Muutama tuhat tavallista Luostarista

HEIKKI LUOSTARINEN – Luostariset ovat keskimääräistä väkeä. Meitä ei ole vähän eikä paljon, kerrallaan on elossa noin kaksi tuhatta. Korhosia ja Virtasia on kymmenen kertaa enemmän. Emme ole kuuluisia, emme Nykäsiä, Kekkosia tai Sibeliuksia, emme päivystäviä dosentteja tai julkkiksia. Mutta on meissä muutama keskitunnettu. Tulemme Suomen keskiosista ja sukukokousten kuvista päätellen olemme keskikokoisia sekä pituuden että leveyden puolesta.

Kansakunnan kehityksessä olemme tehneet oman osamme, mutta rehellisesti sanottuna tuskin enempää. Meissä ei ole sankareita, mutta ei myöskään suuria konnia. Pahin löytämäni Luostarinen ampui poliisia, mutta ei osunut. Sodassa olemme olleet ja varmasti tehneet parhaamme, mutta emme kenraaleina tai Mannerheim-ristin ritareina. Yksi eversti löytyy, mutta vasta uudemmalta ajalta, Heikki Luostarinen tietysti nimeltään hänkin.[1]

”Kaikki pohjoiskarjalaisen sukuni miehet ovat olleet lyhyitä, vääräsäärisiä ja karvaisia. 173-senttinen isäni oli hautajaisissa aina päätä pidempi muuta saattoväkeä. Hautajaisia oli usein, sillä suvun miehet kuolivat viimeistään kuusikymppisinä.”

Journalismin Suomi kertoo kolmen jutun sarjassa Suomen ja sen julkisuuden muutoksesta vuoden 1918 jälkeen Luostarinen-nimisten ihmisten kautta. Tämä on sarjan ensimmäinen osa.

Olemme korkeintaan keskivarakkaita ja keskiluokkaisia, joten 1960- ja 70-lukujen suuren muuton myötä suuntasimme rakkaalta Heinäveden ja Liperin seudulta kohti Nastolan tehtaita tai Vantaata, emme kohti Eiraa ja Punavuorta. Olemme käyneet koulumme, tehneet työtä ja lapsia sekä maksaneet veromme. Ja kuolleet ajoissa pois tarjoten tilaa uusille Luostarisille.

Olemme täydellinen tapaus tutkia sitä, kuinka tavallinen ihminen pääsee uutisiin. Jos Luostarinen on ollut urheilija, muuta ei tietenkään tarvita. Ei haittaa, vaikka hän olisi alle 20 kilogramman sarjan painija, nimi Hesariin vaan! Mutta jos Luostarinen ei ole ollut urheilija, varmin tapa päästä julkisuuden valoihin on ollut heittää henkensä jonkin näyttävän rikoksen tai onnettomuuden uhrina.

Yhden kerran olemme olleet päästä maailmanhistorian etusivulle. Sotaveteraani Eino Luostarinen on kertonut, että hän oli vähällä ampua Hitlerin. Eino kuului 16-vuotiaana lähellä Imatraa Jääskessä toimineeseen ilmatorjuntapatteriin, joka sai kesäkuussa 1942 jo tähtäimiinsä Hitleriä Mannerheimin 75-vuotispäiville kuljettaneen lentokoneen. Tulikomentoa ei kuitenkaan tullut, vaan ilmoitus, että älkää ampuko.[2]

Olen kerännyt pääosin sanomalehtien tietokannoista muutaman tuhat juttua, joissa mainitaan vähintään yksi ihminen, jonka sukunimi on Luostarinen. Ei väliä, onko sukunimi vuosisatojen takaa vai otettu käyttöön eilen avioliiton kautta. Jokainen Luostarinen kelpaa. Aineistossa on sekä valtakunnallisia että alueellisia lehtiä ja hieman muitakin lähteitä. Aineiston kerääminen on avattu tietolaatikossa 1 Näin juttu syntyi.

Tämä juttusarja ei ole tutkimus tohtorinhattu päässä. Pipo ehkä, mutta ilman propellia. Ajattelin ensin, että kerään aineistoon yhtä monta juttua kuin Digi- ja väestötietoviraston mukaan on elossa olevia Luostarisia. Siis 1955, yksi juttu jokaiselle.[3] Mutta sitten tekstejä alkoi vain karttua lisää ja sekosin laskuissani. Sanotaan niin, että etsin Luostarisia kaikkialta, mistä löysin ja keräsin niitä riittävästi.

Mitä järkeä tällaisessa selvityksessä on? Ei mitään. Olen seurannut ja hieman tehnytkin tutkimusta kohta puolen vuosisadan ajan, mutta en ole koskaan nähnyt näin epämääräistä ja huonoa selitystä aineiston valinnalle. Ei liioin ole mitään järkevää syytä sille, että tutkimuksen perusjoukoksi valitaan ihmiset, joilla on sama sukunimi. Se yhdistää heidät vain hyvin ohuesti, jos lainkaan.

Yksi asia kannattaa muistaa. Kyse ei ole otoksesta, joka edustaisi luotettavasti kaikkea Luostarisia käsittelevää mediajulkisuutta tutkimusjakson aikana. Kyse on näytteistä, joita on otettu erilaisia määriä eri aikoina eri tietokannoista.

Työn selvä puute on, että hakukoneiden toimintalogiikkaa ei ole selvitetty. Siis sitä, millä kriteereillä esimerkiksi Helsingin Sanomien ns. Aikakone päättää mittavasta Luostaris-juttujen massasta, että juuri tämä teksti on ensimmäinen tai sadan ensimmäisen joukossa.

Siksi tämä kirjoitus on viisainta ottaa leikkimielisenä kuljeskeluna menneiden ja nykyisten Luostaristen keskimääräisessä metsässä. Monta tärkeää ihmistä tai uutista on saattanut jäädä huomaamatta ja toisaalta jotkut Luostariset voivat nousta esille vain journalismin oikkujen tähden. Medianäkyvyyden ranking-listat ovat tietysti kivoja, mutta tässä jutussa on tyydyttävä sinne päin oleviin lukuihin.

Olen ylipäätään viehättynyt tutkimaan journalismia laskemalla kummallisia asioita. Ylpein olen selvityksestä, joka osoitti, että Kauppalehti Optiossa oli enemmän kravattikaulaisten pukumiesten kuvia kuin Koiramme-lehdessä koiran kuvia. Tutkimusta ei ole vertaisarvioitu.

Massa on opettavaista, muutaman tuhannen jutun avulla löytää suuria linjoja. Jaan selvityksen ajan – vuoden 1918 alusta kesään 2025 – neljään jaksoon. Jaottelu on tehty ennen muuta journalismin näkökulmasta, mihin yhteiskunnan muutos kuitenkin liittyy kiinteästi.

Järjestöjen, herrojen ja konnien Suomi

1960-luvulle saakka Suomi kuvattiin uutismediassa instituutioiden ja järjestöjen kautta. Suuri osa uutisista käsitteli eduskuntaa, valtuustoja sekä erilaisia yhdistyksiä ja niiden kokouksia, jolloin esiin nousivat yhteiskuntaelämässä aktiiviset Luostariset. Valta tapasi tuohon aikaan kasautua samoille napamiehille, jotka vaikuttivat niin liike-elämässä, järjestöissä kuin myös politiikassa. Aika ja sen media olivat persoja myös onnettomuuksille ja rikoksille, joiden kautta Luostariset pahaksi onnekseen silloin tällöin ylittivät uutiskynnyksen. Suomen elintaso oli vaatimaton, niin myös Luostaristen.

Luostaristen torpan navetta vuonna 1970. Kuva: Riitta Räsänen, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.

Suunnittelun ja asiantuntijoiden Suomi

1970-luvulla rakennettiin uudenlaista Suomea, koulutustaso ja elintaso nousivat ripeästi. Yhteiskuntaa suunniteltiin ja uudistettiin asiantuntijuuden ja politiikan voimin, minkä seurauksena erilaisia asiantuntija-Luostarisia putkahti lehtien sivuille. Heitä haastateltiin tai he kirjoittivat itse. Aika oli kuitenkin vielä melko kollektiivista, Luostariset edustivat yleensä muitakin kuin itseään.

Tavisten yksilöllistyvä Suomi

1990-luvulla oltiin jo yksilöllisemmässä ajassa ja journalismi havahtui vuosikymmenen alun laman tuomien talousongelmien vuoksi siihen, että sen tulisi muistaa paremmin oma yleisönsä, joka koostuu tavallista elämää elävistä tavallisista ihmisistä. Tavikset marssivat palstoille, eivätkä he edustaneet usein mitään eturyhmää tai instituutiota. Asiantuntijoista ei kokonaan luovuttu, mutta tärkeämpiä alkoivat olla kokemusasiantuntijat.

Algoritmien Suomi

Ja nyt vuonna 2025 journalismia tehdään lukijamittareita tuijottaen. Viestimet eivät kyllästy tarjoamaan aina uudelleen ja uudelleen sitä samaa, jota on aikaisemmin luettu. Jos on yksi kiinnostava Luostarinen, vaikkapa Eetu, saman tien on sata tai tuhat juttua Eetusta ja me muut Luostariset jäämme tien viereen kiroilemaan. Viimeisen tarkastelujakson aikana tapahtuu iso muutos myös siinä, että Luostaristenkin julkisuus alkaa siirtyä lehdistöstä verkkoon ja sosiaaliseen mediaan.

Koska lukija joka tapauksessa miettii, kuka Luostarinen muka on edes keskitunnettu, katsotaan aluksi muutama nimi.

Wikipediassa on erillinen artikkeli 21 Luostarisesta.[4] Kuusi heistä on taitelijoita, viisi urheilijoita, kolme tutkijoita ja kaksi poliitikkoja. Mukaan mahtuu myös yksi kauppaneuvos, metsäneuvos, diplomaatti, taidemuseon johtaja ja maisema-arkkitehti. Naisia heistä on kahdeksan, miehiä 13.

Wikipedian julkisuus ei tietysti ole tae siitä, että ihminen olisi tehnyt jotakin hyödyllistä tai olisi tunnettu myös journalismin julkisuudessa. Toisaalta Wikipediassa ei ole artikkelia monista omana aikanaan hyvin merkittävistä Luostarisista. Esimerkistä käy varatuomari Ilmari Luostarinen (1894–1974), joka työskenteli sotienvälisenä aikana ja niiden jälkeen Enso-Gutzeit-yhtiön korkeissa tehtävissä ja toimi usein yhtiön kasvoina julkisuuteen. Kerron Ilmarin työstä ja elämästä myöhemmin tässä juttusarjassa.

Oman artikkelin saaneista taiteilijoista ehkä eniten on ollut mediassa esillä kuvataitelija Leena Luostarinen (1949–2013). 1970-luvun lopussa ja 80-luvulla Suomen taidekenttää uudistivat naiset, joista Leena Luostarinen oli näkyvimpiä. Kiti Luostarinen (s. 1951) on erityisesti dokumenttielokuvillaan tunnetuksi tullut ohjaaja ja Aki Luostarinen (s. 1952) runoilija, joka on julkaissut myös kaksi romaania. Pero Luostarinen (s. 1954) on kuvanveistäjä ja Sanna Luostarinen (s. 1976) näyttelijä, joka on siirtynyt nyt toiselle uralle.[5] Ritva Luostarinen (1935–1986) oli lastenkirjailija.

Urheilijoista NHL-jääkiekkoilija Eetu Luostarinen (s. 1998) lienee tuttu useimmille, sen sijaan saman lajin 60-luvun tähti Esko Luostarinen (s.1935) ehkä vain lajin historian paremmin tunteville. Harri Luostarinen (s. 1964) on ollut ratakuorma-autoilija, Matti (s. 1961) korkeushyppääjä ja Tommi (s. 1996) toimii edelleen pesäpallovalmentajana.

Yliopistoissa tai tutkimuslaitoksissa työskennelleistä Heikki (s. 1957) on toiminut pääosin journalismin tutkimuksen alalla ja Matti (s. 1951) Wikipedian mukaan muun muassa luonnonvaratalouden sekä maaseutututkimuksen.[6] Reijo (1939–2017) työskenteli markkinoinnin ja kansainvälisen liiketoiminnan parissa. Politiikassa on ollut mukana aviopari Aino (1889–1953) ja Alpo O. (1886–1948). Kumpikin oli pitkään kansanedustajana.

Päivi Luostarinen (s. 1955) on diplomaatti, joka on toiminut mm. Suomen Lontoon-suurlähettiläänä ja Laura Luostarinen (s. 1952) on ollut mm. Salon taidemuseon johtaja. Kauppaneuvos Paavo Luostarinen (1870–1940) toimi kauppiaana Mikkelin seudulla ja metsäneuvos O. V. Luostarinen (1888–1961) oli arvonimensä mukaisesti metsäalan asiantuntija. Oman artikkelinsa Wikipediaan on saanut myös maisema-arkkitehti, apulaisprofessori Katri Luostarinen (1915–1991), Ainon ja Alpon tytär.

Kansallisbibliografia-verkkojulkaisussa on artikkeli Katri ja Leena Luostarisesta ja Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisussa puolestaan sekä kauppaneuvoksesta että metsäneuvoksesta.[7]

Kerron myöhemmin lisää näistä ihmisistä ja heidän julkisuudestaan kahta urheilijaa lukuun ottamatta, korkeushyppääjä Mattia ja pesäpallovalmentaja Tommia. Microsoftin Copilot tosin ottaa esimerkiksi tunnetuista Luostarisista ainoastaan Tommin.[8] Algoritmi ehkä katsoo maailmaa ja Luostarisia baseballin näkökulmasta.

Jostakin syystä 1950-luku on ollut hyvää Luostaristen satokautta. Suuret ikäluokat ja hieman sen jälkeen syntyneet kuuluvat nopean yhteiskunnan kehityksen ja ripeän sosiaalisen liikkuvuuden sukupolveen, mikä ehkä selittää ilmiön. Aiemmat Luostaristen polvet toimivat pääosin alkutuotannon ammateissa, missä viljan viljely oli usein tärkeämpää kuin hengen viljely. Pyrkimystä eteenpäin oli, mutta se kävi hitaasti. Tai sitten 1950-luku vain on sopivan matkan päässä; silloin syntyneet Luostariset ovat ehtineet tehdä uransa, mutta eivät unohtua.

Eri Luostaristen medianäkyvyyden tarkka määrällisen vertailu ei ole – kuten sanottu – mahdollista luotettavasti, sillä näytteitä on otettu erilaisia määriä eri tietokannoista eikä hakualgoritmien toiminnan logiikkaa ole selvitetty. Sen voi kuitenkin sanoa turvallisesti, että urheilijat ja ihmiset on syytä laskea erikseen.

Eetu Luostarinen (yli 300 osumaa) nousee vahvasti esille jo vuosina 2018–2021 kerätyssä sadan jutun aineistossa ja hallitsee aivan suvereenisti vuonna 2025 kerätyn 400 jutun aineistoa.  Ratakuorma-autoilija Harri Luostarinen on hyvin näkyvä (lähes 200), mutta valtaosa osumista tuli Iltalehden 200 jutun aineistosta. Iltalehdellä ja Luostaristen autoilevalla perheelle on selvästi ollut erityinen suhde, johon palaan myöhemmin.

* * *

Lähdetään liikkeelle, keskinopeasti. Tässä kirjoituksessa on kolme osaa, joista kaksi ensimmäistä kertoo kaikenlaisten Luostaristen kautta Suomen muutoksesta itsenäisyyden aikana. Osa yksi käsittelee (suunnilleen) vuosia 1918–1969 ja osa II aikaa siitä eteenpäin. Osassa III kerron saman tarinan oman isänpuolen sukuni kautta.

Osassa I kuvataan ensin järjestöjen Suomea Ainon ja Alpon, kahden Kerimäeltä kotoisin olleen kansanedustajan kautta. Sitten ovat vuorossa Luostariset, jotka rakensivat kansalaisyhteiskunnan perustason, olivat rötösten ja onnettomuuksien osallisia tai kipusivat korkeaan asemaan yhteisöjensä napamiehiksi. Oman käsittelynsä saa myös tunnetuin rikostapaus, jossa on ollut Luostarisia mukana, Onni Happosen kyyditys ja murha Heinävedellä vuonna 1930.

Osassa II kerrotaan ensin Luostaristen esiintymisestä journalismin asiantuntijoina ja keskitytään sitten urheilijoihin. Jääkiekkoilija Esko ”Sulppi” Luostarinen edustaa sitä urheilun aikaa, jolloin lähti enemmän suusta hampaita kuin rahaa seinästä, Eetu ja Harri puolestaan urheilubisneksen aikakautta. Sitten ovat vuorossa Luostariset taviksina ja kulttuurin toimijoina. Taiteessa Aki Luostarinen edustaa 1970-lukua, Leena 80-lukua ja Kiti 90-lukua. Vaikka he ovat syntyneet neljän vuoden sisällä 1949–1952, heidän paras luomiskautensa ja laajin julkisuutensa ajoittui kiinnostavasti eri vuosikymmenille. Tässä kirjoituksen osassa käytän hetken myös pohtimalla Luostaristen yhteiskunnallisen aseman kehitystä, heidän poliittisia vakaumuksiaan sekä sukupuolen näkymistä heidän julkisuudessaan.

Kirjoituksen osassa III siirryn sukunimestä sukuun ja avaan noin 150 vuotta Suomen kehitystä oman perheeni kautta. Olemme olleet mäkitupalaisia, hakkuiden ja uittojen järjestäjiä, tehdastyöläisiä, hyvinvointivaltion rakentajia, tekoälynikkareita ja paljon muuta.

Tietolaatikko 1: Näin juttu syntyi

Tarkastelen tässä juttusarjassa monenlaisten aineistojen avulla, mitä suomalainen uutismedia on kertonut ihmisistä, joiden sukunimi on Luostarinen. Koko jutun ei tarvinnut käsitellä mainittua Luostarista, vaan nimen mainitseminen riitti. Mukana ovat vain journalistiset tekstit, ei ilmoitus- ja mainosaineistoa.

Termillä ”osuma” tarkoitan sitä, että jutusta löytyy vähintään yksi Luostarinen. Heitä saattoi olla samassa jutussa myös useita. Hakuterminä oli yleensä ”Luostarinen” perusmuodossa. Käytössä olleet tietokannat suhtautuivat hakusanoihin sallivasti, sillä osumia tuli, vaikka sana olisi ollut taivutetussa muodossa tyyliin Luostarista tai Luostarisen. Jos etsin tietoja jostakin erityisestä sukunimen haltijasta, hakutermi oli muotoa ”Toivo Luostarinen”. Myös silloin tuli paljon erilaisia sivuosumia, siis Luostarisia, joiden etunimi oli jokin muu. Joskus haravaan jäi myös luostareita tai muita Toivoja, jotka tietysti pyrin karsimaan. Usein osumia oli niin paljon, että oli välttämätöntä rajata ne 100–300 ensimmäiseen.

Käytössäni on ollut erilaisia tietokantoja:

• Hankin yleissivistystä Luostaristen töistä ja julkisuudesta käymällä läpi arkistojen, museoiden ja kirjastojen Finna-tietokantaa, joka tuotti noin 3500 osumaa. Suuri osa oli muita kuin mediatekstejä, mutta niitäkin oli joukossa paljon.

• Vuosia 1918–1939 koskevia juttuja etsin pääosin Kansalliskirjaston digitoitujen suomenkielisten sanomalehtien arkistosta. Aikarajaus siksi, että vuoden 1939 jälkeisen ajan lehtiä ei voi tutkia kotikoneelta.

• Uudempaa media-aineistoa etsin pääosin sanomalehtien näköislehtien (Helsingin Sanomat ja Iltalehti) sekä verkkojuttujen arkistoista. Muista välineistä olivat mukana Finnan ohella Yle, Google ja Wikipedia.

Aineistossa on pyritty ajalliseen, alueelliseen ja poliittiseen monipuolisuuteen, mutta lehtien saatavuuden puutteiden vuoksi tulos ei ollut tavoitteiden mukainen. Painopiste on yhtäältä vuosissa 1918–1939 ja toisaalta vuoden 1980 jälkeisessä ajassa. Väliin jäävät vuosikymmenet ovat paljolti HS:n Aikakoneen (1889–1997) varassa.

Mitä Luostarisiin tulee, valtakunnallisten ja alueellisten sanomalehtien sisältöjen erot eivät näytä valtaisilta. Helsingin Sanomat on koko tutkimusjakson ajan välittänyt myös maakuntien tärkeimmät uutiset ja toisaalta alueelliset sanomalehdet ovat pyrkineet lukijoidensa täyteen palveluun tarjoten paikallisten asioiden lisäksi myös tärkeimmät valtakunnan uutiset. Kaikissa sanomalehdissä on ollut samoja Luostaris-juttuja politiikasta, rikoksista, onnettomuuksista ja urheilusta.

Aineistoa on käsitelty erilaisella tarkkuudella. Ylimalkaisin tapa (1) oli osumien lukumäärän laskeminen. Esimerkiksi hakusanalla ”Luostarinen” löytyi vuosina 1925–1935 Itä-Savo-lehdestä 1500 osumaa ja Satakunnan Kansasta 129. Edellinen lehti ilmestyi Luostaristen sydänmailla, Porin seudulla heitä oli vähän. Kun halusin tietää, miten usein kansanedustajat Aino ja Alpo Luostarinen näkyivät Itä-Savo-lehdessä, tein haun kummankin nimellä vuosina 1925–1935 ja laskin osumat.

Hieman tarkempaa (2) oli selailu, jossa tartuin kiinnostaviin juttuihin, luin ne ja tein osasta muistiinpanot. Näin kävin läpi esimerkiksi edellä mainitut Finnan osumat.

Edelleen tarkentuvaa lukutapaa (3) käytin vuosien 1918–1939 aineistossa Kansalliskirjaston tietokannasta. Kävin läpi ensin hakusanalla ”Luostarinen” 100 ensimmäistä osumaa kaikista lehdistä yhdessä ja sitten 200 ensimmäistä osumaa Savonlinnassa ilmestyneistä Itä-Savo ja Savonmaa -lehdistä. Edellinen oli vuoteen 1927 saakka edistyspuolueen ja siitä eteenpäin maalaisliiton äänenkannattaja ja jälkimmäinen kokoomuksen. Savonlinna valikoitui kohteeksi siksi, että Luostarisia asui silloin poikkeuksellisen paljon kaupungin pohjois- ja luoteispuolella sijaitsevalla maaseudulla.

Samaa hakusanaa käyttäen selvitin Luostarisia kolmesta sosialidemokraattisesta sanomalehdestä: Kuopiossa ilmestyneestä Savon Työmiehestä (kaikki 127 osumaa), Mikkelin Vapaus-lehdestä (200 ensimmäistä osumaa) sekä Sortavalassa ilmestyneestä Kansan Voimasta (120 ensimmäistä osumaa). Lehdet valikoituivat siksi, että ne olivat lähimpänä Luostaristen asuinseutuja. Pohjois-Karjalassa ei työväenlehtiä ilmestynyt.[9] Lisäksi katsoin 100 ensimmäistä osumaa laitavasemmiston Työväenjärjestöjen Tiedonantaja -lehdestä niiltä vuosilta kuin se ilmestyi, eli 1923–1930.

Kävin myös läpi hakutermillä ”Toivo Luostarinen” kaikki osumat vuosina 1918–1939 kokoomuksen Karjalaisesta (417), IKL:n Savon Suunnasta (67) ja sitoutumattomasta Warkauden Lehdestä (387). Valitsin lehdet ja hakutermin siksi, että halusin tietää enemmän isänisästäni Toivosta, joka asui noihin aikoihin lehtien levikkialueella Nurmeksessa ja Leppävirralla. Haku tuotti paljon tuloksia paitsi hänestä myös monista muista Luostarisista.

Tällä kolmannella tasolla tein muistiinpanot kiinnostavista ja uusista osumista. Aineistossa oli varsin paljon samoja uutisia tärkeistä uutistapahtumista, joissa joku Luostarinen oli osallisena tai samanlaisina toistuvia rutiiniuutisia esimerkiksi Heinäveden kunnanvaltuuston kokouksista. Kaikkia juttuja en tutkinut tarkemmin.

Muutamien aineistojen osalta (4) kävin läpi kaikki osumat ja luokittelin ne etsien a) paljon esillä olleita Luostarisia, b) Luostaristen roolia jutuissa (asiantuntija, kadunmies tai -nainen jne.), c) heidän toimintakenttäänsä (taide, tiede, urheilu jne.) sekä d) sukupuoltaan. Tässä tarkastelussa, jossa kaikki osumat luokiteltiin, olivat mukana seuraavat yhdeksän aineistoa:

Ensimmäinen media-aineisto on etsitty Helsingin Sanomien näköislehdet sisältävän Aikakoneen avulla vuosilta 1918–1997. Katsoin 300 ensimmäistä osumaa hakusanalla ”Luostarinen”. Ja koska Aikakoneen toiminta ei ole kovin systemaattista, täydensin vuosia 1918–1939 erillisellä haulla Helsingin Sanomista Kansalliskirjaston kautta. Näitä noin sataa juttua en kuitenkaan luokitellut.

Näyte Helsingin Sanomien Aikakoneesta (1918–1997) hakusanalla ”Luostarinen” (18.10.2025).

Toisessa aineistossa etsin Helsingin Sanomista lehden tavallisen digitaalisen hakutoiminnon avulla 100 osumaa vuoden 1998 alusta kohti nykyaikaa (1998–1999), siis määrityksellä ”vanhin ensin”. Samoin tein kolmannessa ja neljännessä aineistossa aloittaen vuosista 2008 (2008–2011) ja 2018 (2018–2021). Viides aineisto oli Iltalehti, josta katsoin 200 ensimmäistä osumaa vuosilta 1980–2025 näköislehtien arkistosta Iltalehti Plus -palvelun kautta.[10] Nykyhetken tilannetta selvitin aineistoissa 6–9 tarkastelemalla 100 ensimmäistä osumaa kesällä 2025 Helsingin Sanomista, Ilta-Sanomista, Yleltä sekä hakukone Googlesta. Iltalehden verkkojuttujen sanahaku vuonna 2025 tuotti vain 20 tulosta, jotka kaikki käsittelivät Eetu Luostarista. Kaikkiaan tähän (kevyeen) luokittelevaan analyysiin valitsin 1200 juttua.

Tarkoitus oli tarkastella osaa jutuista vielä intensiivisemmin, tasolla 5, jossa kiinnitettäisiin huomiota myös kehyksiin, juoneen, tyyliin ja kieleen. Aineiston määrä oli kuitenkin niin suuri, että tämä analyysi jäi muutaman esimerkin varaan.

Tein myös erillisiä hakuja varsin monista Luostarisista, joiden mediajulkisuudesta halusin tietää enemmän ja tarkemmin.

Osa kerätystä aineistosta tulee käyttöön vasta juttusarjan kahdessa myöhemmässä jaksossa. En osaa sanoa tarkasti, kuinka monta Luostarisia sisältävää juttua olen tätä sarjaa varten lukenut. Tason 1 tarkastelu, osumien määrän vertailu, ei ole lukemista. Mutta tasoilla 2–4 ja kaikissa aineistoissa kyse lienee runsaasta 3500 tekstistä. Mukana on samoja juttuja useampaan kertaan ja yli harpottuja toistuvia rutiinijuttuja.

Korostan vielä, että tavoitteena ei ollut luoda edustavaa otosta siitä, miten Luostariset ovat esiintyneet suomalaisessa uutismediassa. Muutamat esille nostettavat luvut ovat vain suuntaa antavia. Tärkeätä on muistaa myös se, että aineisto elää koko ajan ja esiin nousevat jutut voivat riippua osin myös hakijan aiemmasta hakuprofiilista. Aivan samanlaisena sitä tuskin löytää enää koskaan.

Tiedoksi lähdeviitteistä: Linkit Kansalliskirjaston digitaalisiin aineistoihin avautuvat ilmaiseksi, mutta niissä ei ole kohteena olevan jutun otsikkoa. Otsikosta on annettu jutun löytämisen helpottamiseksi joko tekstissä tai loppuviitteessä ainakin sen alkuosa. Sotien välisenä aikana otsikot saattoivat olla hyvin pitkiä, joten niitä ei ole kopioitu kokonaan. Joissakin loppuviitteissä, kuten viitteessä 109, on otsikon sisältö referoitu. Helsingin Sanomien Aikakoneen ja Iltalehden näköislehtien linkit edellyttävät auetakseen HS:n digitilausta tai Iltalehti Plus -palvelun tilausta. Aikakoneen linkit eivät välttämättä aukea suoraan edes silloin, mutta jutut löytää, kun tietää päivämäärän ja sivun.

OSA I: Järjestöjen, konnien ja herrojen Suomi

Ainon ja Alpon maailma

Järjestöjen ja instituutioiden Suomea ja sen julkisuutta on osuvinta kuvata kahden politiikassa mukana olleen Luostarisen kautta, Ainon ja Alpon. He olivat eduskunnassa vuorovedolla yli 30 vuoden ajan. Alpo oli kansallisen edistyspuolueen kansanedustajana 1922–1927 ja maalaisliiton kansanedustajana 1930–1936. Hän kuului edistyspuolueen ”maataloussiipeen”, josta loikkasi maalaisliittoon vuonna 1927. Aino oli maalaisliiton kansanedustajana yli 20 vuotta (1927–1930 ja 1936–1953) ja edisti monia maaseudun ja erityisesti sen naisten hyvinvointiin liittyviä kysymyksiä, kuten tasa-arvoa uuden vuonna 1929 voimaan tulleen avioliittolain valmistelussa.[11] Hän oli aktiivinen muun muassa väestöpolitiikkaa koskevissa kysymyksissä korostaen niitä vaaroja, joita kaupungistuminen ja tehtaitten houkutukset aiheuttivat maaseudun nuorille. Itä-Savo-lehti esitteli hänen ajatuksiaan osuvalla otsikolla: Elämän harmaus olisi karkoitettava maalaiskodeistamme, jottei nuoriso pakenisi isäinsä ammatista "tehtaitten varjoon".[12]

Mitään takarivin poliitikkoja Aino ja Alpo eivät olleet, sillä vuoden 1927 eduskuntavaaleissa Ainon kerrotaan olleen ääniharava[13] ja kummallakin oli näkyviä valtakunnallisia luottamustehtäviä. Ainolla oli tärkeä asema maalaisliitossa muun muassa sen naisjärjestön puheenjohtajana vuosina 1945–53.[14] Ainoa ja Alpoa käsitteleviä juttuja löysin yleisten Luostarisia metsästävien hakujen yhteydessä ja myös heidän nimillään suunnattujen Kansalliskirjaston arkistosta tehtyjen erillisten hakujen tuloksena.

Helsingin Sanomien lukija ei juuri törmännyt pariskuntaan. Ajan politiikan journalismia voi kiittää siitä, että eduskunnan päätöksiä, keskusteluja ja esimerkiksi valiokuntapaikkojen jakautumista saatettiin seurata hyvin tarkasti. Seuranta oli kuitenkin melko satunnaista, eivätkä HS:n huomion keskiöön päässeet kovin helposti Mikkelin läänin vaalipiirin poliitikot.[15]

Sama päti lehdistöön Luostaristen oman äänestysalueen ulkopuolella. Ainon tekemisistä eduskunnassa nousivat esille vain yksittäiset puheenvuorot ja aloitteet, kuten se, että hän onnistui saamaan 1930-luvulla herpeksen ammattitautiluetteloon ja että hänen toivomusaloitteensa mieskotiteollisuuskoulun perustamisesta valtion varoilla Mikkeliin ei ottanut tulta.[16] Luostarinen perusteli aloitteen hyväksymistä sillä, että Mikkelin läänin asukkaita yleensä eduskunnassa aina sorretaan. Ainon aloitteilla ja lobbauksella oli myös menestystä; hän itse ja maalaisliitto pitivät Savonlinnan Lehtiniemeen perustettua Säämingin emäntäkoulua hänen ansionaan.[17] Kun emäntäkoulu vihittiin vuonna 1932, Maataloushallitusta edustanut kotitalouskoulujen tarkastaja, maisteri Elina Kanervio, osoitti Ainolle lämpimät kiitokset – kuorolaulun ja Savolaisten laulun välissä.

Oman puolueen paikallinen lehti, Savonlinnassa ilmestynyt ja kaupunkia ympäröivissä maaseutukunnissa erityisesti luettu Itä-Savo, oli sitten eri asia. Vaalien alla lehti julkaisi kehuvat esittelyt Luostarisista ehdokkaina ja kertoi tarkasti heidän esiintymisensä ja puheidensa aiheet. Vaalien välillä Itä-Savo seurasi Luostaristen aloitteita ja puheita eduskunnassa sekä sitä, miten he isännöivät ja emännöivät Mikkelin vaalipiirissä vierailleita ministereitä ja korkeita virkamiehiä.[18]

Itä-Savo täytti 30 vuotta 2.11.1937.

Saattoi jopa sattua, että Itä-Savo julkaisi samalla sivulla kolme Ainon aloitetta: Ensiksi aloitteen Punkaharjun harjumaantien kunnostamisesta, toiseksi Suomen Opettajain Raittiusliiton määrärahan korottamisesta sekä kolmanneksi maalaiskansakoulujen antaman maa- ja kotitalouden ja kasvitarhaopetuksen edistämisestä.[19]

Tärkeätä oli myös se näkyvyys, jonka Itä-Savo ja jossain määrin myös muut Mikkelin vaalipiirin lehdet antoivat Ainon ja Alpon toiminnalle erilaisissa järjestöissä. Tein pienen sormiharjoituksen Ainon ja Alpon näkyvyydestä Itä-Savossa vuosina 1925–1935.[20] Ei se jokapäiväistä ollut, Alpolla 30–40 osumaa vuodessa, Ainolla hieman vähemmän. He olivat paljon esillä ja haluamallaan tavalla, mutta ennen kaikkea vaalien lähestyessä.

Alpo toimi pitkään Itä-Savoa julkaisseen osakeyhtiön johtokunnan puheenjohtajana (1931 sekä 1936–1948) ja puhui siellä suuren omistajan äänellä. Vuonna 1927 Itä-Savo siirtyi Alpon tapaan edistyspuolueesta maalaisliiton äänenkannattajaksi.[21] On kuitenkin vaikea sanoa, omistiko Itä-Savo erityistä huomiota Luostarisille siksi, että he olivat lehden omistajia, vai siksi, että he olivat maalaisliittolaiselle lehdelle kansanedustajina alueen ykkösnimet. Luultavasti kummastakin syystä.

Politiikan ja poliitikkojen julkisuus oli Ainon ja Alpon aikaan erilaista kuin nyt. Ei ollut sosiaalista mediaa eikä paljon muutakaan mediaa, kuten televisiota. Ei ollut aikakauslehtiä, joille avata vaatekaappinsa eikä iltapäivälehtien aukeamien laajuisia erikoishaastatteluja. Haastattelua ei juttutyyppinä kovin paljon edes käytetty.

Sanomalehdet olivat tärkeitä, mutta ehkä merkittävin julkisuus oli muualla. Poliitikon piti tavata paljon Ihmisiä ja osoittaa omalla työllään olevansa luottamuksen arvoinen. Aino ja Alpo olivat tästä hyvä esimerkki, sillä heidän elämässään ja toiminnassaan limittyivät oma (sananmukainen) leipätyö, kansalaisyhteiskunta ja julkinen sektori hyvin tiiviisti niin kuin ne nuoressa Suomessa usein limittyivät. He kunnostivat Alpon kotitilan, joka oli päässyt Alpon vanhempien kuoleman jälkeen ränsistymään laiskan vuokraajan käsissä. Ja vielä enemmän: he tekivät siitä mallitilan. He kehittivät elämää ja yhteiskuntaa hyvin konkreettisesti. Työ alkoi omasta navetasta ja eteni siitä paikalliselle, alueelliselle ja valtakunnalliselle tasolle.

Ainolla ja Alpolla oli kummallakin hengästyttävä määrä erilaisia luottamustehtäviä eri järjestöissä. Myös kunnallispolitiikassa heillä oli lukuisia aikaa ja tarmoa vaativia tehtäviä. Vaikea ymmärtää, miten he ehtivät kaikkeen mukaan. TikTokiin ei toki mennyt aikaa, eivätkä yhdistysten hallituksen jäsenet lähetelleet toisilleen vartin välein kuvia kalakukkoannoksistaan ja karjalanpiirakoistaan. Mutta Ainolla ja Alpolla oli yhteiskunnallisten rientojen ohella myös lapsia, palkollisia, eläimiä, saha, mylly, yli kymmenen rakennuksen tila… Raittiuskaan ei tuonut lisätunteja vuorokauteen, sillä etenkin Aino juoksi alvariinsa raittiusjärjestöjen tilaisuuksissa.[22] Aikasyklit olivat ehkä hitaampia; monien järjestöjen johto oli koolla vain kaksi kertaa vuodessa.

Tietolaatikko 2: Alpon harrastukset

Itä-Savo lehti esitteli maalaisliiton edustajaehdokkaita ennen syksyn 1930 eduskuntavaaleja.[23] Alpo O. Luostarisen kohdalla mainitaan hänen ”harrastuksinaan” tilan isännyyden ohella muun muassa seuraavat aktiviteetit:

• ”Yritys”- nuorisoseuran puheenjohtaja useita vuosia.

• Kerimäen luoteisen maamiesseuran perustajia ja esimies 10 vuoden ajan ja edelleen.

• ”Opas”-tarkastusyhdistyksen perustajia ja puheenjohtaja yli 10 vuotta.

• Metsänhoitoyhdistys ”Avun” perustajia ja puheenjohtaja perustamisesta lähtien.

• Rajalahden Meijeri Oy:n johtokunnan jäsen ja puheenjohtaja.

• Osuusliike Tuotteen perustajia ja hallituksen jäsen perustamisesta lähtien, nykyisin varapuheenjohtaja.

• Savo-Karjalan Meijeriliiton toimikunnan jäsen ja puheenjohtaja useita vuosia.

• Voinvientiosuusliike Valion hallituksen jäsen ja Viipurin konttorin valvoja.

• Makkolan Osuuskassan kirjanpitäjä useita vuosia ja kassan hallituksen jäsen yli 20 vuotta.

• Mikkelin läänin maanviljelysseuran johtokunnassa 20 vuotta.

• Maatalousseurojen Keskusliiton edustajiston jäsen useita kertoja.

• Mikkelin läänin metsälautakunnan jäsen lähes 4 vuotta, mistä sitten pyysi vapautusta.

• Maatalous-Osake-Pankin hallintoneuvoston varajäsen useita vuosia.

• Savonlinnan Kirjapaino Oy:n johtokunnan varapuheenjohtaja.

• Salmela Oy:n johtokunnan jäsen.

• Säämingin emäntäkoulun rakennustoimikunnan puheenjohtaja ym.

• Kerimäen kunnanvaltuuston jäsen ja puheenjohtaja sen perustamisesta vuoteen 1922.

• Kerimäen Holhouslautakunnan puheenjohtaja 4 vuotta.

• Kerimäen Köyhäinhoitolautakunnan jäsen.

• Kerimäen tilojen osto- ja hoitotoimikunnan jäsen.

• Makkolan kansakoulun johtokunnan puheenjohtaja.

• Valtion tulo- ja omaisuusverolautakunnan puheenjohtaja.

• Valtiopäivämies 1922–1927.

Alpo Luostarisesta todetaan lisäksi, että hän on varma ja vakaumuksellinen raittius- ja kieltolakimies.

Aino Luostarisen luottamustoimet ja ”harrastukset” muodostavat samanmoisen katalogin. Kun hän pyrki toisen kerran eduskuntaan vuonna 1936, Itä-Savo julkaisi etusivullaan pitkän esittelyn, joka löytyy täältä: 20.06.1936 Itä-Savo no 66 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

Mikkelin ja Varkauden sanomalehdissä sekä Savonlinnan kokoomuslaisessa Savonmaassa Aino ja Alpo olivat esillä ennen kaikkea järjestöissä tekemänsä työn vuoksi, eivät kansanedustajan tehtävien. Koska pariskunnan päärooli – nykyisin sanottaisiin brändi – oli toimia Kerimäen Makkolan Suorannan tilan isäntänä ja emäntänä, lukuisat uutiset kertoivat heidän sonniensa, lehmiensä, lampaittensa ja kanojensa menestyksestä karjakilpailuissa ja maatalousnäyttelyissä.

Suorannan tila sai esimerkiksi Itä-Suomen Karjanjalostusyhdistyksen 2-vuotisessa karjakilpailussa vuonna 1920–21 II luokan karjatalon arvon.[24] Kun tarkastusyhdistys ”Opas” täytti 20 vuotta vuonna 1931 ja sen kunniaksi järjestettiin karjanäyttely, Alpo sai kunniapalkintona puoli tusinaa hopealusikoita ”pitkäaikaisesta karjanjalostustyöstä ja kestävästä tarkastustoiminnan tukemisesta”. Ainon ja Alpon sonni Ispo sai Maatalous-Osake-Pankin kunniapalkinnon parhaiten palkittuna nuorena kantakirjasonnina ja myös lehmät Eila ja Ella palkittiin. Pariskunnalla oli juhlissa myös muita rooleja, sillä he olivat aktiivisia maatalousalan valtakunnallisissa ja alueellisissa järjestöissä. 20-vuotisjuhlan aluksi ”soitteli Heinäveden Soitannollisen Seuran torvisoittokunta hra Matti Luostarisen johdolla” ja sitten kunnallisneuvos Alpo O. Luostarinen lausui tervehdyssanat.[25] Kun Maatalousseurojen keskusliiton edustajakokous alkoi Helsingissä vuonna 1939, paikalla olivat myös Aino ja Alpo.[26]

Poliitikon työ oli tuohon aikaan hyvin konkreettista siltarumpupolitiikkaa ja vähän enemmänkin; usein rumpu ei riittänyt, vaan tarvittiin silta tai lossi. Etenkin Mikkelin vaalipiirissä riitti Saimaan salmia ylitettäviksi. Eduskunnan kansliaan jätettiin vuonna 1935 runsaasti raha-asia-aloitteita, joiden joukossa oli tämä Alpon johdolla tehty: "Ed. Luostarinen y.m. ehdottavat 600,000 mk maantien rakentamista varten Enonkosken pitäjän Hanhivirrasta Heinäveden pitäjän Pölläkkälän kylään."[27] Aino jatkoi asiaa tultuaan vuonna 1936 Alpon tilalle kansanedustajaksi. Uusitussa aloitteessa sanottiin, että kyse oli myös ylikulun järjestämisestä Hanhivirran salmeen, sillä se eristi Pölläkkälän ”Savonlapiksi”, tiettömäksi alueeksi, josta asukkaat kärsivät esim. lääkärinapua tarvitessaan. Aloitteen tekijät sanoivat täkynä valtiolle, että alueella on 11 000 hehtaaria valtion omistamaa metsää, jonka hyödyntäminen olisi helpompaa, jos olisi tie.[28]

Maalaisliiton kansanedustaja Aino Luostarinen vuonna 1951. Kuva: Pekka Lyytinen, Museovirasto.

Ainoa käsittelevissä lehtijutuissa kiinnittää huomiota se, että hänestä käytettiin usein kansanedustajan sijasta titteliä emäntä. Sitä hän käytti itsekin – ja ilmeisellä ylpeydellä – kuten myös arvoa kunnallisneuvoksetar, jonka hän oli saanut miehensä kautta. Emännän tehtävässä Ainolla olikin erityisiä ansioita, sillä hän hoiti ja kehitti tilaa yksin Alpon ollessa kahteen otteeseen eduskunnassa. Aino oli käynyt opettajakurssin ja Sortavalan seminaarin. Opettajan ura sai kuitenkin jäädä, kun hän avioitui Alpon kanssa.

Palaan Ainon ja Alpon tyttären Katri Luostarisen mediajulkisuuteen myöhemmin. Merkkihenkilö – tosin ilman omaa Wikipedia-artikkelia – oli myös Katrin veli päämetsänhoitaja Terho Luostarinen, joka toimi Itä-Savoa kustantaneen yhtiön johtokunnan puheenjohtajana isänsä jälkeen vuosina 1952–1976. Hänen asemaansa yhtiössä kuvaa se, että kun Itä-Savo etsi uutta päätoimittajaa vuonna 1958, hakemukset palkkavaatimuksineen tuli lähettää metsänhoitaja Terho Luostariselle osoitteeseen Makkola.[29] Terho Luostarinen oli isänsä ja äitinsä tavoin hyvin monien erityisesti metsäalan järjestöjen ja yritysten sekä Kerimäen kunnan luottamustehtävissä.[30]

Aino ja Alpo Luostarisen sekä heidän poikansa Terhon laajoja vaikuttamisen verkostoja voi katsoa kahdesta suunnasta. Ne voi nähdä hämähäkin seitteinä, joilla kerättiin valtaa ja edistettiin myös omia taloudellisia ja poliittisia etuja. Sekin on varmasti totta, mutta olen valinnut katsoa heitä suomalaisen kansalaisyhteiskunnan rakentajina, joilla oli vahva velvollisuudentunto edistää kansakunnan ja sen ihmisten elämää.

Mutta kaikenlaista vähemmän ylevääkin sattui. Kuten se, että Punkaharjun seurakunta joutui perimään vuonna 1931 saataviaan Alpolta Viipurin hovioikeuden kautta.[31] Samana vuonna Aino ja Alpo olivat juhlimassa Hannolanpellon–Makkolan maantien avajaisia, Alpo kansanedustajana ja Aino Kerimäen kunnanvaltuuston puheenjohtajana. Juhlapuhujat kiittelivät ”paistiin päästyä” erityisesti maalaisliittolaista pääministeri J. E. Sunilaa hänen hankkeelle antamastaan tuesta. Kyseinen tie lyhensi huomattavasti matkaa Luostaristen perheen tilalta Makkolasta Savonlinnaan.[32] Ja Luostaristen puffaus Itä-Savo-lehdessä tuntui närästävän etenkin Mikkelin sosialidemokraattista Vapaus-lehteä.

Jos lukee tarkasti maatalousnäyttelyjä koskevia uutisia, huomaa Ainon ja Alpon olevan paitsi palkittuja osanottajia, myös tapahtumien järjestäjiä.[33] Mutta ehkä pienissä yhteisöissä kaikki tekivät kaikkea eikä jääviyttä tarvinnut kunniamainintojen ja muutaman lusikan takia ajatella.

Kansalaisyhteiskunnan suomenhevoset

Jatketaan järjestöjen Suomesta paikallisella tasolla. Nyt paukutan sarjana pari sivua kaikenlaisia Luostarisia kansalaisyhteiskunnan perustason tehtävien parissa. He ovat vielä enemmän Suomen sankareita kuin varakkaat Aino ja Alpo, sillä kaikki heidän yhteiskunnallinen toimintansa tapahtui kovan työn ja usein suuremman lapsikatraan hoidon keskellä. Talkootyö oli kiinteä osa elämää ja vei aikaa sekin.

Pääosin Luostariset olivat omilla sydänseuduillaan mäkitupalaisia, torppareita tai talollisia, mutta joukoissamme oli myös yrittäjiä, työntekijöitä ja toimihenkilöitä. Luostarisia näyttää olleen eniten poliittisessa keskustassa (maalaisliitto ja edistyspuolue), mutta oli myös oikeata laitaa kulkeneita kokoomuksen, Lapuanliikkeen ja IKL:n riveissä. Melko paljon oli myös sosialidemokraatteja, sillä esimerkiksi Luostarisia kihisevä Heinävesi oli Onni Happosen kyydityksen ja murhan aikaan vuonna 1930 selvästi vasemmistoenemmistöinen kunta. Pari kommunistiakin, tai ainakin sellaiseksi epäiltyä, oli nimeltään Luostarinen. Heistä lisää myöhemmin.[34]

Sitten se paukutus:

Ammatilliset yhdistykset. Savonlinnan Liikeapulaisyhdistyksen vuosikokous valitsi vuonna 1935 kokouksen sihteeriksi ja johtokunnan varsinaiseksi jäseneksi Elli Luostarisen. Urheilutoimikuntaan valittiin Heikki Luostarinen ja Viljo Luostarinen.[35]

Hevosharrastajat. Heinäveden Hevosystäväin Seuran kilpa-ajoissa vuonna 1927 Pekka Luostarisen omistama Pikku-Lento voitti ”2 sarja 2 km hevosille, joiden entinen ennätys on 4 min. tai huonompi”. Uutisessa kerrotaan myös seuran vuosikokouksesta, jossa erilaisiin tehtäviin valittiin Juho Luostarinen, Matti Luostarinen, Emil Luostarinen ja Janne Luostarinen.[36]

Vuonna 1931 Hevosystäväin Seuran puheenjohtaja Matti Luostarinen toivotti luennoitsijat ja osanottajat tervetulleiksi Heinäveden hevospäivien valistuspäiville "korostaen miten tärkeä sija hyvin ja kannattavasti järjestetyllä hevoshoidolla on koko maataloudessa". Kaksi konsulenttia luennoi niistä seikoista, joita on otettava huomioon hevostalouden kannattavaksi saamisessa. Kilpa-ajot suoritettiin sunnuntaina Parkinlammin jäällä klo 14.[37]

Kirjastoseurat. Enonkosken Hanhijärvellä toimi jo 1920-luvulla aktiivisesti kirjastoseura Soihtu. Vuoden 1928 vuosikokouksessa valittiin Juho Luostarinen jatkamaan puheenjohtajana ja Bertta Luostarinen kirjastonhoitajana. Albin Luostarisen huoleksi jätettiin kirjaston sijoittaminen pohjoispiiriin.[38] Seura järjesti kerran kuukaudessa tapaamisen, jossa lausuttiin runoja, luettiin kertomuksia, ”rupatettiin” ja kilpailtiin kaunoluvussa. ”Lopuksi vähän leikkiä”.[39] Sompasaaren urheiluseura päätti vuosikokouksessaan vuonna 1930 perustaa seuralle lainakirjaston ja osoitti siihen varoja 1000 mk. Kirjastotoimikuntaan valittiin Ester Luostarinen ja Jaakko Luostarinen. Seuran toiminnassa olivat aktiivisesti mukana myös Ida ja Matti Luostarinen.[40]

Kunnanvaltuustot. Heinävedellä, joka on siis Luostaristen universumin pääkaupunki, olivat vuoden 1930 kunnallisvaalien ehdokaslistoilla maanviljelijä Pekka Luostarinen Jokiniemestä, maanviljelijä Pekka Luostarinen Rummukkalasta, maanviljelijä Janne Luostarinen, maanviljelijä Alb. Luostarinen, maanviljelijä Matti Luostarinen Pyylinsaaresta, talollinen Matti Luostarinen Vahvalahdesta, maanviljelijä Jaakko Luostarinen, kirvesmies Juho Luostarinen ja kauppias Emil Luostarinen.[41]

Heinäveden kunnanvaltuuston päätöksiä koskevat uutiset ovat ihastuttavia, jos kohta herää pieni epäilys esteellisyydestä, kun sekä päättäjinä että edunsaajina oli läjäpäin Luostarisia. Esimerkiksi vuonna 1936 kerrottiin Heinäveden kunnanvaltuuston päätöksistä, että: ”Veikko Luostariselle päätettiin vuokrata mudan otto suosta Rummukan tilalta kunnallislautakunnan harkinnan mukaan.” Vaikea kuitenkin tietää, miten merkittävän taloudellisen hyödyn Veikko sai suomudasta.[42]

Lukukinkerit. Warkauden Lehti kertoi vuonna 1937 otsikolla Kirkollisia uutisia. Heinävesi: "Kylänlukuja pidetään seuraavasti: […] Perjantaina 5 pnä maalisk. Rummukkalan kinkeri Pekka Luostarisella Jokiniemessä".[43] 

Lähetysseurat. Warkauden Lehdessä oli marraskuussa 1934 otsikko: Austraalian suomalaiset kaipaavat omaa suomalaista pappia, mutta varojen puutteessa ei sitä voida heille toimittaa. Juttu alkoi: "Toimituksessamme kävi eilen miellyttävä vieras, rouva Luostarinen, joka kertoi meille terveisiä Austraalian suomalaisilta sekä heidän pyrkimyksistään ja toivomuksistaan sekä ennenkaikkea siitä kaipauksesta, mitä he kaukana kotimaastaan asuvina tuntevat isiemme uskontoa kohtaan." Suomessa oli saatu koottua varoja papin lähettämistä varten vasta yksi kuudesosa tarvittavasta. Varkaudessa toimiva merimieslähetysseura järjesti myyjäiset, josta saadut varat ohjattaisiin tähän tarkoitukseen. Myytävänä oli käsitöitä, esiliinoja, kintaita, sukkia ym.[44]

Maamiesseurat. Savonmaa-lehti kertoi, että Kerimäen Koillisen maamiesseuran vuosikokous 1933 pidettiin Eino Luostarisen talossa. Hänet valittiin edelleen seuran esimieheksi ja taloudenhoitajaksi. Tarjoilunhoitajaksi nimitettiin Lyyli Luostarinen.[45]

Maanpuolustusjärjestöt. Vuonna 1937 pidettiin Kangaslammin lottien hiihtokilpailujen jälkeen ”sk-talossa vaihtelevaohjelmainen iltama”, jossa lausuntaa esitti Paula Luostarinen. Lopuksi esitettiin näytelmä ”Hiiri".[46] Liperin Niinikon lottailtamassa vuonna 1935 iltamayleisön toivotti tervetulleeksi neiti Vieno Luostarinen.[47]  Heinäveden suojeluskunnan ja lottien vuosikokouksissa vuonna 1930 valittiin luottamustehtäviin Elna Luostarinen, kers. M. Luostarinen sekä liikemies Luostarinen.[48]

Maatalouskerhot ja -näyttelyt. Warkauden Lehden jutussa Maatalouskerhotoimintaa Leppävirralla vuodelta 1937kerrottiin, että "vuosikertomuksen lammashoidosta esitti kerhol. Hilkka Luostarinen”. Hän tuli karttauskilpailussa toiseksi ja luudantekokilpailun voitti Kalevi Luostarinen.[49] Liperin maatalousnäyttelyssä annettiin palkinnoksi Savo-Karjalan Tukkuliike Oy:n puurolusikka Jussi Luostariselle hyvästä nuoresta pässistä "Pukka-Pekka 761”.[50] 

Martat. Pyssysalon marttakerhon vuosikokous valitsi luottamustehtäviin vuonna 1939 Anni ja Vilja Luostarisen, samoin Veikko ja Viljo Luostarisen.[51] Liperin vasta perustetun marttayhdistyksen sihteerin tehtävään ja rahastonhoitajan varalle valittiin neiti Lydia Luostarinen.[52] 

Osuuskunnat. Kesälahden Tutkunniemen sonniosuuskunnan perustamiskokouksessa vuonna 1937 valittiin hallitukseen Arvo Luostarinen.[53] Lautamies Emil Luostarinen puolestaan valittiin pöytäkirjan tekijäksi Heinäveden osuuskaupan kevätkokouksessa 1936.[54] Enonkosken vuonna 1908 perustetun osuuskassan alkuvaiheissa oli F. F. Luostarisella tärkeä rooli, sillä hän oli toinen perustamiskokouksen kokoonkutsujista. Osuuskassa oli hyvin tärkeä, sillä pienviljelijöiden tuotanto oli takapajuista, mutta sen kehittämiseen ei saanut rahoitusta mistään. Perustamiskokous pidettiin A. Luostarisen talossa.[55]

Puolueet. Maalaisliiton Hanhijärven paikallisosaston kokouksessa esiintyivät vuonna 1933 Juho Luostarinen, Otto Luostarinen ja Bertta Luostarinen, joka lausui runon.[56] Huolehtiminen viihteestä ja taiteesta, kuten näytelmät ja lausunta, oli usein se rooli, johon naiset järjestöjen tilaisuuksissa asetettiin. Vuonna 1936 sama Enonkosken Hanhijärven paikallisosasto toimeenpani iltaman, jossa esitti lausuntaa neiti Katri Luostarinen.[57] Ainon ja Alpon tytär Katri oli silloin 15-vuotias, eikä Hanhijärvi ole kuin noin 20 kilometrin päässä Luostaristen kotitilasta Kerimäen Makkolassa. Ehkäpä kyseessä oli siis sama Katri.

Raittiustyö. Savonlinnan Raittiusseuran varapuheenjohtajana oli vuonna 1930 konttoristi Elli Luostarinen ja urheilutoimikunnan jäsenenä Viljo Luostarinen[58]  Kerimäen kunnan raittiusvalvojiksi nimitettiin vuonna 1929 Aino, Otto ja Eino Luostarinen. Raittiusvalvojat olivat raittiuslautakunnan nimeämiä raittiiksi tiedettyjä vapaaehtoisia, jotka auttoivat kieltolain määräysten noudattamisessa. [59] 

Urheiluseurat. Kasööri Toivo Luostarinen (isänisäni Topi) avasi Nurmeksen Seppojen vuosikokouksen vuonna 1930 ja tuli valituksi puheenjohtajaksi myös seuraavalle kaudelle. Pohjois-Karjalan hiihtoihin päätettiin ottaa osaa täydellä joukkueella ja yhdellä varamiehellä.[60] Konttoristi Heikki Luostarinen puolestaan toimi 1930-luvulla Savonlinnan Riennon puheenjohtajana ja laati seurasta historiikin, joka luettiin Riennon 30-vuotisjuhlassa vuonna 1938.[61]

Vaalilautakunnat. Jopa siitä kylästä, joka on antanut nimen sukuhaaralleni, ”Palvalahden Luostarisille”, löytyi Savonmaa-lehdestä juttu vuodelta 1936: Kangaslammin kunnanvaltuuston kokouksessa valittiin Palvalahden vaalilautakunnan puheenjohtajaksi Tauno Luostarinen.[62] Hyvä Tauno!

Tauno Luostarisen navetan rakentajia Liperin Tutjunniemessä. Kyseessä ei ole välttämättä sama Tauno kuin tekstissä yläpuolella, mutta saattaa olla. Muroke, Heikki, valmistaja 1920–1939. Ilomantsin museosäätiö, Ilomantsin valokuva-arkisto.

Vapaapalokunnat. Joensuun VPK:n 30-vuotismerkin sai vuonna 1934 Toivo Luostarinen.[63] Hän ei kuitenkaan ollut minun ukkini, Toivo oli tuolloin hyvin tavallinen etunimi.

* * *

Edellä oli vain pieni kourallinen Luostarisia kansalaisyhteiskunnan rakentamisen palveluksessa. Luostarisia oli niin paljon ja he olivat niin toimeliaita, että aloin ihmetellä ja etsiä, kuinka monta heitä saattoi esiintyä yhdellä sanomalehden sivulla. Voittajaksi tuli Itä-Savon 16.4.1936 ilmestyneen lehdennumeron sivu 2, jossa oli ainakin 15 Luostarista. Yksi Luostarinen kuoli ja yhdeksän (perheineen) hyvästeli hänet kuolinilmoituksessa. Yhdestoista sai puukosta selkään hengenvaarallisesti, 12. tuli Savonlinnan suojeluskunnan ampumakilpailussa seitsemänneksi, 13. valittiin Heinäveden Osuuskaupan kevätkokouksessa pöytäkirjan tekijäksi, 14. esitti maalaisliiton tilaisuudessa lausuntaa ennen ”Talonpojan laulua” ja 15. kuoli Kesälahdella 71 vuoden ikäisenä.[64] Kirjoitin ”ainakin” siksi, että perheisiin kuului varmasti lisää Luostarisia.

Luostarisia on paljon, mutta etunimiä ei. Minun etunimeni ovat Antti Heikki. Luostaristen sukukirjan hakemiston mukaan Heikkejä on ollut noin 150 ja Antteja noin 230. Antti Heikkejäkin kuusi. Tässäkin kirjoituksessa monessa mukana olleita Matteja on ollut noin 190.[65] Jos asuinpaikkojen valinnassa ei käytetty mielikuvitusta, ei sitä ollut kosolti myöskään ristimänimiä keksittäessä.

Sotien välisenä aikana maahan sidottu väestö ei liikkunut niin nopeasti kuin Suomen myöhemmin teollistuessa. Nälkä pakotti liikkeelle 1860-luvulla ja Amerikkaan lähtivät jotkut, kuten minun isotätini Hilda. Mutta muuten pysyttiin aloillaan tai lähiseuduilla. Vertasin joutessani, minkä verran Luostarisia esiintyi Itä-Savo-lehdessä ja Porissa ilmestyneessä Satakunnan Kansassa vuosina 1925–1935. Edellisessä lehdessä tuli noin 1500 osumaa, jälkimmäisessä 129. Paikallisia Luostarisia oli Porin lehdessä vain muutama paikkakunnalle muuttanut tai sieltä lähtenyt, muut maininnat liittyivät valtakunnallisiin uutisiin.

Tavallisten Luostaristen halpa henki

Luostarisia käsittelevän journalismin muutoksista ei ole – syystä tai toisesta – aiemmin tehty tutkimusta, mutta kriisien ja onnettomuuksien sekä niiden uhrien uutisoinnin muutoksista on. Pentti Raittila ja Kari Koljonen kuvaavat suomalaista onnettomuusuutisointia 1920-luvulta 1960-luvun alkuun:

”Toimituksissa vallitsi suoraviivaisen toiminnan kausi. Kuolonuhrien nimiä ja kuvia painettiin lehteen sitä mukaa kun niitä saatiin ja pelastuneista silminnäkijöistä kaikki tarjolla olleet jututettiin. Sen sijaan uhrien omaiset jäivät etäiseksi massaksi tiedonvälitykseen keskittyneessä journalismissa.”[66]

Onnettomuusuutisia lukiessa huomaa, että sotienvälisen ajan journalismi piti hyvistä tarinoista. Joskus se korosti, unohti tai muokkasi faktoja paremman tarinan aikaan saamiseksi. Hyvät jutut kiersivät läpi Suomen ja saattoivat matkalla parantuakin. Kun kerron jatkossa esimerkkejä, yritän säilyttää hieman juonellisuutta, vaikka tilan puute ja pitkästyminen uhkaavat.

Kun kuvaan niitä onnettomia Luostarisia, jotka olivat rikollisia tai rikosten ja onnettomuuksien uhreja, en mainitse oikeita etunimiä ja paikkakuntia. Etunimet ovat muotoa A, B, C jne. Syy on halu varjella entisten Luostaristen ja heidän perheidensä yksityisyyttä. 1960-luvulle saakka uutismedia ei yksityisyyden suojelua ymmärtänyt, esimerkiksi rikostapauksissa mainittiin huoletta nimeltä niin uhrit ja heidän perheenjäsenensä, epäillyt, syytetyt kuin myös vähäisenkin tuomion saaneet.

Tässä kirjoituksen osassa ei ole linkkejä alkuperäisiin juttuihin, mutta lehden nimi ja päivämäärä on mainittu. On syytä muistaa, että se, mitä lehdet kirjoittivat, on eri asia kuin se, mitä todella on tapahtunut.

Kriisien ja onnettomuuksien kaltaisissa poikkeustilanteissa avautuu ikkuna yhteiskunnan arvoihin ja hierarkioihin, joskus myös ristiriitoihin. Katsotaan käykö niin, kun henki lähtee Luostariselta.

Konnat. Luostariset ovat olleet melko kilttejä, useammin uhreja kuin syyllisiä. Suurin rikollinen Luostaristen riveissä lienee ollut A., joka sai rangaistuksensa välittömästi.

Nimittäin: Vuonna 1925 Helsingin Sanomat uutisoi otsikolla Veritekoja, että tunnettu ”hulikaani” A. Luostarinen alkoi hätyytellä aseella uhaten eräästä talosta palaavaa tanssiyleisöä. Poliisille annettiin kehotus ottaa ase pois. Kun poliisi saapui taloon, johon Luostarinen oli mennyt ja vaati luovuttamaan aseen, ”sieppasikin tämä taskustansa brovningin ja ampui sillä poliisia kohti kaksi laukausta. Samassa hetkessä poliisi […] heittäytyi maahan ja ampui yhden laukauksen Luostarista kohti. Edelleen tarttui aseeseensa poliisi(n) […) lanko ampuen hänkin Luostarista kerran. Toinen kuulista osui Luostarista sydämen paikkeille ja kaatui tämä kuolleena maahan.” [67]

Jutussa mainittiin myös, että viisi vuotta aiemmin ammuttiin samassa talossa Luostarisen veli, samoin itsepuolustustarkoituksessa. Hyvin huono talo Luostarisille. Hieman myöhemmin välikäräjillä mainittu poliisi ”vapautettiin kaikesta edesvastuusta, koska tuli toteennäytetyksi, että hän oli ampunut Luostarista itsepuolustuksesta asetta Luostariselta poisottaessaan".[68] Tapaus oli iso valtakunnallinen uutinen.[69]

Hieman monimutkaisemmasta rikollisuudesta oli kyse B. Luostarisen tapauksessa vuonna 1935. Hän nimittäin avusti varastetun pankkikirjan uudelleen varastamisessa toiselta konnalta ja onnistui rikoskumppaninsa kanssa nostamaan rahasumman, joka vastaa noin 480 nykyeuroa. Mikkelin lääninvankilan kuritushuone kutsui yhden vuoden ajaksi. Tapauksen moraalinen särmä, rosvo varastaa rosvolta, oli ehkä syynä siihen, että aiheesta tuli lehdistössä ”tunnettu pankkikirjavarkausjuttu”, josta uutisoitiin siitäkin läpi Suomen.[70]

Miettiä voi, oliko C. Luostarinen rikollinen lainkaan. Hän nimittäin myi vuonna 1927 lääkärin reseptillä hankkimansa 400 gramman pirtupullon 50 markalla eteenpäin. Ostaja oli sitten naukkaillut pullosta muutaman kaverinsa kanssa niin, että torpan sytyttyä tuleen kaksi heistä ei enää ymmärtänyt lähteä ulos ja kuoli. C. sai tästä syyt ja haukut päälleen lehdistössä, mutta oikeudenkäynnistä eivät jutut kerro.[71] Tämäkin tapaus uutisoitiin ympäri valtakunnan.

En myöskään syyllistäisi liikaa ”loisenpoikia” D. ja E. Luostarista, jotka vuonna 1919 varastivat 30 kiloa rukiita riihestä – nälkäänsä luultavasti. He jäivät saman tien kiinni ja kumpikin sai kolmen kuukauden vankeustuomion ja menetti kansalaisluottamuksensa kahdeksi vuodeksi.[72]

Tavanomaista rikollisosastoa olivat F. Luostarinen, joka tuomittiin vuonna 1919 350 markan sakkoon viinan myynnistä ja hallussapidosta[73] sekä G. Luostarinen, joka määrättiin ”juopumuksesta 300 mkn ja viranomaisten erehdyttämisestä 400 mkn sakkoihin".[74] Sakoilla selvisi myös autoilija H. Luostarinen, joka sai räätälin yliajosta 300 markan sakon sekä maksettavakseen räätälin sairaus- ja oikeuskuluja 2500 markkaa. [75]

Perustason konnuutta harrasti myös kalakauppias I. Luostarinen, joka oli tuonut vuonna 1933 kauppatorille myytäväksi noin 100 kg mätänemistilassa olevia muikkuja. Poliisi takavarikoi kalat. Kerrotaan kauppiaan ennenkin myyneen pilaantuneita kaloja sekoittamalla niiden joukkoon tuoreita. Petos ei tällä kertaa onnistunut.[76]  

Oma lukunsa olivat kommunistilakien perusteella 30-luvulla pidätetyt ja tuomitut. Etsivän keskuspoliisin Viipurin alaosasto oli toimittanut vuonna 1931 tutkimuksia Suomen kommunistisen puolueen (SKP) ja sen nuorisojärjestön (SKNL) salaisen toiminnan selvittämiseksi Vuoksenlaakson tehdasalueella. 10 henkeä pidätettiin, heidän joukossaan nuoret J. ja K. Luostarinen. He olivat olleet mukana SKNL:n ja SKP:n toiminnassa tehtävänään uusien jäsenten hankinta puolueelle ja kiihotustyö paikkakunnan työläisten keskuudessa. Tehtäviin oli kuulunut väitetysti myös paikkakunnalla olevien voima- ja tehdaslaitosten vakoilu, jossa saadut tiedot oli toimitettu puolueen ylemmille elimille. Ensimmäisten pidätysten tapahduttua J. Luostarinen pakeni salateitä Neuvosto-Venäjälle, mistä hänet kuitenkin palautettiin muutaman päivän päästä ja pidätettiin sitten rajalla. Helsingin Sanomat totesi retkestä, ettei Luostarinen nähtävästi osannut selvittää toisella puolen asioitaan, koska hänet muutaman päivän jälkeen lähetettiin takaisin.”[77]

Hovioikeus tuomitsi vuonna 1932 mainitut kymmenen kommunistia. J. Luostarinen määrättiin 2 vuodeksi ja 8 kuukaudeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa 6 vuodeksi sekä K. Luostarinen 2 vuodeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa 5 vuodeksi. [78]

Tästä tapauksesta puolestaan tuli ”suuri kommunistijuttu”[79], jonka erityisesti kokoomuksen ja IKL:n lehdet ja poliitikot nostivat esiin vielä 1930-luvun jälkipuoliskolla. IKL:n kansanedustaja Hilja Riipisen mukaan vakoilutoimintaa johdettiin sosialidemokraattien työväentalolta.[80]

Satakunnan Kansa 18.3.1932. Valtiopetoksen valmistelusta ja valtiosalaisuuksien ilmaisemisesta syytettyjä ja tuomittuja oli kymmenen, ei yhdeksän.

Konnien uhrit.  L. Luostarinen oli menossa vuonna 1935 Suojeluskuntatalossa pidettyyn hevosmiesiltamaan. Hän vei hevosensa kunnantalon talliin ja jätti rekensä tallin edustalle. Palatessaan iltamista hän huomasi, että varas oli vieraillut reessä "vieden siitä Luostariselle kuuluvat valkean lammasnahkaisen mustalla molskipäällyksellä varustetun rekivällyn sekä mustat setolkkaremmit." Toiselta iltamavieraalta oli viety selkäreppu, jossa oli mm. 1 kg pala- ja 1 kg hienoa sokeria ja 1 kanki saippuaa sekä koirannahasta tehdyt rukkaset.[81]

Ja kun Suomessa oltiin, puukko puhkoi väliin Luostaristenkin nahkaa. Kahden nuorukaisen välille syntyi vuonna 1936 työväentalon iltamista palatessa riitaa naisasioista, mikä johti siihen, että toinen löi M. Luostarista puukolla selkään hengenvaarallisesti. Lyöty Luostarinen kuljetettiin seuraavalla junalla yleiseen sairaalaan hoidettavaksi. Haava ulottui keuhkoihin asti, mutta paranemisesta oli kuitenkin toiveita.[82] 

Ja uhri on Luostarinen tässäkin, vaikka syyllinen ei joutunut käräjille. Vuonna 1941 rotat nimittäin purivat N. Luostarisen lehmän niin huonoon kuntoon, että se piti lopettaa. Aikansa klikkiotsikko kuului: Rottien julmuus kasvaa![83]

Hyvin ei käynyt myöskään O. Luostariselle vuonna 1928: "Toissa sunnuntaina vietettiin O. Luostarisen talossa kuuliaisia, jossa ahkeran pontikankäytön jälkeen syntyi ankara tappelu. Tällöin työmies […] lyötiin pontikkapullolla päähän, että täytyi heti viedä kunnanlääkärin luo sidottavaksi. Talon isäntää Luostarista oli lyöty tiilellä päähän. Ikkunat oli myös säretty rikki ja talon kaikki astiat samoin lyöty rikki."[84]

Vuonna 1931 puolestaan muka talkoissa olleet humalaiset kanisterimiehet ja huonomaineiset naiset mellastivat ja ”sulassa sovussa reuhastelivat keskellä kirkasta pyhäpäivää yleisillä teillä”. He tunkeutuivat myös P. Luostarisen torppaan yöllä, mutta mitään ei huomattu hävinneen.[85]

Vuonna 1935 sattui tapaus, jossa on vaikea tietää, oliko Q. Luostarinen hyvis vai pahis. Hän oli joka tapauksessa hiihtämässä, kun ohi ajoi reellä kaksi humalaista, jotka hevosta piiskatessaan osuivat vahingossa kevyesti häneen. Luostarinen vimmastui ja sai läheisestä talosta avukseen miehen ja hevosen ja lähti ajamaan takaa piiskaan heiluttajia. Kun heidät saatiin kiinni, heilui seiväs niin, että toinen miehistä vietiin tajuttomana kunnansairaalaan ja toinenkin tarvitsi paikkailua. Juttua tehdessä oli lehdelle epäselvää, oliko seiväs apumiehen, Luostarisen vai ehkä hevosen kädessä.[86]

Onnettomuuksien uhrit. Imatra saanut taas kolme ihmisuhria, kertoi otsikko vuonna 1927. Uutinen kertoo synkän tarinan naisesta, omaa sukua Luostarinen, joka riitaisan perhe-elämän vuoksi hukuttautuu Imatraan (koskeen) kahden pienen lapsensa kanssa.[87]

Edellä olleissa uutisissa Luostarisista rikollisina ja rikosten uhreina on lievää koomisuutta vanhan lehtikielen ja Luostaristen toilailujen vuoksi. Mutta nämä jutut viiltävät luuhun.

Onnettomuuksia sattui paljon etenkin lapsille. Yksi pieni Luostarinen hukkui kaivoon, kun oli päässyt vanhempien huomaamatta pihalle itsekseen.[88] Toinen kuoli vajottuaan heikkoihin jäihin.[89] Kolmannen käsi jäi silppukoneen teriin ja pirstoutui kyynärpäähän asti.[90]

Ampuma-aseet aiheuttivat usein onnettomuuksia. Esimerkistä käy vuodelta 1939 oleva juttu Kuolemaan johtanut tapaturma:

"Tilallisen pojan R. Luostarisen ollessa metsällä liukastui hän kiveen ja kaatuessaan laukesi haulikko panoksen osuessa suoraan hänen rintaansa. Luostarisella ei ollut ketään toveria, ja kun häntä ei illansuussa ruvennut kuulumaan kotiin, lähti kaksi hänen veljeään etsimään häntä. Kuultuaan voimakasta koiran haukuntaa suuntasivat etsijät kulkunsa sitä kohti ja löysivät veljensä sen luota kuolleena makaamassa. Näin surullisella tavalla henkensä menettänyt R. Luostarinen oli vasta 20-vuotias."[91]

S. Luostarinen oli palaamassa vuonna 1937 moottoriveneellä satamaan matkalta, jolla kalastettiin ja ammuttiin hylkeitä. Rantaan saavuttaessa S. yritti heittää toisella kädellä ankkurin pitäen samalla toisessa kädessään haulikkoa. Haulikon hana sattui kuitenkin osumaan takintaskun suuhun, jolloin haulikko laukesi suoraan edessä seisoneen kalastajatoverin selkään. Kuolema tuli heti.[92]

Tulipalojakin tietysti sattui. Kesällä 1939 syttyi tulipalo kunnallisneuvos Alpo O. Luostarisen ja kansanedustaja Aino Luostarisen Suorannan tilalla. Karjakeittiön savupiipusta lennähtänyt kipinä sytytti tiilinavetan pärekaton, mistä palo levisi nopeasti, ja puolessa tunnissa olivat tilan 10 rakennusta liekkimerenä. Savu näkyi Savonlinnaan saakka, ja vaikka paikalle tuli viisi palokuntaa ja 150 sammuttajaa, ainoastaan tilan päärakennus onnistuttiin pelastamaan. Kaikki muu, myös saha- ja myllylaitokset koneineen, tuhoutuivat. Vahingoiksi arvioitiin noin 600 000 markkaa, mistä vakuutusten tiedettiin korvaavan vain osan.[93]

Uutisiin pääsi myös T. Luostarinen, joka oli keräilemässä irtotukkeja vuonna 1970. Tukit nouti rannoilta vene, jota veti pieni hinaaja. N. seisoi veneen kannella ja horjahti veteen, kun hinaaja lähti liikkeelle. Hänelle heitettiin pelastusrengas, mutta hän ei saanut siihen tartutuksi. Työtoverit sukelsivat häntä pitkään, mutta samea vesi esti pelastusyritykset.[94]

U. Luostarinen hukkui puolestaan heikkoihin jäihin vuonna 1961. Hän oli palaamassa potkukelkalla ostosmatkalta kotiinsa, kun jää petti hänen altaan ja hän vajosi hyiseen veteen. Rannalla propseja kuorimassa olleet miehet näkivät hänen tulevan kohti sulaa ja yrittivät varoittaa, mutta turhaan. He eivät päässeet avuksi, mutta huusivat niin kovaa, että kirkonkylässä saakka kuultiin ja tultiin venettä työntäen avuksi. Läheisessä saaressa ollut kalastaja oli kuullut myös huudot ja lähti avuksi köyden ja seipään kanssa. Luostarinen saikin kiinnitettyä köyden ympärilleen, mutta ei onnistunut pääsemään pois vedestä. Hän ei kuitenkaan vajonnut kokonaan, vaan veneen kanssa tulleet saivat hänet ylös. Yli tunnin kylmässä vedessä oltuaan Luostarinen oli menettänyt tajuntansa eikä häntä voitu pelastaa. Suremaan jäivät toinen vaimo ja yhdeksän kuukauden vanha lapsi.[95]

Vuonna 1934 koitui raittius V. Luostarisen kohtaloksi. Raittiusjuhlaan matkaan olevan seurueen venhe täyttyi vedellä 100 metrin päässä rannasta. Apuun rientäneet miehet saivat muut pelastettua, mutta V. oli uimataidottomana painunut pohjaan ja hukkunut.[96]

Luostarisia kuoli usein myös liikenneonnettomuuksissa autolla, moottoripyörällä ja polkupyörällä. Onnettomuusjuttujen kiinnostavin piirre on se, että toimittajien rutiiniin näyttää kuuluneen onnettomuuden syyn lausuminen julki heti ensimmäisten tietojen saavuttua. Sekä sen päätteleminen, että onnettomuuksissa jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden kanssa auton kuljettaja ei tehnyt mitään väärää. Kun X. Luostarinen loukkaantui vakavasti vuonna 1962 moottoripyörällä ajaessaan, Helsingin Sanomat ja poliisi puhdistivat ensitöikseen onnettomuuden aiheuttajaksi epäillyn rekka-auton kuljettajan yliajoepäilyistä. Luostarinen oli omia aikojaan menettänyt ajoneuvonsa hallinnan ja suistunut tieltä. Otsikko olikin: Rekka-auto on syytön […] yliajoon.[97]

Toinen esimerkki: 12-vuotias Y. Luostarinen paiskautui vuonna 1961 auton konepellille ja siitä kolmen metrin päähän tielle menettäen tajuntansa. Uutisen mukaan Luostarinen oli pumpannut ilmaa pyöränsä kumiin ja lähti sitten ajamaan huomaamatta paikalle saapunutta pakettiautoa ajaen suoraan sen eteen. Kuljettaja teki kaikkensa estääkseen törmäyksen, Helsingin Sanomat kertoi, mutta se ei onnistunut ja pakettiautoon tuli särkyneen tuulilasin lisäksi peltivaurioita. Myös polkupyörä rikkoontui.[98]

Sotienvälisenä aikana ja sen jälkeenkin kuolemaan tai vammautumiseen johtaneet työtapaturmat olivat myös yleensä työntekijän oma vika. Kuten poloisen Nilsiässä vuonna 1959 kuolleen työnjohtaja Z. Luostarisen. Hän meni hoitamaan dynamiittilaukaisun epäonnistumista räjäytysalueelle niin, että laukaisi vahingossa kaikki panokset samalla kertaa ja kuoli: ”Jostakin syystä Luostarinen yhdisti lankojen päät…”.[99]

Miksi kerron näitä tarinoita? Ehkä siksi, että uutisissa keriytyvät esiin noiden vuosikymmenien suomalaisten synkemmät kohtalot: itsemurhia, hukkumisia, auto-onnettomuuksia, työtapaturmia, vahingonlaukauksia, lasten kuolemia, tulipaloja… Luostariset ovat tosiaan olleet hyvin tavallista väkeä – ehkä Ainoa ja Alpoa lukuun ottamatta – joka on törmännyt usein paitsi autoon, myös luokkaeroihin.

Aineisto on tietysti hyvin pieni, mutta syyn ja syyllisyyden ennakointi näyttää olleen sotien välillä journalismissa vahvaa ja tapahtuneen vahvojen ehdolla. Syy oli usein uhrissa itsessään, eikä esiin noussut ennalta ehkäisyn tai rakenteellisten syiden näkökulmaa. Yhteiskuntaa ei hahmotettu vielä tekijänä, jonka tehtäviin kuuluisi elämän turvallisuuden parantaminen. Luostarisia kuoli, mutta siitä ei opittu mitään.

Mennään sitten toiselle puolelle, herrojen pariin.

Napamiesten tarinoita

Sanomalehtien lähes ikiaikainen tehtävä on ollut syntymäpäiväjuttujen ja muistokirjoitusten, nekrologien, julkaiseminen. Nämä juttutyypit tuovat esiin sen yhteisön arvostukset, jota lehti on edustanut. Tavallinen kaari näyttää olleen, että ensimmäiset napamiesten synttärijutut julkaistiin joskus jo heidän täyttäessään 40 vuotta, mutta viimeistään 50 ja 60 vuotta – ja hyvällä onnella vielä 70. Kyse ei ennen 1960-luvun puoliväliä ollut haastatteluista, vaan ansioluetteloista, joiden tiedot kulkivat omistajansa matkassa, kunnes vuorossa oli nekrologi.

Käyttämäni käsitteen ”napamiehet” voi tässä yhteydessä ymmärtää sekä vertauskuvallisesti että kirjaimellisesti. Yhtäältä he olivat yhteisöjen keskiö, jonka ympärillä elämä pyöri. Toisaalta he olivat usein pyyleviä herroja, joiden hyvinvointi näkyi myös ulospäin.

Napamiehet olivat hyvin usein monitoimihenkilöitä, jotka vaikuttivat niin yksityisen liike-elämän, julkisen vallan kuin myös järjestöjen puolella. Pankit, etujärjestöt, sanomalehdet, komiteat ja kunnalliset luottamuselimet kuuluivat monen valikoimaan. Valta tapasi kasautua maakunnissa 1960-luvulle saakka melko pienelle keski-ikäisten ja sitä vanhempien mahtimiesten joukolle.

Alla olevassa tietolaatikossa kerrotaan tarkemmin niistä kahdesta Luostarisesta, jotka olivat neuvoksia ja ovat saaneet Wikipediaan oman artikkelin. Jos tuntuu tylsältä, voit hypätä eteenpäin! Toisaalta voit lukea ja nauttia noiden jo aikoja sitten hävinneiden yhtiöiden, järjestöjen ja elimien viehättävistä nimistä ja hahmottaa silmissäsi sen verkoston, joiden lankoja nämä miehet pitivät käsissään. Oma suosikkini nimistä on Suomen Uittajainyhdistyksen johtokunta.

Tietolaatikko 3: Metsäneuvos ja kauppaneuvos

Metsäneuvos O. V. (Onni Vilho) Luostarinen oli kotoisin Lapinlahdelta Pohjois-Savosta. Hän kävi koulun Kuopiossa ja valmistui metsänhoitajaksi vuonna 1912. Hän toimi ensin valtion metsänhoidon tarkastustöissä Pohjois-Suomessa, sitten apulaismetsänhoitajana, metsäarvostelijana ja metsätalouden tarkastajana. Vuonna 1920 hän siirtyi teollisuuden palvelukseen johtamaan Wilh. Schaumanin Faneritehdas Oy:n Savonlinnassa ja Joensuussa sijainneiden tehtaiden raaka-ainehankintaa. Vuonna 1930 hän siirtyi hollantilaisen toiminimi Bisdom & Zoon Gmbh:n Liettuan Memelissä sijaitsevan vaneritehtaan johtajaksi. Kun tehtaan toiminta lopetettiin taloudellisen maailmanpulan vuoksi, Luostarinen palasi takaisin Suomeen ja astui 1932 Suomen suurimman teollisuusyhtiön A. Ahlström Osakeyhtiön palvelukseen Varkauden metsäosastolle ja valittiin 1934 koko yhtymän metsäpäälliköksi. Siitä toimesta hän jäi eläkkeelle vuonna 1953. 1940-luvun kriisivuosina Luostarinen toimi valtion eri tehtävissä ja jonkin aikaa koko valtakunnan metsätyöpäällikkönä.[100]

Pohjois-Karjalan Uittoyhdistyksen hallituksen jäseniä. Vasemmalla O. V. Luostarinen, keskellä V. E. Lagerstedt, oikealla J. V. Karttunen. Aika luultavasti 40-luku. Kuvaaja ei tiedossa, Lusto – Suomen Metsämuseo.[101]

Metsäneuvos Luostarisen asiantuntemusta metsäasioissa käytettiin runsaasti hyväksi monissa tärkeissä tehtävissä. Hän oli Kokemäenjoen ja Pohjois-Karjalan uittoyhdistysten hallituksissa, Teollisuuden Paperipuuyhteisön hallituksen puheenjohtajana, Rautatiehallituksen Puutavaratoimiston johtokunnassa, paperipuukomiteassa, paperipuuvaltuuskunnassa, metsäkauppaneuvottelukunnassa ja puuneuvottelukunnassa sekä toimi 1945–1946 metsäasiain keskusjohdon puheenjohtajana. Edelleen hän oli Yksityismetsänhoitajayhdistyksen ja Suomen Uittajainyhdistyksen johtokunnissa, Pohjois-Savon Maakuntaliiton liittovaltuustossa ja taloudellisessa neuvottelukunnassa sekä pika-asutusneuvottelukunnan ja maalautakunnan jäsenenä. Hän teki tutkimusmatkan Liettuaan ja Puolaan sekä osallistui metsäkongresseihin Tanskassa ja Ruotsissa. Metsäneuvoksen arvon hän sai 1940. Savonlinnassa asuessaan hän kuului kaupunginvaltuustoon sekä useihin kunnallisiin lautakuntiin.

Luostarinen oli julkisuudessa monien metsäalan kysymysten yhteydessä. Warkauden Lehti kysyi häneltä vuonna 1938 Kysyimme eilen -palstalla joulukuusimarkkinoiden metsille aiheuttamasta vahingosta. Luostarinen sanoi, että näin menetetään kyllä huomattava määrä hyvässä kasvussa olevia kuusia, ja usein käy niin, että juuri parhaat kuuset kaadetaan joulupuiksi. Ratkaisuksi onkin ehdotettu, että suurten sähkölinjojen alla alettaisiin kasvattaa joulukuusia, koska siellä ei täysikasvuisia puita voi kasvattaa. Luostarinen piti ratkaisua hyvänä.[102]

Sitten toinen neuvoksemme, toimitusjohtaja, kauppaneuvos P. A. (Paavo Albin) Luostarinen. Hän oli syntynyt 10.7.1870 Enonkoskella ja kuoli 23.1.1940 talvisodan pommitusten uhrina Mikkelissä.[103]

Helsingin Sanomat julkaisi kuolinilmoituksen ja uutisen Luostarisen kuolemasta 25.1.1940.[104] Uutinen päättyi silloin usein käytettyyn fraasiin: ”Vainajaa kaipaavat lähinnä omaiset”. Se oli vähättelevästi sanottu, sillä tukkukauppiaan työn ohella Paavolla oli monipuolinen ja rakentava yhteiskunnallinen rooli nuorsuomalaisten ja edistyspuolueen kautta sekä kutsumus edistää yhteistä hyvää lahjoitusten avulla. Siksi Suomen Kulttuurirahastolla on edelleen tarkoitukseltaan yleinen Paavo ja Adolfiina Luostarisen rahasto. Adolfiina oli Paavon puoliso.[105]

Kauppaneuvos P. A. Luostarinen. Mikkelin kaupungin museot.

Rahaston esittelysivulla Suomen Kulttuurirahasto kertoo Paavosta seuraavaa: Paavo Luostarinen aloitti työuransa kauppias E. Henderlinin palveluksessa Savonrannalla 1886–1889. Sieltä hän siirtyi Savonlinnaan J. Salosen liikkeeseen ja Juvan kautta Mikkeliin, jossa suoritti asevelvollisuutensa. Paavo Luostarinen jäi armeijan jälkeen Mikkeliin pysyvästi. Hän työskenteli aluksi A. Westerholmin kauppaliikkeessä, jonka osti yhdessä kauppias Winbladin kanssa 1909. Hän toimi Winblad & Luostarisen johtajana vuoteen 1915, jolloin osti yrityksen kokonaan itselleen. Liikkeen nimi muutettiin 1918 Mikkelin Tukkukauppa Oy:ksi. Paavo Luostarinen oli yrityksen toimitusjohtaja ja johtokunnan puheenjohtaja.

Menestyvän tukku- ja vähittäiskauppatoiminnan ohella Paavo Luostarinen oli perustamassa Mikkelin Höyrylaiva Oy:tä ja oli sen johtokunnan jäsen ja toimitusjohtaja vuodesta 1916 vuoteen 1934, jolloin yhtiö purettiin. Hän oli myös Suomen Kauppapankki Oy:n, sittemmin Helsingin Osakepankin, Mikkelin konttorin valvoja vuoteen 1934 saakka sekä Suomen Tukkukauppiaiden Liiton lisätyn johtokunnan ja Tukkukunnan hallintoneuvoston jäsen. Paavo Luostariselle myönnettiin kauppaneuvoksen arvonimi 1929.

Paavo menestyi hyvin liiketoimissaan, mutta höyrylaivat tuottivat pulavuosina harmia. Vapaus-lehti julkaisi touko-kesäkuun vaihteessa vuonna 1931 silloin vielä juttutyyppinä harvinaisen haastattelun siitä, millaiseksi alkanut laivaliikenne on osoittautunut Mikkelin Höyrylaiva Oy:n aluksille. Luostarisen vastaus oli lyhyt: ”Perin huonoksi”. Mikkelin satamassa kärkkyi kaksi muualta tullutta alusta vähäisiä matkustajia ja omat laivat ansaitsivat päivässä keskimäärin 100–200 markkaa. Tappiota tuli päivässä 500–600 markkaa. Kesäkuu vielä yritetään pitää laivat liikkeellä Mikkelin monien juhlien vuoksi, Luostarinen sanoi, mutta sitten voi toiminta loppua.[106]

Paavo Luostarinen oli Mikkelin kunnalliselämän keskeisiä vaikuttajia. Hän oli pitkään kaupunginvaltuustossa ja -hallituksessa sekä jäsenenä eri lautakunnissa. Hän toimi kaupungin vapaaehtoisen palokunnan päällikkönä ja hallituksen puheenjohtajana. Hän oli Mikkelin Kauppiasyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja ja Kauppiaiden Apu- ja Eläkekassan johtokunnan sekä Länsi Savo-lehden johtokunnan jäsen.

Muitakin liikemiehinä ja yrittäjinä menestyneitä Luostarisia oli, esimerkiksi tervehöyryjä myös omistanut ja liikennöinyt Antti Luostarinen Kangaslammilta sekä hänen poikansa toimitusjohtaja, maanviljelijä Veikko Luostarinen. Samoin V. (Matti Verner) Luostarinen, joka yhdisti urallaan konepajan ja Lappeenrannan Teknillisen Toimiston johtamisen, kunnalliset valvontatehtävät, Ford-autojen kauppaamisen, autoharrastuksen, aitosuomalaisuuden, kunnallispolitiikan ja suojeluskunnan.[107]

Mikkelissä ilmestyneen Vapaus-lehden ilmoituksia 10.10.1923. E. Luostarinen oli sosialidemokraattien Heinäveden aktiiveja, P.  A. Luostarinen tukkukauppias, joka toimi myös Mikkelin Höyrylaiva Oy:n toimitusjohtajana.[108]

Omat lukunsa muodostavat kaksi varatuomari Ilmari Luostarista, jotka vaikuttivat samaan aikaan itäisessä Suomessa korkeassa asemassa. Toista heistä, Vuoksenlaakson Ilmaria, käsittelen tarkemmin tulevassa blogijutussa, joten ei tässä hänestä enempää.

Varatuomari Ilmari Luostarinen numero kaksi, Sortavalan Ilmari, syntyi (tietysti) Heinävedellä 1890 ja kirjoitti ylioppilaaksi Savonlinnassa. Hän suoritti oikeustutkinnon, sai varatuomarin arvon ja toimi asianajajana Savonlinnassa vuosina 1912–1918 ja sen jälkeen vuoteen 1940 saakka Sortavalassa.

Luostarinen oli kansallisen kokoomuksen edustajana Sortavalan kaupunginvaltuuston jäsen vuodesta 1926 lähtien ja toimi valtuuston varapuheenjohtajana sekä puheenjohtajana vuosina 1930–41.

Näihin vuosiin osuivat Sortavalan 300-vuotisjuhlat vuonna 1932 ja Sortavalan laulujuhlat vuonna 1935. Tai tarkemmin: Kalevalan riemuvuoden Yleiset laulu- ja soittojuhlat. Kumpikin oli megaluokan tapahtuma ja uutisaihe koko Suomessa. Koska Ilmari oli Sortavalan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, hän oli noina vuosina poikkeuksellisen laajan julkisuuden keskipisteenä. Hän toimi myös uuden Laatokan-Karjalan maakuntaliiton puuhahenkilönä ja ensimmäisenä puheenjohtajana. Ilmari Luostarinen oli erittäin näkyvästi esillä Karjalainen-lehdessä, mutta usein myös Helsingin Sanomissa ja äänessä radiossakin. Voi hyvin sanoa hänen olleen Laatokan Karjalan ääni ja edustaja Suomessa 1930-luvun Suomessa.

Sortavalan laulujuhlat vuonna 1935. Kuva: Aarne Pietinen, Museovirasto.

Mitä kaikkea Ilmari mediassa teki? Sortavalan 300-vuotisjuhlissa hän vihki ja nimesi uuden sillan, johti kaupunginvaltuuston juhlaistuntoa ja piti puheita. Laulujuhlilla hän muun muassa otti puheellaan vastaan paljastetun Runonlaulajapatsaan. 1930-luvun mittaan hän avasi Kunnallispäivät Sortavalassa, oli hautaamassa erästä pankinjohtajaa, valittiin uuden maakuntaliiton johtoon ja perusti emäntäkoulun. Hän puhui radiossa Laatokan-Karjalan maakuntajuhlasta, isännöi suomalaisia rakennusmestareita ja toimittajia Sortavalassa, piti puheen kaupungissa vierailleelle tasavallan presidentille ja valittiin Itä-Suomen ilmapuolustusyhdistyksen puheenjohtajaksi. Sellaista oli kaupunginvaltuuston puheenjohtajan elämä 30-luvulla.[109]

Sodan jälkeen Ilmari Luostarinen toimi Helsingin kaupungin ja Uudenmaan läänin verohallinnon tehtävissä. Tasavallan presidentin valitsijamies hän oli vuosina 1937, 1940 ja 1943 ja toimi mm. SVUL:n Itä-Karjalan piirin, Sortavalan Mieslaulajien ja useiden urheiluseurojen sekä muiden yhteisöjen puheenjohtajana.[110]

Aino Luostarisen lisäksi sotienvälisenä aikana noteerattiin lehdistössä ainakin (ja ehkä myös ainoastaan) yhden naispuolisen Luostarisen merkkipäivä. Hän oli Teuvan kunnalliskodin johtajatar Betty Luostarinen, jonka 50-vuotispäivästä Helsingin Sanomat kirjoitti yhden kappaleen vuonna 1938. Pohjanmaallakin on ollut oma Luostaris-populaationsa.[111]

* * *

1970-luvulle saakka Suomi ja suomalainen lehdistö oli poliittisesti ja sosiaalisesti hyvin jakautunutta. Oli yhtäältä porvarillinen julkisuuden piiri ja toisaalta vasemmistolainen. Keskustalaiset ja liberaalit katsoivat muodostavansa oman alueen näiden väliin, mutta vasemmisto laski heidät osaksi porvarillista leiriä. Tämän jaon mukaisesti valikoituivat myös napamiehet. Ja vasemmiston sisällä oli vielä omat ja väliin korkeatkin raja-aitansa sosialidemokraattien ja siitä vasemmalle sijoittuvien poliittisten ryhmien välillä.

Yksi merkkihenkilö-Luostarinen löytyy vasemmaltakin. Työväenlehdissä näkyi sotienvälisenä aikana melko usein Antti J. Luostarinen, joka oli 1920-luvulla Suomen Vaatetustyöntekijäin liiton luottamusmies ja 1930-luvulla jonkin aikaa Suomen Hotelli- ja ravintolahenkilökuntain liiton puheenjohtaja sekä Suomen Vaatetustyöläisten liiton sihteeri.

1920-luvulla Luostarisen viiteryhmä oli laitavasemmisto, ja useimmiten hänen nimeensä törmäsi Työväenjärjestöjen Tiedonantaja -lehden lukija.[112] Tiedonantajan julkaisija oli Sosialistinen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestö STPV, jota on kutsuttu suomalaisen kommunismin julkiseksi haaraksi. Lehti ja puolue perustettiin vuonna 1923, kun Suomen sosialistinen työväenpuolue ja sen lehti Suomen Työmies lakkautettiin. Kauan ei Työväenjärjestöjen Tiedonantajakaan ilmestynyt, sillä se ja STPV lakkautettiin vuonna 1930.

1920- ja 30-lukujen vaihde oli Suomessa monien taisteluiden aikaa sekä poliittisessa että ammatillisessa työväenliikkeessä. Suomen Ammattijärjestö SAJ, työntekijäpuolen keskusjärjestö, hajosi vuosina 1929–1930 sosialidemokraattien johtamien liittojen irrottautuessa siitä ja perustaessa uuden keskusjärjestön, Suomen Työläisliiton. Laitavasemmiston haltuun jäänyt SAJ ja sen jäsenjärjestöt kiellettiin kesällä 1930, ja ns. kommunistilait tulivat voimaan samana vuonna. Toiminta painui maan alle.

Antti Luostarinen oli valtakunnallisesti näkyvä ja aikaansaava ammattiyhdistysihminen, jolla oli myös vaikutusvaltaa. SAJ valitsi hänet 1920-luvulla laitavasemmiston äänin kahteen tärkeään tehtävään, joissa hän oli vaikuttamassa modernin Suomen rakentumisen kahteen avainasiaan. Sellaisia Luostarisia ole monta, joten seurataan hetki hänen vaiheitaan.

Valtioneuvosto nimitti Antti Luostarisen vuonna 1926 valtion työaikalautakunnan jäseneksi. Työaikalautakunta liittyi suomalaisen työväenliikkeen suureen saavutukseen, vuonna 1917 säädettyyn lakiin kahdeksan tunnin työpäivästä. Lautakuntaan kuului puolueettomia lakimiehiä sekä yhtä monta työnantajien ja työntekijöiden edustajaa. Se käsitteli työaikalain poikkeuksia ja soveltamista.[113] Kahdeksan tunnin työajasta oli paljon poikkeuksia, ja vasemmiston näkemyksen mukaan niitä myönnettiin avokätisesti ja täysin työnantajien tahdon mukaisesti. Luostarinen teki töitä poikkeuksien karsimiseksi mm. terveydenhuollon alalla. Hän oli myös Helsingin kaupunginvaltuuston ja kaupungin sairaalain hallituksen jäsen, joten vaikutusmahdollisuuksia oli.[114]

Työväenjärjestöjen Tiedonantaja kehottaa 3.12.1928 kunnallisvaalien alla työläisiä valmistautumaan vaalipäivään, ratkaisun hetkeen: ”Tässä voimainkoetuksessa on työväenluokkaa vastassa koko valkoinen herravalta”.

Antti Luostarinen nimitettiin vuonna 1927 yhdeksi Suomen neljästä edustajasta Kansainväliseen työkonferenssiin, jonka järjesti jo vuonna 1919 perustettu kansainvälinen työjärjestö ILO. Tästä nimityksestä käytiin SAJ:n sisällä raskas ja järjestön hajoamista enteillyt riita Luostarisen voittaessa sosialidemokraattisen kilpailijansa äänin 17–11.[115] Valinta ei ollut kuitenkaan vain poliittinen, sillä Luostarisella oli kokemusta kansainvälisestä yhteistyöstä ja ilmeisesti myös karismaa esiintyjänä; hän oli hyvin suosittu juhlapuhuja.[116]

Genevessä käsiteltiin kolmea asiakokonaisuutta, jotka kaikki olivat Suomen kannalta tärkeitä: yleistä sairausvakuutusta, yhdistymisvapautta ja minimipalkkoja.[117]

Luostarinen osallistui sairausvakuutuskomitean työhön, kuten myös kaksi muuta Suomen edustajaa. Se oli alue, jolla työkonferenssi pääsi Helsingin Sanomien selostuksen mukaan kahteen sopimukseen ja yhteen suositukseen. Sopimuksen mukaan jäsenvaltioiden oli toteutettava pakollinen ja yleinen sairausvakuutus. Asia oli lehden mukaan myös Suomessa juuri silloin ajankohtainen. Suomea hallitsi Sdp:n yksin muodostama ja Väinö Tannerin johtama vähemmistöhallitus. Se oli tehnyt keväällä 1927 eduskunnalle sairausvakuutusesityksen, joka oli HS:n mukaan ”kauttaaltaan yhdenmukainen” kahden kansainvälisen sopimuksen ja suosituksen kanssa.[118] Tärkeä ja edistyksellinen hanke ei kuitenkaan edennyt ja hallitusvalta vaihtui. Yleinen sairausvakuutus toteutettiin Suomessa vasta vuonna 1964.

Suomen Vaatetustyöläisten liiton perustamiskokous 26.10.1937. Seisomassa Lindroos ja Luostarinen. Kuvaaja ei tiedossa, Työväen Arkisto. Huomaa nimen pieni ero vanhaan Suomen Vaatetustyöntekijäin liittoon verrattuna.

SAJ:n jäsenenä olleen vanhan Suomen Vaatetustyöntekijäin liiton toiminta lopetettiin vuonna 1930, mutta sosialidemokraatit eivät pystyneet perustamaan heti sen paikalle omaa järjestöä. Kansan Lehden avoimen ja yksityiskohtaisen selostuksen mukaan liiton jäseneksi halukkaita työläisiä ei ollut tarpeeksi. Vasta 1937 aika oli kypsä uudelle järjestölle.[119]

Antti J. Luostarinen valittiin tämän sosialidemokraattien johtaman Suomen Vaatetustyöläisten liiton sihteeriksi. En valitettavasti kyennyt selvittämään Luostarisen kaikkia vaiheita 1930-luvun aikana ja sitä, millaisten tapahtumien tuloksena kommunistiksi hyvin yleisesti mediassa oletettu ja leimattu Luostarinen ponnahti sosialidemokraattisen liiton johtoon.

1920- ja 30-luvuilla jako sosialidemokraattien ja kommunistien välillä ei ollut aina selvä, liikennettä ryhmien välillä tapahtui ja ”hoipertelijat” yritettiin laittaa ruotuun. Kun vasen laita pyyhittiin vuonna 1930 Suomen puoluekartalta, toimintatilaa saattoi löytyä siirtymällä Sdp:n tunnusten alle.[120]

Luostarisessa on kuitenkin voinut olla nieleskelemistä Suomen Työläisliitossa, sillä hänet tunnettiin hyvistä suhteistaan Neuvostoliittoon. Hän muun muassa osallistui Neuvostoliiton 10-vuotisjuhliin ja kertoi kokemuksistaan monissa eri tilaisuuksissa. Turun vaatetustyöläisten iltamassa vuonna 1927 ”selostus otettiin vastaan raikuvin suosionosoituksin”.[121] Sosialidemokraattinen ay-liike vastusti neuvostoyhteyksiä kansallisesti ja kansainvälisesti, joten se tuskin taputti. Ei ehkä silloinkaan, kun Antti puhui vuonna 1929 Lenin-Liebknecht-Luxemburg-juhlassa Käpylän urheilutalolla Leninistä sekä ihmisenä että taistelijana. Juhlassa todettiin, että työtätekevien on jatkettava kaikkialla näiden sankareiden aloittamaa työtä, ja lopuksi laulettiin yhteisesti "Kansainvälinen".[122] 

Luostarisen poliittinen siirtymä näkyi kiinnostavasti sosialidemokraattisessa sanomalehdistössä.

Sosialisti-lehti Turusta kirjoitti elokuussa 1929 Antti Luostarisesta, että Vaatetustyöntekijäin liitto on mennyt suin päin Moskovan syliin.[123] Lehti julkaisi saman vuoden joulukuussa lähinnä häväistyskirjoitusta muistuttavan jutun hänestä. Kommunistit lähettävät kiertokirjeitä, Sosialisti kertoi, joissa kehotetaan varastamaan vasaroita, taltanpäitä ja muuta tavaraa.[124] Myös esimerkiksi Viipurissa ja Lappeenrannassa ilmestynyt sosialidemokraattinen Kansan Työ leimasi vuonna 1929 Antti Luostarisen uhkailevaksi ”kommunistipomoksi”, jonka puhe oli sanahelinää ja syytti myöhemmin tätä silmänkääntötempuista ja puhaltamisesta yhteen hiileen äkkijyrkkien kanssa.[125]

Kommunistinen myös Viipurissa ilmestynyt Työ taas kertoi vuonna 1929 Luostarisen valinnasta uudelleen Vaatetustyöntekijäin liiton luottamusmieheksi otsikolla: Vaatetustyöläiset tekivät edustajakokouksessaan useita rehtiä päätöksiä.[126]

Mutta sitten: Sdp:n Sosialisti-lehti julkaisi vuonna 1937 merkkipäiväjutun Antti Luostarisen täyttäessä 50 vuotta. Nyt sävy oli toinen, vaikka mies oli sama. Sosialisti kuvasi maireasti päivänsankarin uraa näin:

Antti Luostarinen oli syntynyt Kiteellä Pohjois-Karjalassa. Toveri Luostarinen oli tullut vuonna 1908 Helsinkiin ja toiminut vaatturin ammatissa, kunnes noin vuonna 1935 siirtyi ravintola-alalle. Hän oli ehtinyt toimia ammattiyhdistysliikkeessä 30 vuoden ajan. Pisimmän päivätyön toveri Luostarinen oli tehnyt tarmokkaasti ja asioista selvillä ollen vaatetusalan työläisten keskuudessa luottamusmiehenä ja monissa muissa luottamustoimissa.[127]

Antti J. Luostarisen nimi vilahtaa satunnaisesti myös porvarillisen lehdistön työmarkkinauutisissa, ja myös hänen nimityksensä valtion työaikalautakuntaan pantiin merkille. Uutiset olivat neutraaleja.[128] Hän oli esillä varsin usein maakuntien työväenlehdissä tarkastaessaan työoloja ja agitoidessaan puhtia ay-toimintaan.[129] Hän teki myös ”järjestelymatkoja”, joiden aikana perustettiin ensin Vaatetustyöntekijäin liiton osastoja ja reilut kymmenen vuotta myöhemmin Vaatetustyöläisten liiton.[130] Laajempien työehtosopimusten puuttuessa Luostarinen saattoi myös matkustaa eri kaupunkeihin käymään neuvotteluja paikallisten yritysten työehdoista.

Työväenjärjestöjen Tiedonantaja -lehdessä ei juuri muita Luostarisia näkynyt kuin Antti. Albin toimi STPV:n vaaliasiamiehenä Enonkoskella ja Heikki otti osaa Tiedonantajan ilmoitushaasteeseen.[131] Muutama yksittäinen nimi tervehdyksissä, siinä kaikki.

Murha ja kolme Luostarista

Sitten tärkein tapaus, Onni Happosen murha vuonna 1930. Rikos on tunnetuimpia suomalaisia murhamysteerejä, josta Yle esitti vuonna 2011 dokumentin Musta murha, valkoinen totuus – tapaus Onni Happonen. Dokumentti on katsottavissa Ylen Elävässä arkistossa.[132]

En ole käyttänyt kyseistä dokumenttia tietolähteenä, vaan nojaan pääosin Erkki Kinnusen Savon historian osassa V vuonna 2013 julkaisemaan esitykseen Lapuanliike Savossa sekä ajan sanomalehtiaineistoon.[133] Kinnunen käsittelee Heinäveden ja Happosen tapausta jaksossa, jonka väliotsikko on Muilutus muuttui murhaksi. Jonkin verran olen käyttänyt lähteenä myös Juha Siltalan väitöskirjaa Lapuan liike ja kyyditykset 1930.[134] Lähdepohja on kuitenkin kapea, joten virheitä on voinut jäädä.

Onni Happonen oli Heinäveden kunnallislautakunnan, eli nykyisen kunnanhallituksen, sosialidemokraattinen puheenjohtaja, jonka vastuulla olivat kunnan talousasiat.[135] Tämä 31-vuotias mies joutui lapualaisten silmätikuksi ja ensimmäisen kerran kyyditetyksi 3.7.1930 yhdessä köyhäinhoitolautakunnan esimiehen ja lastenvalvojan Emil Luostarisen kanssa.[136] Kyyditys oli vain varoitus tai jäi jostakin syystä kesken. Uhrit pahoinpideltiin, mutta he pystyivät palaamaan takaisin Heinävedelle kävellen.

Happosen murhaa käsittelevissä kirjoituksissa on keskitytty ymmärrettävästi Happoseen, mutta Luostarinen ei ollut pelkkä sivuhenkilö. Kun sosialidemokraatit olivat saaneet vuoden 1928 kunnallisvaaleissa enemmistön Heinäveden valtuustoon, Happonen ja hän yrittivät muuttaa nopeasti monia kuntaan vakiintuneita ja huonoina pitämiään käytäntöjä. Yksi niistä oli halpaa työvoimaa isännille tarjonnut huutolaisuus, jolle Happonen ja Luostarinen laittoivat pisteen. Huutolaisuus oli lopetettu virallisesti köyhäinhoitolain tullessa voimaan vuonna 1923, mutta lakia ei valvottu ja käytäntö jatkui paikoitellen 1930-luvun alkuun saakka.

Toinen kyyditys tapahtui syyskuun alussa 1930. Happonen pakotettiin autoon kunnantalon pihalla kiihtyneen väkijoukon keskellä. Kyyditys päättyi laukaukseen korvan taakse, matalaan metsähautaan ja muurahaiskeon lapioimiseen ruumiin päälle.[137] Happosen kuolemasta liikkui huhuja, mutta ruumis löydettiin vasta kesällä 1932.

Suomalaiselle vasemmistolle Happosen tapaus oli pitkään esimerkki lapualaisesta terrorista sekä poliisin ja oikeuslaitoksen mukautumisesta äärioikeiston tahtoon. Heinäveden nimismies ei ollut Happosen turvana, vaan päinvastoin vei hänet väkijoukon pahoinpideltäväksi. Poliisi tutki tapausta hitaasti ja tehottomasti ja oikeuslaitos oli lähes hampaaton. Suurella joukolla tehdystä pahoinpitelystä ja raa´asta murhasta tuomittiin lopulta kaikkien oikeusasteiden jälkeen vain yksi ihminen, joka ilmeisesti ei ollut murhaaja, vaan lähti istumaan tuomion maksusta. Vasemmistolle Happonen oli aatteellisesti hyvä marttyyri, sillä hän puolusti rohkeasti tasa-arvoa ja köyhien oikeuksia ja sai tällä vastaansa Heinäveden suurtilallisia.

Tämän juttuni kannalta tärkeintä kuitenkin on, että Happosen murha lienee Suomen Luostaris-pitoisin suurempi uutistapahtuma. Meitä riitti sekä uhrien (Emil), epäiltyjen ja syytettyjen (Matti) kuin myös todistajien (Pekka) joukkoon. Julkisuutta karttui kosolti, sillä sanomalehdet niin oikealla, keskellä kuin vasemmalla seurasivat erityisesti syksyn 1933 oikeudenkäyntiä tiiviisti. Tässä jaksossa käytetään Luostaristen oikeita etunimiä, sillä ne ovat olleet esillä yhtäältä julkisessa oikeudenkäynnissä 30-luvulla ja toisaalta laajassa mediajulkisuudessa silloin ja myös myöhemmin, kun viestimet ovat palanneet murhaan.

Happosen ensimmäisessä kyydityksessä mukana ollut Emil Luostarinen luopui kanteestaan tammikuussa 1931, kun asiaa käsiteltiin Heinäveden käräjillä sanoen, että hän oli mennyt itse vapaaehtoisesti auton kyytiin ja häntä oli kohdeltu siellä hyvin. Ei ollut mitään syyttämistä.[138] Ehkä niin, mutta ”Savon Lapuaksi” kutsutulla Heinävedellä painostettiin Happosen muilutuksen jälkeen kaikki sosialidemokraattiset kunnanvaltuutetut eroamaan ja paikkakunnalla kerrotaan vallinneen pelon ilmapiirin, jopa avoimen terrorin. Todennäköistä on, että Luostarinen luopui kanteestaan pakotettuna. Hän oli kuitenkin vakaumuksellinen sosialidemokraatti ja Lapuanliikkeen vastustaja, joka jatkoi Heinäveden kunnallispolitiikassa aktiivisesti myöhemmin.

Muilutusta käsitellyt oikeudenkäynti tapahtui tuolloin erikoisessa ilmapiirissä. Asianomistajia edustanut asianajaja sanoi luopuvansa jutusta, jos voidaan todistaa Happosen olleen kommunisti. Silloin näet kyyditys olisi ollut tarpeellinen.

Ilta-Sanomat 23.11.1933.

Toisessa kyydityksessä oli mukana kolme autoa, joista yhden kuljettajana toimi maanviljelijä Matti Luostarinen. Hän nousi syksyllä 1933 valtakunnalliseen kuuluisuuteen käyttäytymisellään oikeussalissa. Oikeus yritti selvittää, ketä oli paikalla, kun osa kyyditsijöistä kävi kahvilla lapualaisten etappipaikkana käyttämässä kievarissa. Luostarinen sekaantui todistajan ja oikeuden puheenjohtajan keskusteluun ja kysyi todistajalta, oliko Onni Happonenkin majatalossa kahvilla. Ilta-Sanomat kirjoitti: ”Puheenjohtajan täytyi hillitä Luostarista ankarin sanoin.” Luostarinen pääsi oikein otsikkoon: ”Syytetty Luostarinen joi kahvia Happosen kyyditsijöiden seurassa, todistaa palvelijatar Vieno Keränen. Luostarinen esiintyi hermostuneesti ja sai ankaran varoituksen oikeuden puheenjohtajalta.” [139]

Karjalainen-lehden mukaan M. Luostarinen oli helmikuussa 1931 perustamassa Lapuanliikkeen Heinäveden paikallisosastoa ja kuului sen paikallistoimikuntaan. M. Luostarisia oli paikkakunnalla kuitenkin useita, joten en ole varma, että kyseessä oli tämä Matti.[140]

Matti Luostarinen pääsi peräti Oki Räisäsen pilapiirrokseen Helsingin Sanomissa kertoessaan, että ensimmäisen muilutusvälin ajan, puoli tuntia, muiluttajat nukkuivat, mutta muilutettava Happonen valvoi heidän keskellään.[141]

Helsingin Sanomat 27.10.1933 Oki Räisänen, Päivän piirtoja.[142]

Matti Luostarisen pilailu oikeudessa oli symbolinen tapahtuma poliittisen kentän kummallekin laidalle. Vasemmalla se todisti, että kyseessä oli luokkaoikeus, jossa lapualaiset saivat käyttäytyä, miten halusivat ja pitää oikeutta pilkkanaan. Oikealla se taas todisti, että kyydityksissä oli kyse vain talonpoikaisesta huumorista ja että syytetyt osasivat sanoa lyömättömän napakasti vastaan niille typeryksille, jotka yrittivät heidät tuomita. Myös oma muilutuksesta oikeuteen vuonna 1932 joutunut isänisäni Toivo käytti samaa puhetapaa.

Matti Luostarinen nousi syksyn 1933 oikeudenkäynnin aikana sellaiseen asemaan, että hänen sanomisiaan seurattiin otsikkotasolla: Luostarinen muuttaa kertomustaan[143] ja Mystilliset autot Papinniemen tienhaarassa. Happosen murhajuttu jälleen esillä Heinäveden käräjillä. Luostarinen ja Sallinen kuulusteltavina. – 13 todistajaa, jutun käsittely jatkuu tänään.[144] Karjalainen lainasi pitkään Matti Luostarisen puheenvuoroa, jossa hän syytti edellisen istunnon pöytäkirjaa tahallisesta vääristelystä.[145]

Happosen murhaa käsiteltiin vuosina 1932–1934 kaikissa oikeusasteissa ja kahteen kertaankin. Vuoden 1932 käräjäoikeuden päätöksessä Matti Luostarinen tuomitiin 10 kuukauden ehdottomaan vankeuteen ja maksamaan muiden tuomittujen kanssa elatusapua Happosen vaimolle ja lapsille.[146] Oikeusprosessin päättyessä hän ei saanut kuitenkaan mitään tuomiota.

Maanviljelijä Matti Luostarinen oli Erkki Kinnusen mukaan keskeisiä toimijoita Happosen kyydityksissä. Hän otti osaa jo ensimmäiseen kyyditykseen ja oli mukana siinä muutaman miehen joukossa, joka Heinäveden kunnantalon edessä pakotti Happosen autoon viimeiselle matkalleen.[147]

Vuoden 1933 oikeudenkäynnissä oli todistajana myös maanviljelijä Pekka Luostarinen, joka ei kuitenkaan sanonut mitään lopputuloksen kannalta merkittävää. Todistajien muisti toimi yleensä paremmin silloin, kun oikeutta käytiin muualla kuin muilutuksen lähtöpaikkakunnalla. Koska todistajat asuivat usein samalla seudulla, he joutuivat pitämään huolta turvallisuudestaan ja naapuriväleistään.

Lehdistö seurasi Happosen murhan oikeudenkäyntejä tarkasti erityisesti syksyllä 1933, jolloin asiaa käsiteltiin toisen kerran Heinäveden käräjäoikeudessa.[148] Helsingin Sanomat oli aktiivinen, samoin alueellinen media, ja prosessi seurattiin tällä kertaa loppuun saakka.[149] Se ei ollut sen ajan journalismissa itsestään selvää. Rikokset kiinnostivat ja niistä kirjoitettiin paljon, mutta seuranta jäi usein kesken.

Koska yleinen ja myös tutkijoiden mielipide on ollut, että Happosen murhan oikeita syyllisiä ei koskaan löydetty ja tuomittu, tapaus jäi elämään. Ainoa murhasta tuomittu, rahasta vankilaan mennyt mies vapautui talvisodan alettua, sillä rintamalla tarvittiin hänetkin. Hän menestyi sotilaana niin talvi- kuin jatkosodassa, mutta kuoli vuonna 1962 väkivaltaisesti alkoholisoituneena ja katkeroituneena.

OSA II: Asiantuntijoiden ja tavisten Suomi

Omnibus-Luostariset

Suomalaista sanomalehdistöä on joskus kuvattu omnibus-lehdistöksi. Se tarkoittaa, että lehti sisältää kaikenlaista sisältöä kaikenlaisille ihmisille. Lehti on kattaus siitä, mitä universumista tarvitsee juuri tänään tietää ja sen kohderyhmä on tarkasti määritelty: kaikki. Me mäkitupalaisista asiantuntijoiksi muuttuneet Luostariset olemme olleet vähän samanlaisia. Olemme tienneet jonkin verran kaikenlaisista asioista, mutta emme ole erikoistuneet mihinkään. Joidenkin sukunimien haltijoissa on syventyvää, sukupolvien yli kulkevaa osaamisen ja tiedon pääomaa.

Mutta: Nyt kääntyi siis lehti kalenterissa ja siirryimme uudenlaiseen Suomeen. Journalismin näkökulmasta sodan jälkeinen aika aina 1960-luvun alkuun saakka oli osa pitkää 1930-lukua. Kehitys oli hidasta, toimitukset vähäväkisiä ja lehtien välinen kilpailu kovaa. Journalismin kehitys pääsi käyntiin, kun yhteiskunta vaurastui ja kaupallistui ja sanomalehtien ilmoitustulot kasvoivat.

Asiantuntijoiden nousu journalismin areenalle liittyi samaan Suomen muutokseen 1960- ja 1970-luvuilla. Maaseutu tyhjeni ja kaupungit kasvoivat, koulutustaso nousi, politiikka jylläsi ja hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi. Suunnittelu oli ajan avainsana. Luostaristen joukossa ei näytä olleen näkyviä pitkätukkia ja radikaaleja, mutta koulutustason nousu teki meistäkin asiantuntijoita. Olemme antaneet journalismin kautta tietomme ja osaamisemme yhteiskunnan käyttöön ja auttaneet tulkitsemaan mutkikkaita maailman tapahtumia. Olemme lausuneet käsityksemme virkahenkilöinä, yrittäjinä, tutkijoina tai muulla tavoin tietomme hankkineina.

Vaikka viestimme ei ole aina ollut kaikkien kannalta mukava, olemme yleensä osanneet asettaa sanamme lempeästi. Esimerkiksi Joensuun Siilaisten terveysaseman hammashoitaja Päivi Luostarinen sanoi vuonna 2013 ohjeista, joiden mukaan lapsille ei saa antaa maustettuja jugurtteja, mehua, kaakaota tai kuivattuja hedelmiä: ” – En ole koskaan tuomitseva. Ohjeita on kuitenkin hyvä noudattaa, sillä esimerkiksi maustetussa jogurttipurkissa on 10 sokeripalaa.”[150] Se on hyvä lähestymistapa!

Uusi elementtitalojen, ostareitten ja henkilöautojen Suomi rakentuu. Kuvassa Nurmijärven Klaukkalan ostoskeskus 1970-luvulla. Kuva: Martti Sailio, Nurmijärven museo.

Kaikenlaista osaammekin: Yksi Luostarinen tuntee grillauksen salat (Pasi), toinen tietää, että suomalaisia linnunmunia myydään potenssilääkkeeksi Kiinaan (Veli-Matti). Kolmas osaa esitellä metsästyssimulaattorin toiminnan (Heikki), neljäs tuntee Ranskan tekstiiliteollisuuden tilanteen (Marjatta) ja viides hometta tuottavat rakennusvirheet sekä kuntoarvioinnin oikean tekotavan (Markku). Ja osaamista on myös liikakilojen häätämisestä vatsaleikkauksilla (toinen Markku), sianlannan hajun häviämisestä biokaasuvoimalassa (Sari) ja pyöräteille heitettyjen nastojen määrän arvioinnissa (Jari).[151] Laivaromun osaajiakin on Luostarisen nimeä kantavissa, kuten Arto.[152]

Aineistoni asiantuntijoista vain muutama esiintyi ennen 1970-lukua. Toinen heistä oli puuseppä E. V. Luostarinen, joka teki lastuista vientiin mm. lampunvarjostimia ja osasi kertoa niistä hyvin mielenkiintoisesti. Rouva Inkeri Luostarinen teki varjostimien kudontaa.[153]

Yhteiskunnan muutoksen huomaa siitä, että 1970- ja 80-luvuilla siirryttiin multaamaan julkisesti napamiesten ohella myös asiantuntijoita, ja siinä roolissa tuli nekrologin arvoiseksi myös matemaattisten aineiden lehtori Ellen Luostarinen.[154] Jopa yksi toimittaja sai muistokseen Helsingin Sanomien kirjoituksen. Mutta hän olikin Paavo Luostarinen, joka oli perustamassa Suomen kristillistä liittoa ja toimi pitkään sen pääsihteerinä. Hän oli myös Kristillisen radio- ja televisioliiton hallituksen jäsen.[155]

Yksi asiantuntijoiden ryhmä olivat nimitysuutisiin päässeet. Heidän nimiään ja titteleitään Helsingin Sanomat julkaisi paljon erityisesti vuosien 1998–1999 ja 2008–2011 näytteissä. Heistä emme saa tietää muuta kuin sen, että he ovat olleet haluttuja osaajia. Tehtävien nimikkeet kertovat kuitenkin paljon ajasta, sillä Luostarinen on nimitetty mm. markkinointijohtajaksi, Brand Manageriksi, Customer Consultantiksi, Key Account Manageriksi, Category Marketing Manageriksi, Senior Advisoriksi, operatiiviseksi johtajaksi, asiakaspalvelutiimin palvelujohtajaksi ja asiakkuuspäälliköksi.

Asiantuntijat jakavat tietoansa journalismiin ja pirtteihimme kolmella eri tavalla. He voivat ensiksi olla itse aloitteellisia ja tarjota esimerkiksi nykypäivän Helsingin Sanomille ns. vieraskynäkirjoituksen tai tekstin mielipidepalstalle. Aikaisemmin tällaisia julkaisupaikkoja oli enemmän, sillä sanomalehdet julkaisivat laajoja asiantuntijakirjoituksia ns. yliöinä tai alakertoina. Lehdet käyttivät myös selvästi enemmän viestimen ulkopuolisia kolumnisteja kuin nyt.

Toinen ja tavallisin tapa on, että journalistit juttua tehdessään ovat yhteydessä asiantuntijoihin ja pyytävät käyttöön heidän tietojaan ja näkemyksiään. Sopivasti ironinen ilmaus tälle asiantuntijaroolille on ”puhuva pää”. Ja joskus käy niinkin – se kolmas tapa – että asiantuntija tuottaa esimerkiksi tutkimuksen tai julkaisun, jonka sisältö kelpaa uutiseksi tai joka arvostellaan tietokirjana.

Verkon ja sosiaalisen median aikakaudella asiantuntijoiden omien kirjoitusten ja ajatusten välittäminen yleisölle on tullut helpommaksi ja saanut uusia muotoja. Toinen ja kolmas tapa ovat vähentyneet selvästi. Katsotaan muutama esimerkki näistä asiantuntijan rooleista aineistossani:

Vuonna 1998 kirjoitti Matti Luostarinen – varmaankaan ei sama Matti, joka mainittiin Wikipedian yhteydessä – Helsingin Sanomien mielipidesivulla vesijeteille tarkoitetun kilpailun aiheuttamista tuhoista linnustolle. Matilla ei ollut ensimmäisessä kirjoituksessa titteliä, ainoastaan kotipaikkapaikka Helsinki.[156] Viikkoa myöhemmin Matti Luostarinen jatkoi keskustelua vesijettien vahingoista linnustolle. Nyt hänellä oli titteli: rengastaja ja saaristolinnustotutkija.[157] Seuraavana kesänä julkaistiin 30.6.1999 mielipidepalstalla nimikkeellä linnustontutkija Matti Luostarisen teksti, jonka mukaan Valkosaareen rakennettava minihotelli häiritsee merilinnuston pesintää.[158]

Olipa kyse virallisen tieteen tai ns. kansalaistieteen puolella saavutetusta asiantuntemuksesta, Matti Luostarinen toi sen hienosti esille puuttuessaan huomaamiinsa epäkohtiin ja argumentoidessaan hyvin omat tietonsa ja näkemyksensä.

Puhuvan pään roolista käy esimerkiksi edesmennyt Helsingin kauppakorkeakoulun professori Reijo Luostarinen. Hän oli esillä Helsingin Sanomissa jutuissa, joiden aiheena oli hänen tärkeä tutkimus- ja opetusalansa, suomalaisten yritysten kansainvälistyminen. Luostarisella oli kiinnostava ja tärkeä erikoisosaamisen alue, ja journalistit tiesivät, kenelle soittaa sitä aihetta käsitellessään.[159]

Uutisaiheeksi kelpaavasta tutkimuksesta sopii esimerkiksi Oulun yliopiston Matti Luostarinen – hän lienee se Wikipedia-Luostarinen – joka tutki Helsingin Sanomien jutun mukaan Iijoen rakentamisen työllisyysvaikutuksia ja totesi ne raportissaan vuonna 1984 pieniksi.[160]

Tavallista on oman kokemuksen ja näkökulman tuominen johonkin käynnissä olevaan keskusteluun. Yleislääketieteen erikoislääkäri Eino Luostarinen kirjoitti HS:n mielipidepalstalla vuonna 2011, että terveyskeskustyö voi olla antoisaa eikä palkkauskaan ole huono.[161]

Tietolaatikko 4: Asiansa tuntevia Luostarisia

Ylöjärveläinen ala-asteen rehtori Leena Luostarinen kertoi, miten koulu yritti selvitä vuonna 1993 opettajien pakkolomista laman synkimmän hetken keskellä.[162] Toinen Leena, Itä-Suomen yksityisen suomalais-venäläisen koulun rehtori, kertoi vuonna 1998 uuden koulun päässeen hyvään vauhtiin Lappeenrannassa, Imatralla ja Joensuussa. Viidennen luokan oppilaat puhuivat kielitunnilla venäjää vielä vähäisellä taidolla mutta estottomasti sitä harjoitellen.[163]

Toimistotarkastaja Kaija Luostarinen puolestaan kommentoi 1998 verotoimistojen puhelujen vastausaikoja sanoen, että jonot ovat lyhyempiä kuin luullaan.[164] Ja Valion markkinointijohtaja Pasi Luostarinen kertoi samana vuonna sateisen kesän vaikutuksesta jäätelön myyntiin sekä siitä, miten jäätelön kulutusta maan eri osissa ennakoidaan sääkarttojen avulla.[165]

Jessica Luostarinen, malli, kuvittaja ja vaatesuunnittelija, kertoi vuonna 2020 tehneensä hyvän diilin katumuotibrändi Vansin sekä muotikauppasovellus Depopin kanssa[166] ja rakennusurakoitsija Teemu Luostarinen remppasi 2025 Kotoisa-nimisessä ohjelmassa Erika Vikmanin pihan.[167]

Asiantuntija-Luostariset ovat puolustaneet monia hyviä asioita. Keksijäyhdistysten keskusjärjestön toiminnanjohtajana Eino Luostarinen kehitti ja tuki 1980-luvulla innovaatiopolitiikkaa[168] ja arkkitehti Pertti Luostarinen valvoi vuonna 1970 Eliel Saarisen Hvitträsk-huvilan kunnostamista Saarisen aikaiseen tyyliin.[169] Hänet oli valittu edellisenä vuonna Suomen Arkkitehtiliiton uudeksi puheenjohtajaksi.[170]

Etelä-Savon luonnonsuojelupiirin toiminnanjohtaja Timo Luostarinen puolusti vuonna 2010 saimaannorpan suojelua sanaharkaksi yltyneessä keskustelussa[171] ja Nurmijärven kunnan opetuspäällikkö Kati Luostarinen kertoi vuonna 2019 sisäilmaongelmista kärsiville oppilaille järjestetystä paviljongista. Sinne voitiin ottaa myös naapurikunnista oppilaita, joille ei omassa kotikunnassa ollut samaa mahdollisuutta.[172] Riitta Luostarinen taas kertoi 2025 S-ryhmän ottavan käyttöön maksukortin, joka digitalisoi vähävaraisille suunnatut paperiset maksusitoumukset. Tilanne kassalla oli näin mukavampi sekä asiakkaalle että henkilökunnalle.[173]

Joskus Luostaristen kautta pääsee sisälle asiantuntijoiden yhteisöjen ristiriitoihin. Asunnonvälittäjänä pitkään toiminut Jaakko Luostarinen suhtautui vuonna 2020 hyvin kriittisesti alan henkilöbrändäykseen ja siihen, ettei julkkis-kiinteistönvälittäjä Andrei Koivumäellä ollut LKV-tutkintoa.[174]

Toisen maailmansodan jälkeen huomattiin, että journalismin käyttämät asiantuntijat olivat perinteistä propagandaa tai mainontaa tehokkaampi tapa ohjata yleisön mielipiteitä. Heitä alettiin värvätä nopeasti kasvaneen julkisuuden hallinnan (tai julkisuustyön) liiketoiminnan palvelukseen. Tunnetuin esimerkki lienee tupakkateollisuuden maksama lääketieteellinen tutkimus ja asiantuntijuus. Politiikassa puhutaan spin doctoreista. Nyt vaikuttamisen paine on siirtynyt perinteisestä journalismista sosiaalisen median ja tekoälyn suuntaan.

Julkisuustyön ammattilaisten roolin kasvu ei tarkoita välttämättä ”oikean” asiantuntemuksen syrjäytymistä. Viestintä- ja pr-osaajilla saattaa olla ja usein onkin hyvät tiedot alastaan eivätkä he yleensä syötä pajunköyttä. Mutta se, mitä valitaan esitettäväksi ja mitä painotetaan, sopii palkan maksajan etuihin. Toisaalta ei ole myöskään niin, että vahva oman, vaikkapa poliittisen agendan ajaminen nollaisi ihmisen asiantuntijuuden.

Aineistooni sattui tapaus, jossa kansalaisten sähköisiä oikeuksia puolustavan Effi-järjestön hallituksen jäsen Jyri Luostarinen arvosteli vuonna 2008 suunnitelmia kokeilla kuntavaaleissa sähköistä äänestysjärjestelmää.[175] Vuotta myöhemmin hän seisoi eturivissä eduskuntatalon edessä vastustamassa sähköisen viestinnän tietosuojalakia, eli ns. Lex Nokiaa.[176] Vahvoista mielipiteistä huolimatta ei ole syytä epäillä Effi ry:n ja Jyri Luostarisen asiantuntemusta näissä kysymyksissä.[177]

Aiheesta olisi kiva jutella esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön viestintäyksikön verkkopäätoimittaja Jaana Luostarisen kanssa.[178]

Leipäpappi-Luostarisia ja omaa lehmäänsä ojasta tyrkkiviä ei sovi vähätellä tai moittia, jos he tuovat reilusti esiin oman asemansa. Näin teki esimerkiksi kielipalveluyrityksen toimitusjohtaja Ilpo Luostarinen, joka kirjoitti vuonna 2010 HS:n mielipidepalstalla, että amatööritulkit vaarantavat kansalaisten oikeusturvan.[179]

Mutta miten tämä liittyy Luostarisiin muuten kuin niin, että olemme olleet b-luokan asiantuntijoita muiden mukana? Ainakin niin, että olen kirjoittanut kirjan julkisuuden hallinnasta.[180] Jos on jotakin, mitä haluatte tietää journalismin käpälöinnistä, kysykää minulta, Luostariselta. Olen myös asiantuntijuuden asiantuntija.

Urheilu: Eetu, Eetu, Eetu, Eetu…

Urheilevia Luostarisia oli sanomalehdissä jo järjestöjen, konnien ja herrojen Suomessa, mutta Kolehmaisen ja Nurmen kaltaisia suuria kansakunnan rakentajia ei heidän joukossaan ollut. Osumien selvä painopiste on kuitenkin 1960-luvulta alkavassa ajassa.

Sporttisten Luostaristen lukumäärää aineistossani lisäsi se, että urheilun tulosluetteloita on julkaistu sanomalehdissä ja niiden verkkosivuilla paljon. Lyhyiden tulosmerkintöjä kautta urheilijalle saattoi karttua runsaasti osumia. Tämä ei kuitenkaan ole koko selitys, sillä urheilijoista oli paljon kaikenlaisia juttuja, myös arvioivia ja taustoittavia. Urheilu oli sanomalehdille pitkään tärkeä kilpailukeino, johon panostettiin työvoimaa ja sivuja.

1200 tarkimmin tutkitun jutun joukossa urheilun osuus osumista oli Helsingin Sanomissa vuosina 1918–1997 70 prosenttia, vuosina 1998–1999 44 prosenttia, vuosina 2008–2011 34 prosenttia ja vuosina 2018–2021 66 prosenttia. Iltalehden näköislehdessä (1980–2025) prosenttiluku oli 78 ja vuonna 2025 kaikissa muissa välineissä 79–95.

On ehkä Suomelle ominaista, että kaikki muut Luostariset jäävät kahden jääkiekkoilijan ja yhden ratakuorma-autoilijan varjoon. Urheilu ei ole vain viihdettä, vaan kiinteä osa kansakunnan ja paikallisten yhteisöjen päivittäistä elämänkulkua. Jääkiekkoilija Eetu hallitsee koko aineistoa sadoilla osumillaan. Helsingin Sanomien vuosien 1918–1997 jutuissa eniten osumia sai puolestaan jääkiekkoilija Esko. Ratakuorma-autoilija Harri sai koko 1200 jutun aineistossa pari sataa osumaa, joka on enemmän kuin kaikilla taiteen, tieteen, politiikan ja diplomatian sarkoja kyntäneillä Luostarisilla yhteensä.

Hoidetaan ensin pois vuosi 2025. Kun otin 100 ensimmäistä osumaa, Hesarissa 95 niistä oli ”Eetuja”. Ilta-Sanomissa 97, Ylellä 87 ja Googlella 79. Kun kysyy Kysy Iltalehdeltä -palvelulta, kuka on tunnetuin Luostarinen, se vastaa (15.8.klo 10.30 2025):

”Tunnetuin Luostarinen on Eetu Luostarinen, joka on suomalainen jääkiekkoilija. Hän on Siilinjärven mies ja KalPan kasvatti, joka on voittanut Suomen mestaruuden KalPan kanssa sekä Stanley Cupin Florida Panthersin paidassa kahdesti peräkkäin. Eetu Luostarinen on tunnettu fyysisesti kovana pelaajana, joka voittaa kaksinkamppailuja ja taklaa tehokkaasti. Hänen pelityylinsä saa paljon arvostusta joukkuekavereilta ja valmentajilta, kuten Panthersin kakkosvalmentajalta Tuomo Ruudulta. Luostarinen on myös jääkiekon maailmanmestari vuodelta 2019. Hän on pelannut NHL:ssä yhteensä 374 runkosarjan ottelua ja hänen sopimuksensa Panthersin kanssa jatkuu ensi kaudella. Palkka on kolme miljoonaa dollaria ja urallaan hän on ansainnut 8,4 miljoonaa dollaria.” [181]

Kun avaa Googlen ja kirjoittaa hakusanan Luostarinen, jo avaussivu kertoo, mitä tuleman pitää. Sillä on 16 valokuvaa jääkiekkoilija Eetu Luostarisesta ja seitsemän videota. Sadasta ensimmäisestä osumasta siis 79 käsittelee jääkiekkoilija Eetu Luostarista. Hindustan Timesinkin uutinen Eetusta nousee esille ennen kuin muista Luostarisista on sanaakaan.[182] Ihmiset hakevat Googlen mukaan myös näitä: Eetu Luostarisen äiti, isä, vaimo (Tiia), veli, vanhemmat ja perhe sekä kaksi muuta jääkiekkoilijaa, Anton Lundell ja Niko Mikkola. Tiedonjanoa siis on.

Google-haku hakusanalla Luostarinen 26.10.2025 klo 13.25.

Eetu taklasi tajuttomiksi muut Luostariset jo vuosina 2018–2021 kerätyssä Helsingin Sanomien aineistossa: sadasta osumasta 71 oli ”Eetuja”.  Eetu pelasi ensin KalPassa ja maajoukkueessa, sitten NHL kutsui, mutta maitojuna kiikutti takaisin Kuopioon. Jos Eetu ei olisi loukkaantunut kesken vuoden 2018 MM-kisojen, muita Luostarisia olisi tuskin mahtunut tähänkään aineistoon.

Eetujen runsaslukuisuus minun hauissani ei johdu siitä, että fanittaisin häntä tai seuraisin muuten jääkiekkoa. En juuri seuraa, vaikka toki olen iloinen, jos Tappara häviää.

Iltalehden ja Harri Luostarisen suhde on askarruttava asia. Vuodesta 1980 alkavan näköislehtien juttuarkiston kautta etsittäessä 200 ensimmäisestä osumasta 135, eli 68 prosenttia, oli Harreja. Kyse on siis paperilehden näköislehtien arkistosta, jonka algoritmi jostakin syystä on lääpällään Harriin. Iltalehden verkkojuttujen digitaalinen haku tuotti 20 Eetua eikä mitään muuta.

Mutta miksi juuri Harri eikä kukaan muu vuoden 1980 jälkeen loistanut urheilija? Vaihtoehtoja olisi ollut, eikä mikään muu tiedotusväline näytä pakkomieltyneen samalla tavoin ratakuorma-autoiluun. Yksi mahdollinen syy on se, että Iltalehdellä oli 1990-luvulla ns. Hyötyklubi, ammattiautoilijoille suunnattu osasto. Hyötyklubi oli ilmoituskokonaisuus, mutta näytti paljon toimitukselliselta aineistolta, mistä Iltalehti sai Julkisen sanan neuvoston langettavan päätöksen vuonna 1995.[183] Voi ajatella, että ammatikseen autoa ajava mies oli silloin Iltalehden ns. mallilukija, jolle lehti oli suunnattu. Ja kuten JSN:n päätöksestä voi havaita, myös diilit mainosten ja toimituksellisen aineiston sekoittumisesta ovat olleet mahdollisia. Harri kuului nimittäin autoilevien Luostaristen sukuhaaraan. Hänen isänsä oli Sisu-Auto Oy:n toimitusjohtajanakin työskennellyt Heikki Luostarinen ja veli Hannu ralliautoilija.

1960-luvulla näkyvin urheilija oli jääkiekkoilija Esko ”Sulppi” Luostarinen, joka rymisteli erityisesti Tampereen Tapparan ja Suomen maajoukkueen paidassa.

Esko Luostarinen oli isokokoinen ja kovaotteinen pelaaja, hieman Eetun tyyppinen, niitä harvoja suomalaisia jääkiekkoilijoita, joiden sanottiin pärjäävän myös kanadalaisille. Vuonna 1959 hän osoitti pärjäävänsä hyvin myös neuvostoliittolaisille. Punakoneen puolustaja Nikolai Sologubov tapasi ampua siniviivalta samaan tapaan kuin Anatoli Firsov: pyörähtämällä täyden kierroksen ympäri ennen laukausta. Sulppi huomasi tempun ja astui seuraavalla kerralla pyörähtävää miestä vastaan. Sologubov levisi siihen. Luostarinen kertoi Helsingin Sanomien jutussa vuonna 1991: ”Se kiipesi rintamuksia pitkin melkein ylös saakka – ja sitten haettiin paareja.” HS:n mukaan tapauksesta ei silloin sen enempää puhuttu.[184]

Sulppi sai Hesarissa kehuja paitsi pelaajana, myös myöhemmin valmentajana. Hän siirtyi 1960-luvun puolivälissä Lahden Reippaan pelaajavalmentajaksi ja johdatti seuran SM-sarjaan.[185] Koska Esko oli syntynyt Viipurissa, hän sopi somasti entisen Viipurin Reippaan peräsimeen.  

Lahdella meni silloinkin kovaa. Suunnitelmissa oli saada talviolympialaiset kaupunkiin pikapuoliin ja rakentaa halli, johon mahtuisi täysimittainen luistelurata. Reippaan jääkiekon nostetta täydensi se, että myös Upon Pallon valmennuksesta vastasi nimekäs jääkiekkomies, Seppo Liitsola.[186]

Sulppia voi kutsua lahtelaisen jääkiekkoilun henkiseksi ja eettiseksi esikuvaksi. HS kirjoitti nimittäin vuonna 1966 näin:

”Luostarinen oli joukkueensa paras pelaaja, sillä hän osaa todella käyttää hyväkseen niin luvalliset kuin luvattomatkin temput – sellaiset, joita tuomarit eivät havaitse, mutta jotka ovat laillisen rajan toisella puolen ja edesauttavat joukkueen peliä. Etenkin ensi erässä Luostarisen mailanpää työntyi tämän tästä vastustajan kylkiluitten väliin eikä kyynärpäätyöskentelykään ole hänellä heikkoa.” [187]

Syksyllä 1961 Sulppi joutui kuitenkin Helsingin Sanomain urheilutoimituksen peittoamaksi kahden Länsi-Saksaa vastaan käydyn maaottelun jälkeen. Suomi etsi silloin oikeaa kokoonpanoa MM-kisoja varten, mutta Esko Luostarinen ei HS:n mukaan kelvannut tähän ryhmään. Hän ei ollut harjoitellut kuten maaottelupelaajan kuuluu eikä hän tehnyt Länsi-Saksaa vastaan mitään: ”Joukkueen epäonnistunein […] Luostarinen jää luokalle ehdoitta […] Nykyisestä maajoukkueesta häivytetään vuorenvarmasti Esko Luostarinen.”[188]

Osaan arvostaa Eskoa, sillä näin joskus 60-luvulla yhden Suomen maaottelun Lahden jäästadionilla, joka siis ei ollut halli vaan ulkojää. Muistan erityisesti maalivahti Juhani Lahtisen. Pelasin itse jääkiekkoa Upon Pallossa. Juniorijoukkueille oli annettu nimet MM-kisojen eri maajoukkueiden mukaan. Me nastolalaiset pojat saimme sen maan, joka ei lahtelaisille kelvannut: Puolan.

Suomi vastaan Kanada jääkiekko-ottelu vuonna 1961. Suomen maalia vartioi Juhani Lahtinen. Kuvaaja Jussi Pohjakallio, Museovirasto.

Esko Luostarinen, alun perin lempinimeltään Soolo-Sulo, on omaperäinen ja huumorintajuinen henkilö, joka on seurannut ja kommentoinut suomalaisen jääkiekon kehitystä terävästi näihin päiviin saakka. Hän täytti 90 vuotta toukokuussa 2025. Onnea![189]

Urheilevat Luostariset osasivat paitsi antaa myös ottaa vastaan iskuja. Kotkalainen K. Luostarinen selviytyi nyrkkeilyn loppukamppailusta tyrmäysiskijän kanssa. Ottelun voittanut porilainen pugilisti koetti ”…kaikin tavoin saada kaatavaa tyrmäysiskua vastustajansa leukaan, mutta ne ryöpyt Luostarinen kesti, joskin poskipäät sinertyivät.”[190]

Se, millaisia urheilijoita aineistossa nousee esille, näyttää liittyvän osin aikaan, osin sattumaan. Edellistä edustaa pikaluistelija Timo Luostarisen suuri näkyvyys 1960- ja 1970-luvuilla, sillä luistelu on ollut aiemmin Suomessa vahva ja paljon harrastettu laji.[191] Sattumaa saattaa olla tenniksen pelaaja Ville Luostarisen näkyvyys 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa. On mahdollista, että joku Helsingin Sanomien urheilutoimittajista pelasi tai harrasti itse tennistä.

Myös pyöräilyllä on aikaisemmin ollut tärkeämpi asema sekä suomalaisessa urheilussa että urheilujournalismissa kuin nyt. Sattumaa lienee se, että vuosina 2008–2011 kerätyssä aineistossa oli paljon pieniä painivia Luostarisia. Helsingin Sanomat julkaisi nimittäin silloin verkossa urheilutuloksia matalalla uutiskynnyksellä, ja mukaan mahtui myös alasarjojen, nuorten ja lastenkin tuloslistoja. Painissa oli aktiivinen Luostaristen perhe, jonka lapset Rolle, Roope, Robin, Ronja ja Rosalina saivat paljon osumia. Rosalina oli pienin ja osallistui alle 20-kiloisten sarjaan.[192] Samassa aineistossa esiintyi viitisentoista kertaa myös bridgen pelaaja Juha Luostarinen, mikä kertoo ehkä eniten siitä, että HS julkaisi tuolloin bridgepalstaa, ei lajin suursuosiosta urheiluna.[193]

Kadunluostariset kokemassa

Vanhimmassa aineistossa vuosilta 1918–1997 ihan tuiki tavallisia sattuma-Luostarisia oli lähinnä onnettomuusuutisissa ja erilaisissa luetteloissa esimerkiksi uusista ylioppilaista.

Listauksien myötä maakuntien Luostariset ovat päässeet aina silloin tällöin myös Helsingin Sanomiin. Luetteloita on julkaistu esimerkiksi vapaudenmitalin, hengenpelastusmitalin ja kunniamerkkien saajista, uusista ylioppilaista ja ammattitutkinnon suorittaneista, korkeakouluun valituista ja tutkinnon suorittaneista, vaalien ehdokkaista ja valituista, syntymä- ja hääpäiviään viettäneistä jne. Kaikkia näiden juttujen Luostarisia en mainitse, sillä esimerkiksi Iltalehden vuonna 1982 järjestämän turnauksen ”Sinustako Suomen MM-lätkämestari?” väliaikatuloksissa menestyneet sukunimikaimat saavat puolestani jäädä pimeyteensä. 21.4. pelatun ottelukierroksen jälkeen heitä oli useita sijoilla 151–200 sekä sijoilla 451–530.[194] Kaksi ryhmää kannattaa kuitenkin mainita nimeltä.

Elokuun 8. päivä vuonna 1940 Helsingin Sanomat julkaisi luettelon, jonka mukaan ”1. luokan vapauden mitalin” saivat sotamies Onni Luostarinen, korpraali Otto Adolf Luostarinen, sotamies Tauno Pietari Luostarinen ja reservialikersantti Veikko Olavi Luostarinen.[195]

16. elokuuta 1940 HS julkaisi listan, jonka mukaan ”2. luokan vapaudenmitalin maavoimissa” olivat saaneet sotamies Einar Luostarinen, sotamies Heikki Luostarinen, reservikersantti Joonas Luostarinen, sotamies Paavo Luostarinen, korpraali Simo August Luostarinen, jääkäri Taavetti Luostarinen, sotamies Toivo Luostarinen (s. 27. 8. 11), reservikersantti Touko Luostarinen ja korpraali Veikko H. Luostarinen.[196]

Kolme nuorta Luostarista sai hengenpelastusmitalin vuonna 1968, joten mainitaan ihmeessä heidätkin: Päivi Luostarinen, Ilpo Luostarinen ja Ari Luostarinen. Kaikki olivat kotoisin Savonlinnasta ja koululaisia.[197]

1970-luvulla tulevat katugallupit kuvaan ja 1980-luvun kuluessa journalismissa alkaa esiintyä yhä useammin kadunmiehiä tai -naisia, jotka eivät ole kertomassa näkemystään tai kokemustaan asiantuntijan tai esimerkiksi tapahtumien järjestäjän roolissa, vaan koska sattuvat olemaan paikalla tai tarjoavat esimerkin ja samaistumispinnan. Silminnäkijöitä haastateltiin jo sotien välillä, nyt ilmestyvät sivuille kokijat.

Toimittajille juttutyyppi oli aluksi kiusallinen ja väheksytty. Yksi kokenut valokuvaaja hoiti homman niin (mukana olin), että hän pysäköi auton kaupan oven eteen ja näppäsi auton avonaisesta ikkunasta kuvan muutamasta sopivasta ulos tulevasta ihmisestä. Sitten hän pyysi kuvan kohteita kävelemään auton toiselle puolelle, jossa toimittaja kysyi omasta ikkunastaan gallupkysymyksen ja kirjasi vastauksen.

Vuosina 1998–1999 kerätyssä aineistossa taviksia on jo melko paljon. Esimerkiksi 17-vuotias Rita Luostarinen kertoi Kauneus- ja terveysmessuilla kahden kaverin kanssa omasta kauneudenhoidostaan: ”´Joskus sitä vain on niin kyllästynyt naamaansa että haluaa meikata´, Rita sanoo. [..] Noin 12-vuotiaina meikeistä kiinnostuneet tytöt kertovat, että usein tv-sarjojen kaunottaret villitsevät tyttöjä kosmetiikkapurkkien ääreen.”[198]

Vuosien 2008–2011 aineistossa tavisten määrä räjähtää, mikä voi olla sattumaa, mutta saattaa kertoa myös siitä, että journalismin tekotavat muuttuivat. Yhä useammin teksteihin yritettiin saada joku tavallinen ihminen, jonka kautta asia voidaan kertoa. Virkakieltä puhuvat tylsät asiantuntijat eivät katoa, mutta siirtyvät sivurooliin kokemusasiantuntijoiden tieltä.

Malliesimerkki tällaisesta oli Helsingin Sanomien juttu, jonka aiheena olivat yksin elävien vanhusten terveys- ja kuolleisuuserot kumppanin kanssa eläviin; yksin elävät voivat monella tavalla huonommin. Tätä tilannetta pääsi havainnollistamaan eräs Luostarinen, jonka mukaan ”tietysti se yksinäisyys joskus vaivaa, kun kukaan ei käy ja kukaan ei soita. Poika ei ehdi käydä, kun on työ ja pienet lapset…”.[199]

Noina vuosina 2008–2011 toimittajat kyselivät Luostarisilta joskus ajattomia aiheita, joskus ajankohtaisia.

Taimi ja Eino Luostarinen kertoivat Helsingin Sanomien katugallupjutussa, olivatko he tyytyväisiä autohankintaansa. He pitävät autoa viisi kuusi vuotta, jolloin varmatoimisuus on varustelua tärkeämpää, sanoo Eino. Taimi lisää, että nykyinen ei ole yhtä hyvä kuin edellinen. ”Et uskonut, vaikka varoitin, ettei vaihdeta merkkiä.”[200]

Helsingin Sanomat kysyi nuorilta, tuntevatko he uuden ulkoministerin (Alexander Stubb), joka toivoi ulkopolitiikasta tulevan koko kansan keskusteluaiheen, kiinnostaako ulkopolitiikka heitä ja jos kiinnostaa, miksi ja jos ei, miksei. Marika Luostarinen, 13, ei muista ulkoministerin nimeä ja sanoo, että ulkopolitiikka ei erityisesti kiinnosta, mutta politiikka kyllä. Ja kiinnostaa siksi, että voi vaikuttaa asioihin.[201]

Muuan baarivastaavana työskennellyt Luostarinen Lappeenrannasta kertoi puolestaan, että käy silloin tällöin hakemassa itärajan takaa polttoainetta ja savukkeita. Alkoholin hän haki Virosta, kun itärajalla on niin tiukat tarkastukset.[202]

Vuosien 2018–2021 aineistossa korostuivat keväällä 2020 alkaneen korona-ajan kokemukset. Kolmasluokkalainen Ciara Luostarinen kertoi koronakeväästä koulussa, että pihalla on hypätty paljon narua ja leikitty tervapataa. Kontaktilajit, kuten poke ja roke, olivat jääneet vähemmälle.[203]

Oma ryhmänsä ovat sitten ne tavalliset Luostariset, jotka ovat kokeneet jotakin kummallista tai järkyttävää ja kertovat sen median kautta. Nyt vuonna 2025 monet välineet pursuavat kuollutta lastaan surevia omaisia, haimasyöpänsä kolme kertaa selättäneitä tai neljässä viikossa 50 kiloa laihduttaneita. Juttujen lukuarvo on ilmeisesti hyvin korkea. En tiedä, pitävätkö nykytoimittajat lapsensa menettäneiden haastattelemisesta yhtään enempää kuin 70-luvun kollegansa katugalluppien tekemisestä.

Aineistooni osui vain yksi tällainen teksti. Tapaus olikin aika kummallinen ja sen kertomisella oli yhteiskunnallista arvoa, sillä se toi esille ilmeisen epäkohdan. Nimittäin: Oli eräs naispuolinen Luostarinen, joka menetti sosiaalityöntekijän virheen vuoksi huoltajuuden omaan lapseensa. Pitkän prosessin päätteeksi Luostarinen onnistui adoptoimaan oman lapsensa, mutta hän oli edelleen vain ottoäiti.[204]

Tavikset pääsivät kaikenlaisten asioiden esimerkeiksi ja näkemyksen esittäjiksi:

• Markulla oli vain positiivista sanottavaa armeijan yhteistupakokeilusta.

• Virpi arveli etsivänsä muita liikkumisen tapoja, kun siltatyömaa katkaisi metroliikenteen.

• Helenan poika tankkasi äitinsä autoa, kun kemianteollisuuden lakko uhkasi huoltoasemien täydennyksiä.

• Rauno joutui jonottamaan kolme tuntia Saunalahden asiakaspalveluun.

• Nina sai allergiaoireet kuriin viiden lääkkeen yhdistelmällä.

• Leenan kaivosta loppui vesi sateiden puutteen vuoksi.

• Timo haki puhtaita pyykkejä armeijan varusvarastolta.

• Ja Heidi kertoi, ettei käytä enää ylioppilaskunnan palveluja.[205]

Kuten edellä kerroin, Itä-Savo on ollut Luostaristen lehti ja on sitä edelleen. Jos googlaa rennosti ”Itä-Savo Luostarinen”, löytää tavallisten (tietysti), mutta myös perin puuhakkaiden ja aika herttaisten Luostaristen maailman. Savonlinnalainen Jyri Luostarinen valmistui perustason ensihoitajaksi ja työllistyi heti. Jaana Luostarisesta tuli lähidemokratiafoorumien käsikassara, kun Savonlinnan kylät ry palkkasi hänet yhteyshenkilöksi. Timo Luostarinen valittiin jatkamaan Itä-Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen hallituksen puheenjohtajana myös seuraavat kaksi vuotta. Enonkosken vuoden yrittäjä Tuula Luostarinen ei vaihtaisi kirjanpitoa mihinkään muuhun alaan. Tommi Luostarisen savusauna Makkarasaaressa tarjosi pitkät ja pehmeät löylyt jo ennen aamuyhdeksää. Riitta Luostarinen kokosi vanhempiensa sota-ajan kirjeet ja löysi niistä isän, jota ei koskaan oppinut tuntemaan. Ja vuoden Kalapietariksi valittiin Aki Luostarinen ja vuoden eränkävijäksi Enonkoskella Vesa Luostarinen.[206]

Näissä jutuissa huokuu Luostaristen elämä juuri sellaisena, millaiseksi se on tarkoitettu.

Etäinen, boheemi ja läheinen

Taitelijoista ei siis voi puhua samana päivänä kuin urheilijoista. Mutta pari päivää myöhemmin voi kuiskata, että parhaan yrityksen pistää kampoihin Eetulle ja Harrille ovat tehneet Leena ja Kiti.

Huomasin sen, kun katsoin kesällä 2025 Ylen sivulta hakusanalla ”Luostarinen” sata ensimmäistä osumaa. 87 juttua oli tietysti Eetuja, ja niin sen toki pitää ollakin, en kiistele. Mutta niiden 13 muun jutun joukossa oli neljä Leenaa ja neljä Kitiä. Sijalla 39 oli juttu Leena Luostarisen kuolemasta ja sijalla 45 Kiti Luostarinen kertoi omasta suhteestaan kuolemaan.[207]

Muut Leenat olivat loppupäässä, mutta tärkeitä osumia: vuoden 2013 alussa juttu Leena Luostarisen näyttelystä otsikolla Ylväät kissapedot Taidehallissa, myöhemmin samana vuonna Luostarisen kuoleman jälkeen juttu hänen muistonäyttelystään otsikolla Räväkän tiikerinpiirtäjän muistonäyttely kerää yleisöä ja vuonna 2015 juttu otsikolla Leena Luostarisen teoksia ”kateissa” – museo pyytää yleisön apua. Salon taidemuseo uskoi, että yksityisillä ihmisillä ja yrityksillä oli paljon sellaisia Leena Luostarisen töitä, joista ei museoissa tiedetty. Ne pyrittiin kartoittamaan, koska museossa oli alkamassa toukokuussa laaja Leena Luostarisen muistonäyttely.[208] Kolme muuta Kitiä eivät olleet yhtä näyttäviä, taiteilija vain mainittiin niissä.[209]

Aki Luostarista ei Ylen sivuilla näkynyt, mutta hänet tarvitaan tähän alalukuun kolmanneksi. Kerron Leenan, Kitin ja Akin julkisuudesta varsin laajasti, koska se tarjoaa oivan mahdollisuuden vertailla Suomen, sen yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksia kolmella vuosikymmenellä. Lukijan on hyvä pitää mielessä, että alla oleva teksti käsittelee taiteilijoiden julkisuutta ja saa tietonsa siitä. En ole perehtynyt heidän tuotantoonsa.

Nämä kolme taiteilijaa ovat syntyneet lähes samaan aikaan: Leena Luostarinen vuonna 1949, Kiti vuonna 1951 ja Aki 1952. Nuorin heistä, Aki, saa kuitenkin edustaa 1970-lukua, Leena 1980-lukua ja Kiti 1990-lukua.

Aki Luostarisen esikoiskokoelma ilmestyi vuonna 1976, ja hänen urassaan on paljon 70-luvulle tyypillistä. Hän oli silloin kiinnostunut ajankohtaisista, edistyksellisistä yhteiskunnallisista teemoista, otti etäisyyttä porvarilliseen taustaansa ja näyttää vieroksuneen taiteen kaupallisuutta. Myös Akin kirjojen vastaanotto oli hyvin 70-lukulainen. Julkisuudessa olivat vain kirjat, jotka arvosteltiin ammattitaitoisesti, ei kirjailijaa. Suhde julkisuuteen oli etäinen, lähes erakkomainen.

Leena Luostarisen ura lähti kiitoon 1980-luvun alussa, kun hänen suuret kissaeläimensä ilmestyivät kankaalle ja loivat hänen ympärilleen buumin. Hän eli sikäli Kekkosen aikaa, että kaikenlaista ronskiakin sattui kulisseissa, mutta julkisuuteen tiedot eivät tulleet. Toimittajat toki tiesivät, mutta kaveerasivat ja vaikenivat kohteliaasti. Etenkin kasinovuosien aikana rahaa tuli ja rahaa meni, mutta aina sitä oli paljon.

Kiti Luostarisen ura lähti liitoon selvästi myöhemmin kuin muiden.  Iso harppaus oli dokumentti Sanokaa mitä näitte vuonna 1993 ja lopullinen läpimurto Tampereen lyhytelokuvajuhlien kotimaisen sarjan voitto elokuvalla Naisenkaari vuonna 1997. Hän on elänyt henkilökohtaisuuden ja yksilöllisyyden ajassa enemmän kuunnellen aikaa ja sen ajattelutapoja kuin pyrkien tietoisesti vaikuttamaan yhteiskuntaan. Hänen elämänsä on ollut hyvin julkista – tosin varmasti hänen itsensä asettamissa rajoissa – ja median kautta ovat välittyneet sekä perheen uutiset että oman elämän tunnot, muistot ja osuneet iskutkin.

Aki Luostarinen syntyi Kangaslammilla, eli Luostaristen ydinalueella. Kumpikin hänen kahdesta romaanistaan liikkuu Luostaristen mailla. Pakanan vaellus (1990) on Vesa Karosen arvostelun mukaan ”minä-muotoinen tilannekatsaus”, jossa kirjailija on palannut kotiseudulleen Savoon ja suunnittelee runoelmaa isoisästään, tervahöyryjen varustajasta ja kauppiaasta. Tervahöyryjen omistaja oli edellä mainittu Antti Luostarinen.[210] Akin isä ei ollut Antin työtä jatkanut Veikko, vaan tämän veli Kyösti. Poika ja torakat (2007) tapahtuu vuonna 1959 Heinäveden kaltaisella paikkakunnalla, jossa kyläläisten puheenaiheena ovat Tulilahden murhat (niistä myöhemmin).[211]

Helsingin Sanomat on arvostellut Aki Luostarisen 12 kirjasta ainakin yhdeksän. Hänet selvästi laskettiin ajan tärkeisiin kirjailijoihin. Samasta kertoo se, että kaikki hänen teoksensa on julkaissut WSOY.

Aki Luostarisen näkyvyys mediassa on ollut yllättävänkin suurta siihen nähden, että hän on julkaissut rauhalliseen tahtiin pienilevikkistä kirjallisuutta. Suuri yleisö tuskin on oppinut häntä tuntemaan, vaikka alan ihmiset ovat arvostaneet. Näkyvyyttä on lisännyt se, että Aki Luostarinen on kirjoittanut myös novelleja, radiokuunnelmia, esseitä, lehtijuttuja, pakinoita ja kirja-arvosteluja. Monien kirjailijoiden tavoin hän on toiminut myös kirjoittajakurssien ohjaajana ja toimittanut lehtiä.[212]

Luostarinen on 70-lukulainen ehkä samalla tavalla kuin minä tunnistan ajan itsessäni. Tuttua on ajan teemojen ja hengen tarttuminen, vaikka aktiivista poliittista toimintaa tai puoluesidettä ei syntynyt. Olimme yhteiskunnallisia ja kriittisiä, mutta valitettavasti myös muodin mukana kulkevia. Ja voi olla, että meitä on yhdistänyt myös sivustakatsojan rooli ja nyreä katse kaupallisuutta kohtaan. Luultavasti meidät on reitattu omilla aloillamme samaan BB-luokkaan, siis pärjäilemään, mutta jäämään kaiken kimalluksen ulkopuolelle. Roskalainoja emme kuitenkaan ole.

Helsingin Sanomien arvostelujen tekijöinä on ollut ammattitaitoisia kriitikoita, kuten Pertti Lassila, Suvi Ahola ja Vesa Karonen, jotka argumentoivat näkemyksensä huolellisesti. Luostarisen runoudella on kuitenkin ystäviä ympäri Suomen, joten arvosteluja löytää monista muistakin lehdistä.[213]

Tietolaatikko 5: Aki Luostarisen kirjojen arvioita

Pertti Lassila arvosteli vuonna 1976 Luostarisen esikoiskokoelman Näinä aikoina on haaveista vaiettava. Lassilan mukaan Luostarinen saa runoihinsa usein eräänlaista iskelmällistä vetoa: ”Hän on arjen ja kaupungin runoilija, joka ei kirjoita sovinnaisesti kauniista asioista.”[214]

Aki Luostarisen esikoisteos vuodelta 1976.

Tuukka Kangasluoman arvio Luostarisen kokoelmasta Luonnostani, runoja (1978) on myönteinen ja laaja. Runoissa on kyse siitä, miten elää tässä tiukkapipoisten maailmassa dogmien ja ideologioiden puristuksessa. Runoista ”helähtää juurettoman trubaduurin kipeä laulu”. Tärkeintä on kuitenkin se, minkä myötä sydän tykyttää.[215]

Aki Luostarinen julkaisi kolmannen kokoelmansa Kosmoksen lapset vuonna 1979. HS:n arviossa Hannu Kankaanpää päätyi myönteiseen yhteenvetoon: Aki Luostarinen esiintyy Kosmoksen lapsissa entistä selvemmin lämmintunteisena arjen realistina, oppilauseiden kriitikkona, pienen ihmisen näkökulman moneen suuntaan avoimena kuvittajana.[216]

Suvi Aholan tekemä arvio kokoelmasta Tyrannit voivat hyvin vuonna 1982 on ymmärtävä ja tulkitseva. Ehkä arviosta voi löytää kriittisen ajatuksen siitä, että runoilijan maailma pyörii liikaa runoilijan ympärillä. Luostarisen toinen teema kokoelmassa on ”runoilijan asema maailmassa, kahtiajakautunut osa ihmisenä ja tarkkailijana”.[217]

Pertti Lassilan arvio vuonna 1984 kokoelmasta Ikuisuuden laulunpätkä on sekin myönteinen, Lassila katsoo, että uusi kokoelma on huomattava askel lyyrikonkehityksessä.[218]

Vesa Karosen arvostelu romaanista Pakanan vaellus sen sijaan on piikikäs. Karonen toteaa, että Luostarisen isoisä oli tervahöyryjen varustaja Savossa ja ”tekijä pitää kiinni piällysmiehen asemastaan”. Karosen mukaan romaani on melko kliseinen. Perusasetelmassa luonto on hyvä ja kaupallinen paha. Kirjan Minä on vaeltava kirjailija, ”sopeutumaton ja boheeminen henkilö, joka puurtaa suuren romaanin, ihmissuhteiden, alkoholin ja päiväkirjan kimpussa”.[219]

Tero Liukkosen arvostelu kokoelmasta Elinkautinen vuonna 1995 on jo avoimen kriittinen. Aloitus on jykevä:

”Aki Luostarisen uudet runot vaikuttavat takavuosien jäänteeltä. Näin laiskalla otteella kirjoitettuja säkeitä en odottaisi enää tällä kymmenluvulla.

Luostarisen kokoelmassa ei varsinaisesti mikään särähdä. Kirjaa lehteilee ja tuumii: kelpo lyriikkaa. Mutta elämyksiä tai innostavia näköaloja ei ole tarjolla.

Runon tekemisen tekniikka on koeteltu: tupakan ja oluen välillä Luostarinen kirjaa ylös mietteitään maailmasta”.[220]

Tero Liukkonen arvosteli myös kokoelman Leonidit vuonna 2000, nyt myönteisellä jalalla. Se, että Aki Luostarinen toteuttaa edelleen 70-luvun estetiikkaa, on piristävä poikkeus; oikea runoilija ei anna periksi katsomuksestaan. Jostakin määrittelemättömästä suunnasta kantautuu hänen huutonsa tärkeiden asioiden puolesta: myötätunnon, yhteisvastuullisuuden ja rehellisyyden. Luostarisen konstailematon, selkeä ääni ottaa kuulijansa, Liukkonen kirjoittaa, ja huumorikin kukkii savoksi kirjoitetuissa tankarunoissa.[221]

Uusin arvio on romaanista Poika ja torakat, joka ilmestyi vuonna 2007. Sen kirjoittaja Antti Järvi on löytänyt ansiokkaan tylyjä ilmauksia kuvaamaan kirjaa. Henkilöt ovat litteitä ja karikatyyrimäisiä kuin Suomi-filmeissä. Sukupuoliasetelma on kaavamainen. Teos sortuu ulkokohtaisuuteen. Henki puuttuu. Tapahtumia ei motivoida kunnolla. Ja sitten hieno lopetus romaanista: ”Sitä lukee kuin kuuntelisi isovanhempiensa tarinoita menneen ajan arjesta. Valitettavasti heidänkin tarinansa ovat joskus pitkästyttäviä.”[222]

Ei ole aina helppoa olla Luostarinen. Muiden Akin kirjojen arvioita en Helsingin Sanomista löytänyt, mutta niitä on toki voinut olla. Kokoomateos Luostarisen lyriikasta Mennyt on vieras maa. Valitut runot 1975–2002 ilmestyi vuonna 2002.

Leena Luostarisen julkisuus Helsingin Sanomissa oli laajaa ja (lähes) kauttaaltaan myönteistä: palkintoja ja kiittäviä näyttelyiden arvosteluja. Leena Luostarisen kuoleman jälkeen jutuissa nousee esille hänen roolinsa opettajana ja taiteellisena esikuvana.

Leena Luostarinen saavutti hyvin arvostetun aseman. Hänelle myönnettiin vuonna 1974 Suomen vanhin taidepalkinto, ns. dukaattipalkinto. Vuodesta 1858 alkaen Suomen Taideyhdistys on myöntänyt sen vuosittain erityisen ansioituneelle nuorelle enintään 35-vuotiaalle kuvataiteilijalle. Jatkoa seurasi. Vuonna 1988 Leena Luostarinen valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taitelijaksi. Vuonna 1995 hän sai valtion 15-vuotisen apurahan ja samana vuonna Pro Finlandia -mitalin. Vuonna 2007 oli vuorossa Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki. Leena Luostarinen oli myös ansioitunut alansa opettaja. Hän toimi Kuvataideakatemian lehtorina ja professorina vuodet 1991–1998.[223]

Leena Luostarisen mediajulkisuus oli poikkeuksellisen laajaa monesta syystä. Yksi syy oli se, että uran parhaassa vaiheessa häntä kiittivät niin kriitikot, taidesijoittajat kuin taideyleisö. Teoksia haluttiin nähdä paljon ja maksaa niistä paljon.[224] Toinen syy lienee se, että Leena Luostarinen edusti kokonaista uutta aaltoa ja sukupolvea, joka haastoi taidekenttää monella tavalla ja myös tuon kentän sukupuolittuneita rakenteita. Samaan ryhmään kuuluivat mm. Marika Mäkelä, Silja Rantanen ja Marjatta Tapiola, jotka paitsi maalasivat toisin kuin edeltävä sukupolvi, myös elivät toisin. He lopettivat miestaiteilijoiden yksinoikeuden boheemiin toikkarointiin. Maalari- ja bilesiskoihin kuului myös Krista Mikkola.[225]

Tätä ryhmää verrattiin edellisen vuosisadan vaihteen naistaiteilijoihin, joista laajimmin tunnettu on Helene Schjerfbeck. Myös Ellen Thesleff, Ester Helenius ja Sigrid Schauman mainittiin samassa yhteydessä.

Leena Luostarisen tyyliä kutsuttiin uusekspressionismiksi tai postmoderniksi. Helsingin Sanomien Marja-Terttu Kivirinta arvioi vuonna 1984 näyttelyä, jossa oli Leena Luostarisen, Marika Mäkelän ja Silja Rantasen töitä, kirjoittamalla, että uusi ekspressionismi, villi maalaus, on jotakin muuta kuin virkamiestaidetta ja työtä: ”Maalaaminen on sisäsyntyistä, välttämätöntä ja ehdotonta.”[226]

Patrik Nybergin mukaan Leena Luostarinen ”toimi suunnannäyttäjänä 1970-luvun modernismista ja poliittisuudesta irtautuvalle kahdeksankymmenlukulaiselle taiteelle”.[227] Juuri edellisen vuosikymmenen poliittisuuden hylkääminen saattoi olla tärkeä tekijä Luostarisen suosiossa; hän ei köyhäillyt eikä saarnannut yhteiskuntavastuusta, vaan antoi palaa. Ja postmodernismi kuului 80-luvun taikasanoihin.

Kolmas syy Leena Luostarisen näkyvyyteen journalismissa lienee se, että hän kiinnosti myös muuta kuin taidenäyttelyissä käyvää yleisöä. Luostariselle kehittyi erityisesti kissaeläimien ympärille niin vahva ja erottuva brändi, että sen huomasivat myös mainostajat. Alko esimerkiksi käytti Luostarisen isoa kissaa pullottamansa ranskalaisen viinin etiketissä.[228]

Luostarisen suuret kissaeläimet olivat ensimmäisiä kertoja esillä 1980-luvun alussa. Maalauksia varten Luostarinen oli viettänyt aikaa Korkeasaaressa ja tehnyt havaintoja. Maalaukset olivat isokokoisia ja näin ollen poikkesivat siitä, mitä historiallisesti oli totuttu näkemään naistaiteilijoilta, näyttelyjen arvioissa todettiin. Kissaeläimet olivat asettuneet teoksiin sivuprofiilissa ja niistä löytyy sfinksimäistä veistoksellisuutta, mutta samalla eläimet olivat hyvin valppaan oloisia. Luostarinen irrottautui naistaiteilijoihin kohdistuvista perinteisistä odotuksista maalaustekniikallaan ja värillisyydellään. Vahvoja värejä levitettiin vahvoin vedoin leveällä siveltimellä.[229]

Neljäs syy Luostarisen kiinnostavuuteen oli se, että hän eli mielenkiintoista elämää ja käyttäytyi rohkeasti ja estottomasti. Luostarinen matkusteli paljon ja hänen ympärilleen kasvoi pieni ihaileva kultti esimerkiksi siksi, että hän oli polttanut valtavan kasan rahaa Kosmos-ravintolan pöydällä ja tanssinut alasti Kulosaaren Casinon pöydällä.[230]

Leena Luostarinen on ollut ilmeisen mieleen jäävä persoonallisuus sekä taiteessa että ihmisenä. Toisaalta Helsingin taidepiirit olivat melko pienet ja Helsingin Sanomat osa niitä. Leena Luostarisella oli erityinen suhde Helsingin Sanomien arvostettuun kuvataidekriitikkoon Marja-Terttu Kivirintaan, joka seurasi pitkään Luostarisen tyylin ja taidon kehittymistä. Kivirinnan arvioissa maalausten arviointi jäi joskus sivuosaan, kun hän kuvasi Luostarisen saamaa asemaa sekä erilaisia palkintoja ja kunnianosoituksia.

Karita Kivikoski toteaa osuvasti pro gradu -työssään Leena Luostarisen taiteesta suomalaisten sanomalehtien taidediskurssissa, että hänen lahjakkuutensa tuotiin esille poikkeuksellisen suoraan: ”Kriitikot käyttivät sellaisia sanoja ja viittauksia näyttelyarvioinneissaan, joita on käytetty miessukupuolisesta nerosta.”[231]

Tietolaatikko 6: Leena Luostarisen näyttelyjen arvioita

Vuonna 1981 Marja-Terttu Kivirinta arvioi Luostarisen näyttelyn otsikolla Romantiikan papitar ja kirjoitti, että taiteilija on ”osoittanut kahlitsemattomat luovat voimansa [..] Väri roiskuu, räiskyy, salamoi ja raivoaa”.[232]

Vuonna 1986 Kivirinta kirjoitti Luostarisen näyttelystä otsikolla Näkemyksellistä intohimoa:”Leena Luostarinen on ehditty jo moneen kertaan nimetä yhdeksi 1980-luvun merkittävimmistä maalareistamme”.[233]

Marja-Terttu Kivirinnan arvio vuoden taitelijan näyttelystä (1988) Helsingin taidehallissa oli kokonaisen broadsheet-sivun laajuinen hehkutus otsikolla Ylevä ja herkkä runoelma. Kivirinta sanoi, että Juhlaviikot on suunnannut valokeilan tiettyä sukupolvea edustavaan naistaiteeseen, joka edustaa postmodernismia, uusekspressionismia ja romantiikkaa. Mutta ennen kaikkea Luostariseen itseensä:

”Hänen näyttelynsä Taidehallissa on yksinkertaisesti upea. Koskaan en muista nähneeni näissä juhlavissa saleissa kokonaisuutta, joka olisi samalla kertaa ylevä sekä herkkä, voimakas ja kuulas.”[234]

Vuonna 1995 Marja-Terttu Kivirinta haastatteli Luostarista, kun tämä on palkittu Pro Finlandialla. Jutussa mainitaan valinta Juhlaviikkojen vuoden taitelijaksi ja toiminta Kuvataideakatemian maalaustaiteen professorina. Kivirinta kirjoitti, että Luostarisen maalaukset vain paranevat ja että hänen Turussa pidettävä näyttelynsä ”huikaisee esteettisellä kirkkaudellaan.” Luostarinen moitiskeli haastattelussa Kuvataideakatemian nuoria, joiden oma identiteetti on hukassa. Hänen puhetapansa ei ollut erityisen herkkä ja kuulas:

”Taide ei ole mitään terapiaa eikä taitelijaksi voi tulla ilman aineksia.

Minä en ole mikään pelastaja enkä kuluta aikaani puhumalla paskaa tyypeille, jotka eivät ymmärrä siitä mitään.” [235]

Kivirinta ei kuitenkaan ollut ainoa Luostariseen ihastunut kriitikko. Anne Rouhiainen kertoi vuonna 1996 Luostarisen näyttelyn arviossa, että idän eksotiikan myötä ”Luostarinen elää yhtä suurimmista taiteellisista kukoistusvaiheistaan”. Rouhiaisen mukaan Luostarisen maalauksiin ”alkaa tulla wagneriaanisia merkkejä ja sävyjä.” [236]

Kuin hengittäisi kevyttä ilmaa oli puolestaan Markku Valkosen arvion otsikko vuonna 1991: ”…idän mestareilla olisi paljon opittavaa Leena Luostariselta”.[237]

1990-luvun lopussa jokin Leena Luostarisen taiteen arvioinneissa muuttui. Marja-Terttu Kivirinta kirjoitti vuonna 1998 Luostarisen näyttelystä arvion, jossa hän sanoi ensin, että Leena Luostarinen on suvereeni ja hyvin merkittävä ilmiö suomalaisessa maalaustaiteessa ja että hänen maalaamisensa on niin luontevaa, että se muistuttaa hengitystä.  Mutta koska hän on niin kovan luokan taitelija, Kivirinta oli odottanut näyttelyltä enemmän. Nyt maalaaminen on ”väliin kumman tahmeaa ja tukkoisaa” ja ”putoaa joskus pelkän kitschin puolelle”.

Siinä se ruma sana oli: kitsch. Helsingin Sanomien Kuukausiliite julkaisi vuonna 2013 – samana vuonna, jolloin Luostarinen kuoli – Markus Ånäsin kirjoittaman ja Tatu Hiltusen kuvaaman jutun, joka toi esiin taiteilijan vähemmän mairittelevia puolia: sekoilua, juopottelua, diivailua, epäluotettavuutta, itserakkautta ja kylmyyttä muita kohtaan.

HS seurasi jutussa Luostarisen koko tuotantoa esittelevän näyttelyn avajaispäivää Helsingin Taidehallissa. Luostarinen komentaa mediaa:

”´Ottakaa nyt minusta kuvia, sellaisia prinsessakuvia!´

Tilanne luisuu burleskiksi: Luostarinen keimailee unenomaisen Opium-maalauksen edessä kuin balettitanssija. Sitten hän kyllästyy ja karjuu:

Riittää!

Ulos!

Kaikki!”

Ja mikä ehkä radikaaleinta, Ånäs sanoi, että maalaukset olivat hienoja ja kauniita ja siksi niin suosittuja.[238]

Helsingin Sanomien Kuukausiliite 2.2.2013. Kuva: Tatu Hiltunen. Teksti: Markus Ånäs. Kuvateksti: Leena Luostarisen ateljee sijaitsee Helsingin Kalasatamassa.[239]

Näinhän journalismi toimii. Moni huomasi nopeasti, että tiikerillä olikin tekoturkki. Luostarinen oli yhden sukupolven ajan se maalari, joka kaikkien tuli tuntea. Mutta sukupolvi alkoi vaihtua. Ja korkea asema kutsui luokseen kritiikkiä. Se, mikä oli aiemmassa tulkinnan kehyksessä hengittämisen kaltaista helppoutta, saattoikin alkaa näyttää hutiloidulta halpuudelta. Ja se, mikä oli ennen ollut ihastuttavaa boheemisuutta, saattoikin alkaa merkitä elämänhallinnan menettämistä.[240]

Luostarisen asemasta julkisuudessa kertoi, että myös iltapäivälehdet kirjoittivat hänestä varsin paljon. Sellainenkin maailmanaika on nimittäin ollut, että iltapäivälehdissä oli kulttuuritoimittajia ja myös ns. korkeakulttuuria esitteleviä juttuja. Vuonna 1994 Iltalehti esimerkiksi kertoi ”Naistenlehti”-osiossa Leena Luostarisen uudesta näyttelystä, johon hän oli saanut vaikutteita Kaukoidän matkaltaan.[241] Ja vuonna 2013 Iltalehti julkaisi uutisen Leena Luostarisen kuolemasta ja välitti kuraattori Otso Kantokorven ajatuksia hänestä.[242] Myös Yle välitti kulttuuriuutisten ja ainakin yhden dokumentin kautta paljon tietoa taiteilijasta.[243]

Leena Luostarinen oli Kekkosen ajan ja vahvan suomalaisen yhtenäiskulttuurin kasvatti.  Silloin irtiotot ja maineeseen nousu olivat mahdollisia varsin pienelläkin kansainvälisellä huomiolla ja lievälläkin avantgarden tai radikalismin asteella.                

Kiti Luostarinen on syntynyt Kiuruvedellä, joka ei ole aivan Luostaris-populaation ydintä, mutta Savoa kuitenkin. Hän on ohjannut kuusi pitkää dokumenttielokuvaa, yhden fiktioelokuvan ja lukuisia lyhytelokuvia. Ensimmäistä pitkää dokumenttia, vuonna 1993 julkaistua Sanokaa mitä näitte, on kutsuttu ”henkilökohtaisen dokumentin suomalaiseksi klassikoksi”[244] Teos käsittelee sitä, miten ristiriitaisesti perheenjäsenet muistavat samat ihmiset ja tapahtumat. Harri Römpötti on kirjoittanut haastattelukirjan Sanokaa mitä näitte: Suomalaisen dokumenttielokuvan tekijät kertovat, jonka otsikko tekee kunniaa tälle Luostarisen elokuvalle.[245] Sen sanotaan avanneen suomalaisten tekijöiden silmät. Näinkin voi dokumenttia tehdä!

Vuonna 1997 ilmestynyt Naisenkaari oli sitten niin kotimaassa kuin kansainvälisesti palkittu läpimurto.[246] Kiinnostavaa on, että samoihin aikoihin syntyneistä kahdesta taiteilijasta Kiti Luostarinen nousi suosion pilviin 1990-luvun lopulla samoihin aikoihin, kun Leena Luostarisen tähden valo alkoi jo himmetä.

Kuten Leenan, myös Kitin julkisuus on ollut pääosin positiivista ja korostanut hänen menestystään Suomessa ja maailmalla. Kiti Luostarisen yksityiselämä on ollut esillä paljon enemmän, mutta melko luontevana oman perheen ja omien kokemusten nivomisena haastatteluissa hänen elokuviensa teemoihin.[247] Aineistossani tällaisia olivat erityisesti Iltalehden jutut, joissa olivat esillä Luostarisen puoliso, säveltäjä ja muusikko Toni Edelmann, tytär Veera, poika Ilari ja asuminen piskuisessa Luhangan kunnassa. Löysin myös melko paljon aikakauslehtien (Anna, ET, Eeva, Voi hyvin ym.) haastatteluja Luostarisesta.[248]

Kiti Luostarisen pitkien dokumenttielokuvien teemat ovat varsin ajattomia, yleisinhimillisiä ja epäpoliittisia – esimerkiksi rakkaus, kuolema, perhe, muisti ja ruumis – joten ne ovat sopineet hyvin iltapäivä- ja aikakauslehtien lifestyle-sisältöihin ja Luostarisen taide on punoutunut kiinnostavasti yhteen hänen yksityiselämänsä kanssa. Medialle on sopinut myös se, että aiheet ovat vakavia, mutta Luostarisen tapa puhua niistä korostaa iloa ja toivoa.[249]

Jos Aki Luostarinen oli hieman läsnä romaaneissaan, Kiti Luostarinen on sitä monella tasolla elokuvissaan. Aiheet nousevat osin hänen omasta elämästään ja hän voi työskennellä pitkään dokumentin henkilöiden kanssa. Leena Virtanen kuvasi Helsingin Sanomissa hänen työtään Kuoleman kasvot -dokumenttia tehdessä:

”Luostarinen panee itsensä kokonaan peliin. Hän kertoo avoimesti omat kohtaamisensa kuoleman kanssa, hän pestautuu vapaaehtoistyöntekijäksi Terhokotiin, hän kokeilee itse, miltä tuntuu maata arkussa.”[250]

Monissa dokumentissa ohjaajan ääni kuuluu päiväkirjamaisena tekstinä. Hän ei useiden taitelijoiden tapaan heitä elokuviaan katsojien eteen ja lähde kävelemään, vaan tulkitsee median haastatteluissa niitä katsojille oman elämänsä taustaa vasten.

Kiti Luostarinen on kertonut olleensa nuorena varsin vasemmistolainen, mutta siitä eivät ole hänen dokumenttejaan katsoneet toimittajat huomanneet jälkiä, eivät myöskään uskonnollisesta vakaumuksesta. Luostarisen haastattelujen vire on ollut enemmän jonkinlaisen uushenkisyyden suuntaan; Eeva-Lehden haastattelussa vuonna 2022 hän kertookin harrastavansa energiahoitoja.[251]

Journalismin kannalta Kiti Luostarisen kiinnostavuutta taiteilijana on lisännyt se, että hänen elokuvansa ovat olleet paitsi kriitikoiden kiittämiä, myös yleisön suosimia ja rakastamia ja voimakkaasti koettuja. Median suhde Luostariseen näyttää pääosin noudattaneen hänen dokumenttiensa taiteellista linjaa. Kyse on intiimistä, hyvin lähelle tulevasta, mutta kunnioittavasta lähestymisestä.

Myös kollegat ovat osoittaneet arvostavansa Kiti Luostarisen työtä. Vuonna 2003 hän sai Kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilan Vuoden Kiila -palkinnon ja vuonna 2008 Suomen elokuvaohjaajaliitto myönsi hänelle Vuoden elokuvaohjaaja -palkinnon. Vuonna 2009 oli vuorossa DocPoint-festivaalilla myönnetty Aho & Soldan -elämäntyöpalkinto. Plakkarissa on myös valtion laatupalkintoja.

Elämäntyöpalkinnon aikaan Helsingin Sanomien Kirsikka Moring esitteli Luostarisen uraa ja haastatteli häntä. Moringin mukaan Kiti Luostarisen töissä ”elävät harvinaisessa symbioosissa tekijät, kuvattavat ja elämän kauneus.”. Moring kirjoittaa haastattelujutussa, että Luostarisen elokuvien lähtökohtana on ihmisen arvokkuus ja kauneus. Luostarinen sanoi: "Toivoisin, että kuvattavat saisivat töissäni arvoisensa käsittelyn, ettei heistä tulisi yhden ominaisuuden kantajia vaan he saisivat edustaa sitä mysteeriä ja salaisuutta, joka jokainen ihminen on.” Moringin teksti on kirjoitettu myötäkarvaan ja antaa Luostarisen puhua, mutta ei ylistä tai maalaile. [252]

Iltalehden ja aikakauslehtien jutuissa ei mennä ihan vaatekaapin perälle, ja perhekuulumisten lomassa Kiti Luostarinen pääsee kertomaan paljon myös työstään. Mutta Luostarinen on laskenut toimittajat vaarallisen lähelle. Iltalehti esitteli vuonna 1999 hänen ja Toni Edelmannin kesäparatiisia Kesäkeidas-sarjassa. Luostarisen elokuvista sanotaan muutama sana, ja hän kertoo mm. suhteestaan rakkauteen. Oman kesänviettopaikan myötä yksityiselämä on kuitenkin jutun tärkein näkökulma.[253]

Eeva, Voi hyvin 18.1.2022. Kuva: Essi Lyytikäinen. Teksti: Eveliina Lauhio.

Pari kuukautta myöhemmin Iltalehti julkaisi Kiti Luostarisen haastattelun hänen uudesta rakkautta käsittelevästä dokumentistaan Se Oikea – tarinoita rakkaudesta. Esillä oli myös hänen oma avioliittonsa Toni Edelmannin kanssa sekä hänen muut rakkautensa.[254]

Iltalehti kertoi myös vuonna 2011 pariskunnan elämästä väestörakenteeltaan Suomen vanhimmassa kunnassa Luhangassa. Seuraavana vuonna julkaistiin Luostarisen dokumentti Kotona kylässä, joka kertoo rauhallisesti Luhangan elämästä ja ihmisistä.[255]

Kiti Luostarisen elokuvista on aineistossa muutama arvio, mutta suuri osa osumista on lyhyitä mainintoja esimerkiksi elokuvien esityksistä Minne mennä tänään -tyyppisillä palstoilla tai taiteilijan osallistumisesta erilaisiin keskustelutilaisuuksiin. Iltalehti arvioi dokumentin Kuoleman kasvot vuonna 2002 ja piti sitä ansiokkaana, mutta kliinisenä.[256]

* * *

Mediajulkisuuden osalta Aki, Leena ja Kiti Luostarinen ovat hyvin erilaisia hahmoja. Aki edusti aikaa, jolloin kirjat ja kirjailija elivät aika lailla eri maailmoissa. Leena liehui julkisuudessa ilmeisen mielellään, ja Kekkosen ajan suurten taitelijoiden tapaan hänellä oli oma hovinsa ja luottotoimittajansa. Raja oli kuitenkin niissä yksityiselämän asioissa, jotka joko hän tai toimittajat päättivät jättää julkaisematta. Sen rajan ylitti vasta Helsingin Sanomien Kuukausiliite vuonna 2013. Kiti taas edustaa aikaa, jolloin taitelija tekee ja markkinoi työtään omalla persoonallaan, taide ja sen tekijä sulautuvat toisiinsa. En usko, että Kiti on tehnyt sitä tietoisesti rahan ja maineen takia, vaan siksi, että se kuuluu hänen taidekäsitykseensä. Mutta oli se myös ajan henki.

Tietolaatikko 7: Maisema-arkkitehtuuria, kulttuuria ja diplomatiaa

Oma ja kiinnostava Luostarisensa on Ainon ja Alpon tytär Katri. Hän opiskeli maa- ja metsätaloutta Helsingin yliopistossa ja puutarha-alaa ja maisemasuunnittelua Berliinissä. Sota keskeytti opinnot Saksassa, mutta Katri Luostarinen palasi Berliiniin vuosiksi 1942–1944 saattamaan ne päätökseen. Epätavallinen valinta sodan keskellä.

Työurallaan Luostarinen suunnitteli muun muassa kotipuutarhoja, hautausmaita, tehdasalueita, asuinalueiden ympäristöjä ja katuistutuksia. Hän oli vuonna 1946 perustamassa Suomen Puutarha-arkkitehdit -yhdistystä, joka oli alan ensimmäinen ammattijärjestö Suomessa. Samalla hän vaikutti siirtymään, jossa puutarhojen ja pienten ympäristöjen toteuttamisesta siirryttiin laajempaan maisemaa koskevaan lähestymistapaan. Hän oli ensimmäinen maisemasuunnittelun opettaja Teknillisessä korkeakoulussa vuodesta 1969 lähtien ja nimitettiin arkkitehtiosaston maisemasuunnittelun apulaisprofessoriksi 1970-luvun lopussa yli viisi vuotta kestäneen nimityskiistan jälkeen.[257]

Katri Luostarinen ei ollut tohtori, mutta hänellä oli kaksi korkeakoulututkintoa: maatalous- ja metsätieteiden kandidaatin tutkinto Helsingin yliopistosta ja maisema-arkkitehdin tutkinto Berliinin yliopistosta. Hänellä oli myös useita julkaisuja, mm. vuonna 1951 ilmestynyt kirja Puutarha ja maisema. Se riitti apulaisprofessuuriin, opinalaa oltiin vasta perustamassa eikä valmiita akateemisia osaajia ollut.

Katri Luostarisen elämässä oli toinenkin julkisuutta saanut kiista. Se oli vuosia kestänyt ja keinoja kaihtamaton riitely Paavo Haavikon kanssa Luostarisen Siuntiossa sijaitsevan kesäasunnon tieoikeudesta. Välillä tarvittiin poliisiakin selvittämään kärhämää.[258]

Mutta Katri Luostarisen elämässä oli kiistojen ohella myös paljon onnistumisia ja edelläkävijän ansioita, joista media myös kertoi. Hän oli esimerkiksi mukana hankkeessa, jossa Maatalousseurojen keskusliitto pyrki luomaan kolme mallikylää maalaismaiseman esimerkeiksi. Luostarinen avasi ensimmäisen tilaisuuden selittäen hankkeen tavoitteita.[259]

Muut miespuoliset Luostariset kuin Aki näyttävät saaneen kulttuurin saralla aikaan varsin vähän mitään uutismediaa kiinnostavaa. Esimerkiksi kuvanveistäjä Pero Luostarisesta oli koko aineistossa vain yksi juttu. Henkilöhaku HS:n Aikakoneessa löysi myös muutamia muita hänen työhönsä liittyviä tekstejä.[260]

Sen sijaan esimerkiksi Laura, Riikka ja Sanna Luostarinen ovat olleet näkyvästi esillä sanomalehdissä.

Helsingin Sanomat seurasi Laura Luostarisen uraa melko tarkasti ja kertoi, kun tämä vuonna 1998 siirtyi Mikkelin taidemuseon johtajan tehtävästä vetämään kuopiolaista Viktor Barsokevitsch-valokuvakeskusta.[261] Vuonna 2002 Luostarisesta tuli Salon taidemuseon johtaja.

Vuonna 2009 Helsingin Sanomat pohti Kiasman uuden johtajan valintaa ja totesi, että mm. Salon taidemuseon johtaja Laura Luostarinen on profiloitunut nykytaiteessa.[262] Toinen Laura Luostarisen erikoisala on ollut fotojournalismi, ja media on käyttänyt häntä asiantuntijana laajemmin suomalaista taidetta koskevissa kysymyksissä.[263]

Myös Riikka Luostarinen on ollut tärkeä taidealan vaikuttaja kapellimestariksi opiskellessaan sekä muun muassa Kymi Sinfoniettan intendenttinä ja toimitusjohtajana.[264]

Toisenlainen taiteilija on ollut entinen näyttelijä Sanna Luostarinen, joka esitti Salatut elämät -sarjassa Elina Taalasmaata. Sanna Luostarista käsitteleviä juttuja osui aineistoon, Iltalehden 200 ensimmäisen osuman joukkoon, vain kaksi, mutta hänen julkisuutensa on ollut lehdessä selvästi laajempaa. Haku näköislehtien arkistosta hänen nimellään tuotti 94 osumaa. ”Salkkariväestä” on tehty monenlaisia juttuja, joista osa liittyy heidän roolihahmoihinsa, osa heidän yksityiselämäänsä ja muuhun uraansa.[265] Sanna Luostarisesta on julkaistu Iltalehdessä myös laajempia haastatteluja esimerkiksi julkisuuden vaikutuksesta hänen elämäänsä.[266]

Päivi Luostarinen on tehnyt ulkoministeriön palveluksessa näyttävän uran. Hän esiintyi aineistossa ensimmäisen kerran vuonna 1992 Iltalehden jutussa, jossa ihmetellään naisten puuttumista kokonaan Suomen EY-neuvotteluista.[267] Vuonna 1996 ulkoministeriön lähetystöneuvos Päivi Luostarinen ihmetteli Iltalehden henkilöjutussa, miksi kotiavun saamista ei Suomessa ole helpotettu. Naiset ovat raskaan kuorman alla, kun heidän on hoidettava sekä koti että työ.[268]

Yle ja Helsingin Sanomat ovat seuranneet Päivi Luostarisen uraa, ja laajimman julkisuuden hän sai toimiessaan Suomen Lontoon-suurlähettiläänä Brexit-prosessin aikana. Päivi Luostarinen sai vuonna 2019 erityisen tunnustuksen, kun Britanniassa oleva diplomaattikunta valitsi hänet vuoden eurooppalaiseksi diplomaatiksi.[269]

Helsingin Sanomat julkaisi kesäkuussa 2019 laajan Annamari Sipilän tekemän haastattelun Päivi Luostarisesta, joka sanoi yllättyneensä siitä, miten valmistautumattomia brittipoliitikot olivat EU-eroon, kun se viimein tuli todeksi.[270]

Jonkin verran mediahuomiota ovat saaneet osakseen myös nuortenkirjailija Päivi Luostarinen (nykyisin Isomäki) ja lastenkirjailija Ritva Luostarinen. Päivi on julkaissut ainakin kolme nuortenkirjaa 2000 luvulla ja Ritva kuusi lastenkirjaa WSOY:n ja Sanoman kustantamana vuosina 1969–1986.[271]

Luostariset luokkakuvassa

Solmitaan muutama langanpää yhteen. Vaikka aineistossa on paljon juttuja, yleistyksissä on oltava varovainen. Perusjoukkona ovat suomalaiset, joiden nimi on tai on ollut Luostarinen. Elävät (1955 kappaletta) voittavat niukasti kuolleet (1598). Entisenä nimenä, kuten kahdella sisarellani, se on 777 ihmisellä. Koko joukko on 4330 ihmistä.[272]

Epävarmuuksia on, mutta jonkinlaista yhteiskunnallista profiilia Luostarisille voi yrittää luonnostella.

Harvalla Luostarisella on ollut takanaan vanhaa rahaa, vanhaa valtaa tai koulutuksen tuomaa henkistä pääomaa. Suvusta voi puhua talonpoikaisena, mutta sekin saattaa olla kaunistelua. Jos minun isänisänisäni Heikki ja hänen puolisonsa Sofia olivat vielä 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa mäkitupalaisia, on tilatonta väestöä varmasti ollut muissakin sukuhaaroissa. Aivan maaseudun sosiaalisen arvojärjestyksen pohjalla ei kuitenkaan oltu, talollisia on ollut paljon.

Ja vähän syrjässä on asuttu, ei korvessa mutta ei kaupungeissakaan. Akateemisten oppiarvojen sijasta omilla vanhemmilla on saattanut olla vain väärään suuntaan kuljettu kiertokoulu. Suvussa on ollut paljon niitä, jotka ovat tehneet jotakin ensimmäisinä ja raivanneet tiensä eteenpäin omin voimin.

Yhden näkökulman Luostaristen yhteiskunnalliseen asemaan avaavat sodissa menehtyneet sotilaat. Tiedot ovat tietysti yli sadan tai yli kahdeksankymmenen vuoden takaa, ja niiden jälkeiseen aikaan ajoittuu poikkeuksellisen nopean sosiaalisen nousun aikakausi. Mutta jotakin ne kertovat.

Tuomas Salsteen ylläpitämän Sukunimi-infon mukaan sisällissodassa kuoli seitsemän Luostarista, kuusi punaisten ja yksi valkoisten joukoissa. Se voi olla sattumaa, mutta saattaa kertoa myös jotakin Luostaristen asemasta. Vuosien 1939–45 sodissa kaatui tai muuten menehtyi 30 puolustusvoimain palveluksessa ollutta Luostarista. Yksi heistä oli isosetäni Erkki, joka kaatui 8.3.1940.[273]

Selvitin tarkemmin, keitä nuo 30 menehtynyttä olivat. Vain kahdella heistä oli upseerin arvo, ja sekin alin, vänrikin. Eniten oli Heinävedellä syntyneitä (7), muita syntymäpitäjiä olivat Enonkoski, Kesälahti, Kerimäki, Kontiolahti, Rantasalmi, Ruokolahti ja Rääkkylä. Siis nuoria miehiä Luostaristen peruspaikkakunnilta. Ammatiltaan ja asemaltaan suurin osa, 11, oli maanviljelijöitä tai talollisen poikia. Maatyömiehiä oli viisi ja muita työmiehiä, kuten sekatyömiehiä ja tehdastyöläisiä, seitsemän. Joukossa oli yksi liikkeen apulaisjohtaja.[274] Jako talollisiin ja maatyömiehiin tukee arveluani siitä, että Luostaristen joukossa oli myös tilattomaan väestöön kuuluneita.

Luostarisen talon (Kangaslampi) loiset perunankaivuussa vuonna 1911. Kuvaaja ei tiedossa, Työväen Arkisto.[275] Tervahöyry-Antti asui Kangaslammilla, mutta siitä ei ole tietoa, ovatko kuvassa hänen maatilansa loiset.

Luostaristen joukossa on toki ollut toimitusjohtajia sekä yritysten ja maatilojen omistajia, mutta kartanoja ei suvussa ole kulkenut. Eivätkä sukunimen omistajat kansoita niitä ammatteja, joissa noustaan vaurauteen ja valtaan. Ennen 1970-lukua ei löydä kuin muutaman juristin, lääkärin, ekonomin tai diplomi-insinöörin.

Sitten lähtevät Luostariset sosiaaliseen lentoon. Vauhti on niin kova, että kaikki tuskin saivat pidettyä Juhla-Mokka-paketista kiinni siirtyessään mutteripannun ja espressokahvin yhteiskuntaluokkaan.

On mahdollista, että ensimmäinen Luostaristen tohtori oli Veikko, joka väitteli vuonna 1971 hammaslääketieteessä. Sitten tulivat (luultavasti) Reijo 1979, Matti 1982, Heikki 1994, Riitta 1995, Markku 1996, Minna 2002, Liisa 2003, Sari 2005, Kari 2006, Lauri, Tapio ja Teemu 2015, Nina ja Tiia 2023 sekä Annu ja Samu 2025 – eivätkä siinä varmaankaan ole kaikki.[276]  Matti Luostarinen on väitellyt kahdesti, Oulun vuoden 1982 väitöksen ohella Turun yliopistossa vuonna 2005.[277] Lisensiaatintyön vuonna 1997 tehnyt Jari täytyy mainita myös, sillä hän asuu Kontiolahdella, missä ukkini on syntynyt.[278] Tohtoreista löytyy myös Luostaristen kolmas neuvos: Markku Luostarinen sai lääkintöneuvoksen arvonimen vuonna 2017.[279]

Tietokanta Finnasta löytyy nykyisin niin paljon Luostaristen tekemiä graduja, kanditöitä ja ammattikorkeakoulun tutkielmia, ettei paatuneinkaan Luostarisnisti jaksa käydä kaikkia läpi. Suomi on muuttunut ja Luostariset ovat muuttuneet.

Professoreita mahtuu tohtoreiden joukkoon muutama, ja muistettakoon myös, että Katri ja Leena Luostarinen olivat professoreita.

Luostariset voivat ottaa kunnian yhdestä suomalaisen tieteen kruununjalokivestä, Pohjois-Karjala-projektista, vaikka eivät tutkijoina olleetkaan mukana. Ilman sukumme miesten ruokailutottumuksia mitään projektia ei olisi koskaan käynnistetty.

Mutta seis tässä kohtaa! Ovatko tittelit ja oppiarvot mikään hyvän ja hyödyllisen elämän mitta? Eikö tärkeämpää ole se, mitä ihminen on tehnyt yhteisöjensä ja perheensä hyväksi? Varmasti on, ja uskon isäni suvussa ajatusten kulkeneen juuri noin. Mutta koulutus- ja ammattinimikkeiden kautta saa kiinni yhteiskunnan muutoksesta, ja myös julkisuuden portinvartijana pitkään toiminut journalismi on ollut niistä kiinnostunut.

Huomaan kuitenkin kiinnittäneeni huomiota yksipuolisesti sellaisiin yhteiskunnallisen toiminnan kenttiin, jotka ovat itselleni tutuimpia: koulutukseen, tutkimukseen, kulttuuriin, politiikkaan ja urheiluun. Liike-elämä on jäänyt vähemmälle, samoin monet muut tärkeät toiminta-alueet. Aineistooni ei sattunut esimerkiksi naisasialiikkeessä, seurakunnissa, nuorisoseuroissa tai teatterin ja musiikin asioissa aktiivisia Luostarisia, joten ne jäivät näkymättömiksi.

Varmasti myös oma sukupuoleni on vaikuttanut siihen, millaisia toiminnan kenttiä painotin Luostaristen sosiaalihistorian hapuilussa. Aineisto on vaikuttanut samaan suuntaan, sillä journalismin uutiskriteereihin ja työrutiineihin on rakentunut sisään miehinen näkökulma yhteiskuntaan ja sen eri julkisuuksien arvottamiseen.

Paikataan vähän tilannetta: Kun Suomalaisen naisliiton Enonkosken osasto perustettiin vuonna 1919, keskeisiä hahmoja sen toiminnassa oli emäntä Anni Muhonen, omaa sukua Luostarinen. Hänet valittiin seuraavana vuonna Enonkosken kunnanvaltuustoon ja saman tien valtuuston puheenjohtajaksi.[280] Se oli niin harvinaista, että tapahtuma noteerattiin myös Helsingin sanomalehdissä.

Heinäveden vuoden 1936 kunnallisvaaleihin otti osaa ”porvarillinen” lista numero 9, jolla oli ainoastaan naisia. Heidän joukossaan oli myös neiti Anni Luostarinen. Muiden ehdokkaiden ammateiksi mainittiin kätilö, pankinkamreeri, emäntä (3), työmiehen vaimo (2), kunnalliskodin johtaja ja kansakoulun opettaja.[281]

Nurmeksessa ei 1920-luvulla ollut vakinaista teatteritoimintaa, joten taidemuodosta kiinnostuneet perustivat vuonna 1927 Nurmeksen seuranäyttämö -nimisen yhdistyksen ja laitoksen. Toimintaa suunnittelemaan ja johtamaan nimitettiin johtokunta, jonka varajäseneksi valittiin myös rouva Luostarinen. Yhdistys teki läheistä yhteistyötä Lotta Svärd -järjestön kanssa, joten on hyvin mahdollista, että kyseinen rouva oli lotissa aktiivinen mummoni Helmi.[282] Luostaristen porukassa on ollut myös monia menestyneitä yrittäjiä ja bisnesosaajia, joten mainitaan heistä edes yksi: Lemonsoftin toimitusjohtaja Alpo Luostarinen valittiin juuri vuoden 2025 nuoreksi toimitusjohtajaksi.[283]

Seurakuntien osalta nimi ei ole ollut enne, sillä Luostarisissa ei näytä olleen juurikaan pappeja. Kortesjärvellä on toiminut kappalaisena Tarja Takala-Luostarinen[284] ja Outokummussa työskenteli pitkään samaten kappalaisena Jorma Luostarinen. Hän kertoo kuitenkin blogissaan tuomiokapitulin ottaneen pois viran ja pappina olemisen oikeuden. Valittaminen korkeimpaan oikeuteenkaan ei auttanut.[285] Mahdollisen sielunhädän ilmaantuessa kehotan siis kääntymään jonkin muun sukunimen omaavien puoleen.

* * *

Luostaristen aatteellinen ja poliittinen vakaumus tuli aineistossani selvimmin näkyviin vuosilta 1918–1939 Kansalliskirjaston suomenkielisten sanomalehtien tietokannasta kerätyissä aineistoissa.

Mikkelissä ilmestyneen sosialidemokraattisen Vapaus-lehden kansi 28.6.1929. Yksi eduskuntavaalien ehdokkaista oli Emil Luostarinen Heinävedeltä.

Politiikkaa käsiteltiin noina vuosina sanomalehdissä paljon, koska miltei kaikki lehdet olivat jonkin puolueen äänenkannattajia ja julkaisivat muutenkin runsaasti aineistoa kunnallisista ja valtiollisista vaaleista: ehdokaslistoja, vaalituloksia, kokousselostuksia jne. Paikallispolitiikkaa käsittelevissä uutisissa mainittiin puolueet melko harvoin. Ehdokaslistan nimestä (”Maatalouden puolesta”) tai valtuutetun ammatista pystyy nyt päättelemään jotakin. Esimerkiksi Heinäveden ja Kerimäen valtuustojen ehdokkaina olleet Luostariset olivat lähes järkiään maanviljelijöitä, talollisia tai emäntiä. Kerimäellä oli yksi torppari, Oskar Luostarinen, joka oli todennäköisesti vasemmistolainen.[286] Luultavasti lehtien lukijat tunsivat silloin ehdokkaiden ja valtuutettujen puoluekannan muutenkin.

Koska tähän saakka olen kuvannut lähes yksinomaan porvarillisten ja sitoutumattomien sanomalehtien kirjoittelua, siirrytään hetkeksi työväenlehtien maailmaan.

Vasemmiston järjestötoiminnassa Mikkelin vaalipiirissä – puolueriennoissa, kuten Vapaus-lehti asian muotoili – oli mukana jonkin verran Luostarisia. Enonkoskella esimerkiksi olivat aktiivisia vuokraviljelijä Otto ja palstatilallinen Albin, jotka valittiin kunnanvaltuustoon vuonna 1929. Albin ilmeisesti STPV:n ehdokkaana. Työväestö voitti yhden lisäpaikan, mutta enemmistö säilyi porvareilla.[287] Työväenyhdistyksien ohella oli myös pienviljelijäin yhdistyksiä, joista etenkin Kerimäen Kuokkalan ja Heinäveden Vaaluvirran osastot olivat selvästi vasemmistolaisia. Kuokkalassa olivat aktiiveja Oskar ja Enna Luostarinen.[288]

Aina eivät rientoihin osallistuneet saaneet aikaan ruuhkia. Kuokkalan pienviljelijäin osasto toimeenpani kesällä 1926 perunanviljelyskilpailun, jossa 3. palkinnon 15 markkaa ja kunniakirjan sai Oskar Luostarinen 35 pisteellä. Osanottajia oli vain neljä, palkintotuomareina kuitenkin ”toimivat ammattitaidon omaavat henkilöt osaston ulkopuolelta".[289] Paikallinen puoluetyö näyttää olleen monella alueella muutaman aktiivin varassa.

Puoluetyön rutiinit kuitenkin pyörivät. Työväenyhdistykset kokoontuivat, vappuna pidettiin puheita ja vaalityötä tehtiin. Työväenliikkeen perinteeseen kuuluivat tervehdykset. Esimerkiksi Anna ja Juho Luostarinen perheineen Harjun Vitsanurmesta toivottivat vuonna 1928 kaikille aatetovereilleen hyvää joulua ja tulosrikasta uutta vuotta. Samoin tekivät Juho ja Elli Luostarinen Roikonkosken Mustajärveltä.[290] Hieman vaisun vaikutelman sosialidemokraattien paikallistoiminta kuitenkin antoi, jos sitä vertaa Luostaristen lukumäärällä mitaten 1920-luvulla suureksi valtakunnalliseksi voimaksi ja maaseudun yleispuolueeksi kasvaneeseen maalaisliittoon.[291] 1933 perustettiin Enonkosken Hanhijärvelle maalaisliiton paikallisosasto, jonka puheenjohtajaksi valittiin maanviljelijä Juho Luostarinen, johtokuntaan Otto Luostarinen ja varalle E. Luostarinen. Paikallisosaston ensimmäinen kokous päätettiin pitää Pekka Luostarisen talossa.[292]

Sosialidemokraatit kävivät Mikkelin vaalipiirissä ankaraa taistelua pienviljelijöiden sielusta maalaisliiton kanssa ja korostivat kaikessa, että torpparien ja pieneläjien oli kiittäminen heitä asemansa paranemisesta. Maalaisliitto sen sijaan välitti vain suurtilallisista, ja heidän lakeijansa tässä oli Itä-Savo-lehti.[293] Siksi myös Aino ja Alpo olivat väliin sosialidemokraattien tulilinjalla. Vapaus-lehti piikitteli Ainoa, kun tämä teki eduskunnassa toivomusaloitteen järjestää tutkimus ylirasittuneiden maalaisemäntien elämästä. Lehden nimimerkki Murina sanoi, että ylirasittuneisuus on ilmiselvää tutkimattakin ja jatkoi: "Emäntä Luostarinen y.m. porvarit voisivat toimia jo jokapäiväisessä elämässään tähän suuntaan antamalla palvelijattarilleen tarpeellisia loma-aikoja, ettei näiden tulevien köyhien kotien emäntien tarvitsisi jo palveluksessa ollessaan rasittua liikaa."[294]

Vuonna 1929 tuli politiikan markkinoille oma juuri pienviljelijöille sanomansa suunnannut puolue, Suomen pienviljelijäin puolue SPP, joka piti päävastustajinaan samaa äänestäjäryhmää tavoitelleita maalaisliittoa ja sosialidemokraatteja. Puolueen vaikutus jäi melko pieneksi, mutta olemassaolollaan se kertoi tämän kansanryhmän poliittisesta merkityksestä. Vuonna 1930 markkinoilta suljettiin pois Suomen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestö STPV, joka toimi puolueen tavoin ja oli keskisuuri poliittinen voima. Vuosien 1924, 1927 ja 1929 eduskuntavaaleissa se sai 10,4–13,5 prosentin kannatuksen.

Selvä ero porvarillisten ja sosialidemokraattisten lehtien välillä oli suhtautumisessa Happosen murhan oikeudenkäynteihin. Vasemmistolehdet olivat kriittisempiä lapualaisten käytöstä kohtaan ja epäilevämpiä poliisi- ja oikeuslaitoksen puolueettomuutta kohtaan. Matti Luostarisen kertomusten muutokset ja mykkyys avainasioissa nostettiin näkyvästi esiin.[295]

Mikkelin vaalipiirissä oli yksi vasemmistolainen Luostarinen kansanedustajaehdokkaana. Hän oli Emil Luostarinen, joka oli Onni Happosen työtoveri ja Heinäveden vasemmiston ykköshahmoja Happosen murhan jälkeen. Ennen vuoden 1929 eduskuntavaaleja Vapaus kertoi hänestä näin:

"Vuokraaja Emil Luostarinen. Synt. Heinävedellä 1886 torpparin poikana. Liittyi sos.-dem. puolueeseen 1909 Vaaluvirran torppariosaston, jonka perustajajäsen hän on, kautta. Edustajana sos.-dem. piirikokouksissa y.m. Harrastanut osuuskassatoimintaa. Kunnanvaltuuston jäsenenä ja puheenjohtajana. Köyhäinhoitolautakunnan esimiehenä sekä jäsenenä monissa muissa lautakunnissa, lisäksi lastenvalvojana ja kihlakunnan lautamiehenä. Ehdokkaana Heinäveden ja Kerimäen listoilla."[296]

Yksi Vapaus-lehden otsikko kertoo paljon puolueen vaalityöstä: Sos.-dem. puolue on eduskuntatyössään ajanut pienviljelijäväestön asiaa. Edustajaehdokkaamme Emil Luostarinen selostaa puolueemme osuutta pieneläjäin aseman kohottamisessa. Pieneläjäin ei kannata rientää minkään muun puolueen syliin.[297] Ja koska sosialidemokraateilla oli Heinävedellä valtuuston enemmistö 1920-luvun lopulla, puolue joutui oikeiston ja myös Itä-Savon hyökkäyksen kohteeksi. Vastaus näkyy tästä otsikosta: "Itä-Savo" koettaa hämätä Heinäveden valitsijoita. Toveri Luostarinen osoittaa, että sosialidemokraatit ovat hoitaneet kunnan asioita hyvin.[298] 

Sosialidemokraatit nostivat lehdistössään esille mieluusti vaatimattomia ja köyhiä kansan miehiä ja naisia. Tällainen oli esimerkiksi Albin Luostarinen, joka kuoli vain 43-vuotiaana ja josta Vapaus julkaisi muistokirjoituksen vuonna 1926. Albin oli torpparin poika, joka oli muuttanut Kerimäelle kymmenen vuotta aiemmin ja osti Suurmäki-nimisen huonossa kunnossa olleen talon. Se on nyt "innokkaan raatajan käsistä tullut koko kylänsä mallitaloksi". Erityistä huomiota ansaitsee kirjoittajan mukaan toveri Luostarisen työ ”Silvolan sos.dem. Työläisnuoriso-osaston” hyväksi. Heti kapinan jälkeen heräsi paikkakunnalla kysymys osaston ja osaston oman talon hankinnasta. Albin oli ensimmäisiä miehiä, joka kantoi kortensa yhteiseen kekoon. Pian syntyi osasto ja sille oma talo pääasiallisesti Albinin työn ja varojen ansiosta. Osasto oli Luostarisen lempilapsi, mutta häneltä riitti aikaa myös muuhun puolue- ja kunnallistoimintaan. Kirjoittaja kiittää erityisesti sitä, että Albin kuului niihin, jotka eivät halunneet ”kohota pinnalle, mutta työntävät sitä suuremman vaon toimipeltoonsa tavallisena rivimiehenä" – ja samalla siten sytyttävät toimintahalua toveripiiriinsä.[299]

Samanlainen ihminen oli ”Ukko Luostarinen”, Antti, joka täytti vuonna 1938 80-vuotta Ruskealan Matkaselässä. Antti oli kouluja käymätön huutolaispoika, joka otti asiakseen saada koulun kotipaikkakunnalleen. Hän kulki pitkin kylää laskemassa nykyisiä ja kohta tulevia lapsia, jotta koululle saataisiin mahdollisimman paljon oppilaita ja siten tukea. Kansan Voima kirjoittaa: ”Tämä kaikki on ollut sitä kansan miesten uran uurtavaa kansanlasten sivistystyötä, josta yhteiskunta vaan aniharvoin muistaa edes kiittää, puhettakaan mistään muusta palkkiosta”. Lehti toivottaa lopuksi leppoisaa elämän ehtoota rehdille työmiehelle.[300]

* * *

Hyvin perinteisen suomalaisen luokkapohjaisen ja ajan muodin mukaisen politiikan kaavan mukaan Luostariset ovat siis siihen aikaan menneet. Talolliset olivat lähellä maalaisliittoa ja työläiset vasemmistopuolueita. Tilattomasta väestöstä osa kallistui oikealle, osa vasemmalle. Kaupunkeihin muuttaneet ja vaurastuneet kannattivat kokoomusta tai edistyspuoluetta, ja tukea saivat myös Lapuanliike ja IKL. Paikallisella tasolla politiikassa olivat mukana monet, valtakunnallinen taso jäi paljolti Ainon ja Alpon varaan.

Eikä uusia politiikan tähtiä ole heidän jälkeensä Luostaristen taivaalle syttynyt. Selvitin kaikki suomalaiset kansanedustajaehdokkaat 2000-luvulla. Siis eduskuntavaalit 2003, 2007, 2011, 2015, 2019 ja 2023. Näissä kuusissa vaaleissa on ollut yhteensä 13 416 ehdokasta. Melkoinen joukko, monet tietysti pyrkivät useampaan kertaan. Heidän joukossaan on ollut vain kaksi Luostarista: Vuonna 2011 oli ehdolla Pohjois-Savon vaalipiirissä sihteeri Eija Luostarinen Kuopiosta (Vihreä liitto r.p.). Hän sai 72 ääntä. Vuonna 2015 oli ehdolla Hämeen vaalipiiristä filosofian ja valtiotieteen tohtori Matti Luostarinen Forssasta (Perussuomalaiset r.p.). Hän sai 1356 ääntä.

Eduskuntaan yrittäneiden Luostaristen lukumäärä ei ole järin suuri, jos ajattelee, että noin joka 2900:s suomalainen on nimeltään Luostarinen.

Kunta- ja aluevaaleissa on Luostaristen sydänseuduilla ollut mukana enemmän meikäläisiä, mutta ei nykyisin ollenkaan siihen tapaan kuin 1930-luvulla. Heinäveden valtuustoon ei vuoden 2025 kuntavaaleissa ollut ehdolla tai valittu yhtään Luostarista. Ei myöskään Leppävirralla, Joensuussa, Liperissä, Nurmeksessa, Rantasalmella, Varkaudessa ja Savonlinnassa. Enonkoskella sentään oli keskustan ehdokkaana maanviljelijä Seppo J. Luostarinen, joka pääsi varasijalle. Ja Kontiolahdella Jari Luostarinen, joka oli niin ikään keskustan ehdokkaana ja pääsi varasijalle. Jarin lisensiaattityö mainittiinkin jo edellä. Keskustan ja demareitten kaksitaistelu jatkui edelleen useimmissa kunnissa.

On hyvä muistaa, että sotienvälisenä aikana ja myöhemminkin paikallispolitiikassa mukana oleminen on tarkoittanut paljon muutakin kuin oman luokkaintressin tai omien siltarumpujen edistämistä. Toki sitäkin tehtiin ja varmasti suhmuroitiin omaksi eduksi, mutta kyse oli ennen muuta vastuun kantamisesta monista yhteisistä asioista. Puolueiden ja järjestöjen tiheä verkosto oli se, millä Suomi luotiin ja millä se eteenpäin selvisi. Jonkun piti esimerkiksi olla rokon istutuksen kaitsija.

Siis mikä? Savon Sanomissa oli 4.3.1919 ilmoitus, jonka oli allekirjoittanut Heinäveden kunnallislautakunnan puolesta Pekka Ikäheimonen:

”Kuulutus.

Ensi tulevan maaliskuun 10 päivästä alkaen toimitetaan rokon istutusta kunnassamme seuraavassa järjestyksessä:

Maanantaina 10 päivä klo 8 ap. Raaminmäellä Edvard Sallisen talossa, kaitsija Edv. Sallinen.”

Savon Sanomat 4.3.1919

Näin ilmoitus etenee aika ja talo kerrallaan. Kaitsijain tehtävänä oli huolehtia piirissään, että lapset tulevat rokotetuiksi. Vanhempia patistetaan:

”Muistutetaan lasten vanhempia sekä kellä lapsia on hoidettavana ja kasvatettavana, että rokottamattomat lapset on toimitettava rokotettaviksi, uhalla että laiminlyöneet saatetaan asetuksen mukaiseen edesvastuuseen”.

Kaitsijoina olivat mm. Juho Luostarinen, Antti Luostarinen, Pekka Luostarinen, Matti Luostarinen ja Fr. Luostarinen.[301] Millaisia kansalaisia he olivatkaan! Rokotusten järjestämiseen liittyviä ilmoituksia oli sanomalehdissä 1920-luvun puoliväliin saakka.[302]

* * *

Mieslinjaa etenevä sukututkimus nostaa aina esille pääosin miehiä. Luostaristen varhaisissa dokumenteissa 1500-luvulta ei puolisoja edes mainittu. Sukunimessä on kuitenkin se erikoisuus, että niin politiikassa, taiteessa kuin korkean virka-aseman saavuttaneissa on ollut paljon naisia: kansanedustaja Aino, apulaisprofessori Katri, Pro Finlandian saanut kuvataiteilija ja professori Leena, elokuvaohjaaja Kiti, suurlähettiläs Päivi ja nuoremmasta väestä Luonnonvarakeskus Luken johtava asiantuntija Sari. Tämä myös näkyi osumien sukupuolijakaumaa koskevissa tuloksissa

Koko aineistoni Luostaristen sukupuolen laskemisessa ei ole mieltä Eetujen ja Harrien murskaavan määrän vuoksi, mutta otetaan muutama kohdennetumpi esimerkki. Lukuja katsoessa on hyvä pitää mielessä, että ne tarkoittavat juttuja, joissa esiintyy vähintään yksi naispuolinen Luostarinen. Joissakin jutuissa voi esiintyä kumpaakin sukupuolta, kuten vaikkapa pariskunta

Vanhempaa aikaa käsittelevässä aineistossa ero sukupuolten välillä on jyrkkä. Kansalliskirjaston 100 jutun aineistossa vuosilta 1918–1939 oli naisia vain seitsemässä jutussa, eli seitsemässä prosentissa jutuista. Helsingin Sanomien Aikakoneen 300 jutusta vuosina 1918–1997 14 prosentissa mainittiin joku naispuolinen Luostarinen.

Sitten tilanne tasoittuu. Vuosien 1998–1999 Helsingin Sanomien 100 jutun näytteessä oli naisjuttuja 39 prosenttia. Leena ja Kiti olivat paljon esillä, mutta naispuolisia Luostarisia oli myös asiantuntijoina, urheilijoina ja taviksina. Vuosina 2008–2011 (100 juttua) jakauma oli tasaisin: naisia oli 43 prosentissa jutuista. Kitejä oli paljon, samoin naisia asiantuntijoina ja taviksina sekä nimitysuutisissa. Vuosina 2018–2021 (100) naisjuttujen osuus laski 23 prosenttiin, sillä aineisto alkoi eetuistua. Leenoja oli kuusi kappaletta, asiantuntijoita seitsemän. Vuoden 20025 aineistossa (100) oli 95 Eetua ja kolme naista, eli kolmessa prosentissa jutuista.

Tulos muuttuu, jos Helsingin Sanomien osumien sukupuolijakauman laskee ilman urheilua, joka on kaikkina aikoina ollut miesvaltaista. Vuosina 1918–1997 naisjuttujen osuus oli 33 prosenttia,1998–1999 67 prosenttia, 2008–2011 55 prosenttia ja 2018–2021 59 prosenttia. Eli erityisesti uudemmassa aineistossa näkyy selvästi kulttuurialan naisten näkyvyys, ja myös asiantuntijoiden ja tavisten joukossa heidän määränsä oli suuri.

Iltalehden 200 jutun aineistossa naisia esiintyi vain 12 prosentissa jutuista. Eniten oli taviksia (7 kappaletta), sitten Kitejä ja Leenoja viisi kumpaakin.

Miespuoliset Luostariset vaikuttavat luvalla sanoen naisten rinnalla hieman veteliltä. Kun hautajaisissa miehiä tapasin, huomasin heidät mukavaksi ja ovelia puhuvaksi väeksi, mutta en kovin tomeraksi. Kalalla käynti ja syöminen oli hauskempaa kuin kilvoittelu. Ehkä elämä Savon ja Pohjois-Karjalan rajaseuduilla oli luonut heille omanlaisena luonnetyypin, jossa yhdistyivät fatalismi ja vääräleukaisuus.

* * *

Journalismin oma toimintalogiikka vaikuttaa paljon siihen, millaisia Luostarisia nousee julkisuuteen. Järjestö-Suomen aikaan toimitukset olivat pieniä ja paljolti vain käsittelivät iltaisin toimitukseen saapuvaa tai muista lehdistä saksittua materiaalia. Onnettomuudet ja rikokset olivat tärkeitä, ja niiden eteen nähtiin vaivaa. Muuten mentiin rutiinilla: eduskunta, kunnanvaltuusto, järjestöjen kokoukset, urheilukilpailut. Puheenjohtajiksi valitut ja hiihtokilpailun voittaneet olivat peruskauran tähkäpäitä.

Asiantuntija-Suomen aikaan 70-luvulta lähtien toimitukset olivat jo aktiivisempia hankkimaan itse tietoja ja haastattelemaan niitä asiantuntijoita, jotka olivat kouluttautuneet ja pätevöityneet suunnittelemaan ja johtamaan yhteiskunnan kehitystä.

Tavisten aikakaudella journalismi pyrkii pois asiantuntijoiden virallisuudesta kertomaan niin yhteiskunnan prosesseja kuin erilaisia tapahtumia tavallisten kansalaisten kautta. Asiantuntijat eivät katoa, mutta yhä useammin yksilöllisten kokemusten välittäminen on tärkeämpää ja yhä useammin palstoilla näkyvät asiantuntijat ovat jonkin yrityksen tai yhteisön asiaa ajavia leipäpappeja.

2020-luvulla alkavat dominoida lukijamittarit ja journalismi eetuistuu. Julkisuuden painopiste siirtyy verkkoon ja sosiaaliseen mediaan ja typistyy klikatuimpien aiheiden ylivallaksi, johon journalismi joutuu alistumaan. Muutakin löytää, mutta se vaatii omaa aktiivisuutta.

Yksi esimerkki: Tuomas Salsteen paljon käytetyllä sivustolla Sukunimi-info on kunkin sukunimen kohdalla linkkejä lisätietoihin. Sieltä löytyy hyödyllisiä polkuja esimerkiksi Luostarisiin väestötietojärjestelmässä, hautakivissä, Neuvostoliitossa, sotapolulla, Kansallisarkistossa, Karjala-tietokannassa jne. Yksi linkki ”Luostarinen Hesarissa (1990 –)” tuottaa kuitenkin pettymyksen.  Sieltä ei löydy juuri muita kuin Eetuja. Ensimmäinen ei-Eetu on sijalla 45: Luostarinen, joka sanoo nokkelasti käyttävänsä muita kulkuvälineitä, jos metro ei kulje. Sijalla 66 on Marja-Terttu Kivirinnan muistokirjoitus, jossa mainitaan kerran Leena Luostarinen. Sijalla 86 on toinen muistokirjoitus, jonka kirjoittajista yksi on Luostarinen. Sijalla 90 Roberta Luostarinen painii pronssia ja sijalla 116 ylikonstaapeli Jouni Luostarinen kertoo, että poliisi turvaa Valtioneuvoston linnan turvallisuutta. Siinäkö me olemme? [303] Eetu-paran lohduksi sanottakoon, että ei tämä ole tippaakaan sinun vikasi. Pyörylää pömpeliin vaan ihan ilman synnintuntoa!

Suomen ja Luostaristen neljättä aikakautta, algoritmien Suomea, en käsittele tässä jaksossa enempää. Palaan asiaan juttusarjan jatkuessa.

OSA III: Omat Luostariseni

Piitsamo ja isoisosetä Antti

Ajattelin pitkään, että suvulla ei ole väliä. Ajatus biologisen perimän merkityksestä tuntui 1970-luvulla opintonsa aloittaneesta yhteiskuntatieteilijästä taantumukselliselta amerikkalaiselta mystiikalta. Rotujen ja ihmisten kohtalon ja paikan maailmassa määräsi heidän perimänsä. Hah. Adoptoitu lapsi eheytyi ja lakkasi tärisemästä – kertoi Valitut Palat – vasta kun löysi omat biologiset vanhempansa. Huh.

Uskoin, että biologisen vanhemmuuden sijasta tärkeintä on sosiaalinen vanhemmuus, sillä ihmisen kasvattaa yhteisö ja sen kulttuuri, ei DNA. Ja uskoin jokaisen ihmisen yhtäläiseen arvokkuuteen ja lahjakkuuteen. Laulamaankin oppi, jos opiskeli ja löysi sopivan kuoron.

Ajattelen noin vieläkin. En ole parantunut, mutta näen suvun merkityksen jo hieman toisin. Sukulaisten huono puoli oli nuorena mielestäni se, että heitä ei voinut valita toisin kuin ystäviään. Miksi joka kesä oli lähdettävä kiertämään kaksi mummolaa?

Ymmärrän kuitenkin jo paremmin, että suvun sisällä on siteitä ja velvollisuuksia, jotka ovat rajoittaneet vaikkapa omien vanhempieni lomasuunnitelmien tekoa. Vuoteen 1970 saakka lapset olivat velvollisia huolehtimaan vanhemmistaan, joiden eläke saattoi olla hyvin pieni ja terveys hyvin huono. 1960-luvun suomalainen köyhyys oli rujoa ja julmaa.

Sukulaisissa käyminen näyttää myös erilaiselta ikäjakauman eri päistä katsottuna. Se, mikä on nuorelle pakkopullaa, voi olla vanhalle se elämän leipä, jonka turvin jaksaa eteenpäin. Kun oman iän numerot kiihtyen kasvavat, ajatus kuulumisesta johonkin kokonaisuuteen, sukupolvien ketjuun vaikkapa, alkaa tuntua lohdulliselta.

Ja on myönnettävä, että ilman sukulaisia en olisi koskaan tavannut niin kummallisia tyyppejä ja tottunut tulemaan toimeen heidän kanssaan. Suvun kautta tutustuu myös kaiken ikäisiin ihmisiin, ei vain omaan ikäluokkaan. Suku on siis tehokasta siedätystä sosiaaliseen epämukavuuteen

Tietolaatikko 8: Luostaristen sukupuu(tto)

Kirjassa Luostaristen suku Savossa ja Karjalassa kerrotaan, että Luostarinen-nimi liittyy Karjalan luostareihin. Nimi on syntynyt ortodoksisella alueella, missä pienet erakkoluostarit ja munkkikammiot olivat tavallisia maaseudulla. Nimen arvellaan liittyneen luostareiden lampuoteihin, eli tilojen vuokraajiin, ja siirtyneen keskiajalla Karjalasta Savoon.

Nimellä on ollut erilaisia kirjoitusasuja. Kansallisarkiston Karjala-tietokannan mukaan Luostarinen esiintyi 1700- ja 1800-luvuilla ja 1900-luvun alussa myös muodoissa Klostari, Klosterin, Klostarin, Clostarin, Kluostarinen, Kluostarin, Kluostar ja Cluostari.[304] Nimet pyrkivät lyhenemään käytössä. Kun pelasin nuorena jalkapalloa, minulle annettiin lempinimi Lusi.

Luostaristen sukuseura perustettiin vuonna 2000.[305] Vuonna 2016 ilmestyi seuran kustantamana Reijo Luostarisen teos Luostaristen suku Savossa ja Karjalassa. Kirjan alussa on kaksi artikkelia, Reijo Syrjälän Kahden uskonnon luostareita sekä Aki Kolehmaisen Luostaristen lähtötilanne 1540-luvulla Savossa, jotka antavat yleiskuvan suvun nimestä ja sen varhaisimmista vaiheista.

Sukututkimuksella on selvitetty Luostaristen vaiheita 1500-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin ns. maakirjojen ylläpito aloitettiin. Rantasalmen Palvalahdelta lähteneen sukuhaaran, johon kuulun, kantaisä oli vuoden 1475 tienoilla syntynyt Heikki Luostarinen. Kukapa muu.

Luostariset ovat pyörineet vuosisatoja samoilla seuduilla, jotka nykyisin sijaitsevat Etelä- ja Pohjois-Savon sekä Pohjois-Karjalan maakunnissa. Suurin ja myrkyllisin Luostaris-pitoisuus on Enonkoskella ja Heinävedellä, missä kaksi prosenttia asukkaista on Luostarisia. Jos muualla Suomessa olisi sama määrä meikäläisiä, Luostarisia olisi Suomessa noin 113 000.[306] Muistan, että isäni sukua on asunut ainakin Liperissä, Polvijärvellä, Leppävirralla ja Nurmeksessa. Muita Luostaristen suosimia asuinpaikkoja ovat olleet muun muassa Kangaslampi, Kerimäki, Kontiolahti ja Rantasalmi.[307] Isänisäni Toivo syntyi Kontiolahdella ja isäni Nurmeksessa. 1960-luvulla alkoi matka kohti etelää. Jo vuosina 1955–1970 tilastot kertovat, että Helsinki ja Uusimaa olivat Luostaristen tärkeimpiä asuinpaikkoja. Mutta eivät sinne kaikki lähteneet.[308]

Heinävesi tunnetaan paitsi Onni Happosen murhasta, myös ns. Tulilahden murhista. Kaksi kesäisellä pyöräretkellä Luostaristen maisemissa mm. Varkaudessa ja Polvijärvellä ollutta jyväskyläläistä nuorta naista murhattiin 28.7.1959 Tulilahden leirintäalueella Heinävedellä. Ruumiit haudattiin suohon. Pääepäilty pidätettiin marraskuussa 1959, ja kesällä 1960 Heinävedellä aloitettu jutun oikeudenkäynti oli suuri yleisötapahtuma. Epäilty teki itsemurhan kesken oikeudenkäynnin, eikä murhien syyllistä koskaan saatu selville.

Nykyisin Heinävesi tiedetään mm. Valamon ja Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostareista. Vuonna 1906 valmiiksi saatu Heinäveden reitti Kuopiosta Savonlinnaan on ollut yli sadan vuoden ajan tärkeimpiä suomalaisia nähtävyyksiä. Sitä mainostettiin jo 1926 sloganilla ”Heinäveden reitti – kappale kauneinta Suomea”.[309] Tervahöyryillä kuljetettiin myös paljon rahtia Pietariin, Viipuriin ja Helsinkiin. Liikennettä hoiti muun muassa Kangaslammin Hevonlahdelta käsin jo aiemmin mainittu Antti Luostarinen ja myöhemmin hänen poikansa. Vuonna 1927 Antilla oli kahdeksan höyrylaivaa ja pieni hinaaja.[310]

Antti Luostarinen ja hänen puolisonsa Olga testamenttasivat varat alttaritaulun lahjoittamiseen Kangaslammin kirkkoon. Se tilattiin taiteilija Martta Helmiseltä Tampereelta, mutta en saanut selville, valmistuiko työ. [311] Kangaslammin vanha kirkko paloi vuonna 1972, joten ehkä myös alttaritaulu tuhoutui silloin.

Se kannattaa vielä mainita, että Heinäveden kunnan teknisenä johtajana toimii nykyisin Mikko Luostarinen ja että Luostarisen Masan putkivirma Ky on hoitanut vuodesta 2013 lähtien kaikenlaiset paikkakunnan lvi-alan työt.[312] Ari Luostarinen on puolestaan kirjoittanut kaksi tuhtia kirjaa Heinäveden urheilusta. Vuonna 2011 ilmestyneessä Heinäveden urheilun historia -teoksessa on 539 sivua täyttä Heinävesi-asiaa.[313] Ja Heinäveden urheilukalastajien seuraa vetää Eero Luostarinen.[314]

Heinävesi I Savonlinna-Heinävesi laivareitillä 1945–59. Kuvaaja: Matti Poutvaara, Museovirasto.

Kuten tavallista, en kiinnittänyt sukuuni juuri huomiota ennen ensimmäistä nivelrikkoa. Ja silloinkin kiinnostuin vain äitini suvusta. Äidinäiti Maria syntyi Semenovien sukuun Tsarskoje Selossa, ja hänen tarinassaan on Pietarin loistoa, vallankumouksen dramatiikkaa ja sotien tragediaa sekä yhtä kiehtovia kuin epäluotettavia sukulegendoja. Niissä omistetaan kauppahuoneita, kauppapuutarhoja ja sahoja, lennetään neuvostovaltaa pakoon Pietarista yli sotivan Euroopan tai paetaan Suomeen salaisia reittejä pitkin saappaanvarret täynnä ikivanhoja ikoneja ja seteleitä.[315]

Isäni suvun tarinaan tuntui liittyvän vain itikoita, paarmoja sekä pohjoiskarjalaista aineellista ja henkistä köyhyyttä. Luostariset eivät aluksi menestyneet minun mielessäni ollenkaan kilpailussa Semenovien kanssa. Tiesin, että kaikki pohjoiskarjalaisen sukuhaarani miehet ovat olleet lyhyitä, vääräsäärisiä ja karvaisia. 173-senttinen isäni oli hautajaisissa aina päätä pidempi muuta saattoväkeä. Hautajaisia oli usein, sillä sukumme miehet kuolivat viimeistään kuusikymppisinä. He söivät läpi elämänsä suolakalaa ja läskiä, jonka kyytipoikana oli kirkasta ja sotamuistoja. Jälkiruoaksi oli sitten vihreätä norttia tai muuta kunnon tupakkaa. Vihanneksen virkaa toimitti kesäisin ruohosipuli, jota pilkottiin voiperunan päälle. Pienet mökkinsä jonkin soistuneen lammen rannalla he vuorasivat asbestilevyillä. Ajankulukseen Luostariset lonksuttivat tekohampaitaan ja kuuntelivat patteriradiota, kun sähköjen vetäminen oli niin hankalaa ja kallista.

Vitsailin, että isän suvun historia oli rappiotarina. Talollisista tuli ensin torppareita, sitten mäkitupalaisia ja viimein loisia. Minä olin tämän kehityksen päätepiste alistettuna ja nöyränä yliopistojen tulosmallin orjana.

Kun aloin oikeasti kiinnostua tavallisesta elämästä ja isäni suvusta, minulla oli kaksi kiinnekohtaa. Ensimmäinen oli vahva muisto siitä, että jossakin oli Piitsamo-niminen paikka, jossa sijaitsi Luostaristen myyttinen alkukoti. Siellä oli harmaa, pitkä ja matala talo, jossa asui vähintään satavuotias Antti-setä. Käynti Piitsamossa ja Antin tapaaminen on varmasti ollut jotakin hyvin jännittävää, koska se oli jäänyt pienen pojan mieleen loppuiäksi. Tai sitten vain kuvittelin koko jutun.

Mutta Piitsamo löytyi. Ensin osui silmääni Karjalaisessa tällainen uutinen vuodelta 1936:

"---- 2 HIRVEÄ on nähty Roukalahden Piitsamon Luostarisen pellossa. Eläimet kulkivat ruishalmeen läpi tekemättä mitään vahinkoa." [316]

Ensin ihmettelin lehden uutispulaa, kun kaksi hirveä kelpasi keräämään klikkejä. Sitten muistin, että hirvi oli 1920-luvun alussa salametsästetty käytännössä sukupuuttoon, jäljellä oli koko maassa vain parikymmentä yksilöä. Vuonna 1924 hirvi rauhoitettiin, mutta näköjään vielä 12 vuotta myöhemmin se oli harvinainen näky.[317]

Luostaristen sukukirjan tiedot eivät kuitenkaan aluksi käyneet yhteen Roukalahden ja Piitsamon kanssa, sillä kukaan sukuhaarani jäsenistä ei ollut asunut sellaisilla paikkakunnilla. Mutta Ruokalahdella oli vaikka kuinka moni. Ehdin jo kehitellä kaskua siitä, että 1860-luvun pahat nälkävuodet eivät verottaneet sukuani, koska he asuivat Ruokalahdessa. Sitten ymmärsin, että sukukirjassa oli pieni virhe. Ruokalahti olikin Roukalahti, ja sieltä löytyivät Liperin kunnan karttoja tutkimalla niin Piitsamonniemi, Piitsamonvirta kuin myös itse Piitsamo. Hurraa!

En tosin tiedä vielä varmasti, onko kyseessä se sama ja se oikea Piitsamo, jossa olen käynyt luultavasti vuonna 1961 isoisosetä Anttia ihmettelemässä. Mutta toivotaan, että se on.

Toinen kiinnekohta oli alla oleva valokuva, joka on otettu luultavasti vuonna 1959 Joensuun Utran hautausmaalla. Toinen siskoni muistaa olleensa mukana kuvaa otettaessa, mutta häntä ei siihen pyydetty. Esille haluttiin vain Luostarisen suvun miehet. Tieto siitä häiritsee, mutta ei pilaa kuvaa kokonaan.

Vasemmalla ukkini Toivo Heikki (Topi) Luostarinen, hänen vieressään isäni Esko ja minä hänen sylissään. Hautakivessä ovat nälkävuosien paikkeilla syntyneet ja juuri pulavuosien jälkeen kuolleet Toivon vanhemmat Heikki ja Sofia.

Kuvassa on tärkeätä isän katse minuun. Se on samalla kertaa hellä ja hieman ilkikurinen, selvästi seuraavaa höpsöttelyä jo miettivä. Hän oli hyvä isä. Aina lähellä, mutta ei koskaan tiellä.

Heikki, Toivo ja muilutus

Jokainen suomalainen suku kertoo saman Suomen tarinan omalla tavallaan, pienin muunnoksin. Katsotaan, miten maa muuttui minun Luostaristeni näkökulmasta. Harpataan suoraan Liperin Roukalahden Ollilan tilalle ja vuoteen 1858, jolloin vihittiin Erkki Luostarinen ja Anna Maria Pakarinen. He saivat yhdeksän lasta, joista osa syntyi pahimpien nälkävuosien 1867–1868 tienoilla. Tuhoisimpana vuotena 1868 kuoli Pohjois-Karjalan väestöstä 12 prosenttia, kun tavallisena vuonna luku oli 2–3.[318] Murhetta kuitenkin perheessä riitti, sillä kaikki neljä tytärtä kuolivat nuorena. Kaksi aivan pienenä ja kaksi 12–13 vuoden iässä, mutta eivät hekään nälkävuosina. Jos joku haluaa kurkistaa vielä kolme sukupolvea taaksepäin, kuvaus löytyy tästä loppuviitteestä.[319]

Isoisosetäni Antti, josta edellä oli puhe, oli Erkin ja Annan poika. Hän syntyi vuonna 1872 ja kuoli vasta 90-vuotiaana vuonna 1962. Hänet minun oli tilaisuus tavata; niin nälkävuodet koskettavat kauttani nykyhetkeä.

Antin veli Heikki oli Erkin ja Annan lapsista viidenneksi vanhin ja joutui ilmeisesti etsimään paikkansa maailmalta muualta kuin kotikonnulta. Hänet ja Sofia Kinnunen vihittiin 1889, ja he saivat seitsemän lasta: Alman (s. 1892), Hildan (s.1894), Eevan (s. 1896), Toivon (s. 1899), Aarnen (s. 1901, kuoli parin kuukauden ikäisenä), Väinön (s. 1902) ja Erkin (s. 1908). Perhe asui aluksi Liperin Liperinsalossa ja muutti Eevan syntymän jälkeen Kontiolahdelle. Todennäköistä on, että he asettuivat Pielisjoen suulle Mutalaan, joka kuului vuoteen 1922 saakka Kontiolahden kuntaan. Vuodesta 1922 vuoteen 1954 Mutala oli osa Pielisensuun kuntaa ja siitä eteenpäin Joensuuta.

Heikin ja Sofian yhteiskunnallinen asema oli mäkitupalainen. Maaseudun tilattoman väestön hierarkiassa he eivät olleet aivan alinta luokkaa, mutta eivät kovin korkeallakaan. Tavallisesti mäkitupalaisilla oli vuokramökki, mutta ei juuri omaa maata, ja he tekivät elannokseen erilaisia töitä maa- ja metsätaloudessa ja kalastivat. Naiset hankkivat lisäansioita myös tekemällä käsitöitä.

Tilallisen ja tilattoman väestön tarkkaa osuutta Pohjois-Karjalassa en saanut selville, mutta naapurissa Savossa tilallisia oli vuonna 1870 noin 40 prosenttia ja tilattomia 60 prosenttia. Mäkitupalaisten talouksia oli Savossa yli 10 000.[320]

Mutalan alue sijaitsi aivan Joensuun ruutukaava-alueen vieressä, joten aivan tavallista syrjäkylien mäkitupalaisen elämää he eivät varmaankaan siellä viettäneet. Heikki kalasti Joensuun edustalla olevalla Pyhäselällä työkseen, ja perheen kolme poikaa auttoivat siinä. Pyhäselkä on Saimaan pohjoinen osa ja suuri: pituutta on 37,7 kilometriä ja leveyttä 18,6. Pyhäselkä oli Heikille tuttu, sillä hänen syntymäkotinsa Roukalahti sijaitsi vastapäisellä rannalla.

Pielisjoen itärannalta otettu kuva kohti Joensuun keskustaa 1953–1968. Kuva: Eero Asikainen, Pohjois-Karjalan museo.[321]

Jos hieman arvailen, Luostaristen asumus sijaitsi varsin lähellä nykyistä Joensuun Prisman parkkipaikkaa.

Siihen aikaan sanomalehtien uutiskynnys oli perin matala, ja sen ylittivät kuntaan muuttaneet tai poismuuttaneet sekä miltei kaikkien ihmisten kuolema. Sofian kuolemasta ja hautajaisista julkaistiin Karjalaisessa pienet uutiset ja Heikin kuolemasta hautajaisuutinen sekä sen yhteydessä pieni nekrologi. Ensin lähti Sofia äkillisesti kesken talon askareiden:

”Mäkitupalaisen vaimo Sofia Luostarinen o.s. Kinnunen Pielisensuun Mutalasta haudattiin viime sunnuntaina Utran hautausmaahan. Hän kuoli äkkiä tk. 9 p:nä 68 vuoden ikäisenä. Kirkkoherra A. E. Ruuskanen toimitti ruumiinsiunauksen.”[322]

Heikin aika koitti saman vuoden marraskuussa. Jutun otsikko oli Hautaus Pielisensuussa:

”Eilen haudattiin Utran hautausmaahan mäkitupalaisen H e i k k i L u o s t a r i s e n tomumaja, jonka siunasi kirkkoherra A. E. Ruuskanen. (Heikki Luostarinen harjoitti Pyhäselässä ammattikalastusta poikinensa vuosikymmeniä ollen kalastus hänen pääelinkeinonsa. Hän kuoli Pielisensuun Mutalassa tk. 12 p:nä 67 vuoden ikäisenä. Häntä jäi lähinnä kaipaamaan 4 poikaa ja 2 tyttöä perheineen.) Ystävälliseksi ja hyväntahtoiseksi tunnettua naapuria oli viime matkalleen saapunut saattamaan runsaslukuinen saattojoukko. Hautakummulle laskettiin joukko omaisten, sukulaisten ja ystävien seppeleitä.”[323]

Poikien ja tyttöjen määrä meni Karjalaisen uutisessa hieman vikaan ja fraasi perheineen oli vain osittain osuva. Heikin ja Sofian kuudesta aikuisiksi eläneestä lapsesta vain kahdella oli omia lapsia eikä heilläkään monta.

Sisaruksista vanhin, Alma, muutti Ilomantsiin ja avioitui, mutta pariskunta oli lapseton. Hilda oli porukan uskalikko, joka lähti Amerikkaan ja elätti itsensä kokkina New Yorkissa. Hän ei avioitunut eikä saanut lapsia. Lapsista kolmanneksi vanhin, Eeva, avioitui ja sai yhden pojan, joka toimi myöhemmin opettajana Polvijärvellä. Toivolla oli kaksi lasta. Väinö (Vänni) avioitui, mutta hänellä ei ollut puolisonsa Mirjamin kanssa yhteisiä lapsia. Erkki oli kaatuessaan keväällä 1940 lapseton poikamies.

Mäkitupalaisten lapset olivat usein Hildan tavoin valmiita lähtemään siirtolaisiksi, sillä heillä ei ollut kotimaassa mitään odotettavaa tai perittävää. Tarvittiin vain rohkeutta, ja sitä Hildalla riitti. Hänen laivamatkoilla käyttämänsä matka-arkku on nykyisin Joutsan taidekeskus Haihatuksen hallussa.

Vaikka Heikin ja Sofian yhteiskunnallinen asema oli vaatimaton, lapsia kuitenkin koulutettiin. Ukkini Topi ainakin kävi viisi luokkaa oppikoulua Joensuussa ja eteni vastuulliseen asemaan metsäyhtiöiden ns. metsäkasöörinä. Enso-Gutzeitin vuonna 1941 kirjoittaman työtodistuksen mukaan Toivo Luostarinen on ”hoitanut itsenäisesti metsien arvioimisia ja ostoja, niiden samoinkuin omien metsien teettoja, ajatuksia ja uittoja hoitaen samalla näistä johtuvat palkkojen maksut ja tilitykset.”

Asiapapereiden tiet ovat perheissä arvaamattomia. Minulle on siirtynyt isäni ja äitini kautta melko paljon Toivon ja Hildan elämään liittyviä dokumentteja, esimerkiksi Toivon työtodistukset ja Korkeimman hallinto-oikeuden päätös hänen eläkeasiaansa koskevasta valituksesta. Ja minulla on runsaasti äitini papereita, myös kaikki hänen koulu- ja työtodistuksensa. Mutta äitini vanhemmista ja omasta isästäni minulla ei ole mitään. Isä oli tarkka papereitten kanssa ja sinut oman elämänsä kanssa, joten hän on tuskin tahallaan kaikkea tietoa itsestään hävittänyt. Mutta johonkin ne ovat kadonneet.

Myös Väinö ja Erkki olivat metsäalalla, kumpikin käytti itsestään titteliä metsätyönjohtaja. Topi ja Vänni asettuivat Nurmekseen ja työskentelivät Tornatorin palveluksessa. 1920-luvulla heidän elämänsä vaikuttaa olleen vilkasta ja varsin mukavaa. Kumpikin eteni pomon hommiin ja urheili aktiivisesti. Vänni hiihti ja Topi ampui. Veljekset näyttävät kiertäneen erityisesti Pohjois-Karjalan suojeluskuntien järjestämissä kilpailuissa ja osallistuneen myös kilpailupäivien iltana pidettyihin iltamiin. Vänni harrasti tukkilaishiihtoja, Topi otti osaa ehkä hieman leikkimielisempiin sisällä pidettyihin tukkilaisotteluihin.

Näin tapahtui myös silloin, kun Nurmeksen seudun metsäyhtiöt järjestivät vuonna 1927 Metsämiesten hiihdot. Väinö Luostarinen tuli viidenneksi niiden hiihtäjien sarjassa, jotka eivät sääntöjen mukaan saaneet osallistua pokaalihiihtoon. Lopettajaisiltamat vietettiin kauppalantalolla, missä oli ohjelmassa mm. mainitut tukkilaisten sisämestaruuskilpailut. Siinä olivat lajeina kissanhännänveto, väkikartunveto, kinttupaini ja härillä kyntö. Toivo tuli kinttupainissa kolmanneksi ja härillä kynnössä kakkoseksi parinsa Eino Kettusen kanssa. Eino oli härkänä ja Toivo länkinä. Väkeä oli ilahduttavan paljon, kertoi Karjalainen, ja tuotot menivät Nurmeksen suojeluskunnan ampumaradan hyväksi. Palkintoina jaettiin kaikissa kilpailuissa hopeaesineitä.[324]

Nurmeksen kauppalantalo ja kirkko. P. Eskelisen Kirjakauppa, tuottaja; Hanson Hans A., kustantaja 1900–1929. Museovirasto.

Toivo oli Nurmeksen Sepot -nimisen urheiluseuran puheenjohtaja, mikä tiesi hänelle hyviä hetkiä. Karjalainen kertoi niistä vuonna 1929 otsikolla Talvijuhlat Nurmeksen Mujejärvellä:

”Monien viikkojen aika odotettiin Nurmeksen Mujejärven Pikku Petsamossa talvijuhlaa hiihtokilpailuineen, jonka olivat järjestäneet paikkakunnalla toimiva opintokerho tukkilaisten kanssa tk. 10 päiväksi. Pakkasta oli 20 astetta. Mutta kumminkin klo 12 paikkeilla alkoi virtailla ihmisiä paikkakunnalla tunnetun opiston seuduille. Kilpailupaikalla liehui siniristilippu. Kilpailuun ilmoittautui naisia 9 ja 41 miestä sekä ikämiehiä. Kilpailuja seuraamassa oli noin 300 henkilöä. Tornatoryhtiön kasööri Toivo Luostarinen julisti kisat avatuiksi. [...]

Kello 20 alkoi yleinen juhlailtama opiston juhlasalissa, joka oli vieraita ääriään myöten täynnä, vaihtelevalla ohjelmalla. [...] Ohjelmassa seurasi taas sk:n mieskuoron laulua, jonka jälkeen agron. Vilho V. Savolainen luki "Elviira suorittaa kuntoisuusmerkkiä". kirj. Hilja Valtonen. Lopuksi seurasi näytelmä "Opettajan emännöitsijä", joka katsomossa aiheutti useita naurukohtauksia. Tunnin karkelo lopetti iltaman ohjelman.” [325]

Topi kuului Nurmeksen suojeluskuntaan ja toimi useana vuonna sen esikunnan varajäsenenä sekä ampumakasvatuslautakunnan jäsenenä. Samoja tehtäviä hän hoiti myös Leppävirralla perheen muutettua sinne 30-luvun alussa. Helmi puolestaan toimi Lotta Svärd -järjestössä kummallakin paikkakunnalla.

Nurmes oli ollut jo jääkäriliikkeen aikoihin etappipaikka, jossa majoitettiin ja muonitettiin kohti Saksaa matkanneita itäisen ja pohjoisen Suomen nuoria miehiä. Myöhemmin kauppalan suojeluskunnalla oli läheiset suhteet Lapuanliikkeeseen ja IKL:ään. Yksi tärkeä muilutusten reitti itärajalle kulki Nurmeksen kautta joko Lieksaan, mistä oli rajalle lyhyt matka, tai sitten suoraan rajan pintaan. Toivo oli etapin toiminnassa mukana.  On vaikea sanoa, miten moneen kyyditykseen hän otti osaa, mutta yhdestä käytiin häntä vastaan oikeutta vuonna 1932.

Pielaveden kunnanvaltuustoon laitavasemmiston edustajana kuulunut maalari Hugo Pietikäinen kyydittiin Neuvostoliittoon 26.6.1930. Joensuussa ilmestynyt Karjalainen kertoi 28.6. lyhyesti: ”Viime maanantaiaamuna klo 4 aikaan lähti pielaveteläinen kommunistipomo Hugo Pietikäinen […] eräiden tuntemattomien autoilijain seurassa kohti ihantolaansa.”[326] Maininta oli suuremman jutun sisällä, jonka otsikko kuului: Lapualaisliikkeen johto tulee antamaan selityksen talonpoikaismarssin tarkoituksista. Helsingin kommunistien suunnittelemat teot lapualaisliikkeen johtajia vastaan tulleet ilmi. Väliotsikko ennen Pietikäisen kyyditystietoa on ”Matkailuliikenne” itärajalle vilkastuu.

Karjalainen 28.6.1930.

Vuonna 1932 oltiin asiasta käräjillä, ja Karjalainen uutisoi asian otsikolla Kommunisti Pietikäisen muilutusjuttu päättynyt Pielaveden käräjillä. Juttu oli silloin kolmannen kerran esillä. Kaksi syytetyistä, tilallisen pojat Armas Korhonen ja Pekka Valta, molemmat Maaningalta, olivat myös nyt läsnä. Kolmas juttuun osallisena haastettu, kasööri T. H. Luostarinen Nurmeksesta, tuli vasta tähän istuntoon paikalle. Korhonen ja Valta vaativat kanteen kumoamista, koska he olivat toimittaneet Pietikäiselle kyydin ainoastaan hänen toivomuksensa mukaisesti. Karjalainen jatkoi:

"Luostarinen niinikään pyysi kohdaltaan kannetta kumottavaksi, koska ei enemmän hän itse kuin kihlakunnanoikeuskaan ollut selvillä siitä, oliko hänen kyydittävänään ollut henkilö juuri kyseessäoleva Pietikäinen, koska hän tietämänsä mukaan oli antanut vapaan kyydin ihannemaahan vain eräälle Pietiläiselle."

Kihlakunnanoikeus tuomitsi Korhosen ja Vallan laittomasta vapaudenriistosta kuuden kuukauden ehdolliseen tuomioon. Luostarinen vapautettiin syytteestä.[327]

Uutisissa oli kaksi kokoomuksen Karjalaiselle tyypillistä piirrettä. Lehti yhtäältä hyväksyi kyyditykset täysin, ja oikeudenkäyntejä muiluttajia vastaan pidettiin vain muodollisuutena, joka oli lain vuoksi pakko toteuttaa. Toisaalta Karjalainen julkaisi ilomielinen syytettyjen lapualaisten oikeudesta tekemän pilkan, jota harrasti myös Topi-ukkini.

Hugo Pietikäisen muilutus on päässyt Juha Siltalan väitöskirjan ”muilografiaan”, taulukkoon, jossa käydään läpi noin 250 kyyditystä tai kyyditysyritystä 12 eri muuttujan avulla.[328]

Tiesin, että Topi oli kuulunut suojeluskuntaan, Helmi Lotta Svärd -järjestöön ja isäni suojeluskuntien jatkosodan aikaiseen nuorisojärjestöön sotilaspoikiin. Helmistä on perheeni valokuvakansioissa yksi kuva lottapuku päällä ja isästä useita sotilaspoikien toimintaan liittyviä kuvia. Mutta ajattelin sitä aina vain aikaan kuuluvana asiana. Suojeluskuntalaisuus ei kuitenkaan ollut Nurmeksessa vain ajan henkeen kuuluvaa isänmaallista toimintaa, vaan myös äärioikeistolaista ja väkivaltaan taipuvaista aktivismia. Nurmes oli IKL:n Pohjois-Karjalan keskus yli 20 prosentin vaalikannatuksella.

Isä kertoi joskus, että sodan päättyminen Neuvostoliiton voittoon oli Topille hyvin vaikea asia. Isä itse pilaili saaneensa Haminan yhteislyseossa venäjän tunteja vanhalta mummolta, jonka pedagogiset taidot eivät olleet sanottavat. Venäjän taitoa olisi tarvittu Suur-Suomen uusilla alueilla, mutta Pien-Suomessa sille oli käyttöä selvästi vähemmän.

Mutta ei kiirehditä: Tässä kuva Väinöstä tukkilaiskisan pokaalimiehenä:

Tukkilaishiihdot voittanut joukkue vuonna 1929: Väinö Luostarinen, Otto A. Kaikkonen ja Alpin Korhonen. Kuvaaja ei tiedossa, Nurmeksen museo.

Sota koetteli kaikkia kolmea Heikin ja Sofian poikaa. Väinön tiedän olleen sodassa, mutta en muuta. Topin kantakortin ja sotilaspassin avulla tiedän, että hän oli talvisodassa varusvaraston hoitajana ja jatkosodassa rintamalla taistelulähettinä ja kirjurina vuoteen 1942 saakka ja haavoittui lievästi. Toivo kotiutettiin talvella 1942 ikänsä vuoksi; häntä tarvittiin enemmän valtion polttoainehuollon järjestämisessä.

Toivo oli avioitunut vuonna 1924 Helmi Ristontytär Karjalaisen kanssa. He saivat kaksi lasta, Eskon (s. 1925) ja Eeva-Maijan (s. 1931), ja viettivät toimeliasta, keskiluokkaista ja arvostettua elämää ensin Nurmeksessa, sitten Leppävirralla ja Haminassa. Myöhemmin he palasivat takaisin Nurmekseen.

Toivo oli siis aktiivinen suojeluskunnassa – armeijan kantakortin mukaan hän kuului 17 vuoden ajan johonkin suojeluskuntaan – sekä metsäalan toimihenkilöiden järjestöissä. Hän toimi myös kahden urheiluseuran puheenjohtajana, Nurmeksen Seppojen lisäksi Leppävirran Virin.[329] Elämän iltapäivää ja iltaa varjostivat sitten sairaudet. Helmi halvaantui ja Toivo kärsi sydänongelmista. Toivo irtisanottiin 58-vuotiaana, ja vaikka hän oli tehnyt pitkän ja ansiokkaan työuran, muuta eläkettä hän ei saanut kuin kansaneläkkeen. Se vastasi noin 180 nykyeuroa kuukaudessa. Toivo kirjelmöi asiasta korkeinta hallinto-oikeutta myöten, mutta päätös ei muuttunut. Asiaa ei auttanut sekään, että hän oli työskennellyt lähes koko uransa valtion omistamassa Enso-Gutzeit-yhtiössä, Valtion Polttoainetoimisto Vapossa sekä Metsähallinnossa.

Työuran aikana säästyneet rahat riittivät tonttiin ja mökkiin Nurmesjärven rannalla, mutta eivät enempään. On jotenkin lohdutonta, että Toivo oli perustamassa eläkekassaa, mutta joutuessaan siirtymään työstä pois 1950-luvun lopussa hänellä ei vielä ollut minkäänlaista eläketurvaa. Hän oli rakentamassa turvaverkkoa, mutta putosi itse ennen kuin se tuli valmiiksi.

Nimittäin: Pohjois-Karjalan Puuteollisuustyönjohtajain yhdistys päätti Lieksassa pidetyssä kokouksessaan 22.9.1929 liittyä Teollisuusvirkailijain liittoon. Liitossa oli meneillään eläke- ja hautausapukassojen perustaminen ja "innostunut ja toivorikas mieliala vallitsi kokouksessa". Yksi niistä, jotka lupautuivat jäsenmaksujen kerääjiksi ja uusien jäsenten vastaanottajiksi oli Toivo Luostarinen Nurmeksesta.[330] 

Eeva-Maija kirjoitti ylioppilaaksi ja kouluttautui opettajaksi. Eskon koulunkäynnin katkaisi sota. Hän ehti käydä samat viisi luokkaa oppikoulua kuin isänsä, mutta määrättiin koulutukseen ja sotaan syksyllä 1943 18-vuotiaana. Kantakortin ja sotilaspassin mukaan isä otti osaa Suursaaren taisteluun Suomenlahdella kesällä 1944, mutta hänen oma kertomuksensa tapahtumista viittaa paremminkin Teikarinsaaren taisteluun. Ne näyt, äänet ja tunteet seurasivat häntä vuosikymmeniä. Rauhan tultua hän ei päässyt siviiliin, vaan joutui suorittamaan vielä asevelvollisuuden raivaamalla miinoja Suomenlahdella vuoden 1945 loppuun saakka.

Sen jälkeen pulpetti ei enää isää houkutellut. Hän kouluttautui puuteknikoksi ja teki pitkän ja ansiokkaan työuran Saastamoisen tehtaalla Kuopiossa, Pallaksen rullatehtaalla Lahdessa ja Upon muovitehtaalla Nastolassa.

Pallas Oy. Vuosi ja kuvaaja eivät tiedossa, Lahden museot.[331]

Koska Toivo ja Helmi olivat ajautuneet taloudelliseen ahdinkoon ja Helmi tarvitsi paljon hoivaa, Eeva-Maija ja Esko tukivat heitä taloudellisesti. Mätäsvaarassa melko lähellä vanhempiensa kotipaikkaa Nurmesta opettajana työskennellyt Eeva-Maija majoitti Helmin ja Toivon talvisin työasuntoonsa ja osallistui hyvin paljon äitinsä hoitoon.

Esko ja äitini Lyyli, Pitkärannasta kotoisin olleen Keskiön (ent. Gerasimov) evakkoperheen tytär, avioituivat Kuopiossa vuonna 1948, ja sisareni Eeva-Liisa ja Tuula syntyivät siellä. Perhe muutti1956 Lahteen, missä synnyin minä. Äitini Lyyli oli käynyt keskikoulun, mutta sanoi aina vähätellen, että sota-aikaan vaatimukset eivät olleet korkeita. Saksan ehtojen suorittaminen oli ollut kova paikka ja jäänyt mieleen, sillä hän kertoi siitä tarkan ja elävän kuvauksen 94-vuotiaana ja jo muistisairaana.

Äiti oli välillä kotirouvana ja teki välillä toimistotöitä. Pisimpään hän työskenteli kuitenkin Luhdan vaatetustehtaan varastotyöntekijänä. Perheemme elämä ei ollut vaurasta, mutta meni koko ajan eteenpäin. Kaava oli silloin tyypillinen: auto, omistusasunto, kesämökki. Ja sitten vähän suurempi mökki vähän suuremman järven rannalla.

Me kaikki kolme lasta kirjoitimme ylioppilaiksi ja teimme työuramme julkisella sektorilla terveydenhuollon, opetuksen ja hallinnon tehtävissä. Meillä on yhteensä seitsemän lasta, jotka työskentelevät pääosin yksityisellä sektorilla ammateissa, joita ei kaikkia meidän aikanamme ollut. Heidän työuransa ovat vaihtelevampia ja kansainvälisempiä sekä enemmän tiedonkäsittelyn ja yritysosaamisen taitoa vaativia kuin meillä, mutta epävarmempia. Kovin moni heistä tuskin saa ansiomitalia 40 vuoden palveluksesta saman työnantajan leivissä.

Mutta siis: Suvun leipä tuli ensin maasta ja vedestä, sitten metsätaloudesta. Sen jälkeen oli vuorossa yksityissektorin teollisuus, sitten hyvinvointivaltion julkiset palvelut. Ja lopuksi käännös yksityisen puolen ja yrittämisen suuntaan.

Mietin usein, miten onnekkaaseen aikaan olen syntynyt, aikaan, jolloin oli itsestään selvää, että kaikki meni kohti parempaa: terveys, koulutus, kulttuuri, hyvinvointi ja kansojen yhteistyökin – ainakin välillä. Mikään muu ei edes tullut mieleen. Koulunkäyntiin uskottiin ja hyvinvointivaltiota rakennettiin – ja siitä hyödyttiin.

Paras aika ei ole se, jolloin on eniten rahaa, vaan se, jolloin on eniten uskoa parempaan tulevaisuuteen.

* * *

Juttusarjassa on kaksi muuta, huomattavasti tätä ensimmäistä lyhyempää osaa. Toisessa niistä kerron Suomen julkisuuden kehityksestä vuoden 1918 jälkeen kolmen Luostarisen kautta: ukkini Topin, itseni ja poikani Vertin. Olemme kaikki olleet sen verran esillä, että on jotakin kerrottavaa, mutta maa ja sen julkisuus on ollut meille hyvin erilainen. Toinen osa kertoo varatuomari Ilmari Luostarisen julkisuuden kautta Vuoksenlaakson teollisesta ihmeestä 1920- ja 1930-luvuilla. Alueesta tuli modernin Suomen näyteikkuna maailmalle, ja Enso-Gutzeitin sosiaaliohjelmia johtaneesta Ilmarista sen tärkeä esittelijä.

---------------------

VIITTEET

[1] Eversti Heikki Luostarinen nimitettiin vuonna 1992 Lounais-Suomen sotilasläänin komentajaksi Lounais-Suomen komentaja vaihtuu | HS.fi; Puolustusvoimat;jsessionid=042C00AC7B2191012102A7BDF0E26706.

[2] Eino, 93, oli vähällä ampua vahingossa Hitlerin Sivu 18 | 12.10.2019 | Iltalehti.

[3] Luostarinen | Sukunimihaku | Nimi­palvelu | Digi- ja väestötietovirasto.

[4] Luostarinen – Wikipedia.

[5] Sanna Luostarinen käyttää nykyisin sukunimeä Lius.

[6] Matti Luostarinen – CLUSTERART.

[7] Eeva Ruoff. Luostarinen, Katri (1915 - 1991) | SKS Henkilöhistoria; Patrik Nyberg. Luostarinen, Leena (1949 - 2013) | SKS Henkilöhistoria; Niklas Jensen-Eriksen. Metsäneuvos Onni Vilho Luostarinen (1888–1961) | SKS Henkilöhistoria; Tuomas Möttönen. Kauppaneuvos Paul Albin Luostarinen (1870–1940) | SKS Henkilöhistoria. Kansallisbibliografian ja Talouselämän vaikuttajat -tietokannan artikkelit ovat maksumuurin takana. Linkit eivät johda lähdeteksteihin ilman maksullista käyttäjätunnusta.

[8] sukunimi Luostarinen - Haku

[9] Kansan Voima siirtyi vuonna 1940 Joensuuhun.

[10] Iltalehden verkkosivujen Sanahaku-toiminto antoi hyvin vähän osumia, ja lähes kaikki olivat uusia. 26.10.2025 sanahaku Luostarinen tuotti vain 20 osumaa, joista 19 koski Eetu Luostarista. Yksi käsitteli Erika Vikmanin puutarhaa, jota remontoimassa oli muuan Luostarinen tosi-tv-sarjassa. Näköislehtien haku antoi laajemman kuvan lehden kirjoittelusta.

[11] Bergman-Pyykkönen, Marina, Haavisto, Vaula & Karvinen-Niinikoski, Synnöve. Perheasioiden sovittelun historia ja nykytila sosiaalihuollon osana. Teoksessa Moilanen, Johanna, Annonen, Johanna & Satka, Mirja (toim.). Sosiaalityön käänteet, s. 147 SoPhi_144_jyx.pdf.

[12] 13.08.1938 Itä-Savo no 90 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Aino pohti radiossa asutuskeskusten vaikutusta väestönkasvuun yhdessä toisen kansanedustajan, Antti Kukkosen, sekä kaupunkiin muuttaneen talonmiehen ja kotiapulaisen kanssa. Radio 14.4. 11.04.1939 Savon Työmies no 41 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Aino valittiin vuonna 1937 valtioneuvoston asettaman väestöpoliittisen komitean jäseneksi. Väestöpoliittinen komitea tutkimaan vallitsevia epäkohtia 13.11.1937 Savon Työmies no 131 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[13] Rantala, Tuomas. Agrarismin aallonharjalla. J. E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä. Turun yliopisto 2023, s. 178 Agrarismin aallonharjalla.

[14] Keskustanaisten historia Historia « Keskustanaiset.

[15] Helsingin Sanomissa julkaistiin kuitenkin Ainosta syntymäpäiväjuttu 50-vuotias Sivu 3 | 06.02.1939 | Helsingin Sanomat, lyhyt uutinen kuolemasta Kansanedustaja Aino Luostarinen kuollut Sivu 3 | 04.07.1953 | Helsingin Sanomat ja kuolinilmoitus Sivu 2 | 05.07.1953 | Helsingin Sanomat. HS:n 50-vuotisjuttu oli lyhyt ja ilman otsikkoa. Se kannattaa kuitenkin mainita, sillä lehti julkaisi sen neljä kuukautta liian aikaisin.

[16] Kevätparlamentista 16.03.1939 Karjala no 73 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Karjala ilmestyi Viipurissa. Myös Ainon esitys metsäkoulun perustamisesta Karvion valtionmaille Heinävedelle hylättiin eduskunnassa. Eduskunta käsitellyt nuoria rikoksentekijöitä koskevaa lainsäädäntöä. 16.11.1939 Savon Työmies no 132 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Heinäveden kunta lobbasi kovasti Itä-Suomen metsäkoulua kuntaan ja päätti lähettää lähetystön Helsinkiin vaatimaan asiaa. Heinäveden kunnan lähetystö Helsinkiin. 11.11.1937 Itä-Savo no 127 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[17] Aino Luostarinen. Emäntä, kunnallisneuvoksetar, Kerimäki. 20.06.1936 Itä-Savo no 66 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[18] Kts. esim. Ainon esittely/vaalimainos ennen vuoden 1939 eduskuntavaaleja 17.06.1939 Itä-Savo no 66 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ja hänen 50-vuotispäiväänsä koskeva juttu 20.06.1936 Itä-Savo no 66 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto sekä Alpon esittely ennen vuoden 1933 vaaleja 17.06.1933 Itä-Savo no 65 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ja hänen 50-vuotisjuttunsa 04.06.1936 Itä-Savo no 59 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Puhetilaisuuksien esittelyistä kts. esim. Maalaisliiton esitelmätilaisuuksia 22.06.1939 Itä-Savo no 68 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ja lobbauksesta Seutukuntamme liikenneoloihin olivat eilen tutustumassa kulkulaitosministeri Salovaara ja kulkulaitosvaliokunnan puheenjohtaja T. Janhonen 13.09.1938 Itä-Savo no 103 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[19] 10.09.1938 Itä-Savo no 102 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[20] Haku tehtiin Kansalliskirjaston digitaalisten sanomalehtien arkiston kautta Itä-Savo-lehdestä vuosina 1925–1935 hakutermeillä ”Aino Luostarinen” ja ”Alpo Luostarinen”.

[21] Suomen lehdistön historia 5, Hakuteos Aamulehti – Kotka nyheter: sanoma- ja paikallislehdistö1771–1985. Kustannuskiila 1988, s. 197.

[22] Tässä tilaisuudessa Katri Luostarinen esitti mielenkiintoisen ja opettavaisen kertomuksen, kuten myös Bertta, ja Aino lausui runoja. Kristillistä nuorisojuhlaa vietettiin Enonkoskella Rinteen Karvisella. 29.03.1930 Itä-Savo no 35 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[23] Maalaisliiton edustajaehdokkaita. Alpo O. Luostarinen 23.09.1930 Itä-Savo no 105 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Alpon aktiviteeteistä ks. myös 50-vuotias. Kunnallisneuvos Alpo O. Luostarinen Sivu 6 | 04.06.1936 | Helsingin Sanomat ja Edustajaehdokkaamme. Maanvilj. Alpo. O. Luostarinen  26.03.1924 Länsi-Savo no 36 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[24] Karjan tuotanto oli vuonna 1922 ”koko karjasta 32 lehmää 2427 kg. maitoa á 4,3 %, rasv. 104,7”. Suorannan karjaa 21.03.1924 Länsi-Savo no 34 B - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[25] Onnistunut karjapäivä Hannolanpellolla.  07.07.1931 Itä-Savo no 72 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Aino ansioitui toisessa maatalousnäyttelyssä sarjassa Siipikarja ja sen tuotteet, luokassa 57 ruokamunat, ryhmällä kananmunia ja sarjassa Lampaat uuhella nimeltä Tuku ja sen karitsoilla. Rankkasateesta huolimatta muodostui Kerimäen, Enonkosken ja Punkaharjun maatalousnäyttely maataloudelliseksi suurkatselmukseksi. Linkki vie sivulle 4, jossa Ainoa koskeva osuus on väliotsikon III Pääosasto jälkeen 20.08.1935 Savonmaa no 92 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[26] Maanviljelijäin ammattitaito huomattavasti kehittynyt. 23.02.1939 Helsingin Sanomat no 52 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[27] Jäppilän-Sorsakosken-Leppävirran tietä varten 500.000 mk. 10.09.1935 Warkauden Lehti no 102 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[28] Hanhivirran–Pölläkän maantie olisi kovin tarpeellinen. 06.03.1937 Warkauden Lehti no 26 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Kangaslammin kunnan kunnallislautakunnan puheenjohtajaksi valittiin vuonna 1939 maanviljelijä Tauno Luostarinen, joka vaati Savonmaa-lehden haastattelussa mm. maantieolojen parantamista ja losseja. Savonmaan otsikko kuului: Tappuvirtaan moottorilossi ja Viljolahden-Kangaslammin maantie kuntoon. Kangaslamminkin on päästävä osalliseksi niistä parannuksista, joista muut kunnat jo runsain määrin saavat nauttia. 10.09.1938 Savonmaa no 102 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Kateellisuuttakin siis oli.

[29] Sanomalehti Itä-Savo etsii päätoimittajaa Sivu 20 | 11.07.1958 | Helsingin Sanomat. Suku luopui lehdestä vuonna 1992. Itä-Savon omistuksesta ks. Luostarinen, Heikki, Heinonen, Ari ja työryhmä. Raportti kritiikkipajan työskentelystä. Projektina Pohjolan Työn ja Itä-Savon analyysi. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen julkaisuja, Tampere 1995, s. 29–30.

[30] Terho Luostarinen kirjoitti vuonna 1953 ilmestyneen kirjan  Heinäveden metsätaloudesta ja sen kehittämisestä | Helka-kirjastot | Finna.fi. Hän ei esiintynyt aineistossani, mutta etsin lisätietoja Helsingin Sanomien Aikakoneen kautta. Osumia tuli runsaasti.

[31] Huomattava velkomusjuttu päättynyt. 26.02.1931 Savonmaa no 23 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[32] Makkolan-Hannolanpellon maantie on nyt lopullisesti valmistunut. 24.10.1931 Savonmaa no 119 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. 

[33] Kerimäen, Punkaharjun ja Enonkosken yhteisen maatalousnäyttelyn eri toimikunnat valittu 09.06.1934 Itä-Savo no 62 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto Alpo oli päätoimikunnan puheenjohtaja ja Ainokin tärkeässä asemassa yhden toimikunnan kokoonkutsujana.

[34] Vaatetusliiton johtajat ovat keksineet kömpelön ”hoipertelemis” -keinon. Luostarinen puhaltaa äkkijyrkkien kanssa samaan hiileen. Työläisiä ei silmänkääntötempuilla petetä 27.02.1930 Kansan Työ no 48 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[35] Savonlinnan liikeapulaisyhdistyksen vuosikokous 31.01.1935 Savonmaa no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[36] Kilpa-ajoja lähiseudulla. Heinäveden Hevosystäväin Seuran ajot 16.01.1927 Savo no 12 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[37] Kilpa-ajot Heinävedellä. 10.02.1931 Warkauden Lehti no 17 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[38] Enonkosken Hanhijärven kirjastoseuran vuosikokous  19.01.1928 Itä-Savo no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Löysin ensimmäisen Hanhijärven kirjastoseuraa koskevan kokousuutisen vuodelta 1923. Enonkoski. Hanhijärven kirjastoseuran vuosikokous. 18.01.1923 Itä-Savo no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[39] Hanhijärven kirjastoseuran kuukausikokous 27.05.1930 Itä-Savo no 57 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[40] Sompasaaren urheiluseuran vuosikokous 22.11.1930 Itä-Savo no 131 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[41] Heinäveden kunnan 18.11.1930 Vapaus no 134 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Kunnissa oli valtuuston lisäksi kosolti erilaisia muita luottamustehtäviä. Savonmaa-lehti kertoi vuonna 1935 Kangaslammin kunnanvaltuuston kokouksesta, jossa valittiin kuluvan vuoden tilejä tarkastamaan Maakuntien Liiton edustaja, liikemies Veikko Luostarinen. Kunnan kiinteän omaisuuden arviomieheksi nimitettiin liikemies T. Luostarinen. Kangaslammin kunnanvaltuuston kokous 31.01.1935 Savonmaa no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[42] Pari suurta kiinnityslainaa ottaa Heinäveden kunta. 10.09.1936 Warkauden Lehti no 100 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[43] 23.02.1937 Warkauden Lehti no 21 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[44] 17.11.1934 Warkauden Lehti no 133 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[45] Kerimäen Koillinen maamiesseura 23.02.1933 Savonmaa no 22 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[46] - Kangaslammin lottien 09.03.1937 Warkauden Lehti no 27 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[47] Lotta-iltama Liperin Niinikossa. 23.03.1935 Karjalainen no 35 B - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[48] Heinäveden s:kunta ja lotat 30.01.1930 Savonmaa no 11 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[49] Jutun alku on sivulla 4 27.11.1937 Warkauden Lehti no 136 – Digitaaliset aineistot – Kansalliskirjasto ja loppuosa sivulla 6 27.11.1937 Warkauden Lehti no 136 – Digitaaliset aineistot – Kansalliskirjasto. Siteerattu kohta on sivulla 6 väliotsikon Kerhojuhla ja maamiesseuran kokous Huovilansalmella jälkeen.

[50] Liperin maatalousnäyttelyn palkintosato oli runsas. 24.08.1937 Karjalainen no 92 – Digitaaliset aineistot – Kansalliskirjasto.

[51] Marttayhdistysten vuosikokouksia. Pyssysalon marttakerhon vuosikokous 21.01.1939 Karjalainen no 8 – Digitaaliset aineistot – Kansalliskirjasto.

[52] Uusi marttayhdistys Liperiin. 09.07.1936 Karjalainen no 73 – Digitaaliset aineistot – Kansalliskirjasto.

[53] Maamies- ja sonniyhtymätoiminnasta Kesälahdella. 21.09.1937 Karjalainen no 104 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[54] Heinäveden osuuskaupan kevätkokous 16.04.1936 Itä-Savo no 41 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[55] Enonkosken osuuskassan alkuvaiheista ja kehityksestä. 22.07.1939 Itä-Savo no 80 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[56] Maalaisliiton työmaalta. Maalaisliiton Hanhijärven paikallisosaston 16.12.1933 Itä-Savo no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[57] Maalaisliiton työmaalta. Enonkosken Hanhijärven paikallisosasto 16.04.1936 Itä-Savo no 41 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[58] Raittiustyö Savonlinnassa. Pääpiirteitä Savonlinnan Raittiusseuran viime vuotisesta toiminnasta 29.01.1931 Savonmaa no 11 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[59] Kerimäen kunnanvaltuuston kokouksessa 01.10.1929 Savonmaa no 110 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[60] Nurmeksen Sepot. 04.01.1930 Karjalainen no 1 B - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[61] Miehuusiän saavuttanut Savonlinnan Riento juhli viime lauantaina. 06.12.1938 Itä-Savo no 139 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Kts. myös Savonlinnan Riennon vuosikokous oli viime sunnuntaina. 20.01.1931 Itä-Savo no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[62] Kangaslammin kunnanvaltuuston kokouksessa valittiin kunnalliset lautakunnat. 04.06.1936 Savonmaa no 59 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[63] Joensuun V.P.K:n 11.09.1934 Karjalainen no 101 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[64] 16.04.1936 Itä-Savo no 41 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Luostaristen tihentymiä ks. myös esim. 14.05.1918 Itä-Savo no 54 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; 30.01.1930 Itä-Savo no 11 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; 31.01.1935 Savonmaa no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; 15.04.1919 Itä-Savo no 42 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ja 02.02.1937 Itä-Savo no 12 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[65] Luostarinen, Reijo. Luostaristen suku Savossa ja Karjalassa. Luostaristen sukuseura ry 2016.

[66] Raittila, Pentti & Koljonen, Kari. Kriisijournalismia ennen ja nyt. Media & viestintä 2/2009, s. 63 62961-Artikkelin teksti-69946-1-10-20170322 (1).pdf. Kts. myös Koljonen, Kari. Kriisi journalismissa. Kansakunnan katastrofit ja muuttuva professio. Tampereen yliopisto 2013 978-951-44-9187-0.pdf; Koljonen, Kari & Kunelius, Risto. On vain yhteinen suru<br>Onnettomuusjournalismin muutossuuntia Kuurilasta Konginkankaalle 1957–2004 | Media & viestintä Media & viestintä 1/2005; Kuusi, Virve. “Nyt tarvitaan malttia ja yhteispeliä” : tunteiden artikulointi Helsingin Sanomien onnettomuusuutisissa 1927–2009 Helsingin yliopisto 2010.

[67] Helsingin Sanomat 9.7.1925.

[68] Karjalainen 27.8.1925.

[69] Kts. esim. Sisä-Suomi 10.7.1925 ja Lalli 11.7.1925. Toisilla välikäräjillä puolestaan tuli käsiteltäväksi ampumatapaus, jossa syytettynä oli eräs tilallisenpoika Luostarinen. Kyseessä oli pari vuotta aiemmin tapahtunut ampumatapaus, jossa miestä ammuttiin päähän. Valitettavasti Karjalainen (2.8.1930), josta jutun huomasin, ei seurannut sitä loppuun, enkä tiedä, tuomittiinko tilallisenpoika.

[70] Helsingin Sanomat 12.10.1935; Warkauden Lehti 12.10.1935 ja Warkauden Lehti 29.10.1935. Valkokaulusrikollinen oli myös eräs Luostarinen, joka tuomittiin kahdesta väärennyksestä, kolmesta petoksesta ja yhdestä kavalluksesta yhteensä 11 kuukaudeksi kuritushuoneeseen ja olemaan sen jälkeen kolme vuotta vailla kansalaisluottamusta. Warkauden Lehti 10.9.1938.

[71] Helsingin Sanomat 22.10.1927.

[72] Itä-Savo 11.2.1919.

[73] Karjalainen 14.10.1919.

[74] Karjalainen 1.7.1939.

[75] Warkauden Lehti 11.5.1935.

[76] Savon Työmies 13.7.1933. Hieman arvoitukseksi jää, mitä, mutta jotakin pahaa muuan Luostarinen oli tehnyt, koska vuonna 1931 häneltä kiellettiin lehdessä julkaistulla ilmoituksella pääsy Hoffrenien kartanon alueelle. Syyksi mainittiin huono käytös. Savon Työmies 16.1.1931.

[77] Helsingin Sanomat 13.12.1931.

[78] Helsingin Sanomat 2.3.1932.

[79] Satakunnan Kansa 18.3.1932.

[80] Savon Suunta 28.2.1936.

[81] Warkauden Lehti 10.1.1935.

[82] Itä-Savo 16.4.1936.

[83] Laatokka 15.1.1941.

[84] Kansan Voima 23.2.1928. Kuuliaiset olivat hääjuhla, johon kutsuttiin koko kylän väki.

[85] Savon Työmies 13.8.1931.

[86] Kansan Voima 12.2.1935,

[87] Karjalainen 29.12.1927. Lisää kummallisia tarinoita rikoksista, hevosista ja Luostarisista: Kallis hevonen siitä kumminkin tuli. 03.11.1931 Savon Työmies no 123 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ja Hevosta vaihdettiin miehen ollessa tajuttomana. 04.02.1932 Savon Työmies no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[88] Karjalainen 12.5.1927.

[89] Warkauden Lehti 1.2.1930. Samanlainen tapaus sattui vuonna 1936, kun 8-vuotias Luostarinen hukkui heikkoihin jäihin maidonhakumatkalla. Savon Työmies 19.12.1936.

[90] Warkauden Lehti 2.12.1937.

[91] Mikkelin Sanomat 12.10.1939.

[92] Helsingin Sanomat 31.5.1937.

[93] Helsingin Sanomat 1.7.1939.

[94] Helsingin Sanomat 19.6.1970.

[95] Helsingin Sanomat 24.4.1961.

[96] Helsingin Sanomat 6.11.1934 ja Warkauden Lehti 8.11.1934.

[97] Helsingin Sanomat 11.8.1962.

[98] Helsingin Sanomat 29.10.1961. Ks. myös esim. HS 1.12.1982 ja HS 11.8.1962.

[99] Helsingin Sanomat 26.11.1959.

[100] Niklas Jensen-Eriksen. Metsäneuvos Onni Vilho Luostarinen (1888–1961) | SKS Henkilöhistoria; Metsäneuvos O. V. Luostarinen 70-vuotias Sivu 8 | 14.02.1958 | Helsingin Sanomat ja Metsäneuvos O. V. Luostarinen kuollut Sivu 25 | 06.12.1961 | Helsingin Sanomat.

[101] Pohjois-Karjalan Uittoyhdistyksen hallituksen jäseniä. Vasemmalla O. V. Luostarinen, keskellä V.E. Lagerstedt, oikealla J. V. Karttunen. | Lusto - Suomen Metsämuseo | Finna.fi.

[102] 22.12.1938 Warkauden Lehti no 147 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Kts. myös esim. Metsäneuvos Onni Vilho Luostarinen (1888–1961): A. Ahlström Oy:n metsäpäällikkö, metsänhoitaja - Helsingin yliopisto; Tutustumisvierailu maakuntamme liikenne- ja tieoloihin alkoi eilen 08.08.1939 Karjalainen no 88 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto;  Pohjois-Karjalan liikenne- ja tieoloihin tutustutaan 01.08.1939 Karjalainen no 85 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[103] Tuomas Möttönen. Kauppaneuvos Paul Albin Luostarinen (1870–1940) | SKS Henkilöhistoria.

[104] Kauppaneuvos P. A. Luostarinen kuollut Sivu 2 | 25.01.1940 | Helsingin Sanomat. Kuolinilmoitus oli lehden etusivulla.

[105] NimikkorahastotLiittyma.aspx. En suosittele käyttämään Wikipedian artikkelia Paul Luostarinen – Wikipedia lähteenä Paavo Luostarisen elämästä, sillä siinä on useita epätarkkuuksia.

[106] 500–600 mk. tappiota tuottavat päivittäin Mikkelin Höyrylaiva Oy:n alukset 30.05.1931 Vapaus no 61 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.                   

[107] Johtaja V. Luostarinen 50-vuotias 31.07.1937 Helsingin Sanomat no 202 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[108] 10.10.1923 Vapaus no 118 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Kunnallisvaalipuhujan tehtävänä oli kiertää kuntaa vaalien alla ja esiintyä erilaisissa tapahtumissa. Liikenneyhteydet olivat huonot ja tiedotusvälineitä vähän, joten paikalliset tilaisuudet olivat tärkeä vaikuttamisen kanava. Suomalaisen puolueen vaalipuhujana (ja yleisehdokkaana) toiminut Hilda Käkikoski kertoi Pohjois-Karjalan kiertueestaan ennen vuoden 1907 eduskuntavaaleja: ”Pidin usein kaksi kokousta päivässä ja jokainen kokous kesti 5–6 tuntia ja loppui kuumaan otteluun sosialistien kanssa ja myös niiden kanssa, jotka kutsuvat itseään perustuslaillisiksi.” Huttunen, Taina. Pitkä tie Pohjois-Karjalasta Arkadianmäelle. Naisten edustajaehdokkuudet ja naiskansanedustajien kouliintumishistoria 1907–1999. Itä-Suomen yliopisto 2012, Joensuu, s. 63.

[109] Ilmari Luostarinen Sortavalan 300-vuotisjuhlissa 03.09.1932 Helsingin Sanomat no 238 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Laatokan-Karjalan Maakuntaliiton puheenjohtaja varatuomari Ilmari Luostarinen avasi Kunnallispäivät 03.11.1937 Helsingin Sanomat no 297 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Ilmari Luostarinen pankinjohtajan hautajaisissa Sortavalassa 19.04.1934 Helsingin Sanomat no 104 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Ilmari Luostarinen uuden maakuntaliiton johtoon 16.09.1935 Helsingin Sanomat no 249 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Varatuomari Luostarinen perustamassa emäntäkoulua 23.10.1938 Helsingin Sanomat no 286 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Runonlaulajien patsaan paljastustilaisuus. 30.06.1935 Helsingin Sanomat no 171 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Laatokan-Karjalan maakuntaliiton perustaminen Ilmari Luostarisen johdolla 26.09.1935 Karjalainen no 109 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Ilmari Luostarinen Karjalaisen jutussa Sortavalan laulujuhlilta 02.07.1935 Karjalainen no 72 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Ilmari Luostarinen radiossa Laatokan-Karjalan maakuntajuhlan tiimoilta 27.05.1939 Karjalainen no 57 A - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Ilmari Luostarinen isännöi suomalaisia rakennusmestareita 20.07.1937 Karjalainen no 77 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Ilmari Luostarinen pitää puheen presidentille Sortavalassa 14.04.1934 Karjalainen no 40 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Sortavalan kaupunginvaltuusto päätti lähettää Ilmari Luostarisen johdolla onnittelusähkeen presidentti Svinhufvudille 21.02.1931 Karjalainen no 21 B - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Ilmari Luostarinen ja Kalevalan laulujuhlat Sortavalassa 27.06.1935 Karjalainen no 70 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Ilmari Luostarinen isännöi toimittajia Sortavalassa 08.08.1939 Karjalainen no 88 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Ilmari Luostarinen valitaan Itä-Suomen Ilmapuolustusyhdistyksen puheenjohtajaksi 31.12.1929 Karjalainen no 150 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Kalevalan riemuvuoden Yleiset laulu- ja soittojuhlat Sortavalassa, mukana myös Ilmari Luostarinen Runonlaulajapatsaan vastaanottopuhetta pitämässä 18.05.1935 Karjalainen no 56 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[110] Kuolleita Sivu 7 | 26.02.1970 | Helsingin Sanomat.

[111] Päivästä päivään 23.09.1938 Helsingin Sanomat no 256 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[112] Kts. esim. Vaatetustyöntekijäin liiton jäsenmäärä huomattavasti kohonnut. 09.01.1928 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ja Menestyksellisiä palkkaliikkeitä S. Vaatetustyöntekijäin liitossa viime vuoden aikana huomattavasti. 17.01.1929 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 14 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. 

[113] Työaikalautakunta 10.07.1926 Warkauden Lehti no 27 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ja Helsingistä Työaikalautakunta muodostettu. 01.07.1927 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 148 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Nimityksen teki Kallion II hallitus, joka oli maalaisliiton ja kokoomuksen muodostama porvarillinen vähemmistöhallitus. Ilmeisesti SAJ:llä oli autonomia päättää työntekijöiden edustajasta.

[114] Sairaaloihin ei saada 8-tuntista työaikaa ja Valtioneuvosto myöntää edelleen 8 tunnin työaikalakiin poikkeuksia. 22.12.1927 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 297 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[115] Ammattijärjestö valinnut edustajan Geneveen. 31.03.1927 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 74 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ja Uudet sortajat! 04.04.1927 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 77 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[116] Luostarisen kansainvälisestä toiminnasta kts. esim. Pikahaastattelu vaatetustyöläisten Parisin-kongressin menosta.16.08.1927 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 187 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ja Taloudellinen pulakausi on suuresti rasittanut Norjan työväenluokkaa. 30.08.1928 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 153 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[117] Kymmenes kansainvälinen työkonferenssi 13.05.1927 Vapaus no 55 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[118] Kansainvälisen työkonferenssin kymmenes istunto toukok. 25 p:stä kesäkuun 26 p:ään. 22.06.1927 Helsingin Sanomat no 166 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[119] Vaatetustyöntekijäin liiton perustavassa kokouksessa tehtiin rakentavaa työtä suuren innostuksen vallitessa. 28.09.1937 Kansan Lehti no 223 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[120] Kuvaa sekoittivat vielä vasemmistososialistit, jotka valitsivat ammattiyhdistysliikkeen sisäisessä taistossa paikkansa lopulta sosialidemokraattien riveistä.

[121] Ammatillinen liike. Onnistunut vaatetustyöläisten iltama Turussa. 23.12.1927 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 298 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Kts. myös ”Punainen kuukausi” alkoi eilen Helsingissä erinomaisen lupaavasti. 01.12.1927 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 279 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto ja Ohranan kirjallisuuskauhu. Takavarikoineet tov. Luostariselta kirjoja Rajajoella. 24.11.1927 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 273 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[122] L-L-L-juhla Käpylässä eilen illalla. 18.01.1929 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 15 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[123] 28.08.1929 Sosialisti no 198 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[124] Kommunistijohtajat peloittelevat laillisuudella. 16.12.1929 Sosialisti no 291 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[125] Vaatetusliiton johtajat ovat keksineet kömpelön ”hoipertelemis”-keinon. 27.02.1930 Kansan Työ no 48 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Sortavalassa ilmestynyt sosialidemokraattinen Kansan Voima piti vuonna 1927 Anttia täytenä kommunistina. Kommunistit huseeraavat Ammattijärjestössä 05.04.1927 Kansan Voima no 38 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Luostarisen kimppuun kävi myös Mikkelissä ilmestynyt Vapaus: Kutomoliiton jäsenten valtaisa enemmistö ei halua kuulua aj:öön. Kommunistit eivät yrityksistään huolimatta pääse määräämään edustajakokouksessa 18.12.1929 Vapaus no 146 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[126] 29.08.1929 Työ no 99 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[127] Antti Luostarinen 50-vuotias 19.07.1937 Sosialisti no 162 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Vapaus-lehti kertoi omassa 50-vuotispäiväjutussaan, että Antti toimi Helsingin Työväentalon Ravintola oy:n hovimestarina. Antti Luostarinen 50-vuotias 20.07.1937 Vapaus no 80 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Antti Juho Luostarisen arkisto on sosialidemokraattista liikettä lähellä olevassa Työväen Arkistossa Helsingissä Arkistorakenne: Luostarinen, Antti Juho‎ (1918–1965) | Finna.fi.

[128] Kts. esim. Tampereen pukuteollisuuslakko 18.04.1928 Satakunnan Kansa no 90 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[129] Kts. esim. Vaatturityöläisten työolot Iisalmessa ja Kuopiossa tällä kertaa tyydyttävät  08.10.1938 Savon Työmies no 117 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Kuopion vaatetustyöläiset 04.10.1938 Savon Työmies no 115 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. 

[130] Kts. esim. Vaatetustyöntekijäin osastoja perustettu. 14.11.1923 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 31 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[131] Vaaliasiamiehiä. 06.06.1929 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 128 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Työläiset oman lehtensä puolesta. 08.04.1925 Työväenjärjestöjen Tiedonantaja no 81 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[132] Musta murha, valkoinen totuus – tapaus Onni Happonen | Elävä arkisto | Yle.

[133] Kinnunen, Erkki. Vastakohtien aika 1919–1944. Savon historia V, 2013 Lapuanliike Savossa – Savon historia.

[134] Siltala, Juha. Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Otava, Helsinki 1985.

[135] Erkki Kinnusen 2013 Muilutus muuttui murhaksi.

[136] Edellä mainittu lähde.

[137] Kts. Kinnunen 2013 Muilutus muuttui murhaksi.

[138] Happosen kyyditysjuttu. 22.01.1931 Karjalainen no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[139] Syytetty Luostarinen joi kahvia 23.11.1933 Ilta-Sanomat no 271 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[140] Lapuan liikkeen Pohjois-Karjalan piiri 28.02.1931 Karjalainen no 24 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[141] Arkistorakenne: Päivän piirtoja HS:lle (27.10.1933). Nro 326 | Finna.fi;  Sivu 4 | 27.10.1933 | Helsingin Sanomat 27.10.1933 Helsingin Sanomat no 289 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[142] Arkistorakenne: Päivän piirtoja HS:lle (27.10.1933). Nro 326 | Finna.fi.

[143] Sivu 5 | 23.11.1933 | Helsingin Sanomat.

[144] Sivu 5 | 23.11.1933 | Helsingin Sanomat.

[145] Happosen tappojuttu 21.12.1933 Karjalainen no 143 A - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. 

[146] Happosen juttu käsitelty loppuun. 06.08.1932 Karjalainen no 86 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. 

[147] Erkki Kinnunen Muilutus muuttui murhaksi.

[148] Uusia syytettyjä Happosen jutussa. Sivu 4 | 24.11.1933 | Helsingin Sanomat; Happosen juttu pysyi entisillä raiteillaan. Luostarista koskeva kohta sivulla 11 20.12.1933 Helsingin Sanomat no 342 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[149] Ks. esim. Hovioikeuden päätös Onni Happosen jutussa. 12.04.1934 Karjalainen no 39 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[150] 12.3.2013 Suositukset kieltävät lapsilta jogurtit, mehut ja suukottelun | Yle.

[151] (1) Atrian markkinointijohtaja Pasi Luostarinen esitteli grillauksen saloja Sivu 16 | 1.6.2004 | Iltalehti Arkisto. (2) Helsingin edustalla on kokonaisia lintuluotoja tyhjennetty munista, ihmiset käyneet niitä tuhoamassa. Asiaa selvitti Iltalehden jutussa linnustotutkija Veli-Matti Luostarinen, joka arvelee, että munarosvot myyvät juuri kuoriutumassa olleet munat potenssilääkkeeksi kiinalaisen lääketieteen palvelukseen Sivu 9 | 13.8.2002 | Iltalehti Arkisto. (3) Kerimäen riistanhoitoyhdistyksen puheenjohtaja Heikki Luostarinen esitteli metsästyssimulaattoria Ikärakenne antoi herätyksen – Metsästysseurat esillä avoimesti Kerimäen Ilon päivässä | Paikalliset | Puruvesi ja Ilon päivä korostaa Kerimäen paikallisia palveluja – "Toiveena on saada paljon väkeä liikkeelle" | Paikalliset | Itä-Savo. (4) Vaatesuunnittelija Marjatta Luostarinen tunsi Ranskan vaatetusteollisuuden kireän tilanteen, sillä hän työskenteli Ranskassa itse tällä alalla, jolla konkurssit seurasivat toisiaan Sivu 25 | 28.10.1981 | Helsingin Sanomat. (5) Rakennusinsinööri Markku Luostarinen puolestaan kertoi valmistalosta, jossa oli mahdollisesti vaaralliseen homeeseen johtava rakennusvirhe 24.2.1998 Valmistaloissa on vesivaurioon johtava rakennevirhe | HS.fi sekä toisessa jutussa rakennusten kuntoarvioinnista Kunto- arvioija tarkastaa asunnon päältä päin | HS.fi 17.3.1998. Päijät-Hämeen keskussairaalan ylilääkäri Markku Luostarinen sanoi, että sairaala aikoo kaksinkertaistaa mahalaukun ohitus- ja pienennysleikkauksien määrän 30:sta 17.8.2008 Suomalaisten liikakiloja häädetään yhä useammin vatsaleikkauksin | HS.fi. MTT:n vanhempi tutkija Sari Luostarinen kertoi, että biokaasuvoimalassa ei synny metaanipäästöjä, ja se tekee sianlannastakin lähes hajutonta 10.5.2009 Tutkimusnavetan lanta tuottaisi sähköt yli 20 talolle | HS.fi. Lauttasaaren Pyörä -liikkeen toimitusjohtaja Jari Luostarinen tiesi, paljonko ja minkälaisia nastoja on heitelty pyöräteille pyöräilijöiden kiusaksi 25.7.2010 Kiusaajat levittävät nastoja pyöräteille | HS.fi.

[152] Haminan laivaromu -yrityksen myyntimies Arto Luostarinen esitteli vuonna1983 Achilleus-aluksen myytävää irtaimistoa Sivu 9 | 26.07.1983 | Helsingin Sanomat.

[153] Suomalaisia lastuvarjostimia viedään runsaasti ulkomaille Sivu 10 | 07.06.1966 | Helsingin Sanomat.

[154] Kuolleita. Ellen Luostarinen Sivu 14 | 23.09.1979 | Helsingin Sanomat.

[155] Kuolleita. Toimittaja Paavo Luostarinen Sivu 18 | 18.09.1986 | Helsingin Sanomat.

[156] 12.5.1998 Vesijettikilpa tuhoisaa linnustolle | HS.fi.

[157] 18.8.1998 Vesijeteillä aiheutetaan myös haittoja | HS.fi.

[158] Valkosaaren minihotelli häiritsee pesintää | HS.fi.

[159] Ks. esim. Suomen monikansallisten kerho kasvaa Sivu 25 | 18.10.1983 | Helsingin Sanomat; Suomessa vain yksi yhtiö monikansallinen Sivu 35 | 10.12.1978 | Helsingin Sanomat ja Näin Suomea sijoitetaan maailmankartalle Sivu 52 | 17.01.1988 | Helsingin Sanomat s. B 1.

[160] Oulun yliopisto tutkii: Iijoen rakentaminen ei tuo Iijokilaaksoon pysyvää työtä Sivu 8 | 10.08.1984 | Helsingin Sanomat. Toinen aineistoon sattunut esimerkki oli Tampereen yliopiston julkishallinnon pro gradu -työ, tekijöinä Ari Luostarinen ja Kari Kuisti, joka käsitteli teatterinjohtajien työn monipuolisuutta. Se sopi jutun aiheeksi: Hallinnon tutkijat kiinnostuivat teatterista. Teatterinjohtajan kymmenen roolia Sivu 14 | 02.08.1988 | Helsingin Sanomat.

[161] 1.4.2011 Terveyskeskustyö voi olla antoisaa | HS.fi.

[162] Oppilaille anotaan omaa lomaa Sivu 5 | 26.03.1993 | Helsingin Sanomat.

[163] 5.1.1998 Itä-Suomen yksityiskoulu päässyt vauhtiin | HS.fi.

[164] 14.2.1998 Kansa jonottaa kiltisti pitenevissä jonoissa | HS.fi.

[165] 15.7.1998 Sateinen alkukesä karkotti kävijät toreilta ja Korkeasaaresta | HS.fi; 23.7.1998 Yhä useammat yritykset ostavat omia sääpalveluita | HS.fi.

[166] 25.8.2020 Tennarijätti Vans bongasi suomalaisen mallin räiskyvät ja omaperäiset kuvitukset Instagramista: Nyt Jessica Luostariselta julkaistiin oma mallisto | HS.fi.

[167] 6.3.2025 Erika Vikmanin piha kokee Kotoisa-ohjelmassa valtavan muutoksen – kuvat ennen ja jäleen - Ilta-Sanomat; 28.2.2025 Kotoisa-ohjelman asiantuntijat kauhistuvat laulaja Erika Vikmanin kodin pihasta - Ilta-Sanomat.

[168] Keksijä karistelee yltään kylähullun mainetta Sivu 12 | 28.07.1986 | Helsingin Sanomat.

[169] Hvitträskiä palautetaan Saarisen aikaan ja asuun Sivu 13 | 10.07.1970 | Helsingin Sanomat.

[170] Luostarinen johtoon Arkkitehtiliitossa Sivu 27 | 30.11.1969 | Helsingin Sanomat.

[171] 12.10.2010 Norppakeskustelu yltyi sanaharkaksi | HS.fi.

[172] 21.11. 2019 Sisäilmaongelmista kärsivät oppilaat aletaan kerätä Vantaalla yhteen eristettyyn paviljonkiin, tilaa on 50 koululaiselle | HS.fi.

[173] 21.2.2025 S-ryhmä kehitti uudenlaisen ratkaisun - tarkoitus vähentää epämiellyttäviä tilanteita kassoilla - Ilta-Sanomat.

[174] 23.2.2020 Andrei Koivumäki muutti kahdeksan vuotta sitten Helsinkiin 400 euroa taskussa: Nyt hän on ”luksuselämällään” ärsyttävä julkkiskiinteistönvälittäjä | HS.fi.

[175] 26.1.2008 Kansalaisjärjestö syyttää ministeriötä äänestysjärjestelmän salailusta | HS.fi.

[176] 6.2.2009 Parisataa osoitti mieltään Lex Nokiaa vastaan Helsingissä | HS.fi.

[177] Jyri Luostarinen kuoli tapaturmaisesti vuonna 2009.

[178] Opetus- ja kulttuuriministeriön johdon, osastojen ja yksiköiden yhteystietoja - OKM - Opetus- ja kulttuuriministeriö.

[179] 8.8.2010 Amatööritulkit vaarantavat kansalaisten oikeusturvan | HS.fi.

[180] Luostarinen, Heikki. Mielen kersantit. Julkisuuden hallinta ja journalistiset vastastrategiat sotilaallisissa konflikteissa. Hanki ja jää, Helsinki 1994.

[181] Kysy Iltalehdeltä | Iltalehti.

[182] Florida's third and fourth lines are grinding down Edmonton in the Stanley Cup Final | Hockey - Hindustan Times.

[183] 2232/SL/95 – JSN.

[184] Risto Forss. Englanti kävi kiusaamassa, Neuvostoliitto tuli jäädäkseen Sivu 96 | 14.04.1991 | Helsingin Sanomat.

[185] Luostarinen ja Liitsola nostivat Lahden kiekkoilun humauksessa huipulle Sivu 30 | 22.10.1965 | Helsingin Sanomat.

[186] Edellä mainittu artikkeli.

[187] Reipas nosti tamperelaisten hiukset pystyyn vaikka Ilves johtikin jo 4–0 Sivu 21 | 12.01.1966 | Helsingin Sanomat.

[188] Jääkiekkoilun VK etsii miehiä: Vain yksi puolustajapari – mutta ei yhtään hyökkääjää – kelpaisi nyt MM-matkalle Sivu 27 | 23.11.1961 | Helsingin Sanomat.

[189] 8.10.1995 Tapparan veteraani Esko Luostarinen varoittelee tuomasta kentille turhia tehokeinoja Jääkiekko on yksinkertainen, lumoava taito- ja järkipeli | HS.fi; Aamulehti 8.5.2025 Tappara-legenda heräsi ilouutiseen, kun joku heitti ikkunaan kiviä – Esko Luostarisella on teoria Tapparan nimen synnystä.

[190] Odotettua laimeammat loppuselvittelyt nyrkkeilymestaruuskilpailuissa Sivu 9 | 10.04.1945 | Helsingin Sanomat. Vuoksenniskan Vesan kansainvälisten nyrkkeilykilpailuissa yhdelle toiselle Luostariselle kävi kehnosti: ”Niin hyvä mies kuin on Tiutisen Luostarinen, mies, joka kaatoi leikitellen vastustajansa unten maille, sai norjalaisen iskuista jo II erässä sellaiset paukut, että kehätuomari jo nosti Culliksen käden ylös voittajan merkkinä.” Vuoksenniskan Vesan Kansainvälisten 30.11.1933 Ylä-Vuoksi no 48 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[191] Nieminen, Jouko (toim.). Jääkenttien kiitäjät. Suomen Luisteluliitto 1908–2010 Sll-100-v-6.11.2012-spred.pdf.

[192] Myös Akseli Luostarinen osallistui juniorien painikilpailuihin samoihin aikoihin, mutta nimestä ja seurasta päätellen hän ei ollut samaa perhettä.

[193] Tasoa suomalaisessa bridgessä on tosin ollut Erik Hanssenin vuonna 2018 voittamaan maailmanmestaruuteen saakka. Kun kortit on jaettu, Juha Luostarinen sulkee ulkomaailman ympäriltään – pelkkä taito ei riitä, jos mielii bridgen mestariksi | Yle.

[194] Suomen MM-82 Lätkämestaruusturnauksen tulosseuranta Sivu 18 | 23.4.1982 | Iltalehti Arkisto Julkaistut.

[195] Vapaudenmitaleja Sivu 8 | 08.08.1940 | Helsingin Sanomat.

[196] Vapaudenmitaleja. Sivu 6 | 16.08.1940 | Helsingin Sanomat. Vapauden mitalin kirjoitusasu ja luokka ovat HS:n käyttämässä muodossa.

[197] Hengenpelastusmitali 50 suomalaiselle ja yhdelle espanjalaiselle Sivu 11 | 01.03.1968 | Helsingin Sanomat.

[198] 7.11.1998 Moni tyttö alkaa vaalia kauneutta jo kymmenvuotiaana | HS.fi.

[199] Ketään ei käy ja kukaan ei soita Helsingin Sanomat 15.9.2008; Pitäisi olla joku, joka tulisi hakemaan Helsingin Sanomat 15.9.2008.

[200] 5.9.2009 "Kunhan ei jätä yllättäen tielle" | HS.fi.

[201] 12.4.2008 Kiinnostaako ulkopolitiikka? | HS.fi.

[202] Lappeenrannassa itäviina on vaihtunut Viron-tuliaisiin Helsingin Sanomat 5.7.2010.

[203] 12.5.2020 ”Ei voida kieltää lapsilta ihan kaikkea” – Näin Helsinki avaa koulunsa torstaina | HS.fi. Eläkeläiset Eila ja Eero Luostarinen puolestaan eivät olleet huomanneet, että vihannesosastolla oli käsidesi. Eila sanoi, ettei koronavirus ole syy käyttää käsidesiä; hän käyttää sitä muutenkin. Juttu käsitteli vähittäiskaupan toimia koronapandemiassa. 1.3.2020 Kauppias tarjoaa asiakkaille käsidesit Tammiston Citymarketin vihannesosastolla, mutta ketjut eivät ole ryhtyneet poikkeustoimiin koronaviruksen vuoksi | HS.fi.

[204] Vääränlainen hakemus vei äidiltä lapsensa huoltajuuden Helsingin Sanomat 19.5.2008.

[205] Karjalan prikaatissa palveluksensa aloittanut Markku Luostarinen oli mukana yhteistupakokeilussa, ja hänellä oli siitä vain positiivista sanottavaa. 13.7.2020 Puolustusvoimat kokeilee miesten ja naisten yhteistupia, ja nähtävissä on jo positiivinen muutos, sanoo alikersantti Saana Hautala | HS.fi; Virpi Luostarista haastateltiin siltatyömaan metroliikenteelle aiheuttamasta katkoksesta. Hän sanoi, että täytyy keksiä muita liikkumisen tapoja. 16.3.2025 Metroliikenne katkeaa sillan purkamisen takia: Näin matkustajat kommentoivat | HS.fi; Helena Luostarisen poika (nimeä ei mainittu) tankkaa äitinsä autoa, koska kemianteollisuuden lakko uhkasi huoltoasemien täydennyksiä. Sivu 12 | 17.3.2000 | Iltalehti Arkisto; Tuusniemeläinen Rauno Luostarinen oli joutunut jonottamaan 3 tuntia Saunalahden asiakaspalveluun. Sivu 17 | 10.7.2009 | Iltalehti Arkisto; Superallerginen Nina Luostarinen sai allergiaoireet kuriin viiden lääkkeen yhdistelmällä. Sivu 158 | 8.5.2010 | Iltalehti Arkisto; Leena Luostarinen Jämsästä kertoi, että kaivosta loppui vesi Päijänteen pinnan laskettua kymmenen senttiä keskiarvoa alemmas. 16.11.2015 Kaivot kuivuvat sateiden vähyydestä  – ”Meillä on juokseva vesi, Jussi juoksee veden lähteestä” | Yle; Varusmies, korpraali Timo Luostarinen haki puhtaita pyykkejä varusvaraston hoitajan valvovan silmän alla. 2.1.2008 Lähes jokainen varusmies hukkaa hansikkaansa | HS.fi; Opiskelija Heidi Luostarinen sanoi HS:n haastattelussa, että ei enää käytä ylioppilaskunnan palveluja. 26.1.2008 Opiskelijat: Uusi ylioppilaskunta ei paranna palveluita | HS.fi.

[206] 2.6.2022 Savonlinnalainen Jyri Luostarinen valmistui perustason ensihoitajaksi ja työllistyi heti – "Koskaan ei voi vuoroon tullessa tietää, mitä työssä tapahtuu" | Paikalliset | Itä-Savo; 9.3.2018 Jaana Luostarisesta tuli lähidemokratiafoorumeiden käsikassara — Savonlinnan kylät ry palkkasi hänet yhteyshenkilöksi | Paikalliset | Itä-Savo; 6.11.2023 Timo Luostarinen jatkaa ISLYn puheenjohtajana - Itä-Savo; 17.12.2023 Enonkosken Vuoden yrittäjä Tuula Luostarinen ei vaihtaisi kirjanpitoa mihinkään muuhun alaan – "Olen aina pitänyt numeroista" | Paikalliset | Itä-Savo; 10.7.2024 Arkistosta | Tommi Luostarisen savusauna Makkarasaaressa antaa pitkät ja pehmeät löylyt – "Ennen aamuyhdeksää ollaan yleensä jo yksissä löylyissä käyty" | Paikalliset | Itä-Savo; 6.12.2020 Riitta Luostarinen luki vanhempiensa sota-ajan kirjeet ja oppi kutsumaan Reino-setää isäksi – Rakkaus kantoi Reino ja Kerttu Mikkolan läpi sodan, mutta lopulta jäljelle jäi vain suru | Paikalliset | Itä-Savo; 21.6.2024 Savonrannan Rönkönvaarassa tanssitaan juhannuspäivänä – Veikko Luostarinen loi lavalle ikuisen kesän | Paikalliset | Itä-Savo; 30.6.2024 Enonkosken Kalamarkkinoilla nähtiin kohonheiton SM-kilpailut ja kalankäsittelynäytös – Vuoden Kalapietari on Aki Luostarinen | Paikalliset | Itä-Savo 21.12.2021 Vuoden eränkävijä Enonkoskella on Vesa Luostarinen ja eränuori Suvi Turunen – Hirviä on tavoitemäärä ja karhukanta on pienentynyt | Paikalliset | Itä-Savo.

[207] 29.7.2013 Taidemaalari Leena Luostarinen on kuollut | Yle ja 2.11.2012 Kuolleena syntynyt arvostaa elämää | Yle.

[208] 11.1.2013 Ylväät kissapedot Taidehallissa | Yle – Leena Luostarisen näyttelystä; 4.10.2013 Räväkän tiikerinpiirtäjän muistonäyttely kerää yleisöä | Yle – Leena Luostarisen muistonäyttelystä ja 6.2.2015 Leena Luostarisen teoksia ”kateissa” – museo pyytää yleisön apua | Yle.

[209] Kitistä kertoo kolme muuta juttua: 31.1.2018 Ovatko tässä parhaat kotimaiset dokumentit? – Kulttuuricocktail – yle.fi – Parhaiden joukossa Kiti Luostarisen Naisenkaari. Artikkelissa käsitellään myös lavastamisen roolia kyseisessä dokumentissa; 28.12.2010 Elokuvaohjaaja Pekka Lehto palkitaan DocPoint-festivaalilla | Yle – Jutussa mainitaan, että Lehdon saaman Aho & Soldan palkinnon on saanut aikaisemmin mm. Kiti Luostarinen ja 19.1.2012 Valtion elokuvataidetoimikunta jakoi miljoona euroa tukea | Yle – Kohdeapurahan sai myös Kiti Luostarinen dokumenttielokuvan kirjoittamiseen.

[210] Kuka lohduttaisi kirjailijaa? Sivu 17 | 26.08.1990 | Helsingin Sanomat.

[211] 24.10.2007 Poika ja torakat - Aki Luostarinen | Keski-Suomi | Keskisuomalainen.

[212] Jari Olavi Hiltunen Kiiltomato.net Aki Luostarinen Ajan olo - Kiiltomato.net.

[213] 7.9.2012 Aki Luostarinen - Ajan olo | Savo | Savon Sanomat; 9.11.2012 Ilo elossa olosta | Turun Sanomat.

[214] Lyriikan uudet kasvot Sivu 21 | 19.12.1976 | Helsingin Sanomat.

[215] Dogmit riitelevät, elämä kuihtuu Sivu 17 | 16.09.1978 | Helsingin Sanomat.

[216] Tosiasiain multa, huomisen viima Sivu 30 | 16.12.1979 | Helsingin Sanomat.

[217] Runoilijat matkamiehinä Sivu 20 | 03.02.1982 | Helsingin Sanomat.

[218] Lyriikan vastauksia vaikeaan kysymykseen Sivu 21 | 05.12.1984 | Helsingin Sanomat

[219] Kuka lohduttaisi kirjailijaa? Sivu 17 | 26.08.1990 | Helsingin Sanomat.

[220] Sovinnaiset ja rohkeat Sivu 20 | 03.09.1995 | Helsingin Sanomat

[221] 20.2.2000 Aki Luostarinen ei tingi katsomuksestaan | HS.fi.

[222] 4.9.2007 Kesäpäivä, josta puuttui henki Aki Luostarisen romaani jää ulkokohtaiseksi | HS.fi.

[223] Patrik Nyberg 2005. Luostarinen, Leena (1949 - 2013) | SKS Henkilöhistoria; Luostarinen, Leena | Artist Register – Artists’ Association of Finland.

[224] Leena Luostarisen erityinen asema nousee esille esim. Seija Sartin 10.10.1998 julkaistussa jutussa taiteen hintakehityksestä 1990-luvun alkupuolen laman jälkeen Asemansa saavuttaneet, perinteisin... | HS.fi.

[225] Markus Ånäs, kuvat Tatu Hiltunen. Kohta hän tulee Helsingin Sanomat Sivu 48 | 02.02.2013 | Kuukausiliite.

[226] Maalaus on elämäntapa Sivu 20 | 18.09.1984 | Helsingin Sanomat.

[227] Patrik Nyberg 2005. Luostarinen, Leena (1949 - 2013) | SKS Henkilöhistoria.

[228] Leena Luostarinen teki etiketin Alkon Bordeauxille Sivu 16 | 29.10.1991 | Helsingin Sanomat.

[229] Kts. esim. Kivikoski, Karita. Taidemaalari Leena Luostarisen taide suomalaisten sanomalehtien taidediskurssissavuosina 1980–1995. Taidehistorian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 2021, s. 36–37 content.

[230] Kohta hän tulee Helsingin Sanomat Sivu 48 | 02.02.2013 | Kuukausiliite

[231] Kivikoski 2021, s. 56.

[232] Romantiikan papitar Sivu 15 | 12.05.1981 | Helsingin Sanomat.

[233] Näkemyksellistä intohimoa Sivu 31 | 15.11.1986 | Helsingin Sanomat.

[234] Ylevä ja herkkä runoelma Sivu 27 | 20.08.1988 | Helsingin Sanomat.

[235] Taidemaalari Leena Luostarinen: ”Ei maalaustaide mihinkään kuole”. Sivu 61 | 06.12.1995 | Helsingin Sanomat.

[236] Idän ympyrä sulkeutuu Sivu 37 | 04.05.1996 | Helsingin Sanomat.

[237] Kuin hengittäisi kevyttä ilmaa Sivu 23 | 30.11.1991 | Helsingin Sanomat.

[238] Kohta hän tulee Helsingin Sanomat Sivu 48 | 02.02.2013 | Kuukausiliite.

[239] Sivu 44 | 02.02.2013 | Kuukausiliite.

[240] 27.8.1998 Tahmeita tarunäkymiä | HS.fi.

[241] Leena Luostarisen näyttely Kaukoidästä. Luotu kulkemaan Sivu 20 | 13.4.1994 | Iltalehti Arkisto Julkaistut.

[242] Taiteilija Leena Luostarinen on kuollut Sivu 13 | 30.7.2013 | Iltalehti Arkisto.

[243] Ks. esim. arvio Yle TV 1:n ohjelmasta Leena Luostarinen – vuoden taiteilija Sivu 66 | 31.08.1988 | Helsingin Sanomat Kyseessä puolen tunnin henkilökuva, tekijänä Eeva Siltavuori.

[244] 3.10.1993 Lapsuuden unohtuneet kuvat Kiti Luostarinen ratkoo muistin mysteereitä elokuvan keinoin | HS.fi; 4.2.2021 Kiti Luostarista ihmetyttää: hän on tehnyt vakavia dokumenttielokuvia vaikka rakastaa huumoria | HS.fi.

[245] Römpötti, Harri. Sanokaa mitä näitte: Suomalaisen dokumenttielokuvan tekijät kertovat. Art House, Helsinki 2018.

[246] Naisenkaari | Yle Areena. Elokuva oli käynnistetty 26.10.2025 Yle Areenassa 726 593 kertaa.

[247] Kts. esim. 2.11.2012 Kuolleena syntynyt arvostaa elämää | Yle.

[248] Ks. esim. 20.4.2010 Kiti Luostarinen - tutkimusmatkalla elämässä | ET; 8.12.2019 Kiti Luostarinen: ”Kuolema kirkastaa elämän kauneuden” | Eeva ja 18.2.2022 Kiti Luostarinen on kulkenut muistisairaan rinnalla kahdesti | Voi hyvin. Kiti Luostarisesta on tehty myös mm. Suomen Kuvalehteen kaksi Hän-juttua (SK 24/1993 ja SK 12/2003) ja Anna-lehteen muutama artikkeli.

[249] 4.2.2021 Kiti Luostarista ihmetyttää: hän on tehnyt vakavia dokumenttielokuvia vaikka rakastaa huumoria | HS.fi.

[250] 7.3.2003 Kuoleman kasvot | HS.fi.

[251] 18.2.2022 Kiti Luostarinen on kulkenut muistisairaan rinnalla kahdesti | Voi hyvin.

[252] 27.12.2009 Kiti Luostarinen palkitaan urastaan | HS.fi; 27.12.2009 Sosiaalipsykologia vaihtui taiteeseen | HS.fi.

[253] Keihään vanhalla tilalla luovuus puhkeaa kukkaan Sivu 75 | 17.7.1999 | Iltalehti Arkisto Julkaistut. Kts. myös Musikaaliset Edelmannit. Toni Edelmann sävelsi Tarun sormuksesta Sivu 35 | 16.1.2001 | Iltalehti Arkisto.

[254] Kiti Luostarinen ja Se oikea Sivu 22 | 13.8.1999 | Iltalehti Arkisto Julkaistut.

[255] ”Vanhuus ei ole kirosana” Sivu 11 | 15.1.2011 | Iltalehti Arkisto.

[256] Kuoleman kasvot Sivu 33 | 7.3.2003 | Iltalehti Arkisto.

[257] Eeva Ruoff. Luostarinen, Katri (1915 - 1991) | SKS Henkilöhistoria. Nimityskiistaa käsiteltiin valtioneuvostoa myöten. Kts. esim. Sivu 10 | 29.12.1977 | Helsingin Sanomat ja Sivu 7 | 25.01.1978 | Helsingin Sanomat.

[258] Professorinpaikka avoin jo viisi vuotta. Kiista viritti keskustelun maisemasuunnittelusta Sivu 7 | 30.09.1980 | Helsingin Sanomat.

[259] Kolme maaseutumaiseman mallikylää talkoovoimin Sivu 5 | 09.04.1964 | Helsingin Sanomat.

[260] Aineistossa on Pero Luostarisen pronssiveistosten gallerianäyttelyn arvio Maailma organismina, maailma koneena Sivu 23 | 03.03.1984 | Helsingin Sanomat. Muut jutut ovat: Jyväskylän yliopisto sai veistosportin Sivu 32 | 10.10.1987 | Helsingin Sanomat; Kuvanveistäjät juhlivat Sivu 30 | 02.03.1985 | Helsingin Sanomat; Sculptor 85. Veistäjien komeat puitteet Sivu 15 | 31.03.1985 | Helsingin Sanomat ja Liike tilasta toiseen Sivu 29 | 15.10.1987 | Helsingin Sanomat.

[261] 29.4.1998 Viktor Barsokevitsch -seuralle uusi hallitus | HS.fi; 28.6.1998 Laura Luostarinen tuli Mikkelin taidemuseosta VB-keskuksen johtoon | HS.fi; 5.9.1998 VB-keskuksen Beaton-näyttelyssä 7000 kävijää | HS.fi.

[262] 24.9.2009 Kuka rohkenee Kiasman ruoriin? | HS.fi.

[263] Kts. esim. Yle 1.3.2023 Viikon Tuukka: Ongelmajätettä vai taidehistoriaa – taiteen määrä kasvaa eikä kaikkea voi säilyttää – Kulttuuricocktail – yle.fi; 11.12.2017 Laura Luostariselle ja Johanna Orakselle Aurora-mitali - SSS.fi ja 29.7.2018 Laura Luostarinen nosti Veturitallin tunnetuksi valokuvanäyttelyillä – Salon vaikeina vuosina taidemuseo oli uhattuna | Turun Sanomat.

[264] Kts. esim. 21.8.1991 Naisen aika tarttua puikkoon | HS.fi; 10.4.1998 Zagros Ensemble järjestää monipuolisen pääsiäisfestivaalin Helsingissä | HS.fi; 17.1.2018 Nyt myydään jo korkeakulttuuriakin mindfulnessilla – Patjakonsertin lepopaikat myytiin heti loppuun | HS.fi; 10.8.2020 Kouvolan Sanomat: Kymi Sinfoniettan rahoitusta uhkaa leikkuri – toimitusjohtajan mukaan nykyinen toiminta saattaa loppua | HS.fi; 8.4.2021 Kymi Sinfoniettan toimitusjohtaja Riikka Luostarinen eroaa tehtävästään – johti orkesteria 21 vuotta ja 30.8.2024 Riikka Luostarinen kiinnostui kulttuurin vaikutuksesta hyvinvointiin – Kotkaan syntyi uusi tehtävä | Paikalliset | Kymen Sanomat.

[265] Salkkarikaunottaret lupaavat villiä menoa. Anu Koskisesta ja Sanna Luostarisesta sarjan taistelupari Sivu 41 | 15.8.2001 | Iltalehti Arkisto; Salkkariväki naurattaa kesäteatterissa Pohjanmaalla. Piitu ja Sanna lemmenkipeinä emäntinä Sivu 20 | 22.7.2003 | Iltalehti Arkisto; Salatut elämät 10 vuotta. Missä he ovat nyt? Sivu 67 | 24.1.2009 | Iltalehti Arkisto.

[266] Sannan vauhtikesä Sivu 50 | 18.5.2004 | Iltalehti Arkisto; Salatut elämät -sarjan Elina. Sanna Luostarinen tuntee myös julkisuuden kääntöpuolen Sivu 20 | 7.3.2000 | Iltalehti Arkisto.

[267] Naiset puuttuvat tyystin EY-neuvotteluista. Suomen kohtalo näiden miesten käsissä Sivu 6 | 20.3.1992 | Iltalehti Arkisto Julkaistut.

[268] Päivi Luostarinen näkee kotiavun tasa-arvokysymyksenä. Suomalaisnaiset kaksoisroolin ahdingossa Sivu 9 | 21.8.1996 | Iltalehti Arkisto Julkaistut.

[269] 2.5.2019 Ensi viikolla tulee 100 vuotta siitä, kun Britannia tunnusti vitkutellen Suomen: HS kokosi seitsemän ohjetta, joilla selviää brittien kanssa diplomaattisesti | HS.fi.

[270] 1.6.2019 Suomen Lontoon-suurlähettiläs muistaa päivän, jolloin brexit voitti: ”Ministeriön virkamiehet olivat äärimmäisen järkyttyneitä” | HS.fi.

[271] Päivi Luostarisen teoksia ovat Kärrynpyöräkesä (2000), Siivetönkin lintu lentää (2003) sekä Kipinöitä ja kapinoita (2006). Ritva Luostarisen kirjat löytyvät hänen Wikipedia-artikkelistaanRitva Luostarinen – Wikipedia.

[272] Luostarinen | Sukunimihaku | Nimi­palvelu | Digi- ja väestötietovirasto.

[273] Erkin kantakortti löytyy Kansallisarkistosta digitalisoituna Kuvien tarkastelu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia.

[274] Sotasampo | Menehtyneet 1939-45.

[275] Luostarisen talon (Kangaslampi) loiset perunankaivuussa 1911. | Työväen Arkisto | Finna.fi.

[276] Veikko 1971: Dental pulp response to trauma: an experimental study in the ratLuostarinen, Veikko , Turun yliopisto; Reijo 1979: Foreign operations of the firm : their quantitative structure and the factors behind them | Aalto-yliopisto | Finna.fi, Helsingin kauppakorkeakoulu; Matti 1982: A social geography of hydro-electric power projects in northern Finland : personal spatial identity in the face of environmental changes | Itä-Suomen yliopisto | Finna.fi, Oulun yliopisto; Heikki 1994: Mielen kersantit, Tampereen yliopisto; Riitta 1995: Studies on (n-3) polyunsaturated fatty acids : with special reference to cardiovascular disease, Luostarinen, Riitta , Upsalan yliopisto; Markku 1996: Nissen fundoplication for gastroesophageal reflux disease : long-term results and functional effects | Tampereen yliopisto | Finna.fi, Tampereen yliopisto; Minna 2002: Synthesis and characterisation of novel resorcarene derivatives Luostarinen, Minna , Jyväskylän yliopisto; Liisa 2003: Neurological manifestations in coeliac disease | Jyväskylän yliopisto - Jykdok | Finna.fi, Tampereen yliopisto; Sari 2005: Anaerobic on-site wastewater treatment at low temperatures | Varastokirjasto | Finna.fi, Jyväskylän yliopisto; Kari 2006: Resource management methods for Qos supported networksLuostarinen, Kari , Jyväskylän yliopisto; Lauri 2015: Novel virtual environment and real-time simulation based methods for improving life-cycle efficiency of non-road mobile machinery | Itä-Suomen yliopisto | Finna.fi, Lappeenrannan teknillinen yliopisto; Tapio 2015: Joint effects of infections with different types of human papillomavirus on risk of cervical neoplasia | Helka-kirjastot | Finna.fi, Helsingin yliopisto; Teemu 2015: Studies on hemodynamics and coagulation in neuroanesthesia - Helsingin yliopisto; Nina 2023: Paikkaleikkejä ja leikin paikkoja: leikillisillä taideinterventioilla kohti paikkaempatiaa - Lapin yliopiston tutkimusportaali, Lapin yliopisto; Tiia 2023: Sedimentary sea-ice proxies in the Arctic: seasonal production, vertical export and taxonomic insights, Helsingin yliopisto; Annu 2025: Developing efficient methods for ex vivo manufacturing of CAR T-cell therapeutics, Helsingin yliopisto; Samu 2025: TRPA1 in skin and lung inflammation | Tampereen yliopisto | Finna.fi, Tampereen yliopisto.

[277] Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka, Turun yliopisto 2005  Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka.

[278] F[sub A](II)-keskuksien käyttö optisina muisteina ja kytkiminä | Itä-Suomen yliopisto | Finna.fi 1997.

[279] Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymä tiedottaa: Lääkintöneuvoksen arvonimi kirurgian ylilääkäri, lääketieteen tohtori, dosentti Markku Luostariselle - ePressi.

[280] Luostarinen, Reijo. Luostaristen suku Savossa ja Karjalassa 2016, s. 155–156.

[281] Heinäveden kunnallisvaaleissa esiintyvät porvarilliset listat. 31.10.1936 Savonmaa no 122 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[282] Taide. Nurmeksen seuranäyttämö 27.10.1927 Karjalainen no 121 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[283] Lemonsoftin Alpo Luostarinen on vuoden nuori toimitusjohtaja– Future Leaders palkitsi pörssiyhtiöiden nousevat nimet | Talouselämä. Esimerkiksi voi mainita myös tämän nimityksen vuonna 2016: Pasi Luostarinen Atria-konsernin markkinoinnista ja markkinatiedosta vastaavaksi johtajaksi.

[284] Kappalainen Tarja Takala-Luostarinen eläkkeelle – Järviseudun sanomat.

[285] Blogger – käyttäjäprofiili: Jorma L.

[286] Kerimäen kunnan keskuslautakunta. Ehdokaslista N:o 1 16.11.1923 Vapaus no 134 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[287] Työväestö voitti vaalit Enonkoskella. Valtuuston työläisedustus lisääntynyt yhdellä edustajalla. 08.04.1929 Vapaus no 41 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[288] Kuokkalan pienviljelijäosaston vuosikokouksessa 25.01.1930 Vapaus no 11 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Pienviljelijöiden yhdistysten luonne näyttää olleen vaihtelevasti poliittinen ja ammatillinen. Osan toiminta ainakin Mikkelin vaalipiirissä painottui yhteistoimintaan ja tiedonjakoon, toisilla politiikka oli tärkein aihe.

[289] Perunanviljelyskilpailusta 18.02.1927 Vapaus no 21 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[290] 22.12.1928 Kansan Voima no 147 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[291] Rantala, Tuomas. Agrarismin aallonharjalla. J. E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä. Turun yliopisto, 2023 Agrarismin aallonharjalla.

[292] Maalaisliiton työmaalta. Paikallisosasto perustettu Enonkosken Hanhijärvelle. 25.02.1933 Itä-Savo no 23 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[293] Maalaisliittolaisuus Savonlinnan seudulla 28.01.1927 Vapaus no 12 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. 

[294] Pikku-uutisia Terveisiä eduskunnasta 08.03.1930 Vapaus no 29 A - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[295] Eilinen Happosen murhajutun käsittely muodostui huomattavasti tuloksellisemmaksi kuin aikaisemmat. 26.10.1933 Savon Työmies no 122 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Juttu jatkuu sivulla 2.

[296] Vaalit toimitetaan maanantaina ja tiistaina. Sos.-dem. työväen ja pienviljelijäin edustajaehdokkaat Mikkelin läänin vaalipiirissä. 28.06.1929 Vapaus no 73 A - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Vapaus esitteli Emilin saavutuksia myös tämän täyttäessä 50 vuotta: Emil Luostarinen 50-vuotias 08.12.1936 Vapaus no 139 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[297] 19.06.1929 Vapaus no 70 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[298] 30.11.1928 Vapaus no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[299] Albin Luostarinen 26.05.1926 Vapaus no 59 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[300] Antti Luostarinen 80-vuotias.  26.07.1938 Kansan Voima no 81 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[301] 04.03.1919 Savon Sanomat no 25 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[302] Kts. esim. Heinäveden rokotuksista Pekka, Antti ja Albin Luostarisen taloissa. Kuulutus 11.02.1924 Vapaus no 18 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[303] Sukunimi-info. Haku tehty lokakuussa 2025.

[304] Hakutulokset - Kansallisarkisto | Katiha.

[305] Luostaristen sukuseura ry.

[306] Tuomas Salsteen ylläpitämän Sukunimi-info-sivuston mukaan Luostarisia asui vuonna 2010 Enonkoskella 33 ja Heinävedellä 78 kappaletta Luostarinen: Sukunimi-info. Samana vuonna 2010 asukasluku oli Enonkoskella 1615 ja Heinävedellä 3912. Luvut perustuvat Enonkoskea ja Heinävettä käsitteleviin Wikipedia-artikkeleihin Enonkoski – Wikipedia ja Heinävesi – Wikipedia, joissa lainataan Tilastokeskuksen tietoja paikkakuntien väestökehityksestä 1980–2020. Asukasluku on vähentynyt kummassakin kunnassa sen jälkeen, Heinävedellä hyvin jyrkästi.

[307] Ks. esim. Löydä LUOSTARINEN nimen alkuperä. - Geneanet ja Heikki Syrjälä. Kahden uskonnon luostareita. Teoksessa Luostarinen, Reijo. Luostaristen suku Savossa ja Karjalassa 2016, s. 6.

[308] Luostarinen: Sukunimi-info.

[309] Luostarinen, Heikki. Tampere – valkean hiilen valoisa kaupunki 2.7.2024 Journalismin Suomi -blogi Tampere – valkean hiilen valoisa kaupunki.

[310] Ks. esim. Minna Pölkki. Laivojen hautausmaa 13.6.2023 Nuorena kuollut mahtimies jätti jälkeensä vedenalaisen ”hautausmaan” | HS.fi

[311] Kangaslammin seurakunta saa kirkkoonsa alttaritaulun 16.02.1928 Savonmaa no 19 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Antti Luostarisen nekrologi ja kuolinilmoitus julkaistiin Itä-Savo-lehdessä: 04.06.1927 Itä-Savo no 61 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[312] "Pienissä kunnissa asiakkaan palveleminen on yhä keskiössä" – tekninen johtaja Mikko Luostarinen kokee kuntakentän läheiseksi | Paikalliset | Heinäveden Lehti; Luostarisen Masan Putkivirma Ky - Heinävesi - LVI-alan työt | Fonecta Caller.

[313] Luostarinen Ari. Heinäveden urheilun historia, 2011 Heinäveden urheilun historia | Kuopion kaupunginkirjasto | Finna.fi ja Heinäveden yleisurheilu 1900–2000, 2000 Heinäveden yleisurheilu 1900-2000 | Kansalliskirjasto | Finna.fi.

[314] Yhdistykset - Heinävesi.

[315] Äidinäitini Maria tapasi Raja-Karjalan Pitkärannassa Ivan (Johannes) Gerasimovin. He avioituivat, saivat viisi lasta ja muuttivat nimensä vuonna 1935 Keskiöksi. Perhe ei ollut rikas, kaikkea muuta. Sitten oli edessä kaksi evakkomatkaa, joiden päätteeksi perhe asettui Kuopioon.

[316] Lyhyt maininta ilman otsikkoa sivun 5 6. palstan lopussa 27.06.1936 Karjalainen no 68 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[317] 28.1.2022 Sata vuotta sitten Suomen hirvikanta oli henkitoreissaan, kunnes sen pelastajaksi tuli metsänhoitaja Rosenbröijer | Yle.

[318] Kuolleisuus kohosi yli 10 prosentin myös Heinävedellä, Pielavedellä ja Leppävirralla. Wirilander, Hannele. Katovuosien koettelemukset. Teoksessa Savon historia IV, 2008 Katovuosien koettelemukset – Savon historia.

[319] Ei mennä ihan 1500-luvulle, minne ”Palvalahden Luostaristen” sukuhaaran vaiheita voisi Ari Kolehmaisen mukaan seurata. Kolehmainen kirjoittaa aiheesta Luostaristen suku Savossa ja Karjalassa -kirjan artikkelissa Luostaristen lähtötilanne 1540-luvulla Savossa, s. 10–28. Aloitetaan vuodesta 1746, jolloin vihittiin Matti Luostarinen ja Anna Juhontytär Kinnunen. He olivat torppareita Heinäveden Pirttimäellä ja saivat kuusi lasta, joista ainakin neljä perusti oman perheen.

Matin ja Annan poika Juhana avioitui vuonna 1771 Maria Makkosen kanssa. He saivat 11 lasta, joista kolme kuoli pienenä, mutta ainakin kuusi perusti oman perheen. Matti ja Anna asuivat ensin Pirttimäessä, mutta muuttivat viidennen lapsen syntymän jälkeen Liperin Orvisaloon. Muuttomatka oli Luostaristen pienipiirteisessä maailmassa varsin pitkä, 75 kilometriä. Linnuntietä kuitenkin selvästi vähemmän. Matin ja Annan yhteiskunnallisesta asemasta ei ole tietoa.

Mutta sitten noustaan sosiaalisessa asteikossa ripeästi. Juhanan ja Marian poika Erkki ja Katariina Antintytär Lappalainen vihittiin vuonna 1815, ja heidän mainitaan omistavan Ollilan tilan Liperin Ruokalahdella (Roukalahdella). He saivat viisi lasta, joista yksi kuoli lapsena, mutta muut elivät aikuisikään ja perustivat perheen. Liperin Orvisalo on 15 kilometrin päässä Roukalahdesta. Sitten tulevat Erkki ja Anna, joista pääteksti lähtee liikkeelle.

[320] Wirilander, Kaarlo. Väestö. Savon historia III, 1989  II VÄESTÖ – Savon historia.

[321] Joensuu, Pielisjoki | Pohjois-Karjalan museo | Finna.fi

[322] Hautauksia. 20.03.1934 Karjalainen no 32 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[323] 24.11.1934 Karjalainen no 134 B - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[324] Metsämiesten hiihdot 05.04.1927 Karjalainen no 38 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

[325] 16.03.1929 Karjalainen no 32 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[326] 28.06.1930 Karjalainen no 68 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[327] 22.03.1932 Karjalainen no 32 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[328] Siltala 1985, s. 681.

[329] Kts. esim. 15.01.1938 Warkauden Lehti no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[330] Pohjois-Karjalan teollisuusvirkailijat yhtyvät. 24.09.1929 Karjalan Maa no 107 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[331] Pallaksen rullatehdas | Hakutulokset | Finna.fi.