Ilmari Luostarisen kyydissä ”Suomen Ruhrille” – uljaan mutta unohdetun mediahehkutuksen loisteeseen

HEIKKI LUOSTARINEN – Imatralla ilmestyvä sanomalehti Ylä-Vuoksi kirjoitti 5. syyskuuta vuonna 1936 näin:

”´Ruhristamme´ on kirjoitettu romaaneja, täytetty sanomalehtien palstoja sanoin ja kuvin, retkikuntia täällä käy päivittäin ja viikoittain kymmenittäin tutustumassa ihmeellisen Ylä-Vuoksen laaksoon, jossa teollisuuslaitos pyörii teollisuuslaitoksen kyljessä.” [1]

Jutussa on pientä, mutta vain pientä toimittajalle sallittua liioittelua. Romaaneja ei luultavasti ollut tuolloin kuin yksi, Erkki Ilmarin vuonna 1935 julkaistu Kaukopää.[2] Eikä retkikuntia ihan kymmenittäin päivittäin ja viikoittain laaksossa pyörinyt, mutta kaikenlaisia vierailijoita ja valtuuskuntia kävi kyllä Vuoksenlaaksossa taajaan: presidenttejä, ministereitä, kansanedustajia, teollisuusjohtajia, korkeita virkamiehiä, poliiseja, palomiehiä, insinöörejä… Ja tietysti myös toimittajia.

Ja alueen ihmeellistä edistystä tuotiin katsomaan myös Ruotsin prinssi Gustaf Adolf, Viron riigivanem (valtionvanhin) Konstantin Päts, Englannin korkea edustaja lordi Plymouth ja suuri joukko hieman vähäarvoisempaa ulkomaiden väkeä.

Lehtien palstojen täyttyminen oli täysin totta. Vuoksenlaakson teollisuuden kasvua todistavia juttuja oli Suomen sanoma- ja aikakauslehdissä sadoittain, pääosa vuosina 1934–1937. Otsikot ylittivät sivut laidasta laitaan ja näyttävät valokuvat keräsivät katseita.

Helsingin Sanomat 29.5.1937 s. 9. Vasemmalla yleiskuva Imatran rautatehtaasta. Oikealla ylhäällä Vuoksenniska Oy:n ”kaunis moderniviivainen virkailijakerhorakennus” ja alhaalla siroina rakenteina nouseva teräs- ja valssausosasto. Kuvaaja ei tiedossa.

Vuoksenlaaksoa – jota kutsuttiin myös Ylä-Vuoksen laaksoksi tai Ylä-Vuokseksi – kuvattiin lehtijutuissa tavalla, josta saivat olla ylpeitä paitsi tehtaita rakentaneet ja johtaneet insinöörit, myös arkkitehti Väinö Vähäkallio, jonka suunnittelemia olivat muun muassa Kaukopään sulfaattiselluloosatehdas ja lukuisat alueen funkisrakennukset. Korkeiden piippujen ja selkeiden linjojen näkymät jäivät elämään muistomerkkinä teollisen, modernin Suomen syntymisestä.

Suomen Kuvalehti 30.11.1935. Kuvateksti: ”Yöllistä ´Suomen Ruhria´: Enson sulfiittitehdas.”[3] Kuvaaja ei tiedossa.

Alueen teollisuus kutsui myös journalisteja kohmelokaupalla paikalle mukaville ja tietorikkaille retkille, joilla nähtävyydet ja kestitykset seurasivat toisiaan ja saattoi sattua, että lehdistön edustaja heräsi Imatran Valtionhotellissa jalat tyynyllä ja pää jalkopäässä.

Kyseessä oli ajan suuri mediahehkutus, ilmiö,josta jokaisen lehden piti kirjoittaa ja ylittää ylisanoilla kilpailijansa. Ainoan poikkeuksen teki sosialidemokraattinen lehdistö, joka kehui kyllä Vuoksenlaakson teollisuuden kehitystä, mutta jaksoi muistuttaa työväestön huonoista palkoista ja poliittisesta sorrosta.[4]

Journalismin Suomi kertoo kolmen jutun sarjassa Suomen ja sen mediajulkisuuden kehityksestä itsenäisyyden ajalla Luostarinen-nimisten ihmisten kautta. Sarjan ensimmäinen osa Muutama tuhat tavallista Luostarista ilmestyi marraskuun lopussa 2025.

Mistä oli kyse? Vuoksen yläjuoksun varrelle ja Saimaan rannalle lähelle joen suuta kehittyi 1920- ja 30-luvuilla teollisuuslaitosten, voimalaitosten ja yhdyskuntien noin 20 kilometrin pituinen nauha, jossa ennen talvisodan alkua sijaitsi 25–30 tehdasta ja asui 20 000–25 000 ihmistä ja jota alettiin kutsua ”Suomen Ruhriksi”. Suurin ja kuuluisin taajama oli noin 10 000 asukkaan Enso, joka tunnetaan nykyisin nimellä Svetogorsk.

”Ylä-Vuoksen teollisuuslaitokset 1938. Vuoksen vesivoima houkutteli teollisuusyrittäjiä jo 1800-luvulla, jolloin rakennettiin Enson ja Tainionkosken tehtaat. Imatran vesivoiman valjastaminen 1920-luvulla käynnisti uuden teollistumisjakson, ja Ylä-Vuoksen alueesta kasvoi 1930-luvulla Suomen tärkeimpiä teollisuuskeskuksia ja siitä alettiin puhua Suomen Ruhrina.” Kuva ja kuvateksti Ahvenainen 1992, 318.[5]

Vuoksenlaaksosta tuli 1930-luvun puolimaissa teknistyvän, vaurastuvan ja kansainvälistyvän Suomen symboli, helmi, jota esiteltiin ylpeydellä. Mediahehkutukselle oli perusteet. Vuoksenlaaksoon rakentui lyhyessä ajassa suomalaisittain, eurooppalaisittain ja jopa maapallon mitassa tarkastellen poikkeuksellisen suuri ja nykyaikainen puunjalostuksen sekä kuparin, raudan ja teräksen tuotannon teollinen keskittymä. Talouselämä-lehti kirjoitti vuonna 1938, että Vuoksenlaaksosta kasvanee ennen pitkää Suomen suurin teollisuusseutu.[6] Uljaan teki hehkutuksesta sen avoin ylpeys ja usko edessä odottavaan loistavaan tulevaisuuteen.

Eikä tästäkään ihmeestä olisi mitään tullut ilman Luostarisia. Kerron Vuoksenlaakson suuren mediahuomion vuodet Enso-Gutzeitin johtoon kuuluneen varatuomari Ilmari Luostarisen elämän ja työn kautta. En tunne Ilmaria muuta kuin lehtien ja kirjallisuuden kautta enkä tiedä olevani hänelle ainakaan kovin läheistä sukua. Kiinnostuin hänestä siksi, että näin hänen ja hänen perheensä elämässä paljon yhteistä isänisäni Toivon ja isänäitini Helmin elämän kanssa. Ilmari Luostarinen eli Vuoksenlaaksossa vaimonsa Lolan ja kahden lapsensa, Maijan ja Villen, kanssa hyvin samanlaista elämää kuin isovanhempani Nurmeksessa ja Leppävirralla aivan samaan aikaan lastensa Eskon ja Eeva-Maijan kanssa. Kuten Toivon, myös Ilmarin tausta oli vaatimaton ja mieli isänmaallinen. Toivon isä oli kalastaja, Ilmarin isä räätäli. Miehet saivat leipänsä metsäteollisuudesta, ja pomoja kun olivat, myös särvintä leivän päälle. Karummassa pohjoisessa hieman niukemmin kuin vauraammassa etelässä.

Tässä kirjoituksessa kulkee rinnakkain kaksi toisiinsa kietoutunutta lehtijuttujen avulla rakennettua juonta. Toinen kertoo Suomen Ruhrin synnystä ja kehityksestä, toinen Ilmari Luostarisen elämästä. Ilmari oli tärkeä Vuoksenlaakson menestyksen rakentaja, ja laakson kokemukset vaikuttivat hänen koko loppuelämäänsä.

Vuoksenlaakson teollisuuden nopein kehitysjakso alkoi Imatrankosken voimalan valmistumisesta vuoden 1928 lopulla ja jatkui talouden noususuhdanteen taittumiseen vuoden 1938 aikana.  Sattumalta myös Ilmarin uran ehkä näkyvin ja tuotteliain jakso osui samoihin vuosiin. Hän tuli Enso-Gutzeitin palvelukseen Ensoon vuonna 1928 ja johti yhtiön tehtaitten työturvallisuuden ja sosiaaliohjelmien kehittämistä vuosina 1929–1937.

Ja sattumalta myös puunjalostusteollisuus ja koko Suomi teki samaan aikaan huiman poliittisen matkan autoritaarisen hallinnon partaalta vakaaseen demokratiaan. Lapuanliikkeen noususta ja IKL:n synnystä edettiin laman läpi vuoden 1936 eduskuntavaaleihin ja A. K. Cajanderin punamultahallituksen muodostamiseen. Ilmarin vajaan kymmenen vuoden tarina on myös Vuoksenlaakson ihmeen tarina, ehkä myös sen, jota kutsutaan usein talvisodan ihmeeksi. Cajander oli myös Enso-Gutzeitin hallintoneuvoston puheenjohtaja, joten tapaamme hänet vielä monta kertaa.

Ilmari Luostarinen oli usein Enso-Gutzeitin ja koko Vuoksenlaakson teollisuuden kasvot lehdistön suuntaan, opas ja matkanjohtaja, jonka tapoihin kuului ajeluttaa autollaan (Buick ainakin osan aikaa) toimittajia tutustumaan Vuoksenlaakson miraakkeleihin.  Vien teidät mukaan neljälle Ilmarin matkalle. Aivan heti ette kyytiin pääse, sillä ensimmäinen ajelu alkaa kirjoituksen osassa kaksi lähempänä puoliväliä. Jos kuumottaa jo tietää, uteliaisuutta voi tyydyttää lukemalla Martti Jukolan elävän ja seikkaperäisen kuvauksen siitä, mitä matkailijat Vuoksenlaaksossa näkivät ja kokivat: 01.10.1938 Suomen matkailu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

Kun vieraita tuotiin ihastelemaan Vuoksenlaakson savupiippujen nousua 1930-luvulla, kaksi aihetta oli yli muiden. Tärkein asia oli kasvun nopeus ja mittakaava; kaikki oli suurempaa ja nopeampaa kuin ennen, se oli, kuten usein sanottiin, ”amerikkalaista”. Enson sulfiittitehtaan 116-metrinen savupiippu, joka vielä jokin aika sitten oli Pohjoismaiden korkein, mahtuisi nyt kokonaisuudessaan Kaukopään uuden savupiipun sisään. [7] Journalistit urakoivat lukujuttuja, joissa selluloosan tuotanto kasvoi kymmenillä tuhansilla tonneilla ja rakennetiin voimala, joka jauhoi ”n. 700 milj. kilovattituntia sähköä”.

Ote Suomen Kuvalehden 30.11.1935 julkaisemasta jutusta Suomen Ruhrilta. Siinä on kaunis virke alueesta: ”Missä vähän toista vuotta sitten vielä vallitsi sydänmaan rauha, siellä kohoavat nyt mahtavat tehdaskolossit, joiden koneiden kumu kantautuu kauas ympäristöön ja joiden yöllinen ilotulitus luo hohteensa taivaalle.” [8]

Toisaalta insinöörien numerosarjojen rinnalla kulki pienempi, mutta myös hyvin tärkeä teema: Enso-Gutzeitin sosiaalinen vastuullisuus ja inhimillisyys.

Enso-Gutzeit-Tornator: henkilöjulkaisu 1.6.1934 no 2. Luostarinen käytti 1930-luvun alkupuolella usein etunimiensä alkukirjaimia O. I. (Olli Ilmari). Myöhemmin yleensä vain Ilmaria.[9]

Ja juuri tämän yhtiön puolen luomisessa ja esiin tuomisessa Ilmarilla oli tärkeä rooli, sillä hän toimi Enso-Gutzeitin tarkastus- ja huoltotoimiston päällikkönä vastuualueenaan työturvallisuus sekä työväestön sosiaalisten olojen ja palvelujen kehittäminen. Ilmari sai aikaan paljon ja näyttää olleen ensimmäinen tai ensimmäisiä Suomessa monessa asiassa. Hän oli perustamassa (mahdollisesti) ensimmäistä suomalaista teollisuuden henkilöstölehteä vuonna 1930, ensimmäistä teollisuuden nuoriso-opistoa 1934 ja ensimmäistä teollisuusyrityksen terveyshuoltolautakuntaa samoin 1934. Työturvallisuuden kehittämisessä hän ja Enso-Gutzeit olivat etummaisten joukossa ja toimivat selvästi esikuvana muille yrityksille. Enso-Gutzeitin malli, jossa yhtiön turvallisuustyö ja sosiaaliset palvelut koottiin yhden osaston ja ihmisen vastuulle, oli hänen oma aloitteensa, jonka monet suomalaiset suuryritykset ottivat nopeasti käyttöön.

On vaikea arvioida tarkasti Luostarisen itsenäistä roolia uutuuksien kehittelyssä, mutta se oli suuri. Toisaalta myös hänen esimiehensä, Enso-Gutzeitin toimitusjohtaja V. A. (Väinö) Kotilainen oli aktiivinen sosiaalisen työn kehittäjä, ja asioita ilmeisesti puitiin paljon yhdessä. Autoritaarisessa tehdasorganisaatiossa edistys kuitenkin kirjattiin usein Kotilaisen ansioksi.[10]

Ilmarissa oli karismaa ja huumoria, joka alkoi avautua minulle vähä vähältä satojen lehtijuttujen ja kymmenien valokuvien myötä. Voin olla väärässä, mutta Mauno Koiviston tapaan sanon: ”Ellemme varmuudella tiedä, millainen ihminen oli, olettakaamme, että hän oli hyvä.”

Suomalaisen metsäteollisuuden johto oli tuohon aikaan vielä paljolti ruotsinkielistä ja herraskaista. Enso-Gutzeit oli valtion omistama yhtiö, joka kasvatti suomenkielistä johtajistoa puunjalostusteollisuuteen. Yhtiön tärkeä suunnannäyttäjä A. K. Cajander katsoi metsäteollisuuden isänmaalliseksi perustehtäväksi sisällissodan jakaman maan yhdistämisen, ja tämän vision hän katsoi velvoittavan myös Enso-Gutzeitin johtoa.[11] Ilmari sopi ilmeisen hyvin tämän tehtävän toteuttajaksi.

Ilmari Luostarinen oli kiinnostava, moniulotteinen ja aikaansaava ihminen keskellä aikaa, joka oli varsin töyssyistä sisällissodan päättymisestä vuosien (noin) 1929–1932 laman kautta talvisodan alkamiseen marraskuun lopussa 1939. Hän eli läpi ja osallistui tärkeällä panoksella tuon historian jakson tärkeimpiin kehityskulkuihin: Suomen vaurastumiseen, tasa-arvoistumiseen ja edistymiseen sosiaalisesti ja sivistyksellisesti. Syystä tai toisesta hän näyttää kuitenkin unohtuneen. Esimerkiksi SKS:n Suomen talouselämän vaikuttajat -sivustolta löytää Ilmarin veljen metsäneuvos O. V. Luostarisen, mutta ei häntä. Ja myös akateeminen tutkimus näyttää sivuuttaneen turhan nopsasti Vuoksenlaakson teollistumisen kultakauden ja sen mediahehkutuksen. Tässä jutussa pääsevät kaikki kirkkaaseen valoon.

Lukijan on hyvä muistaa, että sanoma- ja aikakauslehtien kautta näkee ihmisen työstä ja elämästä vain yhden osan, sen kaikkein julkisimman. Ilmari oli esimerkiksi koulutukseltaan ja työkokemukseltaan yritysjuridiikan ilmeisen kova ammattilainen, mutta se puoli hänestä ei näkynyt mediassa oikeastaan lainkaan.

Tietolaatikko 1: Näin juttu syntyi

Kun tein juttua Muutama tuhat tavallista Luostarista, keräsin varsin laajan aineiston kaikenlaisia Luostarisia käsitteleviä lehtijuttuja koko itsenäisyyden ajalta. Törmäsin silloin usein varatuomari Ilmari Luostariseen, joka tuntui ehtivän joka paikkaan Karjalassa. Sitten selvisi, että varatuomari Ilmari Luostarisia oli kaksi. Heidän koulutuksensa oli sama, kumpikin toimi asianajajana uransa alussa ja kumpikin kuului kokoomukseen. Heidän ikäeronsa oli vain kuusi vuotta ja heidän asuinpaikkojensa etäisyys vain noin sata kilometriä.

Ensimmäinen varatuomari Ilmari Luostarinen syntyi Heinävedellä vuonna 1890 ja kuoli 1970. Hän vaikutti erityisesti Sortavalassa ja toimi mm. kaupunginvaltuuston puheenjohtajana. Kerroin edellisessä jutussa hänen elämäntarinansa pääkohdat. Tämä toinen, Olli Ilmari Luostarinen, syntyi Lapinlahdella vuonna 1894 ja kuoli 1974. Kutsutaan häntä Vuoksenlaakson Ilmariksi.[12]

Tätä juttua varten keräsin lisää aineistoa kahdesta eri suunnasta. Olin yhtäältä kiinnostunut Vuoksenlaakson teollisesta kehityksestä sotien välisenä aikana, ”Suomen Ruhrin” syntymisestä sekä sitä käsittelevästä sanoma- ja aikakauslehtien aineistosta. Etsin (1) Kansalliskirjaston digitaalisen sanomalehtiarkiston kautta juttuja hakutermillä ”Suomen Ruhr” vuosilta 1918–1939. Haku tuotti yli 400 osumaa, joista kävin läpi suurimman osan. Rajasin aikakauslehtien haun (2) hieman tarkemmin vuosiin 1928–1939. Se tuotti noin 90 osumaa, jotka kävin läpi kaikki.

Koska Vuoksenlaakson teollista kehitystä käsittelevissä jutuissa ei aina käytetty Ruhr-sanaa, täydensin aineistoa hakemalla sanomalehtien tietokannasta (3) vuosilta 1928–1939 juttuja termillä ”Vuoksenlaakso teollisuus”. Osumia tuli yli 2000, mutta luin niistä vain 100 ensimmäistä, koska aineisto ns. kyllääntyi eikä uutta enää noussut esiin. Suomen ruotsinkielisessä sanomalehdistössä oli hakutermillä ”Finlands Ruhr” (4) kolmisenkymmentä juttua. Helsingin Sanomien Aikakone (kattaa HS:n näköislehdet vuoteen 1997 saakka) antoi käytetyillä kahdella suomenkielisellä hakutermillä (5) noin 20 sellaista hyvää osumaa, jotka eivät jääneet haaviin Kansalliskirjaston haussa.

Toinen hakusuunta koski Ilmari Luostarista. Hain häntä yhtäältä (1) Helsingin Sanomien Aikakoneen avulla saadakseni tietoja myös sodan jälkeisestä ajasta, jolloin Ilmari asui ja vaikutti pääosin Helsingissä. Löysin hänestä noin 100 osumaa, joista valtaosa käsitteli juuri aikaa toisen maailmansodan jälkeen. Toisaalta etsin Ilmareita (2) Kansalliskirjaston kautta kaikkien suomenkielisten aikakauslehtien kokoelmasta vuosina 1928–1939 ja löysin noin 90 osumaa. Osa koski Sortavalan Ilmaria, mutta pääosa oikeaa. Kolmannen aineiston keräsin Ylä-Vuoksi-lehdestä vuosina 1927–1939 (lehti alkoi ilmestyä 1927) saadakseni tietoa Ilmarin paikallisesta toiminnasta Vuoksenlaakson alueella. Osumia tuli noin 280, ja kävin ne jollakin tarkkuudella läpi kaikki. Katsoin myös edistyspuolueen Etelä-Saimaan (4) (Lappeenranta) ja Sdp:n Kansan Työn (5) (Viipuri) osumat vuosilta 1918–1939. Edellisiä oli 15 ja jälkimmäisiä noin 30.

Tein myös yhden hakuyrityksen (6) Kansalliskirjaston kaikkien sanoma- ja aikakauslehtien kokoelmasta, mutta se ei tuottanut juuri uutta. Osumia tuli yli 4000, mutta suurin osa koski Ilmari Luostaristen toimintaa asianajajina (mainoksia, virallisia ilmoituksia jne.) tai oli entuudestaan tuttuja. Kävin varmuuden vuoksi kuitenkin läpi 200 ensimmäistä osumaa.

Ilmari Luostarinen käynnisti Enso-Gutzeitin henkilöstölehden vuonna 1930 ja toimi vastaavana toimittajana vuoteen 1937 saakka. Löysin Ilmarista Kansalliskirjaston kokoelman kautta noin 140 osumaa ja lueskelin lehteä ilokseni muuten vain, sillä se auttoi ymmärtämään yhtiön johdon ja Ilmarin näkökulmia ja ajan ilmapiiriä. Suosittelen! [13]

Vuoksenlaakson teollisen kehityksen sekä Ilmarin elämän ja työn ymmärtäminen vaati tutustumista alueen teollisuuden historiaan. Kävin läpi erityisesti Enso-Gutzeitin ja Suomen metsäteollisuuden menneisyyteen liittyviä lähdeteoksia sekä Jääsken kihlakunnan ja Etelä-Karjalan historian kirjallisuutta. Eniten oli apua Marko Tikan ja Ville Kivimäen Etelä-Karjalan historian toiseen osaan kirjoittamista laajoista jaksoista, jotka käsittelevät alueen kehitystä vuosina 1913–1952. Metsäteollisuuden rooli Suomen politiikassa ja yhteiskunnan kehityksessä alkoi avautua lukiessa Kai Häggmanin kirjaa Metsän tasavalta suomalaisesta metsäteollisuudesta vuosina 1920–1939. Ilmari Luostarisen työn ymmärtäminen vaati myös auttavaa paneutumista 1920- ja 1930-lukujen ns. työväenhuoltoa ja sosiaalitoimintaa koskevaan tutkimukseen.

Koska tutkimuksessa sivupolut ovat aina pääväylää houkuttelevampia, olen tälläkin kertaa eksynyt selvittämään kaikenlaisia sivuasioita, jotka sitten kärrään aasinsiltoja pitkin lukijan riesaksi. Tässä kirjoituksessa sellaisia sivuhyppyjä ovat ekskursiot esimerkiksi suomalaisen puunjalostusteollisuuden ns. tehdaspaternalismiin, suomalaisten henkilöstölehtien historiaan, Erkki Ilmarin outoon ja kiehtovaan romaaniin Kaukopää sekä yhtä outoon sodanjälkeiseen sosialisointikomiteaan. Toivotaan, että ne liittyvät juoneen jotenkin.

En ole käyttänyt Ilmarin elämän käänteiden selvittämisessä arkistolähteitä tai haastatteluja. Kaikki tieto on lähtöisin joko tutkimuskirjallisuudesta tai medialähteistä. Monet hänen henkilötietonsa ovat peräisin sanomalehtien julkaisemista syntymäpäiväjutuista sekä Helsingin Sanomien nekrologista.

1930-luvun lehdissä oli varsin paljon virheitä ja käytöstä myöhemmin poistuneita ilmauksia. Myös kielioppi on sittemmin muuttunut, silloin kuului esimerkiksi laittaa otsikon jälkeen aina piste. En ole korjannut virheitä tai ajanmukaistanut kieltä.

OSA 1: VALKOINEN HIILI JA VALKOINEN TYÖLÄINEN

Metsäteollisuus laajalla kankaalla

Lähdetään liikkeelle puunjalostusteollisuuden yhteiskunnallisesta roolista sotien välisen ajan Suomessa. On kiistatonta, että sen merkitys oli suuri maan tarvitsemien vientitulojen hankkimisessa ja yleisessä vaurastumisessa. Riippuu sitten poliittisesta näkökulmasta, millaisin keinoin tähän katsotaan päästyn.

Oikealta katsoen puunjalostusteollisuus oli Suomen teknisen, henkisen ja sosiaalisen modernisaation dynamo. Se loi maahan nykyaikaisen, jopa maapallon laajuisesti tarkasteltuna suuren ja teknologiseen eturiviin asettuvan teollisuuden ja levitti sosiaalista ja taloudellista hyvinvointia. Metsäteollisuus piti huolta työväestöstään poikkeuksellisen hyvin ja täytti myös yhteiskunnallisen vastuunsa tukemalla suojeluskuntia monin tavoin ja kohentamalla työväkensä fyysistä kuntoa laajoilla liikuntaohjelmilla. Niiden tarkoitus oli tukea maanpuolustusta, ja kaikki se tuki tarvittiinkin pian.

Vasemmalla on kiinnitetty huomiota siihen, että metsäteollisuus oli Suomen työnantajista kaikkein jyrkin ja haluttomin hyväksymään työntekijöiden kollektiivisen sopimusoikeuden ja järjestäytymisen. Metsäteollisuudella oli kiinteät henkilösiteet oikeistoradikalismiin ja Lapuanliikkeeseen, ja se esimerkiksi rahoitti lähes täysin ns. talonpoikaismarssin vuonna 1930.[14] Ja juuri se perusti ja rahoitti jo vuonna 1920 perustetun lakonmurtajajärjestö Vientirauhan, jota kutsuttiin myös Pihkalan kaartiksi.[15] Metsäpatruunat tekivät kyllä tulosta, mutta sortamalla työväen taloudellisia ja poliittisia oikeuksia.

Kolmas tulokulma metsäteollisuuden merkitykseen ei ole oikeistolainen tai vasemmistolainen, vaan painottaa teollisuuden irrallisuutta tai sidoksisuutta muuhun suomalaiseen yhteiskuntaan. Puunjalostusteollisuuden johto oli vielä sotien välisenä aikana pääosin ruotsinkielistä ja toimi vanhan sääty-yhteiskunnan asenteiden ja käytäntöjen mukaan. Demokratia ei ollut heidän juttunsa, ja erityisesti sosialidemokraattien ja maalaisliiton kaltaisiin massapuolueisiin suhtauduttiin epäilevästi ja usein myös halveksivasti. Maalaisliitossa heitä närästi kantohintojen lisäksi puolueen aitosuomalaisuus, joka tulkittiin – eikä aivan väärin – ruotsinvastaisuudeksi.

Metsäherrat olivat toivoneet Suomen eduskuntaan edes ylähuonetta rajaamaan kansan valtaa, mutta sellaista ei tullut.[16] Heidän tavoitteenaan oli, että yritykset olisivat saaneet haltuunsa laajoja metsäomistuksia ja vapaat kädet operoida viennin ja kertyneitten voittojen kanssa. Heidän toimintatapansa eivät juuri poikenneet niistä saksalaisista metsäalan yrityksistä, jotka 1920-luvulla yrittivät samalla tavoin hankkia Suomesta metsäomaisuutta raakapuun lähteeksi ja Saksaan vietäväksi tai osin Suomessa jalostettavaksi.

Kehitys meni Suomessa kuitenkin toiseen suuntaan. Sisällissodan jälkeen toteutui kaksi maalaisliiton vahvasti ajamaa poliittista projektia: torpparivapautuksena tunnettu maan uudelleen jakaminen loi Suomeen noin 100 000 uutta peltoa ja metsää omistavaa tilaa ja metsäteollisuuden oikeutta hankkia metsää itselleen rajoitettiin lainsäädännöllä. Näin syntyi tilanne, jossa puunjalostusteollisuuden tuotteiden kysynnän kasvun tuottamat voitot eivät lähteneet kokonaan ulos maasta tai kasautuneet vain suppealle yläluokalle, vaan jakautuivat tasaisemmin talonpoikaiston saadessa puun hinnassa oman osansa. Tämä raivostutti teollisuuden, mutta oli todennäköisesti onneksi maan kehitykselle.[17] Maaseudun tilattomalle tai muuten vähäväkiselle väestölle tarjoutui metsätyössä ja tehtailla myös työmahdollisuuksia.

Kai Häggmanin mukaan metsäteollisuus yritti ennen vuoden 1922 ja 1924 eduskuntavaaleja käytännössä ostaa isolla rahalla kokoomuksen ja Rkp:n intressiensä ajajiksi. Puolueet eivät kuitenkaan olleet palvelusuhteeseen täysin valmiita, kokoomuksessa jarrutti vielä vuonna 1922 varttuneempi fennomaanisivistyneistö. Sukupolvi puolueessa kuitenkin vaihtui ja sosiaalireformeista luovuttiin, bisnes voitti ja yksityisomistuksen suojaa alettiin korostaa. Intressit olivat samat kuin metsäteollisuudella, joka laski saaneensa 1922 vaaleissa eduskuntaan 11 omaa miestään.[18] Laihimmalle avustukselle jäänyt edistyspuolue ilmoitti vuoden 1922 tappiollisten vaalien jälkeen olevansa valmis vaalirahoituksen vastaanottamiseen ja ”aikaisempaa teollisuusystävällisempään politiikkaan”.[19]

1920-luvun puolivälin jälkeen oli Suomessa laajoja lakkoja ja virisi uuden vallankumousyrityksen pelko. Suomen ammattijärjestössä SAJ:ssä taistelivat vallasta kommunistit ja sosialidemokraatit, jotka viimein vetäytyivät kokonaan järjestön toiminnasta.

Puunjalostusteollisuuden tilanne kiristyi vuonna 1927, jolloin koko maan teollisuutta uhkasivat valtakunnalliset ja paikalliset lakot. Kerkko Huhtasen mukaan työnantajat päättivät tiivistää yhteistyötään työehtosopimusten vastustamiseksi ja vallitsevan yksityiseen omistusoikeuteen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi; vastaavaa työnantajien järjestäytymistä tapahtui muillakin teollisuusaloilla. Puunjalostusteollisuuden strategia oli kaksijakoinen. Yhtäältä otettiin käteen kova muhkurainen keppi ja nujerrettiin monella paikkakunnalla kovakätisesti kaikki vasemmistolainen ammatillinen ja poliittinen toiminta. Toisaalta työväkeä houkuteltiin porkkanoilla, jotka lisäsivät työläisten hyvinvointia ja sosiaalista turvallisuutta. Teollisuus saattoi esimerkiksi tilanteen salliessa nostaa palkkoja oma-aloitteisesti, ja se oli Suomen teollisuuden sektoreista selvä ykkönen ns. työväenhuollon saralla.[20] Huolto tarkoitti erityisesti työturvallisuuteen, sairaanhoitoon, koulutukseen ja asumiseen liittyvien palvelujen parantamista.

Huhtasen mukaan Yhtyneissä Paperitehtaissa sosiaalitoimintaa laajennettiin suunnitelmallisesti ja voimakkaasti vuodesta 1928 lähtien. Enso-Gutzeit järjestelmällisti omaa sosiaalitoimintaansa samaan aikaan. Pyrkimyksenä oli tehtaiden työrauhan turvaaminen sekä oloihinsa tyytyväisen, isänmaallisen ja luotettavan työntekijäkunnan kasvattaminen. Syntyi isänmaallisen, valkoisen työläisen ihanne ja tavoite.[21]

Ihanne ei sinänsä ollut uusi eivätkä keinot sen toteuttamiseksi. Häggmanin mukaan Gösta Serlachius otti tavoitteekseen heti sisällissodan jälkeen luoda Mänttään ”uusi tervehenkinen sukupolvi”. Vasemmistolaisia työntekijöitä irtisanottiin ja ay-toiminta tukahdutettiin. Mutta samalla otettiin käyttöön laaja ja kunnianhimoinen yhteiskunnallinen ohjelma, jossa Serlachius otti vastatakseen paikkakunnan koko infrastruktuurista.[22]

1920-luvun lopulla oikeisto eteni valtakunnanpolitiikassa ja sai Lapuanliikkeen painostuksella murskavoiton kesän 1930 eduskuntavaaleissa. Syksyllä säädettiin ns. kommunistilait, joiden seurauksena laitavasemmiston toiminta painui maan alle. Puunjalostusteollisuuden Työnantajaliitto kehotti kaikkia jäsenyrityksiään irtisanomaan kaikki kiellettyjen järjestöjen jäsenet. Eräät yritykset toteuttivat kehotuksen niin, että irtisanottiin kaikki ja palkattiin uudelleen vain luotettavat.[23] Tiivistyneen yhteistyön vuoksi teollisuustyönantajien valta-asema vahvistui ja ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvalta suomalaisissa tehdasyhdyskunnissa mureni käytännössä vuosikymmeniksi.[24]

Kai Häggmanin mukaan kokoomus, IKL ja metsäteollisuus olivat 1930-luvun alussa joitakin vuosia erottamattomat. Yksi linkki niiden välillä oli mainittu Martti Pihkala, joka oli samaan aikaan kokoomuksen kansanedustaja, IKL-aktiivi, metsäteollisuuden epävirallinen poliittinen neuvonantaja ja lakonmurtaja.IKL:n antikapitalistiset, valtiososialismiin viittaavat puheenvuorot ja aitosuomalainen kieliohjelma kuitenkin närkästyttivät metsäherroja. Erityisesti kielikysymys sai ruotsinkieliset vetäytymään IKL:n valtuuskunnasta ja metsäteollisuuden kääntämään rahahanoja tiukemmalle.[25]

Puunjalostusteollisuuden työnantajien otteet olivat usein muuta teollisuutta kovempia. Sattui sellaistakin, kuten Kajaanin Puutavara Oy:ssä, että punaisiksi epäiltyjä työläisiä pakotettiin erottamisen uhalla polttamaan vaaliotteensa yhtiön konttorin uunissa. Vasemmistolaisten kunnanvaltuutettujen muiluttamiseen osallistui useita Puutavara Oy:n insinöörejä, metsänhoitajia ja konttoristeja. Mukana olivat myös toimitusjohtajan kolme poikaa. Ammattiyhdistystoimintaan osallistuneita erotettiin tai painostettiin liittymään Lapuanliikkeen päämääriin sitoutuneeseen Vapaaseen Työväenliittoon.[26]

Kajaanin tehdas ylpeili sillä, että se kykeni valkaisemaan työväkensä työhön otettavien seulomisen ja työssä olevien valvonnan kautta niin, että 200 työläistä kuului suojeluskuntaan ja että eduskuntavaalien tulos paikkakunnalla osoitti suuren osan äänestäneen marxilaisvastaista rintamaa. Jos työväestö tilasi sopivia (porvarillisia) lehtiä, yhtiö osallistui kustannuksiin.[27]

Kovin paljon ei toiminta muualla Suomessa näytä poikenneen Kajaanista. Puunjalostusteollisuuden työntekijöihin kohdistui monilla paikkakunnilla suoraa uhkaa ja painostusta. Mustia listoja pidettiin, ja jos halusi saada ja säilyttää työpaikkansa, tuli pysytellä loitolla ay-toiminnasta ja vasemmiston poliittisesta toiminnasta, piti tilata porvarillisia sanomalehtiä, täytyi äänestää vaaleissa oikein ja käyttäytyä siivosti. Suojeluskuntaan kuuluminen ei ollut ehkä pakollista, mutta eihän sitä ollut työntekokaan. Urheiluseurakin tuli valita oikein ja oikealta. Paperiteollisuuden työläisten järjestäytymisaste oli Suomessa vielä vuonna 1938 alle 10 prosenttia. Ruotsissa ja Tanskassa se oli jo 1920-luvulla yli 90 prosenttia.[28]

Heikko järjestäytyminen tarkoitti heikkoa palkkatasoa. Puunjalostusteollisuuden työnantajat eivät sotien välisenä aikana tunnustaneet työehtosopimuksia tai ammatillisia järjestöjä, joten palkkaus ja työehdot olivat yhtiö-, tehdas-, osasto- ja usein myös työtekijäkohtaisia. Työnantajilla sen sijaan oli kartelli, joka sopi keskenään työläisten palkkatason; yhtiöt eivät halunneet kilpailla keskenään työvoimasta.[29]

Suomen Työnantajain Keskusliitolla STK:lla oli oma työläistilasto-osastonsa, jossa oli 1930-luvun puolivälissä tiedot noin 100 000 työläisestä. STK:n tilastoinnin käynnistivät metsäteollisuuden työnantajat, jotka halusivat varmistaa, etteivät lakossa olleet työntekijät värväytyneet muualle töihin: ”Työntekijöiden kontrolli kehittyi ainakin metsäyhtiöissä niin pitkälle, että melkein jokaisesta työläisestä ja hänen perheenjäsenistään oli mahdollista saada muilta työnantajilta tietoja.”[30]

Valkoisen työläisen kasvatuksessa oli käytössä pampun ja porkkanan ohella myös muita keinoja. Tarvittiin kaikenkattavaa isänmaallista valistustyötä etenkin nuorelle polvelle, mutta myös työväenluokan kutsumista omistavaan keskiluokkaan. Monen työläisperheen unelma oli omakotitalo ja sen pihalla oma puutarha, ja juuri sen unelman monet tehtaat halusivat toteuttaa kaavoittamalla omakotialueita tehtaiden ympärille ja tarjoamalla tukea rakentamiseen talojen piirustusten, raaka-aineiden ja lainojen muodossa. Ajateltiin, että maahan sidottu – vaikkakin vain perunamaahan ja porkkanapenkkiin – työläinen oli monella tavalla jo kesytetty työläinen, jonka työsuoritukseen ja uskollisuuteen saattoi luottaa.[31]

Vuoksenlaaksosta voi sanoa liioittelematta, että 1920-luvun lopussa ja 1930-luvun alussa kommunistinen ja vasemmistososialistinen työväenliike oli painettu maan alle ja sosialidemokraattinen maan rakoon. Ammattiyhdistysliikkeestä ei ollut työnantajille vastusta, vaikka Sdp:n lehdet kertoivat toistuvasti toiminnan laajenemisesta ja vaikuttavuudesta.  Moni tehdas onnistui luomaan luotettujen työläisten ydinryhmän, joka sitoutui murtamaan mahdolliset lakot ja joka sai taloudellisia korvauksia sitoutuneisuudestaan.[32]

Häggman kirjoittaa:

”Metsäteollisuuden poliittinen vaikutusvalta saavutti niin valtakunnallisesti kuin paikallisella tasolla lakipisteensä vuosina 1930–1933. Paikallisella tasolla tehtaiden huolto-ohjelmien voimistuminen, lama-ajan epävarmuudet ja oikeistoradikalismin nousu näyttivät kaikki yhdessä johtavan siihen, että oli syntymässä ”aidosti valkoinen” paperityöläinen, joka ei enää mahtunut punaisen työläisen kanssa saman katon alle.” [33]

Monien osalta valkaisu jäi kuitenkin pintapuoliseksi. Kun ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston toimintaedellytykset paranivat 1930-luvun lopulla ja suora repressio väistyi, punainen väri kääntyi uudelleen esiin. Vuoden 1937 tienoilla metsäteollisuus oli Häggmanin mukaan valmis arvioimaan tilannetta uudelleen ja hyväksymään ammatillisen ja poliittisen vasemmiston olemassaolon yhteiskunnan ja työelämän väistämättömänä tosiasiana.[34]

* * *

Käsittelen jatkossa Ilmari Luostarisen ja Enso-Gutzeitin toimintaa Ruokolahden ja Jääsken kunnallisessa päätöksenteossa. Teollisuudella oli suuri tarve vaikuttaa kuntien päätöksiin, mutta tehdaspaikkakuntien äänestäjien enemmistö oli työläisiä. Siksi teollisuus pyrki mobilisoimaan kaikki porvarillisesti ajattelevat äänestämään ja vastaavasti vaikeuttamaan työväen äänestämistä.

Vuoden 1930 kommunistilakien myötä tilanne liukui joillakin metsäteollisuuspaikkakunnilla siihen, että valtuustoja puhdistettiin voimatoimin myös sosialidemokraateista, joiden vaalilistoja saatettiin hylätä ja painostaa valtuutettuja eroamaan. Työväestön poliittinen toiminta lamaantui ja työpaikoistaan kiinni pitävät työläiset pysyttelivät loitolla paitsi politiikasta, myös vaaliuurnilta. Yksi seuraus oli, että äänestysprosentit kunnallisvaaleissa putosivat, esimerkiksi Nokialla se oli vuoden 1933 vaaleissa 23,6 %.[35]

Metsäpatruunoja oli kuitenkin erilaisia. Häggmanin mukaan Gösta Serlachiuksen poika R. Erik Serlachius, joka aloitti tehtaan isännöitsijänä vuonna 1929, lähti poikkeuksellisesti mukaan vasemmistoenemmistöisen kunnan hallintoelimiin ja haki 1930-luvun lopulla isäänsä aktiivisemmin yhteyksiä myös paikallisiin työväenjärjestöihin. Hän halusi tuntea ja tunsi mänttäläiset hyvin.[36]

Ruokolahdella, missä Ilmari Luostarinen toimi valtuutettuna vuosina 1936–1940, valtuustossa oli niukka porvarienemmistö ja ainakin lehtiuutisten mukaan normaalein pelisäännöin toimiva kunnallispoliittinen kulttuuri. Ilmari sai tärkeitä tehtäviä, mutta kysymyksissä, joissa hänellä oli asiantuntemusta ja Enso-Gutzeitilla hyväksytty intressi vaikuttaa asioihin.

Isä meidän, joka olet Rudolf

Metsäteollisuuden 1920- ja 30-lukuja on usein kuvattu tehdaspaternalismin käsitteen avulla. Se tarkoittaa tilannetta, jossa tehtaan isät vastaavat työläisten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, mutta vastaavasti vaativat heiltä alistumista, yksityiselämän läpinäkyvyyttä ja rikkumatonta lojaalisuutta. Isien ja työläisten välillä vallitsi henkilökohtainen suhde, jota ei saanut murtaa järjestäytymisellä ja kollektiivisella sopimisella. Tehdaspaternalismi ei ollut mikään suomalainen erityisyys, vaan tavallinen kansainvälinen käytäntö. Patruunoiden ykkösenä ja arkkityyppinä on usein pidetty Yhtyneiden Paperitehtaiden Rudolf Waldenia.

Erityisesti eristyneiden korpitehtaiden ympärille kasvaneet yhteisöt olivat ainakin ulospäin hyvin paternalistisen näköisiä. Kai Häggman kuvaa Serlachiuksen tehtaan toiminnan laajuutta Mäntässä:

”…yhtiö oli rakennuttanut ja lahjoittanut myös pääkonttorinsa vieressä kohonneen kivikirkon ja perustanut paikkakunnan ensimmäisen poliisin ja kätilön virat. G. A. Serlachius Oy nimittäin rakensi Mäntässä maantiet, asunnot ja saunat, vastasi asemakaavasta, huolehti juomavedestä, valaistuksesta ja jätehuollosta ja oli pystyttänyt paikkakunnalle myös kansakoulun, ammattikoulun, kaupan, säästöpankin, myllyn, meijerin, makkaratehtaan, urheilukentän, lastentarhan, paloaseman, sähkölaitoksen, sairaalan, hautausmaan, uimalaitoksen, hiihtomäen ja tenniskentän. 1930-Luvulla jopa paikkakunnan elokuvateatteri siirtyi yhtiön hoitoon ja myös useat yhdistykset ja seurat (suojeluskunta ja lotat, VPK, Marttayhdistys, Mäntän urheilijat) saivat kiittää toimintaedellytyksistään yhtiötä.” [37]

Viimeinen matkakin saatettiin tehdä tehtaan hautausmaalle tehtaan hevosen vetämänä.[38]

Mäntässä ei laaja vastuu työntekijöistä ja palveluista kuitenkaan ollut vain yritystoiminnan tyyli, vaan välttämättömyys. Metsäteollisuus sijaitsi saarekkeina ympäri Suomea paikoissa, joissa oli energiaa ja raaka-aineita, mutta ei välttämättä lainkaan vanhaa asutusta. Monia tehtaita perustettiin syrjäseuduille, jonne oli mahdotonta saada työntekijöitä ja pitää heidät työkykyisinä järjestämättä heille jonkinlaisia asumisen ja elämisen perusedellytyksiä. Noita syrjäkolkkia hallinnoivien kuntien isäntämiehet olivat harvoin halukkaita järjestämään palveluja, joten teollisuudelle jäi maksajan osa, halusi se sitä tai ei. Esimerkiksi Korpilahden kunta ei halunnut rakentaa Säynätsalon saareen edes koulua, vaikka siellä asui jo tuhat ihmistä Parviaisen sahan ympärille rakentuneessa yhteisössä. Sahan piti rakentaa koulu itse.[39] Eikä useilla maatalousseutujen kunnilla yksinkertaisesti ollut voimavaroja tarjota nopeasti kasvaneiden tehdasyhdyskuntien asukkaille lakisääteisiä palveluja.

Kaupungeissa tilanne oli toinen. Asuntoja ja palveluja oli saatavilla myös vapailta markkinoilta, ja kaupunkien hartiat olivat leveämmät kantamaan esimerkiksi koulutuksen ja sairaanhoidon kuluja. Siksi teollisuus saattoi joskus sanoutua irti kaikista niistä sosiaalisen huollon muodoista, joihin maalaisserkut Mäntässä tai Jämsänkoskella olivat pakotettuja. Ajateltiin, että työnantajan ja työntekijän välillä käytiin kauppaa työvoiman hinnasta – ja siinä kaikki. Jos työoloihin haluttiin parannuksia, ne tulivat valtiollisen ammattientarkastuksen kautta, eivät työnantajien omasta aloitteesta. Ammattientarkastuksella (nykyisin työsuojelu) oli Suomessa vakiintunut asema jo vuosisadan alusta lähtien.[40] Ja jos sosiaaliturvaa ja vapaa-ajan rattoisaa puuhastelua kaivattiin, yhteiskunnan tehtävä oli järjestää se.

Paternalistista ajattelutapaa havainnollistaa hyvin huoltokonttori, joka rantautui Suomeen 1910-luvulla Yhdysvalloista ja alkoi olla 1930-luvulla jo tavanomainen ilmiö suurteollisuudessa. Suomen ensimmäinen huoltokonttori aloitti Pauli Kettusen mukaan toimintansa Kymin yhtiössä vuoden 1915 alussa.[41]

Huoltokonttorin toiminnan ydin oli se, että työntekijä antoi pidättää tietyn osan palkastaan tasaisesti vuoden mittaan. Huoltokonttori sitten maksoi työläisen verot, vakuutusmaksut ja muut säännölliset laskut. Erityisiä ongelmia oli työläisillä verojen kanssa, sillä ne maksettiin vain kerran vuodessa, ja silloin saattoi olla kukkaro tyhjä.

Huoltokonttori-järjestelmä siis oletti työläisen kyvyttömäksi pitämään pitkäjänteisesti huolta omista asioistaan. Täysin julkilausuttu tavoite oli työväenluokan kasvattaminen säästäväisyyteen ja kurinalaisuuteen. Samalla vietiin toimintatilaa pois työntekijöiden omilta taloudellisilta yhteisöiltä, kuten osuustoiminnalta.

Toisaalta elämä oli osoittanut, että sukanvarteen säästäminen oli vaikeata, kun perheen talous oli koko ajan romahtamisen partaalla ja tarpeita paljon. Huoltokonttoriaatteen edustajat katsoivat, että työnantajien oli kannattavaa huolehtia huoltokonttorin kustannuksista, koska toimeentulon murheet isojen laskujen kaatuessa päälle heikensivät työntekijöiden keskittymistä ja työtehoa.

Huoltokonttoriin kuuluminen oli vapaaehtoista, ja siitä oli muutakin etua kuin laskujen hoituminen. Sinne saattoi perustaa itselle ja myös lapsille säästötilin ja konttori saattoi esimerkiksi elämän kriisihetkellä antaa lainaa. Työntekijät tekivät myös erilaisia yhteishankintoja (polkupyöriä esimerkiksi), joita yhtiö tuki ja josta huoltokonttori pidätti säännöllisesti pienen siivun jokaiselta mukana olevalta.

Ilmari Luostarinen oli perustamassa huoltokonttoria ainakin Tornatorin Tainionkosken tehtaille ja markkinoi ideaa näkyvästi.[42] Jo Enso-Gutzeitin henkilöstölehden ensimmäisessä numerossa vuoden 1930 alussa perusteltiin huoltokonttoriin liittymistä:

”...tahdomme muistuttaa kaikkia yhtiön palveluksessa olevia nyt heti vuoden alussa liittymään huoltokonttoriin. Aika on erittäin kireä pulakausi, joten sitäkin suuremmalla syyllä on pyrittävä saamaan talous järkiperäiselle kannalle. Parhaillaan on tehtävä veroilmoitukset kuin myöskin laskelmat elämistä varten alkavana vuotena. Parhaiten selviydytään maksuista ja menoista juuri huoltokonttorien kautta.

Liittykää kaikki huoltokonttoriin![43]

Ja vuonna 1933 julkaistiin alla oleva mainos huoltokonttorin eduista:

Enso-Gutzeit-Tornator Henkilöjulkaisu NO 1–2, 1.4.1933, s. 43.[44]

Työväenhuollon kyynikot ja vilpittömät

Teollisuuden järjestämän työväen- tai sosiaalihuollon toteuttajissa ja arvioijissa lienee ollut sekä kyynikkoja että puhdassydämisiä. Työnantajien kyynikot tiesivät, että kyse oli vain yhdestä keinosta padota sosialismi ja taata yritysten rauha tehdä tulosta. Kyyninen oli myös laitavasemmiston ammattiyhdistysliike, joka uskoi näkevänsä pikkuporkkanoiden välistä työnantajan kontrollin ja alistamisen pyrkimykset. Sen mielestä vasta sosialismi voisi aidosti toteuttaa ihmisten hyvinvoinnin ja vapauden. Vilpittömät taas katsoivat, että turvallisuus on turvallisuutta ja hyvinvointi hyvinvointia, toteutui se sitten millaisin tarkoitusperin tahansa. Ihmisten elinolojen aineellinen vaatimattomuus oli heille usein tutua myös henkilökohtaisesti.

Laajat ja yritykselle joskus lyhyellä aikavälillä kalliit sosiaaliohjelmat ja erityisesti asunto-olojen kehittäminen eivät kuitenkaan olleet työnantajille mikään itsestään selvä valinta. Jussi Vauhkosen mukaan oikeistossa, erityisesti kokoomuksessa, oli myös vähemmän konsensushenkistä ja työnantajan vastuuta korostavaa ajattelua, ja sama rajalinja kulki myös puunjalostusteollisuuden sisällä. Jos työväenhuolto auttoi estämään ammattiyhdistysliikkeen nousun, sitä kannatti (ehkä) harjoittaa, mutta niin vähän ja niin lyhyen aikaa kuin mahdollista.[45]

Laskelmointi oli ilmeistä myös sosiaalisesta vastustaan tunnetuissa yrityksissä. Metsäteollisuuden työnantajat saattoivat esimerkiksi tukea monin tavoin työntekijöiden omakotiasumista, mutta näin ei tehty virkailijoiden ja työnjohtajien kohdalla. Heidän kun katsottiin jo muutenkin sitoutuneen isänmaallis-porvarilliseen maailmankatsomukseen ja heitä myös siirreltiin tehtaalta toiselle konsernin sisällä. Työntekijät haluttiin sen sijaan sitoa turpeeseen.[46]

Eroja oli myös suurteollisuuden sekä pienen ja keskisuuren teollisuuden välillä. Edellisellä oli resursseja tuottaa palveluja ja odottaa pitkän aikavälin tuloksia. Jälkimmäisen elämä oli usein ja etenkin lamavuosina selviytymistä päivästä päivään. Myös ammattientarkastajat jakoivat kiitosta suurteollisuudelle huoltotoiminnan hyvästä järjestämisestä ja valittelivat, että keskisuuret laitokset, pienistä puhumattakaan, eivät olleet asian tärkeyteen havahtuneet.[47]

Peruskuviosta ei sinänsä oltu eri mieltä: Huoltojärjestelmän rakentaminen oli monelle yritykselle rationaalinen tuotannollinen investointi, jolla parannettiin työntekijöiden työtehoa ja sitoutumista työnantajaan. Tavoitteen saavuttamiseksi yritykset tarjosivat sosiaalipalveluja ja kestäviä työsuhteita sekä pyrkivät vahvistamaan työyhteisöjensä jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mutta yhdet näkivät tässä yrityksen omistajien voitonhimon, toiset työntekijöiden kasvavan hyvinvoinnin.[48]

Toivon ja oletan, että Ilmari Luostarinen oli jälkimmäistä tyyppiä. Hän kuului kokoomukseen, mutta mahdollisesti ainakin osittain viran puolesta, sillä kokoomus oli puunjalostusteollisuuden oma puolue, joka sai paljon vaalitukea ja maksoi sen takaisin poliittisina palveluksina. En tiedä, oliko Ilmari aktiivinen puolueen sisällä. Ne asiat, joihin hän käytti aikaansa Ruokolahden ja Jääsken hallinnossa, eivät olleet ideologisia, vaan hyvin käytännöllisiä: koulut, tiet, terveydenhoito ja kaavoitus. Ilmari puhui liian paljon ja liian palavasti turvallisuudesta ja hyvinvoinnista ollakseen pelkkä kyynikko.

Erkki Ilmarin Kaukopää-kirjassa on Ilmarista oivallinen kohta. On kesä vuonna 1935 ja Kaukopään tehdas on valmistumassa. Saimaan rannalla on joukko miehiä saunomassa. Heidän joukossaan on tuomari Nunnanen, jonka ”taito puhua piippu suussa oli ainutlaatuinen”. Lauteilla hänellä ei ole edes piippua hidasteena, joten puhetta tulee rumputulen lailla koko ajan ja samasta asiasta:

– ”Muutakin viihdykettä täytyy kaukopääläisille hommata kuin hajua. Sitä kun tulee hommaamattakin […]

– Niin, viihdykkeitä. Puutarhoja, käytäviä, suihkukaivoja, leikkikenttiä. Ja kämpät hyvät. Ja järjestyksessä. […) Siten saadaan pysyviä, hyviä miehiä. Omakotialueen rakennustoimintaa täytyy valvoa ja tarjota rakentajille apua. Klosetit, paatihuoneet ja sauna, hyvä sauna, suuri sauna… […]

– Ettekö te, pojat, tiedä, että sosiaalisen toiminnan a ja o on muistaa: kyllä herra herkkunsa hakee, vähempiosaista on enemmän autettava! Asuntojuttu on yhtä tärkeä kuin tehdas itsekin, sillä mitäs teemme koko tehtaalla, ellei saada kunnon miehiä? Ja asuntojen avulla niitä saadaan. […]

– Tietysti palkat on myöskin huomioitava. Hyvälle miehelle hyvin ja jokaiselle riittävästi, meidän firman miehet eivät saa nähdä nälkää. Indeksiä seurataan, ja jos limppu kallistuu, nousee palkkakin. Ja muutenkin on huollettava: lääkärit, sairaalat, tapaturmavakuutukset… […]

- Tärkeätä on myöskin työvaatteiden ja jalkineitten halpa hankinta yhteisostoilla…”

Tuomari Nunnanen on mitä ilmeisimmin varatuomari Luostarinen, Kaukopäässä on useita tällaisia vain kevyesti naamioituja, helposti tunnistettavia hahmoja. Näkyvä rooli romaanissa lienee ollut johtajien saama kunnianosoitus.

Nunnaselle hieman vinoillaan saunakohtauksessa (” – Lyökää löylyä, että se pyörtyy. Ei se muuten lopeta!”), mutta melko hyväntahtoisesti. Nunnanen edustaa Kaukopään pehmeätä puolta, naisellista hoivaa ja huolenpitoa – nimeään myöten. Se ei kuulu romaanin herooiseen, miehiseen ydinsanomaan, mutta kuuluu kuitenkin Enso-Gutzeitin yrityskuvaan ja brändiin.[49]

Itse asiassa Ilmari oli sen aikaisen katsannon mukaan naisten töissä. Yritysten ensimmäiset sosiaalihuollon virkailijat olivat usein naisia, ja jo vuonna 1903 opettaja Vera Hjelt aloitti työnsä Suomen valtion ja Pohjolan ensimmäisenä ”naispuolisena ammattientarkastajana”, kuten hänen virkanimikkeensä oli kirjattu. Hänen tehtäviinsä kuului työolojen valvominen koko Suomessa.[50]

Yhtyneet Paperitehtaat palkkasi ensimmäiseksi huoltotarkastajaksi Lilli Vuorelan syksyllä 1929, ja perässä tulivat samoihin aikoihin muutkin suomalaiset suurteollisuuden yhtiöt. Huoltotarkastajat palkattiin ensisijaisesti kehittämään työturvallisuutta, mutta päätehtävänsä rinnalla he alkoivat usein huolehtia työväestön asunto-oloista ja vapaa-ajan toiminnasta.[51] Yhtyneillä kokemukset olivat niin myönteisiä, että yhtiön kaikille tehtaille palkattiin 1930-luvun aikana omat huoltotarkastajat.[52]

Lilli Vuorela ja todennäköisesti myös muut naiset joutuivat kamppailemaan saadakseen turvallisuusviestinsä läpi:

”Lilli Vuorelan työuran alku ei ollut helppo. Hänen ei annettu aloittaa työturvallisuustyötä hänen saapuessaan Valkeakoskelle elokuussa 1929. Tehtaan isännöitsijän K. E. Ekholmin mukaan työ aloitettaisiin vasta laajojen rakennustöiden jälkeen. Isännöitsijä asetti taloudellisen toiminnan työturvallisuuden kehittämisen edelle. Huoltotarkastajan merkitys ei ollut vielä asettunut arvohierarkiassa paikalleen. Muutosvastarintaa ilmeni ja naisen antamiin määräyksiin ei suhtauduttu tosissaan.”[53]

Alan sukupuolijakaumaa voi havainnoida niistä lukuisista artikkeleista, joita Teollisuuslehti[54] julkaisi tapaturmien ehkäisystä ja työväenhuollosta vuosina 1930–1932. Niitä kirjoittivat Yhtyneitten Lilli Vuorela, Kymmenen huoltotarkastaja Margit Borg, G. A. Serlachiuksen huoltotarkastaja Mirjam Gummerus – sekä Enso-Gutzeitin tarkastus- ja huoltotoimiston päällikkö Ilmari Luostarinen.[55]

Tietolaatikko 2: Vuoksenlaakson Piilaakso

1930-luvun Vuoksenlaaksoa voi vain hieman liioitellen kutsua Suomen Piilaaksoksi. Suomessa käytetty puunjalostusteollisuuden teknologia oli maailman kärjessä ja metsäosaamiselle oli kysyntää maailmalla. Eksoottisin esimerkki on se, että kolme suomalaista metsänhoitajaa palkattiin Alankomaiden siirtomaahallinnon palvelukseen Itä-Intiaan, eli nykyiseen Indonesiaan vuosina 1930–1931. Kansainvälisellä näkyvyydellä oli vankka poliittinen tuki, sillä metsäosaaminen teki Suomea tunnetuksi ja tunnetuksi vielä korkean tietotaidon maana.[56]

Teollinen toiminta tarvitsee pääomaa, energiaa, raaka-aineita, työvoimaa, kuljetusyhteyksiä ja markkinoita.  Vuoksenlaakson teollisuuden kaikkein nopeimman kasvun aikaan 1930-luvun puolimaissa kaikki tähdet olivat oikeassa asennossa.

Vuoksenlaakson kehitykselle oli eduksi, että kahden tärkeimmän taajaman, Enson ja Tainionkosken, suuryritykset Enso-Gutzeit ja Tornator saivat valtion pääomistajakseen ja pääomittajakseen vuonna 1918. Puunjalostusteollisuuden vientitulot ymmärrettiin välttämättä tarvittavaksi kansalliseksi resurssiksi. Valtio investoi runsaasti Vuoksen voimalaitosten rakentamiseen ja ohjasi alueelle 1930-luvulla energian perässä suuria valtio-omisteisia yrityksiä, kuten Outokummun. Alueelle hakeutui myös yksityistä teollisuutta, tärkeimpänä Oy Vuoksenniska Ab, mutta sen rooli oli valtiollista sektoria pienempi.

Vuoksesta saatiin jonkin verran energiaa jo 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa mm. kanavavoimaloiden avulla, mutta varsinainen energian pyrskähdys tapahtui Imatran voimalaitoksen valmistuessa marraskuussa 1928. Rouhialan voimalaitos aloitti toimintansa vuonna 1937 ja Vallinkosken voimala saatiin lähes valmiiksi juuri sodan päättyessä 1944.

Imatran voimala oli Vuoksenlaakson kehityksen avain. Ville Kivimäki kirjoittaa:

”Kun maa sukelsi talouslamaan vuonna 1930 ´Imatran voima´ toimi turbiinina, joka laittoi talouden väkipyörät uudelleen liikkeelle. Voimalaitoksen varaan syntyi Suomen oloissa 1930-luvulla ainutlaatuisen ripeästi toteutettu ja suurisuuntainen teollisuusinvestointien rypäs. [..]

Kaikkinensa 1930-luvun keskivälin molemmin puolin toteutettua investointiohjelmaa Vuoksen ja eteläisen Saimaan ympäristössä voi pitää häkellyttävänä. Ohjelmasta voidaan todellakin puhua, sillä yksittäisten yhtiöiden takana oli Suomen valtiolla kehityksessä keskeinen rooli. Valtio ohjasi omistamiensa yhtiöiden – Enso-Gutzeitin, Imatran Voiman, Outokummun ja Rikkihappotehtaan – toimintaa, ja sen käytössä olevalla pääomalla rohjettiin ryhtyä hankkeisiin, joita mikään yksittäinen yritys ei olisi voinut tässä mitassa toteuttaa. Valtion aktiivisuus loi puitteita yksityiselle liiketoiminnalle.”[57]

Sijainti Saimaan rannalla varmisti sen, että puunjalostusteollisuus saattoi hankkia raaka-ainetta hyvin laajalta alueelta. Raaka-aineen saatavuus parani ja varmistui, kun kuusta käyttävien sulfiittiselluloosatehtaitten rinnalle alettiin rakentaa mäntyä syöviä sulfaattiselluloosan tuotantolaitoksia. Sahojen käyttämät järeät mäntytukit oli hakattu jo laajoilta alueilta, mutta pienempää mäntypropsia riitti kosolti.

Outokummun kuparitehtaan malmi tuli omasta kaivoksesta Outokummusta, jonne oli rautatieyhteys. Oy Vuoksenniska Ab:n rautatehdas hankki raaka-aineensa monesta eri lähteestä.

Työvoiman saatavuudesta huolehti muiden toimeentulomahdollisuuksien heikkous; tilatonta ja huonosti toimeentulevaa väestöä oli paljon. Vuoksenlaakson voimakkain kasvukausi ajoittui 1930-luvun laman loppuun ja läheisyyteen, jolloin työntekijöiden neuvotteluvoima oli sekä poliittisista että taloudellisista syistä hyvin heikko. Ahvenaisen mukaan Kaukopään rakentamista ”joudutettiin äärimmilleen siksi, että lamavuosien odotettiin menevän ohi ja rakentamisen vielä edullista konjunktuuria haluttiin käyttää hyväksi. Kyseessä oli myös rakennusaikainen korkomenojen säästö.”[58]Halukkaan työvoiman määrää lisäsi Vuoksenlaakson tunnettuus ja hyvä maine, jota media kasvatti.

Toinen kysymys oli asiantuntijoiden ja virkailijoiden halu hakeutua alueen yrityksiin. Arvaan, että tässä auttoi Vuoksenlaakson brändi nuorten, eteenpäin pyrkivien ammattilaisten kultamaana. Alle 30-vuotiaat insinöörit saattoivat todella rakentaa Euroopan suurimpiin kuuluvia tehtaita! Ja vain reilussa vuodessa!

Vuoksenlaakson kuuluisin nuori insinööri, Eero Kalaja, suunnitteli ja rakensi tehtaita jo alle 30-vuotiaana. Kaukopään projektin alkaessa hän oli 33-vuotias.[59] Kuvaaja ei tiedossa.

Vesireitit olivat jo olemassa Suomenlahdelle ja rautatieyhteydet paranivat juuri sopivasti. Vuonna 1934 avattiin rata Lappeenrannasta Lauritsalan ja Joutsenon kautta Vuoksenniskalle. Seuraava vuonna jatkettiin Rautjärven kautta Simpeleelle ja 1937 saavutettiin Elisenvaara, jossa rata yhtyi Karjalan rataan. Antrean ja Imatran välillä oli jo vanhastaan ”pistoraide”.[60]

Rautatieverkosto ja tärkeimmät asemat Jääsken kihlakunnassa 1930-luvun lopulla. Kartta teoksessa Paappa & Ropponen 1992, s. 389.

Markkinatkin vetivät, sillä lamakauden jälkeen alkoi nousukausi, joka jatkui vuoteen 1938 saakka. Puunjalostusteollisuuden tuotteille oli kysyntää myös mm. siksi, että maailmalla vaihdettiin kuljetuslaatikkojen materiaali puusta kartonkiin, jonka valmistamiseen Enson ja Kaukopään sulfaattiselluloosa oli omiaan. Vuonna 1936 aloittaneen Outokummun kuparisulaton ja 1937 käynnistyneen Vuoksenniskan rautatehtaan tuotteiden menekkiä lisäsi kiihtynyt asevarustelu.

Enso-Gutzeitin vuonna 1929 valmistunut Enson sulfaattitehdas oli tuolloin Suomen suurin ja Pohjoismaiden toiseksi suurin alallaan. Kaukopäähän 1934–1935 rakennettu tehdas oli valmistuessaan Euroopan suurin, ja globaalin nousukauden oloissa koko tuotanto meni suoraan myyntiin.[61] Enson tehdasalue kehittyi nopeasti 1930-luvun loppupuolella: valkaisulaitos ja kartonkitehdas valmistuivat 1936, klooritehdas 1937 ja kartonkilaatikkotehdas 1938. Viimeksi mainittu oli lajissaan Euroopan suurin.

Vuoksenlaakso tunnetaan erityisesti puunjalostusteollisuudesta, mutta Marko Tikka ja Ville Kivimäki painottavat tuoreessa Etelä-Karjalan historiateoksessa myös metalliteollisuuden merkitystä.

Tikan mukaan Ylä-Vuoksen alueesta muodostui teräksen tuotannon keskus, jolla oli suuri merkitys Suomen rakennusteollisuuden, koneteollisuuden ja maanpuolustuksen kannalta. Hän kutsuu Berndt Grönblomin perustamaa, omistamaa ja johtamaa Oy Vuoksenniska Ab:tä maailmansotien välisten vuosikymmenten merkittävimmäksi eteläkarjalaiseksi teollisuuslaitokseksi. Ja Grönblom ”oli Suomessa merkittävä ja keskeinen henkilö monissa hankalissa tilanteissa – tarvittiin rautaa sitten rajalle tai rajojen yli vientiin”. Oy Vuoksenniska Ab työllisti 700 työntekijää ennen maailmansodan alkua. Sen toiminta oli kansainvälistä ja teknisesti modernia ja myös se rakensi työntekijöilleen asuinalueen, perusti sairaalan jne.[62]

Oy Vuoksenniska Ab:n huhtikuussa 1937 valmistunut sähkömasuuni oli maailman suurin. Terässulatto ja karkeavalssaamo valmistuivat syksyllä 1937: ”Suomessa alkoi uudenlainen kotimaiseen raaka-aineeseen perustuva raudan ja teräksen valmistus.”[63]

Myös Outokummun kuparisulatto oli maailmanluokkaa. Outokumpu Oy oli kuparintuottajana Euroopan kärkipäässä ja Vuoksenniskan tuotantolaitos kolmanneksi suurin kuparisulatto Euroopassa.[64]

Ville Kivimäki korostaa, että Vuoksenlaakson teollisuuslaitokset muodostivat klusterin, jossa yksi tehdas saattoi hyödyntää toista. Esimerkiksi Outokumpu Oy:n päätös rakentaa kuparitehdas perustui paitsi sähkön saatavuuteen, myös siihen, että alueen selluteollisuus halusi hankkia sellun valmistukseen Outokummun tarjoamaa rikkikiisua ja -dioksidia. Myös Vuoksenniskan rautatehdas käytti hyväkseen kuparitehtaan sivutuotteena syntyvää kiisutuhkaa: ”Näin päätökset kuparitehtaan rakentamisesta Imatralle ja selluteollisuuden investoinnit alueelle ruokkivat toinen toisiaan.” [65]

 OSA 2: ILMARIN HOMMIA

Muistio yli muiden

Aloitan tarkastelemalla Ilmari Luostarisen työtä yrityksensä työturvallisuuden parantamisessa, sillä siitä hän aloitti itsekin ja siinä hänen saavutuksensa saivat myös paljon julkisuutta.

Luostarinen palkattiin kesällä 1928 Enso-Gutzeitiin hoitamaan laki- ja tarkastustehtäviä. Jälkimmäinen toimi tarkoitti sitä, että hän kiersi suuren yhtiön kymmenillä eri työpaikoilla perehtymässä muun muassa varojen säntilliseen käyttöön, varastoihin, palkkoihin ja työturvallisuuteen.

Ilmarin vuonna 1930 yhtiön henkilöstölehdessä julkaisema juttu Metsäkassojen hoidosta kuvaa tuon ajan tarkastustoiminnan arkea. Koska työmaita oli laajalla alueella ja kulkuyhteydet huonot, Enso-Gutzeitin piiriesimiehillä ja joillakin työnjohtajilla oli ns. metsäkassa, josta hoidettiin palkat ja muut raha-asiat. Vuonna 1928 oli otettu käyttöön kassakirjat, joihin piti merkitä kaikki maksuliikenne. Metsäkassan hoitajat saivat silloin myös etumaksukuitteja, joita kirjoitettiin etuotoista, förskoteista. Yhtiö vieläpä lahjoitti heille yhtiön lompakon, jotta omat ja firman rahat pysyisivät paremmin erillään.  Uudistusten käyttöönotto oli sujunut hitaasti, ja Ilmari patisteli ankarin sanoin pitämään kassakirjan ajan tasalla, muistamaan vaaditut allekirjoitukset ja ehdottomasti luopumaan käytännöstä maksaa itsellensä etuottoa.[66]

Kun Luostarinen täytti 40 vuotta, yhtiön henkilöstölehti kirjoitti näin:

”Tarkastus- y.m. tehtävissään tuomari Luostarinen on matkustellut kaikille tuttuine piippuineen yhtymän laajat alueet niin perin pohjin ristiin rastiin, että hänet tunnetaan etäisimmissäkin sivuosastoissa ja kun nyt lausumme hänelle merkkipäivänsä johdosta parhaat onnittelumme, tiedämme, että siihen yhtyy mielihyvin jokainen enso-gutzeitilainen ja tornatorilainen, nimenomaan lukemattomat kiitolliset työläiset.”[67]

Luostarinen oli nopeasti toimeen tarttuvaa lajia. Enso-Gutzeitin historian ensimmäisen kokonaisesityksen kirjoittanut Victor Hoving kertoo, että Luostarinen teki miltei heti yhtiön oven avattuaan esityksen, joka muutti konsernin suuntaa. Hän kirjoitti talvella 1929 muistion, jossa esitettiin tarkastus- ja huoltotoiminnan voimakasta kehittämistä ja yhdistämistä yhteisen toimiston alaiseksi. Yhtiön hallintoneuvosto hyväksyi ehdotuksen nopeasti ja Luostarinen pestattiin toimiston päälliköksi.[68]

Muistion mukaan uuden yksikön tärkeimmät tehtävät olivat: 1) työturvallisuustoiminta, 2) työntekijöiden koulutusta ja valistustyötä koskevat kysymykset, mukaan lukien koulut, kirjastot, lukusalit, kerhot ja kurssit, joiden tarkoituksena on erityisesti kohottaa nuorison ammattitaitoa, 3) terveydelliset olot, sairaalat yms., 4) työntekijöiden asunto-olot ja 5) työntekijöiden elintason kohottaminen ja huolenpito heidän viihtyvyydestään. Tähän kuuluivat myös huoltokonttoritoiminta, vanhusten ja sairaiden hoito sekä sairaus- ja avustuskassat.[69] Hoving arvioi:

”Kuten näemme, yhtiön sosiaalisen toiminnan v. 1929 laadittu ohjelma oli laaja ja monipuolinen. Yhtiö oli jo aikaisemminkin harjoittanut monipuolista sosiaalista työtä, mutta esittäessään tarkastus- ja sosiaaliosastolle selvän toimintaohjelman Luostarinen oli sanonut kaiken niin selvällä ja johdonmukaisella tavalla, että se tuohon aikaan oli suorastaan ainutlaatuista.”[70]

Hovingin mukaan Luostarinen oli perehtynyt teollisuuslaitosten sosiaaliseen työhön Ruotsissa, Norjassa, Englannissa ja Saksassa. Se ei sinänsä ollut epätavallista, sillä puunjalostusteollisuus oli Suomen elinkeinoelämän kansainvälisin sektori ja opintomatkat kuuluivat itsestään selvästi yritysjohtajien kouluttautumiseen. Mutta juuri sosiaalitoimintaan perehtyminen oli harvinaista, eivätkä ulkomaanmatkat olleet tavanomaisia myöskään Luostarisille, joille oli yleensä työn takana osata Heinävedeltä Varkauteen. Opintomatkat kertoivat myös siitä, että metsäteollisuuden suomenkielinen eliitti otti ripeästi kiinni ruotsinkielisen eliitin etumatkaa kansainvälisyydessä. Ilmarin kielitaitoa en tiedä, mutta lakitieteen opinnot Helsingissä ja avioliitto venäjää äidinkielenään puhuneen Lola Gabben kanssa Viipurissa viittaavat siihen, että jotakin osaamista oli.

Kansainvälisyys näkyi vahvasti myös Ilmarin ensimmäisten työvuosien näkyvimmässä saavutuksessa, työturvallisuuden edistämisessä. Siinä hän ei ollut Suomessa ensimmäinen, mutta aivan kärjessä, ja turvallisuustyö Vuoksenlaaksossa ja myös laajemmin Suomen teollisuudessa osittain jopa henkilöityi häneen.

Pauli Kettusen mukaan turvallisuustyön malli tuli Yhdysvalloista, missä raskaan teollisuuden yritykset käynnistivät 1900-luvun alussa työpaikoillaan ns. Safety First -liikkeeksi nimetyn turvallisuustoiminnan. Liike laajeni Eurooppaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja Suomeen sen toi vuorineuvos Gösta Serlachius, joka tutustui toimintaan Amerikan-matkallaan 1920-luvun alussa. Serlachius-yhtymän esimerkkiä seuraten monet suuret puunjalostusteollisuuden yritykset alkoivat organisoida turvallisuustoimintaa. Alan työnantajaliitto antoi tätä koskeneen kehotuksen jäsenyrityksilleen jo vuoden 1928 lopussa.[71]

Myös turvallisuustyön kehittämiseen löytää kyynisen ja vilpittömän (tai hyväuskoisen) selityksen. Kyynisten mukaan kyse oli vain tavasta alentaa jo silloin lakisääteisestä tapaturmavakuutuksesta koituvia työnantajan kustannuksia ja huomata tapaturmien olevan tuotantoa haittaavia häiriöitä. Turvallinen työprosessi oli tehokkain ja eniten voittoa tuottava työprosessi. Vilpittömät kiinnittivät huomiota erityisesti siihen ahdinkoon, johon työläisten perheet usein joutuivat elättäjän jouduttua pois työstä.

Ilmari Luostarinen luultavasti kiinnitti kuulijoiden huomion kassakoneeseen puhuessaan yhtiön johdolle ja pienokaistensa keskellä nyyhkiviin työläisvaimoihin puhuessaan työntekijöille. Kummallekin hän kuitenkin puhui paljon ja innostuneesti. Asiaan oli helppo uskoa, sillä se oli totta.

Työturvallisuuden kysymyksessä myös sosialidemokraattinen ay-liike oli vilpittömien riveissä. Ilmari antoi Sdp:n sanomalehtien TST-toimistolle[72] vuonna 1931 kiinnostavan haastattelun, jossa hän kuvaa hyvin yksityiskohtaisesti ja jäsennellysti tehostetun työturvallisuustoiminnan ensimmäisiä askelia omassa yrityksessään.[73] Safety First -liikkeen amerikkalaista taustaa korostettiin tuolloin, sillä amerikkalaisuus liitettiin nopeaan edistykseen ja elämän paranemiseen. Enso-Gutzeitissa turvallisuustyö käynnistettiin vuonna 1929. Luostarinen kuvaa ensimmäisiä reaktioita:

”Alussa näytti joillakin osastoilla työväestö suhtautuvan toimintaan määrätyllä ennakkoluulolla, johtuen tämä kommunistien kiihotuksesta, sillä kommunistit näyttivät olevan erittäin vihaisia koko työturvallisuudelle. Järkevämpi osa työväkeä kuitenkin ymmärsi heti toiminnan merkityksen ja siitä johtuvan hyödyn juuri työväestölle itselleen ja suhtautui siihen sen mukaisesti.”

Toiminta eteni niin, että ensin pidettiin työntekijöille ja heidän perheilleen yleisiä esitelmätilaisuuksia, joilla pyrittiin herättelemään turvallisuustyön tärkeyteen. Toisessa vaiheessa tuotiin tehdassaleihin turvallisuus- eli varovaarakuvia, joita oli saatu erityisesti National Safety Councilin kautta Chicagosta. Metsätyöoloja ja puunjalostusteollisuutta käsitteleviä kuvia oli amerikkalaisessa aineistossa vähän, mutta toistaiseksi ei kotimaisia julisteita ollut kustannussyistä käytössä. Amerikkalaisia kuvia pidettiin parempina kuin saksalaisia, sillä niissä oli hieman huumoria.

Vuonna 1933 oli jo käytössä suomenkielisiä varovaarakuvia. Nämä julisteet ovat Tapaturmasuojelu-lehdestä, jota julkaisi Suomen Teollisuudenharjoittajain Keskinäinen Tapaturmavakuutusyhdistys.[74]

Vasta tämän jälkeen alettiin perustaa turvallisuustoimikuntia. Työntekijät saivat itse valita kullakin osastolla viisi jäsentä toimikuntaan. Enso-Gutzeitin linja oli poikkeus, sillä monissa yrityksissä työnantaja määräsi kaikki jäsenet, Ensossa vain yhden mestarin tai työnjohtajan. Myöhemmin lisättiin tähän joukkoon myös yksi insinööri. Toimikunnat kävivät läpi kaikki tapaturmat ja tekivät erilaisia esityksiä työturvallisuuden parantamiseksi. Luostarisen mukaan suurin osa niistä otettiin huomioon.[75]

Toimikunnat käsittelivät TST:n jutun mukaan mm. työpukujen, suojussilmälasien sekä suojeluslaitteiden käyttöä. Työntekijöillä oli taipumus mukavuus- ja ulkonäkösyistä olla niitä käyttämättä. Siksi pyrittiin esimerkiksi smirkeleissä ja porakoneissa kiinteisiin lasisiin suojeluslaitteisiin, joita ei voinut poistaa.

Enso-Gutzeitin Enson tehtaiden turvallisuustoimikunta koolla. Pöydän päässä Ilmari Luostarinen, poikkeuksellisesti ilman piippua.[76] Kuvaaja: Aho & Soldan 1934–1935. Imatran museot.

TST:n jutun ilmestyessä vuonna 1931 työ oli vasta alussa, ja vaikka tapaturmien määrä oli saatu vähenemään, Enson tehtailla sattui vuoden 1930 aikana kolme kuolemaan johtanutta onnettomuutta. Syinä olivat vaunujen putoaminen kiskoilta, hevosen pillastuminen ja maalaustyössä tapahtunut putoaminen.

Tietolaatikko 3: Enso-Gutzeit Osakeyhtiö

Enso-Gutzeitin pääkonttori siirrettiin Ensoon vuonna 1924 ja vuonna 1927 yhtiön nimi Aktiebolaget W. Gutzeit & Co muutettiin suomalaisempaan muotoon Enso-Gutzeit Osakeyhtiö. Yhtiön taloudellinen tulos oli valtiollistamisen alkuaikoina heikko, ja yksityinen teollisuus kohdisti siihen väliin voimakasta kritiikkiä ”valtiososialismin” edustajana. Tulos kuitenkin parani ja 1930-luvun lopulla yritys oli jo valtiolle rahasampo. Myös yhteistyö yksityisen metsäteollisuuden kanssa kehittyi ja yhteisiä hankkeita toteutettiin hyvin joustavasti. Valtio myös suhtautui suopeasti yksityisen metsäteollisuuden investointi- ja rahoitustarpeisiin. Esimerkiksi Risto Ryti Suomen Pankin pääjohtajana auttoi ulkomaisen pääoman hankkimisessa.

Se, että Enso-Gutzeit oli valtion omistama, vaikutti joissakin asioissa sen toimintaan, mutta ei kaikissa. Puunjalostusteollisuuden edunvalvontajärjestöissä Enso-Gutzeit pääosin mukautui muun teollisuuden toiveisiin tekemättä itsestään suurempaa numeroa. Sen palkkataso oli myös linjassa muun alan teollisuuden kanssa, mutta sosiaalihuollon osalta työntekijöiden edut olivat kaikkiaan jonkin verran paremmat. Enso-Gutzeitin investoinneista päätettäessä otettiin usein huomioon, ainakin julkisten puheiden tasolla, työllisyyden parantaminen.

Puolueet suhtautuivat valtion toimintaan yritysmaailmassa käytännöllisesti lukuun ottamatta ideologisempaa kokoomusta ja Rkp:n oikeata laitaa. Maa oli pieni ja vähävarainen, pääomia oli niukalti. Siksi sen teollisen ja energiainfrastruktuurin rakentamisessa oli välttämätöntä saada aikaan valtion ja yksityisen yritysmaailman toimiva yhteistyö.

Enso-Gutzeitin toiminta ei ollut nappikauppaa. Vuonna 1938 yhtiöllä oli Suomessa viisi selluloosatehdasta, joiden tuotanto oli yhteensä 320 000–350 000 tonnia vuodessa. Pohjoismaissa suurempi oli vain yksi yritys, jonka kapasiteetti oli 450 000–480 000 tonnia. Ja Saksassa oli yritys, jonka tehtaita oli monissa maissa ja vuosituotanto 500 000–550 000 tonnia. Enso-Gutzeit oli siis Euroopan kolmanneksi suurin.[77]

Enso-Gutzeitin korkein päättävä elin oli hallintoneuvosto, joka koostui pääosin poliitikoista, metsäalan virkamiehistä ja tutkijoista sekä Suomen Pankin kaltaisista julkisen pääoman edustajista. Ahvenaisen mukaan poliitikot eivät olleet vain palkkiovirassa, vaan suhde oli aidosti tärkeä ja hyödyllinen. Enso-Gutzeitilla oli kokonsa vuoksi suuri yhteiskunnallinen merkitys, joten hyvät yhteydet hallitukseen, eduskuntaan ja puolueisiin olivat koko maan kannalta tähdelliset. Hallintoneuvoston jäsenet olivat ennen muuta oman alansa asiantuntijoita, jotka antoivat tietonsa ja kokemuksensa yhtiön käyttöön.[78]

Enso-Gutzeitin tärkein johtaja 1930-luvulla oli vuorineuvos V. A. Kotilainen. Monet lehtimiehet – ja monet muutkin – pitivät Vuoksenlaakson teollisuutta oikeastaan hänen henkilökohtaisena saavutuksenaan. Kauppalehti kirjoitti vuonna 1937, että ”Suomen Ruhr” on ”suureksi osaksi vuorineuvos Kotilaisen tarmon ja järjestelykyvyn komea aikaansaannos”.[79] Helsingin Sanomat muotoili suomen ja pohjoiskorean sekoituksella:

”Se, joka tuntee ´Suomen Ruhrin´ jättiläismäisen muodonvaihdoksen, joka viimeksikuluneina vuosina on tapahtunut, hän antaa myös arvoa vuorineuvos Kotilaisen osallisuudelle tämän suuren teollisuuskeskuksen luomistyössä.

Mutta vuorineuvos Kotilainen ei ole ainoastaan valtavan teollisuusyhtymän kaukonäköinen johtaja ja kyvykäs organisaattori, hänen työtarmoaan on riittänyt myös sosialisten olojen kehittämiseen toimintapiirissään. Todistuksena hänen harrastuksestaan ja myötämielisyydestään riittää vain työläisten kauniiden kotipalstojen ja modernin huoltotoiminnan mainitseminen, jotka Vuoksenlaaksossa hyvin käynyt tuntee jajoiden maine on levinnyt kaikkialle maassa.”[80]

Vuosina 1931–1943 toimi Enso-Gutzeitin hallintoneuvoston puheenjohtajana A. K. Cajander, metsähallituksen yli- ja pääjohtaja, kansainvälisesti tunnettu suomalainen metsätieteilijä, professori ja kolminkertainen pääministeri. Ilmari Luostarinen toimi vuodesta 1937 alkaen hallintoneuvoston sihteerinä, mikä ei tarkoittanut kahvinkeittoa. Hänen ja Cajanderin työsuhde on ollut ilmeisen läheinen, ja Kotilaisen tiedetään luottaneen ja turvautuneen Luostariseen hyvin paljon.

Vuodesta 1933 lähtien Enso-Gutzeitin johtamasta yhtymästä käytettiin nimitystä Enso-Gutzeit-Tornator. Tornator oli pääosin Vuoksenlaakson Tainionkoskella toiminut suuri puunjalostusteollisuuden yritys, jonka osake-enemmistön Enso-Gutzeit omisti. Tornator toimi kuitenkin osin itsenäisesti, ja esimerkiksi Kaukopään tehdas oli Tornatorin projekti.[81] Kun puhun Enso-Gutzeitista, tarkoitan myös kaikkia sen omistuksessa olleita yrityksiä.

Luostarinen oli tehnyt tilastoja tapaturmista ja päätynyt siihen, että erityisesti ammattitaito ja kokemus vähensivät niitä. Kesäkuukaudet ja maanantaipäivät olivat vaarallisimpia, sillä silloin ei keskittyminen työhön ollut parasta mahdollista. Kesällä vaikutti myös helle.

Yksi ongelmakohta yhtiössä olivat metsätyömaat, sillä tapaturmat niillä olivat lisääntyneet jatkuvasti ja ensiavun antamisen osaaminen oli tärkeää, kun matka lääkäriin saattoi olla pitkä. Yhtiö olikin järjestänyt Suomen Punaisen Ristin avustuksella ensiapukursseja yli sadalle työnjohtajalle. Ilmari esitelmöi kurssien yhteydessä vakuutuslainsäädännöstä, turvallisuustoiminnasta sekä – samalla kun yhdessä oltiin – säästäväisyyspyrkimyksistä ja kassojen hoidosta.[82]

Koska hukkumiset olivat erityisesti metsä- ja uittopuolella verraten yleisiä, yhtiö oli panostanut uimataidon ja hengenpelastuskoulutuksen kehittämiseen. Ensossa se oli rakentanut uimalaitoksen ja palkannut uimaopettajan. Ensoon oli perustettu Enson Uimarit -niminen seura, joka antoi opetusta sekä vihki kandidaatteja ja maistereita. Sama tehtävä oli Vuoksenniskan Uimareilla.

Enso-Gutzeitin uittoporukkaa Jääskessä 1920-luvulla. Kuvaaja ei tiedossa. Imatran museot.[83]

Turvallisuuskohteiden valinnassa näkyy, että Luostarinen oli todella kiertänyt suuren yrityksen erilaisia työpaikkoja ja pannut merkille niiden erilaisia turvallisuustarpeita. Toisaalta toiminnassa näkyi Safety First -liikkeen tapa syyllistää tapaturmista työntekijöitä, joiden huolimattomuus, tarkkaamattomuus ja mukavuudenhalu oli lähes aina onnettomuuden syy. Liikkeen mukaan 80 prosenttia tapaturmista johtui ihmisestä itsestään ja 75 prosenttia niistä oli estettävissä valistuksen keinoin. Luostarinen totesi itse Enso-Gutzeitin henkilöstölehteen kirjoittamassaan artikkelissa vuonna 1932, että tapaturmat johtuvat paljolti huolimattomuudesta, velttoudesta, leväperäisyydestä ja siitä, että työntekijät eivät katso eteensä. Ne turvallisuuteen liittyvät rakenteelliset tekijät, jotka riippuivat työnantajasta, jäivät suurelta osin sivuun.[84]

Sanomalehdistö julkaisi säännöllisesti juttuja Enso-Gutzeitin työturvallisuustyöstä ja kampanjan edistymisestä. Ilmari antoi aiheesta haastatteluja ja kutsui toimittajia seuraamaan turvallisuustoimikuntien kokouksia.

Uutiset olivat hyviä: Kun vuonna 1929 Enson tehtailla oli 327 tapaturmaa, määrä laski tasaisesti niin, että vuonna 1935 luku oli 94. Kuolemaan tai vaikeaan invaliditeettiin johtaneet tapaturmat saatiin karsittua miltei täysin.

Ongelma ei ollut vähäinen. Ylä-Vuoksi -lehti haastatteli vuonna 1936 Suomen Teollisuudenharjoittajain Keskinäisen Tapaturmavakuutusyhtiön tarkastavaa insinööriä, jonka mukaan Suomessa kuolee tapaturmaisesti kolmisen sataa työläistä vuodessa ja noin 25 000–30 000 joutuu lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi sairauden uhriksi ja osa jää koko loppuiäkseen raajarikoksi.[85] Nykyisin käytettävien Suomen virallisten tilastojen mukaan 1930-luvulla sattui eniten tapaturmia sahoilla, toiseksi eniten rautatehtaissa ja sulatoissa ja kolmanneksi eniten rakentamisessa. Sen jälkeen tuli paperi- ja selluteollisuus.[86] Ilmarilla oli siis työtä tehtävänä.

Ajalle ja ehkä myös Ilmarille ominaiseen tapaan turvallisuustyötä tehtiin eri osastojen välisenä kilpailuna, jossa voittaja sai paitsi kunniaa, myös mukavaa yhdessäoloa. Ja tietysti jokainen voittajaosaston jäsen sai pitää päänsä ja raajansa.[87]

Luostarinen kirjoitti 1930-luvun alussa yhtiön henkilöstölehteen useita artikkeleita, joissa näkyy järjestelmällinen perehtyminen ongelmaan: tarvittiin tilastotietoja tapaturmista, tutkimusta niiden syistä ja toimintaa syiden poistamiseen. Artikkelit käsittelivät muun muassa tapaturmia metsä- ja uittotöissä, tehtaiden järjestyksen ja puhtauden merkitystä, tapaturmien syitä Enso-Gutzeitin omissa teollisuuslaitoksissa ja vertailua yhtymän eri yksiköiden tapaturmista.[88]

Ilmari Luostarinen kirjoitti vuonna1932: ”Me olemme kilpailleet eri osastojen välillä ruumiillisesta kuntoisuudestamme, olemme ottaneet osaa kirjoituskilpailuihin, kilpailkaamme nyt myöskin siitä, kenen osasto pääsee vähimmillä tapaturmilla. Sitä kilpailusta emme iloitse ainoastaan me itse vaan ennenkaikkea meidän perheväkemme.”[89]

Luostarinen nivoi yhteen erilaisia sosiaalisen ja kulttuurityön muotoja henkilöstölehden palstoilla. Vuonna 1933 järjestetyssä kirjoituskilpailussa voitti B-sarjan I palkinnon 200 mk Lempi Tarkanmäki Ensosta kirjoituksellaan ”Älkää antako tapaturmien ryöstää itseänne heiltä”. Ilmari toimi arvostelulautakunnan puheenjohtajana.[90]

Ilmari Luostarisen aktiivisuutta ja näkyvyyttä työturvallisuuden kysymyksissä kuvaa se, että 7.6.1934 sattui Ylä-Vuoksi -lehden yhdelle sivulle kolme juttua, joiden kaikkien lähteenä oli Ilmari ja joista kaksi käsitteli turvallisuustyötä Ensossa ja Tainionkoskella. Kolmannen jutun aihe oli Enson sairaalan laajentaminen: 07.06.1934 Ylä-Vuoksi no 23 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

Toinen merkki on se, että Enso-Gutzeitin turvallisuustyö ja erityisesti Ilmari Luostarisen rooli siinä sai kansallista huomiota Tapaturmasuojelu-lehdessä. Tämä Suomen Teollisuudenharjoittajain Keskinäisen Tapaturmavakuutusyhdistyksen neljä kertaa vuodessa ilmestynyt julkaisu ei tavoittanut suuria yleisömassoja, mutta osoitti alan sisäistä arvostusta. Lehti julkaisi uudelleen Ilmarin Enso-Gutzeitin henkilöstölehdessä ilmestyneitä artikkeleita aiheesta, haastatteli häntä ja kehui vuolassanaisesti. Enso-Gutzeitin turvallisuustyö oli selvästi alan esikuva, ja vuoden 1933 neljäs numero on suurelta osin omistettu yhtiön esimerkilliselle toiminnalle.[91]

Tapaturmasuojelu-lehti 1.12.1933, s. 2.

1930-luvun jälkipuoliskolla Enson turvallisuustyö sai uusia muotoja, mahdollisesti siksi, että aikaisempiin esitystapoihin oli totuttu ja niistä oli tullut huomaamatonta rutiinia. Alettiin järjestää ”tapaturmanehkäisyviikkoja”, joihin kuului mm. esitelmiä, keskusteluja ja elokuvanäytöksiä. Erityisesti elokuvat näyttävät olleen ainakin aluksi varsin suosittuja ja keränneen useita tuhansia katsojia. Ylä-Vuoksi -lehti päätti aiheeseen liittyvän juttunsa vuonna 1936 näin:

”Myönsimme kitsastelematta tapaturmasuojelun erinomaiset, jopa hämmästyttävätkin tulokset Ensossa. Kiitimme tuomari Luostarista antamistaan tiedoista ja kutsusta saapua maanantaina Ensoon seuraamaan turvallisuusfilmin ´Suojaa silmäsi´ esitystä.”[92]

Lehti loi yhtiön ilmeen

Vuosina 1929–1930 Ilmari Luostarinen oli perustamassa Enso-Gutzeitin henkilöstölehteä, joka oli ensimmäinen tai ensimmäisiä sarallaan. Hän veti projektia, jossa lehti suunniteltiin ja valmisteltiin niin, että sen ensimmäinen numero ilmestyi vuoden 1930 alussa. Apuvoimia varmasti oli, mutta niiden määrästä ei ole tietoa. Vuoden 1939 lopussa lehdellä oli päätoimittajan lisäksi toimitussihteeri ja kaksi toimittajaa.[93]

Ilmari toimi lehden päätoimittajana vuoteen 1937 saakka ja muotoili siitä Enso-Gutzeitin ilmeen kantajan kahdella tavalla. Visuaalisesti lehden kansi siirtyy nopeasti pölyisestä ukonpäätyylistä reippaisiin funkislinjoihin. Ja sisällöllisesti lehti korosti alusta pitäen yhtiön sosiaalista vastuullisuutta sekä koko henkilöstön mukaan ottamista ja esille pääsemistä.

Suomen ensimmäisenä henkilöstölehtenä on pidetty Rautakirjan julkaisua, jonka nimi oli vuonna 1919 sen ensimmäisen kerran ilmestyessä Rautatiekirjakauppa.[94] Se oli kuitenkin luonteeltaan ja tavoitteiltaan lähempänä esimerkiksi vakuutusyhtiö Kalevan vuonna 1908 käynnistämää julkaisua Tietoja Kalevan asiamiehille tai SOK:n vuonna 1915 lanseeraamaa Osuuskauppalehteä kuin kaikille yrityksen työntekijöille tarkoitettua henkilöstölehteä.Kun yrityksen organisaatio, esimerkiksi SOK:n jäsenosuuskaupat, oli hajallaan ympäri maan, lehti oli keino yhtenäistää toimintaa ja jakaa hyviä käytäntöjä. Osuuskauppalehti esimerkiksi ohjeisti kauppiaitten toimintaa usein hyvinkin yksityiskohtaisesti.[95]

Suomen henkilöstölehtiä tutkinut Pentti Paulasto kirjoitti suomalaisen yhteisöviestinnän historiassa, että ”(t)eollisuuden piirissä ryhdyttiin perustamaan lisää henkilöstölehtiä 1920-luvulla”.[96] Näin voi olla, mutta sellaisia lehtiä ei ole helppo löytää. Yhtyneet Paperitehtaat aloitti Työn Äärestä -julkaisun (1. numero nimellä Kuulumisia Yhtyneiltä paperitehtailta ja Walkiakoskelta) vuonna 1931 eli vuotta Enso-Gutzeitin myöhemmin. Ja varsin moni suuryritys käynnisti oman lehtensä 1930-luvun aikana.

Enso-Gutzeitin henkilöstölehdellä oli osittain sama tehtävä kuin Osuuskauppalehdellä, sillä yhtiö toimi kymmenissä eri pisteissä ja esimerkiksi työturvallisuudessa Ilmari Luostarinen halusi saada aikaan yhtenäiset käytännöt tapaturmien tilastoinnista ja turvallisuustoimikuntien tehtävistä. Tärkeämpää lehdessä oli kuitenkin yhteisen todellisuuden luominen ja jakaminen, yhteisten etujen havaitseminen ja samalla yhteenkuuluvuuden lisääminen. Sen hengen yrityksen johto halusi levittää koko organisaatioon. Siihen kuului esimerkiksi se, että lehti kertoi muidenkin kuin johtajien merkkipäivistä tai poismenosta ja että tavallisia duunareita kutsuttiin kirjoittamaan ja vaikuttamaan lehden sisältöön.[97]

Luostariselle henkilöstölehti näyttää olleen paikka, johon hän kokosi yhteen kaikki yhtiön monet sosiaalisen työn muodot. Lehden sivuilla niiden tilanne päivitettiin ja ne tarjosivat tukea toisilleen. Eikä henkilöstölehti ollut tarkoitettu vain yhtiön sisäiseen käyttöön, vaan se julisti myös muulle medialle ja maailmalle Enso-Gutzeitin vastuullisuutta ja sen työntekijöiden hyvinvointia.

Kun lehti lanseerattiin, sen tärkeimmäksi tehtäväksi mainittiin huolto- ja turvallisuustyön tukeminen yhtiön eri teollisuuslaitoksilla. Toissijainen tavoite oli ”tutustuttaa virkailijat ja työläiset liikkeen eri toiminta-aloihin ja toisiinsa, antamalla heidän esittää lehden palstoilla omia mielipiteitään ammattinsa alaan kuuluvista kysymyksistä”. Ensimmäisen numeron ensimmäisessä jutussa Yhtiön lehden merkitys on yksi kahdella tavalla kiinnostava kappale:

”Elämä itsessään on täynnä ristiriitaisuuksia ja antaa aihetta erimielisyyksiin. Mutta jos mikään niin työnteettäjän ja työntekijän suhde on omiaan aiheuttamaan erimielisyyttä. Suurteollisuudessa ei tästä kuitenkaan ole ulospääsyä, mutta paljon on voitettu, jos kaikki tehdään mikä tehtävissä on luottamuksellisen suhteen aikaansaamiseksi työn teettäjän ja tekijän välillä. Tämä julkaisu, joka on tarkoitettu olemaan niin hyvin työn teettäjäin kuin työntekijäin yhteisenä lehtenä Enso-Gutzeit Osakeyhtiön toimipiirissä avaa toivottavasti yhden mahdollisuuden viitatun luottamuksellisen suhteen aikaansaamiseksi.”

Kielen tasolla kiinnostavaa on, että jutussa puhutaan työntekijästä ja työnteettäjästä, joka on selvempi ja neutraalimpi ilmaisu kuin työnantaja, jota tuolloin toki myös käytettiin.[98] Sisällön tasolla kirjoitus myöntää suurteollisuuden työyhteisöön kuuluvat ristiriidat ja erimielisyydet, mutta nostaa ne yleisinhimilliselle tasolle ja olettaa, että viestinnän keinoin voisi luottamuksen saada aikaiseksi.

Lehden ensimmäisen numeron kansi on hyvin perinteinen, jopa vanhanaikainen: [99]

Hans Gutzeit oli norjalainen yrittäjä, joka peri isältään sahan ja siirsi Norjan tukkipulan vuoksi tuotannon Suomeen. Hän oli perustamassa vuonna 1872 toimintansa aloittanutta Norjan sahaa Kotkaan, mutta joutui luopumaan siitä vuonna 1880 henkilökohtaisen vararikon vuoksi.

Edellä mainitun lehden ensimmäisessä jutussa oli kuva yhtiön Ensoon vuonna 1924 valmistuneesta pääkonttorista, joka Aino Niskasen mukaan edusti raskasta 1920-luvun klassismia.[100] Itse luonnehtisin sitä krumeluuriksi. Talo onneksi paloi ja se uudistettiin täydellisesti Väinö Vähäkallion suunnittelemin muutoksin ja laajennuksin. Uusi versio, jota on vaikea mieltää vanhan perilliseksi, otettiin käyttöön vuonna 1936. Silloin Enso-Gutzeitille rakentui tehtaita ja pääkonttoria myöten yhtenäinen visuaalinen ilme.

Vähäkallio oli Enso-Gutzeitin luottoarkkitehti, joka suunnitteli Vuoksenlaaksoon paljon tehdas- ja asuinrakennuksia selkeällä funkistyylillään. Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian professorina toiminut ja väitöskirjassaan juuri Vähäkallion elämäntyötä tutkinut Aino Niskanen kuvaa 1930-luvun Vuoksenlaaksoa suomalaisen funkisarkkitehtuurin keskukseksi.[101]

Enso-Gutzeit Oy:n pääkonttori Jääsken Ensossa ennen vuonna 1934 tapahtunutta tulipaloa. Kuvaaja ei tiedossa. Imatran museot.

Enso-Gutzeit Oy:n pääkonttori Jääsken Ensossa uudistuksen ja laajennuksen jälkeen. Kuvassa Vuoksen puoleinen julkisivu. Kuvaaja ei tiedossa. Imatran museot.

Samalla tavoin kuin pääkonttori, myös yhtiön henkilöstölehti modernisoitui ja siirtyi jo vuoden 1932 alusta siihen estetiikkaan, joka kuului Enso-Gutzeitin brändiin: funkikseen, nykyajan muotoihin. Vuonna 1933 lehden kansi näytti tältä:

Enso-Gutzeit-Tornator: henkilöjulkaisu no 5 1933. Ulkoasun suunnittelija ei tiedossa.[102]

Ja vuonna 1934 tältä:

Enso-Gutzeit- Tornator: henkilöjulkaisu no 3 1934. Kuvassa näkyvät Enson tehtaiden happotornit. Ulkoasun suunnittelija ei tiedossa.[103]

Valitettavasti linja ei pitänyt, vaan vuoden 1935 aikana lehden kansi muuttui graafisesti kömpelöön suuntaan.

Toinen Enso-Gutzeitin henkilöstölehden ykkösnumeron kiinnostava kirjoitus on otsikoitu Työväen huolto. Työläisen mietteitä. Siinä nimimerkki M. N. sanoo, että Enso-Gutzeit on kiinnittänyt työväkensä huoltoon enemmän huomiota kuin monet muut suuret teollisuusyritykset ja kiittää erityisesti työturvallisuuden edistämistä sekä omakotirakentajien saamaa tukea. Hän toteaa realistisesti, että yhtiön työväenhuoltoon ohjaamat varat ovat sijoitus, jonka täytyy tuottaa hyvä korko ja että viisas hevosmies ruokkii ja vaalii hevostaan, jotta se kykenee vetämään raskaamman kuorman kuin huonosti hoidettu hevonen. M. N. nostaa myös esiin sellaisia alueita, joilla olisi vielä paljon parannettavaa. Toinen ovat työmaiden terveydelliset olot ja toinen esimiesten tapa kohdella työläisiä. Kirjoittaja toteaa lopuksi, että monet suuret teollisuusmiehet ja talouselämän johtajat ovat ulkomailla ymmärtäneet työväenhuollon merkityksen ja toivoo, että Enso-Gutzeit jatkaa samaan suuntaan.[104]

Ilmari Luostarisella on varmasti ollut käytössään joko kotimaisia tai ulkomaisia esikuvia omaa lehteä suunnitellessaan, sillä konsepti näyttää tulleen kerralla melko valmiiksi. Mutta myös hänen oma panoksensa on ollut merkittävä.

Enso-Gutzeitin henkilöstölehti tapasi mainostaa näkyvästi erilaisia kilpailuja, joilla pyrittiin kehittämään työkäytäntöjä ja arkielämää yhtiön toivomaan ja työntekijöille hyödyllisenä pidettyyn suuntaan. Kilpailuja riitti ja ilmeisesti myös intoa osallistua niihin, koska monet jatkuivat vuodesta toiseen. Yhtiö pyrki esimerkiksi edistämään kotipuutarhakilpailuilla ”siirtolakasvitarha-aatteen” leviämistä. Se linkittyi hyvin omakotiasumiseen.

Kotipuutarhakilpailun mainos 1.4.1933 ilmestyneessä Enso-Gutzeit-Tornator Henkilöjulkaisussa no 1–2 1933.[105]

En tiedä, miten vihreä tai multainen Ilmari Luostarisen peukalo oli, mutta hän pääsi (tai joutui) osallistumaan moniin puutarha- ja maatalousalan tapahtumiin ja sekä Jääsken että Ruokolahden maatalouskerhoyhdistyksen toimintaan. Kummassakin yhdistyksessä hän kuului johtokuntaan, ja lisäksi ruokolahtelaiset valitsivat hänen edustajakseen maatalouspiiriliiton kokouksiin.[106] Ilmarin työssä riitti sarkaa kynnettäväksi myös ihan konkreettisesti.

Henkilöstölehti pyrki myös avaamaan yhtiön laajan sosiaalihuollon toimintaa ja päätöksentekoa. Esimerkiksi vuoden 1936 ensimmäisessä numerossa esiteltiin perinpohjaisesti terveyshuoltolautakunnan tehtävät. Se pyrki valvomaan, yhdenmukaistamaan ja kehittämään niin terveydenhoidollisia kuin sairaanhoitoon liittyviä käytäntöjä Vuoksenniskan, Tainionkosken ja Enson tehdasyhdyskunnissa. Lautakuntaan kuului kolme lääkäriä, kaksi sairaskassan jäsentä sekä tehtaan johdon edustajana tuomari Luostarinen. Lautakunta toimi yhteistyössä kunnallisten terveyshuoltolautakuntien ja sairaskassojen kanssa.  Jutussa julkaistiin alla oleva valokuva.[107] Ilmari sanoi pari vuotta aikaisemmin Ylä-Vuoksi -lehdelle, että terveyshuoltolautakunta oli hänen tietonsa mukaan ensimmäinen Suomessa.[108]

Enson ja Tainionkosken tehtaiden terveyshuoltolautakunta. Ensimmäinen vasemmalta tohtori K. E. Kallio (sairaalan johtaja), kolmas vasemmalta Ilmari Luostarinen ja pöydän päässä lautakunnan puheenjohtaja tohtori V. Kunnas. Kuvaaja ei tiedossa. Imatran museot.[109]

Ilmari hiihtää ja oikoo

Tehdasurheilusta on kirjoitettu varsin paljon – erinomainen johdatus aiheeseen on esimerkiksi Kerkko Huhtasen pro gradu -työ Patruunat liikunnan asialla: liikunta osana teollisuuden sosiaalitoimintaa Suomessa ja Jämsänkoskella 1920–1970-luvuilla (2014).[110] Työnantajien tukeman urheilun tehtävä oli tehdasyhdyskunnissa monitahoinen. Se kohensi työntekijöiden fyysistä terveyttä, loi työyhteisöön yhteisiä puheenaiheita ja yhteenkuuluvuutta, kamppaili suosiosta työväen omien urheiluseurojen ja harrastusten kanssa sekä palveli myös maanpuolustuksen tarpeita. Rajoitun tässä jutussa vain muutamiin tapoihin, joilla urheilu näkyi Vuoksenlaakson elämässä ja Ilmari Luostarisen työssä.

Teollisuuden liikuntatoiminta sai vuoden 1927 tapahtumien jälkeen vauhtia ja yhtenäisyyttä, kun teollisuustyönantajat päättivät yhteistuumin lisätä yhtäältä kuria, mutta toisaalta myös vastuutaan tehdasyhdyskuntiensa elinolosuhteista ja hyvinvoinnista. Yritykset rakensivat liikuntapaikkoja, palkkasivat liikunnanohjaajia, perustivat urheiluseuroja ja järjestivät itsekin työntekijäperheilleen suunnattua liikuntakurssi- ja kilpailutoimintaa.[111]

Tehdasurheilu oli monilla paikkakunnilla kiinteästi yhteydessä suojeluskuntaan ja maanpuolustuksen tarpeisiin. Siksi ampumaurheilu oli erityisen arvostettua.[112] Lajivalikoima oli kuitenkin niin laaja, että liikuntaa oli tarjolla nuorten miesten lisäksi niin lapsille, nuorille, naisille, ikääntyneille kuin laajoille työläismassoille. Kärjessä oli huippu-urheilijoita, joista osa oli lähes tai täysin ammattiurheilijoita. Huippu-urheilu oli yrityksille myös mainosväline ja rekrytointiväylä; urheilu-uran edistyminen auttoi etenemään myös tehtaan organisaatiossa.  Enso-Gutzeitin urheilijoista näyttävin urapolku oli pikaluistelija Lassi Parkkisella, joka eteni lajissaan maailmanmestariksi ja olympiamitalistiksi, mutta myöhemmin myös Kaukopään tehtaan johtajaksi ja koko yrityksen johtokunnan jäseneksi. Hän sai yli-insinöörin arvonimen vuonna 1976.[113]

Politiikka näkyi tehdasurheilussa eri tavoin eri yhtiöillä. Huhtasen mukaan Yhtyneet Paperitehtaat tunkeutui hyvin tietoisesti työväen urheiluliikkeen kentälle erityisesti massaurheilua järjestämällä, liikuntapaikkoja rakentamalla ja niiden käyttöä rajoittamalla. Yhtiö ei kaihtanut myöskään aggressiivisia otteita tukiessaan omia, porvarillisia urheiluseurojaan. Eniten kilpailtiin lasten ja nuorten sielusta ja ruumiista.[114]

Enso-Gutzeitilla poliittisuus ei ainakaan julkisissa puheissa ollut urheilun kahden poliittisen leirin vastakkaisuuteen ja kilpailuasetelmaan pyrkivää. Tärkeämpänä tunnuttiin pitävän sitä, että urheilu loi yhteishenkeä tehtaiden eri työntekijäryhmien välille ja tarjosi mahdollisuuden neutraalin alueen kohtaamiseen. Martti Jukola muistutti työnantajia siitä, että urheilu oli paras tapa saavuttaa luottamukselliset suhteet työväkeen; urheilun avulla yritys pääsi lähelle heitä.[115]

Enso-Gutzeitin kuuluisista kesäisin ja talvisin järjestetyistä ”olympialaisista” on sanottu, että ne olivat ainoa tilaisuus, jolloin porvarillisiin ja työväenliikkeen urheiluseuroihin kuuluneet urheilijat saattoivat kohdata toisensa ja mitellä paremmuudestaan.[116] En ole kuitenkaan varma, toteutuiko tämä, sillä Kansan Työn mukaan Enso-Gutzeit saattoi myös esimerkiksi erottaa työntekijöitä, jotka olivat lähteneet TUL:n liittojuhlille kieltoa uhmaten. Ja sosialidemokraattinen ay-väki järjesti Vuoksenlaaksossa myös omat ”olympialaisensa”, joissa tosin osanottajat laskettiin sadoissa, ei tuhansissa.[117]

Eikä ollut sanottua, että liikunta ja urheilu olisivat automaattisesti vähentäneet jännitteitä yrityksen ja työläisten välillä. Mutta samanlaista ei meno Vuoksenlaaksossa ollut kuin Jämsänkoskella. Siellä Yhtyneet paperitehtaat ainoana alueen sähköntuottajana katkaisi oikeistouhon aikaan vuonna 1932 TUL-seura Jämsänkosken Jyryn käyttämästä Jämsänkosken työväentalosta sähköt ja palautti ne vasta vuonna 1939. Yhtiön urheilukenttää ja muita liikuntatiloja jyryläiset saivat käyttää vasta toisen maailmansodan jälkeen.[118]

Omia ”olympialaisiaan” järjestivät monet muutkin suuryritykset, sillä ne olivat suuria ja suosittuja tapahtumia. Enso-Gutzeitissa olympialaisiin saattoi osallistua useampia tuhansia kilpailijoita ja samanmoinen määrä katsojia. Koska sarjoja oli kaikille, tapahtumat sopivat koko perheen yhteiseksi ajaksi. On sanottu, että Enso-Gutzeitin talviolympialaiset, joihin saattoi ottaa osaa 3000 kilpailijaa, olivat maailman suurin hiihtotapahtuma.

Ylä-Vuoksi 15.8.1939. Ilmari Luostarinen kuvassa oikealla ylhäällä piippu suussa. Hän avusti palkintojen jakamisessa yli-insinööri V. Kolhoa kesäolympialaisten jälkeen, s. 2.[119]

Osanottajien suuren määrän huomasi totta totisesti myös Enso-Gutzeitin henkilöstölehdessä. Urheilukilpailujen yksi tehtävä oli tuoda julkisuutta myös muille kuin johtavassa asemassa oleville työntekijöille. Sitä syntyi tuotantolaitosten paikkakuntien sanomalehdissä ja erityisesti omassa lehdessä. Esimerkiksi huhtikuussa 1932 ilmestyneessä Enso-Gutzeitin henkilöstölehdessä puolet 36 sivun sisällöstä käsitteli hiihtoa. Tulosluetteloissa mainittiin hieman yli tuhat nimeä – mukana oli paitsi yhtiön työntekijöitä, myös heidän lapsiaan – ja kuviakin oli 15.[120] Mutta ei se vielä mitään: Vuoden 1934 ensimmäiseen numeroon oli printattu 2 823 hiihtäjän ja 12 mäkihyppääjän nimet. Toivottavasti olivat kaikki oikein. Tunnettua kun on, että lehden mieluisinta sisältöä on siihen painettu oma nimi – paitsi väärin kirjoitettuna. [121]

Ylä-Vuoksi kertoo Tornatorin ja Enson tehtaitten hiihdon suurkilpailuista maaliskuussa 1939: ”Kilpailijoita oli tuhansittain ja katsojia samoin. Kokonaiset perheet olivat kilpailuissa mukana, eipä suvun pienempiäkään oltu kotiin jätetty, vaan siellä he vaunuistaan tai reestään huiskuttelivat lähteville tai ladulta palaavalle isälle, veljelle tai siskolle ja nähtiinpä ladulla äitikin numerolappu rinnassaan.” Tilaisuudet päättyivät ilotulituksiin. Ilmari Luostarinen vasemman laidan toiseksi ylimmässä kuvassa vasemmalla.[122]

Ilmarin elämässä riitti urheilua, sillä laskin hänen hoitaneen luottamustehtäviä kuudessa eri seurassa: Vuoksenniskan Urheilijoissa, Ylä-Vuoksen Palloseurassa, Ylä-Vuoksen Tennisseurassa, Enson Kisailijoissa sekä Enson Uimareissa. Lisäksi hän oli perustamassa vuonna 1938 valtakunnallista Suomen Latu -järjestöä ja toimi pitkään myös sen luottamustehtävissä, sodan jälkeen myös järjestön hallituksen puheenjohtajana.[123] Hänellä riitti kokouksia johdettavaksi, kilpailujen avajaistervehdyksiä lausuttavaksi, palkintoja jaettavaksi, iltamapuheita pidettäviksi ja kiertopalkintoja lahjoitettavaksi.

Valtakunnallisesti näkyvin ja tasokkain seura oli Enson Kisailijat, jossa Ilmari Luostarinen toimi hiihtojohtajana ja ”ukko-osaston” johtokunnan jäsenenä. Kisailijoiden järjestämissä kansallisissa hiihto- ja mäkikilpailuissa vieraili 1930-luvulla suomalaisia olympiavoittajia ja maailmanmestareita. Taso oli korkea monissa muissakin lajeissa.[124]

Sanomalehtien mukaan Ilmarin puheet olivat urheilutilaisuuksissa usein lystikkäitä ja kasvot nauravaiset. Häneltä odotettiin huumoria ja sitä hän myös tarjoili.

Vuoden 1934 virkailijoiden hiihtokilpailuissa Tainionkoskella ilmari tuli maaliin ilmeisesti viimeisenä. Ylä-Vuoksen nimimerkki V. kirjoitti otsikolla Jälkijuttua hiihtokilpailuista Tainionkoskella, että kisoissa oli kaksi loukkaantunutta. Toinen kaatui ja Luostarinenloukkaantui siitä, että ”kaksi miestä meni yht´aikaa sivu”. Luostarinen sanoi: ”Ne ylämäet olisivat saaneet olla lieviä alamäkiä ja alamäet tasaista. Laskin näet istuallani, mutta kaaduin sittenkin. Pyysin linjamies Lahdelta lupaa oikaista n. 1 km. hyvää tukkitietä, mutta Lahti oli suostumaton. Hän kielsi sen jyrkästi ja niin painuin edelleen ladulle. Laihduin luultavasti noin 2 kg.”[125]

Kun illalla kokoonnuttiin päivälliselle Tainionkosken Kerholaan, Ilmari piti paistiin päästyä hiihtäjien puheen kilpailun isännille, varmasti hauska sekin.[126] Hän osasi kuitenkin tilanteesta ja yleisöstä riippuen puhua myös vakavasti ja odotetuin fraasein urheilun ja liikuntakasvatustyön syvemmästä merkityksestä. Vuoden 1935 kesäolympialaisten avajaisissa hän lausui juhlayleisölle: ”Minä uskon, että tämä harrastus ei rajoitu ainoastaan kilpailuihin, vaan että syvemmällä on pyrkimys terveeseen elämään. Urheilu ja terve elämä kulkevat käsikädessä”. Ja urheilijoille: ”Te itse urheilijoina tiedätte parhaiten, että urheilu ei siedä nurjaa mieltä, kateellisuutta tahi muita taka-ajatuksia. Se on reilua kamppailua, jossa parempi voittaa ja jossa voittajalle annetaan avoin tunnustus.”[127] Ylä-Vuoksen toimittajat jättivät viisaasti nämä asialliset kohdat yleensä raportoimatta.

Ilmarin seuraaja Enso-Gutzeitin urheilukoneiston johtajana, tarkastus- ja huoltokonttorin päällikkönä ja henkilöstölehden päätoimittajana oli vuoden 1937 alkupuolelta lähtien tunnettu urheilumies Martti Jukola.[128] Yhtiön virallista urheiluhullua seurasi vielä hullumpi.

Toinen Ilmarin (aikasidonnaisen) huumorin esimerkki liittyy urheiluun vain Tiikerin kautta. Kaskun välittäjänä laajemmalle yleisölle toimi, kuten usein, Ylä-Vuoksen luottotoimittaja Jäämi, joka kertoi vuonna 1934 automatkasta Joutsenoon katsomaan Enso-Gutzeitin nuoriso-opistoa. Matkalle osallistuivat hänen lisäkseen agronomi Sorsimo, tuomari Luostarinen ja Helsingin Sanomien tunnettu urheilupiirtäjä Tiikeri, eli Arvo Tigerstedt:

”Tiikeri antoi matkalla neuvoja agronoomi Sorsimolle kehottaen häntä jalostamaan karjaa Pelkolassa autoja kunnioittavista lehmistä, jotka eivät syöksy maantienojasta autojen eteen, vaan sivistynein elein odottavat auton sivumenoa, tällaisella karjalla ”Tiikeri” luuli olevan suuret menekkimahdollisuudet. Tuomari Luostarinen oli myöskin sitä mieltä, että meillä liian yksipuolisesti kehitetään lehmiä, katsoen vaan niiden tuotantoon, huolehtimatta ollenkaan niiden henkisestä puolesta.” [129]

Arvo Tigerstedtin vierailu Vuoksenlaaksossa synnytti myös oheisen sarjakuvan, joka julkaistiin Enso-Gutzeitin henkilöstölehdessä 1.9.1934. Kuvassa ylhäällä oikealla näkyy Ilmari Luostarinen. Hänen edellään viilettää William Lehtinen, Enso-Gutzeitin pääkonttorin johtaja, joka kehitti innokkaasti yhtiön liikuntaa ja harrasti itse erityisesti uintia. Hänestä tuli myöhemmin yhtiön toimitusjohtaja.[130]

Ilmari Luostarinen toimi Vuoksenlaakson urheilussa kaikissa mahdollisissa rooleissa liikuntapaikkojen rakentajasta hiihtokilpailujen osanottajaan. Hän oli puuhaamassa Vuoksenniskalle urheilukenttää ja Kaukopäähän pujottelumäkeä sekä perustamassa uusia urheiluseuroja, kuten Ylä-Vuoksen Palloseuraa ja Verkkopalloseuraa.^[131] Hän lanseerasi rospuuttokautta ajatellen kokonaan uuden lajin, joukkokävelykilpailun.^[132] Se oli erikoinen laji monimutkaisin säännöin, sillä pelkkä nopeus ei riittänyt, vaan piti osata kävellä määrättyä nopeutta ilman kellon apua.[133]

Ilmari oli mukana kuuden urheiluseuransa hallinnon tehtävissä puheenjohtajana, varapuheenjohtajana, hallituksen jäsenenä tai tilintarkastajana. Enso-Gutzeitin sisällä hän oli keskeisesti mukana kesä- ja talviolympialaisten suunnittelussa ja edusti ja edisti urheilun asiaa yhtiön korkeimmassa johdossa. Mieluisia hommia näyttävät olleen ylituomarin tehtävät ja toiminta promoottorina vihittäessä uimakandidaatteja ja -maistereita. Hän sai tilaisuuden vihkiä kandidaatiksi myös oman tyttärensä.^[134]

Ilmari Luostarinen osallistui itse ainakin hiihto-, kävely- ja verkkopallokilpailuihin. Hiihdossa hän menestyi varsin hyvin, mutta pilapuheiden mukaan vain itse laatimansa ikähyvityksen ansiosta.

Lehtijutuissa kerrotaan monista urheiluun liittyvistä tapahtumista, jotka ovat voineet olla Ilmarille tärkeitä. Vuonna 1936 Vuoksenniskan Urheilijoihin kuulunut maratoonari V. Muinonen palasi Berliinin olympialaisista, missä hän taisteli Suomelle kunniakkaan viidennen sijan.  Seuran puheenjohtaja tuomari I. Luostarinen kiitti Muinosta seuran järjestämässä juhlassa Vuoksenniskan Seuratalossa. Illan kuluessa Muinonen kertoi juoksun vaiheista: ”Muistorikas ja iloinen yhdessäolo ohjelmansuorituksineen kesti useita tunteja”.^[135]

Suomen hiihto- ja mäenlaskumestaruuskilpailut käytiin helmikuussa 1939 Ukonniemessä, josta kaavailtiin silloin haastajaa Salpausselän kisoille. Ilmarin sosiaalinen arvoaste näkyy Ylä-Vuoksi -lehden kuvauksessa mäkikilpailun kutsuvierasaition henkilöistä. Hänet mainitaan viiden korkeamman Enso-Gutzeitin johtajan jälkeen, mutta ennen Ruokolahden kunnan korkeita edustajia ja yhtä kansanedustajaa.^[136]

Ilmari Luostarisesta oli etenkin Ylä-Vuoksessa monenlaisia urheiluun liittyviä juttuja ja valokuvia; hän oli selvästi julkkis. Siihen aikaan riimiteltiin runoja isoista tapahtumista, ja Ilmari pääsi vuonna 1939 mukaan myös yhteen sellaiseen. Se voi olla huonoin koskaan lukemani runo. Lainaan siitä parhaan säkeistön:

Vehkalahti viestin voitti,
Luostarinen parhaan koitti.
Mainita myös tässä sallin
naisten voittajaksi Allin.[137]

* * *

Ilmari Luostarinen toimi monien Enso-Gutzeitin tai Vuoksenlaakson urheiluseurojen suurten tapahtumien järjestäjänä. Hän tiesi, miten tilaisuuksista tehdään onnistuneita ja mieleen jääviä ja sai siksi muitakin seremoniamestarin tehtäviä.

Niistä varmaankin suurin oli Enso-Gutzeit-Tornator-yhtymän mammuttimainen juhla kuudella eri paikkakunnalla elokuussa 1937. Enso-Gutzeit Oy täytti silloin 65 vuotta ja Enson ja Tornatorin tehtaiden käynnistymisestä tuli kuluneeksi 50 vuotta. Yksien uutisten mukaan juhliin oli kutsuttu 30 000 yhtiön palveluksessa olevaa, toisten mukaan yhtymän työntekijöille jaettiin lahjana 30 000 kahvikuppia. Ehkä jokainen sai yhden kahvikupin. Työntekijät saivat myös yhteisesti miljoona markkaa. Kestien juhlarunon oli laatinut Yrjö Jylhä. Ilmari kuului juhlatoimikuntaan ja mainosti tapahtumaa useissa lehtijutuissa.[138] Yhtymä julkaisi tapahtuman kunniaksi 120-sivuisen juhlalehden.[139]

Ilmari kunnan puikoissa

Vuoksenlaakson teollisuusseutu oli nopeasti ja osin sattumanvaraisesti rakentunut kokonaisuus. Perustana olivat vanhat maalaiskunnat Jääski ja Ruokolahti, joiden alueelle syntyi Enson, Tainionkosken ja Vuoksenniskan tehtaitten kylkeen asuinalueita. Ennen vuonna 1932 voimaan tullutta asemakaavalakia ja siihen liittynyttä rakennussääntöä etenkin maaseudun kuntien kaavoitus riippui lähes täysin maanomistajista ja yrityksistä.[140]

Enso oli yhdyskunnista suurin, vaurain ja parhaiten järjestetty. Enso-Gutzeit ymmärsi jo varhain, että valtio-omisteisena suuryrityksenä sillä oli erityinen vastuu pääkonttorinsa kotipaikasta. Enso sai jo 1920-luvulla Birger Brunilan laatiman asemakaavan, ja vuonna 1925 myytiin ensimmäisen kerran omakotitontteja tehtaiden työläisille. Syntyi kaksi myöhemmin paljon mainetta saanutta omakotialuetta: Uusi Onnela ja Petsamo.[141] Aino Niskasen mukaan Ensoa kehitettiin tietoisesti teollisuusyhdyskuntien mallikappaleeksi.[142]

Eniten rankentamisen ja järjestyksen ongelmia tuotti Kaukopään tehdas, joka rakennettiin niin nopeasti ja niin kauas taajama-alueista, että sekä rakentajien että myöhemmin työntekijöiden majoitus vaati nopeita järjestelyjä. Kun samaan aikaan oli alueella käynnissä myös muita työvoimaa imeviä työmaita, kunnat ja yhtiöt eivät pysyneet tahdin perässä.

Kuvitusta Ilmari Luostarisen artikkeliin Työväen asunto-olojen kehitys Enso-Gutzeit-Tornator-yhtymässä yhtiön henkilöstölehdessä vuonna 1937, s. 163.[143] Tältä yhtiö toivoi tehdasyhdyskuntien näyttävän.

Yksi Ilmari Luostarisen monista tehtävistä oli yhtiön edustaminen Jääsken ja Ruokolahden kunnissa erityisesti kaavoitusta, koulutusta, liikennettä ja sairaanhoitoa koskevissa kysymyksissä. Hän pyrki Ruokolahden valtuustoon 1933, mutta ei silloin päässyt.[144] 1936 se onnistui ja vieläpä erinomaisella äänimäärällä. Vuoden 1936 kunnallisvaaleissa Ilmarin lista 6 kuului porvarilliseen vaaliliittoon. Se sai paljon ääniä (486), ja kaikki kolme kokoomukseen kuuluvaa ehdokasta valittiin valtuustoon. Ruokolahdella voimasuhteet porvarien ja Sdp:n kesken olivat 19–16 porvarien hyväksi.[145]

Ilmari Luostarisen vaalimainos Ylä-Vuoksessa 3.12.1936, s. 2.[146]

Ilmarin omaa poliittista ajattelua on vaikea päätellä hänen julkisten esiintymistensä pohjalta, joten parempi olla arvailematta. Näkyviä yhteyksiä Lapuanliikkeeseen ja IKL:ään ei osunut silmiini, mutta ne eivät ole mahdottomia. Sosiaalisten ohjelmien ideointi ja johtaminen Enso-Gutzeitilla ei tarkoita, että Ilmari olisi ollut kokoomusviittaan verhoutunut piilodemari, sillä paternalistinen toimintamalli sopi jopa paremmin IKL:n tarjoamaan yhteiskunnan ihanteeseen kuin kokoomuksen. Kokoomuksessa oli enemmän kovan bisnespuolueen henkeä.

Marko Tikan mukaan Etelä-Karjala ei ollut kansallisradikaalin liikkeen vahvaa seutua, vaan ”puhtainta punamulta-Suomea” ainakin jo vuonna 1936.[147] Vaikutelmani on, että Ilmari Luostarisen toiminta viittaa yhteiskunnallisten jännitteiden purkamiseen, ei niiden lisäämiseen. Joten konsensus ja demokratia oli ehkä hänelle kansallisradikalismia ja autoritaarista järjestystä luontevampi suunta, vaikka kokoomus horjui vielä 1930-luvun alkupuolella omassa valinnassaan. Irrottautuminen äärioikeistosta ja sitoutuminen demokratiaan alkoi varmistua J. K. Paasikiven tullessa puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1934.

Nykypäivänä voi tuntua oudolta, että joku kuuluu kunnanvaltuustoon yhtiön edustajana. Muodollisesti näin ei ollutkaan, vaan Ilmari tuli valituksi porvarillisia arvoja edustavan valitsijayhdistyksen listalta. Käytäntö oli kuitenkin tavallinen tehdasyhdyskunnissa, sillä tehtaan merkitys paikkakunnan elämässä oli valtava ja erilaisten palvelujen järjestäminen oli usein kunnan ja tehtaan yhteistyötä tai kinastelua vastuista ja kustannuksista. 1930-luvulla Enso-Gutzeit halusi jo luopua joistakin sosiaalisista velvollisuuksistaan, mutta tehdä sen sovussa kuntien kanssa. Toimiva tapa oli se, että kunnan valmistelevissa ja päättävissä elimissä oli yhtymän edustaja, joka myös kuljetti tietoa kumpaankin suuntaan.

Ruokolahden valtuustossa olivat jo ennen Ilmari Luostarista olleet Tornatorin toimitusjohtaja Aleks. Lampén ja tämän seuraaja Jalo Sihtola, kokoomuksen riveissä hekin.[148]

Ruokolahden kunnassa Ilmari sai tehtäväkseen liikenneasioissa mm. Imatran linja-autoaseman uuden paikan etsimisen ja osallistumisen Tainionkosken uuden tien suunnittelemiseen, pakkolunastusten toteuttamiseen sekä valtionavun hakemiseen.[149] Koulumaailmassa hän toimi Vuoksenniskan vanhan kansakoulun johtokunnassa[150], järjesteli Tainionkosken kansakoulun siirtämistä kunnan hoitoon sekä Vuoksenniskan uuden kansakoulun suunnittelua ja rakentamista[151]. Sairaala-asioissa tärkein tehtävä oli osallistuminen Vuoksenniskan vuonna 1939 avatun uuden sairaalan suunnitteluun, rakentamiseen ja hallintoon.[152]

Saamme kokonaiskuvan alueesta ja sen ongelmista, kun lähdemme ensimmäiselle ajelulle Ilmarin kanssa. On vuosi 1935 ja kyydissä Viipurissa ilmestyneen kokoomuksen Karjala-lehden nimimerkki Spectator. Juttu on kolmiosaisen sarjan viimeinen jakso – Vuoksenlaaksosta oli usein niin paljon kerrottavaa, että juttumatkan saalis esiteltiin sarjana.[153]

Spectatorin matka Ilmarin autolla kävi idästä länteen. Enson ja Imatran välillä toimittajan huomion kiinnitti leveä ja ”osittain jopa asfalttipeittoinen” valtatie. Päällyste oli harvinaisuus, mutta tarpeen tällä välillä, joka kuului Suomen vilkkaimpiin. Vuoksenniskalle saavuttaessa Spectatorin katseen kiinnitti valmistumaisillaan ollut ”Oy. Alkoholiliikkeen spriitehtaan funkistyylinen rakennus tiilifasaadeineen ja sen jälkeen rauta- ja kuparitehtaan piiput metsän takaa”.[154]

Vuoksenniskalla oli uudenuutukaisia liike- ja asuintaloja noussut kuin sieniä sateella kaikkialle. Sen vanha liikekeskus oli suuresti muuttunut: ”Sitä komistivat nyt puurakennusten lisäksi kivitalotkin, joukossa oikein viimeisimmän uusasiallisuuden leimaa kantava liikepalatsi suurine näyteakkunoineen.” Ja ”vanhan, nuortuneen keskuksen” viereen oli noussut uusi: ”Sekatavarakauppoja, muotiliikkeitä, kelloseppiä, kahviloita ja varsinkin parturiliikkeitä on kaikkialla.”

Matka jatkui ja tultiin uuden asutuksen luo, nyt monin verroin sekavamman kuin edellinen. Se oli kuulemma niin sanottu ”Rämsänranta” (luultavasti Rautionkylä), joka oli ehtinyt syntyä järjestymättömästi yksityisten paikkakuntalaisten maille ennen kuin viranomaiset pääsivät hätiin ja saivat aikaan rakennuskiellon sekä rakennussuunnitelman laadinnan. Erilaisia kauppaliikkeitä oli tämänkin, kaukaisen Lännen kullankaivajakylät mieleen tuovan yhdyskunnan ”pääkadun” varrella. Rämsänranta oli ”Klondyke”, joka oli syntynyt Kaukopään tehtaan rakentamisen ja muiden alueen työmaiden aikaan saaman nopean ja kipeän asuntopulan vuoksi.

Karjala 6.10.1935 s. 12. Kuvatekstit: ”Varatuomari Ilmari Luostarinen” ja ”Uutta valtatietä halki metsän ja kaunisympäristöisestä Kaukopäästä.” Jutun otsikossa näkyvä ilmaus ”Karjalan Ruhr” esiintyi vain muutamassa aineistoni jutussa. Yleensä puhuttiin Suomen Ruhrista.

Spectator kuvaa jutun alussa näitä vaihtelevia näkymiä ja esittelee vasta sitten tietolähteensä:

”Mutta edellä oleva oli tarkoitettu kuitenkin vain johdannoksi haastattelulle, johon meillä samaisen autoilu- ja kävelyretkeilyn varrella oli tilaisuus. Teimme näet tuon päiväkauden tutkimusmatkan mitä asioitatuntevimmassa seurassa. Itse Enso-Gutzeit-Tornatorin tarkastus- ja huoltotoimiston päällikkö, varatuomari Ilmari Luostarinen esitteli meille näet seutukuntaa. Ja samalla saimme häneltä mitä ensiarvoisimpia tietoja siitä, mihin toimenpiteisiin on ryhdytty edelläkosketellun, jo epäterveen kehityksen alkuun päässeen asutuksen suuntaamiseksi onnellisemmille, järjestyneille tolille.”

Kun Kaukopään tehdasta alettiin rakentaa, Ilmari kertoo, ymmärrettiin kyllä, että yksityinenkin rakennusyritteliäisyys paikkakunnalla tulisi myös vilkastumaan ja voisi saada helposti epäterveitä muotoja.

Marko Tikan mukaan rakentamisen villin lännen meininki oli Rautionkylää laajempi ja vakavampi kysymys:

”Erityisen ongelmallisina nähtiin kaupunkien ja teollisuusseutujen kylkeen kasvaneiden esikaupunkialueiden ahtaus ja siivottomuus. Väestö kasvoi niissä holtittomasti, jolloin asuntoja rakennettiin nopeasti ja muutettiin asumiseen kelpaamattomia rakennuksia säädösten vastaisesti asunnoiksi. Maa-alueet olivat usein yksityisten omistuksessa ja vailla asemakaavaa, joten sääntelyä tai esimerkiksi viemäröintiä ei ollut käytännössä lainkaan.”[155]

Ruokolahti ryhtyi toimiin vuoden 1935 tammikuussa – maaherran patistamana. Kunta asetti toimikunnan laatimaan rakennussuunnitelman Vuoksenniskan, Siitolan ja Immalan seuduille ja nimitti sen kokoonkutsujaksi Ilmari Luostarisen. Toimikunta sai työnsä valmiiksi kuukaudessa ja kunta hyväksyi pikaisesti asemakaavoituksen ja rakennussuunnitelman.[156] Myös Jääsken kunta asetti samanlaisen elimen ehkäisemään ennalta vastaavia ongelmia. Ilmari kuului siihenkin.[157]

Asuntokysymyksen järjestämiseen patistivat muutkin kuin maaherra. Kokoomuksen Aamulehti kirjoitti vuonna 1935, että nopea kasvu tuo paikalle löysää, seikkailevaa väkeä. Siksi olisi tärkeää, että tuotantolaitokset aloittaisivat asuntokysymyksen ratkaisun sekä työväen henkisiä, urheilullisia ja ammatillisia valmiuksia kehittävän toiminnan.[158] Kyse oli siitä, että kunnollinen asuminen, tiukka järjestyksenpito ja ohjaus hyviin harrastuksiin estivät vasemmiston lietsoman epäjärjestyksen ja tyytymättömyyden. Tavoitteena oli poistaa niin paikallisesti kuin kansallisesti katkeruuden ja sekasortoa luovan politiikan syyt ja elintila.

Tähän oli Kaukopäässä pyrittykin: Yhtiö oli laadituttanut asemakaavan paitsi tehdasalueelle, myös omakotialueelle. Insinöörien, mestareiden ja työväen asunnoille varattiin omat tilat, yhteiset puistoalueet, venevalkamat, tieverkosto jne. Spectator tutustui erityisesti Tornatorin työväestön omakotialueeseen, jonne oli jo rakennettu arkkitehti Vähäkallion piirustusten mukaan huvilamallisia hyvin tyylikkäitä taloja.

Ilmari Luostarinen esitteli Spetatorille, että Enso-Gutzeit rakensi myös harrastusmahdollisuuksia työväestölle. Harjulle, josta näkyi Immalanjärvi, oli tekeillä urheilukenttä yhteistyössä porvarillisen ja työväen urheiluseuran, Vuoksenniskan Urheilijain ja Vuoksenniskan Vesan, hyvässä yhteistyössä talkootyöllä, kertoi Luostarinen. Rakenteilla oli myös suuri seuratalo, jossa tulisivat toimimaan suojeluskunta, Lotta Svärd, nuorisoseura, Vuoksenniskan Martat, Vuoksenniskan Urheilijat, palokunta sekä Ruokolahden hevosystäväin yhdistys.

Kun tultiin 1930-luvun loppuun, sääntelemättömyyden sijasta alettiin nähdä ongelmaksi liiallinen sääntely. Helsingin Sanomien mukaan se oli merkinnyt Vuoksenlaaksossa rakennuskieltoa, joka haittasi ”maamme tämän hetken suurimman ja nopeimmin kasvavan Ylä-Vuoksen teollisuuskeskuksen asuttamista”. Lehti oli saanut haastattelun Alvar Aallolta, jonka mukaan kaavoitus ei saisi olla viivyttäjä, vaan asioiden positiivinen jouduttaja.[159]

Aallon ja Enso-Gutzeitin tiet kohtasivat yhtiön Helsingin Katajanokalle vuonna 1962 valmistuneessa pääkonttorissa, jossa kaavoituksen olisi ollut suotavaa toimia viivyttäjänä.

Hyvästellään tässä Spectator ja suunnataan kohti toista ajelua, joka avaa melko laajasti Enso-Gutzeitin sosiaalista työtä ja Ilmarin roolia sen vetäjänä.[160]

Terveyttä, kahvikultaa ja koulutusta

Ilmarin kyytiin istuu Helsingin Sanomien tuntemattomaksi jäävä toimittaja, joka kirjoitti lokakuussa 1935 laajan kaksiosaisen jutun otsikolla Ylä-Vuoksenlaakso – ”Suomen Ruhr”. Sen toisessa osassa Laajoja suunnitelmia, työläishuoltoa, sähkövoimaa ja kuparia kerrotaan esittelykierroksesta Ensossa:

” Tuomari Luostarinen istuttaa täällä vieraan autoonsa, jonka kierrellessä Enson katuja hän esittelee paikkakuntaa kuin parhain helsinkiläinen ”guide” ulkomaalaiselle turistille.

–Tuossa on nyt ensinnäkin viime keväänä 60-paikkaiseksi laajennettu 6 miljoonaa maksanut sairaalamme, jossa tehtaamme sairaskassan jäsenet saavat hoitoa 20 mk:n vuorokausimaksusta. Sairaalassa on kirurginen, sisätauti-, synnytys- ja lastenosasto. Siellä voidaan antaa myös röntgen- ja diatermiahoitoa. Potilaskuljetusta varten on oma ambulanssiauto. Laitoksesta onkin muodostunut oikea Ylä-Vuoksen keskussairaala.”

Enso-Gutzeit perusti Ensoon sairastuvan, johon kiinnitettiin tehtaan lääkäri, jo vuonna 1923. Vuonna 1927 alettiin rakentaa nykyaikaista sairaalaa, jota siis laajennettiin 1935.[161] Aluksi oli ajatus, että sairaala palvelisi vain tehtaan henkilökuntaa, mutta pian sinne alettiin ottaa myös muita potilaita. Ilmari oli hyvin perillä sairaanhoidon kysymyksistä ja synkronoi yhtiön toimintaa Ruokolahden ja Jääsken kuntien kanssa.

Hyvin varustettu ambulanssi oli Enson terveydenhoidon ylpeys. Siihen mahtui kahdet paarit potilaineen ja tilaa jäi vielä sairaanhoitajille.[162] Luostarinen esittelee Helsingin Sanomien toimittajalle myös arkkitehti Vähäkallion piirustusten mukaan yhtiön lääkärille rakennettua kaunista funkisasuntoa.

Luostarinen näyttää HS:n toimittajalle myös Enson 700 oppilaan kansakoulun ja tehtaan urheilukentän, joka on vapaasti paikkakunnan seurojen käytössä. Helsingin Sanomat kirjoittaa:

”Liikuntakasvatus onkin Ensossa korkeassa kurssissa. Tehdas on palkannut m.m. mies- ja naisvoimistelunopettajan sekä urheiluneuvojia huolehtimaan työläistensä, aikuisten ja lasten ruumiinkunnosta. Ensossa, Tainionkoskella ja Vuoksenniskassa annetaan yhtiön rakennuttamilla uimalaitoksilla uintiopetusta.”

Luostarinen esittelee toimittajalle 350 omakotitalon aluetta leikkikenttineen, keinuineen ja hietalaatikoineen ja kertoo siitä monipuolisesta ja runsaasta tuesta, jota yhtiö antaa oman talon rakentajille. Hän mainitsee myös mm. puutarhakilpailut, kotitalousneuvojien palkkaamisen sekä kutoma- ja keittokurssien järjestämisen.

”Auton jatkaessa matkaansa kertoo tuomari Luostarinen vielä, että tiepuolessa rakenteilla olevaan suureen saunarakennukseen on yhtiö lainannut yksityiselle varat ja valvoo sitten myöhemmin sen käyttöä. Yhtiön rakennustoiminnan tuloksina esittelee hän edelleen kirjaston ja lukusalin, jota käytetään myös elokuvateatterina, torin ja sen laidalla olevan lihantarkastamon.”

Siirrytään saman tien ajeluun numero kolme: Ylä-Vuoksi-lehden toimittaja V. pääsee puolestaan Ilmarin opastamana seuraamaan aitoa turvallisuustoimikunnan kokousta ja tutustumaan hänen kyyditsemänään 2 700 nidettä sisältävään tehtaan uuteen kirjastoon, lukusaliin ja työläisten mallikeittiöön.

”Taasen alkoi auto matkaan surista. Tuomari Luostarisen ohjaamana ajoimme nyt Kiurulaan päin. Matkalla näytti hän meille entisen huopatehtaan talon, johon Enson tehdas nyt laittaa kutomakoulun. […]

– Mutta tässähän meidän tulee pysähtyäkin, sanoi ohjaajani, ja veti jarrut tiukkaan, sillä pysähdyimme keskellä jyrkkää mäkeä. Nousimme autosta ja astuimme mäen rinteeseen vanhojen eläkkeellä olevien Enson tehtaan työntekijäin asuntoon.

Juuri paahdetun kahvin miellyttävä haju tunki nenäämme, kun avasimme vanhojen kodin oven.

Kahvikultaa oli useassa kamarissa juuri nautittu tai sitä parhaillaan keitettiin. Toiset vanhoista lukivat, toiset tekivät jotain käsityötä tai jotain muuta pientä nypläsivät. Suuri puhtaus ja tyytyväisyys vallitsi kaikissa huoneissa, joitten seiniä koristivat monet kuvat, rakkaat muistot ja käsityöt. Olipa yhdellä seinällä talousseuran antama kunniakirjakin.

Hyvästelimme herttaisia vanhuksia ja lähdimme kerholaan jatkamaan tiedustelujamme.”

Toimittaja V. päättää juttunsa yhteenvetoon ja arvioon:

”Näin olimmekin pikapiirteittäin nähneet sen suuren ja monipuolisen huoltotoimenpiteiden sarjan, joka kiinteää suunnitelmaa noudattaen koettaa Enson työväestölle ja heidän perheittensä jäsenille tarjota ruumiillisen tehdastyön ohella myöskin tilaisuuden saada oppia monissa kotitalouteen ja kodinhoitoon kuuluvissa aineissa, kartuttaa tietojaan suurenmoisella kirjastolla, pyytää sairaustapauksissa neuvoa ja apua tehtaan lääkäreiltä ja terveyssisarelta ja yleensä luottamuksella suhtautua yllämainittuun tehtaan järjestämään huoltotoimintaan. […]

Enso-Gutzeit Osakeyhtiön johto tahtoo kulkea esikuvallisena suuryhtymänä työläisten ja heidän perheittensä huoltotoiminnan kaikin puoliseksi järjestämiseksi.”[163]

Vielä vuonna 1936 Enso-Gutzeit oli vastuussa monista nykyisin julkiselle vallalle kuuluvista palveluista, kuten kirjastosta ja sairaalasta. Ylä-Vuoksi -lehden ilmoituksessa sanotaan: ”1 kätilöharjoittelija saa toimen Enson sairaalan synnytyslaitoksella, palkkaetuina asunto ja ruoka. Hakijoista ovat etusijalla Enso-Gutzeit Osakeyhtiön ja Tornator Oy:n väestöön kuuluvat. Ilmoittauduttava henkilökohtaisesti tohtori Kallion vastaanotolla Enson Sairaalassa.” Oikealla Enson kirjaston ja lukusalin aukioloajat.[164]

Ilmari Luostarisen työsarka oli niin laaja, että on syytä jäsentää sitä hieman. Sisimpänä oli Enso-Gutzeitin johdon pieni sisärengas, johon Ilmari kuului, sekä henkilökunnan sisäiset luottamustehtävät esimerkiksi virkailijakerhon sekä virkailijoiden ja työnjohtajien (toimenhaltijoiden) eläkelaitoksen hallinnossa.[165] Jälkimmäinen tehtävä oli varsin tärkeä ja sai huomiota myös sanomalehdistössä, sillä eläketurvan luominen oli Enso-Gutzeitin sosiaalisen työn uusi ja tärkeä alue, joka kiinnosti monia.

Kun toimitusjohtaja Kotilainen teki vuonna 1937 katsauksen yhtiön toimintaan, hän korosti erityisesti sitä, että ”yhtiön henkilökuntaa varten on perustettu eläkelaitos, jonka kustannuksiin yhtiö osallistuu puolella, sekä työläisten eläkelaitos, jonka kustannukset yhtiö kokonaan on kantanut”.[166] Ilmari Luostarinen toimi toimenhaltijain eläkelaitoksen johtokunnan puheenjohtajana sen vuonna 1934 tapahtuneesta perustamisesta ainakin vuoteen 1939 saakka.[167]

Toisella renkaalla olivat ne yhtiön tarkastus- ja huoltotoimiston päällikölle kuuluvat tehtävät – kuten työturvallisuus – joita edellä on kuvattu. Kolmas rengas käsitti Ruokolahden ja Jääsken kuntiin liittyvät tehtävät sekä toiminnan erilaisissa kansalaisjärjestöissä, kuten urheiluseuroissa. Ja uloimpana olivat kansallisen tason tehtävät, joita Ilmarille alkoi karttua vähitellen ja joille hän omisti sodan jälkeen merkittävän osan työajastaan. Sellaisia olivat mm. jäsenyydet komiteoissa sekä työnantajien erilaisissa järjestöissä.

Ilmari Luostarinen oli Enso-Gutzeitin 1930-luvun organisaatiossa todellinen monitoimihenkilö, joka tuntui tulevan toimeen hyvin monenlaisten ihmisten kanssa hyvin monenlaisissa tilanteissa ja rakentavan aina yhtiölle sosiaalisesti vastuullisen yrityksen brändiä.

Esimerkin siitä tarjoaa tapaus, jossa Vieremän kunta vuonna 1934 oli valittanut maan hallitukselle Enso-Gutzeitin palkkapolitiikasta kunnassa. Vaikka työtä oli tarjolla, köyhäinhoitomenot eivät olleet vähentyneet. Se johtui kunnan mukaan liian alhaisista työpalkoista. Yhtiö lähetti Ilmari Luostarisen selvittämään asiaan.

Useita työmaita kierrettyään Luostarinen sai selville, että ajomiehet, jotka toimivat urakoitsijoina ja palkkasivat jalkamiehet, olivat pitäneet itsellään liian suuren osan palkkiosta. Nyt Enso alkoi valvoa itse, että jalkamiehet saivat riittävän palkkamäärän. Kaikilla jalkamiehillä ei myöskään ollut töitä riittävästi, kun ajomiehet olivat talonpoikia, jolla oli kotityöt hoidettavana ja jotka ehtivät työmaalle vain neljänä päivänä viikossa. Enso korotti palkkoja. Sosialidemokraattinen Savon Työmies -lehti raportoi Luostarisen toiminnasta asiallisen hyväksyvästi.[168]

Ilmari Luostarisella oli koulutuksen kysymyksissä paljon sekä yhtiön sisäisiä että itsenäisten kansalaisjärjestöjen tehtäviä. Tosin yhtiön pitkä käsi varmasti viitoitti Ilmarille hyvin selkeästi, millaisten järjestöjen millaisiin tehtäviin hänen tuli hakeutua.

Esimerkki tästä oli Imatran seudun työväenopiston kannatusyhdistyksen johtokunta, joka piti kokouksiaan Imatran työväentalolla ja johon Ilmari kuului ainakin muutaman vuoden. Kokouspaikasta huolimatta teko ei vaatinut poliittista rohkeutta. Kun Imatran seudulle alettiin suunnitella työväenopistoa vuonna 1925, kannatusyhdistys sai tukea paitsi Jääsken ja Ruokolahden kunnilta, myös Tornatorilta ja Enso-Gutzeitilta. Ne lupautuivat vastaamaan opintotoiminnan menoista omilla paikkakunnillaan ja osallistumaan kolmasosalla työväenopiston yleisiin ja hallinnollisiin kustannuksiin. Ehtona oli muun muassa se, että kaiken opetuksen tuli olla täysin epäpoliittista.[169]

Toinen koulutuslaitos, jonka toiminnassa Ilmari ja Enso-Gutzeit olivat aktiivisesti mukana, oli Imatran yhteiskoulu. Vuonna 1937 toimitusjohtaja Kotilainen oli yhteiskoulun johtokunnan puheenjohtaja ja Ilmari sen jäsen. Yhteiskoulu oli Ilmarille ja hänen puolisolleen Lolalle yhteinen sydämenasia, sillä kumpikin toimi pitkään koulun hyväksi eri tavoin.[170]

Enso-Gutzeitin ja Tornatorin hallintoneuvostot päättivät perustaa vuonna 1933 Joutsenoon nuoriso-opiston, jotta tehdasnuoriso oppisi tekemään hyödyllistä työtä ja saisi tilaisuuden perehtyä metsä- ja maataloustöihin sekä teoreettisesti että käytännöllisesti. Opisto oli tiettävästi ensimmäinen laatuaan Suomessa, ja Ilmari Luostarinen saattoi olla sen ideoija ja perustaja.

Ilmari kuului nuoriso-opiston kolmen hengen johtokuntaan ja toimi tuntiopettajana. Hän ei johtanut opiston käytännön työtä, mutta oli jonkinlainen henkinen päällikkö, joka piti puheita avajaisissa, päättäjäisissä ja omaisten päivänä, kyyditsi toimittajia katsomaan opistoa ja hoiti sen asioita Enso-Gutzeitin korkeimmassa johdossa. Vuonna 1937 opiston linjassa tapahtui muutos, sillä yleinen työläisnuorison koulutus vaihtui metsätyönjohtajien kouluttamiseen, heistä kun oli pulaa.[171]

Kyse oli sisäoppilaitoksesta, johon otettiin aluksi 50 oppilasta vuoden kestävään koulutukseen. Kyseessä oli Enso-Gutzeitilta merkittävä rahallinen panostus. Valmistujaisjuhlassa vuonna 1934 kerrottiin, että kaikki valmistuneet opiskelijat saivat työpaikan joko yhtiön metsäosastolta tai teollisuuslaitoksista. Mainittakoon, että 16–17-vuotiaitten oppilaitten painonlisäys vuoden aikana oli ollut keskimäärin 7,67 kiloa, mikä kertoi siitä, että heidän terveydentilansa oli ollut hyvä. Opiston kirjastossa oli yli 100 kirjaa.[172]

Käväistään nuoriso-opiston omaistenpäivän juhlassa vuonna 1935:

”Varsinainen päiväjuhla aloitettiin yhteisesti lauletulla Karjalaisten laululla. Tämän jälkeen lausui varatuomari Ilmari Luostarinen vieraat opiston johtokunnan puolesta tervetulleiksi omaistenpäiville, esittäen samalla niitä näkökohtia, erityisesti yhteiskunta- ja työolojen kehityksessä, mitkä ovat aiheuttaneet sen, että varhaisnuoriso on yhä enemmän joutunut oman onnensa nojaan, selostaen lopuksi sitä työtä mitä Enso-Gutzeit-Tornator Nuoriso-opistossa tehdään varhaisnuorison hyväksi.

Tervehdyksen jälkeen lausui oppilas Keijo Makkonen ponnekkaasti Mendelinin runon ”Nuorisolle”. Puheen vanhemmille piti oppilas Reino Toivanen, tulkiten niitä kiitollisuuden tunteita, millä pojat, nyt kotoa poissa ollen ajattelevat kotiaan ja vanhempiaan ja sitä iloa, mitä he ovat tunteneet päästyään laitokseen, millä heidän kehitykselleen on niin suuri merkitys.”[173]

Joutsenon nuoriso-opisto sai seuraajia, esimerkiksi Yhtyneet Paperitehtaat perusti oman opistonsa hyvin pian Enso-Gutzeitin jälkeen. Opistot voi ymmärtää osaksi ”valkoisen työläisen” kasvatusprojektia. Pojat napattiin vuodeksi työnantajan ideologisen silmän alle siinä iässä, jossa he olivat astumassa työelämään. Toisaalta sen voi ymmärtää osaksi Enso-Gutzeitin varsin laajaa ohjelmaa nostaa työväestön koulutustasoa ja ammattitaitoa.

* * *

Ilmari Luostarinen sai hyviä tuloksia aikaan työsuojelussa 1930-luvun alussa. Luultavasti hän näki muutenkin kättensä jäljen hyvin konkreettisesti esimerkiksi rakentuvina teinä, sairaaloina ja kouluina.

Yksi sananmukaisesti kaunis tulos oli Kaukopään kansakoulu, joka vihittiin käyttöön lokakuussa 1937. Kaukopään tehtaan ja vuonna 1936 avatun Immolan lentokentän rakentaminen oli laittanut kunnanisät miettimään paitsi asumista ja terveysoloja, myös koulua. Avattu kansakoulu oli tämän tuumailun tulos. Ilmari oli kuulunut koulupiiriä suunnitelleeseen Ruokolahden kunnan toimikuntaan. Hän kuului myös koulutalon vastaanottajiin, jotka antoivat lausunnon työn laadusta. Rakennus toimi kouluna vuoteen 2019 saakka.[174]

Kaukopään kansakoulu vastavalmistuneena. Arkkitehti ja valokuvaaja: Jalmari Lankinen. Lappeenrannan museot.[175]

Ylä-Vuoksi kertoi jutussaan Kaukopään kansakoulu vihittiin viime sunnuntaina, että ”koulussa on m.m. uudenaikainen opetuskeittiö ja monet suihkulaitteet”.Vihkiäisjuhlassa oppilaskuoro lauloi Kalevala-aiheisen runosikermän. Yksi sen kohta kuvaa hyvin seudun henkeä, jossa yhdistyivät karjalaiset perinteet ja moderni teollisuus:

”Kuulkaa sammon taontata,
kirjokannen kalkatusta,
työn laulun vieretystä:
Äänet, mi kantavi kujille
opinahjon akkunoista,
teräslintujen surina,
tehtaan pyörien jyrinä
hyvin yhtyvät yheksi
sopivasti soinnuttuvat
kuoroksi kohisevaksi,
lauluksi Kalevan kansan,
varmaa uskoa valaen
toivon uuven kasvattaen.”[176]

Teräslintujen surina kuului juuri avatulta Immolan lentokentältä. Jos kalevalaisen perinnön yhdistäminen teollisuuteen ja muuhun tekniikkaan vaati runoa vääntymään hieman mutkalle, sai sitten vääntyä.

OSA 3: ILMARI RETKIKUNTIEN OPPAANA

Toimittajien retkueet

1930-luvun toimittajilla oli hauska tapa kertoa jutuissaan avoimesti ja iloisina saamastaan kestityksestä ja isäntien muusta vieraanvaraisuudesta. Siksi tätä alalukua ei kannata lukea nälkäisenä tai janoisena. Nyt seuraa näet tarjoilua.

Vuoksenlaakson yritykset, lähialueiden kunnat ja kaupungit sekä tietyt valtakunnalliset järjestöt, kuten Suomen Teollisuusliitto, järjestivät säännöllisesti erilaisille toimittajaryhmille päivän tai kahden tutustumisretkiä alueelle. Toimittajia kutsuttiin usein myös muiden seurueiden lisäjäseniksi kertomaan samalla omalle yleisölleen vierailusta. Yrityksillä ei vielä ollut omaa pr-henkilöstöä, mutta journalistit hoitivat homman mielellään.

Tuolloin vallitsi toimittajien ammattikunnassa ”neekerihenki”, joka edellytti ikävien asioiden pyyhkimistä näkymättömiin ja ronskia huumoria hajussa kuin hajussa.[177] Vuoksenlaaksossa tuntuivat kohtaavan toimittajien ja insinöörien yhteen sopivat huumorintajut. Luultavasti kumpaakin ammattikuntaa huvitti Kaukopään laulu, jonka oli sanoittanut ”Illu” ja joka esitettiin Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemän Kiinan pelastusarmeijassa  -laulun sävelellä. Sitä lainattiin monessa lehtijutussa ja se julkaistiin myös Enso-Gutzeitin henkilöstölehdessä: [178]

01.10.1935 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 137.

Journalistien vastavedoksi kelpaisi Artturi Leinosen – Ilkka-lehden päätoimittaja tuolloin – Karjalaisten lauluun yhdellä toimittajaretkellä tekemä uusi sanoitus:

”Kultina sen kosket kuohuu,
Vuoksen aallot loiskuaa,
Seteleitä salot huokuu,
ikihongat humajaa.”[179]

Retkikuntien vyöryn taustalla oli metsäteollisuuden tietoinen strategia, joka liittyi alun perin suhteiden ylläpitoon poliitikkoihin ja virkamiehiin. Perusajatus oli, että ruotsinkieliselle yläluokalle rakkaiden helsinkiläisten kabinettien sijasta oli lähdettävä ulos ja julkisuuteen. Kansanedustajat ja kaikki muut silmäätekevät piti tuoda henkilökohtaisesti tehtaille ympäri Suomen ja antaa heidän nähdä ja kuulla kova työnteko sekä tavata kasvokkain ne johdon ihmiset – suurin osa heistä oli insinöörejä – jotka tehtaita pyörittivät.  Alan vaikuttamis- ja pr-työn tärkeimmäksi välineeksi muodostuivat tehdasvierailut.[180] Ja niitä Vuoksenlaaksossa riitti – osin alueen maineen vuoksi, mutta myös siksi, että se oli kohtuullisen junamatkan päässä Helsingistä ja lähellä oli muutakin nähtävää, kuten Viipuri.

Toimittajavierailut olivat osa myönteisen julkisuuden hankkimisen ja suhdetoiminnan kokonaisuutta, mutta toimittajien arvo oli välineellinen. Tärkein kohde olivat lehtien lukijat. Esimerkiksi Enso-Gutzeitille Helsingin sanomalehdet näyttävät olleen tärkeä kohderyhmä, koska yhtiön pääkonttori oli Ensossa, mutta monet valtion omistamalle yhtiölle tärkeät päättäjät Helsingissä. Toisaalta koko metsäteollisuutta kiinnostivat maalaisliiton sanomalehdet ja mahdollisuus vaikuttaa niiden kautta isäntiin ja emäntiin.

Erkki Ilmarin Kaukopää-romaanissa on yksi kiintoisa kohta siitä rakentamisen vaiheesta, jossa tieto työmahdollisuuksista oli kantautunut maan kaikkiin osiin ja työnhakijoita alkoi olla hallitsematon määrä. Avattiin työnhakukonttori, mutta sen edustalla saattoi seisoa joka aamu 500 miestä odottamassa ansion mahdollisuutta:

”Tilannetta kärjistivät päivälehtien tosin pahaa tarkoittamattomat, mutta olosuhteita tuntemattomat uutistoimittajat julkaisemalla lehdissään Klondyke-kuvauksia tästä alati iskevästä ja elävästä työmaasta, joka kuin poltteessa rakensi uutta aikaa, uutta yhdyskuntaa koskemattomaan erämaahan. Näiden eloisien ja vauhdikkaitten kirjoitusten houkuttelemina yhä kasvavat joukot suuntasivat kulkunsa Vuoksenlaaksoon etsimään, yrittämään ja – usein pettymään! Tämä kaikki pakotti varovaisuuteen suhtautumisessa ”kolmanteen valtiomahtiin”. Tosin ei vielä ollut aika evätä tietoja, mutta eräitä rajoituksia asetettiin ja toivomuksia esitettiin. Reporttereista huomaavaisimmat alistivatkin vapaaehtoisesti kirjoituksensa tarkistettaviksi ennen julkaisemista. Mutta väestön vyörymäistä saapumista oli myöhä estää.”[181]

Ongelmia varmasti oli työnhakijavyöryn vuoksi, mutta toisaalta sen varaan oli laskelmat tehty. Tehdas haluttiin pystyyn nopeasti, koska pelättiin lamakauden väistymisen nostavan palkkatasoa. Kun työvoimaa oli tarjolla nopeasti ja tarvetta enemmän, työn hinta pysyi kurissa. Erkki Ilmarin Kaukopäässä kuvataan tilannetta näin:

”Kaukopäänkin työmaalla oli sentään rajansa, eivätkä sen kolme työnantajaa rakennustöittensä laajuudesta huolimatta voineet sittenkään sijoittaa kaikkia työnhakuun saapuneita. Miesten yhteismäärä saavutti pienen maamme oloissa ainutlaatuisia lukuja: kaksi tuhatta, kaksi tuhatta viisisataa; mutta siitä huolimatta ei jono oman, Kaukopäähän perustetun työnhakukonttorin edustalla päiväksikään vähentynyt. Puoleen tuhanteen kävi miestä joka päivä, oli pyhä tai arki, tiedustelemassa työtä, ja usein oli satapäinen jono työnhakukonttorin edustalla eväineen odottamassa jo aamun varhaisista tunneista alkaen.”[182]

En löytänyt sanomalehdistöstä merkkejä siitä, että Kaukopää-romaanissa ennakoitu tietojen epääminen journalisteille olisi toteutunut. Retkiä toteutettiin ja toimittajia kutsuttiin paikan päälle aivan samalla tavalla vuonna 1937 kuin vuotta tai kolmea aiemmin. Julkisuus alkoi kyllä hiljentyä vuonna 1938, mutta siihen oli muita syitä kuin isäntien penseys. Aihe alkoi kulua, ja ehkä myös isännät alkoivat arvioida ajankäyttöään paremmin, kun laaja tunnettuus oli jo saavutettu. Hypet tulevat aina joskus tiensä päähän.

Retkiä ja vierailumahdollisuuksia oli nimittäin niin paljon, että niihin osallistuneilla toimittajilla alkoi olla työtä keksiä jotakin uutta sanottavaa. Jos kahden vierailun väliä oli vaikkapa vain puoli vuotta, toimittaja saattoi keskittyä (ja kertoa asian myös lukijoilleen) vaikkapa vain kuparin valmistamisesta puunjalostusteollisuuden sijasta.[183] Tuolloin sanomalehdet tilattiin kotiin ja toimittajat olettivat, että ne – tai ainakin niiden näyttävimmät jutut, kuten Vuoksenlaaksosta kertovat – myös luettiin ja muistettiin.

Toimittajat joutuivat hieman selittelemään, miksi on syytä julkaista vielä yksi juttu aiheesta. Karjala kirjoitti vuonna 1937:

”Ylisessä Vuoksenlaaksossa, Suomen Ruhrilla, kulkee kehitys kuumeista vauhtiaan eteenpäin. Tuskin ovat uutiset kertoneet valmistuvasta tahi laajenevasta voimalaitoksesta, toteutettavaksi päätetystä tehdassuunnitelmasta tahi suuripiirteisistä hankkeista vielä vapaidenkin koskivoimien vangitsemiseksi, kuin ne jo jälleen tietävät uutta, yhäkin merkillisempää.

Lehdistön edustajilla on viime vuosien kuluessa useammankin kerran ollut mieluisa tilaisuus käynnein tutustua kaikkeen siihen oloissamme mittavaan ja mielenkiintoiseen, jota on syntynyt ja yhä on syntymässä mainitulle tulevaisuuden teollisuusalueelle. Eilen retkeili joukko lehtimiehiä siellä jälleen…”[184]

Vierailuja alettiin kohdentaa koko aluetta tarkemmin. Helsingin Sanomat kertoi vuonna 1937 ”puolitoistakymmeniselle sanomalehtimiesjoukolle” järjestetystä tutustumisesta Vuoksenniska Oy:n Imatran rautatehtaaseen, jossa on maailman suurin harkkorautauuni.  Vieraiden kiitoksen isännille esitti tällä matkalla Helsingin Sanomien päätoimittaja Eljas Erkko, joten paikalla oli myös lehdistön puolelta korkea edustus.[185]

Vuoksenlaaksossa oli myös yrityksiä, jotka eivät rakentaneet uusia seiniä, vaan modernisoivat vanhoja tehtaita. Tällainen oli erityisesti Tornator, joka toimitusjohtaja Aleks. Lampénin ohjauksessa ja rahoittajien vaatimuksesta investoi varovaisesti ja keskittyi enemmän hyvään tuloksentekoon kuin laajenemiseen. Sekin halusi kuitenkin osansa huomiosta, joten toimittajia kutsuttiin tutustumaan muun muassa uusiin koneisiin.[186]

Näyttää siltä, että vuoden 1937 tienoilla tehtaille alkoi tulla vieraista ähky. Nimimerkki M. J. (Martti Jukola) kirjoitti Enso-Gutzeitin 1.8. ilmestyneessä juhlalehdessä (Enso-Gutzeit Oy täytti 65 vuotta ja Enson ja Tornatorin tehtaiden käynnistymisestä tuli kuluneeksi 50 vuotta), että juhlavalmisteluja ovat hieman haitanneet ne kymmenet retkikunnat ja sadat vieraat, ”joita tulla tupsahtaa Vuoksenlaaksoon harva se päivä kesän aikana”:

”Ylä-Vuoksi näyttää sijaitsevan Suomen suosituimman matkailureitin varrella, sillä sellaista seuruetta maahamme ei tule, joka ei kävisi meillä.  Tämä huomaavaisuus meitä kohtaan on hyvin ystävällistä, ja kohteliaastihan täällä on otettu vastaan niin englantilaiset, belgialaiset, saksalaiset, ruotsalaiset, eestiläiset kuin venäläisetkin, mutta tiukalla sitä todella väliin ollaan, kun ei tahdo riittää oppaita ja seurustelijoita vieraille.

Varsinkin Kaukopää on se vilkkuvalo, joka vieraita tänne luotsaa, ja ymmärtää hyvin muhoilevan insinööri Nissisenkin tunnelman kesäaikana, jolloin hänen tehtaansa on kuin majatalo. Erään seurueen johtaja huomautti kerran insinööri Nissiselle, joka vaikutti hieman vaivaantuneelta, että

– Teillä taitaa käydä täällä paljon vieraita, johon tämä vastasi vakavana:

– Kyllä. Lahden alakansakoulun opettajat ovat vielä käymättä.” [187]

Oheinen leike on Helsingin Sanomista 20.8.1934 s. 2.[188] Itä-Suomen lehtimiehet tekivät 30-luvulla Vuoksenlaaksoon monta vierailua. Elokuussa 1934 retkikunnalla oli tavanomainen ohjelma, josta Ylä-Vuoksi kertoi kahdessa jutussa 23.8.[189] Ilmari Luostarinen otti lehtimiehet vastaan Enson asemalla ja ohjasi heidät Enson tehtaitten konttoriin, jossa oli kolme yhtiön johdon esitystä. Yksi uusista suunnitteilla olevista tehtaista (yli-insinööri V. Kolho), toinen yhtiön metsätaloudesta (metsäpäällikkö Uno Lehtisalo) ja kolmas – Ilmarin pitämänä – yhtiön huoltotoiminnasta ja juuri toimintansa aloittaneesta eläkelaitoksesta. Lehden nimimerkki Jäämi kirjoitti osuvasti Kaukopäästä, että sitä koko Suomi katsoo.

Matkailijavirran jatkuessa Vuoksenlaakson korkeimmat johtajat muuttuivat valikoiviksi. He tulivat paikalle, jos vieraina oli maan korkeinta johtoa tai ulkomaisia arvovieraita, mutta Kuopion kaupungin kolmas retkikunta ei saanut välttämättä vuorineuvos Kotilaista tuolistaan. Vieraiden kanssa nautitut aamiaiset, välikahvit, lounaat, iltapäiväkahvit, illalliset, iltapalat ja yömyssyt olivat pois oikeiden työntekijöiden oikeasta työstä. Ja isojen seurueiden tullen esimerkiksi Enso-Gutzeitin Enson tehtailla saatettiin laittaa lappu konttorin luukulle ja määrätä kaikki naispuoliset työntekijät tarjoilemaan jopa satapäisille retkikunnille.

Mainitun viidentoista Itä-Suomen sanomalehtimiehen vierailussa Ylisen Vuoksen teollisuuslaitoksiin toimi Enso-Gutzeit ”huomaavaisena isäntänä”, kuten hyvin usein. Itä-Suomen Sanomalehtimiesyhdistyksen puheenjohtaja O. J. Brummer lausui lehtimiesten kiitokset isännille ja ilmaisi ilonsa ja ylpeytensä näkemästään. Brummerilla oli kiittämisestä kokemusta, sillä hän oli hiljan vieraillut Mussolinin Italiassa ja Hitlerin Saksassa ja julkaissut samana vuonna 1934 kirjan Sanomalehtimiehenä diktatuurimaissa (Otava). Hän sanoi puheensa lopuksi: ”Retkeilyn aiheuttamista voimakkaista ja kauttaaltaan myönteisistä vaikutteista tulemme kertomaan myöhemmin, monista asioista erikseen.”[190]

Toimittajien jutuista huokuu kiitollisuus ja kunnioitus isäntiään kohtaan, mutta minulla ei ole tietoa siitä, millainen toimittajien ja esimerkiksi varatuomari Luostarisen henkilökohtainen suhde oli. Metsäteollisuuden johdon koulutus- ja palkkataso oli korkea, toimittajien silloin selvästi matalampi. Suomen kieli varmasti yhdisti ja se, että kumpikin ryhmä teki siistiä sisätyötä. Yhtiön suhde Ylä-Vuoksi -lehteen oli joka tapauksessa hyvin läheinen. Enso-Gutzeitin henkilöstölehti julkaisi uudelleen useita Ylä-Vuoksessa ilmestyneitä artikkeleita, ja parilla lehden toimittajalla tuntui olevan humoristisen naljailun kestävä kaverisuhde ainakin Luostarisen kanssa.

Vuoksenlaakson journalistivieraiden kirjoittamat jutut olivat varauksettoman myönteisiä ja ihailevia. Kriittisiä ääniä saattoi löytää vain sosialidemokraattisten lehtien jutuista. Kuten: Imatran rautatehdas oli kutsunut vuonna 1937 vieraakseen sanomalehtimiehiä, ja 14 miehen voimalla tulivat he selostamaan Vuoksenlaakson mahtavaa teollisuutta. Kansan Työn nimimerkki Edvard löysi kuitenkin myös kielteistä kerrottavaa: Imatran poliisilaitos on surkea läpi, jossa esim. säilytettäviä ei voida eristää toisistaan, vaan he pääsevät sopimaan yhteiset puheet. Ja työläisille Vuoksenlaakso oli kallis paikkakunta ja työläisten palkat ”mitättömän alhaiset”. Työläisten palkkavaatimuksiin vastattiin ylimielisesti, että me maksamme, mitä tahdomme, koska järjestäytymistä ei ollut tarpeeksi.[191]

Monessa jutussa Vuoksenlaakson edistys kehystettiin Suomen ja sen parhaiden voimien, teollisen eliitin, saavutukseksi, jolloin lähes runolliseksi yltynyt kuvaus sai myös poliittisen sisällön. Uuden Suomen nimimerkki Matkamies kirjoitti vuonna 1936, että Suomen teollisuuden kasvuprosessi ei löydä juuri vertaa mistään muualta maailmasta:

”Kaukopään nousu amerikkalaisessa tahdissa Saimaan rannalle on ollut sellainen sensaationumero, joka on herättänyt suurenkin yleisön mielenkiinnon Vuoksenlaakson teollistumisen kehitystä kohtaan ja antanut sille aavistuksia siitä työstä, jota meidän teollisuutemme piirissä on viime aikoina suoritettu ja yhä suoritetaan. Ja kieltämättä on jo aika, että laajat piiritkin vähitellen alkavat innostua siitä sisäistä voimaa uhkuvasta noususta, joka on meidän teolliselle elämällemme maan itsenäistymisen jälkeen ollut luonteenomaista. […]

Ulkonaisilta ja sisäisiltä mittasuhteiltaan valtava Kaukopää, jonka eräissä ´sisäkuvissa´ oli suorastaan goottilaisen kirkkorakennustaiteen suuruutta, on kieltämättä Suomen nuoren teollisuuden kansanomaisimmin vaikuttavia ilmestyksiä. Se on samalla vertauskuva Vuoksenlaakson mahtavasta teollisuuskeskuksesta kokonaisuudessaan.”[192]

Sitten ajelulle numero neljä. Ylä-Vuoksi -lehden juttu Silmäilyä Vuoksenniskalle elokuussa 1934 alkaa näin:

”Puhelin soi.

             - Täällä Ylä-Vuoksi!

             - Lähdetkö huomenna Kaukopäähän nähdäksesi millä kiireellä ja kuinka paljon
               työväkeä liikkuu maantiellä työvuorojen vaihtuessa.

             - Koska lähdemme?

             - Tule huomenaamuna klo 6,30 asuntooni, josta lähdemme työmaalle.

Näin puhui puhelimessa tuomari Luostarinen. Matka sovittiin.” [193]

Luostarisen Buickilla sitten lähdettiin. Matkan aikana jutellaan kolmesta aiheesta: Liikennesääntöjen noudattamisesta, epämääräisen aineksen tuottamista ongelmista sekä nopean rakentamisen lieveilmiöistä.

Matkalla Luostarinen ja toimittaja sivuuttavat satoja Kaukopään tehtaan rakennustyömaalle menossa olevia pyöräilijöitä:

”Pyöräilijöitä kulki pitkässä jonossa maantien oikean puolista laitaa. Sivuutimme ne. Tulimme Obolenskyn tienhaaraan, johon jätimme automme, ja lähdimme kävellen työmaalle. Katkeamaton pyöräjono jatkui sivutsemme. Ihmettelimme, mitenkä työmiehet ajoivat säännöllisesti maantien oikeata laitaa kuin liikennepoliisin määräämänä. Jo kysäisimme asian tätä puolta tuomari Luostariselta.

Hän kertoi, että ei tästä ole kuin 2 päivää, kun työstä palaavat miehet ajoivat monta pyörää rinnakkain ja vieläpä kilvatenkin kodin ja työmaan välillä, mutta sitten sattui kuoleman tuottanut tapaturma. Heti neuvottelut nimismies Rannan kanssa ja sen seurauksena ajosäännön laatiminen tapaturmien välttämiseksi.”

Luostarinen kertoi, että Tornator on pyytänyt maaherralta yhden lisäpoliisin nykyisen yhden avuksi Vuoksenniskaa varten ja Tornator palkkaa itse yhden poliisin. Kolme poliisia teki yhdessä ratsioita, jotta työmiehet noudattaisivat annettuja ohjeita pyöräilystä: ”Jos rikkomuksia huomataan, tullaan rikkoja armotta erottamaan työstä”, Luostarinen sanoi.

Toinen syy poliisien tarpeelle oli Luostarisen mukaan tämä: ”Lauantaisin ja sunnuntaisin on huomattu kerääntyvän seudulle epäilyttäviä miehiä, joiden selvänä tarkoituksena on vaan rahojen napsiminen työmiehiltä joko pelaamalla tai houkuttelemalla heidät väkijuomien ostoon, räyhäämisen ja tappeluun.”

Vuoksenlaakson yksi ongelma oli kieltolain aikaan (päättyi 1932) pimeän pirtun kauppa ja siihen liittynyt rikollisuus. Viinan muuttuminen viralliseksi valtion viinaksi ei poistanut kokonaan sen juomiseen liittyviä ongelmia.

Luostarinen ja Ylä-Vuoksen toimittaja keskustelevat yhtiön, kuntien ja Viipurissa päivystävän maaherran yhteistyöstä röttelökylien rakentamisen estämiseksi. Kun Kaukopään tehtaan rakennustyöt tulivat tiedoksi, Luostarinen kertoi, tonttien hinnat nousivat suunnattomasti ja monet yksityiset alkoivat myydä niitä haluaville. Tontteja oli myyty ”sikinsokin sieltä ja täältä sellaisiin tiettömiin pusseihinkin, joissa tulen vaara on aivan tavaton ja palon sattuessa voi tuli uhata koko järjestettyä asuntoaluetta”.

Mutta se tarjoilu unohtui! Seurataan siihen päästäksemme nimimerkin Eino Johannes Sortavalassa ilmestyneessä Laatokka-lehdessä maaliskuussa 1936 julkaisemaa juttua ”Suomen Ruhrilla” ja ”karjalaisten kaupungissa”. Pikakuvia sanomalehtimiesten retkeilyltä Vuoksenlaakson ja Viipurin teollisuuslaitoksissa.[194] Suomen Teollisuusliitto sekä Ylä-Vuoksen laakson ja Viipurin teollisuuslaitokset olivat kutsuneet sanomalehtimiehiä tutustumaan maakunnan ainutlaatuiseen teollisuuteen: ”Allekirjoittanut oli yksi niistä kuudestakymmenestä neekereistä, jotka ottivat kutsun vastaan ja pakkasivat kapsäkkinsä matkaa varten”.

Kokoontuminen oli maanantaiaamuna klo 8.30 Ensossa, jolloin Sortavalan suunnasta Karjalan rataa käyttäneiden toimittajien piti matkustaa paikalle yötä myöten ilman makuuvaunua. He saapuivat Ensoon klo 6 aamulla. Kun ei muutakaan paikkaa ollut, he kävelivät Enson Seurahuoneelle, jossa ovet olivat auki, mutta ei henkilökuntaa paikalla. Istuivat aikansa suuressa salissa ja lähtivät pois varastamatta pianoa, mikä olisi kyllä onnistunut. Eksyivät matkalla, mutta löysivät virkailijaklubin. Sitten saapui myös muu ”neekerilauma”: ” Vuorineuvos Kotilainen lausui lehtinikkarit tervetulleiksi, minkä jälkeen käytiin virvokkeisiin käsiksi.”

Enso on kaunista seutua, mutta Eino Johannes epätavallisen rehellinen: ”Ikävä vain, että selluloosatehtaitten tuoksu ei ole mitään ´ootekolonkia´. Se ei ole omiaan lisäämään ruokahalua. Mutta syöneellä vatsalla Ensoa kyllä katselee.” Päivä huipentui päivällisiin Valtionhotellissa: ”Lopulta lienee ollut jo liiankin rattoisaa, koska aamulla heräsimme – jalat tyynyllä.”

Retki jatkui toisena päivänä Viipuriin ja päättyi päivällisiin Hotelli Knut Possessa. Niiden aikana saatiin kuulla useiden taitelijoiden esityksiä: ”…erikoista huomiota herätti 10-vuotias ihmelapsi Heimo Haitto, joka veteli viulua kuin itse Paganini”.

Eino Johannes kertoo myös päättäjäispäivällisten ruokalistan – lainaan kuvausta edellä olleen lupauksen täyttämiseksi sekä kunnianosoituksena kaikkia niitä journalisteja kohtaan, jotka kertovat avoimesti saamansa lahjukset:

”Ensin nautittiin pieniä voileipiä y.m., jolloin päästiin m.m. kaviaarin makuun. Sitten seurasi parsakeittoa, joka huudeltiin alas lasillisella Sherry Dry Sackia. Kun siitä oli selviydytty, syötiin käristettyä lohta pinaatin kera ja tunnusteltiin, mitä Graves sup:r demi-sec Cruse & Fils Fréres mahtaisi vaikuttaa. Sen jälkeen ilmestyi pöytään Vol-au-vent, joka oli paistetun nauriin näköinen ja maistui vaikka mille. Kalkkunaa salaatin kera saatteli viimeisellä matkallaan Cuvée Vigneronne Bouchard Aine & Fils ja banaanijäätelöä ”Old White Port”. Se jäätelö oli muuten varsin merkillisen näköinen: ensin päältä kuin karvalankamattoa ja alla riivatunmoinen jääkappale, jonka sisällä paloi erivärisiä sähkölamppuja. Onneksi sitten tulikin jo kahvi seurassaan kolme jaloa veitikkaa: Meukow & Cie, ”Fine Champagne” ja Courvoisier.

Hohhoijaa!”

Kotiin viemisinä oli jonkin verran pieniä muistolahjoja, kuten hajusaippuaa ja partavaahdoketta.

Omanlaisensa matka läntisestä Suomesta Suomen Ruhrille oli myös Satakunnan Kansan nimimerkki Eskolla, jonka yritykset ostaa olutta kohtasivat jatkuvasti vaikeuksia ja jota vastaan ei Kuopiossa kävellyt yhtään kalakukkoa. Laivamatkalla Vuoksenniskalta Savonlinnaan Esko ei saanut olutpullollista ilman kolmea kuivaa nakkimakkaraa – vaikka oli juuri syönyt kahden tunnin illallisen – eikä Lahdessa olutta saanut nauttia asemaravintolan tiskiltä, vaan kolpakko tahdottiin tuoda pöydälle ilmeisessä viivyttelytarkoituksessa. Ja eräällä asemalla kuului olevan sellainen tapa, että kahden kolpakon jälkeen oli käytävä ulkona. Sen jälkeen ulkoa tullut ”vieras mies” sai taas kaksi.

Mutta ehti Esko myös ihailla Vuoksenlaaksoa jutussaan Eskon rengasmatka jatkuu:

”Jääsken sivuutettuamme saavumme pian ”Suomen Ruhrin” laidoille ja ikkunoista saatamme vaivattomasti seurailla itsenäisyyden ajan valtavan kehityksen jälkiä Enson, Imatran, Tainionkosken ja Vuoksenniskan teollisuusalueilla. Se on näky, joka panee katsojan vahvasti epäilemään kansallisrunoilijamme Runebergin laulamaa ajatusta:

´On maamme köyhä, siksi jää…´

Sillä se ei enää tunnu pitävän paikkaansa edelliseltäkään osaltaan, vielä vähemmän jälkimmäiseltä. Mahtavat, nykyaikaiset teollisuuslaitokset ovat kasvaneet Vuoksenlaakson seuduille kuin sienet sateella.”[195]

* * *

Toimittajat kirjoittivat retkiltään kahdenlaisia juttuja, asiallisia ja kokemuksellisia. Edellisiin käytettiin paljon tilaa ja niiden kuvitus oli runsasta. 1930-luvulla etenkin maakuntien lehdet olivat sisällöltään niukkoja ja erilaisten rutiinijuttujen, kuten valtuustojen ja järjestöjen kokousuutisten täyttämiä. Vuoksenlaakson kohdalla reviteltiin, eikä yhden tai puolentoista suuren sanomalehtisivun kokonaisuus ollut tavaton. Henkilökohtaisia kokemuksia raportoivat tarinat olivat usein pakinatyyppisiä nimimerkkikirjoituksia ja ulkoasultaan vaatimattomia. Sisältö saattoi kuitenkin olla kuohuvan rikas.

Tässä esimerkkinä asiallisista jutuista turkulainen Uusi Aura:

Uusi Aura 20.10.1935, s. 7. Kuvissa vasemmalta Enso-Gutzeitin pääjohtaja vuorineuvos Väinö Kotilainen, Enson tehtaitten johtaja insinööri Ilmari Tamminen, keskuskonttorin päällikkö maisteri, metsänhoitaja William Lehtinen, Tainionkosken tehtaitten johtaja insinööri Jalo Sihtola ja Enson sulfiittitehtaan yli-insinööri Voitto Kolho.[196]

Ja viipurilainen Karjala:

Karjala 29.9.1935 s. 10–11. Kuvissa insinööri Jalo Sihtola, jonka takana näkyy Tornatorin perustajan konsuli Eugen Wolffin muotokuva, insinööri Eero Kalaja sekä vuodessa ”maasta noussutta” Kaukopäätä.

Asiallisiin juttuihin tarvittiin faktoja. En tiedä varmasti, mutta näyttää ilmeiseltä, että toimittajat saivat käyttöönsä isäntien pitämien esitelmien ja puheiden kopiot. Silloisen tavan mukaan puheet olivat pitkiä ja insinöörien esityksissä oli paljon numeroita. Esimerkiksi A. K. Cajanderin eduskunnan ja hallituksen vierailun aikana vuonna 1935 pitämä puhe julkaistiin myöhemmin 23-sivuisena kirjasena.[197] Toimittajat tuskin pystyivät siirtämään numerojonoja virheittä lehtiinsä vieläpä niin, että teksti saattoi olla eri lehdissä identtinen. En siis täysin usko Vehka-Heikin Suomen Kuvalehdessä esittämää väitettä, jonka mukaan toimittajat jatkoivat muistiaan kirjoittamalla asiat ylös savukelaatikon kanteen.[198]

Eri ammattiryhmät kutsuivat mielellään ulkomaisia kollegojaan tutustumaan Vuoksenlaaksoon. Niin tekivät myös toimittajat: Seitsemännen pohjoismaisen sanomalehtimieskokouksen osanottajat vietiin tutustumaan Vuoksenniskaan ja Suomen Ruhriin vuonna 1939.[199] Vaikea sanoa, minkälaisesta asennosta he löysivät itsensä Imatran Valtionhotellissa herätessään.

Ulkoministeriö kustansi puolestaan samana vuonna – osana laajempaa Suomen-kierrosta – toistakymmentä brittiläistä journalistia mm. Daily Telegraphista, Observeristä, ja Glasgow Heraldista vierailulle Vuoksenlaaksoon.[200]

Ylä-Vuoksi 1.7.1939, s. 2.

Kaikki pomot laaksossa

Toimittajat olivat metsäteollisuudelle tärkeä kohderyhmä, mutta siis vain väline viedä viestiä eteenpäin. Varsinaisia kohteita olivat ensisijaisesti presidentit, ministerit, kansanedustajat, korkeat virkamiehet ja muun liike-elämän edustajat sekä toissijaisesti lukijat ja äänestäjät. Katsellaan hetki, miten sujui marraskuussa 1935 edellä mainittu eduskunnan ja hallituksen yhteinen matka Helsingistä Vuoksenlaaksoon. Uuden Suomen mukaan kutsujana toimi tällä kertaa juuri Enso-Gutzeit, ja matkalle osallistui kansanedustajien ja ministereiden lisäksi joitakin ”metsänhoitomiehiä” ja sanomalehdistön edustajia.[201]

Matkan kronologisen kuvauksen pohjana on käytetty Helsingin Sanomien 17.11.1935 julkaisemaa artikkelia, jonka avauksen mustanpuhuva kopio on alla. Artikkelia on täydennetty joukolla muiden lehtien juttuja, joihin löytää linkit tästä loppuviitteestä.[202]

Tässä alaluvussa Ilmari Luostarinen on hieman sivummalla, koska korkeimpien vieraiden tullessa kylään hän oli hieman sivummalla. Hän oli toki mukana opastamassa ja kertomassa omasta sektoristaan, turvallisuus- ja sosiaalityöstä, mutta kaikkein kirkkaimman valokeilan ulkopuolella. Kun jatkossa herrat pienenevät, Ilmarin rooli suurenee.

Eduskunnan matka alkoi ylimääräisellä junalla Helsingistä. Käkisalmen Sanomien nimimerkki Ahaa oli paikalla rautatieasemalla ja kuvasi piikikkäästi kansanedustajien lähtöä kohti Vuoksenlaaksoa. Kyseessä oli hänen mukaansa virkistysmatka:

”Illalla kertyikin sitten asemalle odottelemaan ylimääräisen junan lähtöä vähän ennen puoltayötä varsin ´edustava´ joukko, kokonaista 124 kansanedustajaa kapsäkeissään saippuat ja hammasharjat sekä muut tarpeelliset välineet hieman toista vuorokautta kestävää matkaa varten.”[203]

Matkalla oli mukana myös Enso-Gutzeitin hallintoneuvoston jäseniä sekä sanomalehtimiehiä niin Helsingin kuin maakuntien lehdistä. Ministereitä oli matkassa kuusi pääministeri Kivimäen johdolla. Helsingin Sanomien mukaan ”matka ylimääräisen junan kymmenessä makuuvaunussa oli sujunut kaikinpuolin onnellisesti senjälkeen, kuin oli arvottu ylä- ja alapaikat ja kerrottu viimeiset iltasukkeluudet.”[204]

Juna saapui Enson tehtaan asemalle klo 7.30. Asemalaiturilla vieraat toivottivat tervetulleiksi Enso-Gutzeitin pääjohtaja vuorineuvos Väinö Kotilainen, Tornatori Oy:n johtaja Jalo Sihtola, johtoryhmän puheenjohtaja laamanni A. Lassenius sekä muuta yhtiön johtoa. Tervehdysten jälkeen siirryttiin Suomen lipuin koristettuun Enson Seurataloon kahviaamiaiselle. Siellä vieraita tervehti Enso-Gutzeitin hallintoneuvoston puheenjohtaja, metsähallituksen pääjohtaja A. K. Cajander. Vuorineuvos Kotilainen selosti ”graafillisin tauluin” Enso-Gutzeitin kehitystä ja lähitulevaisuuden suunnitelmia. Niihin kuului mm. selluloosan jalostaminen silkiksi. Tarkoitus oli myös rakentaa kaikki yhtymälle kuuluvat Vuoksen kosket.

Ensimmäisenä vierailukohteena oli Enson sulfiittiselluloosatehdas, joka tutkittiin osasto osastolta voimalaitokselta pakkauspuristimiin saakka. Välillä noustiin rikkihöyryisistä kerroksista hissillä ylös torniin ihailemaan syksyisen harmaan mutta kuitenkin sateettoman päivän näköaloja.

Kotilainen itse johti ”ministeriryhmää”. Ilmari Luostarisen johdolla kävi yksi ryhmistä tutustumassa huoltotoimintaan.

Helsingin Sanomat 17.11.1935 s. 9.[205]

Enso-Gutzeitin henkilöstölehti kertoi eduskunnan vierailusta yhtiön tehtailla vuoden 1935 viimeisessä numerossaan.[206]

Sulfiittitehtaan jälkeen siirryttiin katsomaan kartonkitehtaan uusien koneiden asennusta ja sulfaattitehtaan viereen rakennettavan valkaisuosaston perustustöitä: paljon uutta oli tulossa. Välipalaksi nautittiin voileipiä maidon tai oluen kera. Jonon sai valita itse.

Klo 11.40 jatkettiin junalla katsomaan Vuoksen uutta Sampoa, Rouhialan rakenteilla olevaa voimalaitosta. Helsingin Sanomat kertoi käyneensä voimalan työmaalla ja kertoneensa siitä lukijoilleen puolisentoista kuukautta sitten, mutta senkin jälkeen oli tapahtunut suurta edistystä. Tunnin kestäneen tutustumisen jälkeen juna lähti takaisin Enson kautta Kaukopäähän. Outokumpu Oy:n kohdalla juna pysähtyi 10 minuutiksi, jolloin Outokummun johtaja kertoi rakenteilla olevasta kuparitehtaasta. Sekin oli edennyt sitten HS:n edellisen käynnin: ”Savupiippu oli kohonnut täyteen mittaansa ja sen huipun lähistöllä työskentelevät miehet seisoivat korkeudessaan kuin komeat kunniavartijat”.

Rouhialan voimalan rakennustyömaa. Kotimainen tuotanto -lehti 13.3.1936, s. 69. Yllä oleva kuva on otettu 17.7. 1935. Kuvaaja: Roos.

Rouhialan voimalan rakennustyömaa. Kotimainen tuotanto -lehti 13.3.1936, s. 68. Yllä oleva kuva on otettu 7.12.1935. Kuvaaja: Roos.[207]

Rouhialan voimalaitos vuonna 1937. Kuvaaja: Aarne Pietinen. Museovirasto.[208]

Kaukopäässä laitettiin ulkovaatteet työläisten rautaisiin kaappeihin ja pestiin kädet valtavissa pesualtaissa Saimaan vedellä ja Enson mäntysuovalla.

Vieraiden toivottiin pysähtyvän aistimaan mäntysuovan hajua, sillä se oli Enso-Gutzeitille tärkeä tuote niin kaupallisesti kuin imagollisesti. Se yhdisti yhtiön ja tavalliset suomalaiset kuluttajat ja viesti sellunkeiton puhtaudesta. Mäntysuovan kehitti Enso-Gutzeitin tutkijaryhmä Kotkassa vuonna 1913, ja samaan kaupunkiin perustettiin vuonna 1920 ensimmäinen mäntysuopatehdas. Suopaa tehtiin sellunkeiton sivutuotteena syntyvästä mäntyöljystä. Ennen talvisotaa mäntysuovan kulutus oli neljännes kaikista Suomessa käytetyistä pesu- ja puhdistusaineista. Se oli edullista ja monikäyttöistä saranoiden ja suksien voitelusta matonpesuun.

Käsienpesun jälkeen vieraat siirtyivät Kaukopään ”työväen valoisaan, ehkäpä ainutlaatuiseen työväen ruokailuhuoneeseen”, jonne oli katettu lounas. Vuorineuvos Kotilainen kertoi sen aikana Kaukopään tehtaan harvinaisen nopeasta rakentamisesta. Tämän jälkeen jakaannuttiin jälleen pienempiin ryhmiin ja tutustuttiin Kaukopäähän kahden tunnin ajan. Kaukopään tehtaan mittasuhteista HS mainitsee, että sen vuotuinen vedenkulutus on suurempi kuin Helsingin kaupungin. Vertaus toistui monissa jutuissa.

Valtavasta voima-aseman salista ulos tultaessa purkautuivat muutamien kansanedustajien tunteet hämärtyvälle Saimaalle silmätessä ”Lauluna Vuokselle”. Ja maailman suurimpien sulfaattikattiloiden juurella sanoi eräs kolmannen valtiomahdin edustaja innoissaan: ”Jollen olisi sanomalehtimies haluaisin olla insinööri.”

HS oli mukana seurueessa, johon kuuluivat vuorineuvos Kotilainen, pääministeri Kivimäki, eduskunnan varapuhemies Hakkila ja eräät muut, jotka illan jo pimetessä pistäytyivät eräässä iloisesti valaistussa työläisasunnossa. Talon isäntä kertoi, että heidän luonaan oli vieraillut hetkistä aiemmin kansanedustaja Lampinen, ”joka pajunoksalla vesisuonia koetellen oli ehdottanut uusia vuoteenpaikkoja. Hyvin vakuutti talonväki silti nukkuneensa hauskassa asunnossaan tähänkin asti.”

Kaukopäästä vieraat tuotiin autoilla Tainionkosken tehtaitten kautta Imatran Valtionhotelliin. Osa lähti vielä tutustumaan Imatran voimalaitokseen ennen klo 19.30 alkanutta Enso-Gutzeit–Tornatorin tarjoamaa päivällistä. Sen aikana oli runsaasti puheita.

Hallintoneuvoston puheenjohtaja A. K. Cajanderin ”laajassa ja kiintoisassa” esityksessä oli yksi myös nykyaikaa koskettava kohta. Ylä-Vuoksi kirjoitti: ”Pääjohtaja sanoi maamme vuotuisen metsän kasvun olevan 44,4 milj. kuutiometriä, ja sen käytön 40,1 milj. kuutiometriä, joten metsän kulutus ja kasvu ovat maassamme tasapainossa.”[209]

Itse asiassa Cajander sanoi puheessaan – ainakin sen julkaistun version mukaan – että ottaen huomioon metsään jäävät hakkuujätteet, uittohukka, kulovauriot yms., puun käyttö ja sen kasvu olivat samansuuruisia. Kasvun varaa ei ollut, jos metsien kasvuun ei panostettu.[210] Lähin tehtävä oli Cajanderin mukaan tuotantomäärän voimakas kasvattaminen: ”Metsätuotantomme koroittaminen 2–3 kertaiseksi vaatii paljon suunniteltua työtä: metsien ojittamista, taimiston hoitoa, harvennuksia, laatupuitten hoitoa y.m.”

Eduskunnan varapuhemies Hakkila kertoi puolestaan, ”…mitenkä Imatra ja Vuoksenlaakso ovat tarun hohteisia seutuja, ja kuinka kansa pelkäsi seudun menettävän tämän hohteensa, kun koski kahlehditaan teolliseen palvelukseen. Mutta työtärakastava kansa on nähnyt, että Imatra on vasta nyt todellisessa arvossaan, kun se palvelee työtä. [..] Täällä muodostuu uusia kauneusarvoja, ei tekniikka tätä turmele.  Sanalla Kaukopää on runollinen, kaunis hohde”.

Pääministeri Kivimäki kertoi nähneensä yhden uuden ihmeen, kuuluisan ”Minton”-koneen, mutta ”kyllä hänen mielestään voisi hyvin puhua Kaukopään seitsemästä ihmeestä, niinkuin puhutaan maailman seitsemästä ihmeestä.”

Päivällisen aikana Cajander kohotti maljan Suomen kansantalouden edistymiselle, Hakkila Vuoksenlaakson teollisuudelle ja Kivimäki kohotti eläköön-huudon Enso-Gutzeit Oy:n pääjohtajalle, vuorineuvos Kotilaiselle. Tilaisuus päättyi Maamme-lauluun.

Päivällisen jälkeen vieraat siirtyivät junaan ja lähtivät takaisin kohti Helsinkiä. Ylä-Vuoksi päättää oman juttunsa: ”Matka avasi varmasti monen vieraan silmät näkemään, miten tärkeäksi maamme teollisuuden keskustaksi Ylä-Vuoksen laakso on muodostunut ja yhä edelleen ja vuosi vuodelta kohoaa.”

* * *

Karjala-lehden nimimerkki Spectator, tuttu mies meille, kuvasi hieman vapaamuotoisemmin eduskunnan, hallituksen ja muiden suurien herrojen vierailun alueella: ”Me liityimme tähän arvovaltaiseen seuraan samaisena aamutuimana lehtimiehen luonteenomaisella itsevarmuudella. Ja jo kolmessa minuutissa olimme havainneet liikkuvamme valtiomiesten parissa kuin kala vedessä. Olimmehan sitä paitsi myös kutsuvieras – öhöm – ja saatoimme siis luontevasti etuilla retken kaikissa vaiheissa.”[211]

Juhlavieraitten joukossa kuljeskellut Ylä-Vuoksen toimittaja Jäämi pääsi todistamaan kiinnostavaa keskustelua Ilmari Luostarisen sekä Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Sasu Punasen, silloin myös kansanedustajana toimineen Yrjö Räisäsen välillä: ”Sasu Punainen lupaili tulla joskustaisin Ensoon tuomari Luostarisen luo oikein perinpohjin tutustumaan yhtiön huoltotyöhön. Luostarinen lupasi mielihyvin antaa tietoja niin paljon kuin, vaan edustaja tahtoo, mutta sitten Sasu napsikin niitä tietoja ihan hutun huttunaan ja Luostarinen myöskin säälittä niitä antoi.”[212]

Prinssejä ja Plymoutheja

Vuoksenlaaksoa haluttiin esitellä myös Suomeen saapuville ulkomaisille vieraille. Osa heistä oli virallisia valtiovieraita ja varsin korkea-arvoisia. Toimittajat pääsivät yleensä mukaan esittelemään käynnin tapahtumia lehdessään ja kertomaan – kun Suomessa ollaan – mitä vieraat Vuoksenlaakson ihmeistä ajattelivat.

Seurataan hieman tarkemmin yhden vieraan matkaa Vuoksenlaaksossa, puheineen kaikkineen! Hän on nimeänsä myöten kiehtova henkilö: lordi Plymouth.

Helsingin Sanomat kertoi 27.5.1937 perusteellisessa otsikossaan, mistä vierailussa oli kyse: Lordi Plymouth saapuu huomisiltana lentoteitse Lontoosta Helsinkiin. Vastaus sotamarsalkka Mannerheimin vierailuun Englannissa viime syksynä. Ohjelmassa tasavallan presidentin, sotamarsalkan, ulkoministerin, Englannin lähettilään sekä teollisuuden edustajain kutsuja sekä matka Itä-Suomeen. Lehden mukaan Plymouth on ”tunnettu englantilainen valtiomies, puuttumattomuuskomitean puheenjohtaja ja ulkoministeriön parlamenttialivaltiosihteeri.” Vierailu kesti viikon.[213]

Lordin tutustuminen Savonlinnaan ja Ensoon alkoi 1.6. Pääministeri Cajander tarjosi päivällisen ja piti tuota aikaa huokuvan puheen Enson Virkailijain Kerholla. Hän sanoi:

”Kunnioitettu vieraamme! Matkallanne Itä-Suomeen on Teillä, lordi Plymouth, ollut tilaisuus tutustua palaseen Suomen eteläpuoliskon luontoa. […] Olemme halunneet Teille näyttää myöskin yhden kaikkein tärkeimmistä teollisuusalueistamme, Ylä-Vuoksen laakson. Täällä ne valtavat sisävesistöt, joihin olette tutustuneet, lukuisia voimakkaita koskia muodostaen purkavat vesiään Laatokkaan ja sieltä Suomenlahteen. […]

Suomi on yhä enemmän teollistumassa. Varsinkin teollisuuden tuomien varojen turvin on sivistys- ja elintasomme saavuttanut nykyisen asteensa, joka on toivottavasti yhä enemmän kohoava. Olemme täällä halunneet Teitä tutustuttaa taloudellisen elämämme uusimpaan kehitykseen, jolla ilmeisesti on suuret mahdollisuudet. Toivon, että nämä lyhyet hetket Ylä-Vuoksen teollisuuden keskuudessa tulevat Teille olemaan mieluisia.”[214]

Varsinainen Vuoksenlaakson tutustumispäivä oli 2.6. Salonkivaunussa Imatran asemalla yöpyneet vieraat vietiin hyvin tavalliselle kierrokselle.

Helsingin Sanomain kirjeenvaihtaja kertoo, että ensin ajettiin autoilla katsomaan vuorineuvos Kotilaisen johdolla Kaukopään tehdasta ja matkalla sinne koukattiin mestareiden ja työväen asuntoalueiden kautta. Kaukopään Minton-koneen jälkeen jatkettiin Ensoon, jossa vieras vietiin mm. 52 metriä korkeaan happotorniin katsomaan maisemia lintuperspektiivistä. Sitten tutustuttiin Enson urheilukenttään ja lääkärin johdolla sairaalaan. Jonka jälkeen olivat vuorossa Outokummun kuparitehdas ja Imatran voimalaitos.

Lordi Plymouth suhtautui näkemäänsä hyvin suopeasti, kuten alla olevan jutun otsikosta huomaa. Lohia kalastanut ministeri Snow oli ilmeisesti Ison-Britannian Helsingin-suurlähettiläs.[215] Vierailun seurueeseen kuului neljä suomalaista ministeriä, ja ulkoministeriö pani varmasti parastaan ohjelman eteen.

Helsingin Sanomat 3.6.1937, s. 5.

HS:n jutussa on myös mukana olleen ulkoministeri Rudolf Holstin haastattelu lordin matkavaikutelmista. Ylä-Vuoksen alueella häntä olivat Holstin mukaan kiinnostaneet erikoisesti työväenasunnot, joissa hän kävi ja joiden puhtaudesta, kauneudesta ja ympäristöstä hän lausui erittäin kiittävän arvostelun.

Ylä-Vuoksen jutun otsikko 3.6. kertoo siitä, että lordi ymmärsi sanoa ne asiat, jotka hänen toivottiin sanovan: ”Olen erikoisen ihastunut ystävällisyyteenne, ihanaan laivamatkaan Saimaalla sekä Vuoksenlaakson teollisuuteen”. Lordi Plymouth vieraili toissapäivänä ja eilen ”Suomen Ruhrilla”. [216]

Toinen tärkeä vierailija oli Viron Konstantin Päts, jonka matkasta Viipuriin ja Vuoksenlaaksoon kertoo alla olevassa kuvassa Uusi Suomi 1.9.1937. Otsikossa sanotaan: Presidentti ja riigivanem tekivät onnistuneen matkan Viipuriin ja Vuoksenlaaksoon. Heille osoitettiin pitkin matkaa vilkasta suosiota.[217]

Uusi Suomi 1.9.1937 s. 1. Kuvateksti: ”Valtionpäämiehet seurueineen ja isäntineen Tornator-yhtymän virkamieskerhossa.”

Riigivanem, eli valtionvanhin, tarkoitti valtionpäämies Pätsiä, joka oli johtanut Viroa vuonna 1934 tekemänsä vallankaappauksen jälkeen autoritaarisesti.[218] Uuden Suomen mukaan matkan kiinnostavin osuus oli juuri tutustuminen Vuoksenlaaksoon. Riigivanem Päts oli tuntenut jo pitkään mielenkiintoa Vuoksenlaaksoa kohtaan, sillä hän oli kotimaassaan ”viime vuosina alkanut harrastaa talouselämän saattamista uusille perusteille”. Mukana oli myös talousministeri, jota alue kiinnosti siksi, että Viroon rakennettiin parhaillaan selluloosatehdasta. Virolaisille vieraille näytettiin teollisuuslaitosten ja maisemien ohella mm. työläisasuntoja ja sairaalaa.  Vieraat panivat merkille, että virkailijoiden ja työläisten asumisesta ja muusta viihtyvyydestä oli pidetty hyvää huolta.

Tämä teema työläisiin kohdistuvasta huolenpidosta ja kauniista asunnoista toistuu kymmenin eri muunnelmin Vuoksenlaaksosta kertovissa jutuissa. Ilmeisesti Enso-Gutzeitin teollisuusjohtajat halusivat pitää aiheen esillä. Kovaa osaamista pehmein käsin.

Entäpä sitten prinssi? Helsingin Sanomat kertoi 19.7.1934, että Prinssivierailu piti eilen lumoissaan Viipuria ja Enso-Imatraa. Niin historiallinen Viipuri kuin Ylä-Vuoksen teollisuuskeskus mielenkiintoisia näkemyksiä korkealle vierailijalle.[219] HS kirjoitti:

”H.K.K. Ruotsin prinssi Gustaf Adolf saapui Ensoon klo 11.30. Autot ajoivat liputetun tehdasyhdyskunnan läpi Enson virkailijakerhon edustalle, joka oli Suomen ja Ruotsin lipuin koristettu. Prinssin astuessa autosta, ministeri Heidenstam esitti hänelle Enso-Gutzeit Oy:n toimitusjohtajan, vuorineuvos Kotilaisen, joka puolestaan esitti prinssille Enso-Gutzeit Oy:n hallintoneuvoston puheenjohtajan, prof A. K. Cajanderin sekä yhtiön hallintoneuvoston ja johtokunnan paikalla olleet jäsenet. Senjälkeen H.K.K. prinssi tarkasti Enson suojeluskunnan kunniakomppanian, jota komensi aluepäällikkö, kapteeni Lindbohm. Soittokunta soitti Ruotsin kansallislaulun. Porilaisten marssin sävelten kajahdellessa aluepäällikkö Lindbohm teki ilmoituksen kunniakomppaniasta. Prinssi tarkasti kunniakomppanian ja lausui suomeksi: ”Hyvää päivää” suojeluskuntalaisille. Tämä herätti suurta ihastusta. Kunniakomppania poistui 30-vuotisen sodan marssin sävelten kaikuessa.”

Prinssi siirtyi virkailijakerhoon lounaalle, jonka aikana Cajander piti samanlaisen puheen kuin Plymouthille. Lounaan jälkeen mentiin katsastamaan Enson pääkonttori, jossa Kotilainen puolestaan esitteli yhtiön toimintaa ja suunnitelmia. Sulfiittitehtaalla noustiin jälleen 52 metriä korkeaan happotorniin katsomaan maisemia. Sieltä prinssi siirtyi sähköhöyrykattila-asemalle, joka valtavuudellaan erikoisesti kiinnosti H.K.K. prinssiä. Sitten oli vuorossa vierailu urheilukentällä, jossa oli käynnissä osastojen välinen pesäpallo-ottelu. Prinssi seurasi ottelua jonkin aikaa lausuen siitä tunnustuksensa. Sitten oli vuorossa sairaala, missä kirurgian tohtori K. E. Kallio esitteli prinssille sairaalan kaikki osastot. Sitten mentiin katsomaan Enson omakotialuetta ja ihailemaan Vallinkoskea sekä nauttimaan virvokkeita. Minkä jälkeen olivat vuorossa – ehkä arvaattekin – Imatran voimalaitos sekä Kaukopään tehtaan rakennustyömaa. Tehdasalueesta ja vieraista otettiin paljon valokuvia ja myös elokuvia.  Päivällinen nautittiin Tainionkosken kerholassa, missä prinssi korosti puheessaan Vuoksenlaakson merkitystä Suomen puunjalostusteollisuudelle.

Ilmari Luostarisen asemaa Enso-Gutzeitin hierarkiassa kuvaa se, että hän ei ollut ainakaan lehtijuttujen mukaan näkyvässä osassa lordin, valtionvanhimman ja prinssin vierailuissa, mutta toimi sen sijaan Ruotsin ulkoministerin puolison oppaana vuonna 1934.[220] Hyvin todennäköistä kuitenkin on, että hän oli mukana myös muilla vierailuilla oman lohkonsa ja erikoisalansa, sosiaalitoiminnan johtajana ja asiantuntijana.

Näiden keikkojen lisäksi Ilmari joutui huolehtimaan itsenäisesti hyvin monien hieman alempitasoisten vieraiden vastaanotosta ja hyvänä pidosta. Hän näyttää olleen hieman vara-Väinö, Kotilaisen tuuraaja ja kakkosketjun keskushyökkääjä, mistä koitui varmasti paljon työtä. Ilmarin isännöimiä ja muita keskikastin vierailuja on koottu tietolaatikkoon 4.

Tietolaatikko 4: Ilmarin kaikenkarvaiset vieraat

Vuoksenlaaksoa katsomaan tulleista monenkirjavista koti- ja ulkomaisista ryhmistä kirjoittivat eniten Imatran Ylä-Vuoksi ja Lappeenrannan Etelä-Saimaa, mutta nekin alkoivat tulla vuosien myötä krantuiksi. Puolan Suomen-suurlähettilään, ministeri Sokolnickin vierailu katsomassa Suomen Ruhrin teollisuuslaitoksia ei innostanut vuonna 1936 enää kuutta riviä pidempään uutiseen.[221]

Ilmari Luostarinen toimi oppaana esimerkiksi silloin, kun Lappeenrannan liikemiesyhdistys vieraili Ensossa ja Imatralla vuonna 1933.Ilmari puhui heille Enson tehdasvierailun yhteydessä ja vielä illalla Valtionhotellin illanvietossa.[222] Hän isännöi myös Suomen Yleisen Autoliiton liittokokousta vuonna 1939 ja selosti heille Valtionhotellissa Vuoksenlaakson teollista kehitystä. Esitykset tulivat luultavasti vuonna 1939 jo selkärangasta.[223]

Hauskojakin keikkoja oli tarjolla. Viipurin läänin palokunnat olivat koolla Ensossa syyskuussa 1938. Ylä-Vuoksi kertoi: ”Lauantaina ja sunnuntaina pidettiin Ensossa Suomen yleisen Palokuntaliiton Viipurin läänin lääninjaoston suuria palokuntamanöövereitä sekä samalla läänin edustajakokous”. Koolla oli noin 800 palokuntamiestä, joiden ohimarssin otti vastaan Ilmari seurassaan palopäälliköt Vesihiisi ja Nurmi. Ilmari piti myös tervehdyspuheen, ja esillä olivat Enso-Gutzeit Oy:n uudet paloautot.[224] Tulipalot olivat 1930-luvun puunjalostusteollisuudessa äärimmäisen vakava asia. Elokuussa 1935 syttyi Tornatorin Lahden sahalla tulipalo, jossa tuhoutuivat saha ja höyläämö koneineen sekä propsi- ja lautavarastot.[225] 

Viipurin hovioikeus, muutama kymmenen tuomaria ja hovioikeuden jäsentä, tuntui tekevän retken Vuoksenlaaksoon lähes vuosittain, ja Ilmari toimi luonnollisesti heidän oppaanaan. Vuonna 1939 käytiin katsomassa teollisuuslaitosten lisäksi Immolan lentokenttää.[226] Poliisejakin piisasi vierailuille, ja myös heille Ilmarin täytyi pitää esitelmiä ja puheita, kun yhtiö tarjosi virkamiesklubilla päivällisen.[227]

Vuoksenlaakson vieraista suurin osa oli tavallisia turisteja, mutta paljon oli myös niitä, jotka hankkivat tietoja taloudellisen tai sotilaallisen kiinnostuksen vuoksi. Ei ollut sattumaa, että Ruotsin taloudellisen puolustusneuvoston puheenjohtaja kenraaliluutnantti Åkerman vieraili vuonna 1938 tutustumassa Vuoksenlaakson teollisuuteen. Hän kehui siistejä tehtaita maailman parhaiksi ja kiitti teollisuuden sujuvaa yhteistyötä armeijan kanssa.[228] Vierailu liittyi Suomen ja Ruotsin tiivistyneeseen puolustusyhteistyöhön.

Useimpien kiinnostus liittyi kuitenkin talouteen ja tuotantoon. Kun Pohjoismaiden paperi- ja selluloosainsinöörit pitivät kongressin Suomessa vuonna 1938, selluinsinöörit retkeilivät Vuoksenlaaksossa.[229] Ja siellä kävivät myös Suomessa vierailleet Pohjoismaiden valtiopankkien johtajat vuotta aiemmin.[230]

Imatran Valtionhotellin johtaja kertoi Karjala-lehdelle vuonna 1938, että ulkolaisten turistien määrä oli kasvanut koko ajan, ja lähes poikkeuksetta he kävivät tutustumassa myös ”Suomen Ruhrin” valtaviin teollisuuslaitoksiin. Vieraita oli ollut 32 maasta, eniten saksalaisia, ruotsalaisia, englantilaisia ja virolaisia. Kaikki olivat olleet sangen tyytyväisiä Vuoksenlaakson tarjoamiin nähtävyyksiin.[231]

Valtakunnallista huomiota keräsi juhlajuna, jolla vihittiin käyttöön Lappeenrannan–Elisenvaaran rata vuonna 1937. Helsingistä lähteneen junan kyydissä olivat eduskunnan puhemies, kaksi ministeriä, sotaväen päällikkö, rautatiehallituksen pääjohtaja, yksi maaherra yms. Juna pysähteli useilla asemilla kuuntelemassa koululaisten laulamia isänmaallisia lauluja, mutta sen pääkohde oli Vuoksenlaakso, jonka teollisuutta rata sanomalehtien mukaan ennen muuta palveli. Kansan Työ kirjoitti, että käyttöön otettiin rautatie, ”josta saattaa kehittyä maan eniten liikennöity teollisuusrata, joka halkaisee Suomen Ruhrin laajat teollisuusalueet ja sitoo eri laitokset rautaisilla siteillä sekä toisiinsa että muihin asutuskeskuksiin sekä suuren meren yhteydessä oleviin maan satamiin”.[232]

Ensossa juna parkkeerattiin virkailijakerhon viereen, missä olivat vieraita vastassa vuorineuvos Kotilainen, johtaja Tamminen, yli-ins. Kolho, tuomari Luostarinen ja maist. Lehtinen.[233] Ilmapiiriä ja tunnelmaa kuvaa ehkä parhaiten Ylä-Vuoksen jutun otsikko: Suurenmoiseksi juhlamatkaksi muodostui Lappeenrannan–Elisenvaaran radan vihkiminen eilen. Kaikkialla, pienimpiäkin pysäkkejä myöten, otettiin juhlajuna vastaan lauluin, soitoin ja puhein. Mukana oli suuri joukko valtiollisen ja taloudellisen elämän eturivin henkilöitä. Jokaisessa puheessa tuotiin ilmi väestön yksimielinen kiitollisuus.[234]

Valtakunnallisten järjestöjen juhlia ja vuosikokouksia järjestettiin usein niin, että ohjelmaan voitiin sisällyttää Vuoksenlaakson nähtävyyksien katselu. Vuoden 1938 Inkeri-juhlat järjestettiin Vuoksenniskalla ja Suomen Teollisuusvirkailijain Liitto piti 20-vuotiskokouksensa Tainionkoskella sekä vuoden 1939 liittokokouksensa Ensossa.[235] Teollisuusvirkailijoilla oli erityisen lämmin suhde Ilmari Luostariseen, sillä tämä oli järjestänyt Enson työnjohtajien käyttöön vuonna 1933 omat kerhotilat, joiden lukusaliin yhtiö kustansi kaikki Suomen tärkeimmät päivä-, aikakaus- ja ammattilehdet.

Suomen aliupseeriliitto piti vuosikokouksensa vuonna 1936 Viipurissa, mutta retki tehtiin luonnollisesti Vuoksenlaaksoon, ja samoin menetteli Yksityisyrittäjäin II yleinen kesäkokous vuonna 1937.[236] Yksityisyrittäjät porhalsivat Viipurista Vuoksenlaaksoon 12 linja-autolla ja 30 yksityisautolla nostattaen ”kilometrejä pitkän pölypilven maanteillä noin viidensadan retkeläisen matkatessa”. Ja tietysti myös Suomen konemestareiden piti tunkea Vuoksenlaaksoon retkelle ilman sen kummempaa syytä vuonna 1936.[237]

Erityinen vierailijaryhmä, jonka keskusteluja matkan aikana olisi ollut hauska seurata, olivat teekkarit. Vuoksenlaakso oli heille luvattu maa, nuoruuden, tekniikan ja modernin arkkitehtuurin keskus.[238]

Joskus seurueet räätälöivät käyntejään oman jäsenkuntansa näköiseksi. Lappeenrannan reserviupseerikerho tutustui vuonna 1938 ”Suomen Ruhrin uljaimpiin nähtävyyksiin” hiihtomarssin muodossa. Imatralta suksittiin Kaukopäähän ja sieltä Immolan lentoasemalle. Valtionhotellissa nautitun illallisen jälkeen oli vielä vierailu Oy Vuoksenniska Ab:n rautatehtaalla, mutta sen jälkeen reserviupseerit palasivat autoilla Lappeenrantaan.[239]

Maaseudun Tulevaisuus 18.7.1936, s. 5. Maataloustuottajain Keskusliiton ja järjestön maakuntaliittojen sihteerit Kotkan satamassa matkalla kohti Vuoksenlaaksoa, minne ei vielä tässä osassa I päästä.[240]

Isännätkin käyttivät välillä mielikuvitustaan luodakseen vieraille uusia elämyksiä: Uuden Auran toimittaja kierteli aluetta valtion alkoholiliikkeen johtokunnan ja hallintoneuvoston jäsenien ”yhtä miellyttävässä kuin arvovaltaisessakin seurassa.” Hän kertoi Outokumpu Oy:n juhlineen valmistumassa olevaa kuparitehdastaan tarjoamalla kutsuvierailleen lounaan tehtaan juuri valmistuneessa 20 metriä pitkässä sulatusuunissa.[241] Kutsuvieraat lienevät vitsailleet ruoansulatuksen kysymyksistä.

Nimitys ”Suomen Ruhr” nosti joissakin lehtijutuissa esille toisen suomalaisen teollisuuskeskuksen, Tampereen. Etelä-Saimaa kirjoitti vuonna 1936 pääkirjoituksen tyylisessä tekstissä Teollisuus ja Itä-Suomi, että Ruhr-vertausta voidaan hyvällä syyllä käyttää samalla tavoin kuin Länsi-Suomen teollisuuskeskuksesta Tampereesta puhutaan Suomen Manchesterinä.[242]

Ajatus oli muuten hyvä, mutta Tampere pyristeli juuri samoihin aikoihin irti Manchester-rinnastuksesta. Sen kun katsottiin tuovan mieleen lähinnä vain lian ja noen. Tampereella julistettiin vuonna 1938 iskulausekilpailu, jonka sääntöjen mukaan uuden, Manchesterin syrjäyttävän sloganin tuli tuoda esiin Tampereen puhtautta ja vehreyttä.[243]

OSA 4: VUOKSENLAAKSO ASUINPAIKKANA, SYMBOLINA JA BRÄNDINÄ

Työväestön (hieman) salaista elämää

Vuoksenlaakson työväen elämässä ja poliittisessa toiminnassa oli sotien välillä kolme vaihetta, joita tämä alaluku jotakuinkin seuraa. 1920-luku oli sisällissodan jälkeistä aikaa, jolloin vasemmisto haki suuntaansa vallankumouksen ja reformismin välillä ja taisteli keskenään ay-liikkeen hallinnasta. 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun oikeistovyöryn vuodet olivat vakavan työväenliikkeeseen kohdistuneen painostuksen aikaa myös Vuoksenlaaksossa. 1930-luvun puolivälissä alkoi yhteiskunnallisten jännitteiden lientyminen. Sosialidemokraatit nousivat valtakunnassa hallitukseen ja Vuoksenlaaksossa aiempaa näkyvämpään julkiseen toimintaan.

Otsikon viittaus elämän salaisuuteen tarkoittaa sitä, että vallankumouksellisen vasemmiston toiminta oli 1920-luvulla vain osittain julkista ja painui kokonaan maan alle vuonna 1930 ns. kommunistilakien myötä. Reformistinen vasemmisto pystyi toimimaan julkisesti pahimpia lapualaisaikoja ja -paikkoja lukuun ottamatta, mutta esimerkiksi äänestämistä voi pitää vapaana Vuoksenlaaksossakin vasta vuonna 1936.

Sisäpoliittiset jännitteet ja melko lähellä kyräilevän Neuvostoliiton muodostama sotilaallinen uhka näkyivät yllättävän vähän siinä lehdistöaineistossa, jonka keräsin Vuoksenlaaksosta ja Ilmari Luostarisen työstä. Turvallisuus oli esillä muutamassa jutussa, joihin palaan tämän kirjoituksen viimeisessä osassa, mutta oikeiston ja vasemmiston välinen jännite näkyy selvästi vain Sdp:n lehdissä. Voi olla, että kyseessä on ollut tavallista suurempi virtahepo porvarillisten sanomalehtien toimitushuoneissa, mutta yhtä hyvin se, että hakujeni haaveihin ei vain jäänyt tähän liittyviä juttuja. Vuoksenlaakso näytti oikealle kallistuvien lehtien sivuilla positiiviselta ja epäpoliittiselta.

Sitoutumaton Ylä-Vuoksi oli yleislinjaltaan porvarillinen, mutta ei sulkenut oman levikkialueensa vasemmistoa pois lukijakunnastaan. Lehti kertoi esimerkiksi työväen urheiluseurojen toiminnasta varsin laajasti.

Sisällissodasta oli 1930-luvun alussa kulunut vain 12 vuotta, eli saman verran kuin nyt on vuodesta 2014. Jotkin metsäteollisuuden paikkakunnat saivat sodan aikana ja sen jälkeen oikeiston tai vasemmiston puheissa ja legendoissa kokoaan suuremman poliittisen painoarvon. Vuoksenlaakso ei, sillä siellä ei tapahtunut mitään aivan äärimmäistä. Myös lamakausi ja Lapuanliikkeen aika ohitettiin ilman suuria kuohuja ja yhteenottoja. Vuoksenlaakson merkitys oli Suomessa ennen muuta taloudellinen, ei poliittinen.

Ennen vuoden 1918 sodan alkua Vuoksenlaakson tehtaiden valkoiset johtajat ja virkailijat tunsivat todennäköisesti olonsa uhatuksi radikalisoituvien työläisjoukkojen puristuksessa. Suojeluskuntaa ei Ensoon voinut perustaa, koska teollisuuspaikkakunnalla oli paljon punaisia ja heidän muodostamansa punakaarti. Enson valkoiset hakivat tukea maatalousalueelta ja liittyivät Jääsken suojeluskuntaan.[244]

Ehkä hieman yllättäenkin Vuoksenlaakso jäi valkoisten puolelle, kun rintamalinja halkaisi Etelä-Karjalan. Marko Tikka kirjoittaa:

”Valkoiset kokosivat joukkonsa Savitaipaleen–Suomenniemen välille ja Vuoksenniskalle. Punaiset yrittivät ottaa Vuoksenniskan–Tainionkosken seudun haltuunsa tammikuun 26. päivän tienoilla, mutta samana päivänä Antreasta tulleet rautjärveläiset valkoiset ottivat Edward Astolan johdolla haltuunsa venäläisten Saimaan laivaston asevaraston: saalis oli lähes sata kivääriä sekä konekiväärejä ja vuoristotykkejä ammuksineen. Ylä-Vuoksen alue oli tämän jälkeen valkoisten hallinnassa, jolloin noin 150 miestä Vuoksen yläjuoksulta ja noin 90 miestä Ensosta siirtyi rintaman punaiselle puolelle Lappeenrantaan.” [245]

Sisällissodan perinnössä vallankumouksellista vasemmistoa edustanut Suomen Sosialistinen Työväenpuolue SSTP kiellettiin vuonna 1923. Tikan mukaan kommunistien toiminta rajoittui Etelä-Karjalassa 1920-luvulla pieneen ja valvottuun piiriin. 1930-luvulla lakkautettiin tai määrättiin keskeyttämään toimintansa erityisesti Ensossa joitakin yhdistyksiä. Niiden määrä ja aktiivisuus ei anna kuvaa siitä, että toiminta olisi ollut vilkasta.[246]

Olematonta ja vaikutuksetonta ei laitavasemmiston työ kuitenkaan ollut, ja esimerkiksi työväestön turvallisuustyötä kohtaan aluksi tuntema epäluulo saattaa selittyä osaltaan Ilmari Luostarisen mainitsemalla ”kommunistisella kiihotuksella”. Sosialidemokraatit olivat pragmaattisempia ja ottivat vastaan osan työväenhuollon tarjoamista porkkanoista. Mutta myös he saivat kokea kepin viuhunnan; sekä ammatillinen että poliittinen toiminta oli oikeistovallan vuosina pienellä liekillä. [247]

Pyrin selvittämään sosialidemokraattien suhtautumista Enso-Gutzeitin sosiaali- ja turvallisuustyöhön sekä Ilmari Luostarisen toimintaan tekemällä haun hänen nimellään Viipurissa ilmestyneestä Sdp:n Kansan Työ -lehdestä. Monissa kysymyksissä lehden asenne oli myönteinen tai neutraali. Edellä on jo kuvattu Sdp:n asennetta työturvallisuustoimintaan, ja samanlaisia kiitoksen arvoisia asioita olivat myös työläisten omakotitaloalueiden kaavoitus ja rakentamisen tukeminen sekä hyvä huoltotoiminnan taso yleisesti.

Periaatteessa sosialidemokraattinen liike suhtautui Vuoksenlaakson teolliseen kehitykseen suopeasti, jopa ylpeästi, kuten tässä vuonna 1936 ilmestyneessä otsikossa: Vuoksenlaakson uudet kasvot saavat jatkuvasti uusia piirteitä. Suurteollisuuden kehitys jatkuu nopeassa tahdissa.[248] Kaksi vuotta myöhemmin lehti pui pääkirjoituksessa Omilla jaloilla Karjalan kehitystä, jota oli leimannut maatalouden pysähtyminen alkukantaiselle tasolle ja teollisuuden puuttuminen. Mutta nyt tapahtui muutos:

”Vuoksenlaakso on lyhyessä ajassa kehittynyt valtavaksi teollisuuskeskukseksi ja sen edessä näyttää olevan lupaava tulevaisuus. Odotetaankin Karjalan lyhyessä ajassa, ei vain saavuttavan maamme toiset teollisuuskeskukset, vaan sivuuttavankin ne ja kohoavan valtavimmaksi teollisuuskeskukseksemme.”[249]

Vuokrakasarmien tilalle tulleet omakotitalot olivat myös ylpeydenaihe sekä talojen omistajille että Enso-Gutzeitille, ja niitä esittelivät myönteisesti niin porvarilliset kuin sosialidemokraattiset lehdet.[250]

Lamakaudella omakotitalojen rakentajilla oli kuitenkin vaikeuksia, joista Ilmari Luostarinen kertoi Kansan Työn haastattelussa huhtikuussa 1936. Silloin joutui 20 kotia pakkohuutokaupattavaksi, kun veloista ei selviydytty heikentyneiden työansioiden vuoksi. Omakotitalojen rakentajat olivat joutuneet ottamaan korkeakorkoisia pankkivelkoja, toinen toistaan taaten, ja sortuivat sitten pulakauden puristuksessa ja menettivät kotinsa. Myöhemmin yhtiö järjesti 2 milj. mk:n omakotilainan ja myös Jääsken kunta tuli apuun. Nyt oli taas rakentaminen päässyt vauhtiin, Luostarinen kertoi, ja 1935 tehtiin jo 50 uutta taloa ja uutta aluetta parhaillaan kaavoitettiin.[251] 

Ilmari pääsi siis kertomaan sosialidemokraattisessa lehdistössä varsin laajasti ja ilmeisen vapaasti Enso-Gutzeitin huoltotoiminnasta ja työturvallisuuden eteen tehdystä työstä.[252]

Victor Hoving kirjoittaa Enso-Gutzeit Osakeyhtiön historiassa, että sosiaalisen toiminnan johtajana Ilmari Luostarinen oli ”kiinteässä kosketuksessa työntekijöihin ja nautti heidän täyttä luottamustaan.” Hovingin mukaan Luostarinen auttoi työntekijöitä mm. rahoituskysymysten järjestelyissä, kauppakirjojen ja testamenttien laatimisessa ja monissa henkilökohtaisissa lainopillisissa kysymyksissä.[253] Näin saattaa olla, mutta lehtiaineiston perusteella läheistä suhdetta ei voi kiistää tai vahvistaa.

Ilmari katsoi itse yhteistyön työntekijöiden kanssa sujuvan hyvin etenkin turvallisuuskysymyksissä. Hän kirjoitti Kansan Työhön vastineen vuonna 1930 lehden jutusta, jonka mukaan Enson työläiset olisivat suhtautuneet kielteisesti työturvallisuustoimikuntiin. Ilmarin mukaan näin ei ollut, ja hän perustelee näkemyksensä hyvin.[254]

Yksi selkeä yhteenotto oli Ilmarin ja Kansan Työn välillä vuonna 1933, kun lehti julkaisi artikkelin otsikolla Miten kapitalismi pitää huolta voimansa uhranneista työläisistään. Muuan esimerkki Ensosta. Työssä vahingoittunut työläinen, joka on palvellut yli 30 vuotta, pennittömänä maantielle.[255] Koska kyseinen teksti on erinomainen näyte varhemmasta vasemmistolehdistön retoriikasta lainaan sen kokonaisuudessaan:

”Tämän vuoden alkupuolella jätettiin erään Enso-Gutzeit osakeyhtiön palveluksessa 32 vuotta olleen ja siellä tapaturmaisesti vahingoittuneen ensolaisen työmiehen puolesta Viipurin läänin maaherralle anomus, että yhtiö velvoitettaisiin taloudelliseen ahdinkotilaan joutuneelle ja tapaturman takia hermotautia sairastavalle entiselle työmiehelleen maksamaan eläkettä.

Yhtiön puolesta on varatuomari Ilmari Luostarinen antanut maaherralle vastineen, joka ansaitsisi jo sellaisenaan tulla julkaistuksi. Siinä yhtiö vaatii, että kysymyksessä olevan työmiehen, josta tehtaan oma lääkärikin todistaa, että mies ei yhtiön työssä sattuneen tapaturman jälkeen ole ollenkaan kyennyt ansiotyöhön ja joka on melkein kokonaan työkyvytön, sekä sairauden takia asetettu holhouksen alle, pitäisi elättää itsensä ja sairas vaimonsa sillä Smk. 245:15 suuruisella kuukautisella armorahalla, joka hänelle tapaturmayhtiön toimesta tippuu ja sillä 5,000 mkn suuruisella vuositulolla, joka miehellä oli vuonna 1931.

Selitettyään näin, että aviopuolisoilla olisi riittävä toimeentulo, yhtiö leimaa koko hakemuksen melkein vilpilliseksi. Työansioistaan on tämä uskollinen palvelija 32 vuoden aikana saanut säästetyksi niin paljon, että on ostanut vanhuudenkodikseen Jääskestä hiukan yli 4 hehtaarin suuruisen maakappaleen, jossa ei ole laisinkaan metsää ja josta osa on joutomaata, ja nyttemmin hajoamistilassa olevan mökin. Kun tämä kiinteistö on hieman toista vuotta sitten joutunut veloista toiselle henkilölle, joka on puhtaasta hyväntekeväisyydestään ottanut siitä vielä maksaakseen vähäisen rahasumman, niin tätä ei tehtaan puolesta ymmärretä laisinkaan, sillä nähtävästi aviopuolisoiden olisi pitänyt kuukautisesta armorahastaan tehdä vielä säästöjä eikä velkaantua.

Viipurin läänin maaherra onkin hylännyt hakemuksen, mutta tultaneen päätöksestä todennäköisesti valittamaan.

Tapaus puhuu itse puolestaan. Se on näyte siitä, kuinka suurkapitalismi palkitsee uskolliset palvelijansa. Työmies on ahertanut yhtiön hyväksi koko pitkän ikänsä ja menetettyään siinä terveytensä hänet jätetään oman onnensa nojaan. Enso-Gutzeitin vuosivoitot lasketaan kymmenissä miljoonissa, mutta siitä huolimatta yhtiö yrittää vielä parhaansa rettelöidäkseen itsensä vapaaksi inhimillisestä velvollisuudestaan pitää huolta niiden leivästä, jotka ovat kuluttaneet kaikki elinvoimansa sen rattaiden ääressä”

Etsin Luostarisen mahdollista vastinetta, mutta sellaista en löytänyt.

Kansan Työ -lehdessä oli 17.11.1932 kiinnostava pääkirjoitus, joka avaa puolueen suhtautumista valtio-omisteiseen työnantajaan. Sosialismiin on pitkä tie, lehti kirjoitti, mutta yksi merkki siitä on valtiokapitalismi, se, että esim. Vuoksenlaaksossa on pantu kapitalistiseen järjestelmään vihreitä oksia kasvamaan uuden järjestelmän perustaksi. Pääosan kun Vuoksenlaakson teollisista laitoksista omisti valtio: ”Mitään sosialismiahan se ei kuitenkaan ole. Korkeintaan eräänlaista valtiokapitalismia […] Nämä valtion tehtaat noudattavat työläisiään kohtaan suunnilleen samanlaista politiikkaa kuin yksityisetkin työnantajat. Ei näissä tehtaissa makseta esimerkiksi sen parempia palkkoja kuin vastaavanlaisissa yksityisten tehtaissa”.  Valtion yritykset pyrkivät tekemään voittoa ja toimivat yhteistoiminnassa yksityisten kanssa myyntirenkaissa ja muissa yhtymissä, Kansan Työ kirjoitti.[256]

Sosialidemokraattisen lehdistön mukaan pahin repressio Vuoksenlaaksossa ajoittui 1930-luvun alkupuolelle. Tilanne alkoi näyttää hieman paremmalta jo joulukuussa 1935, jolloin Kansan Työ omisti yhden kokonaisen sivun (pois lukien mainokset) Vuoksenlaakson työväen asioille. Tunnelma oli toiveikas. Lapualaisten ja ”kansanliikkeiden” alta oli päästy, ja nyt laajennettiin työväentaloa, nyt tuli järjestöihin kymmeniä uusia jäseniä ja nyt työväen itsenäinen urheilu-, kulttuuri-, sivistys- ja harrastustoiminta vireytyi.[257]

Sivulla oli esimerkiksi tämä otsikko:Työväenliike nousee Vuoksenlaaksossa rinnan mahtavien tehdaslaitosten. Ruokolahden sos.-dem. kunnallisjärjestö jo nyt valmistautuu ensi vuoden vaalien varalta. Työväen järjestötoiminta kaikissa vaiheissaan voimakkaassa noususuunnassa. Kuvauksessa saattoi olla kohtuullisesti värikynää, sillä se oli silloin puoluelehdistön tapa ja tyyli.[258]

Kansan Työ 12.12.1935, s. 4.

1930-luvun puolivälissä Kansan Työn sivuille alkoi putkahdella jatkuvasti uusia esimerkkejä toiminnan vilkastumisesta.Nimimerkki Jekku kirjoitti vuonna 1935 palkkaliikkeen Vuoksenlaaksossa saavuttamasta voitosta. Eräs SAK:n alainen työväenjärjestö oli jättänyt työläisten puolesta palkkavaatimuksen työnantajille, ja vaatimus hyväksyttiin, koska kysymyksessä olleet työläiset olivat järjestäytyneitä.[259] Nimimerkki Salu kirjoitti vuonna 1937, että Kansan Työ johti edelleen levikissä koko Ylä-Vuoksenlaaksossa (Enso, Imatra, Tainionkoski ja Vuoksenniska). Se oli tilatuin lehti ja kasvuakin oli, vaikka myös porvarilehtiä tilattiin työläiskoteihin. Salun mukaan ”…olisi jo todellakin korkea aika saada työväestö luopumaan kaikenkarvaisista keltaisista ja mustista porvarillisista sanomalehdistä ja niiden tilalle saatava tulemaan työväestölle kuuluva oma lehti.”[260]

Vuonna 1936 pidetyissä eduskuntavaaleissa alkoi näkyä selvemmin se, millaiset olivat väestön todelliset poliittiset mielipiteet. Etelä-Karjalan pitäjissä Sdp:n ääniosuus oli 31 prosenttia ja Jääskessä, jossa Enso sijaitsi, 47 prosenttia. Toinen kunnan suuri puolue oli maalaisliitto noin 29 prosentin ääniosuudella. Oikeiston puolueiden (kokoomus, IKL ja edistyspuolue) äänimäärät olivat pieniä, suurin niistä oli kokoomus noin 11 prosentin kannatuksella.

Ruokolahdella, johon kuuluivat Tainionkosken ja Vuoksenniskan teollisuusalueet, Sdp:n ääniosuus oli Jääsken tapaan noin 47 prosenttia, maalaisliiton noin 33 prosenttia ja kokoomuksen runsaat 7 prosenttia. Näiden kuntien työväestö äänesti siis vahvasti sosialidemokraatteja ja maataloudesta leipänsä saaneet maalaisliittoa.[261]

Sdp:n näkökulmasta Vuoksenlaaksossa oli puolueelle ja ay-toiminnalle kasvun mahdollisuuksia, kuten vuoden 1936 vaalit osoittivat. Kannattajat olivat tottuneet pitämään päänsä matalana, joten heidät piti saada rohkaistua julkiseen toimintaan. Ehkäpä siksi vuoden 1937 kesäkuussa järjestettiin Ensossa Karjalan työväen toiset maakuntajuhlat.

Suomen Sosialidemokraatin mukaan yleisöä oli paikalla noin 5 000 ja tunnelma innostunut.[262] Valtiovarainministeri Väinö Tanner käsitteli puheessaan yleispoliittista tilannetta, joka oli muuttunut voimakkaasti presidentin vaihduttua kokoomuksen Svinhufvudista maalaisliiton Kallioon. Tannerin mukaan Kallio katsoi sosialidemokraatit yhdenvertaisiksi kansalaisiksi ja teki mahdolliseksi uuden hallituksen, jota vastustajat nimittävät (pilkallisesti) punamultahallitukseksi. Tanner puolusti hallituksen saavutuksia. Hän moitti työnantajia ylimielisestä suhtautumisesta työväestöön, sillä sitä ei tunnustettu neuvottelukumppaniksi asioista päätettäessä. Tämän kannan ulkomaiden työnantajat ovat Tannerin mukaan jo aikaa sitten hylänneet ja katsoneet edullisemmaksi tunnustaa työväenjärjestöt, ennen kaikkea ammatilliset järjestöt, oikeutetuiksi ajamaan työläisten asiaa.

Suomen Sosialidemokraatti 14.6.1937 s. 1.[263]

Vuotta myöhemmin Suomen Sosialidemokraatti saattoi jo todeta, että ”työmaaterrorin” aika oli ”Suomen Ruhrilla” ohi.[264] Lehti kysyi alueella vierailleelta SAK:n[265] järjestäjä V. Valanderilta, vieläkö työmaaterroria harjoitetaan:

” - Ei, voidaan ilolla todeta. Se aika mitä elettiin muutamia vuosia sitten on nyt siirtynyt historian lehdille, joiden häpeäpilkkuna se tulee kulkemaan. Enää ei työläisiä eroteta työstä eikä painosteta senvuoksi, että he kuuluvat työväen järjestöihin, käyvät työväentaloilla, tilaavat työväenlehtiä j,n.e. Tosin kyllä vielä silloin tällöin sitä vielä eräät ´isänmaallisuudella´ latautuneet ´pikkukihot´ yrittävät käyttää aseenaan, mutta sillä ei ole enää mitään merkitystä, koska tehtaiden ylempi johto ei ole enää sen takana.”

Valander totesi, että Vuoksenlaaksoon perustetaan jatkuvasti uusia ammattiosastoja ja muita työväen järjestöjä ja entisten jäsenmäärä oli voimakkaassa kasvussa. Ilmapiiri oli valoisa ja reipas. Myös työolot olivat paranemassa ja työpalkat nousemassa. Näin kuului toimitsijan sanoakin puoluelehdessä, mutta tällä kertaa puhe saattoi pitää paikkansa.

Suomen Sosialidemokraatti kysyi myös Vuoksenlaakson palkkatasosta. Valander sanoi, että korjaamisen varaa on etenkin naisten palkoissa. On myös huomattava, että Vuoksenlaakson elinkustannukset ovat huomattavasti ”normaalista keskitasoa” korkeammat. Palkkaus riippui hänen mukaansa paljolti järjestäytymisen asteesta. Esimerkiksi maalareilla ja muurareilla, joiden järjestäytyminen läheni sataa prosenttia, oli palkkataso ”aika lailla tyydyttävä”.  Enson paperityöläiset olivat saaneet korotuksia ammattiosastojen neuvoteltua niistä tehtaan johdon kanssa.

Naisten palkkataso oli suuri ongelma.Kai Häggman antaa esimerkin puunjalostusteollisuuden palkkatasosta Nokia Ab:n paperitehtaalla vuonna 1931: Työnjohtaja sai keskimäärin lähes kaksi kertaa niin paljon palkkaa kuin tehtaan miestyöntekijä (25 840 ja 13 990 markkaa) ja miestyöntekijä lähes kaksi kertaa niin paljon kuin naistyöntekijä (7 300 markkaa). Työnjohtajien palkat olivat hieman paremmat kuin siihen aikaan miespuolisilla kansakoulunopettajilla. Suomen teollisuuden palkkataso oli noin puolet Ruotsin vastaavasta.[266]

Porvariston (melko) julkista elämää

Puunjalostustehtaitten johdon elämää ympäri Suomen sijainneissa tehdasyhdyskuntien saarekkeissa on luonnehdittu maantieteellisesti ja sosiaalisesti eristyneeksi. Saarekkeet saattoivat olla syrjäseuduilla ja niiden sosiaalinen jakauma oli hyvin jyrkkä.

Tehdasyhdyskunnissa ylimpänä oli vielä 1930-luvulla omistajista, johtajista ja ylimmistä toimihenkilöistä koostunut kerrostuma, tiivis pieni yhteisö, jota yhdisti usein paitsi ruotsinkielisyys myös samanlainen maailmankatsomus ja kulttuuritausta. Kapean välikerroksen muodostivat pääosin konttorityötä tehneet virkailijat ja valtaosin suomenkielinen työnjohto. Tähän välikerrokseen kuului usein 3–6 prosenttia koko työvoimasta. Pyramidin pohjalla oli työntekijöiden suuri joukko. Johtoa saattoi olla muutama kymmenen ihmistä, keskikastia muutama sata ja työläisiä muutama tuhat. [267]

Kaukana ei ole ajatus siitä, että tehdaspaikkakuntien ylin kerrostuma eli hieman siirtomaaisäntien tapaan. Elintason, elämäntavan ja maailmankuvan erot muihin ympärillä oleviin olivat hyvin suuret ja taustalla saattoi sisällissodan jälkeen väijyä toivo tai pelko epätasa-arvoisuuden purkautumisesta joko väkivaltaisesti tai rauhanomaisesti.

Ruotsinkielisiä oli esim. Mäntässä suurimmillaan 1930-luvulla 80 hengen yhteisö,ja erityisesti kaupallisissa, vientiin liittyvissä tehtävissä tarvittiin myös laajempaa kielitaitoa. G. A. Serlachius Oy:n myyntipäälliköksi kohosi vuonna 1927 R. Erik Serlachiuksen saksalainen opiskelutoveri, maakreivi Burghard Otto Alfred Vitzthum von Eckstädt. Häggmanin mukaan ”Vitzthumin nimi oli Mäntässä jo niin eksoottinen, että paikalliset luovuttivat suosiolla ja kutsuivat tätä vain ´reiviksi`.”[268]

Enso ei ollut lainkaan niin eristynyt yhdyskunta kuin Mänttä, sillä taajama oli suomalaisittain suuri ja Viipuri vain runsaan 50 kilometrin päässä. Enso-Gutzeit oli myös sikäli epätavallinen metsäteollisuuden suuryritys, että koko organisaatio oli suomenkielinen. Sen johdon elämässä oli kuitenkin samanlaisia piirteitä kuin Mäntän ruotsinkielisellä yläkerroksella.

Yhteiskuntaluokkien erot olivat Vuoksenlaaksossa selkeät. Ilmari Luostarisen päätoimittaman henkilöstölehden kirjoituskilpailu jaettiin ainakin vielä vuonna 1934 A- ja B-sarjaan. A-sarjaan kirjoittivat virkailijat, työnjohtajat ja mestarit, B-sarjaan työläiset. Ongelmana oli, että B-sarjan väki kirjoitti paljon aktiivisemmin kuin A-sarjalaiset. Ja liian monesta B-tekstistä löytyi politiikkaa; siihen ei saanut kajota sanallakaan, koska "lehtemme on yhdysside kaikkien Enso-Gutzeit Osakeyhtiön ja Tornator O.Y:n palveluksessa olevien henkilöiden välillä, olivatpa he sitten johtajia tai juoksupojan apulaisia...".[269]

Antti O. Arponen kuvaa Ilmari Luostarisen seuraajan, Enso-Gutzeitin urheilurientojen organisaattorina vuonna 1937 aloittaneen Martti Jukolan perheen elämää kertomalla, että he asuivat Ensossa Vuoksen rannalla lähellä tehdasta isossa talossa, jonka laajaa pihaa hoiti yhtiön puutarhuri. Heillä oli kaksi palvelijatarta, joista toinen hoiti perheen kolmea lasta ja toinen vastasi ruoanlaitosta:

”Rouva Jukola ei ollut töissä, hän oli kotiäitinä. Hänellä oli aikaa hiihdellä pikkutyttöjensä kanssa ja kesällä pelata tennistä tehtaan muiden rouvien kanssa. Hän voi pitää kahvikutsuja ja syödä paakkelsia kodin isossa salissa muiden hienostorouvien kanssa.

Isä-Jukolan päivät kuluivat töissä ja illat ja viikonloput muuten urheilun parissa. Välillä hän vietti iltojaan tehtaan kerholla muiden herrojen kanssa. Perheen yhteisiä hetkiä olivat elokuvissa käymiset ja ostosmatkat Viipuriin.

Jukoloilla vierailivat kyläilemässä Enson vuosien aikana tietysti kaikki tehtaan herrat perheineen vuorineuvos Kotilaisesta alkaen.” [270]

Ilmari ja Lola Luostarisen perheen elämä rakentui todennäköisesti hyvin samalla tavalla kuin Jukoloilla, mutta he eivät asuneet Ensossa vaan Vuoksenniskalla. Etäisyydet eivät kuitenkaan olleet pitkiä.

Enso-Gutzeit Oy:n työnjohtajia, virkailijoita ja johtajistoa mahdollisesti virkailijakerholla ja mahdollisesti sairaskassan vuosikokouksessa. Johtaja Luostarinen näkyy takarivissä lähemmän seinävalaisimen kohdalla. Kuvaaja ei tiedossa. Imatran museot.

Enson Virkailijakerhon uuden talon avajaisjuhlaa vietettiin vuonna 1937. Rakennukseen kuului kirjasto, hotellihuoneita, kerhohuoneita ja keittiö. Talossa oli myös biljardihuone ja oluttupa. Ilmari Luostarinen toimi Virkailijakerhon puheenjohtajana 1933–1934.

Aino Niskanen kuvaa Enson elämää:

”Taajama kukoisti: Enso oli tunnettu kauppaliikkeistään, sinne mentiin ostamaan leninkikankaat, kengät ja muut. Säilynyt rakennuskanta kuvaa elämän vireyttä 1930-luvulla: työväentalo, tehtaan virkailijakerho, elokuvateatteri, useita osuusliikkeitä, pankkeja, modernit kansakoulut.

Paikkakunnan sosiaaliseen kermaan kuului tehtaan johtoporrasta lähellä oleva ihmisjoukko: Vuoksenlaakson seuraelämä oli varsin vilkasta. Huvikausi alkoi Imatran Valtionhotellissa pidetyllä juhlalla, jonka aiheena oli kuulemma frakin tuulettaminen. Paikkakunnan seurapiirin muodostivat määrätyt perheet, joiden kanssa vaihdettiin vierailuja. Vuorineuvos V. A. Kotilaisen lisäksi mainitsen maisteri William Lehtisen, varatuomari Ilmari Luostarisen, yli-insinööri Voitto Kolhon, diplomi-insinööri Eero Kalajan ja Yrjö Sivolan.”[271]

Ilmarin vaimo Helena Lola os. Gabbe (s. 1900) oli kotoisin Pietarista, puhui äidinkielenään venäjää ja kuului Viipurin ortodoksiseen seurakuntaan. Hänen harrastuksensa olivat ajalle ja hänen sukupuolelleen ja sosiaaliselle asemalleen tyypillisiä, mutta osoittivat myös vahvaa yhteiskunnallista aktiivisuutta. Lola kuului Vuoksenniskan Marttayhdistykseen ja toimi 1930-luvulla sen johtokunnassa sekä myös puheenjohtajana.[272] Ylä-Vuoksi-lehden tekemän puhelinhaastattelun mukaan hän sai nukahtaneen yhdistyksen virkoamaan vireään toimintaan.[273] Sotavuosina 1942–1944 hän oli Enson Marttojen johtokunnan varapuheenjohtaja.[274]

Lola Luostarinen oli myös Imatran Yhteiskoulun ompeluseuran toimikunnan jäsen.[275] Ompeluseura keräsi varoja koulun välttämättömänä pidettyyn laajentamiseen. Hän oli myös Ylä-Vuoksen sotilaskotiyhdistyksen varapuheenjohtaja sodan alla ja muissa tehtävissä aikaisemmin.[276]

Joissakin Ilmarin työhön kuuluvissa asioissa puolisojen tiet osuivat yhteen. Siitä kertoo Ylä-Vuoksi-lehden perinpohjainen otsikko vuodelta 1939: Enso-Gutzeit-Tornator luovuttaa työväkensä lomanviettopaikaksi yli ½ milj. markan arvoisen Värrön kartanon päärakennuksineen ja antaa sen Ylä-Vuoksen Marttojen hoitoon.[277]Martat saivat pitää kartanossa myös omia kurssejaan ja käyttää sitä virkistystarkoituksiin.

Muitakin yhteisiä rientoja pariskunnalla oli. Kun vuonna 1937 päätettiin rakentaa sotilaskoti Immolan lentoaseman sotilaiden käyttöön, sotilaskotiyhdistyksen rahastonhoitajana toimi L. Luostarinen ja hanketta toteuttavassa rakennustoimikunnassa I. Luostarinen.[278]

Ilmarilla ja Lolalla oli siis kaksi lasta, vuonna 1924 Viipurissa syntynyt tytär Leena Maija ja 1929 myös Viipurissa syntynyt poika Ville Ilmari. Ville oli 1930-luvulla vielä aika pieni, mutta Maijasta löytyy sanomalehdistä jo joitakin jälkiä. Aivan varmaa ei ole, että uutiset kertoivat samasta Maija Luostarisesta, mutta se on hyvin todennäköistä.

Maija kuului partioon ja harrasti isänsä tavoin hiihtoa.[279] Vuonna 1934 hän tuli Ylä-Vuoksen Uimarien järjestämässä kilpailussa kolmanneksi alle 13-vuotiaitten tyttöjen alle 25 metrin uinnissa ja sai pajunlehtisen seppeleen uimakandidaatiksi vihittäessä: ”Palkintojen jaon kesän kilpailuista suoritti tuom. Luostarinen pyytäen yleisöä lopuksi kohottamaan kolmikertaisen eläköön-huudon uimareille.”[280] Sotavuosina Maija kuului lottien ohjelmatoimikuntaan.[281]

* * *

En tiedä, nauttiko Ilmari työstään, mutta minä olisin nauttinut. Se oli monipuolista, tuloksia tuottavaa ja arvostettua. Hän sai työskennellä luotettuna jäsenenä ilmeisen hyvin toimivassa tiimissä ja tavata erilaisia ihmisiä erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Luovuuttaan ja huumorintajuaan hän sai käyttää henkilöstölehden kirjoituksissa ja puheissa, eikä palkkakaan varmasti ollut huono. Uralla eteni ansioidensa mukaan.

Työkavereina olleet Vuoksenlaakson johtajat eivät olleet putkiaivoisia mutterikraatteja, vaan monialaisia ja sivistyneitä ihmisiä, joiden kanssa on voinut oppia kaikenlaista uutta. Esimerkiksi Aleks. Lampén – joka tosin poistui Vuoksenlaakson kuvioista jo 1932 – oli hyvin lahjakas tutkija ja hänen jälkeensä Tainionkosken tehtaita johtanut Jalo Sihtola oli myöhemmällä iällään taidemesenaatti ja maalaustaiteen keräilijä. Hän toimi myös Mika Waltarin kotikriitikkona ja taloudellisena tukijana tämän uran alkuvaiheessa. Ja kuten pian huomaamme, myös Ilmarilla oli yhteyksiä ajan kulttuurielämään.

Ilmarin vapaa-ajasta – jos sitä työn, perheen ja urheilun jälkeen jäi – saa vihjeitä parista lehtijutusta. Metsästys ja kalastus -lehti kertoi vuoden 1932 alussa, että varatuomari Ilmari Luostarinen Ensosta on hyväksytty Suomen Urheilukalastajain Liiton vakinaiseksi jäseneksi.[282] Enso-Gutzeitin henkilöstölehdessä taas kerrottiin keväällä 1939, että Luostarinen ei saanut vieläkään hiihtämisestä tarpeekseen, vaan lähti tunturiin jatkamaan hiihtokautta parilla viikolla.[283]

Ilmarina oleminen oli luullakseni aika mukavaa. Hänen työnsä keskittyi vielä 1930-luvun alussa Vuoksenlaaksoon. Hän kiersi tehtaita ja työmaita tarkastus- ja huoltotoiminnan tehtävissä, mutta Helsinkiin hänellä tuskin oli kovin usein asiaa. Vähitellen pääkaupunkimatkoja tuli enemmän ja enemmän.

Käsittelen myöhemmin Ilmarin jäsenyyttä komiteassa, joka selvitti puunjalostusteollisuuden vesistöille aiheuttamia ongelmia ja niiden poistamista. Muitakin kansallisen tason tehtäviä oli. Ilmari Luostarinen nimitettiin jo vuonna 1930 Suomen Teollisuudenharjoittajain Keskinäisen Tapaturmavakuutusyhdistyksen tilintarkastajan varahenkilöksi.[284] Vuonna 1936 valtioneuvosto nimitti hänet toimikuntaan, jonka tehtävänä oli selvittää henkisen työn tekijöiden työttömyyshuoltoa ja ehdottaa sen kehittämistä.[285]Ja ainakin vuosina 1938 ja 1939 Ilmari valittiin Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton sisäasiainvaliokuntaan yhdessä mm. Juuso Waldenin ja R. Eric Serlachiuksen kanssa.[286] 

Vuoksenlaakso symbolina

Vuoksenlaakso ei ollut vain kokoelma tehtaita ja voimalaitoksia jokivarressa, vaan myös poliittinen ja kulttuurinen symboli Suomen muutokselle. Yhden määrittelyn mukaan Enso oli 1930-luvulla ”porvarillisen Suomen hyvinvoinnin näyteikkuna”.[287]

Kohde oli niin herkullinen, että argumentit hieman hölskyivät. Lapin Kansa julkaisi vuonna 1936 jutun otsikolla Ed. Hannulan juhlapuhe yksityisyritteliäisyyden viikon lopettajaisjuhlassa Helsingissä. Hannula sanoi:”Ken tahtoo nähdä, mitä suomalainen yritteliäisyys on parina viime vuonna saanut aikaan, matkustakoon Vuokselle, Suomen Ruhrille.”[288] No, Vuoksenlaakso oli myös yksityisyritteliäisyyden juhlaa, mutta ennen kaikkea valtion.

Vuoksenlaakson kuvauksissa korostettiin asioita, jotka olivat ensimmäisiä, suuria tai ihmeellisiä. Kaikki kriteerit täytti Kuitu Oy, joka oli Vuoksenlaaksoon vuonna 1938 valmistunut, paljon keskustelua ja ihmettelyä herättänyt tuotantolaitos: Selluloosasta silkkiä! Maaseudun Tulevaisuus oli totisesti oikeassa sanoessaan, että Suomen Ruhrissa ”tuo jokainen päivä mukanaan jotakin uutta”.[289]

Suomessa ei vielä 1930-luvulla ollut tekokuituteollisuutta, joten Kuitu Oy loi Suomeen uuden teollisuudenhaaran. Tehtaan työllistävä vaikutus oli suuri, täysillä pyöriessään 500 työntekijää, mikä teki siitä työntekijämäärältään Jääsken kihlakunnan toiseksi suurimman yrityksen. Sijoitus Vuoksenlaaksoon perustui paljolti energian saatavuuteen uudesta Rouhialan voimalasta. Tehdas tuotti tekosilkkiä (”säteri”), tekovillaa (”silla”) ja kalvopaperia (”kelmu”).[290] Silkin valmistaminen siis todella alkoi, mutta hieman vaatimattomammalla nimellä: keinokuitu. Ylä-Vuoksi -lehden mukaan ”silkin tuotanto tulisi olemaan noin 100 tonnia päivässä”, mikä vaikuttaa hieman yläkanttiin lasketulta.[291]

Maaseudun Tulevaisuus 8.12.1938, s. 4.[292]

Vuonna 1937 levisi Suomen sanomalehdistössä yksi kirjoitus Vuoksenlaaksosta yli muiden. Eino Sormusen teksti Teollisuuden kehitys ja hengenelämä julkaistiin useissa kymmenissä lehdissä ympäri maan. Eino Sormunen oli tunnettu Helsingin yliopiston teologian professori, joka kirjoitti paljon uskonnollista kirjallisuutta ja myös populaareja tekstejä. On todennäköistä, että kyseinen kirjoitus levisi Kristillisen sanomalehtitoimiston välityksellä. Sen lähettämiä tekstejä julkaisi eri aikoina 100–150 suomalaista sanomalehteä.[293]

Sormusen kirjoitus ei ollut erityisen uskonnollinen, vaan käsitteli yleisemmin teollistumisen ja teknillistymisen vaikutuksia yhteiskuntaan ja sivistyselämään: ”Tämän murroksen ytimenä on, että koneellistuminen tunkeutuu ulkomaailmasta kulttuurin hienoimmille ja henkisimmille aloille: persoonallisen elämän alalle. Jollei yksitoikkoisen, koneellisen, henkeä tappavan työn vastapainoksi saada harrastuksia, jotka avartavat henkeä ja jalostavat sielua, kasvaa keskellä huimaavaa teknillistä edistystä ja mukavuutta tyhjiä tyydytyksettömiä sieluja.”

Sormunen katsoi, että teollistuminen merkitsee myös edistystä eikä sitä pidä vastustaa, mutta on huolehdittava siitä, ettei se tapahdu luonnottoman nopeasti ja tuhoa kansan hengenelämän omalaatuisuutta. Tällaisina henkisen takapajuisuuden estävinä toiminnan muotoina Sormunen mainitsee kirjastot, urheilukentät, kerhotoiminnan, kansalaisopistot ja erityisesti maalaisnuorison kiinnittämisen maahan, metsään, peltoon ja järveen – elämän luonnolliseen, suojelevaan ympäristöön, jota kaupungin valojen houkutukset uhkasivat.

Sormunen käyttää esimerkkeinä nopeasta teollistumisesta ja sen ongelmista ”Ameriikkaa”, Japania ja Venäjää. Viimeksi mainitusta hän kirjoittaa: ”…on muistettava Venäjä, joka uuden johtonsa alaisena on parissa vuosikymmenessä muuttunut lähellä luonnontaloutta olleesta tilasta valtavaksi sosialisoidun suurteollisuuden maaksi.”

Lapuan Sanomat 1.6.1937 s. 2.[294]

Sormusen käsitys Neuvostoliitosta oli tuolloin varsin yleinen. Vaikka kuva maasta oli hyvin kielteinen ja tiedot 1930-luvun puhdistuksista vain lisäsivät kriittisyyttä, taustalla oli kuitenkin oletus – osittain oikeakin – maan hyvin nopeasta teollistumisesta ja kehitystason noususta. Suunnitelmataloutta saatettiin lehtijutuissa ivata, mutta varsin vakavasti pohdittiin myös porvarillisissa piireissä sitä, oliko keskitetty valtiollinen talouden ohjaus kuitenkin tulevaisuuden voittava järjestelmä. Sitä Vuoksenlaakson valtio-omisteisessa yritysryppäässä oikeastaan jo harjoitettiin pitämättä liikaa melua asiasta. 1930-luvun pulavuodet olivat lisänneet epäluuloja kapitalismin ja markkinoiden näkymättömän käden erehtymättömyyttä kohtaan.

Neuvostoliiton edistyminen tuotiin usein esiin uhkana. Kyse ei ollut enää liejussa rämpivästä maaorjasta, vaan systemaattisesti ja nopeasti kohti maailmanvallankumousta etenevästä taloudellisesta ja sotilaallisesta mahdista.

Vuoksenlaakso oli suomalainen vastaus tähän näkymään. Se oli poliittinen nyrkki, joka iski viisivuotissuunnitelmat kanveesiin: myös Suomessa osattiin suunnittelu ja voimien kokoaminen yhteen, myös Suomi teollistui huimaa vauhtia. Alue oli suomalaisen insinööritaidon näyteikkuna ja Suomen kirkkain tähti, jonka uskottiin ja toivottiin loistavan myös rajan taakse.

Pohjois-Savo -lehden nimimerkki M. E. J—la kirjoitti vuonna 1937, että ”teollinen kehitys Vuoksenlaaksossa on ylittänyt kaikkien kovasti reklamoitujen neljä- ja viisivuotissuunnitelmain vauhdin ja työtahdin”.[295] Erkki Ilmari puolestaan moitti Seura-lehden jutussa suomalaisia siitä, että ulkomaitten suuret saavutukset pannaan liian hanakasti merkille: ”…tuijotamme silmämme sokeiksi, jos esimerkiksi Neuvostoliitossa saadaan syntymään jokin vähänkin merkittävä rakennelma”. Kaukopää kuitenkin näyttää, vakuuttaa ja todistaa, että ”nousee sitä tässäkin maassa suurtyötä, kun äly, tarmo, ja miksei, suomalainen sisukin käyvät käsityksin.”[296] Piti muistaa, että Neuvostoliitto vain mainosti edistystä, mutta Suomi edistyi.

Teollisuuden poliittisen vaikuttamistyön välineeksi vuonna 1922 perustettu Viikkosanomat käytti 1930-luvulla Vuoksenlaaksoa usein esimerkkinä yrityselämän menestyksestä ja vastuullisuudesta. Lehti kirjoitti vuonna 1939: ”Ulkomaalaisetkin tarkkailijat ovat ihmetelleet, miten on ollut mahdollista verrattain lyhyessä ajassa ratkaista teollisuustyöväen tyydytykseksi kaikki ne yhteiskunnalliset ongelmat, jotka ripeä teollistuminen on tuonut mukanaan.”[297] Ilmarin työllä oli siten käyttöä myös valtakunnan tason poliittisessa kamppailussa.

Hengellisesti, kulttuurisesti ja esteettisesti Vuoksenlaakso oli ristiriitaisempi symboli. Muutkin teologit kuin Eino Sormunen olivat huolissaan nopean teollistumisen ja sen lieveilmiöiden vaikutuksista kahdella toisiinsa liittyvällä rintamalla: moraalisella ja poliittisella. Kotimaa-lehti kehui vuonna 1936, että tehtaitten rakentajat olivat ottaneet huomioon seurakunnalliset tarpeet, Kaukopäässäkin oli varattu tontti kirkolle: ”Maamme tehdasteollisuuden johtavissa piireissä ymmärretään uskonnollis-siveellisen toiminnan oleellinen merkitys tehdastyöväestön keskuudessa.”[298] Kovin nopeasti eivät suunnitelmat itsenäisen seurakuntatyön aloittamisesta alueella kuitenkaan edenneet, sillä vuonna 1939 oli saatu aikaiseksi vain yhteisen poikatyöntekijän palkkaaminen Imatralle, Tainionkoskelle ja Vuoksenniskalle.[299] Partion merkitys saattoi tuolloin olla nuorisotyössä suurempi.

Varsin monessa puheessa ja lehtijutussa käsiteltiin Suomen köyhyyteen ja kurjaan Karjalaan liittyviä vanhoja stereotypioita ja niiden jäämistä historiaan. Tapio Onnela lainaa kirjassaan Modernin unelma. Kuvia ja tunnelmia 1920-luvulta Seura-lehdessä ilmestynyttä artikkelia Imatran valmistumassa olleesta voimalaitoksesta vuodelta 1928:

”Suomi kohoaa nyt yhdellä iskulla modernien maitten joukkoon ja uskomme, että sen voimalaitos kykenee inspiroimaan yhden ja toisenkin kuolemattoman runon maamme köyhään kansalliskirjallisuuteen. Modernit runoilijaraukat […] heidän on täytynyt hyljätä hallaiset korpiperukkamme ja Saarijärven Paavot ja painua maailman suurkaupunkeihin etsimään sitä aihepiiriä, josta moderni runous imee elinvoimansa.” [300]

Onnela lainaa myös toista Seura-lehden kirjoitusta vuodelta 1928, tällä kertaa nimimerkki Perroquetin, eli Mika Waltarin, kynästä. Waltari sanoo, että ”nykyajan romantiikka on entisajan romantiikasta yhtä kaukana kuin aurinko on maasta” ja etsii nykyaikaa auton kuluneesta kumirenkaasta:

”Se voi kertoa Ameriikan jättiläistehtaista, joiden valtavissa seinäpinnoissa ja ylpeästi kohoavissa savupiippuriveissä me näemme nykyajan kauneuden. Joiden suunnattomissa laboratorioissa suurimmat tiedemiehet työskentelevät yhä uusien ennätysten saavuttamiseksi. Kestävää! Kaunista! Halpaa!”

Erkki Ilmarin Kaukopää-romaanissa on kohta, jossa päähenkilö Pentti Jyrhämä on alkanut nähdä teollisuuden runollisuuden, mutta hänen kämppäkaverinsa Minkkinen näkee vain asiat asioina: ”Minkkinen saattoi myöntää jonkin putkentaivutuksen sulavaksi, muttei hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että tuo musta, eloton putki saattaisi viivoissaan olla kaunis. Kuva on kaunis; putki, pahainen putkiko kaunis!”[301]

Etelä-Saimaa -lehdessä 8.9.1936 julkaistun ns. irtokuvan kuvateksti: ”Rouhialan uutta jättiläikoneistoa. Siemens-Schuckertin tehtailla Spandaussa on valmistettu Rouhialan voimalaitoksen tilaama roottoriratas, joka tulee olemaan suurin Suomessa toistaiseksi käytäntöön otettava. Kaikkiaan on koneistossa neljä ratasta ja jokaisessa neljä generaattoria. Yksi rattaista on jo saapunut Suomeen. Se oli kuljetusta varten jaettu kahteen osaan. Jättiläinen painaa kokonaisuudessaan 65,000 kiloa.” Kuvaaja ei tiedossa.[302]

Vuonna 1936 Erkki Ilmari palaa romantiikkaan, runouteen – ja jopa satuihin – pohtiessaan Seura-lehdessä Kaukopään tarunhohtoisuutta: ”…Kaukopään teollisuuslaitokset arkisessa elämässään, synnyssään, kasvussaan ja työssään ilmentävät todellisuuden romantiikkaa – kahdennenkymmenen vuosisadan määrätietoisen, tahtovan, suuripiirteisen työn runoutta. […] ”…on tosiaan saatu – ja aivan asiallisin perustein – syntymään mielikuva tarumaisesta hirviöstä, joka elää ja hengittää, nielee määrättömästi kuin tyydyttämätön lohikäärme – mutta puuta eikä lapsia tai prinsessoja – ja palkaksi tekee työtä ja tuottaa kuin jokin sadun ihmeorja.””[303]

Monissa Vuoksenlaaksosta ja etenkin Kaukopäästä tehdyissä lehtijutuissa on koneromantiikan piirteitä, ja etenkin valokuvat kertovat tehtaiden kauneudesta. Varsin yleinen oli ajatus luonnon romantiikan korvautumisesta teollisuuden ja koneiden romantiikalla.

Totta oli, että Imatrankoski oli kahlehdittu ja samoin oli käymässä Vuoksen muillekin koskille. Mutta se ei tarkoittanut romantiikan katoamista, vaan sen vaihtumista. Sitä paitsi: kyllä Suomessa luonnonromantiikkaa (pusikoita ja kurapuroja) jäi tarpeeksi jäljelle, vaikka uusi Sampo tuottikin sähköä.[304] Ehkäpä samaan sarjaan on luettava Teollisuusliiton ylijohtajan vuonna 1936 tekemä ehdotus, että romanttinen kalevalainen sanonta ”Ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran” muutettaisiin muotoon: ”Ei ole Vuoksen eikä Imatran voiman ja teollisuuden erikoisuuksien voittanutta maailmassa.”[305]

Kaukopään tehdas on imeytynyt jo osaksi suomalaista omakuvaa. Enso-Gutzeitin henkilöstölehti julkaisi tuoreeltaan Kaukopäästä erikoisnumeron, josta löytyy muun muassa päätoimittaja Luostarisen tekemä haastattelu arkkitehti Väinö Vähäkalliosta.[306] Sanoma- ja aikakauslehdet julkaisivat laajoja kuvauksia tehtaan synnystä ja Suomen arkkitehtiliiton aikakauskirja Arkkitehti omisti vuonna 1936 yhden numeronsa kokonaan Kaukopäälle. Vähäkallion kirjoittaman jutun ohessa julkaistiin paljon kuvia ja rakennuspiirustuksia. Lehti löytyy tästä linkistä: 01.08.1936 Arkkitehti no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Helsingin Sanomat kertoi 28.10.1934 (s. 14–15) yli puolentoista sivun jutussa Kaukopään tehtaan rakentumisesta. Lehti toteaa:”Kaukopään tehtaan rakentaminen on Ylä-Vuoksenlaaksosta luonut teollisuusseudun, johon verrattavaa ei tiettävästi ole koko maassamme. Se on synnyttänyt ennenkuulumattoman asuntopulan, aiheuttanut hurjan vuokrien ja maan hinnan nousun, kiihkeän rakennustoiminnan, uusien liikkeiden perustamisen ja kaiken kaupallisen ja elinkeinollisen elämän vilkastumisen. […] Olemme kenties meidän oloissamme ennennäkemättömän nopean, amerikkalaisen kaupunkikehityksen edessä.”[307]

Kai Häggman antaa Vuoksenlaaksolle tärkeän roolin Suomen identiteetin käännöksessä maatalousyhteiskunnasta teollisuusmaaksi. Vuonna 1938 Suomen pääelinkeino oli edelleen maatalous, jos tarkasteltiin elinkeinorakennetta ja ammattijakaumaa. Käynnissä oli kuitenkin nopea siirtymä:

”Sellaisena sitä esiteltiin myös tiedotusvälineissä, joissa tervehdittiin innolla jokaista uutta meijeriäkin. Suomalaisten suhde uuteen teknologiaan oli mutkaton ja innostunut, suorastaan romantisoiva. Nuorella kulttuurikansalla oli tässä suhteessa jopa eräänlainen etulyöntiasema.”[308]

Häggman lainaa aikalaistodistajaa, Matti Kurjensaarta, joka puhui suurten teollisuuskonsernien vaurastuvasta, kohoavasta ja käytännöllisestä Suomesta. Maata sähköistettiin, voimalaitoksia rakennettiin ja viljelyala kasvoi. Se oli loistavan yritteliäisyyden ja nousun aikaa. Kaikki oli uudenaikaista, julkiset rakennukset, laitokset, hotellit, ravintolat, linja-autot, vaatteet, asunnot… Edistys merkitsi nimenomaan uudenaikaista arkkitehtuuria, elokuvia, muoteja, rengasmatkoja, lentoliikennettä, uusia automalleja. Vanhat kulttuurimaat, kuten Englanti ja Ranska vaikuttivat Suomen rinnalla jälkeenjääneiltä, vanhanaikaisilta.[309]

Tiettyyn hybrikseen oli myös syytä, sillä Suomen talouden ja teollisuuden kasvu oli sotien välisenä aikana Euroopan nopeinta. Lamakaan ei runnellut Suomea niin pahasti kuin useimpia muita länsimaita. Yleinen talouden kasvu noudatteli tarkasti viennin kasvua, joka noudatteli yhtä tarkasti puunjalostusteollisuuden viennin kasvua. Talouden kasvua tahkottiin siis sellu- ja paperitehtaissa, joissa ajurina olivat koneinvestoinnit, energiantuotanto ja tuotannon rationalisointi, ei työvoiman määrän kasvattaminen.[310]

Vuoksenlaakson asema modernin symbolina näkyi jonkin verran myös populaarikulttuurissa, kuten mainonnassa. Alla oleva mainos julkaistiin vuonna 1936 monissa aikakauslehdissä:

Mainos Liikemaailma-lehdessä 27.5.1936, s. 230. ”Johtaja ihastui kirjoituksen siisteyteen, konttoripäällikkö oli tyytyväinen työn nopeuteen – ja pikku konekirjoittajatar itse ajatteli: tällä koneella on hauskinta kirjoittaa! Kuten eurooppalainen Rolls-Royce edustaa huippusaavutusta autoteollisuudessa, samoin eurooppalainen kirjoituskone Continental edustaa täydellisintä, mitä kirjoituskone voi tarjota. […] Eipä kumma, että esim. ”Suomen Ruhr”, Enso Gutzeit, Outokumpu Oy., Imatran Voima, Oy. Vuoksenniska, Oy. Tornator ja Kaukopää käyttävät Continental-kirjoituskoneita”.[311]

Tulenkantajista tavataan sanoa, että etenkin Olavi Paavolainen, Mika Waltari ja Katri Vala olivat kiinnostuneita koneromantiikasta; koneet ja tekniikka olivat ihmiskuntaa vapauttava ja yhdistävä voima. Heidän ihaillut koneensa olivat kuitenkin enemmän matkustamiseen liittyviä (autot, junat, lentokoneet) kuin tuotannollisia. Yhtä kaikki, vuonna 1933 Vala ja Paavolainen osallistuivat esiintyjinä Enso-Gutzeitin uuden keskuskirjaston avajaisiin Ensossa. Ylä-Vuoksi-lehti kertoi tilaisuudesta, että ”kirjailijatar” Vala lausui sikermän omia runojaan ja esitys palkittiin vilkkain suosionosoituksin: ”Erittäin mielenkiintoinen oli kirjailija Olavi Paavolaisen esitys kirjailijatoveristaan (Toivo) Pekkasesta. Puheessaan hän valaisi ´Tehtaan varjossa´-tekijän merkitystä ensimmäisenä suomalaisena työläiskirjailijana.” [312]

Arvokkaan juhlaesitelmän kirjallisuuden eri muodoista piti ”tohtori Rafael Korkimies”. Todennäköisesti kyseessä oli Rafael Koskimies, joka oli tuolloin Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti ja vuodesta 1939 vuoteen 1961 estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professori. Yleisöä oli tilaisuudessa 250.

Kuva yhtiön henkilöstölehden kirjaston avajaisjuhlaa käsitelleestä jutusta. Kuvaaja ei tiedossa.[313]

Juhlan tervehdyspuheen piti Ilmari Luostarinen, jonka vastuualuetta kirjastotoiminta oli. Hän siis oli myös avajaisjuhlan esiintyjäkolmikon Vala-Paavolainen-Koskimies takana ainakin ohjelman hyväksyjänä. Olisivatko myös helsinkiläiset tulleet katsomaan koneromantiikan pyhää laaksoa?

En tiedä, harrastiko Ilmari Luostarinen itse kirjallisuutta. Sen tiedän, että hän toimi pitkään Enso-Gutzeitin henkilöstölehden kirjoituskilpailun arvostelulautakunnan puheenjohtajana. Hän saattoi olla tehtävässä enemmän lehden päätoimittajan kuin kirjallisuuden harrastajan ominaisuudessa, mutta kuka tietää. Lehti ainakin otti kirjoituskilpailun hyvin vakavasti. Palkittuja kirjoituksia julkaistiin runsaasti, päätökset perusteltiin ja arvostelulautakunta antoi laajasti palautetta kirjoittajille.[314]

Kaikille ei Vuoksenlaakson teollistuminen ollut edistyksen symboli, joillekin jopa päinvastoin. Suuri osa kansaa kun oli henkisesti kiinni maaseudun kesäisissä poutapilvissä ruispellon yllä, eikä koneiden jyske viehättänyt heitä.

1930-luku oli maalaisliiton kehityksen kulta-aikaa, ja sen kannattajien ajattelussaan kaupunki oli usein paheiden pesä ja maaseutu pudas. Teollisuuden tuoma hyvinvoinnin kasvu (ja puun myyntitulot) hyväksyttiin, mutta monin varauksin. Teolliset yhdyskunnat olivat vielä kaupunkeja pahempi ympäristö erityisesti nuorille. Houkutuksena eivät olleet ainoastaan velttous ja väkijuomat, vaan myös poliittinen vasemmisto sekä sen epäisänmaallinen myyräntyö ja ahneus.

Erkki Ilmari ilmaisee ongelman Kaukopäässä näin:

”Tilanne Kaukopäässä oli muodostumassa vaikeata pahemmaksi. Kunnollisen työläisaineksen mukana kulkeutui näet paikkakunnalle irtainta väkeä, joka ei etsinytkään työtä, vaan tavoitteli ansiota korttipelillä ja väkijuomien myynnillä. Loppukesällä ja syksyllä sattui vielä olemaan lämmin. Joukkueet majoittuivat tehdasaluetta ympäröivään metsään, jonne siivolla väellä ei ollut enää asiaa. Pullot kiersivät, raha vaihtoi omistajaa, ohikulkijoille tehtiin häiriöitä, tapeltiin – verikin virtasi!”[315]

Vuoksenlaakson laajakirjoisella paheellisuudella oli myös sotilaallinen ulottuvuutensa, sillä raja ei ollut kaukana ja sen takana odotti tilaisuuttaan sekä poliittinen että siveellinen turmelus. Vakoilua pelättiin ja Etsivän keskuspoliisin toiminta oli tiettävästi aktiivista alueella. Tämän Luostarisia käsittelevän juttusarjan ensimmäisessä osassa törmäsimme kahteen nuoreen Luostariseen, jotka tuomittiin pitkään kuritushuonerangaistukseen kommunistien hyväksi tehdystä alueen vakoilusta.[316]

Tietolaatikko 5: Kaukopää ja kapitalistinen realismi

Vuoksenlaakson ihmeen kirjalliseksi maamerkiksi on jäänyt Erkki Ilmarin romaani Kaukopää, josta ovat kirjoittaneet ainakin Raoul Palmgren, H. K. Riikonen ja Jyrki Siukonen.[317] Eikä ihme, sillä kirja on mieleen jäävä kokemus ja omassa lajityypissään perin harvinainen. Kiinnostavaa on, että Palmgrenin kirja Kaupunki ja tekniikka Suomen kirjallisuudessa ilmestyi vuonna 1989, mutta sekä Riikosen että Siukosen tekstit 2025 ja tämä oma juttuni nyt 2026. Olisiko jokin syy sille, että paljolti jo unohdettu kirja hyppää vieterijaloin esiin?

Kotimainen tuotanto -aikakauslehti, s. 70.[318] Havainnollisia ja harvoin nähtyjä valokuvia Kaukopään tehtaan rakennustyömaalta löytää I. Rosendahlin Enso-Gutzeitin henkilöstölehteen kirjoittamasta artikkelista Immolan sulfiittiselluloosatehdas Kaukopäässä. 01.12.1934 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 119–123.

Erkki Ilmarin Kaukopää – jonka alaotsikko on Teollisuusromaani – sanoittaa Vuoksenlaakson vimman hienosti. Ollaan vuoden 1934 syyskuussa, joka merkitsi kansainvaellusta Kaukopäähän:

”Kuin langattoman lennättimen levittämänä kiiri tieto Kaukopään jättiläistyömaasta maan kaikkiin ääriin paisuen paisumistaan: työhön pääsisi rajaton määrä miehiä! Kaikkialta alkoi työttömien parvi virrata Vuoksenlaaksoon, ”Suomen Amerikkaan”; siellähän oli Rouhialan koskityömaa, siellähän rakennettiin rautatietä ja lentokenttää, siellä laajensivat laitoksiaan Outokumpu ja Imatran Voima ja – ennen kaikkea – siellähän oli Kaukopää! Ja Kaukopää tenäämättä teki parhaansa järjestääkseen työtä tarvitseville.

Tornator, rautatierakennus ja urakoitsija merkitsivät palkkalistoilleen miehen toisensa jälkeen. Rakennuksilla ja kaivannoissa helskyi murteitten sekamelska, siellä heiluivat rinnan vakaat länsisuomalaiset, salskeat pohjalaiset ja vilkkaat itäsuomalaiset; yhteistä oli vain työ ja into työhön ja työn herkeämätön suoritus.

Työmaa innoitti tekijöitään. Johdon ja suunnittelijain nuorteus sekä usko ja tahto teossa näyttää, kuinka hitaasta ja saamattomasta kamarasta nousisi maanosan ennätysajassa tuotantokykyinen tehdas, joka lopulleen valmistuttuaan olisi maailman ensimmäisiä, siirtyi työväestöönkin, ja kuin kilvassa kävi työ, jonka joutumista oman näköpiirinkin ulkopuolella seurattiin vilkkaalla mielenkiinnolla. Työmaille ominaisia jaaritteluja et kuullut ruokatunnilla etkä lepoaikoina. Ei, keskustelu kiersi tehdasta, sen valmistumista ja mahtavuutta; ja jokainen vastasi itsetietoisesti ja ylpeästi vieraalle, joka kysyi hänen työpaikkaansa, pystyttävänsä sitä suurta tehdasta Vuoksenniskan Kaukopäähän…”[319]

Kaukopäästä kirjoittaneet tutkijat avaavat teollisuusromaanin lajityyppiä kansainvälisenä ilmiönä ja nostavat esiin erityisesti neuvostoliittolaisen tuotanto- tai rakennusromaanin, jolla oli 1930-luvun puolivälissä jo vakiintunut asema ja sosialistisen realismin ideologien hyväksyntä.

Teollisuusromaaneissa kuvattiin maailmansotien välisen ajan teollistumista, kirjoittaa Riikonen, Neuvostoliitossa raskasta metalliteollisuutta, Saksassa kemianteollisuutta ja Suomessa puunjalostusteollisuutta.[320] Kyse oli tehtaiden rakentamisen ja niissä työskentelemisen kuvauksista, joissa edettiin uuden teknologian ja innostuksen turvin ennen näkemättömiin saavutuksiin. Vaikeuksia luonnollisesti kohdattiin, mutta ne voitettiin. Erkki Ilmari työskenteli itse tavallisena työntekijänä Kaukopään rakennustyömaalla ja osasi ehkä siksi kuvata tehtaan synnyn konkreettisella ja vaikuttavalla tavalla.

Palmgren kirjoittaa, että Kaukopään ja Reino Rauanheimon vuonna 1944 ilmestyneen Hangas-romaanin juuria voisi etsiä 1930-luvun alun neuvostokirjallisuudesta, jos kirjoittajat eivät olisi olleet niin oikeistolaisia; herätteiden omaksuminen ”inhasta idästä” tuntui hänen mukaansa epätodennäköiseltä.[321] Siukonen puolestaan osoittaa, ettei neuvostokirjallisuutta tunnettu niin hyvin Suomessa, että se olisi voinut toimia Kaukopään innoittajana.[322] Jotakin kaikuja on voinut maailmalta kantautua ja aikakausi aatteineen oli tietysti kaikille yhteinen.

Tuotantoromaani oli Neuvostoliitossa valjastettu palvelemaan sosialistisen yhteiskunnan rakentamista ja uuden ihmisen luomista. Propagandan tarkoituksiin kehitettiin positiivisen sankarin ja stahanovilaisen sankarityöläisen tyypit, ja kirjallisuus puhkui rautateitä, sähköä, vesivoimaa ja raskaan teollisuuden jylhiä näkyjä.[323] Lajityyppi oli tärkeä ja monilla sen edustajilla oli paitsi poliittista intoa myös taiteellista osaamista.

Suomessa eivät teollisuusromaanit saaneet mainetta suurina romaaneina, mutta mielenkiintoisia ilmiöitä ne olivat. Jos unohtaa sen, että Enso-Gutzeit oli valtion omistama yhtiö, Kaukopäätä voisi kutsua kapitalistiseksi realismiksi. Eikä se ollut ainoa taidemuoto sillä tiellä, sillä Riikosen mukaan metsäyhtiöt loivat myös maalaustaiteeseen sosialistista realismia lähenevän lajityypin tilaamalla maalauksia tehtaista ja muotokuvia johtajistaan.[324]

Niin neuvostoliittolaisen tuotantoromaanin kuin Kaukopään yksi pääteema oli yksittäisen työntekijän kehitys vain omaa mukavuuttaan ja toimeentuloaan ajattelevasta yksilöstä johonkin korkeampaan kollektiiviseen päämäärään pyrkivän yhteisön vastuulliseksi jäseneksi. Pentti Jyrhämä on aluksi työhönsä ulkokohtaisesti ja pakollisena välttämättömyytenä suhtautuva työmies, joka vähin erin rakennustyömaan edetessä alkaa ymmärtää olevansa tärkeä tiili valtavassa rakennuksessa ja tärkeä ratas valtavassa koneistossa. Hänen työllään oli jokin korkeampi ja suurempi tarkoitus kuin raha, ja sen vuoksi hän alkoi tehdä työnsä tarkasti ja ahkerasti ja koko ajan uusia taitoja kehittäen. Hän oli nuoren isänmaan ja sen kasvavan hyvinvoinnin palveluksessa. Samalla tavoin neuvostoromaanien työläiset kasvoivat ymmärtämään oman työnsä merkityksen työväenluokan ja ihmisen kohti vapauttavaa kommunismia kulkevan historian toteuttajina.[325]

Vuoksenlaakso brändinä

Vuoksenlaakson brändiin kuuluivat sähköinen kiire, uusin teknologia, kansainvälisyys, korven muuttuminen teollisuuskeskukseksi sekä etevät, nuoret insinöörit.[326] Brändin arvon huomaa siitä, että monet yritykset, kunnat ja alueet tunnustivat Suomen Ruhrin 1930-luvun jälkipuoliskolla kateuden lähteeksi ja matkimisen kohteeksi. Se oli tavoiteltu vertailukohta, benchmark.

Aloitetaan kateudesta, sillä se luultavasti kiinnostaa lukijaa eniten. Kouvolan Sanomat kertoi stereotyyppisesti mutta tavallista runollisemmin näkemästään Suomen Teollisuusliiton vuonna 1936 järjestämällä matkalla. Teollisuusmiesten puheet

”…jättivät kaikkiin retken osanottajiin syvän luottamuksen maamme teollisuuden tulevaisuudesta ja pystyväisyydestä, tunnelman suuresta luovasta työstä… […] Erikoisen elävä suuremmoinen panoraama levisi kiertomatkan aikana silmiin myös siitä työstä, minkä suurteollisuus suorittaa asutuskeskuksien luomisessa. Aivan kuin taikaiskun nopeudella on entisiin hiljaisiin maakyliin ja jokivarren erämaantuntuisiin metsiin kohoitettu eloisia kauppakyliä, esimerkillisiä työläisasutuksia, liikenneverkostoa ja nopeita liikenneyhteyksiä. Kaikkialla vallitsee sanoisinko nuoren, iloisen työn tuntu… […] Suomalainen työläinen käsittää joutuneensa tärkeään tehtävään maansa vaurauden hankkimisessa ja tietää, että hänestä pidetään huolta…”

Mutta sitten seuraa valitus: Vuoksenlaaksoa ja Kymenlaaksoa vertaillaan asiattomasti, ja olisi hyvä, jos Kymenlaakson teollisuusseutu saataisiin samanlaisen julkisen sanan miesten retkeilyn kohteeksi. Teollisuus ei ole yhtä uutta, mutta se on tehnyt pitkän työn maan ja seudun vaurauden hyväksi.[327] Naapurikateutta lienee myös erään kirjoittajan vaatimus siitä, että ”Suomen Ruhrin” alueeseen täytyisi liittää mukaan myös Lauritsala ja Lappeenranta. [328]

Kateuden – tai ainakin vertailun – piikkiin lienee laitettava Iisalmen kaupunginjohtajan Salmetar-lehdessä julkaistu puhe, jossa vaaditaan valtiota rakentamaan Oulujoen Pyhäkoskeen voimalaitos samalla tavalla kuin tehtiin voimala Imatrankoskeen ja saatiin aikaan Vuoksenlaakson nopea teollisuuden ja hyvinvoinnin kasvu.[329]

Kiinnostavin esimerkki oli yritys kopioida Kaukopää-kirjan konsepti toisen Suomen Ruhriksi kaihoavan alueen käyttöön. Erkki Ilmari palkattiin kirjoittamaan kirja vuorineuvos Albert Lindsay von Julinista sekä Mustion ja Fiskarsin jokien alajuoksun varsilla Länsi-Uudellamaalla sijaitsevasta kukoistavasta teollisuusalueesta. Sillä olikin 300 vuoden historia raudanjalostuksessa ja teollisessa kulttuurissa. Syntyi vuonna 1938 ilmestynyt romaani Takojat – Romaani vanhasta rautaruukista, jonka omistuksessa todetaan: ”Kunnioituksen ja kiitollisuuden tuntein pyytää tekijä omistaa tämän vaatimattoman teoksensa miehelle, jonka koko elämäntyö on ollut uhrausta Suomen rauta- ja metalliteollisuuden hyväksi.”[330]

Suomen Teollisuusliitto vei – Fiskarsin maksamana tosin – myös tähän Suomen Ruhriin sanomalehtimiesten retkikunnan, jonka ohjelma näyttää olleen samanlainen kuin Vuoksenlaaksossa: katseltiin, kuunneltiin ja syötiin. Uuden Suomen Pet. kuvaa vierailun loppua: ”Lysti päättyi Tammisaaren Knipanissa, missä ihastuneet retki- ja lehtimiehet purkivat tunteensa kiitollisiin sanoihin kesyjen, lihavien säynäiden molskuttaessa ravintolan ympärillä. Kiitollisuus kohdistui ennenkaikkea vuorineuvos Alb. Lindsay von Juliniin, jonka kodissa, Fiskarsin vanhassa ja arvokkaassa päärakennuksessa retkeilijöitä oli pidetty ´paremmin kuin kotona´.”[331]

Maalaisliiton kansanedustaja Antti Kukkonen asetti puolestaan Vuoksenlaakson esikuvaksi Pohjois-Karjalalle. Hänen mukaansa neljännesvuosisata sitten ei rohkeinkaan uskaltanut ennustaa, että Vuoksenlaaksoon ”näin pian oli kohoava ylväs teollisuus”. Se on kuitenkin tosiasia:

”Miksi ei Pohjois-Karjalakin voisi saada omaansa? Meidänkin edellytyksemme, metsärikkaudet huomioonottaen, viittaavat puunjalostukseen. Mutta kaivosteollisuudestamme odotamme erikoisalaa. Pohjois-Karjala – Suomen Ruhr, älköön se jääkö unelmaksi!”[332]

Samalla tavalla Maakansa asetti Vuoksenlaakson lehmähuollon esikuvaksi kertoessaan Jääsken kihlakunnan maatalousnäyttelystä. Oltiin siis aivan Suomen Ruhrin kupeessa:

”Samalla kun todetaan, miten suuri merkitys koko kansantaloudellemme on sillä, että täällä ´Suomen Ruhrilla´ teollisuus on kehitetty yllättävän korkealle hankkimalla tehtaisiin kaikkein ajanmukaisimmat ja suorituskyvyiltään ennätykselliset koneistot, samalla tavoin on myös maatalousväen opittava pitämään huoli siitä, että navetoissa olevat ”maidontuottajakoneet”, lehmät, ovat järkevän ja määräperäisen karjatoiminnan kautta mahdollisimman tuottavassa kunnossa.”[333]

Vuoksenlaakso muistuttaa tässä suhteessa 2020-luvun Tamperetta, jonka rohkeat investoinnit liikenteeseen, rakentamiseen ja palveluihin toivat seudulle uusia asukkaita ja mainetta – sekä lukuisia delegaatioita muualta Suomesta ottamaan selvää, miten sama kasvuihme saataisiin toistumaan omassa kunnassa.

Brändin pitää olla tunnettu. Vuoksenlaakso oli niin kuuluisa, että sitä kysyttiin Ilta-Sanomien Kysy vielä jotakin -palstalla heinäkuussa 1937: ”Mitä seutua sanotaan ”Suomen Ruhriksi”?

Ilta-Sanomat 29.7.1937 s. 3. Oikea vastaus oli: ”Ylä-Vuoksenlaaksoa”.[334]

Karjalan alueella Vuoksenlaakso kipusi nopeasti saavutusten kärkeen. Karjala-lehti kertoi mainoksessaan 30.6.1938, mitä saavutuksia ”Kurjasta Karjalasta” ”Kauniiksi Karjalaksi” muuttuneella seudulla on. Ensimmäinen niistä oli Ylä-Vuoksen suuri teollisuusseutu, ”Suomen Ruhr”, toinen Viipurin-Uuraan suursatama, kolmas Sortavala ja runonlaulajain Karjala, neljäs sotilaallisesti tärkeä Karjalan kannas ja viides Suomen Riviera Terijoen ja Kuokkalan rannoilla. Kun Sortavalassa hääri yksi Ilmari ja Ylä-Vuoksen seudulla toinen, koko Karjalan maine lepäsi paljolti Luostaristen harteilla. Ja minäkin olen käynyt entistä Terijoen yhteiskoulua.[335]

1930-luvulla sanoma- ja aikakauslehtien rinnalle ja osin ohikin tunkeutuivat uudet viestimet radio ja elokuva. Yleisradio toisti vuonna 1934 useamman kerran Ilmari Luostarisen 20 minuutin esitelmän Enso-Gutzeit yhtiön työväen huoltotoiminnasta.[336] Vuonna 1935 Yleisradio lähetti 45 minuutin mittaisen ohjelman Kaukopään tehtaasta, ja Ilmari oli yksi niistä yhtiön edustajista, jotka pääsivät ohjelmassa ääneen. [337]

Elokuvan voima oli brändien rakentajalle vielä radiota suurempi. Se sopi myös vientiteollisuuden käyttöön, sillä sanoja ei välttämättä tarvittu.

Kaksi ruutukaappausta Ylen Elävästä arkistosta löytyvästä dokumenttielokuvasta Tempo (1934). Tämän runsaan 20 minuutin mykän, englanninkielisin välitekstein varustetun elokuvan teki suomalaisen dokumenttielokuvan pioneeriyhtiö Aho & Soldan. Sen voi katsoa tästä: Aho & Soldan teki filmirapsodian puunjalostuksesta | Elävä arkisto | Yle

Vuonna 1934 valmistunut ja kansainväliseen levitykseen lähtenyt dokumenttielokuva Tempo näyttää puun tien Lapin kylmistä metsistä vesistöjen kautta tehtaisiin ja tuotteiksi maailmalle. Elokuva päättyy siihen, että ihminen istuttaa uutta metsää ja kiertokulku jatkuu. Filmi unohtuu kuvaamaan erilaisia jännittäviä sivuasioita, kuten poroajelua ja koskenlaskua, mutta tarjoaa myös mieleen jääviä näkyjä puunjalostusalan teollisuuslaitoksista ja niiden työprosesseista. Katsoja huomaa, että Ilmari Luostarisen työ turvallisuuden parantamiseksi oli tarpeellista. Elokuvassa on noin minuutin kestävä Ensossa kuvattu jakso, joka alkaa yhdeksän minuutin kohdalla ja esittelee varsin hienosti tehdasarkkitehtuuria ja jylhiä savupiippujen hallitsemia näkymiä.

Parinkymmenen minuutin pituinen Tempo oli lyhennetty versio vuonna 1930 valmistuneesta Aho & Soldanin elokuvasta Suomen puu- ja paperiteollisuus. Alun perin yli sadan minuutin elokuvasta on säilynyt katsottavaksi noin 70 minuuttia pitkä versio.[338] Elokuvan tilaajia olivat Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliitto sekä Suomen Metsänhoitoyhdistyksen Metsätaloudellinen Valistustoimisto.

Petra Himberg kertoo Ylen Elävän arkiston sivulla olevassa Tempon esittelyssä, että maamme ensimmäisen dokumentteihin keskittyneen filmiyhtiön Aho & Soldanin kuninkuuslaji 1930-luvulla olivat erilaiset teollisuuselokuvat. Tempo herätti ihastusta heti tuoreeltaan: elokuvakriitikot kiittivät dokumenttia, joka "muotoutui metsien ja koneiden sinfoniaksi". Kansainväliseen levitykseen tarkoitetun "filmirapsodiaksi" nimetyn elokuvan tyylilaji oli harkittu valinta. Vastapainona menneen ajan romantiikalle haluttiin luoda Suomesta maailmalla kuva eteenpäin katsovana, teollistuvana ja työteliäänä kansakuntana, joka pääsee vielä pitkälle.[339]

Asialla olivat muutkin kuin Aho & Soldan. Helsingin Sanomat kertoi vuonna 1938 Vuoksenlaaksosta näin:

”Keskiviikkona saapuivat Ensoon Suomi Filmin regissööri Topo Leistelä, Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton edustaja maisteri Kannel sekä ranskalainen herra Riché, jotka ovat saaneet edellämainitulta keskusliitolta tehtäväkseen valmistaa puunjalostusteollisuuden sosiaalisia oloja esittävän elokuvan.”

Ensossa filmattiin muun muassa uimaopetusta, sisäkuvia työläisasunnoista, poikien jalkapalloharjoitusta ja kuvia tehtaista. Suomi Filmin edustajan kanssa sovittiin alustavasti Enson tehtaitten kesäolympialaisten elokuvaamisesta heinäkuun puolimaissa.[340] Jos elokuva valmistui, Ilmari Luostarisella on saattanut olla tärkeä rooli sen tekemisessä. Valitettavasti en löytänyt filmistä muita tietoja.

Ilmeisesti Vuoksenlaakson teollisuus ja elokuvayhtiöt kuitenkin olivat löytäneet toisensa. Edellisellä oli rahaa ja julkisuustarpeita, jälkimmäisellä taito luoda eläviä ja vaikuttavia kuvia.

Myös Ilmari Luostarinen harrasti ”elokuvaamista” ja ilmeisesti myös käytti filmejä valistustyössään. Ylä-Vuoksi-lehden nimimerkki Retu kirjoitti heinäkuussa 1935 jutussa Olympialaisten esimakua: ”Uimalaitoksella rullasi tuon tuostakin kilpailujen ylituomari Luostarisen filmikamera. Ennen pitkää saanemme nähdä elokuvia myöskin omista tehtaan kilpailuistakin.”[341]

Puunjalostusteollisuuden Keskusliitto käytti Vuoksenlaaksoa aktiivisesti koko teollisuusalan brändäämiseen. Lehdistössä kiersi laajasti itsenäisyyden 20-vuotisjuhlan aikaan vuonna 1937 Emil Vesterisen kirjoittamaksi mainittu artikkeli Metsät ja itsenäisyytemme. Sylttytehdas saattaa löytyä metsäteollisuuden suunnasta, sillä juttu ylistää metsää ja sen taloudellista merkitystä. Suomalaisten olisi tärkeä ymmärtää, että maan itsenäisyys ja vaurastuminen olivat metsän ja sitä jalostavan teollisuuden aikaansaannos. Jutun mukaan asia tahtoo unohtua ja etusijalle nousevat poliittiset ja kulttuuriharrastukset. Mutta metsälle on oltava kiitollinen: ”Ei olisi meillä Vuoksen laaksoon syntynyt ´Suomen Ruhria´ eikä kasvanut muuallekaan valtavia teollisuuslaitoksia ilman metsiä.”[342] Totta kyllä.

Huopatossutehtaan teemat

Oli muutamia asioita, joista Vuoksenlaaksoa käsittelevissä lehtijutuissa ei puhuttu lainkaan tai joita käsiteltiin hyvin vähän ja ohimennen.

Yksi niistä oli etenkin sulfiittiselluloosaa valmistaneiden tehtaiden voimakas rikkiyhdisteiden haju. Jos se tuotiin esiin, asiayhteys oli humoristinen. Ylä-Vuoksi -lehden Jäämi kirjoitti vuonna 1934 kuulleensa, että hajuun tottunut työmies ei voi kotona syödä ruokaansa, jos ei emäntä heitä kuumalle hellalle rikkipalasta sihisemään.[343] Lapin Kansan nimimerkki Olli-Pekka kirjoitti vuonna 1936 Ensosta: ”Tehdasalueella ja koko paikkakunnalla tuntuva haju toi mieleen Kemin kaupungin, jota ei ole hyvä lähestyä tuulen alta.” Rovaniemi ja Kemi kamppailivat silloin lääninhallituksen sijoituspaikasta. Olli-Pekka kertoi keskustelleensa Helsingin Sanomien Eeron (Lassi Hiekkala) kanssa, ettei lääninhallitusta voi sellaiseen paikkaan perustaa, jossa ei voi kunnolla hengittää.[344] Lapin lääni perustettiin 1938 ja Rovaniemestä tuli lääninhallituksen sijaintipaikka.

Iisalmen Sanomien nimimerkki Topi on harvinaisen suorapuheinen vuonna 1936 matkakertomuksessaan Kaksi miestä maantiellä IV. Matka oli tuonut kaksikon Ruokolahden kirkonkylään:

”Ja kun siitä kilometri muutama ajeltiin, niin alkoi ilma tuoksua märänneiltä kissanraadoilta, sillä lähestyttiin kuuluisaa ”Suomen Ruhria”, Kaukopäätä, joka todella on juhlallinen laitos ulkoakin päin. On siinä tehtaassa kokoa ja näköä ja – hajua. Ilmankos Saimaan rannalta saakin kuulemma huviloita halvalla, kun moni on työlästynyt moiseen hajuun. Ja olikin se sellainen haju, että mieluummin sitä muualla asuu kuin kovin lähettyvillä sitä.”[345]

Vuonna 1937 sattui, että muuan rouva Betty Chatelain haki korvausta yhtiön aiheuttamasta hajusta. Hänen palstansa arvo oli laskenut paljon sen jälkeen, kun tehtaat alkoivat ”haisuttaa tienoota”, kirjoitti päätoimittaja Martti Jukola Enso-Gutzeit-Tornatorin henkilöstölehdessä. Lakijuristit olivat käyneet haistelemassa paikan päällä ”nenä taivaan tuulissa”, ja rouvan asianajajat sanoivat siellä haisevan todella rutosti. Yhtiön asiaa ajoi oikeudessa varatuomari Ilmari Luostarinen, joka sanoi, ettei eriskummallisempaa katkua ollut havainnut. Jollakin tuulella saattoi pikkuisen lemahtaa, mutta ei palstan tärvelyksi asti. Niinpä oikeus hylkäsi vaatimuksen. Martti Jukola neuvoi rouvaa kertomaan ostajille, että hajuun tottuu parissa viikossa. Niin oli käynyt muillekin tänne muuttaneille.[346]

Toinen vähälle huomiolle jäänyt ympäristökysymys oli vesistöjen pilaantuminen. Puunjalostusteollisuuden haitallinen vaikutus esimerkiksi kalakantoihin, maatalouteen ja veden käyttöön talousvetenä tiedettiin varsin hyvin. Aiheesta oli keskusteltu pitkään Ruotsissa ja jonkin verran myös Suomessa. Ylä-Vuoksi kertoi, että Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliitto asetti vuonna 1937 komitean, jonka jäseneksi valittiin myös Ilmari Luostarinen – komitea ei ollut valtiollinen, mutta tärkeä. Tarkoitus oli selvittää jätevesien nykyiset vaikutukset ja kerätä yrityksiltä tiedot teollisuuden pyrkimyksistä vähentää jätemäärää. Toiseen vaakakuppiin tuli lehden mukaan asettaa teollisuuden valtava taloudellinen merkitys.[347]

Kokoomuksen Karjala-lehden nimimerkki Spectator tutustui vuonna 1935 Kaukopään tehtaan jätevesien käsittelyyn. Hän kuvaa järjestelmää sanomalla, että siihen ”on uhrattu aivan erikoista huolta ja kustannuksia”, mutta nykyajan lukija ei täysin vakuutu huolenpidosta. Spectator kuvaa prosessia, jota hän kutsuu vedenpuhdistuslaitokseksi:

”Toista putkea pitkin pumputaan tehtaasta tuleva jätevesi eräälle suolle, mikä on väliseinin jaettu eri korkeudella oleviin osastoihin. Näistä toiseen johtavat 40 cm:n korkuiset putoukset, joissa vesi saa ilmaa, siinä olevien kiinteiden aineiden taas painuessa välillä olevissa ”suvannoissa” pohjaan. Edelleen johdetaan vesi vielä erääseen lampeen, missä loppujenkin kiinteiden aineiden toivotaan vedestä poistuvan ja mistä ”pohjasakka” tarpeen mukaan aina vedetään kuivalle maalle. Täältä vie toinen putkisto vihdoin veden kauas Saimaan selän syvänteeseen.”[348]

Enso-Gutzeitin henkilöstölehti kertoo lokakuussa 1935 ilmestyneessä Kaukopään erikoisnumerossaan – osa tekstistä ja kuvatekstit olivat myös englanniksi – että jäteveden purkuputki vietiin pohjaa pitkin noin 800 metrin päähän rannasta kohtaan, jossa veden virtaus Vuoksen nieluun oli jo havaittavissa.[349]

Saimaannorppa kelpasi vuonna 1935 Kaukopään sulfaattiselluloosatehtaan tunnukseksi.[350]

Kaukopää-romaanissa tehtaan sellun tuotenimi on ”Saimaan hylje”. [351] Ympäristöteemat eivät muutenkaan nouse kirjassa esille. Rakentamisajan raiskiot ovat rumia, mutta metsän tilalle kasvaa jotakin suurempaa.

Luonnolla on myös esteettinen arvonsa, ja Vuoksenlaakson näkökulmasta Imatrankosken kahlitseminen Suomen ensimmäisenä ja ehkä tärkeimpänä matkailunähtävyytenä oli ilmeinen menetys. Vuoksen patoja ja rakentamista, niin rujoa kuin se usein olikin, ei arvosteltu, sillä energia oli tärkeämpää. Poikkeuksen teki Helsingin Sanomien nimimerkki L—a, jonka jutussa Karjalaa virtaviivan ikkunasta vuonna 1939 ovat esillä myös esteettiset arvot:

”Imatran kuulua koskea kävi vallan sääliksi, kun ylhäältä sillalta silmaili sen ylikäymättömäksi laulettua, mutta nyt milteipä vedettömäksi padottua uomaa. […] Ja Ensossa valmistellaan tuhatkunnan miehen kuorma-autojen ja moninaisten koneitten voimalla kauniin Vallinkosken kuolemaa. Uutta kosken uomaa kaivetaan, ja louhitaan vimmatulla kiireellä ja jälkeä syntyy. Kun työ on loppuun saatettu, on Vallinkosken taru samalla päättynyt. Suomen Ruhr tarvitsee uusia voimanlähteitä eikä silloin silmänruokaa säälitä.”[352]

Toki näin syntyi uutta, nykyajan ja tehdasromantiikan kauneutta, jolla oli oma ja varsin suuri arvonsa silläkin.

Myöskään puun riittävyys ja sen käytön tehokkuus ei ollut teema, joka olisi noussut lehtijuttuihin. Se oli esillä vain kolmessa aineistoni tekstissä. Edellä viitattiin Cajanderin puheeseen eduskunnan vierailun aikana vuonna 1935: puun käyttö oli maksimissaan. Kasvatusta oli tehostettava, jos haluttiin hakata enemmän. Lapin Kansan Olli-Pekka kirjoitti vuonna 1936, että metsiä ”hakataan varmasti liikaa ja on hakattu jo pitkän aikaa”.[353] Vuorineuvos Kotilainen puolestaan totesi vuonna 1937 Enso-Gutzeit-Tornatorin juhlalehdessä, että ”maan nykyiset metsävarat eivät tee mahdolliseksi sanottavasti lisätä yhtymän nykyisin kuluttamaa raaka-ainemäärää”.[354]

Puun riittävyys oli kysymys, joka oli askarruttanut Suomessa pitkään ja jota oli juuri A. K. Cajanderin johdolla selvitetty sekä yliopistossa että metsähallinnossa. Kun puusta muodostui tärkeimpänä vientituotteena koko Suomen kehityksen tukijalka, metsäteollisuuden raaka-aineen määrän rajallisuus alettiin ymmärtää strategiseksi huoleksi. Päähuomio kohdistui kuitenkin metsän pienomistajien velvollisuuteen huolehtia metsistään ja puukaupan sujuvasta ja häiriöttömästä toiminnasta, ei teollisuuden toimintaan. Puuta oli teollisuudessa myös haaskattu. Tärkeä edistysaskel oli se, että sahausjätettä alettiin käyttää selluteollisuuden raaka-aineena.

Viides puuttuva kysymys Vuoksenlaaksoa käsittelevissä lehtijutuissa – sosialidemokraattista lehdistöä lukuun ottamatta – oli vasemmiston ammatillinen ja poliittinen toiminta. Aina sitä ei kovin paljon ollutkaan, mutta sitä vähääkään ei porvarillisiin puolueisiin sitoutuneessa lehdistössä tuotu esiin.

Kuudentena asiana on syytä mainita, että arkkitehdin suunnittelemien kauniiden omakotialueiden vastapainoksi oli myös hyvin puutteellisia asunto-oloja: ahtautta, kaatopaikkoja pihoilla, kuraisia ja epäsiistejä laittomia toripaikkoja ja likavesien laskemista suoraan avo-ojiin. Jopa Imatran Valtionhotelli kärsi vielä 1930-luvulla siitä, että Imatrankosken keskustan ”…talojen kura- ja likavedet virtaavat vuolaana pitkin urheilukentän ja Joutsenoon johtavan maantien ojaa myöten alas antaen pahan löyhkän Valtionhotellin paljon käytettyyn puistoon, jopa alempana asuvien monilukuisiin rakennuksiin, puhumattakaan suurliikenteisestä maantiestä”.[355]

Vaikka asunto-oloihin panostettiin, hyvinä niitä ei vielä 1920-luvulla voinut pitää. Työläisperheen perusasunto oli huone ja keittiö, johon saatettiin ottaa vielä naimattomia vuokralaisia. Tuberkuloosi ja syöpäläiset olivat yleisiä. Tehtaan asunnot olivat kuitenkin yleensä parempia kuin vapailta markkinoilta hankitut ja 1930-luvulla asumisen taso alkoi selvästi kohota.[356]

Sanomalehdet eivät kokonaan sivuuttaneet asumisongelmia, mutta näkökulma oli aina yritysten hyväntahtoisuus saada aikaan parannuksia ja hyvinvointia.   

OSA 5: UUSIIN TEHTÄVIIN UUTEEN KAUPUNKIIN

Suomen Ruhr sodassa

Loppu lähenee, niin Ilmarin kuin jutun. Vuonna 1937 Ilmari Luostarinen siirtyi Enso-Gutzeitilla uusiin tehtäviin. Hänet nimitettiin yhtiön lakiasiain johtajaksi ja hallintoneuvoston sihteeriksi. Vajaan kymmenen vuoden työsarka tarkastus- ja huoltotoimiston päällikkönä ja henkilöstölehden vastaavana toimittajana päättyi.

Tietoni Ilmari Luostarisen sotavuosista ja ajasta Helsingissä sodan jälkeen ovat vähäiset ja hajanaiset. Ensimmäinen syy tähän on se, että keskityin 1930-lukuun ja toinen se, että lehtiaineistoja on huonommin saatavilla tuolta ajalta. Kansalliskirjaston digitaaliset lehtiarkistot ovat käytettävissä kotikoneelta pääosin vain vuoteen 1939 saakka. Sen jälkeiseltä ajalta päälähteeni on ollut Helsingin Sanomien Aikakone, jonka hakujärjestelmä ei ole kovin hyvä.

Tutkimusaineistooni ei osunut juuri juttuja sodan mahdollisuudesta ja Vuoksenlaakson alueen sotilaallisesta uhanalaisuudesta. Poikkeus oli vuonna 1936 ilmestynyt Ilkka-lehden reportaasi Vihreää kultaa ja valkoista hiiltä, historiaa ja elämän kiivasta sykettä.[357] Kirjoittaja pohti lopuksi alueen sijaintia lähellä rajaa:

”Jos kerran liitelee vihamielinen lentoeskaaderi Imatran ja Rouhialan yli ja tipauttaa muutaman tonnin hävitystä näihin hermokeskuksiin – silloin -- --

Mutta ei ajatella sitä. Joka tapauksessa: tavattoman mielenkiintoinen maan kolkka on tällä hetkellä Vuoksenlaakso.”

Vuoksenlaakso oli sotilaallisesti tärkeä yhtäältä teräksen kaltaisten tuotteiden vuoksi ja toisaalta siksi, että yhdeksän kilometrin päähän Imatrankoskelta avattiin vuonna 1936 Immolan lentokenttä. Sieltä käsin toimi ilmavoimien Lentorykmentti 4. Vuoden 1938 lopulla ilmestyi Sotilasaikakauslehdessä artikkeli, jossa tunnistettiin ”Suomen Ruhrin” kasvava merkitys sotatarviketeollisuudelle, mutta ei esitetty mitään toimia uhkan torjumiseksi.[358]

Ville Kivimäki sanoo, että ”sotaa edeltävä aika” on tietysti jälkeen päin luotu konstruktio, sillä kukaan ei tiennyt tulevaisuuttaan. Sodan pelkoa ja odotusta kuitenkin oli ja esimerkiksi Lappeenrannassa järjestettiin ilmahyökkäyksen simulointi ja suojautumisharjoitus.[359] Ehkä niin tapahtui myös Vuoksenlaaksossa, mutta lehdistä en sitä huomannut.

Marraskuussa 1939 kerrottiin Ylä-Vuoksi -lehden jutussa Juhla reserviläisille Ylä-Vuoksen Sotilaskotiyhdistyksen järjestämänä näin:

”Viime keskiviikkona pitivät Ylä-Vuoksen Sotilaskotiyhdistys juhlan reserviläisille Lento R 4 alueella olevassa sotilaskodissa. Sali oli lipuin ja köynnöksin koristettu, ja juhlain alkaissa klo 19 täyttyi sali viimeistä sijaa myöten vieraista.

Kun Ylä-Vuoksen Sotilaskotiyhdistyksen varapuheenjohtaja rouva Lola Luostarinen oli pitänyt tervehdyspuheen lauloi reserviläisistä kokoonpantu mieskuoro res. korpr. Sulo Saaritsin johtamana ´Kaikukohon laulu maamme´, ´Suomen laulun´ ja ´Suomi armas synnyinmaamme´.”[360]

Viisi päivää myöhemmin alkoi talvisota. Lola Luostarinen toimi silloin ns. vapaan huollon tehtävässä yhdistämässä lahjoittajia ja tarvitsevia toisiinsa. Hänelle saattoi jättää yhtäältä rahaa ja tavaraa ja toisaalta avustuspyyntöjä.[361]

Talvisota vahingoitti pahasti Enso-Gutzeitin tuotantolaitoksia. Kotkassa sijaitseva Norjan saha ja valtava määrä raakapuuta tuhoutui pommituksissa, Enson ja Kaukopään tehtaat vaurioituivat. Rauhanteossa menetettiin muun muassa Enso, Rouhiala ja paljon metsää.

Sota-aika vei monet puunjalostusteollisuuden johtajat valtion palvelukseen. Enso-Gutzeitin pääjohtaja Väinö Kotilainen toimi talvisodan ja välirauhan aikaan useissa eri ministerin tehtävissä ja vuosina 1941–1942 Itä-Karjalan sotilashallintoalueen päällikkönä. Suhteet huipulle – siis Mannerheimiin – olivat suorat ja hyvät. Kotilainen oli toiminut jo sisällissodan aikana valkoisen armeijan esikunnassa etappipäällikkö Rudolf Waldenin apulaisena ja kotiutui majurina. Jatkosodan aikana hänet ylennettiin everstiksi.

Itä-Karjalan tehtävästä koitui Kotilaiselle ongelmia, sillä hän oli niiden ihmisten listalla, jotka Neuvostoliitto sodan jälkeen vaati vangittaviksi ja rangaistaviksi sotasyyllisinä. Kotilainen jäi työmatkallaan Ruotsiin ja palasi Suomeen vasta 1949. Häntä ei rangaistu, mutta aivan terävimpään talouselämän kärkeen hän ei enää palannut. Hän toimi kuitenkin vuodesta 1952 lähtien kuolemaansa saakka Rauma-Repolan johtokunnan puheenjohtajana.

Myös sotavuosina Ilmari Luostarinen oli Kotilaisen joukkueen kakkosketjua. Hän toimi jatkosodan aikana Jääsken sotilashallintopiirin päällikkönä. Piiriin kuuluivat Jääsken, Ruokolahden ja Rautjärven palautetut alueet sekä Antrea, Vuoksenranta ja Kirvu.[362]

Ennen sotaa Luostarinen ei ollut näkyvä maanpuolustuksen asioissa. Hänen saamassaan runsaassa mediahuomiossa vuosina 1928–1939 oli vain yksi suojeluskuntaan liittyvä maininta, tällainen pieni palstanpää:

” – Vuoksenniskan sk:n pistoolikouluampumakilpailut tuomari Luostarisen lahjoittamasta kiertopalkinnosta pidettiin viime lauantaina. Tulokset: 1) V. Bragge 138 pist., 2) A. Poutanen 128, 3) A. Inkeroinen 125, 4) V. Kilpiä 124, 5) U. Karvinen 124.”[363]

Lyhenne sk tarkoittaa suojeluskuntaa, ja sellainen perustettiin Vuoksenniskalle vuonna 1938, kun Imatra-Tainionkosken suojeluskunta jaettiin kolmeen osaan. Mutta Ilmarin nimeä ei näy niitä tai Jääsken ja Ruokolahden suojeluskuntaa koskevissa uutisissa. Tämä viittaa siihen, että hänellä ei ollut luottamustehtäviä suojeluskunnassa tai esiintymisiä suojeluskuntien tilaisuuksissa, sillä sellaiset Ylä-Vuoksi kyllä mainitsi tarkasti. Eikä hän näytä ottaneen osaa myöskään suojeluskuntien järjestämiin urheilutapahtumiin.

Kun Enson takaisinvaltauksen vuosijuhla järjestettiin 21.8.1942, aloitteen tekijänä oli Enson aseveljet ry, jonka puheenjohtaja luutnantti Ilmari Luostarinen toimi myös juhlatoimikunnan puheenjohtajana. Aikalaisten mukaan hän oli valmistanut monipuolisen ja korkeatasoisen ohjelman, joka toteutettiin sotilaallisella täsmällisyydellä. Hän myös luki juhlatoimikunnan marsalkka Mannerheimille lähettämän sähkeen. Paikalla olivat mm. presidentti P. E. Svinhufvud sekä kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Tanner. Myöhemmin pidetyssä kansanjuhlassa oli paikalla 7 000 ihmistä.[364]

Enson takaisinvaltauksen 1-vuotisjuhla, kuoro esiintymässä. Sen takana koristeellinen kuoroseinä, jossa valtausjuhlan vuosipäivän päivämäärät sekä havukoristelu ja asevelimiekkasymboli. Kuvaaja ei tiedossa. Imatran museot.

Ilmarin johtama Enson aseveljet ry perustettiin 5.7.1942. Yhdistyksen toimisto sijaitsi Enson puuvaraston konttorissa, ja vuonna 1943 siihen kuului 250 jäsentä.[365] 6. joulukuuta 1942 pidettiin Ensossa Suomen itsenäisyyden 25-vuotisjuhlan juhlajumalanpalvelus, jossa saarnasi pastori Arvi Valkonen. Sankarihaudoilla puhui tuomari Ilmari Luostarinen.[366] Kesäkuussa 1943 Jääsken kunnanvaltuusto nimitti Ilmarin toimikuntaan, joka ohjasi Enson jälleenrakennusta.[367]

Helsingin herrana

Sodan päätyttyä Ilmari Luostarinen johti niiden Jääsken kylien evakuointia, jotka luovutettiin Neuvostoliitolle. Vuonna 1945 hän edusti Enso-Gutzeitia ja muuta alueen teollisuutta Imatran kauppalan perustamista koskevissa neuvotteluissa; valtakunnan rajan siirryttyä myös kuntarajat piti miettiä uusiksi. Enso-Gutzeit kannatti kauppalan nopeaa perustamista ja Luostarinen korosti neuvotteluissa, ettei Kaukopään ja Tainionkosken tehtaiden väliin saanut vetää kuntarajaa.[368]

Vuonna 1945 Ilmari Luostarinen nimitettiin myös Enso-Gutzeitin johtokunnan jäseneksi ja 1947 hän muutti perheineen Helsinkiin. Johtokunnan varapuheenjohtaja hänestä tuli vuonna 1955.

Enso-Gutzeitin vuonna 1946 laaditussa organisaatiosuunnitelmassa Ilmari Luostarisen vastuulla oli kolmas osasto, lakiasiainosasto. Se puolestaan johti monia Ilmarille jo Vuoksenlaaksosta tuttuja tehtäviä, kuten urheilua, huoltotoimistoa, turvallisuustyötä, henkilöstölehteä, ammattikasvatusta, terveydenhoitoa jne.[369]

Luostarinen käytti Helsingissä paljon Vuoksenlaaksoa enemmän aikaansa puunjalostusteollisuuden ja koko työnantajaleirin järjestötoimintaan ja edunvalvontatehtäviin. Hän kuului muun muassa Suomen Työnantajain Keskusliiton hallitukseen vuosina 1946–1956 ja Puunjalostusteollisuuden Liiton hallitukseen vuosina 1946–1961 sekä toimi sen varapuheenjohtajana 1956–1961.

Olen kerännyt laajaan loppuviitteeseen sellaisia Ilmari Luostarisen elämään ja uraan liittyviä tietoja, jotka eivät ole tulleet mainituiksi muualla tässä kirjoituksessa. Viitteen ensimmäinen kappale käsittelee Ilmarin uraa ennen Enso-Gutzeitin palvelukseen tuloa, toinen hänen luottamustehtäviään muissa yrityksissä kuin Enso-Gutzeitissa ja kolmas luottamustehtäviä teollisuuden eri järjestöissä.[370]

Katsotaan vielä kahta Ilmarin sodanjälkeistä tehtävää, joita pidän kiinnostavimpina. Kiinnostavuus juontuu siitä, että nuo tehtävät kuvaavat hyvin sitä uutta toimintaympäristöä, johon Enso-Gutzeit ja Ilmari joutuivat sodan jälkeen sopeutumaan. Olisi jännittävää tietää, mitä hän tilanteesta itse ajatteli.

Ilmari Luostarinen (piippu suussa) Enso-Gutzeitin hallintoneuvoston kokouksen sihteerinä Pankakoskella kesällä 1960. Hänen vieressään ministerit Wiljam Sarjala ja Eemil Luukka. Osa valokuvasta kirjassa Ahvenainen 1992, s. 448. Kuvaaja ei tiedossa.

Helmikuussa 1946 Helsingin Sanomat julkaisi nykylukijaa hätkähdyttävän uutisen: Sosialisoimiskomitea asetettiin eilen.[371] Uutisen alussa on kuvattu hyvin komitean tehtävä: "Valtioneuvosto asetti eilen komitean tutkimaan ja suunnittelemaan sopivien elinkeinoelämän alojen mahdollista yhteiskunnan haltuun ottamista taikka muussa muodossa tapahtuvan yhteiskunnallisen vaikutusvallan lisäämistä elinkeinoelämään sekä tekemään tästä ehkä johtuvat esitykset valtioneuvostolle." Komiteaan nimitettiin oman aikansa kovia nimiä, kuten ministeri Uuno Takki puheenjohtajaksi ja jäseniksi muun muassa V. J. Sukselainen, Heikki Waris ja Väinö Leskinen. Mukana oli useita kansanedustajia ja kaksi vuorineuvosta. Ilmari Luostarisen nimitys komiteaan liittyi todennäköisesti hänen asemaansa työnantajajärjestöissä, mutta osin ehkä myös hänen kokemuksiinsa ja asemaansa valtio-omisteisen Enso-Gutzeitin johtajana.  

1930-luvun lopussa keskeisimmät valtioenemmistöiset osakeyhtiöt olivat Enso-Gutzeit, Outokumpu, Imatran voima, Veitsiluoto, Alkoholiliike, Yleisradio sekä Valtion rikkihappo- ja sulfaattitehtaat. Vuonna 1920 perustettu Valtion rikkihappo- ja sulfaattitehtaat oli nykyisen Kemiran edeltäjä, jonka tarkoitus oli taata erityisesti ruokaomavaraisuus keinolannoitetuotannon avulla.

Sodan päätyttyä tarvittiin valtion vetoapua erityisesti energiatuotannossa, sillä merkittävä osa Vuoksen vesivoimaa siirtyi Neuvostoliiton haltuun. Sosialisoimiskomitean taustalla oli kuitenkin myös ideologisia tavoitteita sodan päätyttyä Neuvostoliiton voittoon sekä useiden Itä- ja Keski-Euroopan valtioiden siirtyessä neuvostomalliseen sosialismiin.

Yksityinen metsäteollisuus pelkäsi sodan jälkeen sosialisointia eikä siksi lähtenyt suuriin hankkeisiin ja investointeihin. Tämä helpotti Enso-Gutzeitin asemaa kotimaisilla luottomarkkinoilla, mutta lisäsi huolta siitä, että jo pelkkä sosialisoimisen pelko lamaannutti Suomen taloutta.[372]

Anna Leinosen mukaan komitea oli alussa Sdp:n aloite, jota myös maalaisliitto tuki – samoin luonnollisesti SKDL. 1946 julkaistiin näiden kolmen puolueen yhteistyösopimus, jossa perusteltiin toimintaa näin:

"Se käsitys on saatava vallitsevaksi, että luonnonrikkaudet ja luontaiset raaka-ainevarat ovat olemassa koko kansaa ja sen yleistä hyvinvointia varten. Samoin on aikaisempien sukupolvien keräämiä pääomia käytettävä lähinnä yleisen edun sanelemalla tavalla. Yksityiset kapitalistit eivät saa päästä niiden turvin hyötymään, vaan on hyödyn jakaannuttava tasapuolisesti kaikkien kansalaisten osalle. Jotta suurpääoman alistaminen kansantalouden ja yhteiskunnan kokonaisetujen palvelukseen olisi mahdollista, on se tarvittavassa laajuudessa otettava yhteiskunnan tai yhteistä etua valvovien elinten hallintaan.”[373]

Sdp:n ja maalaisliiton kanta muuttui kuitenkin työn kuluessa. Sdp:n vasemmistosiiven ihmisiä siirtyi SKDL:n riveihin ja puolue reivasi itseään eroon neuvostomallin kansandemokratioista. Samoin teki maalaisliitto, joka jäi pois komitean työstä 1949. Kokoomuksen ja elinkeinoelämän edustajat jättivät komitean 1950.[374] Tynkäkomitea sai aikaan mietinnön neljän teollisuudenalan sosialisoimisesta (sokeri, tupakka, voimatalous ja puhelinliikenne), mutta hankkeet eivät edenneet. Komitean lakkautti lopulta sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus. Vaikka Sdp:n linja oli muuttunut, komiteassa puolueen edustajat hyväksyivät mietinnöt yhdessä SKDL:n kanssa.

Sosialisoimiskomitean työtä saattoi koko sen matkan porvarillisten puolueiden ja sanomalehtien voimakas kritiikki.[375] Vaikka kansallistamisen poliittinen liekki sammui, käytännössä valtion rooli teollisuudessa ja energiatuotannossa kasvoi osittain pääoman puutteen, osin sotakorvausten aikaan saaman aika- ja suorituspaineen johdosta.

Kiinnostava ja tärkeä oli myös Ilmarin jäsenyys korvausosakkeiden hallintoyhteisön valtuutettuna. Sodan päätyttyä pyrittiin tukemaan niitä, jotka olivat menettäneet omaisuuttaan alueluovutuksissa. Varoja tähän saatiin määräämällä suurimmat yritykset luovuttamaan valtiolle 20 prosenttia verotettavasta omaisuudestaan. Vero tuli maksaa joko yrityksen omilla tai muiden yritysten osakkeilla. Hallintoyhteisö hallinnoi näin kerättyä omaisuutta. Ilmari Luostarinen nimitettiin hallintoneuvostoon korvauksiin oikeutettujen valtuutetuksi, ja hänen kotipaikakseen mainittiin Vuoksenlaakso (Jääski).[376] Sitä en tiedä, toimiko hän valtuutettuna ennen muuta Enso-Gutzeitin ja sen rajan taakse jääneen omaisuuden puolesta, vai laajemmin alueen asukkaiden.

Ilmari Luostarisen julkisuus sodan jälkeisessä lehdistössä oli korkeassa asemassa olevan yritysjohtajan julkisuutta. Vuoksenlaaksossa Ilmari oli usein lehtikuvissa luonteva, hymyilevä ja piippu suussa. Helsingissä kuviin tulee vakavuutta ja pönötystä. Vuoksenlaakson hiihtävästä humoristista tulee Helsingin herra.

Uutisissa mainitaan hyvin usein Ilmarin nimityksiä erilaisiin luottamustehtäviin ja hänen jäsenyytensä Enso-Gutzeitin johtokunnassa. Pääosin kyse oli pikku-uutisista ja maininnoista, mutta väliin Ilmari näkyi myös kuvissa. Alla herralle sopivaa julkisuutta kolmen kuvan verran:

Helsingin Sanomat 17.11.1961, s. 7. Joukko talouselämän johtomiehiä tutustumassa Invalidisäätiön sairaalan ja ammattikoulun toimintaan. Kuvassa sairaalan lastenosasto.[377] Kuvaaja ei tiedossa.

Helsingin Sanomat 6.7.1963 s. 5. Enso-Gutzeit tilasi Wärtsilä-yhtymältä viisi moottorirahtialusta ja Yhtyneet Paperitehtaat kaksi. Enson puolelta allekirjoitustilaisuudessa olivat paikalla johtokunnan jäsen, varatuomari Ilmari Luostarinen sekä diplomi-insinööri Lauri Alanko. Juttu julkaistiin HS:n uutisetusivulla.[378] Kuvaaja ei tiedossa.

Enso-Gutzeit Osakeyhtiön ja Kotkan kaupungin johtajistoa solmimassa sopimusta Norskan ja Hietasen maa-alueiden sekä Hietasen ja Portunlahden vesialueiden vuokraamisesta. Pöydän ääressä Kotkan kaupungin karttaa tutkimassa vuorineuvos (William) Lehtinen ja kaupunkineuvos K. R. Lindgrén. Ilmari Luostarinen seisomassa vasemmalla. Kuvaaja: Pietinen 1957. Lusto – Suomen Metsämuseo.[379]

Muutakin kiinnostavaa osui noihin vuosiin. Ilmari muun muassa nimitettiin komiteaan, joka selvitti Saimaan kanavan käyttömahdollisuuksia Neuvostoliiton tekemän tarjouksen pohjalta[380] ja hän oli mukana uusien voimalaitosten rakentamisohjelmassa. Huhtikuussa 1946 Luostarinen puhui Suomen ulkomaankauppaliiton vuosikokouksessa ja arvioi, että rakenteilla olevien tai suunniteltujen kymmenen voimalan rakentaminen kestää 4–5 vuotta, ja vasta sen ajan loppupuolella voitiin odottaa voiman saantiin tuntuvaa helpotusta. Tilaisuudessa oli paikalla myös tasavallan presidentti J. K. Paasikivi.[381]

Ainakin kerran Ilmarin nimi nousi lehteen siksi, että hän toimi Enso-Gutzeitin hallintoneuvoston sihteerinä: Varatuomari Ilmari Luostarinen tiedotti vuonna 1963 sihteerin ominaisuudessa, että Helsingin Sanomain uutinen Enso-Gutzeit Oy:n pääjohtajan palkan korottamisesta ei pitänyt paikkaansa. Hallintoneuvosto ei ole käsitellyt asiaa eikä miltään taholta ole tästä esitystä tehty. Ilmari siis toimi sihteerinä ollessaan samaan aikaan johtokunnan varapuheenjohtaja.[382]

* * *

Ilmari Luostarinen jäi eläkkeelle Enso-Gutzeitin johtokunnan varapuheenjohtajan tehtävästä vuoden 1963 lopussa. Hän kuoli keväällä 1974 yksitoista vuotta puolisonsa Lolan jälkeen.

Kirjoitin tämän juttusarjan ensimmäisessä osassa Muutama tuhat tavallista Luostarista, että Luostarisiin ei kuulu kovin paljon perheitä, joihin olisi kasaantunut periytyvää aineellista, sosiaalista tai tiedollista pääomaa – tai niitä kaikkia. Ilmari Luostarisen sukuhaarassa näin kuitenkin tapahtui.

Hänen vanhempansa Olli ja Maria (os. Mykkänen) asuivat Lapinlahdella. Luostaristen sukukirjassa mainitaan, että Olli hoiti räätälin työn ohessa myös siltavoudin tehtävää. He saivat seitsemän lasta, joista yksi kuoli nuorena. Lapset koulutettiin ja he kaikki avioituivat, mutta kaikki eivät saaneet omia lapsia. Tytöistä yksi meni naimisiin kanttorin ja toinen kauppaedustajan kanssa. Pojista yhdestä tuli maanviljelijä, ja Ilmarin me tiedämme. Yksi veljeksistä, Onni Vilho, esiteltiin jo sarjan ensimmäisessä osassa. Myös hän teki uransa metsäteollisuuden palveluksessa ja sai metsäneuvoksen arvon.

Ilmarin ja Lolan lapsista Maijan koulutusta ja ammattia en tiedä, mutta poika Ville oli sukukirjan mukaan diplomi-insinööri, joka toimi rakennusalalla. Hänen lapsistaan Risto on myös rakennusalalla työskentelevä diplomi-insinööri ja Jukka oikeustieteen kandidaatti, joka on toiminut isoisänsä tapaan asianajajana. Jukka avioitui Päivin (os. Sipilä) kanssa, jonka tapasimme jo juttusarjan ensimmäisessä osassa. Päivi Luostarinen teki näkyvän uran ulkoasiainhallinnossa ja toimi mm. Suomen Lontoon-suurlähettiläänä.[383]

Entä miten kävi Vuoksenlaaksolle?

Sodan tuloksena teollisuusalue jakautui kahteen osaan, ja Ensosta tuli Svetogorsk. Amerikkalainen tahti säilyi kaupungissa ainakin niin, että yhdysvaltalainen jättiyritys International Paper osti vuonna 1998 Svetogorskin hienopaperi- ja kartonkikoneet.[384]

Raja Neuvostoliittoon alkoi raottua 1970-luvun alussa Svetogorskin paperitehtaan massiivisella kunnostushankkeella, jonka urakoi suomalaisvenäläinen Finstroi-yritys. Finstroin aikaan kävi parhaimmillaan jopa yli tuhat ihmistä Imatralta päivittäin töissä Svetogorskissa. Imatra alkoi käyttää ”kaksoiskaupungin” käsitettä: sodan erottamat Vuoksenlaakson osat oli tarkoitus yhdistää samaksi talousalueeksi. Yhteistyö Imatran ja Svetogorskin välillä oli tiivistä myös koulutuksen ja kulttuurin alueella. Oli leirikouluja, oppilasvaihtoa ja kulttuuritapahtumia.[385]

Sitten tuli väliin jälleen sota, nyt Venäjän hyökkäys Ukrainaan.

Sarjan seuraava osa kuvaa suomalaisen mediajulkisuuden muutoksia itsenäisyyden aikana kolmen Luostarisen kautta: Toivon, Heikin ja Vertin.

---------------------

VIITTEET

[1] Ylä-Vuoksen teollisuusalue. 05.09.1936 Ylä-Vuoksi no 69 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[2] Erkki Ilmarin (1902–1945) alkuperäinen nimi oli Erkki Ilmari Lehtonen. Hän työskenteli toimittajana ja kirjailijana.

[3] Suomen Ruhrilta. 30.11.1935 Suomen Kuvalehti no 48 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1856.

[4] Kts. esim. Vuoksenlaakso. 12.12.1935 Kansan Työ no 286 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[5] Ahvenainen, Jorma. Enso-Gutzeit Oy 1872–1992, II vuodet 1924–1992. Gummerus, Jyväskylä 1992. 1930-luvun lopussa oli suunnitelmia laajentaa teollisuusaluetta Vuoksen rantaa etelään Antreaan saakka, josta olisi tullut Vuoksenlaakson teollisuuskeskuksen eteläisin piste. Martti Jukola. Paikan päältä ja matkan varrelta. 01.06.1937 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 111.

[6] Karjala teollistuu. 17.06.1938 Talouselämä no 24 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 584.

[7] Toimittajat yrittivät havainnollistaa tehtaiden ja niiden laitteiden suurta kokoa monin tavoin. Lapin Kansan nimimerkki Olli-Pekka kirjoittaa Kaukopään tehtaan lipeäkattiloista, että jos yksi mies alkaisi täyttää kattiloita ja pudottaisi niihin litran lipeäseosta minuutissa, valmista tulisi vasta kolmannen sukupolven aikana. Kattilat saisi siis täyteen pojanpoika. Pakinaa 21.03.1936 Lapin Kansa no 33 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1.

[8] Suomen Ruhrilta 30.11.1935 Suomen Kuvalehti no 48 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Kuva s. 1865, kuvatekstiin lainattu virke s. 1855.

[9] Varatuomari O. I. Luostarinen 40-vuotias. 01.06.1934 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 10. Muutokseen saattoi vaikuttaa se, että Enso-Gutzeitin nuorempi polvi tapasi käyttää kokonaisia suomenkielisiä etunimiään. Alkukirjaimet jäivät varttuneemman polven, kuten V. A. Kotilaisen ja A. K. Cajanderin käyttöön. Ilmari Luostarisen vanhempi veli Onni Vilho käytti nimeä O. V.

[10] Kotilaisen oltua kymmenen vuotta yhtiön toimitusjohtajana Enso-Gutzeitin henkilöstölehti julkaisi pääkirjoituksen, jossa onnitellaan häntä ja kerrotaan laajasti myös yhtiön sosiaalisen työn saavutuksista. Kotilaisen aloitteesta oli saatu aikaan, lehti kertoi, mm. asunto-olojen kehittäminen omakotijärjestelmän kautta, nuoriso-opisto, huoltokonttorin ja tapaturmansuojelutyön kehittäminen, huoltotoimiston perustaminen jne. Lehden päätoimittaja Ilmari Luostarinen on ehkä tiennyt, mistä pomo pitää. Vuosineuvos V. A. Kotilainen 10 vuotta yhtiön toimitusjohtajana. 01.03.1934 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1–2.

[11] Häggman, Kai. Metsän tasavalta. Suomalainen metsäteollisuus politiikan ja markkinoiden ristiaallokossa 1920–1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, s. 17–18. Cajander kuului edistyspuolueeseen ja johti Enso-Gutzeitin hallintoneuvostoa vuosina 1931–1943.  Hänen edeltäjänsä hallintoneuvoston puheenjohtajana vuosina 1920–1931 oli kokoomuksen P. E. Svinhufvud.

[12] Samantyyppiseen ratkaisuun päätyi Laatokka-lehti vuonna 1928, kun piti saada kumpikin Ilmari samaan pieneen uutiseen. Toisen kerrottiin olevan Viipurista ja toisen Sortavalasta 10.01.1928 Laatokka no 3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Otsikoton juttu sivulla kaksi viidennen palstan alalaidassa.

[13] Enso-Gutzeitin henkilöstölehti ilmestyi vuosina 1930–1939 kahdella nimellä. Vuodesta 1930 vuoteen 1933 Enso-Gutzeit. Enso-Gutzeit Osakeyhtiön henkilöjulkaisu ja siitä eteenpäin Enso-Gutzeit-Tornator Henkilöjulkaisu.

[14] Kts. esim. Häggman 2006, s. 207 ja 220.

[15] Puunjalostusteollisuus oli lakonmurtotoiminnan, Yhtymä Vientirauhan, organisoija ja tärkein rahoittaja. Saha- ja paperiteollisuus maksoi noin 75 prosenttia kustannuksista, lopusta huolehtivat metalliteollisuus, varustamot ja lastauttajat. Vientirauhan listoilla oli parhaimmillaan tiedot 34 000 lakonmurtajasta ja sillä oli tiiviit yhteydet suojeluskuntiin ja Etsivään keskuspoliisiin. Sen asema oli laillinen ja laajat porvarilliset kansalaispiirit kannattivat sen toimintaa. Häggman 2006, s. 218–219.

[16] Häggman 2006, s. 37.

[17] Emt. s. 228.

[18] Emt. s. 41–42.

[19] Emt. s. 46.

[20] Huhtanen, Kerkko. Patruunat liikunnan asialla : liikunta osana teollisuuden sosiaalitoimintaa Suomessa ja Jämsänkoskella 1920-1970-luvuilla :: JYX. Liikunnan yhteiskuntatieteiden pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto 2014, s. 38 ja 62.

[21] Emt. s. 62.

[22] Häggman 2006, s. 18.

[23] Emt. s. 225.

[24] Huhtanen 2014, s. 38.

[25] Häggman 2006, s. 53–55.

[26] Emt. s. 207–209.

[27] Emt. s. 208–209.

[28] Emt. s. 209.

[29] Emt. s. 200.

[30] Emt. s. 225–226. Tietoja antoivat myös mm. nimismiehet. G. A. Serlachiuksen tehtaiden musta lista on säilynyt. Siinä on 649 nimeä, jotka jaettiin luotettavuudeltaan kahdeksaan eri ryhmään. 1930-luvun lopulla olivat asiat Mäntässä Häggmanin mukaan hyvin, sillä poliittisesti luotettavien työläisten luokkaan 1 kuului 181 työläistä, mutta luokkiin 7 ja 8 ei ketään.

[31] Omakotitontit annettiin Kaukopäässä ensin vuokralle viideksi vuodeksi ja vasta osoitettuaan talonsa ”kunnolleen ja asianmukaisesti rakennetuksi” työläisperhe sai ostaa tontin omaksi. Kts. Ilmari Luostarinen. Asutus- ja sosiaalinen toiminta Kaukopäässä. 01.10.1935 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 136.

[32] Häggmanin (2006, s. 209–210) mukaan puunjalostusteollisuuden matalaan järjestäytymisasteeseen oli yhtenä syynä se, että yhtiöt palkitsivat ammattiliittoon kuulumattomia työläisiään. Työntekijä sai joulukuussa kymmenen prosentin ylimääräisen palkkion, jos hän ei vuoden aikana kuulunut ay-liikkeeseen. Kauppaneuvos Rafael Haarla toi tämän innovaation Yhdysvalloista Suomeen, ja monet yritykset käyttivät sitä hyvällä menestyksellä. Nämä ”kymmenen prosentin miehet” sitoutuivat myös siihen, että he tulevat työhön mahdollisen lakon puhjetessa. Sopimuksista tuli joillakin tehtailla varsin suosittuja 1930-luvulla.

[33] Häggman 2006, s. 227.

[34] Emt. s. 228.

[35] Emt. s. 226–228.

[36] Emt. s.192.

[37] Emt. s. 181.

[38] Huhtanen 2014, s. 33.

[39] Emt. s. 192–193.

[40] Rautavirta, Kaija. Ammattientarkastaja Vera Hjelt ja ravitsemusvalistus osana työsuojelua. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 1/2018, s. 61 content.

[41] Kettunen, Pauli. Työväenkysymyksestä henkilöstöpolitiikkaan. Liiketoiminnan sosiaalinen ulottuvuus – tapaus Partek. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2018, s. 201 content.

[42] Tornator Oy:n huoltotoiminnasta. Tuom. Luostarisen antamia mielenkiintoisia tietoja. 12.01.1933 Ylä-Vuoksi no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2. Ylä-Vuoksen haastattelema Luostarinen kertoo ensin turvallisuustoiminnan aloittamisesta Tainionkoskella ja sitten huoltokonttorista, jollaista ei Tainionkoskella aikaisemmin ollut:

”Huoltokonttorin tärkeimpänä tehtävänä on huolehtiminen jäsentensä säännöllisten menojen, kuten verojen, vakuutusmaksujen y.m. suorittamisesta. Tätä varten oikeuttaa jäsen Huoltokonttorin nostamaan jokaisessa tilissä määrätyn osan palkastaan, näin tulee maksu kerätyksi pitkin vuotta eikä sen suoritus tunnu siten niin raskaalta kuin jos se menisi yhtäkkiä muutaman kuukauden palkasta.”

Jäsen voi myös tehdä säästöjä, ylimääräisiä talletuksia. Tämän Huoltokonttori tekee ilman palkkiota ja maksaa varoista saman koron kuin valtion postisäästöpankki. Huoltokonttori voi myös antaa jäsenelleen lainaa, ensimmäisenä vuonna korkeintaan kuukauden palkkaa vastaavan summan.

[43] Huoltokonttorit. 01.01.1930 Enso-Gutzeit : Enso-Gutzeit osakeyhtiön henkilöjulkaisu no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 13.

[44] 01.04.1933 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 1-2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 43.

[45] Vauhkonen, Jussi. ELATUKSESTA ELÄKKEESEEN: VANHUUDENTURVA SUOMALAISESSA TYÖNANTAJAPOLITIIKASSA TYÖELÄKEJÄRJESTELMÄN RAKENTAMISEEN SAAKKA. Väitöskirja, politiikan ja talouden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto 2016, s. 55–56.

[46] Häggman 2006, s. 190.

[47] Vauhkonen 2016, s. 55–56.

[48] Huhtanen 2014, s. 163.

[49] Ilmari, Erkki. Kaukopää. Teollisuusromaani. Gummerus, Jyväskylä 1935, s. 198–200. Käytössä on ollut kirjan toinen, kuvittamaton painos.

[50] Rautavirta 2018.

[51] Raiskio, Kaj Tapani. Henkilöstön johtaminen Valkeakosken tehdasyhteisössä Rudolf ja Juuso Waldenin aikakaudella 1924–1969. Historian ja etnologian väitöskirja, Jyväskylän yliopisto, 2012. Jyväskylä Studies in Humanities 193, s. 109; Huhtanen 2014 s. 64.

[52] Huhtanen 2014, s. 64.

[53] Raiskio 2012, s. 128.

[54] Teollisuuslehti (tai Suomen Teollisuuslehti) oli teollisuusyritysten jo vuonna 1882 ilmestymisensä näytenumerolla aloittanut tiedon jakamisen ja yhteydenpidon väline sekä alan intressit esiin tuova aikakauslehti. Kts. esim. 13.12.1882 Suomen Teollisuuslehti no 0 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[55] Vauhkonen 2016, s. 56–57.

[56] Mikko Toivanen. Saha puhuu universaalia kieltä – suomalaisen metsäosaamisen viennillä maailmalle on pitkät perinteet ja synkät seuraukset - Voima 17.11.2025.

[57] Kivimäki, Ville. Sodan synnyttämä maakunta (1936–1952). Teoksessa Rajamaakunta. Etelä-Karjalan historia II. Toim. Jyrki Paaskoski ja Anu Talka. Etelä-Karjalan liitto, Lappeenranta 2019, s. 283–284.

[58] Ahvenainen 1992 s. 337. Kaukopään rakentamisesta s. 332–340.

[59] 01.10.1935 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Henkilöstölehden Kaukopää-erikoisnumero, s. 125.

[60] Kivimäki 2019, s. 285.

[61] Kivimäki 2019, s. 283.

[62] Tikka, Marko. Maailmansodan, laman ja kasvun vuodet (1913–1936). Teoksessa Rajamaakunta. Etelä-Karjalan historia II. Toim. Jyrki Paaskoski ja Anu Talka. Etelä-Karjalan liitto, Lappeenranta 2019, s. 202–203.

[63] Kivimäki 2019, s. 283.

[64] Emt. s 283.

[65] Emt. s. 283.

[66] 01.12.1930 Enso-Gutzeit : Enso-Gutzeit osakeyhtiön henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 69–70.

[67] Varatuomari O. I. Luostarinen 40-vuotias. 01.06.1934 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 10.

[68] Sanomalehdet eivät olleet juuri kiinnostuneita Luostarisen roolista tarkastustoiminnan kehittämisessä, vaan huoltotoiminnan. Tämä on ymmärrettävää, sillä tarkastustoiminta suuntautuu yhtiössä sisäänpäin, sosiaalityö ulospäin, ja sen myös haluttiin näkyvän. Poikkeus oli Karjala-lehden Spectatorin juttu Jättiläisen aivot vuonna 1932. Siinä toimittaja kiertää Enso-Gutzeitin pääkonttorin jokaisen osaston läpi ja poikkeaa myös Ilmarin johtamassa tarkastus- ja huoltotoimistossa. Huomio on tarkastustoiminnassa: epäsäännöllisyyksiä ja vajauksia ei ole löytynyt, vaikka piiriesimiehet käsittelevät kymmeniä miljoonia 03.11.1932 Karjala no 300 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 6.

[69] Hoving, Victor. Enso-Gutzeit Osakeyhtiö 1872–1958 II. Otava, Helsinki 1961, s. 551–552. Suunnitelman toteuttamisesta kts. esim. Ilmari Luostarinen. Huoltotoiminnan järjestely ja toimintamuodot Enso-Gutzeit Osakeyhtiössä. 20.01.1932 Teollisuuslehti no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 37–39.

[70] Hoving 1961, s. 552. Hoving käyttää Enso-Gutzeitin sosiaalisen toiminnan esittelyyn lähes 50 sivua (s. 544–592), kun vuonna 1992 julkaistusta Jorma Ahvenaisen teoksesta aihepiiri puuttuu lähes täysin. Osasyy voi olla se, että Hoving teki hyvin läheistä yhteistyötä Ilmari Luostarisen kanssa ja kiittää tätä loppusanoissaan (s. 793): ”Johtokunnan varapuheenjohtaja, varatuomari Ilmari Luostarinen on myös ollut minulle hyvin arvokkaana apuna ja neuvonantajana. Aivan erikoisesti pyydän kiittää häntä – yhtymän ensimmäistä sosiaalijohtajaa ja sen sosiaaliosaston organisoijaa – siitä mielenkiinnosta ja silmälläpidosta, jota hän on osoittanut historiateokseni sosiaalisia oloja käsittelevää lukua kohtaan.” Toisaalta voi ajatella, että 1990-luvulla yritykset olivat siirtyneet aikaan ja ajattelutapaan, jossa sosiaalista vastuullisuutta ei enää arvostettu niin paljon kuin ennen. Enso-Gutzeitin 1930-luvun henkilöstölehdessä aihepiiri oli esillä hyvin laajasti, ja myös pääjohtaja Väinö Kotilainen korosti sen merkitystä omissa puheenvuoroissaan. Vuonna 1937 ilmestyneessä lehden juhlanumeron kirjoituksessa Enso-Gutzeit-Tornator yhtymän asema on vahva – sanoo vuorineuvos V. A. Kotilainen pääjohtaja käsittelee ensin yhtymän taloudellista menestystä ja teknistä kehitystä, mutta käyttää viimeiset kappaleet sosiaalityön esittelyyn. Hän korostaa erityisesti omakotirakentamisen tukemista sekä eläkelaitosten perustamista. 01.08.1937 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto s. 7–8.

[71] Kettunen 2018, s. 78–79.

[72] TST (Työväen Sanomalehtien Tietotoimisto) oli vuonna 1919 perustettu Sdp:n lehdistön uutis- ja tietotoimisto, joka välitti lehdille uutisia ja artikkeleita. Turvallisuustyön alkuvaihetta kuvataan seikkaperäisesti myös jutussa Tapaturmien ehkäiseminen. Enson tehtailla järjestetty sitä varten erikoisia toimikuntia. 16.11.1929 Ylä-Vuoksi no 46 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[73] Turvallisuustoiminta Enso-Gutzeit O.Y:ssä on hyvässä vauhdissa. 09.02.1931 Savon Työmies no 16 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[74] 01.12.1933 Tapaturmasuojelu : Suomen teollisuudenharjoittajain keskinäisen tapaturmavakuutusyhdistyksen julkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 31. Tapaturmasuojelu-lehti ilmestyi neljä kertaa vuodessa.

[75] Luostarisen mukaan jokaisen tapaturman jälkeen etsittiin sen syy ja pantiin välittömästi toimeen keinot, joilla sen tapahtuminen uudelleen voitiin estää. Ensosta ja sen huoltotoiminnasta. Nähtyä ja kuultua. 02.11.1933 Ylä-Vuoksi no 44 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[76] Enso-Gutzeit Oy, Enson tehtaiden turvallisuustoimikunta | Imatran museot | Finna.fi.

[77] Ahvenainen 1992, s. 319–320.

[78] Ahvenainen 1992, s. 449 ja 311.

[79] V. A. Kotilainen 50-vuotias. 23.02.1937 Kauppalehti no 44 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[80] 50-vuotias. Vuorineuvos V. A. Kotilainen. 24.02.1937 Helsingin Sanomat no 53 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 6.

[81] Yhtiöiden historiasta kts. esim. Huomattava teollisuusjuhla. 29.08.1937 Teollisuuslehti no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 212–216.

[82] Ensiapukurssit metsäpuolella 01.12.1930 Enso-Gutzeit : Enso-Gutzeit osakeyhtiön henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 74; Ensiapu hukkumistapauksissa 01.04.1932 Enso-Gutzeit : Enso-Gutzeit osakeyhtiön henkilöjulkaisu no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 29. Kursseilla opetettiin myös keinotekoista hengitystä (tekohengitystä), minkä Luostarinen arveli olevan myös tehdaspuolen sähkömiehille erittäin hyödyllinen taito. Kertonee jotakin sähkötöiden vaaroista.

[83] enso | Hakutulokset | Finna.fi.

[84] Safety First -ohjelman toimeenpanosta kts. myös Hoving 1961, s. 554–555; Raiskio 2012, s. 108–118 ja Forelius, Sinikka. Valistuksen voimalla työtapaturmia vastaan. Työväensuojelu- ja huoltonäyttely teollisuustyöntekijöiden valistajana. Sosiaalipolitiikan pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2003, s.  29–31 gradu varmuus.pmd. Luostarinen kirjoitti itse Enso-Gutzeitin henkilöstölehteen aiheesta mm. jutun otsikolla Havaintoja tapaturmista ja niiden syistä Enso-Gutzeit Osakeyhtiön teollisuuslaitoksilla. 01.04.1932 Enso-Gutzeit : Enso-Gutzeit osakeyhtiön henkilöjulkaisu no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3–4.

[85] Tapaturmaehkäisyviikko Ensossa ja Tainionkoskella. 05.05.1936 Ylä-Vuoksi no 34 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[86] Forelius 2003, s. 40–42.

[87] Enson tehtaitten liikenneosasto kunnostautuu tapaturmanehkäisytyössä. 07.06.1934 Ylä-Vuoksi no 23 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[88] Tapaturmat metsä- ja uittotöissä 01.06.1930 Enso-Gutzeit : Enso-Gutzeit osakeyhtiön henkilöjulkaisu no 3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 48-51; Järjestys ja puhtaus tehtaissa. 01.09.1931 Enso-Gutzeit : Enso-Gutzeit osakeyhtiön henkilöjulkaisu no 3-4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 34-35; Havaintoja tapaturmista ja niiden syistä Enso-Gutzeit Osakeyhtiön tehdaslaitoksilla 01.04.1932 Enso-Gutzeit : Enso-Gutzeit osakeyhtiön henkilöjulkaisu no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3-4; Vertailua tapaturmista Enso-Gutzeit Osakeyhtiön ja Tornator O.Y:n välillä. 01.04.1933 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 1-2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2–3.

[89] Havaintoja tapaturmista ja niiden syistä Enso-Gutzeit Osakeyhtiön teollisuuslaitoksilla. 01.04.1932 Enso-Gutzeit : Enso-Gutzeit osakeyhtiön henkilöjulkaisu no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3–4.

[90] Enso-Gutzeit Osakeyhtiön järjestämät kilpakirjoitukset henkilöjulkaisuaan varten. – Palkinnot jaettu. 29.12.1933 Ylä-Vuoksi no 52 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[91] 01.12.1933 Tapaturmasuojelu : Suomen teollisuudenharjoittajain keskinäisen tapaturmavakuutusyhdistyksen julkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Ilmari Luostarisen haastattelu on sivuilla 2–4 ja hänen kirjoituksensa Tapaturmat metsä- ja uittotöissä sivuilla 14–15. Kts. myös 01.12.1931 Tapaturmasuojelu : Suomen teollisuudenharjoittajain keskinäisen tapaturmavakuutusyhdistyksen julkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Tapaturmasuojelu julkaisi uudelleen Luostarisen Enso-Gutzeitin henkilöstölehdessä 1.9.1931 julkaiseman artikkelin Järjestys ja puhtaus tehtaissa, s. 12–13. Lehti sanoi artikkelin juontuvan ”suuresta tehdasolojen tuntemuksesta ja tapaturmatilastojen tutkimuksesta”.

[92] Tapaturmaehkäisyviikko Ensossa ja Tainionkoskella. 05.05.1936 Ylä-Vuoksi no 34 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2. Kts. myös Tapaturmaehkäisyviikon aikana järjestetyissä elokuvissa Ensossa ja Tainionkoskella kävi noin 3,500 katsojaa. 12.05.1936 Ylä-Vuoksi no 36 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[93] 01.09.1939 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 136.

[94] Paulasto, Pentti. Henkilöstölehdet ja yhteisöjen sisäisen viestinnän kehittyminen. Teoksessa Pirjo von Hertzen, Elina Melgin ja Leif Åberg (toim.). Vuosisata suhdetoimintaa. Yhteisöviestinnän historia Suomessa. Otava, Helsinki 2012, s. 103.

[95] Katsauksia historiaan: Näyteikkunat osa 2 - Tovari. Kyseessä on Joensuussa ja Porissa toimivan markkinointitoimisto Tovarin blogi.

[96] Paulasto 2012, s. 103.

[97] Ylä-Vuoksi esitteli huhtikuussa 1930 Enso-Gutzeit -nimistähenkilöstölehteä, josta oli silloin ilmestynyt kaksi numeroa. Tavoitteena oli saada se ilmestymään joka toinen kuukausi Suomen Kuvalehden kokoisena ja 24-sivuisena. Se jaettiin ilmaiseksi kaikille yhtiön vakinaisessa palveluksessa oleville noin 10 000 ihmiselle. Lehden vastaava toimittaja oli yhtiön huolto- ja tarkastustoimiston päällikkö varatuomari O. I. Luostarinen. Enso-Gutzeit Osakeyhtiöllä oma lehti. 09.04.1930 Ylä-Vuoksi no 14 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[98] Nykyisin työn teettäjä tarkoittaa tahoa, joka ostaa palvelun tai työsuorituksen joltakin yritykseltä tai ihmiseltä ilman, että olisi työnantajana vastuussa lakisääteisistä velvollisuuksista, kuten työnantajamaksuista.

[99] 01.01.1930 Enso-Gutzeit : Enso-Gutzeit osakeyhtiön henkilöjulkaisu no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[100] Aino Niskanen. Väinö Vähäkallion arkkitehtuuria Enson teollisuusyhteiskunnassa. Teoksessa Arponen, Antti O. & Miettinen, Reijo. Enso.Jääsken pitäjän teollisuuskeskuksen elämää 1800-luvulta syksyyn 1944. Karjalan kirjapaino 2002, s. 75.

[101] Aino Niskanen. Väinö Vähäkallion arkkitehtuuria Enson teollisuusyhteiskunnassa. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s. 72–83. Niskanen on työskennellyt arkkitehtuurin historian professorina Aalto-yliopistossa. Myös hänen väitöskirjansa käsittelee Vähäkallion työtä: Väinö Vähäkallio ja hänen toimistonsa: arkkitehdin elämäntyö ja verkostot. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston tutkimuksia 22, Espoo 2005.

[102] 01.12.1933 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[103] 01.09.1934 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[104] Vuonna 1932 julkaistiin henkilöstölehdessä työmies J. Töllikön kirjoitus otsikolla Onko turvallisuustoiminnalla merkitystä? Töllikkö viittaa samoihin epäilyksiin kuin M. N. turvallisuustoimikuntia perustettaessa: Kannattaako toimintaa aloittaa, kun siitä on hyötyä ainoastaan työnantajille? Töllikkö sanoo, että kannatti. Toiminta oli ollut vilkasta ja asiallista, kaikki vakavat tapaturmat tutkittiin ja tehtiin parannuksia. Työpaikkoja siistittiin, turhat esineet ja roskakasat poistettiin ja suojalaitteita laitettiin paikoilleen. Töllikkö antaa kauniin kiitoksen insinööri Kolholle ja varatuomari Luostariselle, jotka ”ovat olleet koko tämän toiminnan sieluina”. Kirjoittaja sanoo kuitenkin lopuksi, että työtehon nousu ja sitä seurannut kiire ja ammattitaidottoman työvoiman käyttö vetää toiseen, tapaturmia lisäävään suuntaan. 01.12.1932 Enso-Gutzeit : Enso-Gutzeit osakeyhtiön henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 97–98.

[105] 01.04.1933 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 1-2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2. Kts. myös Kotipuutarhakilpailutjärjestää Enso-Gutzeit Osakeyhtiö Enson asutusalueella. 27.04.1933 Ylä-Vuoksi no 17 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1; Kotipuutarhakilpailussa 110 osanottajaa. 01.09.1935 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 93.

[106] Enson tehtaitten siirtolakasvitarhan ja Jääsken maatalouskerhoyhdistyksen tuotteiden näyttely Enson Kuvanäyttämöllä. 21.09.1933 Ylä-Vuoksi no 38 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Enson tehtaitten tämänkesäiset puutarhakilpailut. 20.09.1934 Ylä-Vuoksi no 38 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2;  Ruokolahden maatalouskerhoyhdistyksen vuosikokous 04.04.1935 Etelä-Saimaa no 39 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4; Jääsken maatalouskerhoyhdistyksen vuosikokous. 31.03.1932 Kansan Työ no 73 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 6.

[107] Mauno Nevalainen. Terveyshuollon ja sairashoidon järjestelystä Enson ja Tainionkosken tehdasyhdyskunnissa. 01.03.1936 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 11–13.

[108] Enson sairaalan laajentaminen. 07.06.1934 Ylä-Vuoksi no 23 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3; Kts. myös Enso-Gutzeit-Tornator yhtymän yhteiskunnallisesta huoltotoiminnasta. 05.09.1936 Ylä-Vuoksi no 69 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 10.

[109] Sama kuva on myös arkistojen, kirjastojen ja museoiden yhteisessä Finna-palvelussa parempilaatuisena: Enso terveyshuoltolautakunta | Hakutulokset | Finna.fi.

[110] Patruunat liikunnan asialla : liikunta osana teollisuuden sosiaalitoimintaa Suomessa ja Jämsänkoskella 1920-1970-luvuilla :: JYX.

[111] Huhtanen 2014, s. 165.

[112] Maanpuolustuksen näkökohtien painoarvosta kertoo se, että Yhtyneiden Paperitehtaiden hyvin laajaksi paisuneen liikuntatoiminnan lähtölaukaus sananmukaisesti ammuttiin vuonna 1924, kun yhtiö järjesti ensimmäisen kerran tehtaidensa väliset ampumakilpailut. Yhtiön tehdasyksiköiden mestaruudesta ja kenraali Waldenin lahjoittamasta kiertopalkinnosta kilpailivat ensisijaisesti Jämsänkosken, Myllykosken ja Simpeleen tehtaiden suojeluskuntalaiset.  Ampumaurheilun arvostusta Yhtyneissä kuvastaa Huhtasen (2014, s. 85) mukaan sekin, että vuonna 1935 ensimmäisen kerran jaetut yhtiön ampumamestaruusmitalit olivat kultaa, kun muissa urheilulajeissa mestareiden oli tyydyttävä kullattuihin hopeamitaleihin.

[113] Oili Tolvanen. Yli-insinööri Lassi Parkkinen | HS.fi 16.10.1994. Huhtasen (2014 s. 170–171) mukaan urheilutausta edisti Yhtyneiden Paperitehtaiden palvelukseen pääsemistä, yhtiön järjestämän ammattikoulutuksen saamista ja pysyvän työpaikan löytämistä sen tehdasyksiköistä. Tehdasyhdyskuntien seurojen johtotehtäviin osallistuminen tarjosi työntekijöille myös mahdollisuuden hankkia yhtiön johdon arvostamaa johtamistaidon koulutusta. Se loi edellytyksiä ammattiuralla ja yhtiön johdossa etenemiseen.

[114] Huhtanen 2014, s. 105–106.

[115] Antti O. Arponen. Radiolegenda Martti Jukola. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s. 126–129.

[116] Antti O. Arponen. Maailman suurin hiihtokilpailu. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s. 366.

[117] ”Suomen Ruhrin” panos ammattijärjestöjen voimiin on jatkuvasti huomattavassa kasvussa. SAK:n järjestäjä V. Valander kertoo kiertokäynniltään Vuoksenlaaksossa. 29.06.1938 Suomen Sosialidemokraatti no 171 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1–2.

[118] Huhtanen 2014, s. 96.

[119] 15.08.1939 Ylä-Vuoksi no 89 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[120] 01.04.1932 Enso-Gutzeit : Enso-Gutzeit osakeyhtiön henkilöjulkaisu no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[121] 01.03.1934 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[122] 07.03.1939 Ylä-Vuoksi no 27 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[123] Suomen Latu tehostaa kansanurheilutoimintaansa Sivu 7 | 17.12.1951 | Helsingin Sanomat. Ilmari Luostarinen valittiin vuosikokouksessa edelleen järjestön hallituksen puheenjohtajaksi. Samalla sivulla Radio-ohjelma-osiossa kerrotaan, että tiistaina 17.12. klo 20.10 lähetetään kymmenen minuutin ohjelma nimeltä Latu. Siinä Ilmari keskustelee maanviljelijä Lars Eklundin kanssa. Kts. myös esim. Suomen Latu perustaa hiihdon edistämisrahaston. 03.06.1939 Karjalainen no 59 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 7. Ilmari Luostarinen valittiin järjestön hallitukseen.

[124] Enson Kisailijain vuosikokous. 18.01.1934 Ylä-Vuoksi no 3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Antti O. Arponen. Enson Kisailijat oli suuri ja menestyvä urheiluseura. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s. 292–300. Ilmari Luostarisesta sivulla 294. Kts. myös Antti O. Arponen. Enson Kisailijoiden historia ennen Karjalan menetystä EnsKis1.doc.

[125] Jälkijuttua hiihtokilpailuista Tainionkoskella. 01.03.1934 Ylä-Vuoksi no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[126] Enso- Gutzeit Osakeyhtiön ja Tornator Oy:n virkailijoiden hiihtokilpailut Tainionkoskella. 01.03.1934 Ylä-Vuoksi no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[127] Enson kesäolympialaiset. 20.08.1935 Ylä-Vuoksi no 62 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[128] Antti O. Arponen. Radiolegenda Martti Jukola. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s. 126–129. Jukola erosi Enso-Gutzeitin palveluksesta 1.9.1939 ja siirtyi Yleisradion selostusosaston päälliköksi. Ilmari Luostarinen toimi henkilöstölehden vuoden 1939 viimeisen numeron päätoimittajana. Päätoimittaja eroaa. 01.09.1939 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 122.

[129] Olympialaisvälähdyksiä, nähtyä ja kuultua. 26.07.1934 Ylä-Vuoksi no 30 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[130] 01.09.1934 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 90; Antti O. Arponen. Maailman suurin hiihtokilpailu. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s. 365–370.

[131] Vuoksenniskalle urheilukenttä. 28.06.1935 Ylä-Vuoksi no 47 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Valtava vilkijäisjuhla Kaukopään pujottelumäessä. 04.03.1939 Ylä-Vuoksi no 26 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3; Palloilun erikoisseura perustettu Ylä-Vuoksen laaksoon. Seuran nimeksi Ylä-Vuoksen Palloseura. 05.12.1936 Ylä-Vuoksi no 100 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Verkkopalloilu vilkastuu Ensossa. Jäsentenvälisissä 31 osanottajaa. 31.08.1939 Ylä-Vuoksi no 96 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[132] Retun rupattelua.  29.11.1934 Ylä-Vuoksi no 48 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4. Kts. myös Hauska ja jännittävä kilpailumuoto. 01.12.1936 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 178–179.

[133] Kts. esim. Enson tehtaitten kävelykilpailut. 01.12.1934 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 143.

[134] Enson talviolympialaiset 27/2 – 1/3. 03.01.1936 Ylä-Vuoksi no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3; Enson tehtaan kesäurheilukilpailut. 19.08.1936 Ylä-Vuoksi no 64 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3; Ylä-Vuoksen Uimarien VII:ssä uimarivihkiäisissä vihitty 161 uimaria. Uimapromotioita kuudella paikkakunnalla. 27.08.1935 Ylä-Vuoksi no 64 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[135] Maratoonariamme juhlittu. Sai seuraltaan muistoksi pronssisen Aleksis Kiven patsaan.19.08.1936 Ylä-Vuoksi no 64 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[136] N. 8000 henkeä sunnuntaina Ukonniemen mestaruuskilpailuissa. 21.02.1939 Ylä-Vuoksi no 21 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[137] Säkeitä Ukonniemen kisoista. 23.02.1939 Ylä-Vuoksi no 22 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[138] Kts. esim. Enso-Gutzeit juhlii elokuun15. p:nä. Erikoisjuhla myös Kuopiossa. 08.07.1937 Savon Työmies no 76 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3; Gutzeit Oy:n perustamisesta tänä vuonna 65 vuotta. Enson ja Tornatorin tehtaat toimineet 50 vuotta. Sivu 15 | 15.05.1937 | Helsingin Sanomat. HS toteaa, että tulossa on ”suurenmoiset juhlat” kuudella eri paikkakunnalla; Enso-Gutzeit-Tornator-yhtymällä suurjuhla. 08.07.1937 Vapaus no 75 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3; Enso-Gutzeit Oy:n suurjuhlat. Teoksessa Arponen & Reijonen 2002 lainataan Ylä-Vuoksen juttua sivuilla 290–291.

[139] 01.08.1937 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[140] Talvitie, Juha. 100 vuotta kaavoitusta – muuttuva maankäyttö. Kunnallisalan Kehittämissäätiön julkaisu 14/2018, s. 9.

[141] Antti. O. Arponen. Enso-Gutzeit Oy:n tehtaat. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s- 16–24.

[142] Aino Niskanen. Väinö Vähäkallion arkkitehtuuria Enson teollisuusyhteiskunnassa. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s. 73–74.

[143] 01.08.1937 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[144] Vaalilippu Ruokolahden kunnan kunnanvaltuutettujen vaalissa 4 ja 5 p:nä joulukuuta 1933. 30.11.1933 Ylä-Vuoksi no 48 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3. Ilmari Luostarinen oli Kunnan yhteinen etu -listan ehdokkaana.

[145] Ruokolahden kunnallisvaalit. 10.12.1936 Ylä-Vuoksi no 102 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[146] 03.12.1936 Ylä-Vuoksi no 99 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[147] Tikka 2019, s. 247–253.

[148] Kähkönen, Heikki & Paaskoski, Jyrki. Lahjakas Aleks. Lampén. Monipuolisen insinöörin elämä. Puunjalostusinsinöörit ry ja Otava, Helsinki 2025, s. 224.

[149] Imatran linja-autoasema hanke toistaiseksi rauennut. 01.02.1938 Ylä-Vuoksi no 12 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5; Tärkeitä asioita esillä Ruokolahden kunnanvaltuuston kokouksessa. 08.11.1938 Ylä-Vuoksi no 126 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto s. 2; Tainionkosken uusi tie jättää vaaralliset Vuoksenrannat.24.04.1937 Ylä-Vuoksi no 44 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.  

[150] Tietoja Vuoksenniskan kansakoulun vaiheista sen perustamisesta lähtien. 16.11.1937 Ylä-Vuoksi no 128 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 8.

[151] Tainionkosken tehtaitten kansakoulut Ruokolahden kunnan huostaan. 20.10.1932 Ylä-Vuoksi no 42 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[152] Vuoksenniskan sairaalan vihkiäiset pidettiin eilen ja Ruokolahden kunnanvaltuuston kokouksessa 31.08.1939 Ylä-Vuoksi no 96 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Paljon asioita käsiteltiin eilen Ruokolahden kunnanvaltuuston kokouksessa. 22.04.1939 Ylä-Vuoksi no 44 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto s. 2; Ruokolahden kunta saa tänä vuonna nykyaikaisen sairaalan.15.02.1938 Ylä-Vuoksi no 18 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto; Ruokolahden kunnan ensi vuoden talousarviossa yht. 2 milj. mk:n määrärahat linja-autoaseman ja kunnallissairaalan rakentamista varten. 21.12.1937 Ylä-Vuoksi no 142 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1; Tietoja Vuoksenniskan kansakoulun vaiheista sen perustamisesta lähtien. 16.11.1937 Ylä-Vuoksi no 128 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 8.

[153] Miten kehitys Vuoksenlaaksossa ohjataan terveille urille. 06.10.1935 Karjala no 269 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 12. Teksti on Spectatorin kolmiosaisen juttusarjan osa 3. Osa 1: Kaukopäässä on paljon ”maailman suurinta” 29.09.1935 Karjala no 262 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 10 ja osa 2: 25 teollisuuslaitosta muodostaa pian ”Karjalan Ruhrin” Vuoksenlaaksossa. 03.10.1935 Karjala no 266 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[154] Kyseessä oli Enson polttimo, eli väkiviinatehdas, joka käynnistyi vuonna 1936.

[155] Tikka 2019, s. 273.

[156] Ruokolahden kunta hyväksyi Vuoksenniskan asemakaavoituksen ja rakennussuunnitelman. 22.01.1935 Ylä-Vuoksi no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2. Maalaiskunnat saivat vasta vuonna 1932 oikeuden kaavoittaa myös muita kuin omistuksessaan olevia maita. Saattaa olla, ettei asiasta ollut vielä 1934 kovin paljon kokemusta.

[157] Jääsken kunnanvaltuuston kokous 06.09.1935 Ylä-Vuoksi no 67 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3. Ilmari Luostarisen mainitaan kuuluvan ”taajaväkisen yhteiskunnan järjestävään toimikuntaan”. Toimikunta käsitteli kaavoitukseen ja rakentamiseen liittyviä asioita.

[158] Asiasta toiseen 31.12.1935 Aamulehti no 352 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[159] Asemakaavoitus joustavaksi. Asutusalueita saatava nopeasti käytäntöön. Sivu 5 | 25.08.1938 | Helsingin Sanomat.

[160] Yksityiskohtainen kuvaus yhtiön sosiaalityöstä on myös jutussa Enso-Gutzeit Osakeyhtiön huoltotoiminnasta. 12.01.1933 Ylä-Vuoksi no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[161] Hoving 1961, s. 574–578.

[162] Enson sairaalan laajentaminen. 07.06.1934 Ylä-Vuoksi no 23 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[163] Ensosta ja sen huoltotoiminnasta. Nähtyä ja kuultua. 02.11.1933 Ylä-Vuoksi no 44 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[164] 21.04.1936 Ylä-Vuoksi no 31 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[165] Vuonna 1933 Ilmari Luostarinen valittiin Enson Virkailijakerhon puheenjohtajaksi. Kuulumisia Enson Virkailijakerholta. 01.04.1933 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 1-2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 13. Ilmarin tehtävistä eläkelaitoksessa kts. loppuviite 167.

[166] Enso-Gutzeit-Tornator yhtymän asema on vahva – sanoo vuorineuvos V. A. Kotilainen. 01.08.1937 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 154.

[167] Kts. esim. Kertomus Enso-Gutzeit–Tornator Eläkelaitoksen toiminnasta v. 1934. 01.03.1935 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 21–22; Enso-Gutzeit Tornator yhtymän Eläkelaitoksen vuosikokous. 01.05.1937 Ylä-Vuoksi no 47 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Enso-Gutzeit-Tornator-yhtymän toimenhaltijain eläkelaitoksen vuosikokous. 26.04.1938 Ylä-Vuoksi no 45 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Enso-Gutzeit-Tornator. Eläkelaitoksen vuosikokous. 04.04.1939 Ylä-Vuoksi no 38 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[168] Enso-Gutzeit päättänyt tarkistaa metsätyöläisten palkkoja Vieremällä. 30.01.1934 Savon Työmies no 11 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1. Luostarisella näyttää olleen erilaisia Enso-Gutzeitin etujen valvontaan liittyviä ulkoisia tehtäviä. Esimerkiksi vuonna 1934 hän edusti yhtiötä Kivijärven vedenpinnan alentamista koskevassa kiistassa. Maanviljelijät ajoivat alentamista, yhtiö vastusti puun kuljetuksen sujuvuuden vuoksi. Kivijärven vedenpinnan alentamiskysymys. 22.09.1934 Etelä-Saimaa no 107 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[169] Kähkönen & Paaskoski 2025, s. 189; Imatran seudun työväenopiston kannatusyhdistyksen vuosikokous. 01.03.1934 Ylä-Vuoksi no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Imatran seudun työväenopiston kannatusyhdistyksen vuosikokous. 28.02.1936 Ylä-Vuoksi no 17 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2. Kts. myös Työväenopiston historiaa | Imatran kaupunki.

[170] Kts. esim. Imatran yhteiskoulun vuosikokous. 04.10.1934 Ylä-Vuoksi no 40 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2. Kokouksessa myönnettiin johtokunnalle valtuudet lisärakennuksen rakentamiseen ja nimitettiin Ilmari Luostarinen tilintarkastajaksi. Imatran yhteiskoulu oli osakeyhtiö. Kts. myös Imatran yhteiskoulun ompeluseura aloitti toimintansa ripeästi. Toimikunnat ja virkailijat valittu. 01.11.1934 Ylä-Vuoksi no 44 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto s. 3; Imatran Yhteiskoulun uuden koulutalon ensi vaihe valmistunut. 01.01.1937 Yksityiskoulu no 1-2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 11–14.

[171] Enso-Gutzeit Osakeyhtiön metsätyönjohtajakoulu. 01.12.1937 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 367–368.

[172] Enso Gutzeit-Tornator Osakeyhtiön Nuoriso opisto. 18.12.1934 Ylä-Vuoksi no 53 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3; Joutsenon metsäkoulu. Ensimmäinen vuosikurssi Enso-Gutzeitin metsätyönjohtajakoululla päättynyt. 18.12.1937 Ylä-Vuoksi no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Omaisten päivät Enso=Gutzeit—Tornatorin Nuoriso-opistossa Joutsenossa. 16.08.1934 Ylä-Vuoksi no 33 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto s. 2; Käynti Enso-Gutzeit Osakeyhtiön Nuoriso-Opistolla 11.09.1938 Etelä-Saimaa no 138 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[173] Kalle Varis. Omaistenpäivät Nuoriso-opistolla 25. 8. -35  01.09.1935 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 113.

[174] Kaukopään kansakoulu vihittiin viime sunnuntaina.19.10.1937 Ylä-Vuoksi no 116 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Kaukopään koulua ei saa purkaa Imatralla – hallinto-oikeus kumosi kaavamuutoksen, joka olisi poistanut rakennuksen suojelumerkinnän | Yle 14.9.2022.

[175] Kaukopään kansakoulu | Hakutulokset | Finna.fi.

[176] Kaukopään kansakoulu vihittiin viime sunnuntaina. 19.10.1937 Ylä-Vuoksi no 116 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[177] Sanomalehtimiesten tapa kutsua itseään ”neekereiksi” juontuu painomusteen väristä. Toisaalta toimittajien palkkataso oli 1970-luvun alkupuolelle saakka huono, samoin ammatin arvostus. Tunne toisen luokan kansalaisuudesta saattoi myös vaikuttaa termin käyttöön.

[178] laulu Kiinan pelastusarmeijassa - Google-haku; kts. esim. Ylä-Vuoksenlaakso – ”Suomen Ruhr I Kaukopää – Karjalan ylpeys. Sivu 4 | 05.10.1935 | Helsingin Sanomat. Laulun säkeistö on sivulla 9. Laulua lainataan myös Kaukopää-romaanissa s. 198.

[179] Minkä vuoksi – Ylä-Vuoksi. Tiivistettyä tunnelmaa sanomalehtimiesten yhteisretkeltä Ylä-Vuoksen teollisuusalueelle. Kirjoittanut nimimerkki Vehka-Heikki. 28.03.1936 Suomen Kuvalehti no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 477.

[180] Häggman 2006, s. 35.

[181] Ilmari 1935, s. 48.

[182] Ilmari 1935, s. 47.

[183] Ylä-Vuoksen ja Viipurin teollisuuteen tutustumassa. 20.03.1936 Uusi Aura no 78 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3. Kirjoittaja toteaa, että koska lehdessä oli jo aikaisemmin julkaistu seikkaperäinen selostus alueen puunjalostusteollisuudesta, rajoitutaan tällä kertaa puhumaan muista asioista, ensinnäkin kuparin valmistamisesta. Kuparitehtaasta kts. esim. Suuri kuparitehdas Imatralle. Sivu 1 | 20.08.1934 | Helsingin Sanomat.

[184] Lamassa ollut rautatuotantomme uudelleen kunniaan. 29.05.1937 Karjala no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 7.

[185] Maailman suurin harkkorautauuni toimii Imatran rautatehtaalla. 29.05.1937 Helsingin Sanomat no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 9.

[186] Vuoksenlaakson vanhoja teollisuuslaitoksia ”restauroidaan”. Tornator Oy:lle valmistunut uusi paperikone.  Sivu 8 | 16.04.1937 | Helsingin Sanomat.

[187] Paikan päältä ja matkan varrelta 01.08.1937 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 154–156.

[188] Sivu 2 | 20.08.1934 | Helsingin Sanomat. HS toteaa jutun lopussa: ”Retkeily oli erittäin onnistunut, josta kiitos Enso-Gutzeit-Tornatorille ja sen monille oppaille ja selostajille.”

[189] Itä-Suomen sanomalehtimiehet retkeilyllä Ylä-Vuoksen teollisuuslaitoksilla ja Pännänpyörittäjien kokous. 23.08.1934 Ylä-Vuoksi no 34 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[190] Ylisen Vuoksen teollisuuslaitoksiin tutustumassa. 21.08.1934 Etelä-Saimaa no 93 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[191] Nähtyä ja kuultua Imatralta.12.06.1937 Kansan Työ no 132 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5.

[192] Vuoksenlaakson ja Viipurin vieraana. 19.03.1936 Uusi Suomi no 77 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 6.

[193] Silmäilyä Vuoksenniskalle. 30.08.1934 Ylä-Vuoksi no 35 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3

[194] ”Suomen Ruhrilla” ja ”Karjalaisten kaupungissa”. 21.03.1936 Laatokka no 33 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[195] Eskon rengasmatka jatkuu. 10.08.1938 Satakunnan Kansa no 181 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[196] 20.10.1935 Uusi Aura no 283 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 7.

[197] A. K. Cajanderin puhe Metsätalous ja puunjalostusteollisuus. Pidetty Enso-Gutzeit Osakeyhtiön valtioneuvoston ja eduskunnan jäsenille Ylä-Vuoksenlaakson suurteollisuuslaitoksiin tutustumista varten järjestämän retkeilyn päättäjäispäivällisillä 16.11.1935 Imatran Valtionhotellissa. Viipuri 1935 content.

[198] Minkä vuoksi – Ylä-Vuoksi. Tiivistettyä tunnelmaa sanomalehtimiesten yhteisretkeltä Ylä-Vuoksen teollisuusalueelle. 28.03.1936 Suomen Kuvalehti no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto s. 475.

[199] Sanomalehtimiehet nyt Vuoksenlaaksossa. Tänään tutustutaan ”Suomen Ruhriin”. 18.07.1939 Suomen Sosialidemokraatti no 190 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1.

[200] Englantilaiset lehtimiehet olivat ihastuneita Vuoksenlaakson nähtävyyksiin. ”Täällä me olemmekin pari viikkoa”. 01.07.1939 Ylä-Vuoksi no 70 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[201] ”Suomen Ruhrilla” pian 25 suurta teollisuuslaitosta. 17.11.1935 Uusi Suomi no 311 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 12.

[202] Eduskunta vieraili Ylä-Vuoksen laaksossa, tutustuen sikäläisiin tehdaslaitoksiin. 19.11.1935 Karjalan Ääni no 131 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1; ”Suomen Ruhrilla” pian 25 suurta teollisuuslaitosta. 17.11.1935 Uusi Suomi no 311 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 12; Harvinaisia vieraita Ylä-Vuoksenlaaksossa. Eduskunta ja hallitus Enso-Gutzeit-Tornator Oy:n vieraana. Puhemies Kallio: ”Työn kunniaksi on tämä retki järjestetty. Tämä päivä ei ole eduskuntatyön kannalta hukkaan heitetty.” 19.11.1935 Ylä-Vuoksi no 88 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Kaukopää – ”Suomen Ruhr” 18.11.1935 Ajan Suunta no 268 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4; Yleiskuva Kaukopään tehtailta, ”Suomen Ruhrilta.” 21.11.1935 Karjalainen no 133 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1; Vuoksen käyttämättömätkin vesivoimat ennen pitkää teollisuuden palvelukseen. 17.11.1935 Karjala no 311 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5.

Eduskunnan vierailu oli niin suuri tapahtuma, että sitä käsiteltiin myös aikakauslehdissä. Kts. esim. Eduskunnan jäseniä tutustumassa puunjalostusteollisuuslaitoksiin Valkiakoskella ja Ylä-Vuoksen laaksossa. 26.11.1935 Suomen puu : Suomen puutavara- ja paperimiesten äänenkannattaja no 22 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 376–379; Tekniikan ihmeet Suomessa. Vuoksenlaaksoon tutustumassa. 22.11.1935 Viikkosanomat no 47 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3. Jutun vieressä on ”Teollisuus- ja liikeväen romaani” Kaukopään mainos.

[203] Pääkaupungin näköpiiristä 19.11.1935 Käkisalmen Sanomat no 131 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[204] Hallituksen ja eduskunnan retkikunta totesi Vuoksenlaakson teollisuuden voitollisen nousun. Sivu 9 | 17.11.1935 | Helsingin Sanomat.

[205] Sivu 9 | 17.11.1935 | Helsingin Sanomat.

[206] 01.12.1935 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 173–174.

[207] Rouhialan suuren voimalaitoksen työmaalla ovat asennustyöt nyt alkaneet.13.03.1936 Kotimainen tuotanto no 2-3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 68.

[208] Rouhialan voimalaitos Jääskessä | Hakutulokset | Finna.fi.

[209] Harvinaisia vieraita Ylä-Vuoksen laaksossa. 19.11.1935 Ylä-Vuoksi no 88 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[210] A. K. Cajanderin puhe Metsätalous ja puunjalostusteollisuus. Pidetty Enso-Gutzeit Osakeyhtiön valtioneuvoston ja eduskunnan jäsenille Ylä-Vuoksenlaakson suurteollisuuslaitoksiin tutustumista varten järjestämän retkeilyn päättäjäispäivällisillä 16.11.1935 Imatran Valtionhotellissa. Viipuri 1935 content s. 7.

[211] Valtiomiesten seurassa ihmeeltä toiselle. ”Suomen Ruhrilla” luo jokainen päivä uutta 20.11.1935 Karjala no 314 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 8.

[212] Pieniä näkemyksiä ja kuulomuksia eduskunnan vierailun aikana. 19.11.1935 Ylä-Vuoksi no 88 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[213] Sivu 5 | 27.05.1937 | Helsingin Sanomat.

[214] Lordivierailu jatkui eilen Savonlinnassa ja Ensossa. Sivu 5 | 02.06.1937 | Helsingin Sanomat.

[215] Sivu 5 | 03.06.1937 | Helsingin Sanomat.

[216] 03.06.1937 Ylä-Vuoksi no 59 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[217] 01.09.1937 Uusi Suomi no 234 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Kts. myös Presidentti Päts halusi nähdä miten kuparia valmistetaan 01.09.1937 Helsingin Sanomat no 234 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 14.

[218] Pätsillä oli läheinen suhde Suomen edelliseen presidenttiin P. E. Svinhufvudiin. Vuoksenlaakson-vierailun aikana tasavallan presidentti oli Kyösti Kallio.

[219] Sivu 4 | 19.07.1934 | Helsingin Sanomat.

[220] Ruotsin ulkoministerin puoliso retkeilyllä Ensossa ja Imatralla.17.05.1934 Ylä-Vuoksi no 20 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[221] Imatran seudulta. Ministerivierailu Ylävuoksenlaaksossa. 10.12.1936 Etelä-Saimaa no 148 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[222] Lappeenrannan liikemiesyhdistyksen jäsenet vierailulla Ensossa ja Imatralla. 02.11.1933 Ylä-Vuoksi no 44 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1.

[223] Suomen Yleisen Autoliiton liittokokous päättyi sunnuntaina käyntiin Vuoksenlaaksossa. 04.07.1939 Ylä-Vuoksi no 71 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[224] Enson palokuntapäivät muodostuivat erinomaisen onnistuneiksi. Noin 800 palokuntamiestä läänin eri osista saapuvilla. 20.09.1938 Ylä-Vuoksi no 105 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2. Kts. myös Palokunnat anovat vapautusta autovakuutusrasituksesta. Palokuntaväkeä ollut koolla Ensossa. Sivu 1 | 10.09.1938 | Helsingin Sanomat. Juttu on sivulla 2. Ilmarilla oli tilaisuus puhua myös Enson palokunnan 25-vuotisjuhlassa vuonna 1933: Enson Tehtaitten Palokunnan 25-vuotisjuhla. 01.09.1933 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 71.

[225] Suurpalo Lahden tehtailla. 01.09.1935 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 85–87.

[226] Kts. esim. Viipurin hovioikeus retkeilyllä Vuoksenlaaksossa. 06.09.1938 Karjalainen no 100 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[227] Jääsken kihlakunnan poliisimiehet juhlimassa Ensossa. 10.12.1931 Ylä-Vuoksi no 49 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Jääsken kihlakunnan poliisiyhdistyksen urheilu- ja ampumakilpailut. 28.09.1933 Ylä-Vuoksi no 39 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3. Jälkimmäisessä tilaisuudessa Luostarinen piti luennon ja Enso-Gutzeit Osakeyhtiö tarjosi osanottajille päivällisen Enson seurahuoneella.

[228] Uraauurtavaa työtä Vuoksenlaaksossa. Yhteistyö teollisuuslaitosten ja sotilasviranomaisten kesken mallikelpoista. 01.09.1938 Helsingin Sanomat no 234 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3; Vuoksenlaakson teollisuuslaitokset varsin vaikuttavat. Kenr. Åkerman oli ihastunut näkemäänsä.  01.09.1938 Karjala no 234 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[229] Paperi-insinöörit retkeilivät eilen. Sivu 3 | 18.08.1938 | Helsingin Sanomat.

[230] Pohjoismaiden valtionpankkien johtajat Ylä-Vuoksenlaaksossa. Sivu 11 | 30.09.1937 | Helsingin Sanomat.

[231] Ulkolaiset turistit tyytyväisä Vuoksenlaakson nähtävyyksiin 27.01.1938 Karjala no 25 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5.

[232] Vähän lisää radasta ja radan vierestä eli juhlajunan mukana Elisenvaaran–Lappeenrannan radan avajaisiin. 05.11.1937 Kansan Työ no 254 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5. Kts. myös Rautatieverkkoomme  04.11.1937 Etelä-Savo no 168 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[233] Lappeenrannan– Elisenvaaran rata valmistunut. 01.12.1937 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 403–404.

[234] 04.11.1937 Ylä-Vuoksi no 123 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[235] Inkeri-juhlat Suomen Ruhrille, lähelle Imatran kuohuja. 09.06.1938 Karjala-Inkeri no 23 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3; Suomen Teollisuusvirkailijain liitto r.y. 20 vuosikokous Tainionkoskella. Osanottajia eri puolilta Suomea. Retkeilyjä Ylä-Vuoksen teollisuusalueella. Tornator Osakeyhtiön tarjoamat juhlapäivälliset Valtionhotellissa. 23.03.1937 Ylä-Vuoksi no 32 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Enson Työnjohtajainkerhon vieraana kokoontuu tämän vuoden liittokokous. 01.01.1939 Teollisuusvirkailija : Suomen teollisuusvirkailijain äänenkannattaja no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 16–17.

[236] Päivän piirtoja. 10.06.1936 Suomen aliupseeri : Suomen aliupseeriliiton äänenkannattaja no 12 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 248; Valtava osanottajamäärä yksityisyrittäjäin kesäkokouksessa. 01.01.1937 Yksityisyrittäjä no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2–3.

[237] Kiri Juri. Matkakertomus. 01.07.1936 Voima ja käyttö : julkaisu koneenkäyttöä ja käyttötaloutta varten no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 102–103.

[238] Rouhiala, Imatra, Kaukopää. 02.11.1935 Tekniikan ylioppilas : T.Y:n osakuntalehti no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 191–192; ”Rinkeliexkursiosta” 03.10.1936 Tekniikan ylioppilas : T.Y:n osakuntalehti no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 178–179.

[239] Lappeenrannan Reserviupseerikerho retkeili Vuoksenrannassa. 22.02.1938 Ylä-Vuoksi no 21 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[240] Tuottajajärjestön miehet tutustumassa Vuoksenlaakson teollisuusseutuun I. 18.07.1936 Maaseudun Tulevaisuus no 77 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5. Jos huvittaa tietää, mitä perillä tapahtui, sarjan neljäs osa kertoo sen: Tuottajajärjestön miehet tutustumassa Vuoksenlaakson teollisuusseutuun IV.

 25.07.1936 Maaseudun Tulevaisuus no 80 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5.

[241] ”Suomen Ruhrin” syntysijoilla. 25 teollisuuslaitosta n. 25 km:n matkalla. 20.10.1935 Uusi Aura no 283 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 7.

[242] 17.03.1936 Etelä-Saimaa no 31 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1.

[243] Heikki Luostarinen. Tampere – valkean hiilen valoisa kaupunki.

[244] Enson suojeluskunta. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s. 399. Enso-Gutzeit tuki Enson suojeluskuntaa vahvasti ja monella eri tavalla. Kts. kyseinen artikkeli s. 400.

[245] Tikka 2019, s. 169.

[246] Emt. 246–247.

[247] Emt. 244–247.

[248] 17.12.1936 Kansan Työ no 292 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[249] Omilla jaloilla 19.06.1938 Kansan Työ no 139 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3. Kts. myös Vuoksenlaaksosta. 08.01.1937 Kansan Työ no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 6. Nimimerkki Salu kannustaa kauppaamaan Kansan Työtä niille, joille ei tule mitään lehteä ja puolustamaan ”´Suomen Ruhrin´ mainetta viimeiseen sieluun saakka.”

[250] Kts. esim. 22.06.1937 Karjala no 165 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 9; 12.06.1937 Kansan Työ no 132 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5. Kansan Työssä ilmestynyt juttu ei vaikuta lehden omalta tuotannolta. Työvoiman niukkuuden vuoksi sanomalehdet julkaisivat noihin aikoihin varsin matalalla kynnyksellä erilaista pr-materiaalia.

[251] 300 kodinrakentajaa tällä hetkellä yhtiön asutustilalla Ensossa. 02.04.1936 Kansan Työ no 77 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5. Vuonna 1937 Luostarinen kirjoitti yhtiön omassa henkilöstölehdessä, että talojen joutuminen vasaran alle johtui osaksi siitä, että rakentamaan lähdettiin kevytmielisesti ilman taloudellisia edellytyksiä ja ammattitaitoa. Suurempi syy oli kuitenkin se, että valtion luvatut omakotilainat viipyivät liian pitkään tai niitä ei saatu ollenkaan. Työväestön asunto-olojen kehitys Enso-Gutzeit-Tornator-yhtymässä. 01.08.1937 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 162–164.

[252] Kts. esim. Huoltotoimintaan Enso-Gutzeitin tehtailla kiinnitetään huomiota.17.11.1932 Kansan Työ no 268 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4; Enso-Gutzeit Oy:n erikoistoimenpiteet tapaturmien ehkäisemiseksi. 11.12.1929 Kansan Työ no 287 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2 ja Turvallisuustoiminta Enso-Gutzeit O. Y:ssä on hyvässä vauhdissa. 05.02.1931 Kansan Työ no 29 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[253] Hoving 1961, s. 551.

[254] Yleisöltä. Työturvallisuustoiminta Ensossa. Kansan Työn toimitukselle. 19.04.1930 Kansan Työ no 90 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 7.

[255] 15.07.1933 Kansan Työ no 160 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3. Kirjoituksen tyyli ei välttämättä ollut enää kovin tavallista 1930-luvun sosialidemokraattisessa lehdistössä.

[256] Vuoksenlaakso. 17.11.1932 Kansan Työ no 268 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[257] 12.12.1935 Kansan Työ no 286 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[258] Kts. esim. Työväen järjestötoiminta Vuoksenlaaksossa on viime aikoina vilkastunut. Työväenluokan joukkovoiman kasvun on seurattava suurteollisuuden kehitystä. 17.12.1936 Kansan Työ no 292 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4. ja Ammatillinen liike Vuoksenlaaksossa on kehittynyt kilpaa teollisuuden kanssa. 01.07.1938 Kansan Työ no 147 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[259] Työmiehen tarinaa 21.03.1935 Savon Työmies no 35 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[260] Vuoksenlaaksosta. 08.01.1937 Kansan Työ no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 6.

[261] Tikka 2019, s. 250–251.

[262] 14.06.1937 Suomen Sosialidemokraatti no 157 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1–2.

[263] 14.06.1937 Suomen Sosialidemokraatti no 157 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[264] ”Suomen Ruhrin” panos ammattijärjestöjen voimiin on jatkuvasti huomattavassa kasvussa. SAK:n järjestäjä V. Valander kertoo kiertokäynniltään Vuoksenlaaksosta. 29.06.1938 Suomen Sosialidemokraatti no 171 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1.

[265] SAK oli sosialidemokraattien vuonna 1930 perustama Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto. Se käynnistettiin aiemman keskusjärjestön SAJ:n jouduttua kommunistien haltuun.

[266] Häggman 2006, s. 206–207.

[267] Emt. s. 197.

[268] Emt. s. 198.

[269] Lehtemme kirjoituskilpailun tulokset 01.12.1934 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 138–140.

[270] Antti O. Arponen. Radiolegenda Martti Jukola. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s. 128.

[271] Aino Niskanen. Väinö Vähäkallion arkkitehtuuria Enson teollisuusyhteiskunnassa. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s. 73–74.

[272] Vuoksenniskan Marttojen vuosikokous. 22.01.1938 Ylä-Vuoksi no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Vuoksenniskan Marttayhdistyksen vuosikokous. 28.01.1939 Ylä-Vuoksi no 11 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[273] Marttojen toiminnasta Vuoksenniskalla. 08.12.1936 Ylä-Vuoksi no 101 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[274] Antti O. Arponen. Enson martat. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s. 396.

[275] Imatran yhteiskoulun ompeluseura aloitti toimintansa ripeästi. Toimikunnat ja virkailijat valittu. 01.11.1934 Ylä-Vuoksi no 44 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[276] Ylä-Vuoksen Sotilaskotiyhdistyksen vuosikokous eilen. 27.01.1938 Ylä-Vuoksi no 10 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Juhla reserviläisille Ylä-Vuoksen sotilaskotiyhdistyksen järjestämänä. 25.11.1939 Ylä-Vuoksi no 133 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[277] 21.01.1939 Ylä-Vuoksi no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[278] Sotilaskoti Lentoasema 6:lle. 05.10.1937 Ylä-Vuoksi no 110 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[279] Tainionkosken partiolaisten Yrjänäjuhla. 03.05.1938 Ylä-Vuoksi no 48 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Yhteiskoulun hiihdot.14.02.1936 Ylä-Vuoksi no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2. Maija Luostarinen tuli toiseksi tyttöjen ”alle 13 v. (1 km)” hiihdossa.

[280] Ylä-Vuoksen uimarien Vuoksenniskan alajaoston uimapromootio. 30.08.1934 Ylä-Vuoksi no 35 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[281] Lotta Svärd Ensossa. Teoksessa Arponen & Miettinen 2002, s. 404.Hyvin todennäköisesti kyseessä on sama Maija Luostarinen.

[282] Suomen Urheilukalastajain Liiton 01.01.1932 Metsästys ja kalastus no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 32.

[283] Ylä-Vuoksen urheilua 01.04.1939 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 78.

[284] Suomen Teollisuudenharjoittajain Keskinäisen Tapaturmavakuutusyhdistyksen 01.06.1930 Vakuutussanomia no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 100; Suomen Teollisuudenharjoittajain Keskinäisen Tapaturmavakuutusyhdistyksen varsinainen kokous. Sivu 13 | 16.05.1931 | Helsingin Sanomat.

[285] Henkisen työn työttömien huolto. Toimikuntaan varatuomari Ilmari Luostarinen Ensosta. 24.03.1936 Ylä-Vuoksi no 24 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2; Henkisen työn tekijäin työttömyyshuollon vastaisesta järjestelystä toimitetaan tutkimus. Sivu 2 | 20.03.1936 | Helsingin Sanomat. Komitean mietintöön voi tutustua täällä: Henkisen työn tekijäin työttömyyshuolto. Kirj. Niilo Walin. 01.11.1939 Sosialinen aikakauskirja no 11 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 579–603.

[286] Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton varsinainen Kevätkokous. 12.05.1938 Suomen puu : Suomen puutavara- ja paperimiesten äänenkannattaja no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 226; Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliitto. Viime vuosi puunjalostusteollisuuden kannalta yleensä huono vuosi. Sivu 19 | 04.06.1939 | Helsingin Sanomat; Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliitto. 10.06.1939 Suomen puu : Suomen puutavara- ja paperimiesten äänenkannattaja no 11 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 250.

[287] Lauri Hinkkanen. Ensosta ennen Svetogorskia - Agricola-verkko.

[288] Pääministerin sihteeri:  01.01.1936 Yksityisyrittäjä no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 7–8; 10.12.1936 Lapin Kansa no 139 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[289] Tekosilkin valmistus alkaa maamme ensimmäisessä tekosilkki- ja villatehtaassa joulun jälkeen. 08.12.1938 Maaseudun Tulevaisuus no 139 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[290] Ropponen, Jari. Kihlakunta teollistumisen aikakaudella (1918–1939). Teoksessa Paappa, Eero & Ropponen, Jari. Jääsken kihlakunnan historia III 1860–1980. Jääsken kihlakunnan historiatoimikunta 1992, s. 352.

[291] Harvinaisia vieraita Ylä-Vuoksen laaksossa. 19.11.1935 Ylä-Vuoksi no 88 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[292] 08.12.1938 Maaseudun Tulevaisuus no 139 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[293] Kristillinen sanomalehtitoimisto oli myöhemmän Kirkon tiedotuskeskuksen ja nykyisen Kirkon viestinnän edeltäjä, jonka työ painottui artikkelipalveluun. Siukosaari, Anssi. Suhdetoiminta ja mediasuhteet. Teoksessa Pirjo von Hertzen, Elina Melgin ja Leif Åberg (toim.). Vuosisata suhdetoimintaa. Yhteisöviestinnän historia Suomessa. Otava, Helsinki 2012, s. 148–149.

[294] 01.06.1937 Lapuan Sanomat no 39 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[295] Teollisuus luo uusia yhdyskuntia ja kauniita työläisasuntoja. 08.07.1937 Pohjois-Savo no 100 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[296] Jättiläistehdas kohosi erämaahan. 08.01.1936 Seura no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 19.

[297] Luova käsi ja hyvä tahto huolehtivat hyvinvoinnista Kaukaalla. 07.06.1939 Viikkosanomat no 22 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5–6. Viikkosanomat nosti esiin myös Vuoksenlaakson työläisten omakotiasumisen esimerkkinä huolenpidosta: Asutus- ja sosiaalinen toiminta Kaukopäässä. 01.11.1935 Viikkosanomat no 44 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[298] Sielunhoitotyöhön huomioita ”Suomen Ruhr”illa. 27.03.1936 Kotimaa no 25 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[299] Seurakuntaelämä ei ole vielä Vuoksenlaaksossa itsenäisten seurakuntien asteella – Imatra, Tainionkoski ja Vuoksenniska saaneet yhteisen poikatyöntekijän. 18.04.1939 Karjala no 103 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 8.

[300] Onnela, Tapio.  Modernin unelma. Kuvia ja tunnelmia 1920-luvulta. Otava, Helsinki 1990, s. 152. Seuran artikkeli 6–7/1928.

[301] Ilmari 1935, s. 244.

[302] 08.09.1936 Etelä-Saimaa no 99 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[303] Jättiläistehdas kohosi erämaahan. 08.01.1936 Seura no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 18. Ilmarin jutussa on vaikuttava kuvaus sivulla 19 Eero Kalajan merkityksestä Kaukopään luomisessa ja hänen poikkeuksellisesta luonteestaan.

[304] Missä uutta Sampoa taotaan. 19.02.1937 Viikkosanomat no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 17–19.

[305] Minkä vuoksi – Ylä-Vuoksi. Tiivistettyä tunnelmaa sanomalehtimiesten yhteisretkeltä Ylä-Vuoksen teollisuusalueelle. 28.03.1936 Suomen Kuvalehti no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 477.

[306] Kaukopään arkkitehtuurista lausuu tehtaan ja koko tehdasyhdyskunnan arkkitehtuurin suunnittelija mielipiteitään. 01.10.1935 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 138–139.

[307] Sivu 14 | 28.10.1934 | Helsingin Sanomat.

[308] Häggman 2006, s. 105.

[309] Emt. s. 105–106

[310] Emt. s. 106.

[311] 27.05.1936 Liikemaailma : yhteistaloudellinen, tuotantoa, kauppaa, liikennettä, pankki-, raha-, ja vakuutusliikettä ynnä muuta liiketaloutta käsittelevä aik no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 230.

[312] Suuri sivistysjuhla Ensossa. Keskuskirjasto avattu. 16.11.1933 Ylä-Vuoksi no 46 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2. Paavolaisen aihe ei viittaa koneromantiikkaan, mutta sisällöstä en tiedä tarkemmin.

[313] Uusi kirjasto Ensoon. 01.12.1933 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 117–118.

[314] Enso-Gutzeit Oy:n kirjoituskilpailut. T. O. Olkkonen II:n ja Viljo Aho III:n palkinnon. Joukko ylimääräisiä palkintoja Ensoon. 05.01.1933 Ylä-Vuoksi no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2. Kirjoituskilpailun tulokset. 01.12.1935 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 181–182; Vilkas osanotto kirjoituskilpailuumme. 01.12.1936 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 144–146.

[315] Ilmari 1935, s. 48.

[316] Muutama tuhat tavallista Luostarista. Alaluku Tavallisten Luostaristen halpa henki – Konnat. Helsingin Sanomat 13.12.1931 ja 2.3.1932.

[317] Palmgren, Raoul. Kaupunki ja tekniikka Suomen kirjallisuudessa. Kuvauslinjoja ennen ja jälkeen tulenkantajien. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki1989; Riikonen, H. K. Professoriromaanista tuotantoromaaniin. Unohdettujen lajien historiaa, typologiaa ja keskeisiä edustajia. Teoksessa Unohtuneet kirjoitukset. Katoaminen kirjallisuushistoriassa. Toim. Sari Kivistö, Katariina Kärkelä, Erika Pihl ja Isa Välimäki. SKS Tietolipas 299, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2025 Unohtuneet kirjoitukset: Katoaminen kirjallisuushistoriassa - Google-kirjat; Siukonen, Jyrki. Pate Teikan toinen elämä. Tutkielmia puiden takaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2025.

[318] 13.03.1936 Kotimainen tuotanto no 2-3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto.

[319] Ilmari 1935, 46–47.

[320] Riikonen 2025, s. 156.

[321] Palmgren 1989, s. 173.

[322] Siukonen, 2025, s. 52.

[323] Riikonen 2025, s. 143.

[324] Emt. s. 151.

[325] Kaukopää on minun silmääni viehättävästi vanhahtava, osin kliseinen ja dokumentaariseksi romaaniksi hieman valikoiva totuuden jakelussaan. Romaani on kuitenkin vangitseva lukukokemus hyvin yksityiskohtaisen, realistisen ja elävän rakennustyömaan ja tehtaan kokoonpanon kuvauksen ansiosta. Ainakin minä aloin tuntea poikakirjamaista vetoa ja jännitystä siitä, miten mittakaavaltaan valtava ja monimutkaisuudessaan häkellyttävä työmaan palapeli lopulta saadaan koottua täsmällisesti ja oikea-aikaisesti yhteen: toimivaksi ja uudenaikaiseksi Pohjolan suurimmaksi sellutehtaaksi. Liikenneyhteydet, energia, työvoima, asuminen, rakennukset, koneet, sementti, mäntypropsien lukemattomat lautat… Insinöörit ovat ihme väkeä!

Kaukopään ohella Suomessa on ilmestynyt muutamia kirjoja, joita voi nimittää teollisuusromaaneiksi. Kahdella niistä on yhteys Kaukopäähän. Ensimmäinen on Reino Rauanheimon vuonna 1944 ilmestynyt romaani Hangas, jonka Raoul Palmgren (1989, s. 173) nostaa Ilmarin Kaukopään rinnalle puolifiktiivisenä, reportaasi- ja dokumenttiluonteisena teollistamisromaanina. Se on näennäisdokumentaarinen fiktio suuren teollisuuskompleksin rakentamisesta Luostanlaaksoon, josta Rauanheimo julkaisee kirjassa myös ennen ja jälkeen -kartat (Palmgren 1989, s. 176–177).  Palmgren arvelee Luostanlaakson sijaitsevan Pohjois-Karjalassa, mutta se voisi vallan hyvin olla myös Vuoksenlaakso. Jälkeen-kuva sulfaatti- ja sulfiittitehtaineen, sahoineen, rautatehtaineen, voimalaitoksineen ja rautateineen on Vuoksenlaakso lähes yksi yhteen.

Toinen on Erkki Ilmarin vuonna 1938 ilmestynyt romaani Takojat – Romaani vanhasta rautaruukista, joka on kunnianosoitus vuorineuvos Albert Lindsay von Julinille. H. K. Riikonen (2025, s. 153) luonnehtii Takojia sanomalla, että se ”lienee ainoa suomalainen vuorineuvokselle omistettu romaani ja sellaisenaan erikoislaatuinen romaanilajin ja suurkapitalismin liiton ilmentymä”. Ainakin Takojat oli tilaustyö samalla tavoin kuin Kaukopää. Oli selvästi löydetty konsepti, jota vuorineuvokset ja suuryritykset halusivat monistaa. Kovin monta Ruhria ei Suomeen kuitenkaan saatu mahtumaan.

Teollisuusromaanin harrastajia ei H. K. Riikosen (2025, s. 153–155) mukaan ole Suomessa monta. Hän mainitsee kuitenkin Kalle Päätalon esikoisromaanin Ihmisiä telineillä ja vuonna 1965 ilmestyneen Ensi Niinivaaran (1915–1978) romaanin Teräsloimujen laakso, jonka tapahtumat sijoittuvat Vuoksenlaaksoon ja jossa kuvataan teräksen valmistusta sekä työläisten elämää ja siihen liittyviä ongelmia. Vuonna 2015 ilmestyi omakustanteena romaani Y-sukupolven sellunkeittäjät, joka alaotsikkonsa mukaan on ”moderni teollisuusromaani”. Kirjoittaja on metsäteollisuuden palveluksessa toiminut diplomi-insinööri Aki Saarinen. Teos lienee nykyajan vastine Kaukopää-kirjalle. Y-sukupolven sellunkehittäjät : moderni teollisuusromaani | Kansalliskirjasto | Kansalliskirjaston hakupalvelu.

Jyrki Siukonen (2025, s. 55–58) nostaa lajityypin edustajaksi myös Toivo Pekkasen vuonna 1930 ilmestyneen romaanin Tientekijät. Hangaksen ja Kaukopään tavoin siinäkin rakennetaan korpeen valtava puunjalostusteollisuuden kompleksi – tällä kertaa yritys vain menee kirjaimellisesti päin mäntyä.

[326] Hyvin tavallinen, kymmenin eri muunnelmin toistettu brändin tunnusomaisten piirteiden kuvaus oli esimerkiksi Etelä-Savo-lehden vuonna 1934 julkaisema juttu Valtava teollinen nousu Ylä-Vuoksen laaksossa. Enso-Gutzeit-Tornator rakentaa Vuoksenniskalle Kaukopäähän 120,000 tonnin sulfaattitehtaan. 27.10.1934 Etelä-Savo no 124 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3:”Tätä tehdasta rakennetaan parhaillaan sähköisellä kiireellä yötä päivää, sähkön ja päivänvalossa, sillä työ on saatava valmiiksi jo ensi syksyyn mennessä, koneet pyörimään ja tavara kaikkeen maailmaan.” Saadakseen asialliset ja tarkat tiedot ”Karjalan ja koko Suomen huomattavimmasta työmaasta, johon sisältyy kokonaisen ´teollisuuskaupungin´ rakentaminen metsän keskelle”, Etelä-Savo kääntyi työmaan eri työaloja johtavien insinöörien puoleen, ”ja he olivatkin auliit lehdellemme tietoja antamaan”. Hauska piirre jutussa on sen tekemisen kronologinen kuvaus: toimittaja hyvästelee yhden haastateltavan ja kiiruhtaa sitten etsimään seuraavaa insinööriä, joka onkin kahvikupin äärellä Imatran Valtionhotellissa.

[327] Ylä-Vuoksenlaakso. 21.03.1936 Kouvolan Sanomat no 33 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[328] Viljo Metsälä. Etelä-Saimaan seutu – Vuoksen laakso – Suomen Ruhr. 01.01.1937 Kansanopistokaikuja : Lahden kansanopiston toveriliiton lehti no 1-2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 10–12.

[329] Iisalmi ja sen kehitysmahdollisuudet. 17.03.1938 Salmetar no 31 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2–3.

[330] Riikonen 2025, s. 152–153.

[331] Suomen Ruhrilla 19.06.1935 Uusi Suomi no 162 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5.

[332] Pohjois-Karjalan Maakuntaliiton lähimpiä tehtäviä. 24.09.1936 Karjalan Maa no 106 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5–6.

[333] Jääsken kihlakunnan maatalousnäyttely avattiin loisteliaan syyssään suosimana. Eilispäivän kuluessa kävi näyttelyyn tutustumassa noin 7000—8000 henkeä. 06.09.1936 Maakansa no 204 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1.

[334] 29.07.1937 Ilta-Sanomat no 171 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[335] Karjalan painokoneen läpi 30.06.1938 Karjala no 171 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 6.

[336] Radio-ohjelma. Suomen Yleisradio. Maanantaina 13 p:nä elok. Sivu 9 | 11.08.1934 | Helsingin Sanomat.

[337] Kun Kaukopäätä radioitiin. 13.12.1935 Ylä-Vuoksi no 94 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 5.

[338] Suomen puu- ja paperiteollisuus | Kansallinen audiovisuaalinen instituutti | Elävä muisti; Dokumenttifilmit saivat vihdoin kelpo dokumentin | HS.fi; Suomen puu- ja paperiteollisuus (1930) - IMDb; Suomalainen elokuvatuotanto | Elonet.

[339] Aho & Soldan teki filmirapsodian puunjalostuksesta | Elävä arkisto | Yle 25.4.2012.

[340] Elokuvia ja reportaasheja Suomen teollisuuslaitoksista. Sivu 6 | 08.07.1938 | Helsingin Sanomat.

[341] Olympialaisten esimakua. 26.07.1935 Ylä-Vuoksi no 55 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[342] 02.12.1937 Savonlinna no 136 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[343] Pännänpyörittäjien kokous. 23.08.1934 Ylä-Vuoksi no 34 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 3.

[344] Pakinan penikoita. 21.03.1936 Lapin Kansa no 33 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1.

[345] 16.07.1936 Iisalmen Sanomat no 76 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1.

[346] Paikan päältä ja matkan varrelta 01.04.1937 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 45.

[347] Selluloosatehtaiden jätevesien vaikutus kalakantaan. Kysymystä pohtimaan asetettu komitea, jossa jäseninä m.m. tuomari Luostarinen ja ins. Norta. 01.07.1937 Ylä-Vuoksi no 69 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[348] Kaukopäässä on paljon ”maailman suurinta”. 29.09.1935 Karjala no 262 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 10–11. Jätevesien puhdistuksesta kuvaus sivulla 11 väliotsikon Jätevesi puhtaaksi jälkeen.

[349] 01.10.1935 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 134.

[350] 01.10.1935 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 146 takakansi.

[351] Ilmari 1935, s. 256.

[352] Sivu 7 | 30.06.1939 | Helsingin Sanomat.

[353] Pakinan penikoita 21.03.1936 Lapin Kansa no 33 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1.

[354] Enso-Gutzeit-Tornator yhtymän asema on vahva – sanoo vuorineuvos V. A. Kotilainen. 01.08.1937 Enso-Gutzeit-Tornator : henkilöjulkaisu no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 153–154.

[355] Tikka 2019, s. 274.

[356] Häggman 2006, s. 194.

[357] 21.03.1936 Ilkka no 79 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 6. Viikkosanomat julkaisi vuonna 1936 Karjala-aiheisen erikoisnumeron, jossa kerrottiin laajasti myös Vuoksenlaakson kehityksestä ja kehystettiin Karjalan rooli suojamuuriksi itää vastaan. Karjala. Suomen ja länsimaisen kulttuurin suojamuuri itää vastaan.18.12.1936 Viikkosanomat no 51 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 1–2.

[358] W. Halsti. Sotatalous ja strategia 01.10.1938 Sotilasaikakauslehti : Upseeriliiton julkaisu no 10 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 652. Kapteeni Halstin laajassa kirjoituksessa todetaan, että Suomen metalliteollisuuden painopiste on Keski- ja Lounais-Suomessa. Idässä ovat Värtsilä ja Outokumpu: ”Viime aikoina Vuoksen laaksoon syntyneet suuret teollisuuskeskukset voimalaitoksineen vaativat kuitenkin jo nykyään osakseen huomiota. Joukossahan on myös sotatarviketeollisuuden kannalta tärkeitä tehtaita. Voitaneen liioittelematta väittää, että tämä ´Suomen Ruhr´ – joksi aluetta on kutsuttu – tulee vaikuttamaan strateegiseen ajatteluun varsin huomattavastikin.”

Vuoksenlaakson sotilaallista uhanalaisuutta pohti myös nimimerkki Nihti vuonna 1936 Teollisuusvirkailija-lehdessä. Kirjoittajan mukaan ”monet ovat väittäneet, että maanpuolustuksen kannalta on ollut järjetöntä sijoittaa näin arvokkaat tehtaat mainituille seuduille. Kenties väitteissä on perääkin, mutta mistäpä on muualta saatavissa sellaisia voimanpesiä kuin Vuoksen kosket ovat”. Suomen ”Ruhrilla” käytiin. 01.03.1936 Teollisuusvirkailija : Suomen teollisuusvirkailijain äänenkannattaja no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto s. 51.

[359] Kivimäki 2019, s. 287.

[360] 25.11.1939 Ylä-Vuoksi no 133 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 2.

[361] Ruokolahden vapaan huollon keskuksen ilmoitus 09.12.1939 Ylä-Vuoksi no 139 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 4.

[362] Ropponen 1992, s. 495-496; Tuomari Ilmari Luostarinen 50-vuotias Sivu 6 | 11.05.1944 | Helsingin Sanomat.

[363] 30.08.1938 Ylä-Vuoksi no 96 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto. Sivulla kolme 7. palstan alin juttu.

[364] Enson valtauksen vuosijuhla oli valtava yleisötilaisuus. Arponen & Miettinen 2002 s. 465–466.

[365] Arponen & Miettinen 2002, s. 300. Tietopala, ei otsikkoa.

[366] Emt. s. 370. Tietopala, ei otsikkoa.

[367] Emt. s. 406. Tietopala, ei otsikkoa.

[368] Ropponen 1992, s. 519.

[369] Victor Hoving esittelee laajasti Enso-Gutzeitin vuoden 1946 organisaatiosuunnitelmaa, jonka laati silloinen pääjohtaja vuorineuvos William Lehtinen. Ilmeisesti suunnitelma toteutui sellaisenaan. Siihen tehtiin kuitenkin korjauksia ja lisäyksiä uusien tehtaiden ja osastojen myötä. Ilmari Luostarinen johti lakiasiainosastoa. Sen vastuulla olivat: työläis- ja in casu -eläkkeet; urheiluasiat; lakiasiat; huoltotoimisto (turvallisuustyö, henkilöjulkaisu, virkailijoiden eläkekassa, ammattikasvatus, kurssi- ja viihdytystoiminta, urheiluasiat osittain, invalidihuolto, sotaorpokysymys, terveyden- ja sairaanhoito, avustuskassat, varushuolto, seurojen toiminta ja avustukset, sosiaalipäälliköiden toiminnan valvonta ja ohjaus, yhteydenpito Työnantajain Keskusliittoon ja Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton sosiaalitoimikuntiin); Tainionkosken Ammattioppilaitos; Joutsenon Metsäkoulu; tarkastusosasto (mm. metsäosasto, palkat ja varastot) sekä pääkirjanpito. Hoving 1961, s. 607–611.

[370] Nuoruus ja uran alku: Helsingin Sanomat kuvasi Ilmarin 70-vuotispäiväjutussa hänen uransa alkuvaiheita näin: ”Varatuomari Luostarinen on syntynyt Lapinlahdella, tullut ylioppilaaksi Iisalmen yhteiskoulusta 1914 ja suorittanut ylemmän oikeustutkinnon 1919, jonka jälkeen hän astui hovioikeuden auskultanttina Viipurin hovioikeuteen. Istuttuaan käräjät ja hoidettuaan tuomiokuntaa Salmin tuomiokunnassa 1920 hän tuli ylimääräiseksi virkamieheksi Viipurin hovioikeuteen hoitaen notaarin tehtäviä 1921–22. Varatuomarin arvon hän sai 1922. Toimittuaan asianajajana Viipurissa, aluksi apulaisena 1922–24 Konttinen & Sarasteen lakiasiantoimistossa sekä sen jälkeen itsenäisenä asianajajana, hänet 1928 kutsuttiin […] Enso-Gutzeit Osakeyhtiöön.”

Tehtävät muissa yrityksissä: Luostarinen toimi johtokunnan jäsenenä useissa yhtiöissä, kuten The Insulite Co of Finland Osakeyhtiö, Aunuksen Puuliike Osakeyhtiö ja Osakeyhtiö Waldof Aktiebolag sekä tilintarkastajana Merivienti Oy:ssa ja Oy Finnlines Ltd:ssä.

Järjestöjen luottamustoimet: Luostarinen toimi Suomen Puunjalostusteollisuuden Työnantajaliiton hallintoneuvoston jäsenenä ja osallistui teollisuuden keskinäiseen vakuutustoimintaan Teollisuus-Palon hallituksen jäsenenä 1946–1961 sekä Teollisuus-Tapaturman ja Eläke-Varman hallintoneuvostojen jäsenenä. Kts. esim. Suomen Puunjalostusteollisuuden Työnantajaliiton Sivu 10 | 02.02.1946 | Helsingin Sanomat ja Teollisuudenharjoittajain Keskinäisen Palovakuutusyhtiön Sivu 6 | 04.01.1946 | Helsingin Sanomat.

Luostarinen nimitettiin Teollisuuslehden toimitusneuvostoon Enso-Gutzeit Osakeyhtiön edustajana vuonna 1932. Hän kuului myös toimitusneuvoston työvaliokuntaan. Teollisuuslehti 1932 20.01.1932 Teollisuuslehti no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto, s. 55. Luostarinen laati myös monien uittoyhdistysten säännöt.

[371] Sivu 5 | 08.02.1946 | Helsingin Sanomat. 

[372] Ahvenainen 1992, s. 523. Paras löytämäni esitys tästä eksoottisesta komiteasta on Anna Leinosen vuonna 2009 Pohjois-Suomen Historiallisen yhdistyksen vuosikirjassa XXXIII julkaisema artikkeli Sosialisoimiskomitea ja Suomen talouselämän suunta leinonen0 julkaisussa Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys r.y., Rovaniemi 2009.

[373] Lainaus on poimittu Skp:n vuosien 1944–1948 asiakirjoista enkä löytänyt alkuperäistä puolueiden välistä sopimusta. SKP:n asiakirjoja vuosilta 1944–1948, s. 130–131 skp-1944-48.pdf. 

[374] Sosialisoimiskomiteassa tapahtui eilen hajaannus Sivu 4 | 08.03.1950 | Helsingin Sanomat.

[375] Kts. myös esim.  Agricola: lehdistökatsaukset: HELMIKUU 1946; [Sosialisoimiskomitean mietintö]. [N:o 2, Tupakkateollisuuden sosialisoinnista | Eduskunnan kirjasto | Finna.fi; Vihula, Veera. Valtio-omisteiset yhtiöt ja omistajaohjauksen diskurssi. Millaisia merkityksiä poliitikot ja virkamiehet valtio-omistukseen liittävät? Yleinen valtio-oppi, hallinnon ja politiikan tutkimus, pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 2016, s. 12–13 VALTIO-OMISTEISET YHTIÖT JA OMISTAJAOHJAUKSEN DISKURSSI:

[376] Korvausosakkeiden hallintoyhteisö. Sivu 2 | 25.01.1947 | Helsingin Sanomat.

[377] Sivu 7 | 17.11.1961 | Helsingin Sanomat.

[378] Sivu 5 | 06.07.1963 | Helsingin Sanomat. Jutun otsikossa lienee virhe, sillä alusten tilaajia oli kaksi mutta toimittajia vain yksi.

[379] Luostarinen | Hakutulokset | Finna.fi.

[380] Saimaan kanavan kannattavuus tutkitaan jälleen. Sivu 7 | 30.09.1955 | Helsingin Sanomat.

[381] Taloudellisia oloja tarkatessa edullisiakin seikkoja havaittavissa Sivu 4 | 12.04.1946 | Helsingin Sanomat.

[382] Ei palkankorotusta Enso-Gutzeitin johdolle Sivu 15 | 02.06.1963 | Helsingin Sanomat.

[383] Luostarinen, Reijo. Luostaristen suku Savossa ja Karjalassa. Luostaristen sukuseura ry 2016, s. 386–390.

[384] Svetogorskin ja sen suomalaisten rakentajien vaiheista kts. esim. Tuhannet suomalaiset rakensivat valtavan paperi- ja sellutehtaan Neuvostoliittoon – tehdas toimii Svetogorskissa edelleen täysillä | Yle

[385] Kaksoiskaupunki | Imatran kaupunki.