurempi. Vaikka verkkomainonta kaikkiaan on lisääntynyt, digitaalisilla alustoilla toimiville journalistisen median yhtiöille se ei ole ollut rahasampo. Mediamainonnan kasvu on ollut varsin pientä viime vuosina, ja digitaalisen mainonnan tuloista suurin osa menee Metalle (Instagram, Facebook ym.) ja Alphabetille (Google, Youtube ym.), joiden osuus vuonna 2019 oli verkkomainonnan (suomalaisen) etujärjestön IAB:n mukaan 54 prosenttia ja vuonna 2022 jo 60 prosenttia. Viime vuosina verkkojättien osuus digitaalisesta mainonnasta on ollut yhä kasvava.”

[40] Uutismedia verkossa 2025, s. 10.

[41] Kts. esim. Anne Kantola. Uutisvaikuttajat murtavat perinteisen median markkinan – mikä muuttuu Suomen mediakentässä? 8.4.2026, Viestintätoimisto Tekir, Helsinki Uutisvaikuttajat murtavat perinteisen median markkinan; Ira Pöllänen. USA:n mediakenttä osa I – hallinto ja vaikuttajat haastavat perinteisen median totuuskilpaan. The Ulkopolitist 21.5.2025 USA:n mediakenttä, osa 1 – hallinto ja vaikuttajat haastavat perinteisen median totuuskilpaan — The Ulkopolitist; Arto Sillanpää. USA:n mediakenttä, osa 2 – Joe Rogan ja valtaapitävien sylikoirat. The Ulkopolitist 26.5.2025 USA:n mediakenttä, osa 2 – Joe Rogan ja valtaapitävien sylikoirat — The Ulkopolitist; America´s News Influencers. The creators and consumers in the world of news and information on social media. Pew Research Center Report 18.11.2024 Influencers Who Often Post About News, and Who Sees Their Content | Pew Research Center; News Influencers Fact Sheet. Pew Research Center 4.11.2025 Influencers Who Often Post About News, and Who Sees Their Content | Pew Research Center; Oskari Onninen. Me olemme valtamedia. Mutta emme tee journalismia. Uusi Juttu 18.3.2025 Me olemme valtamedia. Mutta emme tee journalismia.

[42] Ahva, Laura, Abrahamsson, Pekka, Dadu, Sami, Honkanen, Joni, Laine, Riku, Saarikoski, Laura & Suorsa, Jaakko. Arviointia ja suosituksia tekoälyn käytöstä journalismissa. Tekoälyn johtama uutistoimitus -hankkeen loppuraportti. Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta, Tampereen yliopisto 1.4.2026 Arviointia ja suosituksia tekoälyn käytöstä journalismissa.

[43] Yli puolet 13–18-vuotiaista nuorista sanoo seuraavansa uutisia Tiktokin kautta. Tämä selvisi Kantar Media Oy:n Uutismedian liitolle tekemästä Nuoret ja uutismediasuhde -tutkimuksesta, jonka tulokset julkistettiin vuoden 2025 alussa Uutisten viikon tutkimus: Tiktok on nuorten ykkösuutiskanava, uutismedian rooli on vahvistunut alustalla - Uutismedian liitto 27.1.2025.

[44] Pöyhtäri & Lehtisaari 2024, s. 153 content.

[45] Wernick, Andrew. Promotional culture: advertising, ideology and symbolic expression. SAGE Publications 1991. Sosiaalinen media näyttää tuoneen henkilöbrändäyksen myös niihin yhteisöihin – perheeseen, sukuun, ystäväpiiriin, harrasteryhmiin, naapurustoon, työporukoihin – joissa se ei aiemmin ole ollut tavallista. Myös ihmisen omakuva saattaa olla nykyisin brändin ja elämän todellisuuden kinastelua.

[46] Talouden asiantuntijat tapaavat sanoa, että talouden kasvua on mahdollista saada aikaan kahdella keinolla: työpanoksen lisäämisellä ja/tai työn tuottavuuden kasvattamisella. Sosiaalinen media tekee mahdolliseksi tuottavuuden kasvun sosiaalisessa elämässä: voi pitää yhteyttä samalla työpanoksella yhtä suurempaan joukkoon ihmisiä yhä intensiivisemmin, yhä useammin, yhä nopeammin ja yhä laajemmalla maantieteellisellä alueella kuin ennen. Jokaisen arvioitavaksi jää, millainen hyöty tästä tuottavuuden kasvusta on.

[47] Anderson, Benedict. Kuvitellut yhteisöt – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Vastapaino, Tampere 2017. Alkuteos Imagined Communities 1983.