Pertti Hemánus – dekkarikirjailija

RAIMO SALOKANGAS – Pertti Hemánus (1934–2012) toimi neljännesvuosisadan ajan tiedotusopin professorina Tampereen yliopistossa ja oli jo sitä ennen julkisuuden henkilö, ”kaikkien alojen asiantuntija”, kuten hän itse totesi. Varttuneemmalla iällä hän ryhtyi vielä kirjoittamaan dekkarihkoja. Niitä ilmestyi vuosina 1993–99 viisi. Kaikkien nimet alkavat Kuka halusi murhata. Vuonna 2002 häneltä ilmestyi muistelma- ja kannanottokirja Väärä vakaumus.

Kuka halusi murhata professorin? on kirjoista kiinnostavin, ainakin minulle, joka tein työurani yliopistossa ja pääosan siitä professorina (joka kuitenkin selvisi hengissä).

Alaotsikko on Romaani rikoksesta ja ajan kuva. ”Romaani rikoksesta” on aika raskas sitaatti, sillä se on lainattu Maj Sjövallin ja Per Wahlöön kuuluisalta kymmenosaiselta sarjalta Martin Beckistä ja kumppaneista. Hemánus on tunnistanut niiden idean osuvasti ja laittoi kirjaan: ”…paljastaa ruotsalaisen yhteiskunnan koko mädännäisyys. Sen ne pyrkivätkin tekemään tosi tehokkaasti: esimerkiksi silloinen sosialistinen Unkari, jossa yhden kirjan tapahtumat puoliksi sattuivat, oli miltei paratiisi köyhän, kurjan ja kansalaisiaan sortavan Ruotsin rinnalla.”

Dekkarina kirja ei ole hyvä, murhaajakin paljastuu sattuman kautta, mutta jonkinlaisena ajan ja ympäristön kuvana sitä lukee tämän tästä hymähdellen. Valtio-opin professori Raimo Rinta-Pöyhtäri murhataan vasta kirjan puolivälissä. Sitä ennen vaellellaan pitkin ja poikin yliopistoelämää, kuten tehdään myös kirjan loppupuoliskolla, jossa päähenkilöksi nousee poliisi Heikki Erkinheikki.

Kaupunkia ei nimetä, mutta oikeita henkilöitä on Tampereen lisäksi Oulusta, jossa kirjailija siihen aikaan osaksi asui. Ja vitsejä riittää. Niitähän Hemánukselta löytyi loputon määrä, ja monet kirjaan päässeistä olen kuullut suoraan hevosen suusta. Kirjassa niiden päälähde on Tarpio-niminen fiktiivinen professori, jonka ala on tulkintatiede. Hänen epätavallisen nuorena alkaneessa yliopistourassaan on viljalti samoja piirteitä kuin Hemánuksen omissa vaiheissa.

Yliopistoväki on lähes järkiään jotain muuta kuin pyyteettömiä hyvän, kauniin ja totuudellisen tavoittelijoita. Rinta-Pöyhtäri on pudonnut alansa kärryiltä ja pyrkii pakenemaan hallintoon rehtoriksi. Mutta ennen muuta hän on naistenmies, jonka haaremista murhan pääepäillyt löytyvät. Yliopistoväen lounaspöydissä ja kapakoissa harrastetaan antaumuksellisesti juoruilua ja pahanpuhumista.

Toisessa kirjassa murhataan keihäänheiton olympiavoittaja Yrjö Ylä-Hämeentörmä, tuttavallisemmin Ylä, kunhan sinne saakka kirjan puolivälin jälkeen päästään. Jälleen haahuillaan sillä täällä, kerrotaan tasoltaan vaihtelevia vitsejä, kommentoidaan asioita eri henkilöiden suulla. Erkinheikki keskustelee poliisikollegansa Marian Kallion (!) kanssa, kertoo pitäneensä Leena Lehtolaisen silloin tuoreesta esikoisdekkarista ja kysyy, mitä Kallio puolestaan piti Hemánuksen ”aikaansaannoksesta”. Kallio: ”Eräs ystäväni koki sen hauskaksi, mutta minusta se oli lähinnä tekohauska. Niitä jotka tuntevat yliopistoa sisältäpäin se saattaa kiinnostaa, mutta minut se jätti aika kylmäksi.”

Niin keihäänheittäjä kuin hänen lähellään olevat henkilöt käyttävät alkoholia yli kohtuuden. Kirjan yksi teema onkin alkoholinkäyttö ja toinen on Hemánuksen yhdenaikainen keppihevonen, doping. Hänhän oli julkisesti sitä mieltä, että dopingin käyttö pitäisi sallia urheilussa ja perustaa doupatuille oma sarja.

Jälleen Erkinheikki saa selville murhaajan, mutta se ei ole tarinan kannalta kovin tärkeää. Liittyy se sentään urheiluteemaan.

Luokkakokouksen ympärille kiertyvä kolmas kirja ilmestyi kaksi vuotta edellisten jälkeen. Kakkonenkin oli ilmeisesti kirjoitettu pääosin valmiiksi ennen ensimmäisen julkaisemista, sillä vasta kolmannessa on jälkiä kritiikin vaarinotosta.

Ollaan Hemánuksen lapsuuden ja nuoruuden maisemissa. Seitsemäntoista Salon yhteislyseon entistä oppilasta tapaa luokkakokouksessa Suomusjärvellä Hintsanhovin lomahotellissa, entisessä kansakoulussa, jonka pitkäaikainen opettaja oli Pertti Hemánuksen isä. Iäkkäät kyläläiset muistivat myös pojan: ”mahdoton lukutoukka. Hän luki kaikki käsiinsä saamat lehdet kannesta kanteen ja kirjojakin, mutta vielä innokkaammin lehtiä.” – Väärän vakaumuksen parhaat jaksot kuvaavat elävästi kirjoittajansa lapsuutta ja opiskeluaikaa.

Tällä kertaa murha tapahtuu jo ennen kirjan puoltaväliä. Sitä ennen on ehditty päällisin puolin viritellä luokan sisäistä dynamiikkaa. Uhri on julkkispsykoterapeutti Irmeli Sonkeri, ja tällä kertaa tutkinnan ulkopuoliseksi keskustelunaiheeksi nousevat psykiatria, psykologia ja psykoterapia.

Heikki Erkinheikki on saanut vuodeksi siirron vaimonsa kotikaupunkiin Saloon ja joutuu siten jutun tutkijaksi. Hän puhuttaa apulaisineen luokkatovereita, uusia yhteyksiä tietenkin paljastuu heidän väliltään, ja Erkinheikki itsekin turvautuu epätavallisiin menetelmiin.

Ehkä paluu kouluaikojen miljöisiin hillitsi kirjailijaa, sillä dekkarina (tai romaanina) kirja on parempi kuin kaksi ensimmäistä. Jaarittelua ja vitsejä on vähemmän, tutkintaa enemmän.

Saman voi sanoa myös neljännestä, jossa hengestään pääsee kirjailija Paula Harju. On kesä 1995, lama on päällä ja lehdillä menee huonosti. Niin myös tuon nimettömän kaupungin Sanomilla, jonka epäpätevä päätoimittaja on kansanperinteentutkimuksen tohtori. Toimitusjohtajakaan ei ole kaksinen. Tämä (nainen) vaihdetaan, mutta päätoimittaja (mies) saa jäädä, joskin uusi toinen päätoimittaja johtaa lehteä käytännössä. Kirjailija on lehden entinen toimittaja joka olisi mielellään palannut taloon, mutta ainakin toimittajien kapakkaspekulaatioiden mukaan paluu tyssäsi liian korkeaan palkkavaatimukseen.

Kaupunkiin palannut komisario Erkinheikki alkaa saada selville kirjailija-kustantajan laajoihin mies- ja naissuhteisiin liittyviä asioita. Kirjan sivuteema onkin tällä kertaa seksuaalisuus, jota kirjailijavainaan kautta päästään tarkastelemaan monelta suunnalta. Erkinheikki selvittää murhaajan henkilöllisyyden, eikä Sanomillakaan enää mene niin huonosti.

Sarjan viimeisessä kirjassa murhataan kaksi poliitikkoa, pappi ja Rkp:n kaupunginvaltuutettu Olli Kiviniitty sekä kokoomuksen kaupunginvaltuutettu ja kansanedustaja, yrittäjä Niilo Nenonen.

Kaava on sama kuin muissa: aluksi kapakkajaarituksia, sitten kuvaan tulee Erkinheikki. Tapaukset selviävät lopulta silminnäkijähavaintojen avulla.

Kaikissa viidessä on mukana sekä fiktiivisiä että todellisia henkilöitä. Poliitikossa jopa on kolmen sivun mittainen hakemisto kirjassa mainituista todellisista ihmisistä. Heitä esiintyy vitseissä, heitä mainitaan keskusteluissa, heitä kulkee ohi. Pertti Hemánus on yksi heistä – ja Pertti Hemánuksen itseironian kohde.

Professorissa lounaskabinetissa käväisee mainittu tiedotusopin professori, jonka joku tietää kirjoittavan nimen Kuka halusi murhata professorin? saavaa dekkaria. ”Jos vanhenevan professorin yliopistotyöt eivät oikein suju, kai hänen on johonkin paettava”, vastaa toinen.

Väärässä vakaumuksessa (s. 84) Hemánus kertoo, miten palasi vuoden 1994 alussa Wienistä ja sai laitoksella käteensä kollega Kaarle Nordenstrengin kirjeen, jossa tämä kertoi osa-aikaeläkkeen mahdollisuudesta. Ehdotus sopi Hemánukselle: ”Olin tuntenut vuosia epämääräistä pyrkimystä päästä etäämmäksi yliopistoyhteisöstä tietäen, että olen parhaat vuoteni sille jo antanut.”

Kaksi ensimmäistä dekkaria oli tuolloin jo ilmestynyt ja niistä ei ole vaikeaa tulkita väsymystä, ja Nordenstrengin aloitetta on helppo ymmärtää myös kun muistaa, miten laman puristuksessa yliopistojen laitokset joutuivat säästämään kaikesta mahdollisesta sekä haalimaan ulkopuolista rahoitusta.

Dekkareissa Nordenstreng vilahtaa muutaman kerran ja joillakin poliiseilla on nuorempien tutkijoiden sukunimiä. Ainoa työtoveri joka saa luonnehdintoja on Heikki Luostarinen. Professorin alkusivujen henkilöluettelon päätteeksi todetaan, että yksi yliopistoväestä on kunnollinen: tuo mainittu lisensiaatti ja tiedotusopin assistentti. Kirjoissa esiintyy myös toinen Heikki Luostarinen, kunnoton juoppo poliisi. Kirjailijassa kapakassa istuvat toimittajat huomaavat olutta hiljakseen siemailevan Pertti Hemánuksen ja sitten ovimiehenä olevan Luostarisen. ”Ai se tiedotustutkijako, joka on paljon esillä ja puhuu aina järkeviä? Onko niillä yliopistossa niin pienet palkat, että on pakko olla illat portsarina?” Mutta ovella onkin se raitistunut jo entinen poliisi.

Hemánuksen kuva on tiedotusopin opiskelijoiden ainejärjestölehden Kommentin numerosta 1/1977. Piirtäjä tuntematon.

Pertti Hemánus:
Kuka halusi murhata professorin? Pohjoinen 1993.
Kuka halusi murhata olympiavoittajan? Pohjoinen 1993.
Kuka halusi murhata luokkatoverinsa? Pohjoinen 1995.
Kuka halusi murhata kirjailijan? Pohjoinen 1996.
Kuka halusi murhata poliitikkoja? SanaSato 1999.
Väärä vakaumus. Atena 2002.