Tampereen punainen ja myyttinen toimittajakoulutus

HEIKKI LUOSTARINEN – Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen 1970-luku on myyttiripustin. Laitosta on muisteltu hurmahenkisen taistolaisuuden pesäpaikkana tai Neuvostoliiton johtaman maailmanvallankumouksen etäispesäkkeenä, kuten Esko Salminen kirjassaan Viestinnällä vallankumoukseen (2004).

Salmisen teos päättyy virkkeeseen: ”Suomi yritettiin siirtää punaisen radikalismin voimin sosialistiseen järjestelmään, keinoja kaihtamatta ja Neuvostoliiton tuella – tilanteen niin salliessa vaikka väkivalloin”. Tiedotusopin laitoksen rooli vallankumouksessa oli aivopestä toimittajaopiskelijat kommunisteiksi, vallata heidän avullaan Suomen viestinnän avaintehtävät ja toteuttaa Suomen itsenäisyyden ja arvopohjan tuhoava tajuntavallankumous.

Journalismin Suomi -blogi julkaisi talven 2024–2025 aikana neliosaisen sarjan Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksesta 1970-luvulla. Tämä juttu esittelee sarjan osat ja tiivistää sen keskeisen sisällön.

Yksi myyteistä kertoo, että tiedotusopissa halveksittiin journalismin käytännön osaamista ja nimitettiin sitä nippelitekniikaksi. Sen sijaan opiskeltiin ja ylistettiin teoriaa, Marxilaista Teoriaa. Journalismin taidot omaksuttiin itäsaksalaisista oppikirjoista.

Jos myyttien taakse katsoo, paljastuu jotakin paljon tavallisempaa. Tiedotusopin opiskelijat vasemmistolaistuivat 1970-luvulla, mutta niin vasemmistolaistuivat opiskelijat ympäri Suomen ja toimittajaopiskelijat monessa muussa läntisen Euroopan maassa. Taistolaiset olivat näkyviä ja kuuluvia, mutta he olivat koko 1970-luvun ajan Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan edustajistossa pienempi ryhmä kuin kokoomuksen Tampereen opiskelevat oikeistonuoret.

Opiskelin itse tiedotusopin laitoksella vuosina 1977–1982, enkä muista, että harjoitustoimituksessa olisi laulettu Kansainvälistä tai luettu Pravdaa – ei edes suomenkielistä Neuvosto-Karjalaa. Ihan tavallisia juttuja siellä naputeltiin. ”Teoriaa” olisi minun mielestäni saanut olla paljon enemmän.

Vasemmisto eteni Suomessa 70-luvun alussa monella yhteiskunnan lohkolla. Sitä vastaan rakentui kuitenkin nopeasti talouselämän rahoittama vasemmiston vastaisten järjestöjen verkosto. Toimittajat ymmärrettiin opettajien tavoin ideologisesti tärkeäksi ammattikunnaksi, jonka ajattelutapaan haluttiin vaikuttaa. Järjestöt kartoittivat journalistien poliittisia näkemyksiä, vaikuttivat tiedotusvälineiden sisältöihin ja tukivat kaikkia vaihtoehtoja Tampereen punaiselle toimittajakoulutukselle.

1970-lukua katsotaan Suomessa usein etenevän ja hyökkäävän vasemmiston näkökulmasta, mutta kyllä oikeallakin osattiin ja saatiin aikaan myös pysyviä tuloksia. Vuosikymmenen loppusaldo oli nimittäin se, että taistolaiset hävisivät kartalta, mutta kokoomuksen kannatus erityisesti nuorison keskuudessa oli ennennäkemätöntä.

Kiinnostuin näistä myyteistä, kun huomasin Esko Salmisen kirjaa käytettävän tieteellisenä lähteenä. Pääsin itsekin teokseen media-alan koulutusta valtakunnallisesti johtavan ”viestinnän verkoston” jäsenenä. Sen muodostivat eri yliopistoihin (ilmeisesti) soluttautuneet Tampereella vasemmistokoulutuksen saaneet professorit. He jatkoivat yhdessä feministien ja vihreitten kanssa isänmaallisen vastarinnan keskeyttämiä vehkeilyjä.

Edellä sanottu ei tarkoita, että talouselämä ja poliittinen oikeisto olisivat pelänneet turhaan sosialismia. Pelkoon oli syytä, sillä maailma oli 70-luvun alussa hyvin erinäköinen kuin nyt. Sosialismi eteni siirtomaavallasta vapautuneissa maissa ja Neuvostoliitto haastoi Yhdysvallat taivaalla tekniseen ja maan päällä poliittiseen kilpailuun. Suunnitelmatalous näytti myös monien ei-sosialistisia puolueita kannattavien silmin tulevaisuuden järjestelmältä. USA rämpi syvällä Vietnamin ja Watergaten suonsilmäkkeissä.

Osa Suomen oikeistosta pelkäsi Neuvostoliittoa ja kotimaisia kommunisteja. 1970-luvun alussa oli Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa epävakaa kausi ja työmarkkinoilla levotonta. Talouselämän huipulla tärkein pelon ja huolen aihe ei kuitenkaan näytä olleen proletariaatin diktatuuri, vaan ”ruotsalainen sosialismi”, eli yhteiskuntamalli, jota nimitämme nykyisin hyvinvointivaltioksi. Siis laajan julkisen sektorin ja korkean verotuksen yhteiskunta, johon Ruotsissa yhdistyi vielä yksi kauhistus: yritysdemokratia.

Edellä sanottu ei myöskään tarkoita, etteikö tiedotusopin laitos ja sen opetus olisi ollut vasemmistolaista ja marxilaista. Kyllä se oli, mutta vain ns. teoriaopintojen osalta. Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta näyttäytyi ainakin minulle punaisena, ja erityisesti sen järjestämien yleisopintojen kautta rakentui opinnoille vahva vasemmistolainen yleissävy.

* * *

Aloin koota kesällä 2024 materiaalia, josta muokkasin blogiin neljän jutun sarjan. Ensimmäinen osa Tampere, tiedotusoppi ja vuosi 1977 ilmestyi 15.12.2024. Se perustui kahteen keskusteluun, jotka kävin vanhojen opiskelukavereitteni Pertti Peltosen ja Risto Suikkasen kanssa. Tapasimme toisemme ensimmäisen kerran syksyllä 1977 tiedotusopin opiskelijoiden tutortilaisuudessa ja jatkoimme 47 vuotta myöhemmin juttua siitä, millaista oli opiskelu ja elämä silloin tiedotusopin laitoksella ja Tampereella. Riston imi aktivismi mukaansa, Pertti ja minä pysyimme politiikasta loitolla ja ainejärjestökin jäi vieraaksi.

Kävimme läpi huonot ja hyvät opettajat (niitäkin oli), huonot tenttikirjat (hyviä ei ollut), elokuvakerhot, yliopiston tulipunaisuuden lämpöasteen, asuinmurjumme, Tampereen sielunmaiseman, stallarit, gradukauhun (joka tuli Pertille vasta gradun jättämisen jälkeen) ja toimittajan hommien aloittamisen.

Pertti Peltonen kuoli perjantaina 4.4.2025. Hän oli juttua tehdessämme jo jatkoajan lisäajalla ja tiesi tilanteen. Mutta hauskaa meillä oli. Pertti muisteli Tillikkaa:

”Se oli oma operaationsa Tillikassa se ryyppääminen, koska se ei ollut välttämättä aivan helppoa. Oli työn ja tuskan takana se tilauksen saaminen. Tuntu siltä, että tarjoilijoita ei kiinnosta pätkääkään tuoda mulle kaljaa. Niitä joutui suorastaan anelemaan. Siihen aikaanhan ei tiskiltä haettu mitään ja sitten oli vielä sääntö, että pöytää ei saanut vaihtaa. Ei ainakaan kaljan kanssa. Kun näitä kertoo tämän päivän nuoremmille ikäpolville, niin ne on aika ihmeissään, että minkälaisessa pakkovallassa te ootte eläneet, että kuinka te ootte selvinny siitä kun tuo on niin vaikeata ollut.”

Toinen juttu, Ajankohtainen Kekkonen murisee porvareille, lähtee liikkeelle puheesta, jonka Urho Kekkonen piti tiedotusopin laitoksen symposiumissa keväällä 1973. Puhetta pidettiin hyvin vasemmistolaisena, sillä Kekkonen käytti sellaisia käsitteitä kuin ”porvarillinen hegemonia” ja ”viestintäimperialismi”. Suomalainen sitoutumaton ja oikeistolainen sanomalehdistö hyökkäsi rajusti ja yhdenmukaisesti puheen vasemmistolaisuuden kimppuun, mutta syytti siitä Kekkosta enemmän puheen haamukirjoittajaa Kaarle Nordenstrengiä. Tämä ketku oli saanut vanhenevan valtiomiehen vipuun lausumaan Suomelle haitallisia hulluuksia.

Kekkonen oli kuitenkin vielä tuolloin sangen radikaali, ja hänen omissa teksteissään näkyy vahvasti sama sanoma joukkoviestinnän demokratisoimisen tarpeesta niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Avaan jutussa Kekkosen journalismia koskevaa ajattelua ja sen muutoksia.  Hän oli journalismin tekijä, kohde, käyttäjä, hyväksikäyttäjä ja kriitikko. Mikään sanavapauden apostoli hän ei ollut, sillä isänmaan etu ajoi aina vapauden ohi. Ja aika usein Kekkosenkin etu. Tunnetuimpia ovat ns. myllykirjeet päätoimittajille, tässä (9.5.1975) kohteena on Uuden Maailman päätoimittaja Jussi Talvi. Kirje alkoi sanoilla ”Arvoisa Herra” ja jatkui:

”Teidän julkaisemanne kirjoitus ei ole vain väärien tietojen levittämistä, vaan se on pahantahtoinen provokaatio. Sen tarkoituksena on Suomen ja Neuvostoliiton välillä kehittyneiden ystävyyssuhteiden häiritseminen, ehkäpä suorastaan yritys saada aikaan "kylmän sodan" olosuhteet Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Teitä on kuulemma sanottu taitavaksi kirjoittajaksi ja totta on, että lurjusmaisempaa ja tarkoitukseltaan ilkeämielisempää hengentuotetta ei kömpelömpi kirjoittaja olisi kyennyt laatimaan.”

Kolmas teksti, Politiikka meni, kabaree tuli käsittelee tiedotusopin laitoksen opiskelijoiden ainejärjestöjen ja poliittisten järjestöjen lehtiä ja toimintaa vuosina 1977–1979. Jännitteitä oli, sillä ainejärjestöjä oli kaksi: tiedekunnan puolen opiskelijoiden Tiedottajat ry ja opetusjaoston toimittajatutkinnon Toimittajat ry.

Juttu tarkentaa siihen käänteeseen, jossa tiedekunnan opiskelijoiden mielenmaisema muuttui vasemmistolaisesta poliittisesta aktivismista kohti taiteen, viihteen ja omintakeisen ja omalaatuisenkin journalismin kokeiluja. Tämä saranakohta politiikasta lystinpitoon käy vertauskuvaksi koko aikakauden muutoksesta. Kyseessä oli tiedotusopin kultainen sukupolvi, josta kasvoi muusikkoja, kirjailijoita, elokuvaohjaajia jne. Muutamasta tuli toimittajakin.

Sivistysyliopiston ja tutkinnonuudistuksen vertailua Tiedottajat ry:n Kommentti-lehdessä 1970-luvun lopulla. Piirros todennäköisesti Markku Paretskoin.

Tiedottajat ry:n yliopistoa koskevat sen aikaiset ihanteet ovat edelleen tärkeitä: laaja sivistys ja autonomia. Totta on, että noihin ihanteisiin kätkeytyi politiikkaa, mutta yhtä kaikki yliopiston valoon uskottiin. Jutussa haastateltu Tiedottajien vuoden 1979 puheenjohtaja Esa Sirkkunen muistelee yhtä käänteen hetkeä ainejärjestön matkalla Neuvostoliittoon:

”Kiovan yliopistolla oli tapaaminen opettajien ja opiskelijoiden kanssa. Tiedottajien edustaja piti tulikivenkatkusen puheen, kuinka kapitalismi kurjistuu Suomessa. Mä muistan, kun Pareinen oli siellä takapenkillä ja se kiroili (naurua). Tai ei se nyt kiroillu, mut manas, että minkälaista puppua… Mut se oli sellasta puhdasta, viatonta uskoa siihen neuvostojärjestelmään ja sen autuuteen. Loppuvaiheessa Tymrinkin (taistolaisten Tampereen yliopiston opiskelijajärjestö) touhu oli…vähän sordino päällä, et ei samanlaista paatosta ollu kenelläkään. Kaurismäen Aki vähän ärhenteli, mut sekin häipy sitten muihin hommiin.”

Neljäs ja sarjan viimeinen juttu Politiikan peliä toimittajakoulutuksella – Mitä Tampereella tapahtui todella? on sitten se avaintarina, josta lähdimme liikkeelle. 1970-luvulla käytiin kiivasta poliittista taistelua suomalaisen toimittajakoulutuksen järjestämisestä. Vastakkain olivat lyhyt ja käytännöllinen koulutus sekä pitkä yliopistollinen tutkinto. Poliittinen oikeisto ja keskusta sekä kustantajajärjestöt kannattivat lyhyttä tutkintoa, poliittinen vasemmisto ja työntekijäjärjestöt pitkää. Tätä kiistaa yritti ratkoa neljä hallitusta ja siihen puuttui lopulta myös Kekkonen. Tulosta ei tullut.

Toimittajakoulutusta koskeva kiista oli yksi 70-luvun laajemman kulttuuri- ja informaatiokamppailun rintamista, melko samanlainen kuin TANDEM-tutkimusta ja Pirkkalan opetusmonistetta koskevat kohut. Valtavirran lehdistö ei ollut näissä kiistoissa ulkopuolinen tarkkailija, vaan tiiviissä yhteistyössä kohuja lietsoneiden järjestöjen kanssa. Toiminta saattoi olla tunnin tarkkuudella suunniteltua, ja oman osansa teki myös Helsingin Sanomat. Käsittelen tarkemmin Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n, Taloudellisen tiedotustoimiston TT:n, Korkeakoulu- ja tiedepoliittisen tutkimussäätiön KTTS:n sekä Vapaan koulutuksen tukisäätiön VKTS:n toimintaa.

Helsingin yliopistoon vuonna 1979 perustettu organisaatioviestinnän lahjoitusprofessuuri oli ideologinen vastaveto Tampereelle. Siihen valittu Osmo A. Wiio oli ehkä tärkein suomalaisen talouselämän vasemmiston vastaisen julkisuustyön asiantuntija 1960-luvun alusta lähtien.

Tiedotusopin laitoksen professorit Kaarle Nordenstreng ja Pertti Hemánus olivat lehdistössä rujon henkilöön käyvän kritiikin kohteina. Nordenstreng oli moraaliton ja kiero yläluokan kasvatti, Hemánus naurettava maalaismainen typerys. Kirveeniskujen kohteena oli usein koko Tampereen toimittajakoulutus. Esimerkin tarjoaa Vaasa-lehden Erkki Malmivaara:

”Jo pidemmän aikaa on kuulunut sellaisia juoruja, että tiedotusalan opiskelijoille on tärkeintä tietää kaikki Marxista. Kun tuon partasuun on vain tuntenut ja hänen ajatuksensa tiennyt, niin on selvinnyt melkein tentistä kuin tentistä. […]

Merkit haisevat kovasti. Vallankumouksen ensimmäisiä tehtäviä ovat tiedotusalan paikkojen valtaaminen. Hiljainen ja poliittisesti yhdensuuntainen tiedonantaminen on salakavalaa mutta tehokasta.”

* * *

1970-luvun vasemmistoaalto sai aikaan muissa länsimaissa samanlaisen talouselämän rahoittaman vastaliikkeen kuin Suomessa. Ajatuspajojen ja järjestöjen perustaminen ei näytä olleen keskitetyn suunnitelman tulosta, vaan samanaikaista toimintaa useissa eri maissa. Naapureista otettiin kyllä mallia. Kamppailu ideologisesta herruudesta oli nopeasti ohi, ja yhteiskunnallinen muutos lännessä jatkui kohti markkinoiden toiminnan etusijalle asettavaa ja valtion roolia supistavaa yhteiskuntamallia. Se liitetään usein Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin hallintojen politiikkaan.

Tampereen toimittajakoulutuksen poliittinen lataus ei ollut kansainvälisesti vertaillen erikoista. Ajan henki oli, että yliopisto-opiskelijat vasemmistolaistuivat, eivätkä journalisteiksi kouluttautuvat tehneet tästä poikkeusta. Silloin sanomalehdistö – toimittajaopiskelijoiden tärkein tuleva työnantaja – kääntyi heitä vastaan. Rajuin tilanne syntyi Länsi-Berliinissä, jossa vastakkain olivat Axel Springer -yhtiön mediat sekä Freie Universitätin journalismin opetus ja tutkimus. Suomen konflikti oli toiseksi vakavin, sitten tulivat Hollanti, Norja ja Ruotsi.

Tiedotusopin laitoksen sisäistä kamppailua tiedekunnan ja toimittajatutkinnon välillä on verrattu samalla Tampereen Kalevankankaalla maaliskuussa 1918 käytyyn punaisten ja valkoisten taisteluun, joka saattoi ratkaista koko sisällissodan. Sitä voi nimittää myös kylmän sodan aikaan tutuksi tulleella käsitteellä sijaissota; vastakkain olivat lopulta Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, jotka tukivat omia suojattejaan, mutta taistelun kävivät toiset.

Ei se Tampereella aivan niin vakavaa ollut, ei tarvittu vesitykkejä, putkaa, oikeudenkäyntejä, virkakieltoja ja erottamisia kuten Berliinissä. Mutta ei se leikkiäkään ollut, ja osa toimittajakoulutuksen taisteluihin osallistuneista sai varmasti mieleensä vammoja.

”Tiedotusoppi” on edelleen sana, joka saattaa laukaista sen kuulijassa vastenmielisyyden, inhon ja halveksunnan tunteita. Ne eivät aina perustu tietoon siitä, mitä tiedotusopin opettajat, tutkijat ja opiskelijat todella tekivät 1970-luvulla, jolloin tuo maine syntyi. Osa heidän tekemistään – siis meidän tekemistämme – asioista oli typeriä, osa opportunistisia, osa laumasieluisia, osa epäeettisiä. Mutta osaa niistä voi pitää edelleen tärkeinä ja arvostettavina. Ja ainakin minulle opiskelu poliittisten jännitteiden leikkauspisteessä oli tärkeä kokemus journalistin työn merkityksestä ja sellaista tietoa yhteiskunnasta, jota ei luennoilla saanut.

Siksi tiedotusopin ja toimittajakoulutuksen myytit kannattaisi viimein purkaa.