Politiikan peliä toimittajakoulutuksella – Mitä Tampereella tapahtui todella?

HEIKKI LUOSTARINEN – Vuonna 2004 ilmestyi Esko Salmisen kirja Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Salminen toimi Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksella journalistiikan apulaisprofessorina ja professorina vuosina 1982–2000.

Teos sai osakseen paljon julkisuutta ja kiitoksia, se muun muassa nimettiin Tieto-Finlandia- ehdokkaaksi. Kirjaa on käytetty tieteellisenä lähteenä suomalaisen toimittajakoulutuksen historiasta väitöskirjatasolla saakka. Se on saanut lukijoita ja arvostetun tutkimuslähteen aseman. Hieman kriittistä etäisyyttä ottivat kirjaan Helsingin Sanomat arviossaan ja Kaleva pääkirjoituksessaan.[1]

Koska Salmisen kirja lienee tunnetuin ja käytetyin lähdeteos puhuttaessa Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksesta ja tiedotusopista 1970-luvulla, lähden liikkeelle kirjan lyhyellä esittelyllä.

Journalismin Suomi -blogi julkaisee sarjan tekstejä, jotka käsittelevät toimittajakoulutukseen liittyviä poliittisia kiistoja ja tiedotusopin opiskelua Tampereen yliopistossa 1970-luvun lopulla. Monet muistavat ajan taistolaisuuden ja neuvostoystävyyden outoina ja synkkinä vuosina. Juttusarjassa on valittu toinen näkökulma: Oliko laitoksen opettajien ja opiskelijoiden toiminnassa ja näkemyksissä asioita, jotka ovat edelleen tärkeitä ja jopa arvostettavia?

Sarja päättyy tähän. Sen edelliset osat olivat Tampere, tiedotusoppi ja vuosi 1977, Ajankohtainen Kekkonen murisee porvareille ja Politiikka meni, kabaree tuli.

Viestinnällä vallankumoukseen -kirjan viimeinen virke tiivistää sen sanoman: ”Suomi yritettiin siirtää punaisen radikalismin voimin sosialistiseen järjestelmään, keinoja kaihtamatta ja Neuvostoliiton tuella – tilanteen niin salliessa vaikka väkivalloin”.[2]

Salminen kertoo kirjassa näkemyksensä siitä, mikä oli Tampereen yliopiston tiedotusopin toimittajakoulutuksen tehtävä tässä vallankumouksen projektissa.  Seurataan hetki kirjan päätösluvun Suomi sosialismiin etenemistä:

Suomen Yleisradiossa ja lehdistössä käytiin, Salminen kirjoittaa, kylmän sodan vuosina todellista ”sisällissotaa”. Tämän niin sanotun informaatiosodan keskiöön joutui myös suomalainen toimittajakoulutus, jonka valtasivat Tampereen yliopistossa vasemmistoradikaalit 1970-luvun alussa. Uusvasemmistolaisen ”demokraattisen toimittajakoulutuksen” ihanteena oli ”voittava järjestelmä”, eli neuvostokommunismi ja myös Itä-Saksa.[3]

Sosialistiseen Suomeen pyrittiin, Salminen sanoo, valtaamalla yhteiskunnan avainpaikkoja, niistä ensimmäisinä joukkotiedotus, yliopistot ja muu opetus. Vasemmistoradikaalien taktiikkana sosialismiin siirtymisessä oli kasvattaa ihaillun neuvostomallin mukainen uusi ihminen kommunistien propagoiman ”tajuntavallankumouksen” avulla. Ajan politisoitunut ilmasto johti kirjoittelun ja käytäväkokousten tasolla vuoden 1918 sisällissodan hehkuttamiseen ja lopulta yliopistossakin ylilyönteihin, joista väkivalta ei ollut enää kaukana.[4]

Salmisen mukaan taistolaisten ja heidän myötäilijöidensä tähtäimessä oli totaalivallankumous, joka merkitsi suomalaisten perusarvojen maahan lyömistä kaikilla tasoilla. Neuvostoliitto ja sen suurlähettiläät tukivat radikaalia linjaa varsinkin 1970-luvun alussa. Suurten lehtien ja Yleisradion toimitusosastojen vyöryttäminen taistolaisten käsiin onnistui 70-luvun puolivälissä, mutta lehtien omistajat eivät antaneet periksi.[5]

Tiedotusopin opetus Tampereella oli marxilaisten teorioiden opiskelua, ja niihin uskomaan koulutetut toimittajat, Salminen kirjoittaa, pyrittiin lähettämään tiedotusvälineisiin ”idän propagandisteina” murtamaan länsimaista journalistista linjaa. Dogmaattista maailmankäsitystä edustaneen opetuksen perimmäisenä tavoitteena näytti olevan siirtyminen uuteen yhteiskuntaan ja siinä ”tajuntatyöläisen” eli toimittajan ammatin lisensioiminen diktatuurimaiden tavoin.[6]

Suomessa alkoi kuitenkin 1970-luvun puolivälissä nousta vastarintaa erityisesti talouselämässä ja eri kansalaisjärjestöissä. Marxilaisten vastustajilla ei kuitenkaan Salmisen mukaan ollut uusvasemmiston ”manipulointikoneistoon” verrattavaa strategiaa, joka ulottui joukkotiedotusvälineistä yliopistoihin, koululaitokseen ja taiteeseen. Liberaali suunta joutui käymään puolustustaistelua informaatiosodan rintamilla päivästä toiseen, spontaanisti ja kovassa paineessa myös yya-sopimuksen ja Neuvostoliiton aiheuttaman uhkan takia.[7]

Vasemmistoradikalismi sai 1980-luvulla jatkoa, kirjoittaa Salminen, varsinkin vihreän aatteen ja naisliikkeen muodossa. Ne tekivät läpimurtoja niin yliopistojen kuin mediankin tasolla. Lisäksi tamperelaisen tiedotusopin koulukunta levisi laajasti 1990-luvulta lähtien alan opetusta ja tutkimusta harjoittaviin yliopistoihin niin sanottuna ”viestinnän verkostona” ja jatkoi tällä tasolla työtään.[8] Tähän tiedotusopin, journalistiikan ja viestinnän opetusta ”johtavaan verkostoon”, ”täyskäteen” kuului vuonna 2002 12 professoria, joilla yhtä lukuun ottamatta oli vasemmistolainen tamperelainen tausta sekä hyvin niukka kokemus käytännön journalismista.[9]

* * *

Tässä journalismin ja viestinnän opetusta ”johtavassa verkostossa” tulen minä mukaan tarinaan, sillä työskentelin vuosina 1999–2005 journalistiikan apulaisprofessorina ja professorina Jyväskylän yliopistossa. Opiskelin Tampereella vuosina 1977–1982 ja toimin tiedotusopin laitoksella eri tehtävissä Jyväskylään siirtymiseen saakka. Palasin Tampereelle tiedotusopin professorin tehtävään vuonna 2005, mistä jäin eläkkeelle vuonna 2021.

Johtavan verkoston olemassaoloa en huomannut. Esko Salminen on ehkä ymmärtänyt väärin vuonna 1998 perustetun Viestintätieteiden yliopistoverkoston tehtävät. Se oli opetusministeriön tukema 22:n viestintä-, media- ja informaatioalan yliopistoyksikön verkosto kymmenestä Suomen yliopistosta. Verkoston tavoitteena oli erityisesti verkko-opetuksen ja jatkokoulutuksen koordinointi.[10]

Olen siis elänyt osan Salmisen kuvaamasta ajasta tiedotusopin laitoksen opiskelijana ja opettajana ja tutkinut hieman tätä Journalismin Suomi -blogin juttusarjaa tehdessäni laitoksen 1970-luvun tapahtumia. Mitä sanoisin noista vuosista ja Salmisen niitä koskevista väitteistä?

Viestinnällä vallankumoukseen -kirja sopii hyvin lähtökohdaksi tarkastella tuota aikaa, sillä se rakentaa selkeän tulkinnan: kyseessä oli suunnitelmallinen ja jopa väkivaltainen Neuvostoliiton tukema vallankumousyritys, jossa Tampereen tiedotusoppi oli tärkeä manipulaation ja propagandan tukikohta. Sitä vastaan asettui länsimais-liberalistista tiedonvälitystä ja sananvapautta puolustavia ihmisiä, jotka halusivat estää vallankumouksen ja varmistaa, että Suomessa olisi tarjolla muutakin toimittajakoulutusta kuin monopoliasemaan pyrkineen Tampereen punaista.

Yritän haastaa tätä tulkintaa ja monipuolistaa kuvaa ajasta kysymällä ensin, onko Suomen ja Tampereen tapahtumille kansainvälisiä vertailukohtia. Suuntaan sitten katseen siihen porvarillisen Suomen ja elinkeinoelämän liikkeeseen, joka syntyi vastustamaan 1970-luvun vasemmistoaaltoa ja myös Tampereen yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan antamaa toimittajakoulutusta.

Vertaus sisällissodan tapahtumiin on sikäli paikallaan, että Tampereen yliopiston päärakennus osoitteessa Kalevantie 4 sijaitsee samalla Kalevankankaalla, missä käytiin maaliskuussa 1918 punaisten ja valkoisten kesken mahdollisesti koko sodan ratkaissut taistelu. Voi myös ajatella, että yliopiston käytävillä nähty taistelu oli kylmän sodan osapuolten ns. sijaissota. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivät olleet suoraan osallisina, mutta ne ottivat yhteen toimittajakoulutusta koskevan mittelön pukareitten kautta ja antoivat tukea omilleen.

En pidä kumpaakaan vertausta kovin onnistuneena, sillä ”sota” on liian väkevä sana kuvaamaan yliopiston käytävien kyräilyä, jota yksi haastateltavani kuvasi ”surkuhupaisaksi ideologiseksi poikapainiksi”. Sota on kuitenkin keskeinen metafora, jota Esko Salminen käyttää kirjassaan, ja uskon, että se oli hänen aito ymmärryksensä tilanteesta. Sodan käsite auttaa myös ymmärtämään, miksi vähäpätöiseltä tuntuva asia – melko pienen ammattiryhmän koulutus – saattoi saada niin suuret mittasuhteet.

Aiheen parissa työskenteli nimittäin 1960- ja 70-luvuilla neljä toimikuntaa tai työryhmää, asetusluonnoksia tehtiin ainakin kaksi, eduskuntakyselyjä samoin ja neljä hallitusta kiisteli aiheesta. Myös Urho Kekkonen puuttui asiaan myllykirjeellään kerran. Kymmeniä lausuntoja ja valituksia, useampi tuhat lehtijuttua ja mittaamaton määrä tuhlattua aikaa ilman mitään selvää tulosta.[11]

Vaikka aihe tuntuu pieneltä, siinä siis riitti tapeltavaa. Riitelyyn osallistuivat niin puolueet, työmarkkinajärjestöt, tiedotusvälineet, yleisönosastojen kirjoittajat kuin koulutuslaitoksetkin. Se oli tärkeä yleispoliittinen kysymys, josta halusivat sanoa mielipiteensä myösmonet sellaiset suomalaisen yhteiskunnan toimijat, joille toimittajakoulutus ei mitenkään kuulunut ja jotka eivät siitä kovin paljon tienneet. Syy tähän lienee ollut uskomus, jonka mukaan toimittajakoulutuksen järjestäminen saattoi ratkaista Suomen poliittisen tulevaisuuden.

Kamppailu ja kohut alkoivat 1970-luvun alussa ja laantuivat kymmenisen vuotta myöhemmin. Kiista koski toimittajakoulutuksen pituutta ja sisältöä, koulutuksen järjestäjää sekä silloin tarjotun opetuksen poliittisuutta. Melko monipolviseksi kehkeytyneen jupakan kulkua ja osapuolia on avattu tietolaatikossa 1. Yksi perustieto niillekin, jotka eivät tietolaatikkoon ehdi syventyä: Tiedotusopin laitos koostui tuolloin kahdesta koulutuslinjasta, yhteiskunnallisen opetusjaoston toimittajatutkinnosta ja yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tiedotusopin oppiaineesta. Edellisessä saattoi suorittaa lyhyttä korkeakoulututkintoa vastaavan sosionomin tutkinnon, jälkimmäisessä pitkän yhteiskuntatieteiden kandidaatin (nykyisin maisterin) tutkinnon. Edellistä pidettiin oikeistolaisena, jälkimmäistä vasemmistolaisena. Vaikka laitos oli yhteinen, ”tiedotusoppi” kiinnittyi sanana tiedekunnan puolen tutkimukseen ja opetukseen.

Rakennan kolme rinnakkaista tai vaihtoehtoista kontekstia, joiden avulla kiistaa voi yrittää taustoittaa ja ymmärtää. Lukija voi tykönänsä punnita, millainen kunkin kontekstin painoarvo ja selitysvoima on. Itse ajattelen, että kaikilla oli jonkinlainen rooli, myös Salmisen edustamalla vallankumoushypoteesilla, sillä joissakin ryhmissä ja jonkin aikaa sellaisiakin aikeita varmasti eläteltiin.

Ensimmäinen konteksti (luku 1) on kansainvälinen. Kaikkialla läntisessä maailmassa koettiin 1960-luvun lopulla vasemmistoaalto, joka tempasi mukaansa erityisesti yliopistojen opiskelijat. Kun vasemmisto vyöryi, sitä vastaan järjestäytyi elinkeinoelämän rahoittama markkinataloutta puolustava liike. 1970-luvun kuluessa vastaliike siirtyi puolustuksesta hyökkäykseen. Suomessa kehitys oli hieman verkkaisempaa kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa, mutta vaiheet olivat samat.

Hyvin monessa maassa yksi nousevan vasemmiston ja markkinatalouden puolustajien taistelukenttä oli tiedonvälitys. Journalisteja syytettiin vasemmistolaisuudesta, ja jos toimittajakoulutusta oli opiskelijaradikalismin tartuttamissa oppilaitoksissa, myös se sai osansa kritiikistä. Suomi ei ollut poikkeus eikä suomalainen nujakointi, Salmisen dramaattisesta kuvauksesta huolimatta, ollut edes pahimmasta päästä.

Toinen konteksti (luku 2) on kansallinen. Vasemmistopuolueet saivat vuoden 1966 eduskuntavaaleissa enemmistön, ja maassa oli vasemmistojohtoinen hallitus vuoteen 1970 saakka. Taistolainen opiskelijaliike lähti liitoon 1970-luvun alussa. Se, että koko vuosikymmen nähdään vasemmiston yliotetta tai vaikutusvaltaa painottaen, ei ole kuitenkaan itsestään selvä ratkaisu.

Jarkko Vesikansa kirjoittaa väitöskirjaansa perustuvassa teoksessa Salainen sisällissota näin:

”Taistolaisuus varjostaa liikaakin kuvaa 1970-luvusta. Jälkikäteen tarkasteltuna yhtä merkittävä poliittinen ilmiö oli etenkin oikeiston nousu ja kokoomuksen saama voimakas nuorisokannatus. Kokoomuksen nuorten menestys esimerkiksi kouluneuvostovaaleissa oli suorastaan häkellyttävä. Vuoden 1973 kouluneuvostovaaleissa KNL sai peräti 48,9 prosenttia äänistä ja monissa vaalipiireissä kannatus ylitti 50 prosentin rajan. 1970-luku oli vasemmistoradikalismin ohella vahvistuvan ja uudistuvan porvaririntaman aikakautta, ja tällä oli tulevaisuutta ajatellen lopulta enemmän merkitystä kuin taistolaisuudella, joka kuihtui 1970-luvun lopulla omaan mahdottomuuteensa.”[12]

Vesikansan havainto on tärkeä. Tampereella moni muistaa yhä nuortaistolaisten järjestön lyhenteen TYMR (Tampereen yliopiston marxilaiset ryhmät), mutta varsin harva lyhenteen TOON (Tampereen yliopiston oikeistonuoret). Näin siitä huolimatta, ettei tymriläisten kannatus missään vaiheessa 1970-luvulla noussut oikeistonuoria suuremmaksi. TYMR hävisi kartalta nopeasti, TOON jatkoi.[13]

Sivupolku 1: 70-luku oli toista aikaa

1970-luvun aikana saatiin mm. päivähoitolaki, kansanterveyslaki, vuosilomalaki, työttömyyseläke, isyysloma, asumistuki ja opintotuki. Työaika lyheni ja tehtiin yrityksiä yritysdemokratian suuntaan.

Hyvinvointivaltio tuli, kuten J. P. Roos on osuvasti ilmaissut, ”vesikattovaiheeseen”. Taustalla oli Sdp:n ja keskustapuolueen yhteistyö ja painiottelu, jossa sosialidemokraatit korostivat ansiosidonnaisia etuuksia ja keskustapuolue ns. universaaleja. Syntyi valtion ja politiikan johtama markkinatalous.[14]

Myöhemmin on usein ihmetelty, miten 70-luvulla eläneet saattoivat olla niin sokeita sosialististen maiden monille puutteille niin hyvinvoinnin kuin ihmisoikeuksien kysymyksissä. Roos kirjoittaa:

”Sosialismilla ajateltiin olevan monia etuja (suomalaiseenkin) kapitalismiin nähden: kehityksen vakaus, suunnitelmatalous, taatut työpaikat, halvat asunnot ja elintarvikkeet, vakaat hinnat, kansalaisten perusturva. Tämän lisäksi hyvin kehittynyt koulujärjestelmä, sivistyneet kansalaiset, lukuisten kansallisuuksien ja vähemmistöjen sopuisa yhdessäolo, rikollisuuden vähäisyys, kaupallisuuden ja populaarikulttuurin puuttuminen, korkeakulttuurin vahva asema, halvat kirjat jne.”

Sosialismin maailmanlaajuinen eteneminen näytti Roosin mukaan vastustamattomalta. Yhdysvallat hävisi pienelle Vietnamille, Aasiassa ja Afrikassa vannottiin pitkälti sosialismin nimiin. Etelä-Amerikassa taas sotilashallitukset taistelivat radikaaleja vallankumousliikkeitä vastaan. Chilessä sosialistit pääsivät demokraattisten vaalien kautta valtaan, mutta vallankaappaus vuonna 1973 ja sotilasjuntan omaksuma uusliberalistinen talouspolitiikka olivat vasemmistolle suuri takaisku. Chile vakuutti Roosin mukaan monet sivistyneistön jäsenet USA:n moraalisesta ala-arvoisuudesta Neuvostoliittoon nähden.

Tšekkoslovakia ja vuosi 1968 oli jo menneisyyttä, ja kaiken kaikkiaan sosialismi ja kapitalismi saattoivat näyttää keskenään varsin tasapäisiltä kilpakumppaneilta, joista toisen taloudelliset heikkoudet korvautuivat muilla eduilla, kun taas kapitalismin kyky ylettömään tavaratuotantoon peitti alleen suuren määrän sen muita puutteita.

1960-luvulla muodostunut ”yleisdemokraattinen rintama” tarkoitti Teiniliitossa ja yliopistoissa vasemmiston ja keskiryhmien yhdistyneitä voimia porvareita vastaan. Yleisdemokraatteja yhdistivät monet edistyksellisinä pidetyt asiat, kuten kolonialismin ja apartheidin vastustaminen sekä demokratian laajentaminen erityisesti kouluissa ja yliopistoissa. Monet keskustalaiset, heidän joukossaan ex-keskustalainen presidentti Kekkonen, näkivät mahdollisena, että maailmaan syntyy järjestelmien lähentymisen kautta synteesi, jossa on nivottu yhteen kapitalismin ja sosialismin parhaat puolet. Kylmä sota päättyisi joskus rauhanomaisesti keskinäiseen hyväksymiseen.

Edes kokoomuslaiset porvarit – ainakaan nuoret – eivät olleet kokonaan vapaita tästä uskosta.

1970-lukua tavataan kutsua nykyisin ”ylipolitisoituneeksi” ajaksi. Toinen näkökulma olisi nimittää nykyhetkeä alipolitisoituneeksi. 70-luvun alussa lähes 20 prosenttia äänioikeutetuista kuului Suomessa johonkin puolueeseen, ja politiikkaan osallistuminen juuri puolueiden kautta oli myös yliopistoissa luonnollinen osa elämää.[15] Moni tiedotusopin laitoksen opiskelija, opettaja tai tutkija kuului johonkin puolueeseen tai kannatti julkisesti jotakin ryhmää.

Pertti Hemánus esimerkiksi oli ollut nuorempana keskustapuolueen jäsen ja aktiivi, mutta vasemmistolaistui myöhemmin. Tampereen vuosinaan hän kallistui SKDL:n/SKP:n enemmistön suuntaan, eli ns. saarislaisiin. Puoluejäsenyyttä hän ei kuitenkaan enää ottanut.[16]

1970-luvun alkupuolella perustettiin Suomeen kansainvälisen mallin mukaan – tai ainakin samanaikaisesti – useita järjestöjä ja luotiin verkostoja, joiden tavoitteena oli vasemmiston vaikutuksen, myös mediavaikutuksen, hillitseminen. Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA kiinnitti huomiota pian perustamisensa jälkeen vuonna 1974 Tampereen toimittajakoulutukseen, jota se piti vasemmistolaisena ja elinkeinoelämän vastaisena. EVA:n vuonna 1976 järjestämä seminaari ja julkaisema raportti Minne menet markkinatalous? asetti tiedotusvälineiden hallinnan yhteiskunnallisen vallan avaimeksi ja tiedotusopin laitoksen tärkeäksi esteeksi yritysystävällisemmän ilmapiirin rakentamisessa.

Toimittajat olivat omaksuneet, EVA katsoi, kansantribuunin roolin, jossa talouselämä oli aina konnan roolissa. Journalismin kentällä, erityisesti päätoimittajaportaassa ja kustantajajärjestöissä, oli havahduttu jo pari vuotta aikaisemmin siihen, että Tampereen tiedekuntapuolen toimittajakoulutus oli vasemmistolaisuuden pulppuava lähde alalla.

1970-luvun laajaa kulttuuri- ja informaatiotaistelua käytiin julkisuudessa kohujen ja puheenaiheiden kautta. Sellaisia olivat esimerkiksi korkeakoulujen hallintokiista (mies ja ääni -periaate), peruskouluun liittyvä ns. Pirkkalan opetusmonistekohu, TANDEM-tutkimus – sekä myös muutama tiedotusopin laitokseen liittyvä jupakka. Vertaan toimittajakoulutuksen kohuja yliopistoja, Suomen Akatemiaa ja peruskoulua koskeviin kiistoihin, joita ne hyvin paljon muistuttivat ja avaan sitä tapaa, jolla kohut luotiin.

Kolmas konteksti (luku 3) koskee kiistojen ammatillista puolta, sitä, millaisia toimittajia koulutuskiistan eri osapuolet halusivat kouluttaa ja millaista journalismia ne arvostivat. Toimittajakoulutusta pyrittiin uudistamaan Tampereella 1970-luvun alkupuolella suuntaan, jossa journalismin tehtäväksi nähtiin yhteiskunnan rakenteiden ja ongelmien kuvaaminen, analyysi ja ratkaisuvaihtoehtojen etsiminen. Tämä tavoite törmäsi sekä Tampereen yliopiston ulkopuolella että tiedotusopin laitoksen sisällä näkemyksiin, joissa käsitys hyvästä journalismista oli toinen. Pyrin valottamaan tässä keskustelussa esiin nousseita sukupuoleen, sukupolviin ja journalistin ammattitaidon tavoitteisiin liittyviä eroja.

Sen jälkeen pääsemme vihdoin juttusarjan varsinaiseen asiaan. Avaan noin 400 lehtijutun aineiston avulla (luku 4), minkälaisin argumentein kiistaa toimittajakoulutuksesta ja Tampereen tiedotusopista käytiin. Millaisin väittein sanomalehdistö arvosteli tiedekunnan ”punaista” tiedotusoppia ja millaisia vastaväitteitä tiedotusopin edustajat esittivät?

Tämä teksti ja koko juttusarja päättyy henkilökohtaiseen loppulauluun (luku 5). Yritän siinä muistella ja pohtia, mitä ajattelin silloin ja mitä ajattelen nyt siitä opetuksesta, jota sain tiedotusopin opiskelijana. Pyrin samalla arvioimaan sekä Esko Salmisen kirjassaan että sanomalehdistön jutuissaan laitosta kohtaan esittämää kritiikkiä.

Keskityn tässä tekstissä porvarillisen Suomen ja talouselämän rooliin kulttuuri- ja informaatiotaistelussa. Vasenta laitaa käsittelen vain sivupolulla numero 2. Näin yhtäältä siksi, että rajaaminen oli välttämätöntä ja toisaalta siksi, että aikalaisten muisteluja ja tutkimusta ei ole yhtä paljon käytettävissä kuin oikean laidan toiminnasta. Oikealla on monista salaseuroistakin kerrottu avoimesti ja myös ylpeästi, sillä mitään syytä vaikenemiseen ei ole. Vasemmalla on ollut hiljaisempaa. Ne harvat lähdeteokset, joita vasemmiston toiminnasta on, ovat usein vastustajien kirjoittamia ja hyvin mielipiteellisiä.[17] Osallisten omia kuvauksia kaivattaisiin.

* * *

Otsikon sanavalinta ”mitä tapahtui todella” on tietenkin muunnelma Pentti Saarikosken vuonna 1962 ilmestyneen kokoelman nimestä ja runosta Mitä tapahtuu todella. Halusin sen mukaan, koska luettuani Esko Salmisen kirjan huomasin tehneeni sen marginaaleihin lyijykynällä 17 kysymystä: ”Mitä tapahtui todella?” Fraasi sopii tähän myös siksi, että kokoelman ilmestyminen oli Saarikosken marxilaisen heräämisen aikaa ja 1960-luvun radikalismin lähtölaukauksia. Ehkäpä Saarikoski yritti toimittajaopiskelijoiden tapaan nähdä ilmiöpinnan takana olevaan todellisuuteen?

Kysymykseen on tietysti mahdoton vastata, mutta yritetään edes.

Tietolaatikko 1: Mistä oli kyse?

Mikäli lukija ei ole seurannut juttusarjaa eikä tunne entuudestaan tiedotusopin laitoksen ja sen toimittajakoulutuksen tarinaa, muutama perustieto auttaa ymmärtämään tätä kirjoitusta.

Tampereen yliopistossa annettiin 1970-luvulla toimittajakoulutusta kahdella linjalla. Toinen oli yhteiskunnalliseen opetusjaostoon kuulunut toimittajatutkinto, joka rinnastui lyhyeen korkeakoulututkintoon. Toinen väylä oli yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan kuulunut tiedotusopin oppiaine, josta valmistui neljä viisi vuotta (tai pidempään) kestäneen opiskelun jälkeen yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi. Se vastaa nykyistä maisteria.

Nämä kaksi väylää oli sijoitettu hallinnollisesti samaan yksikköön, tiedotusopin laitokseen. Se loi jännitteitä, sillä linjojen ylempi päättävä elin ei ollut sama, vaan toimittajatutkinnossa yhteiskunnallinen opetusjaostoneuvosto ja tiedotusopissa yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvosto. Myös koulutusväylien toimintakulttuureissa ja käsityksissä hyvän journalistin taidoista oli eroja. Tärkein ero oli ainakin ulkopuolisten silmin poliittinen: toimittajatutkintoa pidettiin porvarillisena, tiedekuntaa vasemmistolaisena.

Toimittajakoulutuksen laajentamiseen ja parantamiseen etsittiin mallia 1960-luvun puolivälistä lähtien useiden toimikuntien ja työryhmien voimin. Koulutuksen tehostamisen tarpeesta oltiin yksimielisiä, sillä suomalaisten toimittajien koulutustaso oli matala, uutta työvoimaa tarvittiin alan laajentuessa ja yleisön vaatimukset kasvoivat. Silloisten koulutusväylien voimavarat ja valmistuneiden määrät olivat vaatimattomia.

Suunnittelutyö ei ollut yksimielistä, mutta 1970-luvun alkupuolelle saakka näytti todennäköiseltä, että ratkaisuksi tulee toimittajakoulutuksen keskus, itsenäinen koulutusyksikkö, joka antaisi käytännöllisesti painottuneen ammatillisen pätevyyden ammattiopintojen tai alemman korkeakoulututkinnon tasolla. Keskuksella olisi läheinen yhteys toimittajien tuleviin työnantajiin ns. toimittajakoulutuksen neuvottelukunnan avulla. Keskus sijoitettaisiin joko valtakunnan opetushallinnon tai Tampereen yliopiston keskushallinnon alaisuuteen.

1970-luvun kuluessa tilanne muuttui. Tampereen yliopistossa tiedekunnan koulutuksen kehittämisvastuu vaihtui porvarillista ajatusmaailmaa edustaneelta ja kokoomuksen Aamulehteen päätoimittajaksi siirtyneeltä Raino Vehmakselta vasemmistolaisille professoreille Kaarle Nordenstrengille (virkaan 1971) ja Pertti Hemánukselle (1973). Vasemmistolainen opiskelijaliike nousi samaan aikaan, ja sen yhtenä osana ns. nuortaistolaiset, joilla oli merkittävä asema tiedotusopin opiskelijoiden ainejärjestöissä vuosikymmenen lopulle saakka. Suomen sanomalehtimiesten liiton kanta koulutukseen muuttui vuonna 1974. Lyhyen ammattitutkinnon sijasta liitto alkoi kannattaa pitkää korkeakoulututkintoa. Ja samaan aikaan eteni koko Suomen yliopistolaitoksessa ns. tutkinnonuudistus, jonka tavoitteena oli luoda tieteellis-ammatillisia koulutusohjelmia ja poistaa välitutkinnot.

Toimittajakoulutuksen uudistus politisoitui asetelmaan, jossa keskusta ja oikeisto kannattivat lyhyttä tutkintoa ja vasemmisto pitkää. Edelliset vaativat itsenäisen ja erillisen keskuksen perustamista, jälkimmäiset koulutuksen sijoittamista Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan.

Sdp yritti saada hallituksessa läpi vuonna 1975 asetuksen, jolla koulutus olisi sijoitettu hallinnollisesti osaksi yhteiskuntatieteellistä tiedekuntaa. Keskustapuolueen ministerit kaatoivat tämän hankkeen jarrutuksella. Keskustapuolue puolestaan yritti vuonna 1977 saada läpi asetuksen toimittajakoulutuksen keskuksen perustamisesta. Se yritys kaatui viimeistään Urho Kekkosen väliintuloon.

Tämän jälkeen puolueet jättivät aiheen ja siirtyivät muihin asioihin. Tampereella yritettiin vuosina 1978–1979 toimittajatutkinnon ja tiedekuntakoulutuksen integrointia työmarkkinajärjestöjen tuella. Tämä hanke kaatui tamperelaisten keskinäisiin riitoihin. Tutkinnot jakoivat koulutusta saman katon alla, mutta erillisinä.[18]

Muita journalistikoulutuksen väyliä olivat 1970-luvulla Sanoma Oy:n oma toimittajakoulu, Svenska social- och kommunalhögskolanin ruotsinkielinen alemman korkeakoulututkinnon tasoinen koulutus sekä Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan tiedotusopin oppiaine. Viimeksi mainittu ei antanut journalismin käytännön opetusta, mutta suuri osa opiskelijoista tähtäsi ja sijoittui kuitenkin toimittajan työtehtäviin. Helsinki tarjosi hyvin mahdollisuuksia työharjoitteluun.

1980-luvun alussa avattiin kansanopistoihin toimittajakoulutuksen linjoja ja vuonna 1986 aloitti Jyväskylän yliopiston humanistisessa tiedekunnassa toinen pitkään korkeakoulututkintoon johtava journalistiikan koulutus. Ammattikorkeakouluissa alan koulutus alkoi laajentua 1990-luvulla.

Tällä hetkellä Tampereen yliopistossa on sen Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnan viestintätieteiden yksikössä opintosuunta nimeltä Journalistiikka, viestinnän monitieteinen koulutus. Opintosuunnassa erikoistutaan journalismiin ja sen tutkimukseen, ja suorittaa voi yhteiskuntatieteiden kandidaatin (3 v.) ja maisterin tutkinnot (2 v.). Opiskelupaikkoja on 55-65 vuodessa.

1. Kansainvälinen tausta

Toimittajakoulutuksen kiistat 1970-luvun Suomessa voi asettaa kahteen koko läntisen maailman muutoksen kontekstiin. Ensimmäinen on 1960-luvun jälkipuoliskolla alkanut vasemmistovirtaus ja sen aikaansaamat oikeiston ja talouselämän vastareaktiot. Toinen on toimittajakoulutuksen siirtyminen mediayrityksiltä yliopistoihin ja erillisiin koulutuslaitoksiin. Kun nämä kaksi muutosta osuivat yhteen, syntyi räjähtelyä muuallakin kuin Tampereella.

Toisen maailmansodan jälkeen läntiseen maailmaan rakennettu talousjärjestys oli varsin valtiokeskeinen. Sotatalous oli pakottanut valtion roolin kasvuun, ja vallalla oli – tosin ei Suomessa – ns. keynesiläinen talousajattelu, jossa keskeistä oli taloussuhdanteiden tasaaminen valtiollisen finanssipolitiikan keinoin. Neuvostoliiton voitto sodassa kohensi kommunistien itsetuntoa myös länsimaissa ja sai heidät vaatimaan siirtoja sosialismin suuntaan. Ja moni hallitus oli antanut sotilailleen ja kansalaisilleen lupauksia hyvinvoinnista sotaponnistusten jälkeen.

Talousjärjestys tuottikin pitkän yhtäjaksoisen kasvun kauden, jonka aikana rakennettiin laajoja julkisia palvelujärjestelmiä. Järjestys alkoi horjua 1960-luvun jälkipuoliskolla, kun uusi vasemmisto valtasi nuorten ikäluokkien ajattelua, kolmas maailma vapautui siirtomaavallasta, sota Vietnamissa kiihtyi ja Neuvostoliitto haastoi tosissaan Yhdysvallat myös hyvinvointikilpailuun. Monen läntisen maan kaduilla paiskasivat mielenosoituksissa kättä nuoret radikaalit ja vanha vasemmistolainen ay-liike.

Tämä kasvun ja toiveikkuuden kausi mureni 1970-luvulla öljykriisin ja koko läntistä maailmaa ravistelleen laman vuoksi. Samaan aikaan nuorvasemmiston pitkätukkien vapaamieliset aatteet ja mielenosoitukset alkoivat muuntua jyrkempään ja vallankumouksellisempaan muotoon esimerkiksi maolaisuutena, terrorismina ja Suomessa taistolaisuutena.

Tilanne pakotti tai sytytti elinkeinoelämän puolustamaan yhteiskunnallista ja kulttuurista asemaansa, joka oli sodanjälkeisen pitkän kasvun kauden aikana ollut monissa maissa itsestään selvä. Nyt sitä vaani kolmitasoinen vaara. Yhtäältä Neuvostoliiton johtama kansainvälinen kommunismi, joka osoitti kovaluisen luonteensa Tšekkoslovakiassa vuonna 1968 ja haastoi länttä erityisesti kolmannessa maailmassa. Toinen uhka oli kotimainen äärivasemmisto ja kolmas keynesiläinen tai sosialidemokraattinen talouspolitiikka ja yhteiskuntamalli, jossa valtion rooli oli suuri ja yksityisen sektorin asema tarkasti säädelty.

Lähes kaikkialla läntisessä maailmassa perustettiin 70-luvun alkupuolella oikeistolaisia ja talouselämää lähellä olevia järjestöjä ja ajatuspajoja, joiden tehtäväksi annettiin yhteiskunnallisen mielipideilmaston muuttaminen markkinataloudelle myönteisempään suuntaan. Usein myös vanhempia antikommunistisia järjestöjä tai puolueita elvytettiin tai suunnattiin uudelleen.[19]

Ajan poliittiseen ajatteluun ja viestinnän kehitysvaiheeseen kuului usko siihen, että joukkotiedotuksella on hyvin suuri vaikutus kansalaisten mielipiteiden kehitykseen. Oikean laidan järjestöjen ja ajatuspajojen tehtäviin kuului paitsi julkisen mielipiteen ohjailu, myös vasemmiston mediavaikutuksen tarkkailu. Erityisenä kohteena olivat television ohjelmasisällöt.

Yhdysvallat kulki muita edellä sekä liike-elämän poliittisessa järjestäytymisessä että joukkoviestinnän merkityksen ymmärtämisessä. Tv-sodaksi muuttunut taistelu Vietnamissa ja 70-luvun alun jatkodraama Watergate-skandaalin ympärillä kertoivat mediavallan hengittävän toimeenpanovallan niskaan. USA:n talouselämän johtajat kokivat käyvänsä taistelua ”ihmisten mielistä”. Menestyäkseen tässä taistelussa liike-elämä pyrki vaikuttamaan julkiseen keskusteluun ja mielipiteenmuodostukseen sekä vallitsevaan asenneilmastoon.[20]

Kun Suomessa 1970-lukua on tavattu tarkastella nousevan vasemmiston aikakautena, muualla läntisessä maailmassa vuosikymmentä on tutkittu paljon myös nousevan markkinatalouden mallin ja laskusuuntaan joutuneen sosiaalivaltion mallin mittelönä, jonka edellinen voitti. Englannissa nousi pääministeriksi Margaret Thatcher vuonna 1979 ja Yhdysvalloissa presidentiksi Ronald Reagan vuonna 1981. Kehitystä on usein kutsuttu uusliberalismiksi, mutta sanan poliittisen painolastin vuoksi en sitä käytä.[21] Kyse oli ajattelun siirtymästä, jossa markkinat ja matala verotus katsottiin ylivertaisiksi verrattuna valtion suunnittelun, palvelutuotannon, omistuksen ja sääntelyn järjestelmään sekä sen vaatimaan korkeaan verotukseen.

Suomessa talouspolitiikan kehitys ei ollut samanlaista kuin angloamerikkalaisessa maailmassa, mutta liike-elämän huoli vasemmistosuuntauksesta ja työkalut sen korjaamiseen olivat samansuuntaiset. Ilkka Kärrylän mukaan EVA piti potentiaalisina kumppaneinaan sellaisia järjestöjä kuin Ruotsin Studieförbundet Näringsliv och Samhällen (SNS), Norjan Libertas ja Britannian Aims of Freedom and Enterprise. Näin se sijoittui osaksi markkinaliberaalien järjestöjen kansainvälistä verkostoa. Suomessa EVA ei kuitenkaan vaatinut valtion radikaalia vetäytymistä, vaan muutosta markkina- ja liike-elämämyönteiseen suuntaan.[22]

Maiju Wuokon mukaan EVA listasi vuonna 1975 mahdollisiksi yhteistyökumppaneiksi edellä mainittujen järjestöjen lisäksi tanskalaisen Erhvervenes Oplysningsrådin ja brittiläisen Political and Economic Planningin. Suoria kytköksiä uusliberalististen ajattelijoiden keskeisimpiin yhteenliittymiin, kuten Mont Pelerin Societyyn, EVA:n aineistoista ei Wuokon mukaan löydy.[23]

Pelkojen ja vastatoimien painopisteet vaihtelivat eri länsimaissa. Sosialismin uhka kasvoi, kun liikuttiin lännestä kohti itää. Yhdysvalloissa vallitsi pelko ydinsodasta Neuvostoliiton kanssa, mutta varsinaista vallankumouksen vaaraa sisäisten tai ulkoisten tekijöiden vuoksi pidettiin pienenä. Hipit, huumeet ja Vietnam saivat kuitenkin aikaan huolta maan moraalisesta rappeutumisesta. Toinen murhe oli yksilö- ja yrityskeskeisen yhteiskuntamallin muutos kohti parempien julkisten palvelujen ja korkeamman verotuksen yhteiskuntaa, jota monelle edusti Lyndon Johnsonin 1960-luvun lopulla lanseeraama Great Society -ohjelma.

Läntisessä Euroopassa oikeisto ja talouselämä pelkäsivät Neuvostoliittoa jonkin verran, mutta tärkeämpi uhka oli sisäinen. 1970-luvulla radikalismiin ja jopa terrorismiin ajautuneet uusvasemmiston seuraajat sekä usein vahvat sisäiset vasemmistopuolueet ja ay-liike olivat porvarillisen politiikan ja median huolenaiheina. Sosialismiin siirtyminen oli ehkä lähellä vain Neilikkavallankumouksen jälkeisessä Portugalissa, mutta sosialidemokraattisen ohjelman hiljaisesti eteenpäin hipsutteleva sosialismi oli tärkeä uhka kaikkialla.

Suomessa sitten yhdistyivät kaikki uhkat: Neuvostoliiton aggressiivisuus, vahvat vanhojen kommunistien, ay-liikkeen, nuortaistolaisten ja vasemmistososialidemokraattien koplat sekä nousevan veroasteen ja terveyskeskusten avaamisen muodossa etenevä salakavala, hyvinvointivaltioksi myöhemmin kutsuttu ruotsalainen sosialismi.

Toinen tärkeä konteksti on toimittajakoulutuksen muutos, joka tapahtui hyvin samaan aikaan monissa länsimaissa. Toisen maailmansodan jälkeen alkoi ja 1960-luvulla kiihtyi monessa maassa keskustelu toimittajakoulutuksen parantamisesta ja laajentamisesta. Siihen saakka koulutus oli tapahtunut pääosin työpaikoilla mestari ja kisälli -tyyppisesti. Tämän mallin korvaajaksi tai rinnalle alettiin perustaa erillisiä koulutuslaitoksia ja yliopistollisia ohjelmia. Koulutustasoa haluttiin nostaa, sillä journalismin yhteiskunnallinen merkitys oli ymmärretty, ja myös työnantajat halusivat parempaa työvoimaa eivätkä olleet enää valmiita maksamaan koulutuksen kustannuksia itse.

Tämä muutos osui ajallisesti yhteen yliopistojen ja opiskelijoiden vasemmistolaistumisen kanssa. Toimittajiksi opiskelevat nuoret radikalisoituivat muiden mukana ja saivat myös opettajikseen vasemmistolaisia journalisteja ja tutkijoita. Journalistikoulutuksen kehittämistä myös perusteltiin vasemmistolaisin tunnuksin. Esimerkiksi Ruotsissa toivottiin, että parempi koulutustaso tarkoittaisi sensaationnälkäisen, politisoituneen ja läpikaupallisen journalismin vähentymistä.

Tilanne johti Ruotsin lisäksi ainakin Norjassa, Saksan liittotasavallassa, Hollannissa ja – tietenkin – Suomessa siihen, että mediayritykset ja poliittinen oikeisto kääntyivät toimittajakoulutusta vastaan. Joissakin maissa konflikti oli raju ja pitkäkestoinen, joissakin mieto ja lyhytaikainen.

Ei ole aivan yksinkertaista selvittää, millainen maine toimittajakoulutuksen laitoksilla 1960-luvun lopulla ja 70-luvulla oli ja millaista kritiikkiä tiedotusvälineet niihin kohdistivat. Tietoni muualta kuin Suomesta ovat hajanaisia, mutta viittaavat siihen, ettei Suomen ja Tampereen tilanne ollut poikkeus.

Kritiikki kohdistui kolmeen ryhmään: vasemmistolaisiin journalisteihin, opettajiin ja tutkijoihin sekä opiskelijoihin.

Yhdysvalloissa vuonna 1969 perustettu oikeistolainen mediakritiikin järjestö Accuracy in Media (AIM) kasvoi 1970-luvulla näkyväksi ja vaikutusvaltaiseksi. Se arvosteli hellittämättä ”vasemmistolaista” valtamediaa, jonka syyksi se katsoi Yhdysvaltain tappion Vietnamissa. Saksassa Günter Wallraff julkaisi vuonna 1977 kirjan Der Aufmacher: Der Mann der bei Bild Hans Esser war [24], joka perustui työskentelyyn salanimen turvin Bild-Zeitung-lehdessä. Axel Springer -yhtiö hyökkäsi rajusti Wallraffin ja samalla muun vasemmistolaisen journalistikunnan kimppuun.[25]

Myös joukkoviestinnän tutkimus sai arvostelusta osansa. Vasemmalle kallistuneesta mediatutkimuksesta tuli konservatiivisen lehdistön maalitaulu Britanniassa viimeistään vuonna 1976 ilmestyneen Glasgow University Media Groupin kirjan Bad News jälkeen. Myös Tanskassa joukkoviestinnän tutkimus oli varsin vasemmistolaista ja sai osakseen lehdistön kritiikkiä. Kummassakin maassa vasemmistolaisen tutkimuksen yhteydet toimittajakoulutukseen olivat kuitenkin heikot.

Norjan ja Suomen toimittajakoulutuksen poliittisuutta koskevat kiistat muistuttivat 1970-luvulla toisiaan. Journalistikoulutus alkoi Norjassa vuonna 1965 täydennyskoulutuksena, ja vuonna 1972 aloitti Oslossa Norjan journalistikoulussa kahden vuoden nuorille suunnattu ohjelma. Vastustus tai epäluuloisuus toimittajakoulutuksen ”akatemisoimista” kohtaan oli valtamediassa voimakasta yhtäältä siksi, että journalistien koulutusta ylipäätään pidettiin turhana; ammattitaito riippui lahjoista ja työn oppi parhaiten tekemällä sitä. Toisaalta – ja erityisesti – siksi, että 1970-luvun alussa toimittajaopiskelijat radikalisoituivat ja olivat aktiivisia keskusteluissa ja mielenosoituksissa.

Radikalismin vaikutelmaa vahvisti Norjassa se, että toimittajakoulutuksen laajetessa opettajiksi valikoitui useampia marxilaisia journalisteja ja tutkijoita, jotka olivat hankkineet journalistisen kokemuksensa maolaisena pidetystä Klassekampen-lehdestä.

Ruotsin toimittajakoulutuksen kehitystä vuosina 1944–1970 väitöskirjassaan tutkinut Elin Gardeström kirjoittaa, että maassa keskusteltiin pitkään siitä, onko journalistikoulutus ylipäätään mahdollista tai tarpeellista. Jos kyse oli lahjakkuudesta, sitä ei voinut opettaa ja yhtenäinen koulutus voisi johtaa myös yhdenmukaiseen ajatteluun. Koulutuskiista rakentui yhtäältä tutkinnon arvostamisen ja toisaalta itseoppimisen ihanteen välille.

1960-luvun lopulla kuvioon tuli mukaan myös vasemmistolaistumisen vaikutus. Gardeström kirjoittaa, että journalistikoulutus joutui silloin lehdistön voimakkaan kritiikin kohteeksi, erityisesti Tukholman journalistikorkeakoulu (nykyisin Tukholman yliopiston Enheten för Journalistik, medier och kommunikation, JMK). Opiskelijavalinnassa ja koulutuksessa oli painotettu itsenäisyyttä, rohkeutta ja kriittistä ajattelukykyä muutenkin, ja vuoden 1968 tienoilla koko yhteiskunnallinen ilmapiiri ja nuorison radikalisoituminen vahvistivat näitä piirteitä. Syntyi huhuja, epäluuloja ja avointa kritiikkiä, ja toimittajakoulutusta ohjaavat erilaiset poliittiset asenteet ja arvot nousivat esille myös julkisuudessa.

Ruotsin tilanne ei kuitenkaan näytä yltäneen Suomen tapaan valtakunnalliseksi puheenaiheeksi eikä vastaliike yhtä laajaksi ja kiivaaksi. Toinen koulutusyksikkö Göteborgissa jäi ilmeisesti keskustelun ulkopuolelle.

Lähin vastinpari Tampereen yliopiston tiedotusopille näyttää olleen Berliinin Freie Universitätin Publizistikwissenschaft, oppiaine tai osasto, joka tutki ja opetti journalismia ja joukkoviestintää. Opetus oli vielä 1960-luvulla teoriapainotteista, mutta seuraavalla vuosikymmenellä käytännön journalismin koulutus lisääntyi erityisesti opiskelijoiden toiveesta. Kuten Tampereella, ylioppilasradikalismi teki opiskelijoista poliittisesti aktiivisia ja vahvasti vasemmalle kallistuneita, mutta aikaisemmin jo 60-luvun puolivälin jälkeen. Berliini oli poliittisesti tulikuuma paikka, sillä Rudi Dutschken murhayritys tapahtui siellä vuonna 1968 ja Springer-yhtiön päämaja sijaitsi kaupungissa. Berliini oli suurten mielenosoitusten ja suurten tunteitten näyttämö.

Kuten Tampereen tiedotusoppi, myös Berliinin Publizistikwissenschaft leimautui vasemmistolaiseksi, ja suhde Axel Springer -yhtiöön läheni vihollisuutta. Muun muassa Bild Zeitung -tabloidia julkaisevalla yrityksellä oli 1970-luvulla tiukka ideologinen linja ja myös symbolinen asema sosialismin ja DDR:n vastaisen kamppailun tukipilarina. Se ei kaihtanut käyttää vasemmistolaisista journalisteista, opettajista ja opiskelijoista samanlaisia maanpetoksen ja viidennen kolonnan syytöksiä, joita nähtiin myös Suomessa.[26]

Oppiaine joutui lehdistön kritiikin hampaisiin myös siksi, että sekä sen opiskelijat että henkilökunta kannattivat yliopistodemokratiaa ja vastustivat näkyvästi ja äänekkäästi Saksan liittotasavallassa vuonna 1972 aloitettua linjausta sulkea ”ääriainekset” pois julkisista viroista, kuten yliopistojen opettajakunnasta. Suomessa linjaus tunnetaan parhaiten sen vastustajien käyttämällä käsitteellä virka- tai ammattikielto (Berufsverbot).

Radikaalin ja marxilaisen kauden aikana Berliinissä tutkittiin mm. lehdistön keskittymistä, kaupungin lehdistön yhdenmukaisuutta, opiskelijamielenosoitusten julkisuutta, mediataloutta, mediapolitiikkaa sekä yhteiskunnan manipulaatiokoneistoja. Työryhmissä kehiteltiin ”kriittisen journalismin” konseptia. Journalistiikka ymmärrettiin ”kriittis-emansipatoriseksi yhteiskuntatieteeksi” hyvin tamperelaiseen tapaan, ja tavoitteena oli teorian ja käytännön yhdistäminen. Opettajat kokivat olevansa muuttamassa yhteiskuntaa, ja heidän elämässään yhdistyivät kiinteästi tutkimus, poliittinen työ ja journalismi.

Oppiaineella oli kaksi myös Tampereella tuttua ongelmaa: Mikä oli oikea teorian ja käytännön opetuksen suhde, ja kuinka ne yhdistetään parhaalla tavalla? Ja toinen: Kuinka vasemmistolaisia valmistuvat toimittajat voivat olla niin, että heidän oli mahdollista löytää itselleen työpaikka? Saksan liittotasavallassa toimittajakoulutus oli tarkoittanut 1970-luvun alkuun saakka mediayrityksissä tapahtuvaa harjoittelua. Kustantajilla oli intressi kohottaa koulutustasoa ja saada yhteiskunta maksajaksi, mutta ei luovuttaa valtaa opiskelijoiden valinnasta ja koulutuksen sisällöstä. Toimittajajärjestöt ja journalismin tutkijat taas halusivat siirtää koulutuksen yliopistoihin ja päättää kustantajien yksinvallan.

Berliinin tilanne kehittyi Suomea vakavammaksi, sillä ”kommunistien soluttamasta” Freie Universitätistä ja myös journalismin opetuksesta tuli oikeudellinen ja poliittinen kysymys, joka johti hallinnollisiin toimiin. Vasemmistolaisten opettajien nimiä listattiin ja julkistettiin, hallintorakenteita muutettiin ja suunniteltiin erillisen journalismin opetusyksikön perustamista. Tampereellakin kamppailtiin viroista ja opetuksen sisällöstä, mutta oikeuslaitosta ja mellakkapoliisia ei tarvittu.

Sähköpostitiedustelu Euroopan journalistikoulutusta antavien koulutuslaitosten järjestön EJTA:n (European Journalism Training Association) hallituksen jäsenille osoitti myös, ettei Tampereen tiedotusoppi ollut yksin tilanteensa kanssa.[27] Sitä mukaa kuin koulutus siirtyi mediayritysten omasta ohjatusta harjoittelusta yliopistoihin ja erillisiin koulutusyksiköihin, siihen alkoi liittyä epäilyjä vasemmistolaisuudesta.[28]

Hollantilainen professori ja maailman journalismikoulutusneuvoston (World Journalism Education Council, WJEC) varapuheenjohtaja Nico Drok sanoo, että Hollannissa suurin sanomalehti (De Telegraaf) ja suurin viikkolehti (Elsevier) olivat 70-luvulla selvästi oikeistolaisia, mutta muuta journalismia pidettiin vasemmalle vinoutuneena:

”1970-luvun alussa toimittajakoulutukseen alkoivat yhä enemmän vaikuttaa vuoden 1968 vallankumouksen ihanteita kaiuttavat vapautus- ja emansipaatioliikkeet. Monista opiskelijoista tuli objektiivisten uutisvälittäjien sijaan maailmanparantajia ja hyvien asioiden edistäjiä. Monien muiden mielestä heillä oli vahvoja mielipiteitä mutta niukasti tietoa yhteiskunnasta.

Työnantajat eivät yleisesti ottaen pitäneet tällaisista opiskelijoista. Eivätkä liioin keskustalaiset ja oikeistolaiset tavalliset ihmiset ja poliitikot. 1970-luvun mittaan ajatukset siitä, miten journalismia tulisi opettaa, muuttuivat. Yhteiskuntaa koskevan tiedon rooli kasvoi (lainsäädännön, historian, taloustieteen, sosiologian).”

Journalistien vasemmistolaisuuteen kohdistunut kritiikki vaihteli 1970-luvulla maittain, sillä mediajärjestelmät olivat erilaisia. Jos esimerkiksi sanomalehdistö oli jakautunut vahvan poliittisesti, syytä kritiikkiin ei välttämättä ollut, sillä kunkin politiikan suuntauksen kannattajat lukivat omia lehtiään. Tilanne näyttää olleen tällainen esimerkiksi Belgiassa 1970-luvulla. Sen sijaan yleisradioyhtiöihin kohdistui sielläkin kritiikkiä radikalismista.

Jos Suomen toimittajakoulutuksen tilannetta vertaa niihin maihin, joista tietoa on saatu kerättyä, Berliinin tapahtumat ja niihin liittyvä kielteinen julkisuusmylly näyttävät olleen vakavin tapaus. Konfliktin otteet ja seuraukset olivat Saksassa kovia; EVA ei ollut yhtä paha vastustaja kuin kyynelkaasu ja putka. Suomi tuli kuitenkin hyvänä kakkosena heti Berliinin jälkeen.

Ero oli siinä, että Suomessa sekä kriittiset journalistit että tiedotustutkijat pääsivät myös valtajulkisuuteen. Tampereen tiedotusopin laitoksen tutkijat esimerkiksi saivat läpi yliöitään Helsingin Sanomissa – ainakin joskus. Tapani Suomisen alati ajankohtaisen väitöskirjan Ehkä teloitamme jonkun pääväitteen mukaan Norjassa ja Suomessa opiskelijaradikaalit otettiin mukaan julkiseen keskusteluun. Ei aina tasa-arvoisina tai arvostettuina, mutta jonkinlainen asema ja näkyvyys heille julkisuudessa kuitenkin suotiin. Länsi-Saksassa heidät taas suljettiin täysin porvarillisen valtamedian julkisuuden ulkopuolelle. Suomisen mukaan tämä oli tärkeä syy siihen, miksi kehitys vei Saksassa radikaaliryhmien eristäytymiseen, yhteiskunnanvastaisuuteen ja lopulta terrorismiin. Norjassa maolaiset ja Suomessa neuvostokantaiset taistolaiset sulautuivat vähin erin yhteiskunnan poliittiseen järjestykseen.[29]

2. Kotimainen tausta

Suomessa on tutkittu viime vuosina paljon elinkeinoelämän siirtymistä poliittiseen vaikuttamiseen 1970-luvulla, erityisesti EVA:n toimintaa. Maiju Wuokko toteaa väitöskirjassaan, että EVA:n synty asettuu osaksi kansainvälistä trendiä, jossa talouselämä eri puolilla läntistä maailmaa ryhmittäytyi taisteluun 1960–1970-lukujen vasemmistolaisia tuulia vastaan vapaan markkinatalouden ja rajatun valtiokoneiston puolesta. Yhtäläisyyksistä huolimatta kyse vaikuttaa olleen pikemmin samanaikaisista kansallisista projekteista kuin suunnitelmallisesta, yli rajojen ulottuneesta liike-elämän mobilisaatiosta.[30] Kehittyneiden markkinatalousmaiden liike-elämä oli kuitenkin jo silloin hyvin kansainvälistä ja verkostoitunutta, joten vaikutteet liikkuivat nopeasti.

Tutkijoilla on hieman vaihtelevia painotuksia siitä, tulkitaanko EVA:n synty osaksi kansainvälistä markkinaliberalismin aaltoa ja verkostoa vai enemmän kansalliseksi ”uusiin vaaran vuosiin” liittyväksi ilmiöksi. Aatteellisesti järjestö oli kiistattoman ”uusliberaali”, mutta suoria yhteyksiä alan kansainvälisiin järjestöihin sillä oli melko vähän.[31]

Wuokon mukaan elinkeinoelämän herääminen omien etujensa puolustamiseen ja vasemmiston vaaran vastustamiseen tapahtui Suomessa nopeana ”monitahoisena mobilisaationa”.

Totta. Uusia järjestöjä perustettiin tai vanhempia organisaatioita tuunattiin uuteen kuosiin 1970-luvun alussa vuosittain (tietolaatikko 2). Osa ei tässä sumassa löytänyt paikkaansa ja kuihtui pois. Tällainen oli esimerkiksi Keskuskauppakamarin vuonna 1973 perustama Elinkeinoelämän suhdetoimintapoliittinen neuvottelukunta EST, jonka päätehtävä oli tukea EEC-vapaakauppasopimuksen saamista maaliin.[32]

Tietolaatikko 2: Talouselämän rahoittamat vasemmistoa vastustaneet järjestöt, jotka perustettiin tai uudistettiin (noin) 1970-luvun alussa

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA: Vuonna 1974 perustettu EVA oli elinkeinoelämän strategisten tavoitteiden edistäjä ja talouspoliittinen ajatushautomo. Järjestö ja sen ensimmäinen toimitusjohtaja Max Jakobson pitivät yhteyttä päättäjiin ja tiedotusvälineisiin ja pyrkivät vaikuttamaan kansalaismielipiteeseen monin eri keinoin. Järjestön tavoitteena oli kääntää julkista mielipidettä talouselämälle suopeammaksi ja erityisesti 1970-luvulla vastustaa suomalaista vasemmistoa.

Korkeakoulu- ja tiedepoliittinen tutkimussäätiö KTTS: 1972 perustettu järjestö tunnetaan myös nimellä ”kanslerisäätiö”. Se perustettiin konservatiiviseksi tiedepolitiikan vaikuttajaksi, jonka keskeinen tavoite oli vastustaa yliopistojen ja tutkimuksen vasemmistolaistumista. Säätiö oli tärkeä tekijä TANDEM-tutkimusta ja muuta marxilaista yhteiskuntatiedettä vastustavassa toiminnassa. KTTS toimi pääosin julkisesti ja hyvässä yhteistyössä tiedotusvälineiden kanssa.

Korkeakoulujen professoriliitto: Vuonna 1969 perustetun järjestön keskeinen tavoite oli yliopistojen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta koskevan lakiesityksen pysäyttäminen. Eduskunta käsitteli vuosina 1970–1973 kahdesti mies ja ääni -periaatetta puoltavaa lakiesitystä, mutta vastustajat voittivat. Professoriliitto toimi tiedepoliittisena vaikuttajana yhteistyössä KTTS:n kanssa ja muuttui myöhemmin ammattijärjestöksi.

Sotavahinkoyhdistyksen säätiö: Vuonna 1954 perustettu vakuutusyhtiöiden hallinnoima järjestö linjasi toimintansa uudelleen 1970-luvun alussa ja suuntasi käytössään olleet merkittävät lahjoitusvarat lähes kokonaan vasemmiston vastaisten järjestöjen tukemiseen. Se teki tiivistä yhteistyötä erityisesti KTTS:n ja VKTS:n kanssa ja oli Osmo A. Wiiolle korvamerkityn Helsingin yliopiston viestinnän professuurin toinen lahjoittaja yhdessä EVA:n kanssa.

Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiö SYT: Vuonna 1952 perustettu järjestö toimi alkuvuosinaan monialaisesti antikommunistisessa työssä, se mm. laati raportteja kommunistien toiminnasta, keräsi tietoja eri ammateissa toimivista kommunisteista ja harrasti tietojenhankintaa yhteistyössä Supon ja sotilastiedustelun kanssa. SYT kanavoi talouselämän rahaa kentän muille toimijoille ja mm. rahoitti Sdp:n tiedustelusta irtautunutta ns. Puskalan toimistoa.[33] 1970-luvun alussa SYT:n toimintaa virkistettiin ja uudistettiin vastaamaan uusiksi vaaran vuosiksi mielletyn ajan tarpeita. Päätavoitteet kuitenkin säilyivät. Järjestö toimi pääosin julkisuudelta suojassa.

Taloudellinen tiedotustoimisto TT: 1950-luvun alussa perustettu elinkeinoelämän tiedotustoiminnan järjestö uudistettiin 1970-luvun alussa ja sen tehtävänkuvaa laajennettiin. Järjestön vastuut olivat monet: tiedustelu, yleisötutkimus, tiedottaminen, tulosten seuranta ja rahan jakamainen poliitikoille ja pienemmille toimijoille.

Teinien tuki: Vuonna 1971 perustetun järjestön tarkoitus oli toimia vasemmiston johtaman Teiniliiton vastavoimana ja vastustaa erityisesti kouluneuvostojen ns. ristiinäänestystä, jossa sekä oppilas- että opettajaedustajien vaalissa olisivat saaneet äänestää molemmat ryhmät. Tällöin oppilaat olisivat päässeet valitsemaan enemmistönsä turvin myös opettajien edustajat.

Teollisuuden keskusliitto TKL: Järjestön perustamisen motiivi vuonna 1975 oli teollisuuden poliittisen ja kulttuurisen aseman puolustaminen 1970-luvun vasemmistoaallon keskellä. Kun toiminta alkoi vuonna 1976, TKL otti tehtäväkseen erityisesti ylätason vaikuttamisen, eli teollisuuden etujen ajamisen valtakunnan hallitusten ja Suomen Pankin suuntaan. TKL on nykyisen EK:n eli Elinkeinoelämän keskusliiton edeltäjä. Työnjako EVA:n kanssa oli periaatteessa selvä: EVA:n vastuulla oli liike-elämän pitkän aikavälin yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja TKL:n taas vaikuttaminen akuutteihin talous-, teollisuus- ja kauppapoliittisiin kysymyksiin. Päällekkäisyyttä ja reviirikiistoja kuitenkin syntyi.[34]

Vapaan koulutuksen tukisäätiö VKTS: Vuonna 1973 perustettu järjestö vastusti peruskoulua ja vasemmistolaista koulutuspolitiikka sekä tuki yksityisoppikoulujen asemaa. VKTS vastusti myös kouludemokratiaa ja pyrki vaikuttamaan opetussuunnitelmiin talouselämän toivomaan suuntaan. Järjestön itseymmärrys näyttää olleen ”taistelujärjestön” rooli ja toimiminen salaisena STK:n ja EVA:n nyrkkinä vasemmistoa vastaan.[35]

Ajan ilmapiiristä kertoo jotakin se, että usean organisaation syntyä perusteltiin tarpeella luoda ”vastarintaliikkeen keskuspaikka”, ”vasemmiston vastaisen taistelun esikunta” tai ”mediasodan keskus”.

Osa järjestöistä oli profiililtaan yleisempiä, osa keskittyi jonkin tietyn yhteiskuntasektorin vaikuttamiseen. Osa toimi suhteellisen julkisesti, osa taas pyrki pitämään päänsä matalana. Osa hoiti myös likaisen pään hommia, kuten tiedustelua ja mustien listojen laatimista, osa piti ainakin julkisivunsa kirkkaana.

Oma toimintasektorinsa oli julkaisutoiminta, jota harjoittivat mm. Kauko Kareen Alea-kirja (Nootti-lehti) sekä Matti Arjanteen Kustannuspiste Oy. Koska kumpikin kustantamo oli avoimesti Kekkos-vastainen ja julkaisi Neuvostoliittoon hyvin kriittisesti suhtautuvia kirjoja ja artikkeleita, osa edellä mainittujen järjestöjen johtajista pysytteli niistä etäällä. Mutta eivät kaikki; mukana kustannustoiminnassa oli myös korkeassa ja ”kunniallisessa” asemassa olleita henkilöitä, ja Arjanteen oma asema Aamulehden pitkäaikaisena kunnallisasioiden toimittajana oli paikallisesti hyvin vaikutusvaltainen.

Poliittisesti järjestöt asettuivat pääosin kokoomuksen oikeaan laitaan tai siitä vielä askeleen oikealle sijainneeseen Georg C. Ehrnroothin vuonna 1973 perustamaan puolueeseen, joka toimi 1970-luvulla nimillä Suomen perustuslaillinen kansanpuolue ja Perustuslaillinen kansanpuolue.

Tässä alaluvussa keskitytään oikeistolaisiin, talouselämän rahoittamiin järjestöihin. Vasemmiston vastaavaa toimintaa käsitellään lyhyesti sivupolulla 2.

Tilannekuva

Talouselämän näkemys Suomesta 1970-luvun alussa oli hyvin synkkä, ja tiedonvälityksellä oli sen tilannekuvassa ja toimintaohjelmassa keskeinen asema. Käsitys oli, että vasemmiston vaikutus oli kasvanut äkillisesti erityisesti sähköisissä viestimissä ja toimittajakoulutuksessa. Televisio ja Yleisradio olivat käytännössä vasemmiston ohjattavissa ja myös ei-sosialistisista lehdistä löytyi tendenssimäistä tekstiä, joka kertoi lehtimiesten olleen laajasti värittymässä.

Huolestuttavia asioita nähtiin joka suunnassa: leikkikouluissa, kouluissa, yliopistoissa, teinitoiminnassa ja jopa Puolustusvoimissa. Lapsiin istutettiin kummallisia ajatuksia, yliopistoissa harjoitettiin organisoitua myyräntyötä ja kadettikouluun ohjattiin ”agentteja”. Opettajissa oli yhä enemmän ”uuden suunnan kannattajia”. Eikä hyvin mennyt kotonakaan; poliittisia yliloikkauksia koettiin parhaissakin perheissä.

Vasemmisto pyrki miehittämään valtionhallinnon avainpaikkoja, ja määrätietoinen toiminta vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan oli nopeasti kiihtymässä. Tässä tilanteessa liike-elämän passiivisuus kävisi kohtalokkaaksi. Elinkeinoelämän oli välttämätöntä luoda ”vastatulia”: tehokasta, koordinoitua tiedotustoimintaa vastapainoksi yhteiskuntaa väärään suuntaan vieville voimille.[36]

EVA:n mukaan yritystoiminnan arvostus ja yrittämisen halu olivat painuneet pohjamutiin ja yrittäjien mielessä alkoi levitä painostavan ilmapiirin keskellä apatia. Jotakin oli tehtävä nopeasti, voimakkaasti ja vaikuttavasti. Liike-elämälle oli palautettava sille oikeutetusti kuuluva arvonanto ja osallistumisoikeus yhteiskuntakehityksen määrittelyyn.[37]

STK:n toimitusjohtaja Timo Laatunen muisteli myöhemmin työnantajapiirien vaikuttimia seuraavasti:

”Kun ajatellaan 70-luvun tilannetta Suomessa, täytyy muistaa, että yli puolet maailman väestöstä oli kommunismin piirissä. Suomessa vasemmisto sai puolet äänistä. Vahva vaikuttaja, ammattiyhdistysliike oli nippa nappa sosiaalidemokraattien hallussa. Toimittajat radikalisoituivat nopeasti…Suomessa oli todella syytä varautua siihen, että yhteiskuntajärjestys voi joutua vaaranalaiseksi. Meillä vaara oli paljon suurempi kuin niissä muissa eurooppalaisissa maissa, joissa radikalismi porisi. Meillä oli iso kommunistinen puolue ja itse Iso Veli vieressä.”[38]

Johannes Koroma korostaa kirjoittamassaan Teollisuuden keskusliiton historiassa Suomalaisten hyvinvointia rakentamassa useaan kertaan, että pelot kommunistien valtaannoususta ovat myöhemmin osoittautuneet liioitelluiksi, mutta omana aikanaan ne olivat todellisia ja perusteltuja. Se on totta, ja voi ajatella, että teollisuus joutui etenemään silloin puolipimeässä radikaaleimman vaihtoehdon ja suurimman uhka-arvion mukaan. Se vei resursseja, mutta jos uhka olisi toteutunut, kaikki olisi mennyt.

Maiju Wuokko kuvaa tilannetta:

”Vaikka liike-elämän edustajat eivät olisi tosissaan uskoneet varsinaisen vallankumouksen uhkaan, he saattoivat vilpittömästi pelätä sosialismia siinä merkityksessä, jonka he sille käytännön tasolla antoivat. Heidän silmissään sosialismia olivat sellaiset SDP:n tavoitteet kuten pääomavirtojen ja yksityisen yritystoiminnan ohjailu, valtion yritystoiminnan laajentaminen, ulkomaankaupan sääntely ja aktiivinen työvoima- ja aluepolitiikka. Liike-elämän edustajat lukivat siis sosialismiksi kaikkinaisen valtion taloudellisen ohjailun ja aktiivisuuden lisääntymisen. Tässä mielessä SDP:n sosialismin uhka oli aina 1970-luvun lopulle saakka todellinen.”[39]

Talouselämän voimakkaan reaktion aiheuttivat todennäköisesti monet samanaikaiset uhkatekijät, joista kommunismin vaara oli tärkein, mutta ei ainoa. Kyse oli laajasta suomalaisen arvomaailman muutoksesta, joka heijastui myös muiden suomalaisten instituutioiden, esimerkiksi kirkon ja armeijan, elämään.

Kuten Yhdysvalloissa, myös Suomessa niin kutsuttu vastakulttuuri kasvatti suosiotaan 1960-luvun jälkipuoliskolla ja kyseenalaisti markkinatalouden ja yksityisyritteliäisyyden arvomaailman. Yhteiskunta moniarvoistui ja sen moraaliset perustukset ainakin hieman tutisivat. Syntyi uusia ajatuksia, kuten vaatimus yritysten vastuusta ympäristön-, kuluttajan- ja työsuojelun kysymyksissä.[40] Yhtäkkiä yrityksiä alettiin pitää vastuullisina omituisista asioista kuten työttömyydestä. Tähän saakka niitä oli valtavirran lehdistössä vain kiitetty työnantajina.

Liike-elämän tilannekuva ei poikennut uutismedian ymmärryksestä, jos käytetään vertailukohtana Helsingin Sanomien Simopekka Nortamon vuoden 1976 helmikuussa julkaisemaa kolmiosaista artikkelisarjaa Informaatiosodan punikit ja lahtarit. Nortamon mukaan informaatiosodan rintamalohkot olivat: 1) tieteen ja tutkimuksen, erityisesti yhteiskuntatieteen ja historian rintamat, 2) lehdistörintama: pyrkimys muuttaa sanomalehdistön rakenne taloudellisin keinoin muun muassa lehdistötuen avulla, 3) tv:n ja radion ohjelmasisällöt, 4) koululaitos ja oppimateriaalin tuotantosisällöt sekä 5) taiteen lohko musiikkia myöten.[41]

Näkemysten samankaltaisuus ei ole sikäli yllätys, että Nortamo oli näkyvä hahmo siinä informaatiokamppailun johtoportaassa, joka ohjasi talouselämän ja median yhteistä toimintaa. Palaan asiaan myöhemmin.

Hierarkia ja rahoitus

Suomalainen vasemmistonvastaisten järjestöjen kenttä oli laaja ja kirjava.[42] Siellä oli perinteisempiä isänmaallisia järjestöjä, joiden aatemaailma oli kansalliskonservatiivinen ja keskeinen vihollinen neuvostokommunismi sekä sen suomalaiset lakeijat. Mutta mukaan mahtui myös järjestöjä – EVA niistä tunnetuimpana – joiden näkemys oli modernimpi ja saanut vaikutteita länsieurooppalaisesta ja amerikkalaisesta keskustelusta. Ne eivät nähneet kommunistista vallankumousta ykkösuhkana, jos kohta mahdollisena, vaan sen hiipivän sosialismin, joka tuli Suomeen lännen Ruotsista eikä idän Neuvostoliitosta.

Max Jakobsoniin liittyy anekdootti, jota Mikko Majander kuvaa näin:

”Max Jakobson kertoi mielellään juttua siitä, kuinka hän 1970-luvun puolivälissä huomautti jossain televisiokeskustelussa, että Suomella on vaarallinen naapuri. Läsnäolijat ehtivät kauhistua poliittisesti epäkorrektin näkemyksen lausumisesta ääneen, ennen kuin hän taidepaussin päältä täsmensi kaikkien helpotukseksi: ’Tarkoitan tietenkin Ruotsia’.”[43]

Voi ajatella Jakobsonin viiteryhmän olleen se kansainvälisen talouskeskustelijoiden joukko, joka etsi markkinaliberaalia vaihtoehtoa valtiokeskeiselle yhteiskuntamallille. Suomeen oli jo tunkeutunut sosialidemokratian myötä laajan sosiaaliturvan, suuren julkisen sektorin ja korkean verotuksen malli, johon liittyi Ruotsista muutakin suomalaiselle elinkeinoelämälle päänsärkyä aiheuttavaa, kuten yritysdemokratia.

Järjestöjen kentällä näyttää vallinneen hierarkia, joka ainakin osittain johtui sotilaallisesta ajattelutavasta. Kaikkien järjestöjen jäsenet oli kutsuttu kylmän sodan, isänmaan tai vaaran vuosien ”asepalvelukseen”, joten tehokas toiminta edellytti arvoeroja. Toisaalta raha loi oman hierakiansa, sillä toiset olivat lähempänä rahan lähteitä kuin toiset.

Koska EVA:n ja TKL:n suhteet talouselämän huipulle olivat suorat, se luultavasti säteili järjestöjen arvostukseen, samoin Jakobsonin karisma ja julkinen asema vasemmiston tärkeimpänä maalitauluna. Voi kuitenkin olettaa, että muutamat journalistit olivat varsin korkealla järjestökentän sisäisessä arvoasteikossa. Toimittajat, kuten Simopekka Nortamo, Jouko Tyyri, Jaakko Okker ja Raino Vehmas, olivat jatkuvasti esillä ja pystyivät tuomaan julkisuuteen juuri sen sanoman, jonka halusivat milloin halusivat. He olivat myös hyviä kirjoittajia, joiden jutuissa oli useimmiten palkitsevia uusia ajatuksia ja muotoiluja. Lukijakunta oli laaja, ja hyvä lohkaisu kiersi nopeasti maan sanomalehdissä.

Toisaalta järjestöt painottivat, että myös julkisuudessa näkymätön työ oli arvokasta – ja usein juuri sitä kaikkein arvokkainta. Muistelmien vakioaiheita näyttää olevan sen miettiminen, ketkä harmaat eminenssit, taustavaikuttajat ja lankojen vetelijät olivat ne kaikkein vaikutusvaltaisimmat.

Joukkoviestinnän – lehdistön, radion ja television – yhteiskunnallinen vaikutusvalta oli 1970-luvulla varsin suuri. Sähköisellä puolella kanavia oli niukasti, sosiaalista mediaa ei ollut ja vasemmistolainen puoluelehdistö oli vähentynyt alle 20 prosenttiin sanomalehtien kokonaislevikistä. Laajempaan julkisuuteen sanomansa kanssa pyrkivällä ei ollut käytännössä muita mahdollisuuksia kuin Yleisradio tai sanomalehdistön porvarillinen ja sitoutumaton osa; yhteiskunnallisten pamflettien aikakin päättyi 70-luvun alussa. Yleisradiossa puolueet vahtivat 70-luvulla toisiansa sekuntikellon kanssa, ja Reporadion kettuilut kapitalismille oli paljolti jo kettuiltu. Sanomalehdistöllä oli suuri valta, ja se myös käytti sitä.

Simopekka Nortamolla näyttää olleen vasemmiston vastaisen toimittajaryhmän kärkipaikka 1970-luvun jälkipuoliskolla. Hänen megafoninsa, Helsingin Sanomat, oli suurin ja hän oli taitava ja arvostettu journalisti. Tärkeää oli myös hänen kansainvälinen asemansa. Nortamo toimi vuosina 1976–1984 Kansainvälisen Lehdistöinstituutin IPI:n (”läntisen maailman sananvapausjärjestön” tai ”maailman päätoimittajien aatepoliittisen lehdistönvapausjärjestön”) hallituksen ja työvaliokunnan jäsenenä. Hän oli myös järjestön päätöslauselmia laatineen kolmihenkisen resoluutiokomitean jäsen ja parissa vaiheessa tuon komitean puheenjohtaja. Nortamo katsoi olleensa silloin Kaarle Nordenstrengin johtaman kansainvälisen journalistijärjestön IOJ:n vastapuoli sekä kotimaassa että kansainvälisesti. IOJ:n hän määritteli, taistelujen jo tauottua vuonna 1996, Neuvostoliiton johtamaksi järjestöksi, joka sittemmin laajeni ”totalitaarisiin kehitysmaihin”.[44]

Nortamo oli tärkeä henkilö myös Suomen maakuvan kannalta, sillä hän kirjoitti IPI:lle katsauksia Suomen sananvapaustilanteesta. Aleksi Mainion kirjan Erkon kylmä sota mukaan Nortamon välittämä kuva Suomesta ei ollut niin synkkä kuin olisi voinut kuvitella hänen kotimaassa julkaisemiensa tekstien perusteella: Itsesensuuria Neuvostoliiton suhteen oli, mutta muista sosialistisista maista raportoitiin suoraan eikä Neuvostoliiton kannalta epämieluisia faktoja jätetty kokonaan julkaisematta. Niitä ei vain nostettu esille kovin näkyvästi ja niitä pehmenneltiin. Sitoutumattomassa lehdistössä oli jopa ylikriittisiä ääniä. Länsilehtien standardit täytettiin Nortamon mukaan kirkkaasti, vaikka Yleisradio tietysti oli toista maata.[45]

Akateemisen hengenviljelyn alalla Professoriliiton ja KTTS:n johdossa oli meritoituneita konservatiivisia tieteenharjoittajia, ja järjestöillä oli melko suora reitti julkisuuteen, kuten jatkossa näemme. Yliopistojen sisällä järjestöjen ja niiden johtajien asema oli kuitenkin poliittinen ja kiistanalainen.

Sitä en tiedä tutkitun, minkälaisen alueellisen rakenteen ja hierarkian vasemmiston vastaiset järjestöt muodostivat: Miten ne toimivat paikallisella tasolla ja millainen oli esimerkiksi maakuntien sanomalehtien johdon asema näissä verkostoissa? Jos Tampereen ja Aamulehden esimerkin voi yleistää, toimintaa oli ja päätoimittajaportaalla oli siinä tärkeä osa.

Arvostettuja ja verkostoituneita vasemmiston vastaisen työn moniottelijoita olivat mm. Osmo A. Wiio ja Max Jakobson. Wiio yhdisti talouselämän ja erityisesti teollisuuden toimijat, politiikan ja mediamaailman johtajat sekä yliopistojen useamman tieteenalan edustajat, erityisesti tekniikan ja viestinnän tutkimuksen. Hän tuntui osaavan kaiken radiotekniikasta lakipykälien kirjoittamiseen. Palaan Wiion rooliin myöhemmin. Samanlainen useiden kenttien taituri oli EVA:n Max Jakobson, jonka yhteydet helsinkiläiseen mediaan, erityisesti Suomen Kuvalehteen, olivat tiiviit. Oikeiston tekijämiehen merkki oli 70-luvulla kyky yhdistää talous, politiikka, media ja taistelujärjestöt.

Vasemmiston vastaisten järjestöjen kenttä piti yhteyttä muun muassa niin, että samoja ihmisiä toimi eri organisaatioissa ja siirsi samalla tietoa järjestöjen välillä. Jakobson esimerkiksi toimi 1970-luvulla paitsi EVA:n toimitusjohtajana, myös TT:n johtokunnan puheenjohtajana. Osmo A. Wiio piti puolestaan yhteyttä moneen järjestöön viestintäkysymysten asiantuntijana.[46]

Hieman toisentyyppinen tärkeä hahmo oli Kullervo Rainio. Hän toimi useissa järjestöissä ja vei kansanedustajana niiden esiin nostamia paljastuksia eduskunnan käsittelyyn. Tunnetuin tapaus koskee ns. Pirkkalan opetusmonistetta, josta valmisteltiin Rainion johdolla kaksi kirjallista kysymystä Kalevi Sorsan hallitukselle huhtikuussa ja kesäkuussa 1975. Aihe oli poliittisesti herkkä lähestymässä olleen ETYK-huippukokouksen vuoksi.[47] Rainio myös julkaisi yhden tärkeän aikalaiskirjan, vuonna 1971 ilmestyneen pamfletin Informaatiosota ja vapaa ihminen. Yleisradio lähetti kirjasta kiinnostavan Puhemylly-nimisen keskusteluohjelman, joka löytyy Ylen Elävästä arkistosta. Ohjelmassa Timo Hämäläinen ja Hannu Taanila haastattelevat kirjan aiheesta mm. Matti Arjannetta.[48] Suosittelen!

Tunnen järjestöjen rahoituksen valitettavan huonosti, joten seuraavissa tiedoissa voi olla virheitä ja puutteita. Näyttää kuitenkin siltä, että rahaa oli kahdenlaista. Yhtäältä talouselämän järjestöt rahoittivat keskinäisin sopimuksin tärkeimpiä järjestöjä, kuten EVA:a ja TT:tä, jotka puolestaan käyttivät osan rahasta itse ja jakoivat osan pienemmille toimijoille. EVA:n ja TT:n budjetit ja rahoittajat tiedetään melko hyvin. SYT:n talouskuvio ei ole yhtä selvä, mutta sekin jakoi rahaa eteenpäin ja toimi esimerkiksi Professoriliiton pitkäaikaisena partnerina ja tukijana.[49]

Toisaalta talouselämässä oli runsaasti toimijoita – järjestöjä, yrityksiä, omistajia, johtajia jne. – jotka jakelivat rahaa itsenäisesti ja omien mieltymystensä mukaan. Näiden sivupurojen rahasummia ei tiedä kukaan. Järjestöjen puuhahenkilöt näyttävät nähneen paljon vaivaa tukijoiden löytämiseksi ja jatkorahoituksen turvaamiseksi. Tuloksia piti saada aikaan – ainakin papereilla, jos ei muuten.

Johannes Koroman mainittu Teollisuuden keskusliiton historia avaa konkreettisesti, miten raha helpotti vaikuttamista. Esimerkiksi ”operaatio Tanelin”, Teiniliiton vastaisen kampanjan, edustajat saattoivat sujauttaa porvarillisia rientoja nuorille järjestäville tahoille pulskia kirjekuoria, joiden perään ei myöhemmin kyselty. Puolueet ja poliitikot saivat osansa ja markkinataloutta puolustavia lehtiä tuettiin mm. ostamalla lahjatilauksia oppilaitoksiin ja varuskuntiin. Omaksi katsottua mediaa, kuten Uutta Suomea, Talouselämää ja MTV:tä, tuettiin myös suoraan, ja rahaa siirtyi ihan setelimuodossa muillekin.[50]

Ulkomaistakin rahaa ohjautui 1970-luvulla Suomen yhteiskunnalliseen kamppailuun niin idästä kuin lännestä. Jarkko Vesikansan mukaan Suomalaisen yhteiskunnan tuki SYT ei saanut ulkomaista rahoitusta, mutta se ei myöskään sitä tarvinnut, sillä suomalaisen talouselämän tuki oli avokätistä. Suomen kommunistinen puolue puolestaan sai merkittävää tukea idästä muun muassa kirjapainojen Neuvostoliitosta saamien tilausten kautta.[51]

Sivupolku 2: Vasen laita kapea

Puoluekentän vasemman laidan toiminnasta viestinnän ja vaikuttamisen kentällä 1970-luvulla on joitakin lähdeteoksia, mutta niitä eivät ole kirjoittaneet itse mukana olleet vaan heidän kriitikkonsa. Esko Salmisen kirjan lisäksi voi mainita Lauri Haatajan, Jyrki Pietilän ja Tuomo Pietiläisen kirjan Demokraattinen journalisti: suuri suomalainen sillanrakennus maailman mahtavimmassa toimittajajärjestössä (1996) sekä Ville Pernaan teoksen Pimeä vuosikymmen (2021). Kaarle Nordenstreng sanoi jäähyväisluennossaan Myötäjuoksijan yksinpuhelu 27.5.2009:

”Vaikka omalla kohdallani opetus ja tutkimus ovat ajoittain jääneet yhteiskunnallisen osallistumisen varjoon, minulla ei liiemmin ole aihetta katumusharjoituksiin mennyttä muistellessa. Moraalini ei salli suhdannepoliittista takinkäännöstä ja imelää pokkurointia kunkinhetkiselle hegemonialle. Niille, jotka syyttävät minua myötäjuoksemisesta kotimaisen vallankumouspuuhan mukana ja asettumisesta kylmän sodan rintamalinjoilla idän leiriin, suosittelen tarkempaa perehtymistä 70-luvun historiaan sen sijaan, että langetaan muodinmukaiseen päivittelyyn suomettumisen kauheuksista. Toisaalta olen valmis kriittisesti tarkastelemaan omaa toimintaani kyseisen ajan riennossa, kuten suomettumisen osalta olen jo hiukan tehnytkin. Mutta sellainen yksinpuhelu vaatii pitemmän tovin, kuin jäähyväisluento tarjoaa.

Missään tapauksessa en voi tarjoilla herkullisia paljastuksia toimimisesta sen tai tämän kuppikunnan hämärissä puuhissa, koska sellaisia ei ole olemassa paitsi matalaotsaisten lähimmäisten päässä.”[52]

Ehkä. En tiedä, mitä tapahtui todella.

En ole huomannut, että uusvasemmistolaisen opiskelijaliikkeen nousua ja radikalisoitumista sekä taistolaissiiven toimintaa koskevassa tutkimuksessa olisi käsitelty sellaista järjestäytynyttä julkisuuden muokkaamista, jota oikeiston järjestöjen osalta on jo avattu.[53] Näyttää siltä, että toiminta oli satunnaisempaa kuin oikeiston ja talouselämän leirissä. Vaikuttamisen painopiste oli työpaikoilla ja erityisesti lakkotilanteissa.

 Sosialistinen opiskelijaliitto SOL oli kuitenkin järjestö, joka kykeni suunnittelemaan ja toteuttamaan julkisuustyön kampanjoita. Yksi sellainen oli todennäköisesti myöhemmin esille nouseva Osmo A. Wiion professuuriin liittyvä debatti. Suunnitelmallisuutta on tarvittu myös toimitusosastojen ja muiden järjestöjen valtaamisessa. Toimintaa rajoitti varmaankin se, ettei julkisuuteen pääsy ollut helppoa sitoutumattomissa ja porvarillisissa viestimissä, ja työväenlehdistökin rajasi palstojaan kilpailevien fraktioiden järjestöiltä ja ihmisiltä. Tiivistäen: julkisuustyötä on hankala tehdä ilman julkisuutta.

Jouni Tervo julkaisi taistolaisesta Toimittajaliitosta vuonna 2001 artikkelin otsikolla Toimittajaliitto, taistolaisten käsikassara. Liiton sanotaan ohjanneen tai käskyttäneen yksittäisiä porvarillisissa viestimissä työskenteleviä jäseniään kirjoittamaan aina tietyin väliajoin yhden jutun Aatteelle. Niin ei voinut tehdä koko ajan palamatta, mutta esimerkiksi aikakauslehdessä työskentelevä saattoi valita ajoittain vasemmistolaisen haastateltavan. Tervon kuvaus noudattaa Salmisen kirjan Viestinnällä vallankumoukseen narratiivia: vasemmistoradikaalit olivat viides kolonna ja kaaderi, joka toimi ”Neuvostoliiton maailmanvalloituspolitiikan miinanpolkijana.”[54]

Siirrytään seuraavaksi tarkastelemaan vielä seikkaperäisemmin, miten vasemmiston vastaisten järjestöjen julkisuustyö tapahtui.

Julkisuutta muokkaamassa: TT ja EVA

Kuten todettu, mediaan vaikuttaminen oli kaikkien järjestöjen työlistalla jollakin tavalla, ja usein vielä listan kärkipäässä. TT:lle se oli päätyö.

Taloudellinen Tiedotustoimisto TT (myöhemmin TAT, nykyisin NYT) perustettiin vuonna 1947 uudistamaan teollisuuden julkisuustyö vaaran vuosien ja suurten lakkojen aikakaudella.[55] TT:stä kehittyi monialainen suomalaisen lehdistön palveluorganisaatio, joka tarjosi monenlaista materiaalia: uutisia, valokuvia, pääkirjoituksia, pakinoita jne. Järjestön tehtäväkenttä oli kuitenkin paljon laajempi, sillä sen kautta esimerkiksi kanavoitiin teollisuuden ja työnantajien toimiala- ja keskusliittojen rahoitusta puolueille ja vaaliehdokkaille sekä eduskuntavaalien erityisprojekteihin. Ne, jotka saivat rahaa, saivat myös tietoa, aineistoja ja kutsuja tilaisuuksiin. He olivat liike-elämän valmentamia ja informoimia ehdokkaita.[56]

TT oli merkittävä tekijä talousvaikeuksissa olleen Uuden Suomen jatkon turvaamisen ja Mainos-TV:n uutisten perustamisen taustalla. Järjestö oli myös mukana monin eri tavoin paikallisen televisio- ja radiotoiminnan kehittämisessä. Teollisuus katsoi Yleisradion monopoliaseman heikentämisen ja purkamisen omaksi strategiseksi intressikseen. Lobbausta pidettiin myöhemmin onnistuneena.[57]

TT:n yksi toimintasektori oli toimittajien kouluttaminen talouden kysymyksissä sekä erilaisten verkostoitumistilaisuuksien järjestäminen elinkeinoelämän väen ja journalistien kesken.

TT vastasi myös talouselämän omasta tiedottamiskoulutuksesta.[58] STK tarjosi 70-luvun alussa teollisuuden tiedottajille lyhytkestoista koulutusta. Toiminta siirrettiin vuonna 1974 Taloudellisen Tiedotustoimiston alaisuuteen, ja näin syntyi teollisuuden palveluksessa oleville tiedottajille kaksi ja puoli viikkoa kestänyt koulutusjakso nimeltä Teollisuuden viestintäseminaari. Sen sisällön suunnittelun ydinryhmään kuului myös Osmo A. Wiio. 70-luvun ilmapiiri vaikutti koulutukseen ainakin niin, että tiedottajat tarvitsivat uusia taitoja kohdata kriittisiä nuorempia journalisteja. Koulutus järjestettiin Taloudellisen Tiedotustoimiston alaisuudessa kaikkiaan 20 kertaa.[59]

TT:n toiminnan vuosia 1947–1958 gradussaan selvittäneen Tuomas Tervahaudan mukaan järjestö onnistui luomaan jo varhain luottamuksellisen ja vaikuttavan suhteen sitoutumattomaan ja porvarilliseen sanomalehdistöön – osin myös sosialidemokraattiseen. Materiaalin julkaisuprosentit olivat huiman korkeita, mutta järjestön työ pysyi salassa. TT oli hyvä hankkimaan julkisuutta talouselämän tärkeille intresseille ja pysymään itse poissa julkisuudesta.

Aikana, jolloin talouden osaamista ei sanomalehdissä vielä paljon ollut, TT vastasi hyvin suuresta osasta suomalaista talousjournalismia. Erityisesti lakkojen ja talouden kriisien aikaan TT toimi hyvin aktiivisesti, ja sen vaikutus lehtien sisältöihin oli ainakin järjestön oman arvion mukaan suuri.[60] Sanomalehdillä ei ollut syytä julkistaa, miten suuren osan taloutta koskevasta aineistostaan ne saivat yhdeltä talouselämän järjestöltä.

TT:n toimintaa rukattiin ja kehitettiin 1970-luvun alussa niin, että sen tehtäviin lisättiin normaalin lehdistöpalvelun ja pr-työn oheen myös tiedotusvälineiden sisällön ja yleisön mielipiteiden tutkimus sekä myös varsinainen tiedustelu ja vastustajan heikkojen kohtien etsiminen. Järjestö mm. selvitti toimittajien ohella eri ministeriöiden virkamiesten poliittisia siteitä ja pyrki vaikuttamaan kummankin ammattiryhmän kohdalla liike-elämälle suopeiden ihmisten urakehitykseen. TT seurasi lehdistön, radion ja television auki tulevia työpaikkoja, tiedotti niistä omalle verkostolleen ja rohkaisi luotettavia henkilöitä hakemaan. Vaikuttamiseen etsittiin uusia keinoja kansainvälisten yhteyksien avulla.[61]

Myös elinkeinoelämän vaikuttajajärjestöistä näkyvin ja kaunein, herrojen EVA, piti tärkeimpiin kuuluvana tai tärkeimpänä tehtävänään mediavaikuttamista. Julkisuudessa järjestö esiintyi useimmiten Max Jakobsonin arvostetulla ja mediaa kiinnostaneella suulla.

Ritva Savtschenko kirjoittaa väitöskirjassaan Kompuroiden korporatismissa:

”Heti ensimmäisenä toimintavuotena EVAn toimisto laati perusteellisen, kaiken kattavan toimintasuunnitelman, jota ryhdyttiin myös toteuttamaan ripeästi. Siinä esitettiin kontaktihenkilöitä maakuntiin ja suhteiden luomista puolueisiin ja valtioneuvoston jäseniin. Tapaamisia ei-sosialististen kansanedustajien kanssa oli järjestettävä kuukausittain. Elinkeinoelämän tiedotustoimintaa hoitamaan perustettiin artikkelipalvelu ja luotiin kirjoittajien verkosto. Elinkeinoelämä tuomitsi Radion ja TV:n ohjelmatarjonnan yksipuoliseksi. Sen muuttamiseksi organisoitiin järjestelmällinen ohjelmaseuranta ja epämiellyttäviin ohjelmiin suunniteltiin puuttumista heti. YLEn ei-sosialistisen johdon kanssa sovittiin, että ohjelmia seurattiin valikoidusti ja osapuolet informoisivat toisiaan. Kaapelitelevision rahoituksen ja ohjelmien tukeminen kuului alusta alkaen EVAn toiminta-alueeseen. Mainos–TV:n kanssa sovittiin 10 osaa käsittävästä ohjelmasarjasta. Toimittajien poliittiset taustat suunniteltiin kartoitettavaksi ja ”omille miehille” luvattiin säännöllisesti ylimääräistä tausta-aineistoa ja lisätöitä, joilla pyrittiin myös turvaamaan heidän taloudellinen asemansa. Erityisenä vaikutuskohteena olivat uutis- ja ajankohtaistoimitukset.”[62]

Ville Okkosen mukaan EVA muistutti, että ”[t]aistelu vallasta yhteiskunnassa on taistelua tiedotusvälineistön hallinnasta”. Vaikka sanomalehtisuhteet olivat suosiolliset, kun porvarilliset ja sitoutumattomat lehdet vastasivat 80 prosentista koko maan levikistä, tehostamista kaivattiin.[63] Lehdistöyhteyksien tiivistämiseksi ja laajentamiseksi tuli kääntää kaikki kivet. Pikkujuttu, mutta kuvaava: Valtuuskunnan toimiston neuvotteluissa kesäkuussa 1976 katsottiin, että ”pääkaupungin poliittisille ja taloustoimittajille järjestetty lounastilaisuus oli onnistunut”. Vastaavia ”EVA-lounaita” pidettiin tarpeellisena järjestää systemaattisesti.[64]

Aki Kaurismäen (nimimerkki Males) piirros EVA:n toiminnasta jutussa EVA lahjoittaa professuuria ja opetusta Tampereen yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden ainejärjestön Tiedottajien Kommentti-lehden numerossa 1/78.

Julkisuutta muokattiin Okkosen mukaan taitavasti. Esimerkiksi EVA:n johtaja Kari Nars kirjoitti Suomen Kuvalehteen 28.11.1975 nimimerkillä ”Talousmies evp” taloudellisen tiedottamisen ja virheellisten käsitysten purkamisen tarpeesta. Hän kysyi, mitä EVA aikoi tehdä asialle. Toimitusjohtaja Jakobson ”vastasi” 19.12.1975 ja esitti tiivistelmän pankinjohtaja Päiviö Hetemäen puheesta, jonka mukaan EVA osallistui yhteiskunnan ja talouselämän kaikinpuoliseen kehittämiseen.[65]

Vesa Vareksen ja Sakari Siltalan kirjoittamassa Suomen Kuvalehden 100-vuotishistoriassa Sanan ja kuvan vuosisata kuvataan EVA:n ja lehden hyvin läheistä suhdetta. EVA-taustaiset kirjoittajat saivat lehdessä tilaa nimellä ja nimimerkillä, ja lehteä pidettiin ”kaupungilla” Max Jakobsonin instrumenttina. Vareksen ja Siltalan mukaan Jakobson toimi Otavan hallituksen pitkäaikaisena jäsenenä sekä Kuvalehden ideologina, neuvonantajana ja voimakkaana taustavaikuttajana. Yhteinen hanke oli (vasemmistolaisen) valtion tiedonjulkistamispalkinnon vastapainoksi kehitetty Suomen Kuvalehden (oikeistolainen) journalistipalkinto, johon EVA lahjoitti rahat sillä edellytyksellä, että ensimmäiseksi palkinnon saajaksi valitaan Jaakko Okker. Niin luonnollisesti tapahtui.[66]

Suomen Kuvalehti hyötyi symbioosistaan EVA:n kanssa saamalla paljon sisäpiirin tietoa, mutta hävisi siinä, että ainakin sisäpiirien tuntema suhde laski lehden journalistista uskottavuutta ja häiritsi niitä lehden omia toimittajia, joille itsenäisyydellä oli arvoa.

EVA:n tavoitteena oli toimintansa alusta lähtien kehittää yhteistyötään Helsingin Sanomien kanssa, sillä lehti oli osoittanut siihen kiinnostusta.[67] Suhde ei kehittynyt lämpimäksi vielä 1970-luvun aikana, sillä Aatos Erkko karsasti elinkeinoelämän ryhmittymistä Uuden Suomen taakse ja piti sitä sodanjulistuksena vapaamieliselle lehdelleen, Helsingin Sanomille.[68]

EVA teki vuonna 1978 Jakobsonin johdolla viestintäpoliittisen suunnitelman koota Uuden Suomen ympärille talouselämälle myötämielisten viestimien ryhmä, jolle keskitettäisiin suurliike-elämän tuki ja mainonta. Myös Suomen Kuvalehti kuului tähän joukkoon. Suunnitelma ei toteutunut, mutta Aleksi Mainion mukaan se pillastutti Erkon perinpohjaisesti ja johti siihen, että HS julkaisi osia tästä tiedotusvälineiden ja suuren rahan salaliittoa käsittelevästä muistiosta.[69]

Yleisradion toiminnan seuranta ja toimittajien puoluekannan kartoitus oli kattavaa, ja siihen osallistuivat ainakin EVA, SYT, TT ja VKTS. Ville Okkosen mukaan teollisuus suunnitteli ”hovirunoilijoiden” sijoittamista Mainos-TV:hen, jotta ”sanoma saataisiin läpi kansan kielellä”. EVA tuki Yleisradion ei-sosialistisia toimittajia ja hallintohenkilöstöä yhteistyössä yhtiön ei-sosialistisen johdon kanssa. Kun häiriöitä eli ei-toivottuja ohjelmia ilmeni, oli mahdollista ottaa yhteys hallintoneuvoston puheenjohtajaan Atte Pakkaseen ja professori Osmo A. Wiioon ”vastatoimenpiteiden käynnistämiseksi”.[70]

Yksittäisillä käsitteillä, kuten yksilön vastuun lisäämistä ja julkisen sektorin kaventamista tarkoittaneella ”ihmiskasvoisella markkinataloudella”, saattoi EVA:n arvion mukaan olla poliittista merkitystä. Myös kielen ja käsitteiden merkityksen oivaltamisessa EVA oli edellä monia muita suomalaisia järjestöjä. Ruotsissa poliittisten käsitteiden uudelleenmäärittely ja innovointi olivat olleet Okkosen mukaan tärkeässä roolissa, kun aloitevalta liukui oikeistolle 1970-luvun puolivälin jälkeen.[71]

Myös SYT jatkoi omia mediaoperaatioitaan 1960- ja 70-lukujen vaihteessa. Kun Eino S. Repo oli saatu suistettua vallasta, järjestön huomio siirtyi Yleisradion ns. normalisointiin. SYT kiinnitti erityistä huomiota vasemmiston solutukseen ja vaikutukseen Mainos-TV:ssä, toimittajajärjestöissä ja toimittajakoulutuksessa. SYT katsoi kuitenkin pääroolin ”teollisuuden mediasodassa” kuuluvan TT:lle ja EVA:lle.[72]

Vastarintajärjestöjen toiminta vilkastui aina vaalien alla, ja ne ottivat huomioon ei-sosialistisen rintaman kulloisenkin tilanteen ja ajankohtaiset ongelmat. Oma toiminta pyrittiin synkronoimaan puolueiden suunnitelmien ja toiminnan kanssa.[73]

Julkisuutta muokkaamassa: KTTS ja VKTS

Kaikki mainitut suomalaiset järjestöt – ja monet muut – osallistuivat kaikin voimin Suomessa 1970-luvulla käytyyn maan suuntaa koskevaan kamppailuun, jota Kari Immonen on kutsunut kulttuuri- ja informaatiotaisteluksi.[74] Käsittelen tässä jaksossa korkeakouluja, Suomen Akatemiaa ja peruskoulua koskevia mediakamppailuja, sillä ne olivat hyvin samankaltaisia kuin toimittajakoulutukseen liittyvät kiistat.

1970-luvun porvarillisen laidan järjestöverkoston mediakampanjoista yksi on dokumentoitu huolellisesti. Kari Immonen käsitteli kirjassaan Suomen Akatemia suomalaisessa tiedepolitiikassa 1970-luvulla (1995) TANDEM-projektin raportin Mainonta ja yhteiskunta vastaista kampanjaa. Sen takana oli Korkeakoulu- ja tiedepoliittinen tutkimussäätiö KTTS.[75]

Kaj Ilmosen ja Juha Partasen kirjoittama Mainonta- ja yhteiskunta liittyy myös toimittajakoulutukseen, sillä sen päätyminen tiedotusopin tutkintovaatimuksiin herätti voimakasta arvostelua opetusministeri Marjatta Väänästä myöten. Kyse oli kulttuuri- ja informaatiokamppailunyhdestä tärkeästä näytöksestä, jota käsittelin jo juttusarjan osassa Politiikka meni, kabaree tuli.

KTTS valitsi kirjan koko TANDEM-projektia koskevan vastakampanjan maaliksi Immosen mukaan ennen kaikkea siksi, että sen ajoitus vuoteen 1976 osui sopivasti Akatemian uusien toimikuntien henkilövalintojen alle.[76] Vastaisku, raportti tai kirjanen nimeltä Esimerkki tutkimuksen harharetkistä luovutettiin pääministeri Martti Miettuselle ja opetusministeri Marjatta Väänäselle marraskuussa 1976.[77] Julkistaminen oli osa huolellisesti laadittua julkisuustyön kampanjaa, jota suunnittelemassa ja toteuttamassa oli myös sanomalehtien päätoimittaja- ja muuta päällikköporrasta:

”Se, että asia meni myös muussa julkisuudessa läpi, oli varmistettu. Kysymys oli mainosalan, lehdistön ja KTTS:läisen tiedepolitiikan yhteisestä hankkeesta, ja tämä takasi maksimaalisen julkisuuden. Keskeisten tiedotusvälineiden kanssa oli ennakkoon sovittu toimintatavasta. Niille oli etukäteen lähetetty myös tarvittava materiaali, osalle kirjan käsikirjoituskin.”[78]

Yhteyshenkilöitä lehdistössä olivat mm. Simopekka Nortamo (HS), Keijo Kulha (Turun Sanomat), Raino Vehmas (Aamulehti), Jyrki Haikonen (Uusi Suomi) ja Martti Huhtamäki (Ilta-Sanomat). Mukana oli luotettuja toimittajia myös mm. Suomen Kuvalehdestä, Suomen Sosialidemokraatista ja Ylestä, sekä Aamulehden ja Helsingin Sanomien kolumnistit Jouko Tyyri ja Jaakko Okker.

Immosen mukaan julkisuusoperaation tulos oli mahtava. Hänen käytettävissään oli yhdeltä päivältä 4.11.1976 yhteensä 38 lehtijuttua, joiden joukossa oli useita pääkirjoituksia ja mm. Osmo A. Wiion ”hyvin poleeminen” Uudessa Suomessa ilmestynyt artikkeli ”Missä Tandemin rahat?”. Pääosa jutuista näytti perustuvan KTTS:n toimittamaan aineistoon ja oli sävyltään jyrkän tuomitsevia.

Täydensin itse Immosen työtä selvittämällä, miten kampanja meni läpi Helsingin Sanomissa julkaisupäivänä 4.11. Hyvin meni. HS julkaisi samana päivänä reilun broadsheet-sivun verran juttuja aiheesta. Pääkirjoitussivun yliönä oli KTTS:n toiminnanjohtaja Hannu Rautkallion laaja teksti otsikolla Valtiotieteen lisensiaatti Hannu Rautkallio: Suomen Akatemian harhailujen aika. Uutisetusivulla oli aiheesta kahden palstan vinkki, jonka otsikko oli Asiantuntijalausunnot: Maisterinpaperit jäisivät saamatta Tandem-raportilla. Kotimaansivuilla oli kaksi viiden palstan juttua: Asiantuntijat miljoonatutkimuksesta: Tämäntasoinen raportti ei kelpaisi pro graduksi ja Marjatta Väänänen: Vahingoittaa tieteen mainetta ja tasoa.[79]

Kari Immonen löysi vuoden 1976 kahden viimeisen kuukauden ajalta kaikkiaan vajaat 300 aihetta käsittelevää lehtijuttua, joiden joukossa oli uutisten lisäksi lukuisia pääkirjoituksia, pakinoita, kolumneja ja pilapiirroksia. Yleislinja oli voimakkaasti Akatemian ja TANDEMin vastainen. Keskeiset moitteet liittyivät rahan tuhlaamiseen, poliittisten ja tieteellisten päämäärien sekoittamiseen ja tutkimukselliseen kelvottomuuteen – skandaali oli usein käytetty ilmaisu. Toistuvasti vaadittiin Akatemian kontrollin lisäämistä ja toimikuntien kokoonpanon muuttamista.[80]

Mainonta ja yhteiskunta sai puolustajia vasemmistolehdistössä, ja myös Georg Henrik von Wright asettui Helsingin Sanomissa tukemaan kirjan tekijöitä. Vaikutus kokonaiskuvaan oli kuitenkin vähäinen, kun ”maan keskeisimmät julkisuuden ammattilaiset organisaatioineen” olivat mukana operaatiossa.[81]

Tämä kampanja oli Immosen mukaan uuteen Suomen Akatemiaan kohdistuneen kielteisen julkisuusmyllytyksen tärkein tapahtuma, mutta ei ainoa. Merkittävää mediahuomiota sai myös Seppo Sisätön syyskuussa 1974 julkaisema vasemmistolaista tutkimusta arvostellut kirja Operaatio nollatutkimus. Myös Pertti Klemolan kirja Kenen asialla SAK? (1975) sekä TANDEMin loppuraportti Demokratian rajat ja rakenteet (1977) synnyttivät kriittisten juttujen ryppään.

Sisätön kirjan oli kustantanut Matti Arjanteen Kustannuspiste. Kirjan pääargumentin mukaan Suomeen oli syntynyt suuri tiede- ja koulutuspoliittinen salaliitto, jonka ytimen muodosti uusvasemmistolainen veljespiiri.[82] Nollatutkimus tarkoitti tutkimusta, joka ei ollut perustutkimusta tai yhteiskuntaa hyödyttävää tutkimusta, vaan yhteiskuntapoliittisia päämääriä palvelevaa tarkoituksenmukaista vasemmistolaista ”tutkimusta”, jonka erityinen pesäpaikka oli Akatemian yhteiskuntatieteellinen toimikunta.[83] Sisätön käsite ”nollatutkimus” ui myös muutamaan tiedotusopin laitoksen tutkimusta arvostelevaan artikkeliin.

Kenen asialla SAK? oli TANDEM-ryhmään osallistuneen toimittaja Pertti Klemolan kirja, josta syntyi kohu jo ennen sen julkaisua. Syksyllä 1975 viikkoa ennen Metallityöväen liiton vaaleja vuodettiin medialle kirjan sisältämä tieto, jonka mukaan metallin sosialidemokraatit olivat saaneet rahoitusta työnantajilta. Lehdistö piti kirjaa ja vuotoa taistolaisten operaationa, mutta vielä laajemman kirjoittelun synnytti TANDEMin, yhteiskuntatieteellisen toimikunnan ja koko Suomen Akatemian työn kehnon tason arvostelu.

Kohut kohdistuivat yksittäisiin kirjoihin, mutta niiden takana voi nähdä yliopistoeliitin laajemman kritiikin asemansa muutosta kohtaan. Jo 1960-luvulla oli oivallettu koulutuksen ja tutkimuksen merkitys kansakunnan ja sen talouden kehitykselle. Tieteestä oli tullut tuotantovoima, ja se otettiin 1970-luvun alussa yhteiskuntasuunnittelun ja -politiikan piiriin. Tämä tarkoitti mm. korkeakoululaitoksen laajenemista maakuntiin, opiskelijamäärän nopeaa kasvua, hallinnon demokratisoimista sekä talouselämää ja yhteiskuntaa palvelevien koulutusohjelmien rakentamista koulutuksen perustaksi. Kaikki tämä uhkasi vanhemman professorikunnan valtaa ja elämää.

Kun tähän yhdistyi Suomessa aikaisemmin lähes tuntemattoman marxilaisen yhteiskuntatieteen nopea nousu suomalaisen yliopistoväen keskuudessa, cocktail oli liian tuju yliopistojen vanhalle kaartille. Ja kun samaan aikaan rakenteet ryskyivät myös oikeushallinnossa, kansanterveystyössä, työelämässä jne., moni muukin katsoi, että nyt riittää ja tähän on saatava stoppi. Vallankumouksen pelko oli Kari Immosen mukaan voimakasta erityisesti oikeiston vuorineuvossiivessä, mutta myös keskustassa.[84]

Jonkinlaisen symbolisen aseman muutoksessa saivat opetushallinnon nuoret sosialidemokraattiset virkamiehet, joiden sanottiin siirtyneen puoluesuhteiden avulla ministeriöön suoraan ylioppilaspolitiikasta ja mielenosoituksista. Heillä oli typeriä teorioita, mutta ei käytöstapoja eikä kunnioitusta vanhempaa sukupolvea kohtaan. He sotkivat radikaaleilla ideoillaan koko koulutusjärjestelmän kansakoulun ensimmäisestä luokasta tohtorintutkintoon saakka ja muun yhteiskunnan vielä kaupan päälle.

* * *

Myös peruskoulua koskevassa kiistelyssä oli yksittäisiä tapahtumia, joihin kohdistui KTTS:n mallin tyyppisiä julkisuuskampanjoita, tärkeimpänä niistä ns. Pirkkalan opetusmoniste. Sen kritiikkiä organisoi muiden muassa Vapaan koulutuksen tukisäätiö VKTS. Järjestöllä ei ilmeisesti ollut yhtä suoria ja vakiintuneita henkilösuhteita mediataloihin kuin KTTS:llä, vaikka se yritti niitä aktiivisesti luoda.

Pirkkalan kohun kohdalla lehdistösuhteet eivät kuitenkaan olleet tarpeellisia, sillä lehdistölle tällainen poliittinen skandaali sopivasti ennen syksyn 1975 eduskuntavaaleja oli herkkupala.[85] Sanomalehdistö ei vuoden 1975 korkeudella enää tarvinnut komentoa ja kapellimestaria; soitto soi tottuneesti. Jari Leskisen mukaan pelkästään huhti-syyskuun aikana vuonna 1975 aiheesta ilmestyi ”varovaisenkin arvion mukaan” yli puolentuhatta lehtikirjoitusta sekä lukuisia radio- ja tv-juttuja.[86]

VKTS:n toiminnan ominta aluetta ei kuitenkaan ollut julkisuus, vaan tiedottaja- ja vaikuttajaverkosto, jonka se organisoi opetushallinnon sisään. Näin se tiesi suunnitteilla olevista hankkeista ajoissa ja pystyi vaikuttamaan tehokkaasti asioiden valmisteluun, nimityspolitiikkaan ja rahanjakoon. VKTS keräsi myös tietoja opettajien ja opettajiksi opiskelevien poliittisista mielipiteistä

Kaikkiaan Elinkeinoelämän intressien edustaminen julkisuuteen päin oli 1970-luvun aikana moniaineksinen mutta tehokas ja vaikuttava kokonaisuus. Tärkeimmät asiat toteutuivat, ja tapahtumien muistelijat ovat olleet tyytyväisiä itseensä. Jos vasemmisto siihen aikaan ajatteli ja väitti, että porvarillinen ja sitoutumaton lehdistö on talouselämän taskussa, se oli nykytiedon valossa ainakin osittain oikeassa.[87]

Tuomas Lohi kirjoittaa Esko Salmisen kirjasta tekemässään arviossa, että ”vasemmistoradikaalien näkyvä toiminta ja voimakas propagandatyö raivostuttivat monia ihmisiä. He ryhtyivätkin kokoamaan marxilaisuutta ja uusvasemmistoa vastustavia kansalaisjärjestöjä, joita yhdisti huoli median, yliopistojen ja koululaitoksen kohtalosta”.[88]

Voi sen noinkin ilmaista, sillä varmasti spontaania huolta ja vastatoiminnan halua oli myös kansalaistasolla. Mutta päätoimijat kentällä olivat palkattuja ammattilaisia ja heidän takanaan rahaa sen verran kuin köyhästä Suomesta löytyi.

Ammattimies Wiio

Osmo A. Wiio oli monella tavalla tärkeä ihminen 1970-luvun kulttuuri- ja informaatiotaistelussa. Hänen nimensä nousi kansalliseen julkisuuteen vuosikymmenen lopulla, kun hänet valittiin Tampereen vastapainoksi perustettuun Helsingin yliopiston viestinnän professorin virkaan. Hän oli kuitenkin työskennellyt jo ennen sitä elinkeinoelämän vasemmistoa vastaan suuntaaman toiminnan merkittävissä strategisissa ja operatiivisissa tehtävissä – järjestöjen omaa sotilaskieltä käyttääkseni. Wiio on itse avannut tätä puolta urastaan haastattelussa, jonka hän antoi väitöskirjaansa tehneelle Jarkko Vesikansalle, ja samaa todistavat aikalaiset ja tutkimus. [89]

Wiiosta on kuitenkin sanottu, ettei hänellä itsellään ollut muuta osuutta kiistaan professuuristaan kuin se, että ”hän sattui olemaan siihen sopiva ja ansioitunut hakija”. Toisen luonnehdinnan mukaan hän ei ollut itsenäinen poliittis-yhteiskunnallinen kansallisen sarjan vaikuttaja, toki ahkera ja luotettava. [90]

Kumpikin kuvaus vähättelee mielestäni Wiion merkitystä 1960- ja 70-luvuilla ja tekee hänestä sivustakatsojan. Wiioa voi kuitenkin hyvästä syystä pitää elinkeinoelämän tärkeimpänä viestintäpoliittisena asiantuntijana, joka herätteli huomaamaan myös Tampereen toimittajakoulutuksen aiheuttaman vaaran ja oli mukana linjaamassa siihen auttavat lääkkeet. Hän oli itse niistä tärkein.

Jari Leskinen toteaa Sotavahinkoyhdistyksen säätiön historiassa, että Helsingin yliopiston viestinnän professuuri ”oli tarkoin korvamerkitty eli tarkoitettu vain ja ainoastaan KTTS:n ja elinkeinoelämän luottomiehelle, yhteiskuntatieteiden tohtori Osmo A. Wiiolle”.[91] Säätiö lahjoitti yhdessä EVA:n kanssa professuuriin tarvittavat rahat, mutta vain sillä ehdolla, että Wiio suostuu tehtävään ja hänet valitaan siihen. Wiio oli tietoinen suunnitelmasta jo melko varhaisessa vaiheessa.[92]

Myös Johannes Koroma on todennut, että professuuri oli elinkeinoelämän hanke, jolla haettiin vastapainoa ja vaihtoehtoa poliittisesti värittyneelle Tampereen yliopiston toimittajakoulutukselle.[93]

Osmo A. Wiio oli jo koko 60-luvun ajan tärkeänä lenkkinä mukana ketjussa, jossa liike-elämä rahoitti kommunisminvastaisia järjestöjä, jotka puolestaan toteuttivat erilaisia kampanjoita erityisesti eduskuntavaalien alla. Wiion tehtävänä oli hankkia mediamaailman johtajien suopeus näille tempauksille. Hän ei kuitenkaan ollut pelkkä lobbari tai työrukkanen, vaan oli mukana suunnittelemassa jo Helsingin vuoden 1962 nuorisofestivaalien vastaista toimintaa. Myöhemmin hänen roolinsa kasvoi vielä suuremmaksi.

Wiion oma työnantaja 1960-luvulla oli Suomen työnantajien keskusliitto STK, ja tärkein antikommunistinen järjestö, johon hän piti yhteyttä, oli Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiö. SYT hoiti myös tarkkailua ja tiedustelua, kuten tietojen keräämistä työpaikoilta, oppilaitoksista sekä puolueiden ja ay-liikkeen sisältä, mikä ei ollut partiopoikien puuhaa. Wiio oli tuskin toiminnan tästä puolesta tietämätön.

Katsotaan hetki Wiion 1960-luvun toimintaa, sillä se auttaa ymmärtämään hänen asemaansa 70-luvulla; Suomesta tuskin löytyi silloin yhtä kokenutta, monipuolista ja ansioitunutta vasemmiston vastaisen julkisuustyön asiantuntijaa.

Helmikuussa 1962 pidetyt eduskuntavaalit olivat SYT:n näkökulmasta ”vapauden ja itsenäisyyden säilymisen kannalta tavallisten vaalien ja talvisodan puolessa välissä”. Eduskuntavaaleissa ratkaistaisiin kommunistien pääsy hallitukseen ja valtakunnan kohtalo. SYT aloitti joulukuussa 1961 vaalien aktivointioperaation, jonka tiedotustoiminnasta vastasi Osmo A. Wiio. Hän asioi sanoma- ja aikakauslehtien sekä radion ja television johtavien toimittajien kanssa. Suomen Kuvalehdessä julkaistiin Wiion juttu äänioikeuden pitkästä perinteestä, ja saman materiaalin pohjalta Wiio teki televisioille ohjelman ”600 vuotta suomalaisia äänestäjiä”. Sen asiantuntijana toimi Pertti Pesonen.[94]

Hyvissä ajoin ennen vuonna 1962 Helsingissä pidettyjä nuorisofestivaaleja työnantajaleiri aktivoitui vastatoimintaan Osmo A. Wiion ja Harry Mildhin sekä SYT:n johdolla. Säätiön tekemät selvitykset osoittivat, että festivaalit olisivat ”erittäin kielteinen tekijä sekä sisäistä kehitystämme että ulkomaisia suhteitamme ajatellen”. SYT asetti toimikunnan, ”aktiivikomitean”, järjestämään festivaalien vastustamista. Siihen kuului myös Wiio, joka johti yhdessä Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajana silloin toimineen Pentti Mahlamäen kanssa tiedotusvälineitä palvelevaa vastatoimien”informaatiolinjaa”. He neuvottelivat tiedotuksesta ja uutisoinnista radio- ja tv-johtajien sekä päivälehtien päätoimittajien kanssa; Wiion työnantaja STK rahoitti aktiivisesti vastatoimia.[95]

SYT järjesti ”vaalisytytyksen” myös ennen vuoden 1966 vaaleja. Wiio neuvotteli jälleen tiedotusvälineiden kanssa, Ylessä Kalervo Siikalan ja Jukka Rusin, radion puolella Eero Saarenheimon ja Niilo Ihamäen, Yhtyneissä Kuvalehdissä Suomen Kuvalehden päätoimittajan Leo Tujusen, Sanoma Osakeyhtiössä Simopekka Nortamon ja Avussa Olli Lyytikäisen kanssa.[96]

Wiio oli mukana myös vuoden 1975 vaalien ”vaalisytytyksessä”. Niissä vaaleissa hänet valittiin liberaalisen kansanpuolueen ehdokkaana eduskuntaan neljäksi vuodeksi. Vaalisytytysten julkilausuttu tavoite oli äänestysaktiivisuuden nostaminen, mutta pinnan alla tavoitteena oli ennen kaikkea porvarillisten äänestäjien herättely uurnille sosialismin vaaran uhatessa. Jaetut materiaalit olivat enemmän tai vähemmän sosialismin vastaisia, ennen vuoden 1975 vaaleja enemmän.[97]

Wiio eli siis mukana muutoksen, jossa teollisuuden uhkakuvissa alkoivat työläiskommunismin tilalle nousta uusvasemmisto, radikaali sosialidemokratia ja 70-luvulla taistolaisuus.[98] Ne levittivät uusiin piireihin kumouksellista aatetta, joka näytti teollisuuden silmin etenevän läpi koko läntisen maailman kuin rutto. Suomessa Sdp:n siirtyminen vasemmalle tarkoitti, että puolueen johtamat ammattiliitot – joihin STK oli siihen saakka tukeutunut ja joita rahoittanut – eivät enää olleet luotettava yhteistyökumppani kommunismin vastaisessa taistelussa. Jarkko Vesikansa kirjoittaa:

”Syksyllä 1970 vasemmistoaallon torjumiseen tarttui Osmo A. Wiio, joka oli siirtynyt STK:n palveluksesta Suomen itsenäisyyden juhlarahastoon Sitraan. STK:ssa oli ennätetty tehdä mietintö elinkeinoelämän AV-keskuksen perustamisesta, mutta Wiio kaipasi järeämpiä ja suunnitelmallisempia otteita. Hän keskusteli asiasta naapurinsa, Nokian johtotehtäviin STK:n pääsihteerin paikalta siirtyneen Harry Mildhin kanssa. ’Meille tuli ajatus, että mitäs jos järjestetään koko tämä homma ihan uudestaan ja muutetaan TT:tä (Taloudellista Tiedotustoimistoa) niin, että siitä tulee jonkinlainen vastarintaliikkeen keskuspaikka’, Wiio muistelee. (STK:n toimitusjohtaja Päiviö) Hetemäen pyynnöstä Wiio ryhtyi valmistelemaan suunnitelmaa ja kokosi ydinryhmän neuvonpitoon kotiinsa Laajasaloon joulukuussa 1970. Mildhin ohella neuvonpitoon osallistui Uuden Suomen tuore toimitusjohtaja Pentti Mahlamäki. Illan kuluessa Wiio kirjoitti Teollisuuden Keskusvaliokunnalle mietinnön ’Elinkeinoelämän tiedotustoiminnan aktivointi – talouselämän itsepuolustus’.”[99]

Mietinnöllä heräteltiin yritysjohtajia, jotka olivat keskittyneet tuotannollisiin kysymyksiin eivätkä huomanneet, että poliittinen muutos oli vaarantamassa koko talousjärjestelmän. Vasemmistolaiset näkemykset olivat voittaneet alaa lukeneiston piirissä, ja näiden mielipidejohtajien näkemysten uskottiin vaikuttavan vähitellen mutta tehokkaasti hitaammin oman kantansa muodostaviin ihmisiin. Tämä oli vasemmiston vallankumouksellisen pelisuunnitelman avainkohta.

Kolmikko kannusti elinkeinoelämää informaatiosotaan. Yleisradioon piti vaikuttaa monin eri keinoin, mutta myös Mainos-TV:hen, koska yhtiöön oli ”soluttautunut vasemmistolaisia toimittajia ja avustajia, joiden ohjelmat ovat olleet selvästi elinkeinoelämän vastaisia.”

Ylen uutisointi metallin lakon aikana vuonna 1971 suututti työnantajat ja sai ilmaa Wiion ja kumppaneitten siipien alle. Teollisuuden Keskusvaliokunta usutti Wiion ja Mildhin jatkovalmisteluihin. He tekivät uuden muistion, jonka pohjalta Keskusvaliokunta käsitteli asiaa helmikuussa 1971. Muistio hyväksyttiin ja uusi organisaatio perustettiin. Teollisuus ei halunnut herättää hälyä, joten organisaatio perustettiin Taloudellisen Tiedotustoimiston kuoriin. Toimitusjohtajaksi valittiin Leif Fast, jolla oli taustaa myös Supossa ja joka alkoi Vesikansan mukaan heti hankkia tietoja radikaalijärjestöistä ja luoda verkostoja tiedotusvälineisiin. Uuden TT:n toiminnan piti olla suunnitelmallista ja pitkäjänteistä.[100]

Johannes Koroman muistin mukaan Wiio esitteli itse TT:n uudistamissuunnitelman Keskusvaliokunnalle, ja hänet myös nimettiin sen johtokuntaan.[101] Koroma painottaa Wiion merkitystä ”teollisuuden puolustusrintaman” synnyssä vuosina 1970–1971.

Totta onkin, että on vaikea löytää mitään merkittävää suunnitelmaa tai päätöstä, jota Wiio ei olisi ollut noina vuosina tekemässä – ja useamman kerran oman aloitteensa pohjalta. Hänen johdollaan tehtiin esimerkiksi joulukuussa 1971 selvitys teollisuuden johtajien yhteiskunnallisista odotuksista ja todennäköisistä toimintaympäristön muutoksista. Selvityksen tekemisessä käytettiin ns. delfoi-menetelmää, jonka oli tuonut Yhdysvalloista Suomeen – Osmo A. Wiio. Hän myös esitteli selvityksen tulokset teollisuuden edustajille ja puhui väkevästi siitä, miten vasemmiston valta vahvistui eikä teollisuuden merkitystä hyvinvoinnin synnyttäjänä ymmärretty. Teollisuus koki joutuneensa ahtaalle ja päätti toimia.[102]

TT:n vahvistamisen jälkeen Päiviö Hetemäki alkoi etsiä elinkeinoelämän vastatoiminnan johtoon näkyvää hahmoa. Hetemäki kaavaili uutta organisaatiota, joka toimisi vastarinnan ”yleisesikuntana”. Vastustaviakin ääniä oli, mutta 1974 teollisuuden huippujohtajat perustivat Elinkeinoelämän valtuuskunnan, jonka toimitusjohtajaksi saatiin Max Jakobson.

Osmo A. Wiio oli myöhemmin 1970-luvulla suunnittelemassa ja toteuttamassa monia elinkeinoelämän ja porvarillisten puolueiden mediavaikuttamisen välineitä.[103]

Wiio muistetaan myös kaapelitelevision perustamista käsitelleestä ns. yhden miehen komiteasta (tai toimikunnasta). Hän kirjoitti – muodollisesti ministeri Pekka Tarjanteen (lib.) toimeksiannosta – yhden viikonlopun aikana vuoden 1973 alussa Taloudellisen Tiedotustoimiston toimistossa lakiluonnoksen aiheesta. Tosiasiassa toimeksianto tuli talouselämältä, joka halusi murtaa Yleisradion monopolin. Lakiesityksessä hahmotellun kaapelitelevision amerikkalaisen mallin Wiio oli kuitenkin ideoinut itse yhdessä Pentti Mahlamäen kanssa.[104] Koelähetykset aloitettiin vuonna 1975.

Helsingin yliopistoon perustettiin siis vuonna 1978 melkoisen julkisen ja poliittisen kohinan säestämänä viestinnän professuuri, jonka alaksi määriteltiin valtioneuvostossa kiistelyn jälkeen ”viestinnän teoria ja tiedonkulku organisaatiossa”. Rahat professuurin käynnistämiseen, miljoona markkaa, lahjoittivat Sotavahinkoyhdistyksen säätiö ja EVA.[105] Professuuriin valittiin vuoden 1979 alusta Osmo A. Wiio.

Helsingin yliopistossa oli opetettu tiedotusoppia vuodesta 1966 lähtien, mutta opetus oli ns. teoreettista. Tutkintovaatimukset muistuttivat Tampereen tiedotusopin sisältöjä, ja helsinkiläinen ainejärjestö Media ry oli poliittiselta ja koulutuspoliittiselta linjaltaan lähellä Tampereen Tiedottajat ry:tä. Nimityksensä jälkeen Wiio alkoi muokata tamperelaista oppiainetta helsinkiläiseksi. Media ry:n mielestä vauhti oli liian nopea, professuurin rahoittajien mielestä luultavasti liian hidas.[106]

Helsingin Sanomissa julkaistiin yllättävän kantaaottava pilakuva Wiion valinnasta professoriksi 28.6.1977. Piirros oli kuvituksena ilman kuvatekstiä Esko Nurmen jutussa Näin sääti miljoonan markan lahjoittaja: Helsingin yliopisto alkaa leipoa talouselämän suhdetoimintaväkeä. Itse juttu oli asiallinen, eikä pilakuvankaan faktoissa ole sinänsä vikaa. Tyyli on kuitenkin propagandistinen. Piirtäjän nimimerkistä ei saa selvää.

Helsingin tiedotusopin opiskelijoiden ainejärjestö Media oli aluksi ärhäkästi Wiion professuuria vastaan katsoen, että viran perustaminen yksityisin varoin vaarantaa laitoksen autonomian. Opiskelijat pelkäsivät elinkeinoelämän sekaantumista laitoksen asioihin ja opetuksen muuttumista kapea-alaiseksi organisaatioviestinnäksi, joka valmistaisi liike-elämän palvelukseen.[107] Tiedottajat ry tuki veljesjärjestöään.[108]

Wiion nimitys johti kiinnostavaan julkisuuskamppailuun, jossa Media ry sai tuekseen helsinkiläisiä vasemmistolehtiä ja Wiio Uuden Suomen ja joukon muita porvarillisia ja sitoutumattomia julkaisuja.

Käsikähmä – vai olisiko paremminkin käsitekähmä – johti siihen epätavalliseen tilanteeseen, että professori hyökkäsi julkisuudessa omia opiskelijoitaan vastaan ja viittasi kiistaan heidän kanssaan myös virkaanastujaisesitelmässään. Wiio väitti joutuneensa masinoidun poliittisen vainon kohteeksi, piti koko jupakkaa hölynpölynä eikä osallistunut opiskelijoiden aiheesta järjestämään keskustelutilais uuteen.[109]

Wiio oli todennäköisesti oikeassa siinä, että professuuriin kohdistunut kritiikki oli osittain organisoitua, ja jäljet ehkä johtivat SOL:n toimistoon. Taustalla saattoi kuitenkin olla myös aitoa huolta opetuksen laadusta, ja Wiion reaktio vaikuttaa hieman tekopyhältä, jos ottaa huomioon sen, että hän oli ollut itse tärkeä toimija elinkeinoelämän harjoittamassa tiedotusvälineiden keskitetyssä ohjailussa ja manipuloinnissa.

Kohdennetaan hetkeksi yhteen Wiion tekstiin otsikolla Osmo A. Wiio kirjoittaa opettajan oikeusturvasta. Mielipidekirjoitus julkaistiin Uudessa Suomessa heinäkuussa 1979. Wiio nostaa siinä oman tapauksensa esimerkiksi mielipideterrorista, jolla vasemmisto piti yliopistoja otteessaan.[110] Teksti on kiehtova, jos käyttää hieman mielikuvitusta ja ajattelee tapahtuman ja hetken olleen koko 1970-luvun poliittisen kehityksen yksi avainkohta. Siinä ideologisen taistelun toinen ääripää (SYT) ilmoittaa toiselle ääripäälle (SOL), että terve, teidät on haastettu ja me jyräämme.

Wiio sanoi jutussa ainejärjestö Median käyttävän hyväkseen valheita, henkilökohtaisia hyökkäyksiä, vääristelyjä ja perättömiä vihjauksia sekä rikkovan demokratian pelisääntöjä. Opiskelijoille oli ”käsky käynyt” vastustaa uutta professuuria, koska sen nähtiin horjuttavan vasemmiston suunnitelmille oleellista Tampereen tiedotusopin valta-asemaa.

Varsinaiset vihollisuudet alkoivat Wiion mukaan tutkintovaatimusten tarkistamisen yhteydessä. Ainejärjestö Media vei keskeneräisen asian julkisuuteen, ja pian ASS[111] jakoi häväistyslehtistä ja Demari ja Kansan Uutiset julkaisivat samanaikaisesti suunnilleen samansisältöiset jutut, jotka olivat Wiion mielestä pääasiassa silkkaa valhetta.

Vasemmiston tiedotusmafia toimii tehokkaasti, Wiio jatkoi.Media, Kannunvalajat[112] ja HYY juoksevat kiltisti vasemmiston puoluetoimistojen asialla. Opettajien oikeusturva ja tieteen ja opetuksen vapaus ovat uhattuina opiskelijoiden mielivallan ja mielipideterrorin vuoksi. Ratkaistaanko nykyään tutkintovaatimukset ”poliittisessa lehdistössä tai opiskelijajärjestöjen julkilausumissa ja junttakokouksissa?”.

Wiio kysyi lopuksi, mistä johdetaan niitä keskitettyjä ja tehokkaita kampanjoita, joista hänen kertomansa tapaus on esimerkki. Kuka on tiedotusmafian pomo?

Osmo A. Wiion ja Helsingin tiedotusopin opiskelijoiden riita jatkui koko vuoden 1979, kun tutkintovaatimuksissa alettiin korvata ”tamperelaisia” kirjoja ja opetusmonisteita oppiaineen uuden profiilin mukaisella kirjallisuudella.[113]

Wiion professuuria koskeva kiistely levisi yleispoliittiseksi kysymykseksi samalla tavalla kuin tiedotusopin toimittajakoulutus aiemmin. Mittakaava oli kuitenkin pienempi ja poliittinen suunta toinen. Lahjoitusprofessuurin ottivat nimittäin tähtäimeensä ”edistykselliset tiedepiirit”, kuten Tiedepoliittinen yhdistys Tiepo, esimerkkinä tavasta, jolla elinkeinoelämä kaappaa yliopistot vaikutuspiiriinsä ja kaventaa niiden autonomiaa.[114] Tämä kritiikki ei kuitenkaan sanomalehdistön valtajulkisuudessa näkynyt.

Yksi kiinnostava piirre Wiion professuuria koskevassa väittelyssä on, että se käytiin lähes täysin toimittajakoulutuksen ja Tampereen tiedotusopin kontekstissa. Organisaatioviestinnän professuurille sekä alan koulutukselle ja tutkimukselle oli kuitenkin myös aivan todellinen tarve, sillä sisäisen ja ulkoisen tiedotustoiminnan tehtävät lisääntyivät 1970-luvulla yritysmaailmassa ja julkisella sektorilla nopeasti. Wiio oli tähän tehtävään sangen pätevä erityisesti työkokemuksensa puolesta.

Kun valtioneuvosto kiisteli vuonna 1978 pitkään viran määrityksestä, taustalla oli Tampereen toimittajakoulutuksen asema.[115] Ja kun Wiio piti virkaanastujaisesitelmänsä vuoden 1979 alussa, Helsingin Sanomat julkaisi aiheesta uutisen otsikolla Osmo A. Wiio: Toimittajakoulutusta ei kannata keskittää.[116] Kun Sanomalehtimies-lehti julkaisi lyhennelmän Wiion esitelmästä, siinä ei käsitelty lainkaan organisaatioviestintää.[117]

Organisaatioviestintä ei näytä kiinnostaneen ketään, ei viran lahjoittajaa eikä edes Wiioa itseään. Kaikki puhuivat professuurista sen todellisessa poliittisessa merkityksessä teoreettisena ja käytännöllisenä vaihtoehtona Tampereen journalistikoulutukselle.

* * *

1970-luvun jälkipuoliskolla vasemmiston vastaiset järjestöt siirtyivät Suomessa muun maailman tapaan puolustuksesta hyökkäykseen. 1980-luvulla osat vaihtuivat niin, että oikeiston yritys- ja markkinavetoinen yhteiskuntamalli eteni ja vasemmisto joutui puolustamaan oman politiikka- ja valtiovetoisen mallinsa saavutuksia.

Maiju Wuokon mukaan liike-elämän agendasta, joka oli 1970-luvun alussa vielä poliittisesti epärealistinen, tuli 1980–1990-lukujen taitteessa yleisen asennemuutoksen ja talouskriisin myötä itsestään selvä välttämättömyys. Liike-elämä onnistui muovaamaan pitkäjänteisellä poliittisella toiminnallaan Suomen yhteiskunnallista maastoa niin, että politiikan syvät vedet virtasivat lopulta sen toivomaan suuntaan.[118]

Sdp:llä oli suunnanmuutoksessa ns. räpylänsä pelissä. Jarkko Vesikansan mukaan sosialidemokraatit käänsivät talvella 1977 kelkkansa ja lähtivät Kalevi Sorsan johdolla mukaan konsensuspolitiikkaan. Näin Sdp sopeutui markkinatalouteen ja irtautui sosialistisista tavoitteista.[119]

Sekä Maiju Wuokko että Jarkko Vesikansa korostavat pitkin matkaa väitöskirjoissaan, että Suomen kehitys oli hyvin samankaltaista kuin muissa länsimaissa. Vesikansa muotoilee sen näin:

”Suomettumisen ja Suomen geopoliittisen aseman takia poliittista lähihistoriaa käsiteltäessä korostetaan usein eroja Suomen ja monien muiden länsimaiden – myös pohjoismaiden välillä. Kylmän sodan aikana antikommunistinen organisoituminen oli Suomessa kuitenkin lopulta melko samanlaista kuin muutenkin lännessä – kuten se oli ollut jo sotien välisenä aikana. Esimerkiksi Pohjoismaissa toimineet Folk ock Försvar -järjestöt harjoittivat samantyyppistä valistustoimintaa kuin SYT. Lisäksi työnantajat rahoittivat muissa Pohjoismaissa kommunistitiedustelua samaan tapaan kuin Suomessa. Antikommunismin aallotkin iskivät Suomessa laineita aikalailla samaan tahtiin kuin muualla lännessä. Ehkä Suomi ei sittenkään ollut niin erikoislaatuinen tapaus kuin se on usein kuvattu.”[120]

Ruotsin ja Suomen välillä vaikutteet kulkivat kumpaankin suuntaan. Ruotsissa perustettiin työantajajärjestö SAF:n aloitteesta ja Elinkeinoelämän rahaston voimin paljolti ”uutta” Taloudellista Tiedotustoimistoa ja EVA:a muistuttava mielipidevaikuttamiseen keskittynyt organisaatio. Ja toinen hieman myöhemmin.[121]

Maiju Wuokko kirjoittaa puolestaan, että kylmän sodan Suomea tarkasteltaessa huomio suuntautuu herkästi maan erityislaatuiseen asemaan Neuvostoliiton naapurina. Tällöin erot Suomen ja muiden länsimaiden välillä tapaavat korostua yhtäläisyyksien kustannuksella. Liike-elämän poliittiseen toimintaan Neuvostoliiton vaikutus heijastui suomalaisten teollisuusjohtajien ulko- eli idänpoliittisena varovaisuutena. Muutoin suomalaisen talouselämän poliittinen aktivoituminen tapahtui hyvin samalla tavalla kuin muissa länsimaissa.[122]

Kiinnostavaa on, että monien järjestöjen (esim. EVA, SYT, TKL ja VKTS) työtä on tutkittu väitöskirjatasolla, mutta TT on näyttää jääneen katveeseen. Sitä yleensä vain sivutaan alan tutkimuksessa, kuten Anders Blomin väitöskirjassa Taloudelliset eturyhmät politiikan sisäpiirissä sekä aiemmin mainitussa Johannes Koroman TKL:n historiassa.[123]Aiheesta on yksi tuore pro gradu -tutkielma, mutta se käsittelee vuosia 1947–1958.[124] Miettiä voi, miksi mediahistorian ja journalismin tutkimuksessa ei olla kasvatustieteiden tai poliittisen historian tapaan kiinnostuttu tämän ajanjakson tutkimisesta talouselämän ja oikeiston toiminnan näkökulmasta.

Tämä artikkeli osoittaa ehkä aukon olemassaolon, mutta ei sitä täytä.

3. Journalismin ihanteiden tausta

Olen tähän saakka pyrkinyt rakentamaan kansainvälistä ja kansallista poliittista kontekstia, johon journalistikoulutusta koskevat 1970-luvun kiistat voi asettaa. Kolmas konteksti tuo esiin sen sivuun jääneen seikan, että kiistelyssä oli kyse myös – journalismista. Tärkein asia se ei aina ollut, ja joskus journalismiin liittyvät argumentit olivat esillä vain todellisten poliittisten motiivien verhona. Ei sopinut kokonaan unohtaa toimittajakoulutusta, joten poliittinen vääntö koodattiin myös journalismin kielelle.

Toki moni kiistan osapuoli oli journalismin harrastaja, ammattilainen tai jopa entusiasti, joten journalismista oli myös epäpoliittisia näkemyseroja.

Kansalliset osapuolilinjat näkyivät tiedotusopin laitoksen sisällä tiedekunnan ja toimittajatutkinnon ajattelun eroissa. Pyrin tässä jaksossa kuvaamaan, millainen käsitys hyvästä journalismista ja sen edellyttämästä koulutuksesta oli kummallakin osapuolella. Elinkeinoelämä ja porvarillinen lehdistö tukivat toimittajatutkinnon näkemystä neutraalin, raportoivan journalismin tavoitteesta, jolle edellytykset antoivat sopivat henkilökohtaiset ominaisuudet ja tiivis koulutus. Tiedekunnan puolella tavoiteltiin laajaan koulutukseen ja yleissivistykseen nojaavaa erittelykykyistä ja yhteiskuntaa uudistavaa toimittajaa. Tämä ihanne sai tukea lähinnä vasemmistopuolueista ja -lehdistöstä.

Toimittajatutkinnon ja tiedekunnan ajattelutavan eroa ei kuitenkaan ole tarpeen liioitella. Kuten sarjan edellisessä jaksossa Politiikka meni, kabaree tuli kerroin, harjoitustoimituksen työskentelyssä linjojen eroa ei välttämättä huomannut lainkaan. Kaikki olivat kriittisen laatujournalismin kannattajia, ja opettajat tekivät paljon yhteistyötä.

Toimittajatutkinnon ja tiedekunnan leirit eivät myöskään aina olleet yhtenäisiä, vaan kiistelyn monimutkaisissa tilanteissa kantaa voitiin ottaa myös toisin kuin oman leirin enemmistö. Taistelun logiikka kuitenkin tarkoitti, että tilanteen kiristyessä rivit suoristettiin – ja aika suosi enemmän yhteisöä kuin yksilöä.

Kerroin edellä mainitussa jutussa myös siitä aidosta jännitteestä, joka vallitsi tiedotusopin ja toimittajatutkinnon opiskelijoiden välillä. Tiedekunnan opiskelijat ajattelivat, että opiskelukulttuurissa on ero, joka juontuu yhteiskunnallisesta näkemyksestä. He pitivät omaa opiskelukulttuuriaan kriittisenä ja demokraattisena, toimittajatutkinnon autoritaarisempana; asioille oli olemassa säännöt ja oikeat ratkaisut kuin konsanaan suomen kieliopissa. Luultavasti toisinpäin ajateltiin samoin; tiedekunnan opiskelijat sopeutuivat marxilaiseen sääntökokoelmaan ja autoritaariseen ajattelutapaan. Toimittajatutkinto sen sijaan perustui pohjoismaiselle demokratialle myös opiskelua koskevilta arvoiltaan.

Kun tiedotusopin laitoksen kahden koulutusväylän edustajat esittivät tavoitteensa tutkinnonuudistuksen kielellä, tiedekunnan maisterikoulutus sanoi tähtäävänsä tieteellis-ammatilliseen osaamiseen, toimittajatutkinnon sosionomikoulutus taas ammatillis-tieteelliseen.

Millaista journalismia ja toimittajan roolia eri osapuolet tiedotusopin laitoksen sisällä sitten rakensivat, millaisista ammatillisista ihanteista tai peloista heidän hyvän journalismin käsityksensä rakentui?

Toimittajatutkinnon voi osittain samastaa valtakunnallisessa koulutuskeskustelussa esillä olleeseen toimittajakoulutuskeskuksen malliin, lyhyeen tai keskipitkään käytäntöpainotteiseen koulutukseen, jolla olisi tiiviit suhteet alan työnantajiin. Mutta ei täysin, sillä toimittajatutkinnossa oli omia vahvuusalueitaan, kuten monipuolinen kielikoulutus, joita ei hyvin lyhyeen tutkintoon voinut mahduttaa.

Tarkastelen asiaa sukupuolen ja sukupolven ulottuvuuksilla, sitten valmistuvalle toimittajalle asetettavien ammattitaidon tavoitteiden kautta.

Sukupuoli

Toimittajakoulutusta koskevassa puheessa on ollut aina sukupuoleen liittyvä piirre, jossa ns. pystymetsästä ammattiin tuleva ja omilla lahjoillaan sekä uutisvainullaan pärjäävä mies edustaa maskuliinisuutta. Vastaavasti koulutukseen ja ulkolukuun luottava tunnollinen naistoimittaja on feminiinisyyden esimerkki.[125]

Toimittajatutkinnon apulaisprofessori Esko Salminen muotoili 60-vuotishaastattelussaan Helsingin Sanomissa (6.11.1997) aiheen näin:

”Suurin ongelma on Salmisen mukaan opiskelijavalinta. Hänen mielestään yliopiston pääsykokeissa pitäisi ehdottomasti olla ’habitus-koe’, jossa myös pyrkijän geneettinen lahjakkuus ja sopivuus alalle voitaisiin selvittää. […]

’Nyt Suomessa alkaa olla jo aika tavalla kuuden laudaturin hyviä kirjoittajia, mutta missä ne toimittajat ovat? Tyttöistyvät yliopistot alkavat liiaksi muistuttaa lukion jatkoluokkia’, Salminen sanoo. […]

Salminen sanoo, että ’journalistin ammatissa huipulle pääsy vaatii erityistä perittyä lahjakkuutta, oivalluksen nopeutta, joka yhtyy ilmaisun nopeuteen’.”

Vastakkaista kantaa edusti tiedekunnan puolen professori Pertti Hemánus, joka sanoi jo virkaanastujaisluennossaan neljännesvuosisata aikaisemmin (Sanomalehtimies 9/1973):

”En aikoihin ole nähnyt tai kuullut kenenkään sanovan, että toimittajaksi synnytään eikä siihen ammattiin siksi kannata ketään kouluttaa.

Silloin kun uskottiin että toimittajaksi synnytään, tämä ammatti nähtiin perusteitaan myöten toisenlaiseksi kuin esim. lääkärin ja insinöörin ammatit. Toimittaja on kuin taitelija: hänen on täytynyt jo äitinsä kohdussa saada tietynlaiset lahjat ja käytännön työssä ne sitten puhkeavat kukkaan. Tulevalle lääkärille tai insinöörille sen sijaan on järjestelmällisesti opetettava tietoja ja taitoja.”

1970-luvun alkupuolella toimittajien koulutustaso ja koulutuksen arvostus erosivat Suomessa selvästi miesten ja naisten välillä. Miehet olivat huonommin koulutettuja, mutta eivät ottaneet siitä pulttia; työssä pärjäsi toisenlaisin avuin.[126]

Ajan asenne oli toimittajakoulutuksen johtajilla se, että ”tytöillä” oli ongelmia ja ”tytöt” olivat ongelma. 1960-luvun lopussa sekä toimittajatutkintoa johtanut Pentti Salmelin että tiedekunnan puolen professori Raino Vehmas pahoittelivat avoimesti naisopiskelijoiden liian suurta määrää. Ala ei vetänyt sellaista ”tyttölasten” joukkoa, kun taas pojat pääsivät töihin ongelmitta.[127]

Tiedotusopin laitoksen 1970-luvun opiskelijoista on tilastoja sukupuolen mukaan vain toimittajatutkinnon puolelta. Siellä naisopiskelijat olivat enemmistö lukuun ottamatta vuosia 1975–1977. Erot eivät kuitenkaan olleet kovin suuria, paitsi vuosina 1971–1973, jolloin naiset olivat enemmistö noin 20 prosenttiyksikön erolla.[128] Tiedekunnan puolen tilanteesta voi tehdä arvion hyväksyttyjen pro gradu- ja sivulaudaturtutkielmien perusteella. Niiden tekijöissä oli vuosina 1970–1979 naisia 53,5 % (176) ja miehiä 46,5 % (153).[129]

1970-luvun kuluessa naispuolisten toimittajien osuus ammattikunnasta kipusi Suomessa yli 40 prosentin, mutta palkoissa ja työtehtävissä oli suuria eroja.[130] Naiset olivat keskimäärin miehiä paremmin koulutettuja, mutta heidän palkkatasonsa oli alempi eikä heitä juuri ollut esihenkilötehtävissä. He työskentelivät useammin heikommin arvostetuissa aikakauslehdissä kuin miehet, ja sanomalehdissä heidän työtehtävänsä olivat perusuutistoimittajan posteja erikoistoimittajien vakanssien mennessä miehille.

Vaikka tiedotusopin laitoksella puhuttiin kaikenlaisen tasa-arvon puolesta, se ei tarkoittanut tasa-arvon toteutumista. Naispuolisia opettajia ja tutkijoita oli 1970-luvulla (virkaan tai toimeen nimitettynä tai pidempiaikaisesti tehtävää hoitamassa) tiedekunnan puolella vain kolme: lähinnä assistentteina työskennelleet Irma Holopainen, Leena Paldán ja Irja Parviainen. Toimittajatutkinnon puolella työskentelivät lehtoreina Kirsti Jaantila ja Liisa Manninen.

Lisensiaatin tutkinnon suoritti koko 70-luvun aikana laitoksella vain yksi nainen, Irma Holopainen vuonna 1976, ja kahdeksan miestä. Väitöskirjoja valmistui vuosikymmenen aikana neljä, kaikki tekijät olivat miehiä.[131]

Katsoi mitä mittaria tahansa, toimittajakoulutus oli hyvin miesvaltainen ala. Journalistikoulutusta suunnitelleissa toimikunnissa 1960- ja 70-luvuilla ei ollut yhtään naisjäsentä, ei myöskään vuosina 1978–79 työskennelleessä toimittajakoulutuksen neuvottelukokouksessa. Kun tiedotusopin laitos julkaisi vuonna 1985 toimittajakoulutuksen täyttäessä 60 vuotta muisteluja ja tilastoja sisältäneen kirjasen, kirjoittajien joukossa oli vain yksi nainen, harjoitusmestarina ja lehtorin viran hoitajana 1950-luvulla työskennellyt Salama Hirvonen.[132] Kun 70-luvun alussa täytettiin kaksi professuuria, Nordenstrengin ja Hemánuksen, kaikki hakijat ja asiantuntijat olivat miehiä.

Tampereella ei 1970-luvulla ollut lainkaan aikakauslehtialan koulutusta, mikä osaltaan miehisti katsetta ammattiin. Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liiton jäsenkunta muuttui naisenemmistöiseksi vuonna 1973 ja pysyi sellaisena vuosikymmenen loppuun saakka.[133] Aikakauslehtialaa pidettiin tuohon aikaan naisille sopivampana kuin sanomalehtiä ”pehmeiden” aiheiden ja päivätyön vuoksi.

Sukupuoli oli toimittajakoulutusta koskevissa 70-luvun kiistoissa näkymätön, koska puhetapa korosti ulkokultaisesti tasa-arvoa, mutta se ei ollut merkityksetön. Koulutuksen vähättely tai sen keston supistaminen minimiin ja käytännön tekemisen korostaminen ”teoriaopetusta” parempana vaihtoehtona, oli selvästi miehistä toimintaa.[134]

Sukupolvi

Toimittajakoulutuksen kiistoissa kyti useita teemoja, jotka voi liittää sukupolviin – ainakin henkisiin sukupolviin. Yksi koski kiinnittymistä sotien perintöön ja sodanjälkeisten ns. vaaran vuosien poliittisiin asenteisiin. Toinen oli vastakkainasettelu vielä 60-luvulla paljolti vallinneen ronskin ja kostean toimittajuuden ja 70-luvulla kuvaan astuneen ”virkamiesmäisyyden” välillä. Hulivili-toimittajat edustivat yksilöllisten työsopimusten individualistista aikaa ja virkahenkilöt 1970-luvun alussa saapuneen ay-tietoisuuden ja kollektiivisten etujen puolustamisen aikaa. Kolmas teema on tässä esityksessä kiinnostavin: journalismin vaatimien taitojen korostaminen joko menneen tai tulevan näkökulmasta.

Lyhyttutkinnon kannattajat puolustivat usein omaa malliaan ammattikunnan kokemuksen ja historian avulla, pitkän kannattajat taas vetosivat tulevaisuudessa tarvittaviin taitoihin niin yhteiskunnan, tiedotusvälineiden kuin yksittäisen toimittajan näkökulmasta.

Yksi esimerkki oli toimittajatutkinnon yliopettaja Esko Lampisen puheenvuoro, jossa hän katsoi pitkän korkeakoulutukinnon johtavan toimittajien turhautumiseen, sillä arkinen työ kolariuutisineen ei tarjonnut mahdollisuuksia teoriaoppien käyttämiselle. Näkökulma ammensi ammatin menneisyydestä.

Lampinen pohti Ilkka-lehdessä 23.4.1976 otsikolla Sanomalehtiopin yliopettaja Esko Lampinen: Keskitystavoite torjuttava toimittajakoulutuksessa niitä taitoja, joita toimittaja työssään tarvitsee. Voi olla joitakin tehtäviä, joissa maisterintutkinto on tarpeen, mutta ei paljon:

”Vaatiiko aluetoimittajan käynti marttojen kokouksessa maisteriutta? Entä kolariutuminen? (ehkä kolariuutinen). Entä 50-vuotiaan lukijan henkilötietojen kirjoittaminen merkkipäiväpalstalle? Valtaosa normaalin lukijaa palvelevan sanomalehden sisällöstä on juuri tällaista sinänsä tärkeää aineistoa. Huomispäivän yhteiskunnasta unia näkemään trimmatun maisterin istuttaminen tällaisten tehtävien ääreen turhauttaisi hänet nopeasti. Tästä on jo kokemuksia.”

Teemalla oli yhtymäkohtia laajempaan koulutusta koskevaan suomalaiseen 70-luvun keskusteluun. Maan koulutustasoa nostettiin radikaalisti peruskoulun ja yliopistolaitoksen laajentamisen myötä, mutta vastaan tuli joka rintamalla sama argumentti: uudistuksissa hylättiin koetellut ja hyviksi osoittautuneet koulutusväylät, ammattikuvat ja opetusmenetelmät ja korvattiin ne opetusministeriön nuorten haihattelijoiden virityksillä. Toimittajakoulutuksessa sukupolvien kokemusta edustivat lyhyen tutkinnon (konservatiiviset) kannattajat, vasemmiston härveleitä taas pitkän tutkinnon (edistykselliset) tukijat.

Kun luin keräämäni toimittajakoulutusta käsittelevän lehdistöaineiston, oli yllättävää, miten vähän journalismin tulevaisuudesta puhuttiin. Pitkän tutkinnon ja Tampereen tiedekuntaopetuksen puolustajat viittasivat usein tulevaisuuden haasteisiin, mutta yleisellä ja epämääräisellä tavalla. Yksilöiden kohdalla argumentti oli selvä ja oikea: Ala oli nopeassa liikkeessä ja yleissivistävä pitkä tutkinto tarjosi toimittajalle paremmat mahdollisuudet sijoittua uusiin tehtäviin kuin sellainen, joka antoi vain yhden kapean ammattitaidon. Sen sijaan yhteiskunnan ja media-alan tulevaisuus maalattiin usein isolla pensselillä yksilöimättä ja konkretisoimatta tulevia tarpeita.

Syy saattoi olla se, että myös tiedekunnan väki oli omalla tavallaan melko konservatiivista, etunoja oli vain kohti yleistä tulevaisuutta. Opettajat ja tutkijat selvästi vieroksuivat julkisissa puheenvuoroissaan alan muutoksia ja uutta teknologiaa. Kaikki uusi, kuten toimitusten atk-pohjaiset toimitusjärjestelmät, satelliitti-tv ja videonauhurit, sai usein tuomion. Mielenmaisema oli sääntelyä vaativa ja muutosvastarintainen.[135]

Erityisesti se tiedekunnan väki, joka oli kiintynyt marxilais-leniniläisen filosofian neuvostovalmisteisiin perusasetuksiin, oli jopa vanhoillista. Läntiset marxilaisuuden variaatiot tuottivat monipuolisempia näkemyksiä hyvästä journalismista.

Kun tiedotusopin opiskelijat jo kokeilivat gonzoa ja kaunokirjallista journalismia tai miettivät muotoironian keinoja, heidän opettajiensa kirjoituksista välittyy hieman pölyinen journalismin ymmärrys. Kankeasta selästä kärsinyt vasemmistolainen modernismi ei hevin taipunut norjaan postmoderniin kiemurteluun.

Selvä ero koulutusväylien välillä oli suhtautumisessa journalistisiin kokeiluihin ja innovaatioihin. Tiedekunnan tutkijat ja opettajat korostivat (periaatteessa), että koulutuksen tuli antaa niin laaja ja syvä kuva ammatista, että työelämään menevällä nuorella oli kyky myös uudistaa sitä. Toimittajatutkinnon puolella vedottiin realismiin; nuoren oli parempi jättää nokkelat kehittämisideat sikseen niin kauan, kun ei hallinnut edes työkäytännön perusteita.

Koulutusajattelun peruserot

Kuten todettu, koulutuksella on yleensä takanaan jokin käsitys siitä, millainen on ihanteellinen ammattiin valmistuva nuori. Käytännön osaamista painottava ja laajaa yhteiskuntakuvaa arvostava koulutus olivat tässä erilaisia.

Kansainvälisesti toimittajan ammattiin tultiin 1960-luvun lopulle saakka yleensä ilman alan koulutusta. Ajatuksena oli, että uran alkuun pääsee, jos on jonkinlaiset yleistiedot ja osaa ilmaista itseään tavalla, jossa ei ole häiritsevän paljon virheitä. Esimerkiksi Englannissa katsottiin vielä 1970-luvulla, että pikakirjoitus on ainoa taito, joka ammattiin hakeutuvan on syytä hankkia etukäteen. Muuhun harjaantui sitten työssä, ja lehtiyrityksillä oli omia kurssejaan ja oppikirjojaan, joista aloittelija sai lisäoppia mentorien avustuksella.[136]

Toimittajatutkinto ja toimittajakoulutuskeskuksen malli eivät olleet näin pelkistettyjä, mutta perusajatus on sama: keskeinen oppimisen tapa on simulaatio, olemassa olevan journalistisen käytännön jäljittely, jota tuettiin yleistietoutta ja ilmaisukykyä kehittävillä oppisisällöillä. Pääpaino oli kuitenkin käytännön tekemisellä. Koulutuksesta valmistuva nuori oli saanut hyvän koulutuksen, kun hän ylsi samalle perustasolle kuin ammatissa jo toimivat journalistit.

Tiedotusopin tiedekuntapuolen koulutus lähti liikkeelle toisenlaisista tavoitteista. Koulutuksen tuli ensinnä antaa sellaiset käytännön taidot, että simulaation ja työharjoittelun avulla pääsi ongelmitta työn alkuun kiinni, mutta se taso ei riittänyt. Valmistuvan nuoren piti lisäksi ymmärtää oman ammattinsa yhteiskunnallinen asema ja rakenteelliset toimintaehdot niin, että hän pystyi myös kehittämään ammattia. Tähän tarvittiin viestintäjärjestelmän tuntemusta ja tiedotusopin teoriakoulutusta.

Nuoren tuli myös toiseksi saada sellainen syvällinen ymmärrys yhteiskunnan toiminnasta, että hän ei journalistina jäänyt vain sen ilmiöpinnan kuvailuun, vaan kykeni myös analyysiin, ongelmakohtien tunnistamiseen ja ratkaisuvaihtoehtojen esittämiseen. Tätä haettiin yleisopintojen ja sivuaineiden avulla, joista sosiologia oli pitkään pakollinen.

Kolmanneksi toimittajalla oli hyvä olla tutkijan taitoja, sillä journalistin ja tutkijan työt muistuttavat paljon toisiaan ja ovat tavallaan samalla janalla melko lähellä toisiaan. Tähän opiskelija kouliintui tutkimusopinnoissa sekä pro gradu -työtä tehdessään.

Periaatteessa myös alemman tutkintotason kannattajat pitivät näitä tavoitteita kannatettavina, mutta näkivät niissä kaksi suurta ongelmaa. Yhtäältä sen, että tiedekunnan opetuksessa kaikki kolme ammattitaidon tavoitetta nousivat poliittisista päämääristä, eivät ammatillisista. Journalismin rakenteita ja yhteiskunnallista asemaa opiskeltiin siksi, että voitiin kritisoida sitä marxilaisesta näkökulmasta. Yhteiskuntaa piti ymmärtää syvästi, mikä tarkoitti marxilaista ymmärtämistä ja marxilaisten ratkaisumallien esittämistä. Ja tutkimusta tuli soveltaa, mutta vain marxilaista tutkimusta, jolla ei ollut oikean tieteen kanssa mitään tekemistä. Tavoitteet olivat siis hienon kuuloisia, mutta käytännössä täysin politisoituneita.

Toinen vasta-argumentti liittyi ylenpalttisen tiedotusopin ja sen teorian opiskelun merkitykseen työssä. Journalismin yhteiskunnallisen roolin opiskelu toimittajakoulutuksessa oli hieman sama kuin sairaalahallinnon ja terveyspolitiikan opiskelu lääkärin koulutuksessa. Kiva tietää, mutta ei se ammatissa tärkeintä ollut.

Lyhyen koulutuksen puolustajat muistuttivat, että journalistin työnkuva ei ollut yhteiskuntatieteilijän, vaan informaation ja yhteiskunnallisen keskustelun välittäjän tehtävä. Toimittajan tuli ymmärtää yhteiskunnasta tarpeeksi voidakseen välittää yleisölle asiantuntijoiden ja poliitikkojen näkemyksiä, mutta hänen tehtävänsä ei ollut itse kirjoitella pitkiä mielipiteellisiä jaarituksia omista suosikkiteemoistaan. Ja vielä: tutkijan taidoista oli joskus hyötyä, mutta ei marxilaisen tutkimuksen, eikä niitä tavallisessa journalistin työssä muutenkaan paljon päässyt hyödyntämään.

Alemman tutkinnon koulutusfilosofian mukaan toimittaja oli kirjuri ja tarkkailija, ei poliitikko. Tiedekuntaa syytettiin siitä, että se asetti nuoren leniniläisen lehdistöteorian toteuttajaksi: agitaattoriksi, organisaattoriksi ja propagandan levittäjäksi. Marxilaiseen tapaan toimittajalle ei riittänyt vain maailman kuvaaminen, vaan sitä piti myös muuttaa. Ja suunnan tiedätte.

Tiedekunnan väki saattoi vastata, että jokaisen kansalaisen ja toimittajan velvollisuus oli edistää rauhaa, kansojen välistä ystävyyttä ja muita tärkeitä asioita. Sen olivat todenneet myös journalistien omat ammattijärjestöt, ja maailmanparantaminen oli osa journalismin historiallista tehtävää. Se olikin ajan henki, sillä vuonna 1983 hyväksytyissä Lehtimiehen ohjeissa (nykyisin Journalistin ohjeet) sanottiin: ”Ammattietiikkaan kuuluu kunnioittaa yleisesti hyväksyttyjä inhimillisiä perusarvoja, kuten ihmisoikeuksia, demokratiaa, rauhaa ja kansainvälistä yhteisymmärrystä.”[137]

Käsittelin sarjan kolmannessa osassa Politiikka meni, kabaree tuli tiedekunnan opiskelijoiden itse omalle koulutukselleen asettamia tavoitteita 70-luvun lopulla. Ne olivat pääosin samoja kuin opettajilla, mutta niissä näkyivät selvemmin koko yliopistolaitoksen kehitykseen liittyvät ihanteet: autonomia ja laajan sivistyksen tavoite.

Nämä tavoitteet olivat osittain politisoituneita ja toimivat joskus retorisena savuverhona kyynärpäiden käytölle. Sellaisina myös lyhyen tutkinnon puolustajat ne näkivät: kauniita sanoja ruman taistolaispolitiikan koristeena. Toisaalta kyse oli yliopistolaitoksen historiaan kuuluvista tärkeistä arvoista, jotka nousivat uudelleen esiin, kun korkeakouluista rakennettiin talouskasvun moottoreita. Ihanteina ne eivät olleet sosialistisen taloussuunnittelun ja marxilaisen yhteiskuntapolitiikan käsikassaroita, vaan paremminkin niiden kritiikin välineitä.

4. Tiedotusoppi lehdistön rautahampaissa

Tässä artikkelissa ja juttusarjan muissa osissa ei ole vielä kerrottu kovin konkreettisesti, minkälaisin argumentein kamppailua toimittajakoulutuksesta ja Tampereen tiedotusopin asemasta julkisuudessa käytiin. Yritän tässä luvussa kuvata ja jäsentää aihetta koskevan lehdistökirjoittelun tiettyihin ajanjaksoihin, teemoihin ja argumentteihin. Kuvaan myös tiedotusopin laitoksen edustajien vastauksia kritiikkiin.

Tutkin ajanjakson vuodesta 1970 vuoteen 1985, mutta aivan alussa ja aivan lopussa kirjoittelua oli varsin vähän. Tärkein on kymmenen vuoden periodi vuosina 1972–1982. Tarkastelu perustuu vajaaseen 400 lehtijuttuun, joista osan keräsin itse systemaattisesti ja osa on peräisin tiedotusopin laitoksen leikearkistosta. Juttujen kerääminen ja analyysi on kuvattu tarkemmin tietolaatikossa 3.

Tietolaatikko 3: Sisällönanalyysi

Tämä artikkelin luku perustuu 380 lehtijutun kuvailevaan analyysiin. Kaikki tekstit käsittelevät Tampereen yliopiston tiedotusopin laitosta ja sen toimittajakoulutusta vuosina 1970–1985. Osaa jutuista on käytetty jo sarjan aiemmissa osissa Ajankohtainen Kekkonen murisee porvareille ja Politiikka meni, kabaree tuli.

Käytössä on ollut kaksi aineistoa. Yhtäältä Helsingin Sanomista (1970–85) ja Iltalehdestä (1980–85) lehtien digitaalisten arkistojen kautta systemaattisesti kerätyt jutut, joita on noin 200.[138] Hakusanoina käytettiin tiedotusopin, toimittajakoulutuksen sekä näkyvimpien opettajien nimien katkaistuja versioita.

Toisena lähteenä olen käyttänyt tiedotusopin laitoksen omaa leikearkistoa, josta valitsin aineistoon 180 juttua. Arkistoa ei ole kerätty järjestelmällisesti, joten on mahdotonta sanoa, kuinka hyvin se kattaa kirjoittelua ja onko valittujen juttujen näkökulmissa vinoumia.

Vertaamalla sitä Helsingin Sanomien systemaattisesti kerättyyn aineistoon voi kuitenkin sanoa, että leikearkistoon ovat päätyneet normaalia räväkämmät tekstit ja pois on jäänyt tavanomaisempaa aineistoa, kuten laitoksen tutkijoiden ja opettajien yliöartikkeleita ja laitosta koskevia neutraaleja uutisia esimerkiksi nimityksistä tai harjoitustoimituksen tekniikan uudistamisesta. Yhteistä aineistoille on, että tietyt tapahtumat lisäävät selvästi kirjoittelun määrää, muodostavat aineiston tihentymiä. Kumpaankin aineistoon sisältyy laitokseen sekä myönteisesti, kielteisesti että neutraalisti suhtautuvia tekstejä. Kielteisiä oli selvästi eniten.

Leikearkisto oli arvokas lisä, sillä siihen on taltioitu myös maakuntalehtien juttuja sekä paljon alan ammattilehtien Suomen Lehdistön ja Sanomalehtimiehen tekstejä. Arkistoon on saksittu myös paljon paikallisessa Aamulehdessä julkaistuja juttuja, jotka olivat analyysissa tärkeässä osassa.

Juttujen analyysiin ei ole käytetty mitään määrällisen tai laadullisen sisällönanalyysin nimettyä menetelmää. Luin jutut huolella ja kirjoitin kaikista pidemmän tai lyhyemmän referaatin. Toisessa vaiheessa etsin kirjoittelun tihentymiä eli tapahtumia tai teemoja, joihin kasautui tavallista enemmän juttuja. Kolmannessa ja viimeisessä työvaiheessa etsin niitä argumentteja, joilla laitosta kritisoitiin ja niitä argumentteja, joilla laitos vastasi kritiikkiin.

Helsingin Sanomien ja Iltalehden tekstissä ja viitteissä mainitut jutut löytää lehtien maksullisten digitaalisten palvelujen kautta (Aikakone ja Iltalehti Plus). Suuri osa aineistoon valituista tiedotusopin laitoksen leikearkiston jutuista on valokuvattu, ja kuvia voi pyytää kirjoittajalta blogin sähköpostiosoitteesta journalisminsuomi@googlegroups.com.

Vaikka tutkimustietoa ei ole, voi olettaa, että toimittajakoulutuksen taistelut tunnettiin valtakunnassa miltei yhtä yleisesti kuin kulttuuri- ja informaatiosodan muut suuret kamppailut. Toimittajien ei tarvinnut selittää tai taustoittaa, kun kirjoitettiin Pirkkalan opetusmonisteesta tai TANDEM-tutkimuksesta; aikaansa seuraava valistunut sanomalehdenlukija tunsi ne varmasti. Mutta melko tuttuja olivat hänelle myös Hemánus ja Nordenstreng sekä punainen tiedotusoppi.

Esimerkiksi Keskisuomalainen saattoi julkaista ilman selityksiä pilakuvan, jossa yhdestä ovesta astuu sisään Tampereen yliopistoon yksilöllisesti pukeutuneita nuoria ja toisesta tulee ulos yhdenmukaisesti pukeutuneita kommunistitoimittajia. Pertti Hemánus kommentoi piirroksessa: ”- Minkä ihmeen vuoksi kentällä metelöidään, kun meillä tulevaisuudessa opetetaan näin tehokkaasti”.[139]

Se, että kiista tunnettiin ja siihen otettiin kantaa, ei kuitenkaan tarkoita, että toimittajakoulutuksen käytännöstä olisi tiedetty mitään. Julkisuudessa oli ällistyttäviä mielipiteitä, kuten Yleisradion pääjohtajan Erkki Raatikaisen kritiikki vuonna 1972 Helsingin yliopiston tiedotusopin opetusta kohtaan. Raatikaisen mukaan oli edesvastuutonta opettaa 800 opiskelijaa, sillä ei ollut mitään toivoa, että tiedotusvälineet voisivat koskaan tarjota työtä niin useille. Tiedotusopin approbatur oli Helsingissä suosittu sivuaine, mutta se ei tarkoittanut 800 toimittajan kouluttamista. Samaa sanottiin joskus myös Tampereesta: oli vastuutonta kouluttaa satoja viestinnän teoreetikkoja.[140]

1970-luvun alussa tiedotusopin laitosta koskeva kirjoittelu oli pääosin kiinnostuneen hyväntahtoista, ja erityisesti Tapio Variksen silloin työn alla ollutta ja vuonna 1973 julkaistua väitöskirjaa tv-ohjelmien kansainvälisistä virroista seurattiin jutuissa kiinnostuneena.[141] Kun väitöskirja tarkastuksen jälkeen sai kansainvälistä huomiota, se otettiin vastaan yhteisenä saavutuksena Suomi mainittu -hengessä, samoin myöhemmin julkistetut suunnitelmat tutkimushankkeista, jotka oli tarkoitus toteuttaa Unescon tuella.[142] Sanomalehtimies-lehti totesi ylpeänä vuonna 1975, että ”Suomi on tutkittu tiedotusopin maailmankartalle”, ja aiempi professori Raino Vehmas kehui samana vuonna Kaarle Nordenstrengin ja Pertti Hemánuksen nostaneen tiedotusopin tutkimuksen kansainväliselle tasolle.[143]

Vehmas kuitenkin lisäsi – ja paljon pidempään ja painokkaammin kuin kehujen kohdalla – että nämä häntä seuranneet professorit olivat muuttaneet toimittajakoulutuksen vasemmistolaiseksi politrukkikoulutukseksi. Pahimpana ”päkäyksenä” Vehmas piti Nordenstrengin panosta Unescon tiedotusjulkilausuman muotoilussa ja läpiajoyrityksissä: ”Siinä tärväytyi Suomen maine pahasti”. [144]

Myös muut sanomalehdet kuin Vehmaksen johtama Aamulehti heräsivät viimeistään vuonna 1973 siihen, että Tampereella tapahtui jotakin kummallista. Lehdistön kiinnostus ja kritiikki kohdistui tiettyihin kysymyksiin, joista esittelen alla seitsemän. Ne olivat kirjoittelun tihentymiä tai ryppäitä, toiset pidemmälle aikavälille jakautuneita teemoja, toiset vain muutaman päivän tai viikon mittaisia tapahtumia.

Neljää rypästä olen jo käsitellyt tai käsittelen toisaalla. Jutussa Ajankohtainen Kekkonen murisee porvareille kuvasin Urho Kekkosen tiedotusopin laitoksen järjestämässä symposiumissa vuonna 1973 pitämän puheen rajun kielteistä vastaanottoa suomalaisessa lehdistössä. Artikkelissa Politiikka meni, kabaree tuli ja tässä tekstissä olen jo käsitellyt Mainonta ja yhteiskunta -kirjaa koskevaa lehdistökirjoittelua, joka liittyi myös tiedotusopin laitokseen. Tässä tekstissä on samoin jo aiemmin kuvattu Helsingin yliopiston viestinnän lahjoitusprofessuurin herättämää mediakeskustelua, jossa tiedotusopin laitoksella oli tärkeä osa. Kirjasto- ja informaatiotieteen professuuria koskevaa jupakkaa kuvaan omana sivupolkunaan 4, sillä se saattaa olla tihentymistä huonoiten muistettu ja tunnettu.

1.        Länttä avoimempi itä

Tapio Variksen väitöstilaisuuden ja mainitun symposiumin jälkeen vuonna 1974 julkaistiin Variksen ja Nordenstrengin kirjoittama Unesco-raportti Television traffic: a one-way street?[145] Sen myötä levisi laajaan kansainväliseen julkisuuteen yllättävä tulos kansainvälisen viestinnän virroista: Yhdysvalloista ja Länsi-Euroopasta tulvi Itä-Euroopan sosialistisiin maihin yhteensä noin 3 000 tuntia erilaisia televisio-ohjelmia vuodessa, kun päinvastainen ohjelmavirta oli ainoastaan noin 1 000 tuntia vuodessa. Tämän katsottiin osoittavan, että yleinen käsitys ”suljetuista sosialistimaista” ja ”avoimista länsimaista” ei pitänyt paikkaansa.[146]

Väite sai suomalaisessa lehdistössä huomiota, mutta se pyrittiin myös kiistämään mm. sanomalla, että Yhdysvaltojen ja kansallissosialistisen Saksan viestintä oli samalla tavalla epätasapainoista. Se ei kuitenkaan tehnyt natsi-Saksasta avoimempaa ja demokraattisempaa kuin USA. Tai toteamalla uutisten osalta, että idästä ei löydetty kovin paljon kiinnostavaa, koska suljetuissa maissa pääsy uutislähteille oli estetty. Uutisia tehtäisiin heti lisää, jos pääsy lähteille olisi avoin.[147]

Kuva, joka on ehkä jäänyt 1970-luvun tiedotusopin opiskelijoiden mieleen kirjasta Joukkotiedotus (Minkkinen, Nordenstreng, Rand & Starck 1979, s. 99).

2.        Sundqvistin malli

Sorsan I hallituksen opetusministeri Ulf Sundqvist esitteli toukokuussa 1975 asetusluonnoksen, jossa toimittajien peruskoulutuksena olisi Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan kandidaatin (nyk. maisterin) tutkintoon johtava toimittajan koulutusohjelma. Ammatillinen koulutus annettaisiin kuitenkin suoraan yliopiston keskushallinnon alaisuudessa toimivassa toimittajakoulutuksen keskuksessa. Keskuksen yhteydessä toimisi alan yhteisöjä ja työmarkkinajärjestöjä edustava neuvoa-antava toimittajakoulutuksen neuvottelukunta.

Asetusluonnos sai aikaan runsaan ja hyvin kriittisen kirjoittelun sanomalehdistössä. Jutuissa viitattiin toistuvasti tuolloin ajankohtaiseen Pirkkalan monisteeseen ja Sundqvistin haluun viedä koulutus ”oikeiden profeettojen” jalkojen juureen ja toimia ”jyrkempien veljien” asialla. Asetusta pidettiin välistävetona, jonka nuoret sosialidemokraattiset virkamiehet Sundqvistin johdolla, Suomen sanomalehtimiesten liiton SSL:n uusi puheenjohtaja Antero Laine (sd.) ja Kaarle Nordenstreng olivat onnistuneet juonimaan ehdotukseksi saakka julkisuudelta salassa. Keskusta asettui hallituksessa vastustamaan luonnosta ja sen ministerit pyysivät asian pöydälle niin monta kertaa, että hallitus ehti kaatua.

Muutaman sanomalehden mukaan asetus yritettiin saada läpi hallituksessa Sdp:n ja keskustapuolueen välisellä lehmänkaupalla, jossa keskusta olisi saanut ammattikasvatushallituksen pääjohtajan viran palkkioksi suostumisesta tiedekuntavetoiseen koulutusratkaisuun. Keskustapuolue kuitenkin hajosi asiassa.[148]

Sivupolku 3: Puolueet ja toimittajakoulutus

Toimittajakoulutuksen kiistoissa rintamalinja meni yleensä niin, että puolueet keskustapuolueesta oikealle kannattivat ammatillisesti painottunutta lyhyttä tutkintoa ja puolueet Sdp:stä vasemmalle pitkää yhteiskuntatieteellisesti painottunutta koulutusta.

Poikkeavia ääniä kuitenkin oli. Pekka Sitari kirjoitti kokoomuksen Nykypäivä-lehden numerossa 2/1977 otsikolla Toimittajakoulutuksen uudistus. Kauhisteluun kuluu aikaa:

”Uudistuksessa on vitkuteltu jo liiankin kauan lähinnä kauhisteltaessa tilannetta Tampereen yliopistossa. -- Joillekuille näyttää olevan ylitsepääsemätön kynnys se, että professori Kaarle Nordenstrengiä arvostetaan Moskovassakin tai se, että professori Pertti Hemanuksella on informaatiovirroista hieman toisenlainen käsitys kuin liberaalien kansanedustaja Osmo A. Wiiolla.”

Sitari oli tuolloin kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen ja Suomen sanomalehtimiesten liiton 1. varapuheenjohtaja. Hän työskenteli myöhemmin mm. Karjalaisen päätoimittajana.

Sitarin mukaan viestintävälineet tuottavat sen informaation, jonka pohjalta suomalaiset muodostavat käsityksensä kotimaan ja ulkomaan tapahtumista ja mm. tekevät äänestyspäätöksensä. Sitari kirjoitti, että arvioiden mukaan lehtien toimituksellisesta henkilökunnasta vajaalla 20 prosentilla on ammatillinen koulutus. Korkeakoulututkinto on vain 10 prosentilla. Kuka haluaisi laittaa lapsensa kouluun, hän kysyi, jonka opettajien peruskoulutustaso on yhtä alhainen?

Kansalaisten tietomäärä kasvaa ja samalla heidän vaatimuksensa, Sitari kirjoitti. Siksi tarvitaan toimittajakoulutuksen perustavoitteeksi ylempi korkeakoulututkinto.

Myös keskustapuolueessa ja Sdp:ssä oli kiistan alkuvaiheessa erilaisia näkemyksiä koulutuksen sopivasta sijoituspaikasta. Keskustassa, etenkin sen nuorisojärjestössä, oli myös pitkän tutkinnon kannattajia ja Sdp:ssä näkemyksiä, joissa epäiltiin tiedekunnan sopivuutta koulutuspaikaksi ja kannatettiin toimittajakoulutuksen keskusta.

Keskustapuolueen ja kokoomuksen välillä oli kiinnostava railo: Ilpo Kiuru kirjoitti kokoomuksen Nykypäivä-lehdessä 28/1980 otsikolla Mistä mummolle maailmankuva, että Paasikivi-opistossa olisi mietittävä journalistiikan linjan sisällyttämistä koulutussuunnitelmiin. Nimittäin: Tampereen tiedotusopin laitoksella ”opetusjaostoon ’valikoituu’ huomattavan paljon opiskelijoita keskustan vankasta maakuntalehdistöstä. Tiedekunnan puolella taas valtaa pitää ja käyttää vasemmisto, lähinnä taistolaiset”.

”Valikoituu”-sana viittaa siihen, että opetusjaoston toimittajatutkintoa pidettiin usein keskustalaisena koulutusväylänä. Siihen pyrkivä opiskelija joutui hankkimaan itselleen esiharjoittelupaikan, mikä ei ollut helppoa ilman suhteita. Keskustan vankka maakuntalehdistö tuntui löytävän omille pojille ja tytöille runsaasti harjoittelupaikkoja. Toimittajatutkinnon yliopettaja Esko Lampisella oli taustaa keskustalaisista Suomenmaa ja Karjalanmaa-lehdistä.

Keskustan tärkeisiin vaikuttajiin kuulunut Keskisuomalaisen päätoimittaja Erkki Laatikainen katsoi kuitenkin, että oli välttämätöntä saada kokonaan Tampereesta riippumaton koulutusväylä. 1980-luvun kuluessa linjaksi valikoitui uuden koulutusväylän perustaminen Laatikaisen kotikaupunkiin Jyväskylään.

3.        IOJ:n puheenjohtaja Nordenstreng

Kaarle Nordenstrengin valinta IOJ:n puheenjohtajaksi vuonna 1976 herätti lehdistön mielenkiintoa. Helsingin Sanomien uutisen mukaan Nordenstrengiä kohtaan tunnettiin närää Yleisessä Lehtimiesliitossa, joka edusti kommunistisia ja kansandemokraattisia lehtimiehiä: ”Nordenstrengin sanotaan myötäilevän Suomessa kommunistien vähemmistösiipeä”.  Järjestö kuitenkin taipui kannattamaan valintaa.[149] Helsingin Sanomat totesi, että kaksi kolmasosaa IOJ:n jäsenistä oli neuvostoliittolaisia.

Turun Sanomat totesi 3.10.1976 pääkirjoituksessaan Roolien ristiriita, että Nordenstreng on esiintynyt eri puolilla maailmaa suomalaisena tiedotustutkimuksen asiantuntijana ja sitoutumattomana vasemmistolaisena. Tultuaan valituksi kommunistien ehdokkaana IOJ:n johtoon hänen lienee pakko tunnustaa väriä entistä selvemmin. Lehden mukaan Nordenstreng tarjoaa liberalismin ja perinteisen länsimaisen sanavapausajattelun tilalle järjestelmää, jossa vallan haltijoilla olisi nykyistä suurempi sanavalta tiedotusvälineiden yli. Suomalaisten lehtimiesten kouluttajaksi nykyjärjestelmän palvelukseen ei tällainen henkilö sovi.

Nordenstrengin IOJ-rooliin keskittyviä juttuja ei nimityksen jälkeen kovin monta ollut, mutta asia nousi esille hyvin monissa toimittajakoulutusta ja Tampereen tiedotusoppia koskevissa artikkeleissa.

4.        Unescon joukkotiedotusjulistus

1970-luvun puolivälin jälkeen sanomalehdistössä oli runsaasti juttuja Unescon ns. joukkotiedotusjulistuksen valmistelun eri vaiheista, järjestön roolista uuden kansainvälisen tiedotusjärjestyksen (UKTJ) luomisessa sekä myös Kaarle Nordenstrengin toiminnasta ja sopivuudesta Suomen edustajaksi. Nordenstrengin sanottiin edistävän Neuvostoliiton näkemystä, jossa ei kunnioitettu sananvapautta, vaan vaadittiin hallituksille oikeutta säädellä kaikkea viestintää ja harjoittaa sensuuria.[150]

Unescoon ja julistukseen liittyvää kirjoittelua oli sanomalehdissä melko pitkällä ajanjaksolla, ja erityisen aktiivinen oli aiheessa Helsingin Sanomat. Asiaan kuitenkin ottivat kantaa lehdet ympäri Suomen.

Jyrki Pietilä totesi myöhemmin Demokraattinen journalisti -kirjassa, että Valko-Venäjän alun perin ehdottamaa tiedotusjulistusta vei aktiivisimmin eteenpäin sitoutumattomien maiden liike. Neuvostoliiton politiikka ei ollut silloin kovin suunnitelmallista ja tehokasta, mutta se lähti mukaan ja käytti hyväksi julistusta ja sen tukivoimia.[151]

5. Väänäsen malli

Opetusministeri Marjatta Väänänen yritti viedä talvella 1977 hallituksessa läpi asetuksen, jossa journalistikoulutus olisi sijoitettu itsenäiseen toimittajakoulutuksen keskukseen. Tutkintohallinto olisi ollut yhteiskunnallisessa opetusjaostossa, ja mallissa oli mukana myös toimittajakoulutuksen neuvottelukunta.

Vasemmistolehdet asettuivat vastustamaan Väänäsen suunnitelmia. Demarin mukaan kyseessä oli saneluratkaisu lehdenkustantajien ajaman mallin hyväksi ja Kansan Uutiset kirjoitti, että malli tarkoitti toimittajien koulutuksen siirtämistä suurpääoman valvontaan. Myös SSL asettui tukevasti vastahankaan.[152]

Tämä yritys kaatui Sdp:n ja keskustapuolueen keskinäiseen kiistelyyn ja lopulta Urho Kekkosen lähettämään myllykirjeeseen, jonka Nordenstreng myöhemmin sanoi junailleensa.[153]

6. Toimittajatutkinnon kukistaminen

Vuosina 1978–79 tehtiin yritys integroida toimittajatutkinnon ja tiedekuntapuolen opiskelijavalinta ja opetus yhteiseksi kaksitasoiseksi tutkinnoksi. Puhuttiin toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisusta tai ”historiallisesta kompromissista”. Hanketta kuvanneessa ja kommentoineessa lehdistökirjoittelussa kokeilu ja sen nostattamat sisäiset riidat tulkittiin tiedekunnan yritykseksi tukahduttaa länsimais-liberalistiseen lehdistökäsitykseen perustuva toimittajatutkinto ja saattaa koko opetus marxilais-leniniläistä lehdistömallia edustavan tiedekunnan alaisuuteen.

Toinenkin tulkinta olisi ollut mahdollinen, sillä toimittajatutkinto sai ratkaisussa kaksi tärkeää virkaa ja sen asema toimittajakoulutuksen ensimmäisenä vaiheena vahvistettiin.

7.        Salmisen opetusnäyte

1970-luvun lopussa alkoi toimittajatutkinnon apulaisprofessorin viran täyttöä koskenut voimakas kiista, joka jatkui vuoteen 1982 saakka. Kuuluisin tapahtuma oli Esko Salmisen keväällä 1980 antama opetusnäyte, jonka tiedotusopin laitosneuvosto poikkeuksellisesti hylkäsi äänin 4–2. Yliopisto antoi Salmiselle myöhemmin uuden mahdollisuuden, ja sillä kertaa opetusnäyte hyväksyttiin ja hänet nimitettiin virkaan.

Tämä tapahtuma synnytti erityisesti kesäkuun alussa 1980 sanomalehdistössä hyvin voimakasta tiedekuntapuolen toiminnan kritiikkiä. Kirjoittelu aiheesta jatkui ja prosessia seurattiin Salmisen nimitykseen saakka. Oli epätavallista, että Helsingin Sanomien uutisissa kuvattiin tiedotusopin laitonneuvoston tapahtumia sillä tarkkuudella, että esimerkiksi apulaisprofessorin viran kuuden kuukauden sijaisuudesta päätettäessä lehti kertoi nimeltä mainiten, miten kukin laitosneuvoston jäsen oli äänestänyt.[154]

Sivupolku 4: Kirjastotieteen ja informatiikan kaappausyritys

Tiedotusopin laitosta käsittelevistä jupakoista ehkä huonoiten tunnettu on kirjastotieteen ja informatiikan laitoksen kaappausta koskeva väite ja kirjoittelu. Siksi tässä lyhyt yhteenveto jutuista.[155]

Tampereen yliopisto koulutti kirjastonhoitajia ja katsoi 1970-luvun alussa, että laitokselle tarvittiin professori. Alkoi hyvin sekava ja pitkä professuurin nimikkeen ja opetusalan määrittelyyn sekä täyttämiseen liittynyt vyyhti, jonka päätökseksi tasavallan presidentti nimitti virkaan Marjatta Okon vuonna 1977. Helsingin Sanomat julkaisi 9.10.1977 Seija Lambergin kirjoittaman laajan artikkelin, jonka otsikko kertoo prosessin ongelmat: Nimityksen hitausennätys Tampereen yliopistossa: Kuusi vuotta professorin tähden.[156]

Helsingin Sanomien artikkelin jälkeen ja samaan aikaan Okon nimityksen kanssa käytiin lehdistödebatti, jonka aiheena ei ollut uusi professori, vaan tiedotusopin laitoksen sekaantuminen professuurin täyttöön. Useiden juttujen mukaan Kaarle Nordenstreng oli onnistunut suhmuroimaan täyttöprosessin niin, että viran nimike ja opetusala määriteltiin sopivaksi hänen suojatilleen ja aatetoverilleen ja epäedulliseksi tämän tärkeimmälle kilpakumppanille, Marjatta Okolle.

Jos toveri olisi valittu, oppiaineet olisi saman tien yhdistetty ja kommunistit olisivat saaneet taas yhden yhteiskunnan tärkeän tietoinstituution määräysvaltaansa. Se näkyisi pian kirjastojen valikoimassa.

Aamulehti julkaisi 16.10.1977 pääkirjoituksen Nimityskiista, joka kommentoi kirjastotieteen ja informatiikan professorin ”nimitysrulettia”. Lehden mukaan se ”oli päältä katsoen vain spedemäiseksi riehahtanut akateeminen tragifarssi”:

”Hieman syvemmälle mennen asia kuitenkin näyttäytyy täysin toisessa valossa: marxilaislinjaisen tiedotusopin laitoksen yrityksenä kaapata piiriinsä myös kirjastonhoitajien koulutus ja jatkossa kirjastot.”

Pääkirjoituksen mukaan nämä kaksi tiedotusprofessoria (Hemánus toisena) ovat ”omaperäisellä vallantavoittelullaan” jo pitkään estäneet lehtimieskoulutuksen järkevän ja lehtienkin hyväksynnän saavan kehityksen: ”kiintoisa erityispiirre on, että tässä taistelussa laitoksenjohto on vuosikaudet varsin avoimesti ja rehvastellenkin vedonnut suoriin sauna- ja muihin yhteyksiinsä Tamminiemeen”.

Veikko Pirilä, nimimerkki Aaretti, syytti 20.10.1977 otsikolla Tutkittua tietoa ”kahta tiedoitusprofessoria” farssinomaisia piirteitä saaneessa tapahtumasarjassa yrityksestä alistaa koko kirjastoalan opetus marxilaisen tieteenopetuksensa piiriin. Vaatimustaan professoripari on perustellut Aamulehden kertoman mukaan vuosikausien ajan väitteellä, että heidän puuhallaan on takanaan ja tukenaan Tamminiemen isäntä.

Hemánus ja Nordenstreng vastasivat Pirilälle 29.10.1977 otsikolla Professorinimitys. He puuttuivat mm. Aaretin väitteeseen, että he olisivat halunneet alistaa koko kirjastoalan tiedotusopin laitoksen valtaan. Väite on perätön, samoin se tieto, että heidän puuhillaan on takanaan ja tukenaan Tamminiemen isäntä.

Jouko Tyyri kirjoitti Aamulehdessä Nordenstrengistä, että tämä ”näkyy alistavan tiedotusimperialisminsa piiriin myös kirjastoalan opetuksen”.[157]

* * *

Esitellyistä yhteensä 11 teemasta tai tapauksesta kolmessa tiedotusopin laitoksen tiedekuntapuoli ei ollut lehdistön ensisijaisena kritiikin kohteena. Mainitussa Väänäsen mallissa oli eniten äänessä vasemmistolehdistö tukien pitkää koulutusta ja Wiion professuurin tapauksessa kirjoittelua oli kumpaankin poliittiseen suuntaan. Idän ja lännen viestintävirtojen kohdalla media oli alkuun myönteisen kiinnostunut, mutta kääntyi sitten tiedotusopin laitosta vastaan.

Suurimmat juttumäärät aineistossani käsittelivät Kekkosen puhetta, Unescon joukkotiedotusjulistusta, toimittajatutkinnon nujertamista sekä Salmisen opetusnäytettä. Arvio on vain suuntaa antava, sillä systemaattisesti keräsin aineiston vain Helsingin Sanomista ja Iltalehdestä.

Esittelin aiemmin tässä artikkelissa Kari Immosen tuloksia Korkeakoulu- ja tiedepoliittisen tutkimussäätiön ilmeisen suunnitelmallisesta toiminnasta saada aikaan Mainonta ja yhteiskunta -kirjaa käsittelevä kriittinen lehdistödebatti.

En voi väittää edellä mainittujen kirjoittelun tihentymien olleen masinoituja kampanjoita, sillä en ole tutkinut lehdistökirjoittelua niin laajasti kuin Immonen kyseisen TANDEM-kirjan kohdalla. Olisi tarpeen myös perehtyä informaatiokamppailun toimijoiden, kuten EVA:n, SYT:n ja TT:n, aihetta koskevaan päätöksentekoon.

Voin kuitenkin arvata valistuneesti, että jonkinlaista yhteydenpitoa ja yhteistoimintaa on ollut joidenkin kirjoittelun tihentymien taustalla. Vastarintaa tekevillä järjestöillä oli tiiviit suhteet lehdistöön, ja menossa oli lähes koko 1970-luvun ajan kestänyt intensiivinen ja koordinoitu vaikuttamiskampanja tiedotusvälineisiin. On epätodennäköistä, että toimittajakoulutukseen liittyvät teemat olisivat jääneet tämän yhteistoiminnan ulkopuolelle.

Toisaalta, kuten aiemmin mainitsin, sanomalehdistö ei välttämättä lähtömerkkiä ja komentoja tarvinnut, sillä se ei ollut vain väline, jota toinen osapuoli käytti hyväkseen, vaan se oli kamppailun osapuoli. Aleksi Mainio muotoilee tilanteen näin:

”Porvarillinen Suomi säikähti akateemisen nuorison vasemmistosympatioita. HS, US ja muut päivälehdet paljastivat taistolaisten solutusjuonia tavan takaa. Porvarilliset sanomalehdet ottivat aktiivisesti osaa yhteiskunnan eri alojen valtataisteluihin ja olivat valmiita kaivamaan maata äärivasemmiston valtapyrkimysten alta. Lehtitalkoissa pidettiin tärkeänä, etteivät ’stalinistit’ onnistuisi valloittamaan ammattiliittoja tilanteessa, jota verrattiin jopa ’vaaran vuosiin’.”[158]

Sanomalehtien Liiton julkaisema Suomen Lehdistö näyttää olleen toimittajakoulutusta koskevissa asioissa hyvin aktiivinen. Lehti otti reippaasti kantaa ja julkaisi kokoomajuttuja sanomalehtien kannanotoista, kolumneja ja tavallista journalismia. Kysymys oli alan kannalta hyvin tärkeä. Tiedotusopin laitokseen ja sen toimittajakoulutukseen kohdistuva kustannusalan huoli ja kritiikki ei ollut perusteetonta tai harhaista. Siihen oli selvät syynsä; palaan kysymykseen tämän artikkelin lopussa.

Tiedotusopin laitoksella ja sen toimittajakoulutuksen linjalla oli myös puolustajansa. Vasemmistolehdet olivat samoilla linjoilla laitoksen kanssa, samoin Suomen sanomalehtimiesten liitto SSL puolusti pitkän korkeakoulututkinnon asemaa vuoden 1974 jälkeen; linja näkyi selvästi liiton lehden Sanomalehtimiehen pääkirjoituksissa. Myös Radio- ja tv-toimittajien liitto RTTL oli Tampereen tiedekuntapuolen tukijoukoissa. Tiedekunnan opettajat ja opiskelijat arvostivat ammattijärjestöjen tuen hyvin tärkeäksi ja mainitsivat sen usein puhuessaan pitkän tutkinnon puolesta.

Selvä puute aineistossani on, että siinä ei ollut mukana mainittua Puhemylly-ohjelmaa ja joitakin ohjelmatietoja lukuun ottamatta Yleisradion ohjelmia.[159] Porvarillisesta sanomalehdistöstä myötämielisin oli Ilta-Sanomat, mutta mahdollisesti vain yhden näkyvän kirjoittajan, lehden vastaavan kulttuuritoimittajan Matti Rinteen vuoksi.[160]

Tiedotusopin belsepuupit

Millaisin argumentein sanomalehdet arvioivat ja arvostelivat tiedotusopin laitosta ja sen toimittajakoulutusta? Olen valinnut kuusi teemaa, joiden avulla kirjoittelua voi jäsentää. Esitän ensin väitteen ja sen perustelun, toiseksi esimerkin tai esimerkkejä kirjoittelusta ja lopuksi tiedotusopin laitoksen vastaväitteen. Nostan kolmessa sivupolussa esiin kiinnostavia yksittäisiä tekstejä ja ilmaisutapoja.

Tiedotusoppiin kohdistettu kritiikki liittyi monissa kirjoituksissa laajempaan yhteiskuntatieteen, Tampereen yliopiston, sen yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan sekä vasemmistolaisen opetuksen ja tutkimuksen arvosteluun. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kolumnisti Heikki Brotherus moitti 15.2.1977 otsikolla Marxilaisesta epätieteestä koko opiskeluympäristöä:

”[Y]leiskurssien opettajat otetaan sosiologian ja tiedotusopin laitoksista, joissa vallitsee puhdaspiirteinen marxisti-leninistinen oppisuunta ja metodiikka, kateederilta julistetaan maailmankäsitystä, joka sulkee pois muunlaisen tieto-opin ’vääränä tietoisuutena’. Kuten aikanaan jesuiittakouluissa ja sen puoleen kalvinistisissa yliopistoissa niin ikään.

Marxistisesti uskova Suomi ei enää ole sellaisen turvallisen aikamäärän päässä kuin porvarit ja demarit nukuksissaan näyttävät uskovan.

Isokokoinen Troijan puuhevonen, vatsa täynnä taistolaisia etujoukkoja, on hissukseen liukumassa sisään yliopistojen ja korkeakoulujen ovista, jotka kepulaisesti johdettu opetusministeriö on kohteliaasti avannut.”

”Marxilainen” oli sanomalehdistössä kielteinen leimasana ja ”marxilais-leniniläinen” vielä pahempi. Nimittelyllä ei ollut juuri rajoja, kirjoittelu oli väliin kiivasta ja jopa kiihtynyttä. Ihmisen suolen toimintaan liittyvistä asioista saatettiin käyttää kiertoilmauksia, mutta prostituutiosta ja rutosta puhuttiin suoraan. Kaarle Nordenstreng yhdistettiin kahdessa kirjoituksessa Ugandan pahamaineiseen diktaattoriin Idi Aminiin.[161]

Toinen möyhentämisen tapa oli pilkallisuus. Melko tavallista oli nostaa esiin jotakin sellaisia yksityiskohtia tiedotusopin laitoksen toiminnasta, jotka vaikuttivat tai jotka saatiin vaikuttamaan naurettavilta ja terveen järjen vastaisilta. Hämeen Sanomat esimerkiksi sanoi pääkirjoituksessa Toimittajakoulutuksen keskus välttämätön 29.12.1980, että Tampere on pitkään ollut toimittajakoulutuksen hullunmylly:

”Professoritason organisoimasta ns. yhteisvalinnasta saatettakoon yleisesti tiedoksi toiveikkaille toimittajakokelaille kirjallisesti ’pääsytutkinnossa’ esitetty, ties miten ratkaiseva (!) kysymys: olisiko yksinlaulu valintakokeen aikana etnometodologinen menetelmä?”

Väite nollatutkimuksesta esitettiin usein. Uudessa Suomessa Seppo Keränen pilkkasi 12.7.1977 Hemánusta otsikolla Viestinnällisiä iloja:

”Pertti Hemanus ei ilmeisesti ole vielä toipunut järkytyksestä. Että mitäkö? -- No, Pepehän teki mittavan tutkimuksen ja päätyi siihen tulokseen, että eräs hyvin suuri päivälehtemme on porvarillinen. Lehden silloinen toimituspäällikkö mokoma totesi, että tuo nyt olisi selvinnyt hänellekin soittamalla.”[162]

1970-luvulla politiikan kieli oli muutenkin varsin kovaa, ja vasemmalla osattiin varmasti yhtä hyvä kokoelma rumia sanoja kuin oikealla. Kielen värikkyyteen vaikutti myös se, ettei faktan, mielipiteen ja fiktion välillä ollut silloin niin selviä rajoja kuin nykyisin. Esimerkiksi kolumnit saattoivat olla paremminkin pakinoita, joissa oli puhtaan fiktiivisiä jaksoja.

Ihmiset eivät kuitenkaan olleet tuohon aikaan sen paksunahkaisempia kuin nykyisin. Loukkaukset menivät suojauksesta läpi, ja henkilökohtaiselle tasolle viedyt hyökkäykset aiheuttivat ainakin epämukavuutta, mahdollisesti myös mielenterveyden lepatusta ja alkoholin liikakäyttöä. Opiskelijoissa kiista ja vastakkaisuus saattoi näkyä opintojen hidastumisena. Laitoksesta käytettiin eduskunnan vanhaa haukkumanimeä ”kettufarmi”.

Kielteinen kirjoittelu tiedotusopin laitoksesta oli niin laajaa, että professorit Nordenstreng ja Hemánus tuskin ehtivät edes havaita kaikkea, saati sitten vastata syytöksiin. Joitakin vastineita kuitenkin löysin, ja niiden perusteella on mahdollista hahmottaa se retorinen strategia, jota laitoksen johto käytti. Jatkossa esiin nostamiani vastaväitteitä ei ole aina julkaistu esimerkkitapausten yhteydessä, vaan ne on rekonstruoitu Nordenstrengin ja Hemánuksen kirjoituksista laajemmin. Aikaan kuului, että toimitus kirjoitti vastineeseen aina vastineen vastineen, joten viimeinen sana jäi aina toimitukselle. Kerron tämän kirjoituksen päätösjaksossa, miten itse arvioin väitteiden ja vastaväitteiden paikkansa pitävyyttä.

Olen tiivistänyt kriittisen kirjoittelun hyvin pelkistetyiksi väitteiksi. Yksittäisissä teksteissä väitteet usein yhdistyivät ja niissä saattoi olla varauksia tai liudennuksia. Varmasti oli myös juttuja, joiden kirjoittaja käytti paksua värikynää retorisin tavoittein eikä aivan sanatarkasti tarkoittanut, mitä kirjoitti.

ENSIMMÄISEN kriittisen väitteen mukaan tiedotusopin opetus ja tutkimus oli politisoitu. Tämä yleisväite paljolti kattoi myös muut kritiikin kohteet, jotka olivat seurausta siitä, että opetus ja tutkimus oli käännetty vasemmistolaiselle, marxilaiselle raiteelle. Tiedotusopin tarkoitus oli kouluttaa toimittajia, jotka soluttautuisivat sitoutumattomiin ja porvarillisiin tiedotusvälineisiin ja toimisivat sieltä käsin Neuvostoliiton, SKP:n ja vallankumouksen hyväksi. Kuten Ilkka-lehden Kari Hokkanen osuvasti sanoi, Tampereella koulutetaan toimittajia ”vallankumouksen jälkeisiin tarpeisiin”.[163] Toimittajakoulutusta koskevissa kiistoissa oli kyse syvästä ideologisesta erosta demokratian ja kommunismin välillä. Tutkimuksessa Tampereen tavoite ja tapa oli luokkapohjaisuus; totta oli se, mikä edisti vallankumouksellisten luokkien etua.

Esimerkki: Yliopettaja Esko Lampinen kertoi Helsingin Sanomien yliössä Toimittajakoulutuksen hullunmylly 7.3.1976, mitä Tampereen toimittajakoulutuksessa tapahtui, kun myllyn toisen tuutin hoitajiksi tuli kaksi vasenkätistä mylläriä:

”Nyt alkoi tapahtua. Otettiin avuksi Aate. Tämä oli kokonaan uusi ja entiselle myllärille tuntematon. Aatteen annettiin sanella toimintaohjeet, ja ensimmäinen niistä kuului: Mitä kustantajat tarvitsevat ei toki ole samaa mitä yhteiskunta tarvitsee. Koska yliopiston tehtävä on palvella yhteiskuntaa, käännettäköön kustantajille selkä. Niin kovin harva kustantajahan oli Aatteen palveluksessa.

Nyt eivät siis joukkotiedotusvälineet enää päättäneet, millainen toimittajan tulisi olla, vaan sen päätti Aate. Käytännön opetus sai pilkkanimen ’nippelitekniikka’ ja pääpaino tiedekuntaopetuksessa siirrettiin tiedottamisesta tiedostamiseen.”

Vastaväite: Tiedekunnan edustajat Hemánus ja Nordenstreng vastasivat, että opetusta koskevissa kiistoissa ei ollut kyse politiikasta, vaan siitä, vastaako koulutus tulevaisuuden haasteisiin ja sopiiko se yliopistojen uuteen tutkintorakenteeseen. Tiedonvälityksen kehitys oli huiman nopeaa ja välitutkinnot oltiin poistamassa; huominen vaati toimittajalta syvälliset ja laaja-alaiset tiedot antavaa pitkää korkeakoulututkintoa.

Tiedotusopin laitoksen tutkimus puolestaan eteni tieteen normaalien sääntöjen mukaan ja pyrki tunkeutumaan tiedotuksen kysymyksiin ilmiöpintaa syvemmälle. 1970-luvun lopulla professorit jopa sanoivat, että yhteiskuntatieteisiin oli tarttunut sensaationmakuista poliittista ilmaa, ja että tänä päivänä yhteiskuntatieteilijän on vaadittava politiikkaa pois tieteestä ja perustutkimuksen aseman parantamista.[164]

TOISEN kriittisen väitteen mukaan tiedotusopin käsitys hyvästä journalismista tarkoitti valtion kontrollissa olevaa tiedonvälitystä, joka halveksii länsimais-liberalistista ja pohjoismaista käsitystä sananvapaudesta. Joukkoviestinnän tuli palvella maailmanrauhaa, aseistariisuntaa, sosialismin ihannointia, kapitalismin kritiikkiä, rasismin vastustamista ja kansojen välistä ystävyyttä. Suomalaisten journalistien olisi seurattava myös YYA-sopimuksen ja ETYK-huippukokouksen päätöslauselmien henkeä. Tätä marxilais-leniniläistä sananvapauskäsitystä tiedotusopin kärkihahmot edistivät niin kotimaassa kuin kansainvälisesti Unescossa.

Esimerkki: Helsingin Sanomat kirjoitti 8.8.1976 pääkirjoituksessa Unesco ja sanavapaus:

”Eräissä Unescon järjestämissä konferensseissa on hahmoteltu uusia tiedonvälityksen malleja. Lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan kunkin maan hallitus antaisi viralliselle uutistoimistolleen yksinoikeuden välittää uutisia ulkomailta. […]

Sanotunlaisten kaavailujen lähtökohtana on tiettävästi tiedotusmalli, jonka alun perin esitti YK:n jäsenvaltio Valkovenäjä; Unescon asiantuntijat ovat sitä myöhemmin kehittäneet. Pohjana on siis neuvostoliittolainen käsitys, jonka mukaan tiedotusvälineet ovat ’puolueen uskollisimpia sotilaita luokkataistelun ensimmäisessä juoksuhaudassa’.

Suomessakin suositellaan luopumaan länsimaisesta sananvapaudesta. Mm.  Etyk-asiakirjaan vedoten väitetään, että hallituksen velvollisuutena on pakottaa tiedotusvälineet käyttäytymään samoin kuin sellaisissa maissa, joissa ei käydä julkista keskustelua ja joissa monet asiat salataan julkisuudelta.

Tämänsuuntaisia ajatuksia esittävät eräät ideologisesti sitoutuneet tiedotusopin asiantuntijat. […] Tällaisia asiantuntijoita on vaikea ottaa täydestä eivätkä he missään tapauksessa edusta suomalaisten käsityksiä sananvapaudesta.”

Vastaväite: Tiedotusopin edustajat sanoivat, että he eivät ole missään eivätkä koskaan vaatineet tai hyväksyneet valtion kontrollia joukkoviestintään ja olivat aina puolustaneet sananvapautta. Tämä oli ollut heidän johdonmukainen linjansa niin kansainvälisesti Unescossa kuin myös kotimaassa. Porvarillisen hegemonian kritiikki ja moniäänisyyden vaatimus oli jotakin aivan muuta.[165]

Sivupolku 5: Idi Amin ja UKTJ

Jaakko Okkerin kolumnissa tai pakinassa Tieteellinen raportti (HS 15.8.1976) Pirkkalan yliopiston tiedotusopin professori Napoleon Virtanen tapaa Kampalassa Idi Aminin, eliniäkseen presidentiksi valitun sotamarsalkan. Amin muistuttaa Masi-sarjakuvan kokki Lotinaa. Tapaamisen syynä on Aminin kiinnostus uutta kansainvälistä tiedotusjärjestystä kohtaan.

Alkaa Aminin pitkä yksinpuhelu, jossa hän sanoo aluksi kannattavansa Virtasen näkemyksiä siitä, että hallitus päättää, mitä kansa saa tietää ja että hallitusta arvostelevia toimittajia on rangaistava. Krokotiilejä on ruokittu myös toimittajilla.

Amin sanoo, että juutalaiset ovat roskaväkeä ja Hitler teki aivan oikein tappaessaan heitä kuusi miljoonaa. Amin olisi rakentanut monumentin Hitlerin kunniaksi, mutta Neuvostoliiton suurlähettiläs vastusti. Amin kertoo ylpeänä tekemistään veritöistä ja harjoittamastaan kidutuksesta.

Virtanen saa suunvuoron ja sanoo ymmärtävänsä hyvin Ugandan vaikeudet taistelussa ylikansallista informaatioimperialismia vastaan. Ylikansalliset uutistoimistot yrittävät tosiaan määrätä itse, mitkä maailman asiat ovat uutisia. Siksi uutta informaatiojärjestelmää ei voida luoda kehitysmaihin, ellei kyetä vaikuttamaan tilanteeseen myös kehittyneissä maissa.

Amin kysyy, miten uuden tiedotusjärjestyksen synnyttäminen sujuu Suomessa. Virtanen sanoo, että joitakin soraääniä on kuulunut, mutta nämä ns. läntisen sanavapauden kannattajat voidaan vaientaa. Hehän syyllistyvät antikommunismiin, kehitysmaiden riistämiseen ja maailman uuden talousjärjestyksen vastustamiseen.

Keskustelun päätteeksi Amin sanoo: ”Kekkonen! Kekkonen! Kertokaa sille hyvälle presidentillenne minun parhaat terveiseni.”[166]

KOLMAS kriittinen väite käsitteli opiskelijoiden aivopesua ja opetuksen yksiäänisyyttä. Oppikirjoissa sanottiin olevan paljon neuvostoliittolaisia ja itäsaksalaisia teoksia sekä myös suomalaista marxilaista kirjallisuutta. Koristeeksi ja moniarvoisuuden todistajaksi oli jätetty jokin Osmo A. Wiion teos kurssikirjaksi, mutta se sitten pantiin paikalleen luennoilla.

Tiedotusopin opetus tiedekunnassa oli uskonnon kaltaista, yhteen ja kyseenalaistamattomaan totuuteen nojaavaa liturgiaa. Tenteistä selvisi osaamalla Marxinsa, eikä muusta ollut väliäkään. Koko tiedotusopin opettajien kaarti oli marxilais-leniniläisen koulun uskonsotureita, joiden silmissä siinsi nopea vallankumous.

Esimerkit: Jouko Tyyri kirjoitti Aamulehdessä 14.10.1977 otsikolla Mahtavuuden ajat Pertti Hemánuksesta:

”Noin fanaattisen opettajan kurssilla oppii yhden ’oikean kuvan’ maailmasta. Sitä totuutta vain toitotellaan kuin ilmoitettua uskoa, mutta se uskotaan tieteeksi”.

Simopekka Nortamo puolestaan kirjoitti otsikolla Kynäsodan sankareita Helsingin Sanomissa 26.2.1978:

”Tampereen viestintätutkimus uskoo yleensäkin, marxilais-uskonnolliseen tapaan, yhteen ainoaan totuuteen.”

Vastaväite: Laitoksen professorit totesivat, että koulutus päinvastoin pyrkii moniäänisyyteen. Se on yksipuolista vain sikäli, että enemmistö ulkomaisista oppikirjoista oli yhdysvaltalaisia. Sosialististen maiden kirjoja oli vähän ja niiden tarkoitus oli heijastaa maailman joukkoviestinnän tutkimusta normaalia laajemmin ja tasapainoisemmin. Opiskelijoilta ei vaadittu yhdenmukaisuutta ja kysymysten esittämiseen rohkaistiin.[167]

NELJÄNNEN kriittisen väitteenmukaan tiedekuntapuoli halveksi journalismin käytännön opetusta pitäen sitä pelkkänä konekirjoituskouluna, jollaista yliopistoon ei kaivattu. Se halusi myös katkaista kaikki suhteet alan työnantajiin, sillä nämä edustivat kapitalismia ja pyrkivät tuhoamaan yliopiston autonomian. Toimittajia palkkaavilla tiedotusvälineillä ei saanut olla mitään sanottavaa toimittajakoulutukseen.

Teoria ja tutkimus sen sijaan kelpasivat, mutta vain marxilainen. Tiedotusopin opettajat olivat todellisuudesta vieraantuneita, kaukana utopioiden maailmassa eläviä teoreetikkoja. Esko Lampisen sanoin: tiedekunnan tutkinto tarkoitti ”viitisen vuotta kestävää tiedotusopin teoreettista opiskelua”.[168] Toimittajatutkinto painotti ammatissa tarvittavia taitoja ja ominaisuuksia, tiedekunta pelkkää kirjaviisautta.

Esimerkki: Uuden Suomen jutussa Kaarle Nordenstreng jyrää Tampereella. Katkera kamppailu apulaisapulaisprofessuurista 18.5.1980 toimittaja Osmo Lahdenperä kirjoitti:

”Nordenstrengin ja Hemànuksen johtamaa Tampereen yliopiston tiedotusopin opetusta moititaan liian teoreettiseksi sekä maailmankatsomukseltaan yksipuoliseksi, jopa puhtaasti ortodoksisen marxilaisuuden mukaiseksi.

Moittijoiden mukaan sen olemukseen kuuluu että se ei myönnä olevansa politiikkaa vaan objektiivista tiedettä. Ja että mikään muu ei ole tiedettä kuin lähtökohdiltaan marxilainen tiede.”

Vastaväite: Laitoksen mukaan journalistikoulutuksessa tarvitaan tietty määrä käytännöllistä tietoa ja osaamista, ja sitä myös annetaan. Opiskelijat hakkaavat harjoitustoimituksessa juttuja yhtä monta tuntia kuin Haminan reserviupseerikoulussa annetaan taistelukoulutusta.[169] Koulutus ei kuitenkaan saanut pysähtyä vain vallitsevan käytännön kopioimiseen, vaan tuli tähdätä sen ylittämiseen.

Tiedotusopin laitos teki, professorit sanoivat, laajaa ja tiivistä yhteistyötä journalismin alan yritysten kanssa ja pyrki jatkuvasti kehittämään mm. opiskelijoiden harjoittelujärjestelmää. Se oli aina valmis kuuntelemaan myös työnantajien näkemyksiä ja ottamaan vastaan palautetta. Tähän saakka tiedotusopin kouluttamat journalistit olivat saaneet hyvin töitä ja heidän taitoihinsa oli oltu tyytyväisiä.

VIIDENNEN kriittisen väitteen mukaan Tampereen tiedotusoppi pyrki ehdottomaan toimittajakoulutuksen monopoliin ja estämään kaiken journalismin koulutuksen muualla. Tavoitteena oli, että kaikki ammattiin valmistuvat nuoret kyettäisiin manipuloimaan sosialistisen vallankumouksen kannattajiksi. Tätä päämäärää edistivät myös vasemmiston valtaan jo joutuneet tiedotusvälineet, alan ammattiliitot sekä opetushallinto. Muita reittejä ammattiin ei ollut kuin Sanoman oma toimittajakoulu ja toimittajatutkinto, jonka tiedekunta yritti sitkeästi ja kaikin keinoin lopettaa.

Imperialistinen pyrkimys vallata muita oppiaineita oli yksi esimerkki samasta laajasta suunnitelmasta saada yhteiskunnan ideologisen kehityksen kannalta keskeiset instituutiot vasemmiston käsiin.

Esimerkki: Hämeen Sanomat totesi pääkirjoituksessa Välistäveto 15.5.1975:

”Mikä on kaiken tarkoitus? Se, että toimittajakoulutus saataisiin tässä maassa keskitetyksi ’varmoihin käsiin’ ja ’oikeiden informaatiosotureiden’ luotettavaan, sosialisminhohteiseen holhoukseen.”

Vastaväitteen mukaan journalistin ammatti oli vapaa, ja on vain hyvä, että siihen voi tulla monenlaisen taustan ja koulutuksen omaavia ihmisiä. Akateeminen toimittajakoulutus ei pyri monopoliin eikä Tampereen kouluttamia kandidaatteja (maistereita) ollut ammattikunnassa kuin maltillinen osa.

KUUDENNEN kriittisen väitteen mukaan tiedotusoppi ja sen professorit ajoivat asiaansa keinoja kaihtamatta ja kovin ottein. Laitoksella tehtiin nimityksiä ja hyväksyttiin oppisuorituksia puolueveljeyden ja -sisaruuden perusteella.

Räikein esimerkki oli toimittajatutkinnon apulaisprofessuurin täyttö, jossa haluttiin estää arvostetun journalistin ja tutkijan, länsimais-liberalistista lehdistökäsitystä edustavan Esko Salmisen valinta virkaan. Kritiikin mukaan paikka oli pedattu omalle oikeauskoiselle veljelle, joka tarvitsi aikaa saadakseen väitöskirjansa valmiiksi. Kun Salmisen opetusnäytteen luento vuonna 1980 päättyi, yleisössä ollut Kaarle Nordenstreng nousi ja esitti nopeasti sarjan kysymyksiä tiettyjen käsitteiden sisällöstä. Salminen vastasi niihin parhaansa mukaan. Salmisen luennosta tiedettiin kuitenkin jo etukäteen, että se tullaan hylkäämään tiedotusopin laitosneuvostossa. Näin myös tapahtui.[170]

Esimerkki: Erkki Malmivaara kirjoitti Vaasa-lehden kolumnissa 4.6.1980 otsikolla Pätevän sijaan sopivako?

”Tampereen yliopistossa tämän meidän alan koulutuksessa on ollut haettavana apulaisprofessorin virka. Sitä on pyöritelty kuin sitä molskihousuissa ja valmista ei ole tullut. No nyt kuitenkin tuli. Ei täytetty! Syy, ei ollut sopivaa, oli vain päteviä. […]

Nordenstreng ja Hemanus, kaksi marxilaista, olivat puheiden mukaan etukäteen päättäneet, että sarjaan sopii vain saman hengen heimolaisia. Yksi kuulemma tekee väitöskirjaansa ja kun saa sen valmiiksi, hänet valitaan.

Jo pidemmän aikaa on kuulunut sellaisia juoruja, että tiedotusalan opiskelijoille on tärkeintä tietää kaikki Marxista. Kun tuon partasuun on vain tuntenut ja hänen ajatuksensa tiennyt, niin on selvinnyt melkein tentistä kuin tentistä. […]

Merkit haisevat kovasti. Vallankumouksen ensimmäisiä tehtäviä ovat tiedotusalan paikkojen valtaaminen. Hiljainen ja poliittisesti yhdensuuntainen tiedonantaminen on salakavalaa mutta tehokasta. Siksi on tärkeää, että professorit ovat saman hengen poikia.”

Vastaväite: Tiedotusopin laitoksen edustajien vasta-argumentti oli, että nimitykset ja opintosuoritusten hyväksyminen tehtiin tarkasti säädetyllä tavalla, eikä politiikalla ollut niissä sijaa. Salmisen ensimmäisen opetusnäytteen hylkääminen johtui siitä, että luennon pitäjä ei hallinnut aihettaan. Opetusansiot arvioitiin presidentin antaman asetuksen mukaan, ei mielivaltaisesti.

Sivupolku 6: Musta surma -dialogi

Aamulehden päätoimittaja Raino Vehmas kirjoitti 22.6.1976 otsikolla Mustaa surmaa lehdistöteoriana Kaarle Nordenstrengin Itämeren maiden rauhanpäivillä pitämästä esitelmästä. Vehmaksen mukaan tämä esitys Joukkotiedotus, jännityksen lientyminen ja aseistariisunta oli”ällistyttävä, omalaatuinen ja mitä suurimmassa määrässä huolestumista herättävä”. Toteutuneena Nordenstrengin suosittelema ja myötäilemä linja merkitsisi lehtiä lukevan yleisön tiedonsaannin mitä vakavinta vaarantumista.

Vehmas tiivisti Nordenstrengin sanoman niin, että koko länsimaisen teorian ja käytännön mukainen journalismi on nykyisin nukketeatteria, jossa painotetaan hetkellisiä ja helppotajuisia uutistapahtumia. Se, joka ei muuta nykyistä lehdistökäsitystään ja käytäntöä on Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden vastustaja. Nordenstrengin mukaan tarvitaan lehtimiesten Etyk ja on alettava täsmentää, mitä tarkoittaa Etykin hengessä tehtävä vastuullinen journalismi.

Vehmas esitteli sitä avoimen läntisen journalismin toimintaa, jonka Nordenstreng halusi vaihtaa valtion alistamaan lehdistöön, joka hokee ”rauha”, ”rauha”. ”Länsimaisen lehdistöjärjestelmän toimiessa jokainen Nixon kohtaa oman Watergatensa”, Vehmas kirjoitti.

Nordenstreng viittasi esitelmässään kehitysmaiden suureen rooliin erityisesti Unescossa. Vehmas toteaa tähän: ”Idi Aminko meille kertoo ja säätää, miten on pidettävä yllä kansan korkea tiedon taso ja taattava demokratian toimivuus?”

Kaarle Nordenstreng vastasi 3.7.1976 Vehmakselle Aamulehden Kirjeet-palstalla otsikolla Tiedonvälityskiistat. Nordenstreng kirjoitti, että hänen katsotaan edustavan kahta lehdistöteoriaa, ”mustan surman oppia”:ensiksi, ettälänsimaisen käytännön ja teorian mukainen journalismi on kelvotonta ja toiseksi, että lehdistö tulisi Etykin ja muiden hyvien asioiden nimissä saattaa valtiovallan valvontaan.Nordenstreng kiisti, että olisi missään koskaan tuollaisia oppeja edustanut.

Vehmas vastasi vastineeseen samassa numerossa ja kävi läpi Nordenstrengin aiempia lausumia sen todistamiseksi, että tämä oli tukenut juuri niitä asioita, joita vastineessa kiistää tukeneensa.

Kirjoituksen lopussa Vehmas sanoi lukeutuvansa niihin idealisteihin, jotka vilpittömästi uskovat tiedonvälityksen vapauden yleviin periaatteisiin:

”Samalla totean kuitenkin sekä ennen tajunneeni että erityisesti nyt, Nordenstrengin esitysten valistamana, tiedostavani vapaan uutisvirran vastustajien sekä motiivit, luonteen että tavoitteet kirkkaasti kuin pläkki.

On olemassa suomalainen sananlaskukin siitä, mikä ei penkoen parane.”

Kiero kaupunkilainen ja tyhmä maalainen

Kiinnostava sivuteema on se, millaisiksi ihmisiksi tiedotusopin laitoksen edustajat lehtijutuissa kuvattiin. Nordenstrengiin liitettiin juonittelu, oveluus ja kaksikasvoisuus, Hemánukseen puolestaan tyhmyys ja sivistymättömyys. Kaikkia laitoksen opettajia pidettiin kiihkoilevina dogmaatikkoina.

Erityisesti maakuntalehdissä Kaarle Nordenstrengiin kiinnitettiin käytännölle ja maalaisjärjelle vieraan, teoreettista haihattelua harrastavan ja kaikkitietävän ihmisen kliseitä. Häneen kohdistui avointa halveksuntaa ja pilkkaa, taistolaisuutta pidettiin itsestään selvänä. Se, että Nordenstrengin ainoa journalistinen työkokemus oli toiminta Ylen nuorisoradion pikkuvanhana toimittajana, nousi esiin muutamassa jutussa, samoin se, että hän oli käännynnäinen, Yhdysvaltojen-matkalla radikalisoitunut porvari.

Jouko Tyyri esimerkiksi kirjoitti Aamulehdessä 25.6.1976 otsikolla Kaukaisen tähden kajo Tajuntateollisuus-kirjasta[171] ja Kaarle Nordenstrengistä, joka on

”…hirveän tarmokas tiedotusopin professori, joka vannoo Eino S. Revon ja Urho Kekkosen nimeen. Hän on hyvin käyttökelpoinen voima kaikissa stalinistisen rauhanliikkeen hartaustilaisuuksissa”. […]

”Luin sitä (Tajuntateollisuutta) kuin kauhukertomusta. Teos on entisen kriitikon uskontunnustus, jossa tamperelainen sotilaspoika määrittelee paikkansa maailmanlaajuisen informaatiosodan rintamalla. […]

”Tampereen tarina on yhdeltä puolelta, ei vähiten kiintoisalta, komean huijauksen historiaa. Onko humbugi nykysuomeksi tiedotusoppia?”.

Nordenstrengiin liitettiin myös hurmahenkinen ja normaalin rajat ylittävä vasemmistolaisuus. Simopekka Nortamo vihjaa mainitussa Informaatiosodan punikit ja lahtarit -sarjassa (1976), että myös väkivalta voi kuulua Nordenstrengin hyväksymien keinojen joukkoon:

”Tampereen yliopiston demokraattisen valtuuston järjestämissä yliopiston varjoavajaisissa syyskuussa yleisdemokraatti Kaarle Nordenstreng huomautti, että valtiomonopolistinen kapitalismi on kärjistänyt luokkaristiriitoja, mikä vääjäämättä on heijastunut myös itse tieteeseen, joka siten on saanut aikaisempaa avoimemman yhteiskuntapoliittisen sisällön. (Oletan hänen viitanneen ennen kaikkea tiedotusoppiinsa). Sitten Nordenstreng esitti sellaisen tutkimustaktisen vihjeen, että ’joukkovoima on tietyissä tilanteissa ratkaiseva keino viedä edistyksen asiaa eteenpäin’”.[172]

Helsingin lehdistössä, erityisesti Helsingin Sanomissa, tiedotusopin laitos rakentui useissa jutuissa maalaismaisuuden ja klassisen sivistyksen puutteen kautta. Tällaista kritiikkiä kohdistui erityisesti Pertti Hemánukseen.

Pertti Hemánus tiedotusopin opiskelijoiden Kommentti-lehden piirroksessa vuonna 1979. Piirtäjä mahdollisesti Aki Kaurismäki.

Heikki Brotherus pilkkasi Hemánusta, joka oli kritisoinut Ateenalaisten laulua sotaan ja väkivaltaan kiihottamisesta:

”Tiedotusopin mukaan luultavasti sanat merkitsevät aina ja kaikkialla sitä mitä ne ovat. Siinä tiedotusoppi eroaa jyrkästi humanistisista aineista. Se opettaa sitä mikä on ilmeistä.”

Jos haluaisi saada ihmiset ymmärtämään Ateenalaisten laulun sanoja, Brotherus kirjoitti, pitäisi tietää jotakin antiikin lähtökohdista ja siitä peloponnesolaisesta runosta, josta Viktor Rydberg muokkasi omansa. Laulun suomentaja Eino Leino ei myöskään ollut sotaisuuden ihailija tai nuorisoa sankarikuolemaan kehottava barbaari.[173]

Hemánus sai huutia – tosin ehkä hyväntahtoisesti – Helsingin Sanomissa myös pukeuduttuaan rypistyneeseen vaaleansiniseen pukuun, vaaleanpunaiseen solmioon ja kirkkaanpunaisiin sukkiin tilaisuudessa, johon osallistui myös Matti Klinge.[174]

Hemánuksen habitus olikin hieman nuhjuinen. Hän eli lapsuutensa maalla monilapsisessa perheessä vaatimattomissa oloissa. Nordenstrengin taas tiedettiin olevan hyvin toimeentulevan perheen kaupunkilainen kasvatti.

Erityisen aggressiiviseksi ja väkivaltaiseksi vallankumouksen puskutraktoriksi tuskin kumpaakaan yliopistolla luultiin. Ne, jotka ehkä oikeasti odottivat vallankumouksen lähtölipun heilahdusta, todennäköisesti huvittuivat siitä maineesta, jonka yltiösosiaaliset herraset porvarilehdissä saivat. Nordenstreng osasi kyllä olla ärsyttävä. Erityisesti nimien pudottelu sekä kansainvälisen maineen ja Kekkos-tuttavuuden esiin nostaminen saivat varmasti joukon päätoimittajia raivon valtaan (eikä suotta). Mutta Hemánus ei osannut oikein edes sitä ilkeyttä.

1970-luvun jälkipuoliskolla Pertti Hemánus oli professoreista se, joka puolusti julkisuudessa tiedotusopin laitoksen tutkimusta – ehkäpä siksi, että Nordenstreng oli kiireinen IOJ-pestinsä vuoksi. Tehtävä ei ollut helppo, sillä kritiikki oli kovaa eikä aina aiheetonta. 1980-luvun puolella Hemánuksen edustama objektiivisen journalismin tutkimus ja ihanne alkoi näyttäytyä pääkaupungin lehdissä karkeana ja junttimaisena marxismi-leninisminä.[175] Postmoderni aika ja kulttuurikeskustelu kulki hienommilla vehkeillä kuin Hemánuksen punainen perus-Lada.[176]

Kuten todettu, kaikkia laitoksen edustajia sanottiin luonnehtivan taipumaton ja vähäjärkinen dogmaattisuus, jota Jaakko Okker kuvasi 10.2.1980 ilmestyneessä kolumnissaan tai pakinassaan Keskustelutyylejä. Hän haastattelee Lenina von Ehrensvärdiä, joka ”tiedotusopin assistenttina Prinkkalan yliopistossa kasvattaa isänmaan toivoista vallankumouksen etujoukkoa”. LvE sanoo haastattelun lopuksi:

”Mitään uusia ajatuksia ei tarvita. Sen sijaan tarvitaan kamppailua oikeistorevisionismia vastaan, marxismi-leninismin asemien vahvistamista, ponnisteluja puolueyhtenäisyyden palauttamiseksi ja puolueen aatteellisen perustan lujittamiseksi marxismi-leninismin pohjalta.”[177]

Tiedotusopin kriitikoilla oli vaihtelevia käsityksiä siitä, kuinka pitkälle oppiaineen harjoittama suomalaisen toimittajakunnan solutus oli jo edennyt. Melko tavallinen oli näkemys, jonka mukaan Yleisradio oli vasemmiston hallussa ja taistolaisilla oli vankka jalansija esimerkiksi Helsingin Sanomissa. Kenkä oli saatu ainakin ovenrakoon monissa muissakin tiedotusvälineissä.

Jouko Tyyri kiitti palstallaan Aamulehdessä 26.8.1977 otsikolla Etumatkan edut ironisesti Eino S. Repoa suurtyöstä isänmaan puolesta. Nimittäin ”mitä pitempiä ja punaisempia ovat esitelmät ennen säätiedotusta, sitä parempi lehdille ja sitä selkeämpi reaktio vaaleissa”:

”Yhtä ylistettävä on Tampereen tiedotusoppineiden kiivas aatteellisuus. Ennen Nordenstrengin aikaa Suomen lehdet palkkasivat kilvan radikaaleja. Enää ei ole varaa yllätyksiin.”

Todennäköistä onkin, että rekrytointeja tehtiinkin 1970-luvulla poliittisesti tarkemmalla silmällä kuin 1960-luvun puolella. Vasemmistolaisia toimittajia ei kuitenkaan voinut välttää tamperelaiset karsimalla, sillä 70-luvun henki tarttui ja vasemmistolaisti ja jopa taistolaisti myös muita ja myös epäpoliittisina työpaikkaansa menneitä. Tiedotusopin laitos ei ollut 1970-luvun syy vaan seuraus.

Ilkka-lehden Aaretin mukaan (Virkistävä puheenvuoro -- Vaaran merkkejä, 1.6.1980) solutus oli edennyt jo lähelle tavoitetta. Lehdistön ”nynnyys” oli luonut sen omalaatuisen tilanteen, että pataporvarillisen, sitoutumattomista puhumattakaan, lehdistön toimittajakunnan enemmistö oli ideologisesti nordenstrengiläisittäin ajattelevien käsissä.

Retoriikan rintamat

Jos tarkastelee lehdistökirjoittelua toimittajatutkinnon ja tiedekunnan valitsemien retoristen keinojen näkökulmasta, toimittajatutkinnon strateginen valinta oli kiistan politisoiminen, tiedekuntapuolen taas politisoimisen kiistäminen. Toimittajatutkinto kiinnitti oman kamppailunsa tiiviisti ajankohtaiseen informaatio- ja kulttuurisotaan, tiedekunta yritti pysytellä siitä etäällä neutraaleissa ammatillisissa ja tieteellisissä kysymyksissä.

Toimittajatutkinnon asemat olivat paremmat hyvien lehdistösuhteiden ja uskottavuuden vuoksi. Tutkinnon opettajilla oli läheinen suhde porvarilliseen ja sitoutumattomaan sanomalehdistöön ja mahdollisuus tuoda omat huolensa ja tavoitteensa aktiivisesti julkisuuteen.

Tiedekunnan professoreilla oli heilläkin omat mediakontaktinsa erityisesti Yleisradioon sekä vasemmistolaisiin lehtiin ja yksittäisiin toimittajiin, mutta niiden julkisuusvaikutus oli toimittajatutkinnon mediaverkostoa pienempi.

Retorisilla keinoilla pyrittiin vakuuttamaan poliitikot, yritysjohtajat, virkamiehet, päätoimittajat, muut toimittajat, opiskelijat ja myös tavalliset kansalaiset siitä, että oma näkemys toimittajakoulutuksen järjestämisestä oli oikea. Toden totta: myös tavalliset kansalaiset olivat yleispoliittisen aiheen kyseen ollen kohderyhmänä.

Koska tiedekunta tiesi olevansa altavastaaja ”porvarillisessa julkisuudessa”, se yritti argumentoida kantansa ehkä hieman pitkäpiimäisesti, mutta perustellusti. Hyvä esimerkki tästä oli Pertti Hemánuksen yliö 22.3.1976 Helsingin Sanomissa otsikolla Professori Pertti Hemánus: Toimittajan on tiedettävä ja osattava.

Hemánus puolusti pitkää tutkintoa sen hyvällä niveltymisellä valtakunnalliseen tutkinnonuudistukseen, jonka tavoitteena oli tieteellis-ammatillisuus. Se ei hänen mukaansa ole ammatillisuuden väheksymistä tai laiminlyöntiä, päinvastoin. Ammatillisuus vain ymmärretään laajemmalla ja syvemmällä tavalla:

”Tutkinnonuudistuksen yleinen tieteellis-ammatillisuuden periaate soveltuu saumattomasti toimittajakoulutukseen, kyseessä on sellaisten toimittajien kouluttaminen, jotka kykenevät ratkaisemaan eteensä tulevia ammatillisia ongelmia järjestelmällisen, tieteellisen tiedon avulla. Toimittajan vaativassa ammatissa ei huomispäivänä menestytä elävästä elämästä irrallisella teorialla mutta ei myöskään ulkokohtaisesti ja mekaanisesti opitulla teknisellä taidolla; tieteellis-ammatillisuus merkitsee näiden kummankin vaaran välttämistä. Lisäksi toimittajalta edellytetäänsyvällistä yleissivistystä, jonka antaa ylempi korkeakoulututkinto.”

Hemánus totesi, että alemmat tutkinnot eivät enää vastaa yhteiskunnan tarpeita ja niistä luovutaan aikanaan valtioneuvoston periaatepäätöksen mukaan. Hänen mukaansa toimittajaliitot SSL ja RTTL kannattavat ja odottavat tätä uudistusta.

Toimittajatutkinto kuvasi itsensä keinoja kaihtamattoman hyökkäyksen uhrina. Se oli sikäli oikeassa, että sekä tiedekunnan puolen opiskelijoilla että henkilökunnalla oli voimassa suuren osan 1970-lukua periaatekanta, jonka mukaan toimittajatutkinto tuli lakkauttaa – jollakin aikataululla. Kuinka aktiivisesti tiedekunta nitistämisen projektia edisti, on toinen asia. Tiedekunnan mukaan kyse oli vain periaatteesta, sillä aika hoitaisi välitutkinnot. Toimittajatutkinnon mukaan kyse oli hyvin konkreettisesta ja tavoitteellisesta toiminnasta.

Esko Lampinen muisteli myöhemmin, että tutkinnonuudistuksella perusteltu lopettamisuhka väistyi toimittajatutkinnon yltä vasta vuonna 1982, kun valtioneuvostosta ja eduskunnasta löytyi riittävästi opetusjaostotutkintojen puolustajia.[178]

Toimittajatutkinto katsoi erityisesti integraatiokokeilun vuosina 1978–1979, että sen erikoislaatuisuutta ja koko tutkintoa oltiin nujertamassa esim. ei-ylioppilaitten määrän vähentämisellä, pakollisen esiharjoittelun poistamisella ja pääsykokeen rakenteen muuttamisella osaamisesta kirjaviisauteen. Kyse oli poliittisesti perustellusta systemaattisesta vainosta. Näyttää siltä, että tämä sanoma sai vastakaikua valtaosassa sanomalehdistöä.

Sivupolulla 7 on muutama esimerkki toimittajatutkinnon retoriikasta politisoida kiista ja tulkita se eloonjäämiskamppailuksi. Lainaukset kertovat samalla Esko Lampisen taidosta kiteyttää tiedekunnan ja toimittajatutkinnon ero ja jälkimmäiseen kohdistuva uhka.

Sivupolku 7: Toimittajatutkinnon kuristaminen

Esko Lampinen, toimittajatutkinnon yliopettaja ja tukipilari kiistan kaikissa vaiheissa, kuvasi riidan osapuolia ja toimittajatutkinnon tuntoja mm. seuraavilla tavoilla:

Tampereen ylioppilaslehti[179] julkaisi 11.12.1979 numerossa 2/79 jutun otsikolla Erimielisyydet jäytävät tiedotusopin laitosta. Siinä vt. apulaisprofessori Esko Lampinen sanoi lehden mukaan:

” – Ammatillisesti toimittajatutkinnon opetustavoitteet tähtäävät sellaiseen ammattitaidolliseen peruskoulutukseen, jolla yhteiskunnassa on käyttöä. Tiedekunnan tähtäin on suunnattu lennokkaasti uuteen ja uljaaseen.”

Turun Sanomat kirjoitti yrityksestä poistaa toimittajatutkinnon pakollinen esiharjoitteluotsikolla Lehdistökouluttaja: Toimittajakoulutus on viety yliopiston norsunluutorniin 9.2.1978:

”Tämä on viimeinen isku; meidät on murskattu, sanoo toimittajatutkinnon yliopettaja, yht.lis. Esko Lampinen.”

Aamulehden jutussa Valtakiista vai pintakohua? Toimittajakoulutus kangertaa 14.11.1979 Lampinen kommentoi kesän 1979 yhteisvalintakokeilua:

”Jupakka ei-ylioppilaitten valinnasta osoittaa, missä nyt ollaan: toimittajatutkinto halutaan tietoisesti tukahduttaa, tokaisee vt. apulaisprofessori Esko Lampinen.”

Helsingin Sanomien yliössä Toimittajakoulutuksen hullunmylly 7.3.1976 Lampinen ennusti ”koulutuskaappauksen” jatkuvan tutkinnonuudistuksen muodossa:

”Tiedossa on totaalinen vallankeskitys niille, joilla yksin on hallussaan muilta salattu objektiivinen tieto."

Esko Salmisen opetusnäytteestä nousseen kohun keskellä Lampinen sanoi Suomen Lehdistön haastattelussa (7–8/1980) Kahden vuoden professorisota ”mahtavan lehtipolemiikin” epämiellyttäväksi, mutta

”…se ehkä avaa lopultakin riittävästi silmiä näkemään, miten kovin ottein tutkinnon itsenäisyyttä vastaan taistellaan."

Sanomalehtimiehen 10/1976 jutussa Opetusministeri Väyrynen: Toimittaja ei tarvitse tieteellistä koulutusta Lampinen ihmettelee tiedekunnan asenteita työnantajia kohtaan:

” -- Heitä ei enää kohdella yhteistyökumppaneina, vaan jostakin merkillisestä syystä on siirrytty luokkataistelutilanteeseen. Tältä pohjalta jos lähdetään koulutusta suunnittelemaan, niin mitään kunnollista ei siitä tule.”

5. Mitä siis tapahtui silloin – ja sen jälkeen?

Yhteenvetoa

Tiedotusopin 70-luvun laajan ja kielteisen julkisuuden syitä on etsittävä monesta eri suunnasta. Kiinnostus toimittajakoulutusta kohtaan oli tuolloin Suomessa suurta. Journalismin ja joukkoviestinnän ala laajeni ja toimittajan työtä saattoi kutsua muotiammatiksi, johon varsin moni nuori tuolloin pyrki. Toisaalta yhteiskunnassa oli yleinen käsitys, jota oli pohjustanut Reporadiosta käyty debatti 1960-luvun lopulla, että toimittajat ovat hyvin tärkeitä mielipidevaikuttajia. Tavallinen uskomus oli, että opettajat ja toimittajat ovat kaksi keskeistä ammattiryhmää, joilla oli valta vaikuttaa Suomen tien suuntaan.[180]

Tämä uskomus vaikutti vahvasti myös Suomen puolueissa, jotka läksivät 1970-luvulla puolustamaan omia etujaan toimittajakoulutuksen järjestelyissä. Sen jakoivat myös 1970-luvun alussa perustetut vasemmiston vastaiset järjestöt, joilla tiedonvälitykseen vaikuttaminen oli tavoitteista tärkeimpiä.

1960-luvulla toimittajakoulutus ei vielä ollut politisoitunut kysymys. Työryhmät miettivät toimittajakoulutuksen kehittämistä, mutta ilman suuria poliittisia intohimoja. Journalistien koulutustaso oli huono, ja kustantajat yrittivät saada koulutuksen kustannukset valtion harteille.

Kun Sanoma Oy:n johtaja Jaakko Rauramo puhui yhtiön toimittajakoulun päättäjäisissä syksyllä 1972, hän vaati valtiota järjestämään sekä toimittajien peruskoulutuksen että täydennyskoulutuksen. Kansan tiedon tason nopea nousu ja graafisen teollisuuden raju kehitys edellyttivät toimittajien ammattitaidon lisäämistä. Rauramo piti ammattikoulutuksen saaneiden toimittajien määrää hämmästyttävän pienenä.[181]

Tampereen yliopistossa Raino Vehmas ja Pentti Salmelin kehittivät koulutusväyliensä sisältöjä 1960-luvun lopulla entistä käytännöllisempään suuntaan, mutta koulutusmäärät olivat alan kasvuun nähden liian pieniä.

Keskustelu toimittajakoulutuksesta politisoitui aivan 1970-luvun alussa, kun Kaarle Nordenstrengistä tuli tiedotusopin professori vuonna 1971 ja hänen työparikseen valittiin Pertti Hemánus vuonna 1973. Samaan aikaan yleisvasemmistolaisena alkanut opiskelijaliike asettui puoluepoliittiseen kuosiin ja radikalisoitui erityisesti taistolaisen opiskelijaliikkeen muodossa. Suomen idänsuhteissa ja työmarkkinoilla oli vuosikymmenen alussa epävakaa kausi, mikä herätti pelkoja mahdollisesta vallankumouksen yrityksestä. Teollisuus ja muu liike-elämä aloitti vastaiskun ja mediasodan ajan vasemmistoaatteita ja yhteiskunnallisen asemansa murenemista vastaan.

Kun Tampereen toimittajakoulutus vasemmistolaistui ja oikealla alkoi elinkeinoelämän rahoittama laaja vastakampanja, oli oikeastaan väistämätöntä, että nämä kaksi törmäsivät toisiinsa osana laajempaa kulttuuri- ja informaatiotaistelua. 1970-luvun kuluessa tiedotusopin laitoksesta ja toimittajakoulutuksesta tuli osa ajan kamppailua, jossa sillä oli näkyvä asema sananvapautta ja demokratiaa uhkaavan vasemmistolaisuuden symbolina.

Tämä ei ollut poikkeuksellista läntisessä Euroopassa. Jos toimittajakoulutusta annettiin korkeakoulutasolla, nuorison radikalisoituminen tarttui vääjäämättä myös journalismin opiskelijoihin. Se taas sai aikaan tiedotusvälineiden kritiikkiä ja vasemmiston vastaisen järjestökoneiston toimia. Norjassa, Ruotsissa, Hollannissa ja Länsi-Saksan Berliinissä kehitys oli hyvin samanlaista kuin Suomessa.

Puhe uusista vaaran vuosista on myöhemmin kiistetty muun muassa sillä perusteella, että taistolaiset eristettiin varsin tehokkaasti todellisesta vallankäytöstä. Laajempaa vaikutusta heillä oli vain taidemaailmassa ja paikallisesti yliopistoissa, vaikka sielläkään he eivät olleet missään vaiheessa suurin ryhmä. Tutkija Matti Hyvärinen sanoi vuonna 1994 Helsingin Sanomien haastattelussa, että taistolaisilla oli vaikutusta oikeastaan vain yhteen politiikan kysymykseen, siihen, miten Neuvostoliitosta saattoi puhua. He olivat tärkeä osa Kekkosen, Neuvostoliiton suurlähetystön ja kansalaisten muodostamaa valvonnan kolmiota. Muuten he olivat Hyvärisen mukaan ulkona kaikesta.[182]

Johannes Koroma toteaa kuitenkin aiheellisesti Teollisuuden keskusliiton historiassa, että vaikka teollisuuden pelot eivät käyneet toteen ja niitä on myöhemmin pidetty liioitteluna, omana aikanaan ne olivat todellisia ja perusteltuja.

Tilanteen koettu vakavuus näkyi kielessä. 1970-luvun alussa koottu vasemmistonvastainen ”rintama” koostui paljolti sodankäyneistä miehistä, jotka hakivat vertauskuvansa taistelukentältä. Tavallista tiedotteiden postitustakin saatettiin nimittää ”artikkelirynnäköksi” ja järjestöt kutsuivat toisiaan usein ”aseveljiksi”. Jari Leskisen mukaan Osmo A. Wiiolle luotu professuuri oli ”sodanjulistus” ja ”puolustusrintaman avaaminen” Nordenstrengin ja Hemánuksen suuntaan. Leskinen toteaa myös, että Sotavahinkoyhdistyksen säätiö rahoitti ”vastarintajärjestöjä” tai ”taistelujärjestöjä” (KTTS ja VKTS), joihin kuului ”pataljoonan verran eli ainakin noin puolentuhatta aktiivivaikuttajaa”.[183]

1970-luvun jälkipuoliskolla alkoi Suomessa vastakkainen virtaus 60-luvun lopun ja 70-luvun alun kulttuuriradikalismille, politisoitumiselle, valtiokeskeisyydelle ja kollektivismille. Alkoi kehitys kohti 1980-luvun Suomea, jossa markkinavoimien hyväksyntä kasvoi, puoluepolitikan merkitys väheni ja yksilöllisyys tuli joukkojen tilalle. J. P. Roos on todennut sattuvasti, että vastaliike söi vallankumouksen karvoineen ja siitä sen ruokahalu vain kasvoi. Nopeasti hotkaistiin myös suunnitelmatalous ja valtiollinen ohjaus.[184]

1970-luvun kaari näkyy esimerkiksi vuosikymmenen ehkä tärkeimmän puolueen, Sdp:n, kehityksessä. 1960-luvun lopussa ja 70-luvun alussa puoluetta uudisti vasemmistolainen virtaus, jonka tieltä saivat (osittain) väistyä asevelisosialismi ja aiemmin keskeisenä tavoitteena ollut kommunismin vastustaminen. Vasemmistopuolueet alkoivat tehdä yhteistyötä ja toteuttaa yhtäältä peruskoulun kaltaisia yhteiskunnallisia uudistuksia ja toisaalta suunnitella valtion roolin merkittävää lisäämistä talouselämässä.

Vuosikymmenen lopulla Sdp kuitenkin kääntyi kohti markkinoiden ohjausvaikutuksen hyväksyvää sekä ammattiyhdistysliikkeen ja työnantajien edut yhdistävää konsensuspolitiikkaa. Merkkipaaluksi on myöhemmin nimetty syksyllä 1977 järjestetty Korpilampi-seminaari. Sdp hyväksyi käytännön talouspolitiikkansa perustaksi yritysten toimintaedellytysten ja talouskasvun tukemisen. Sosiaalisten uudistusten tavoitteesta ei luovuttu, mutta kansainvälinen kilpailukyky todettiin niiden edellytykseksi.[185]

Journalistikoulutus oli monissa läntisissä maissa vielä 1960-luvulla hyvin käytännöllistä, lyhyttä ja alan yrityksiin kiinnittynyttä. Niiden rinnalle alkoi kuitenkin tulla 60-luvun lopussa ja erityisesti 70-luvulla yliopistojen koulutusohjelmia, joissa asetettiin tavoitteeksi yhteiskunnan ilmiöpinnan kuvaamisen taitojen ohella myös yhteiskunnan toimintatavan syvempi ymmärtäminen ja joskus myös sen muuttaminen. Ymmärtämisen tärkeimpiä välineitä oli siinä ajassa marxilainen tai muu vasemmistolainen teoria ja analyysi, jolla Suomessa oli vahva vaikutus tiedotusopin laitoksen tiedekuntapuolen opetuksessa ja tutkimuksessa.

Tampereen tiedekunnan opetus asetti kolme tavoitetta: Tutkinnon suorittaneen nuoren tuli ensiksi nähdä oma ammattinsa ja sen käytännöt niin laajasti, että hän pystyi uudistavaan ja innovoivaan työskentelyyn. Toiseksi hänen tuli kyetä erittelemään yhteiskuntakehityksen lainalaisuuksia ja ajankohtaisia ongelmia syvällisesti ja ratkaisulähtöisesti. Ja kolmanneksi hänen tuli osata soveltaa oppimiaan tutkijan taitoja myös journalistin työssä. Toimittajatutkinnon näkökulmasta sanat olivat kauniita, mutta tarkoittivat käytännössä journalismin politisoimista marxilaisiin tarkoituksiin. Länsimaisen sananvapauden järjestelmässä toimittaja raportoi luotettavasti, ei tehnyt vallankumousta.

Tiedekunnan opiskelijoiden kannalta tavoitteet olivat innostavia, mutta myös vaarallisen vaativia. Teorian ja käytännön välille aukeni niin laaja kuilu, ettei sen yli loikkaaminen gradua tehdessä aina onnistunut.

Kaarle Nordenstrengin valinta tiedotusopin professoriksi vuonna 1971 oli Hannu Himasen muotoilun mukaan symbolinen tapahtuma, jonka kautta avattiin yliopistomaailman vahvat ristiriidat. Nordenstreng oli vasemmistolainen, vaikka puoluekirjaa hänellä ei ollut. Virkaanastujaisesitelmässään hän linjasi selvästi marxilaiseen suuntaan; tiedotusopin keskeinen tehtävä oli eritellä viestintäilmiöiden suhdetta tuotantoelämään, siis taloudellisen perustan ja henkisen ylärakenteen suhdetta.[186]

Kaarle Nordenstreng tiedotusopin opiskelijoiden Kommentti-lehdessä vuonna 1979. Piirtäjä todennäköisesti Olli Lampi.

Nordenstreng oli nuori ja opiskelijoiden suosikki. Hän kannatti yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja reivasi tiedotusoppia reippaasti vasemmalle. Reporadion kasvattina hän tiesi, miten porvarille hankitaan hepuli. Erityisen tehokasta oli hämmentävien paradoksien viljely, kuten Nordenstrengin virkaanastujaisesitelmän väite siitä, että Urho Kekkonen ja Eino S. Repo olivat onnistuneet pitkittämään useilla vuosilla sosialismin tuloa Suomeen.[187]

Kun Esko Salminen valittiin journalistiikan apulaisprofessoriksi vuonna 1982, valinta oli samalla tavalla symbolinen ja politisoitunut. Salminen kuului kokoomukseen ja hän edusti konservatiivisia arvoja niin politiikassa kuin toimittajakoulutuksessa. Häntä kannattivat media-alan työnantajat ja johtavat toimittajat, ja hän suhtautui julkisuudessa hyvin kriittisesti kaikkeen vasemmistolaisuuteen.

Vuonna 1982 vallankumouksen pelko oli Suomessa jo takana ja kasinokapitalismi edessä. Jos Nordenstrengin valinta tähditti ja tahditti vasemmistolaisuuden vuosikymmenen alkua, Salmisen nimitys oli yksi lähtömerkki markkinatalouden valta-ajalle Suomessa.

Juttu jatkui

Tampereen koulutukseen kohdistunut kiivas kritiikki sai Sanoman jatkamaan toimittajakouluaan ja liike-elämän rahoittamaan uuden viestinnän professuurin Helsingin yliopistoon vuonna 1979. 1980-luvun alussa ryöpsähti kansanopistoihin toimittajakoulutuksen linjoja. Ne olivat yksi erityiskoulutuslinja, jolla kansanopistot yrittivät houkutella uusia opiskelijoita, kun yleissivistävän koulutuksen kysyntä laski. Journalismin kaltaiseen muotiaineeseen riitti opiskelijoita.

Kansanopistojen journalismin linjat olivat myös vaihtoehto Tampereen koulutukselle. Kouluhallituksen toimistopäällikkö Akseli Ollila kertoi Helsingin Sanomissa vuonna 1983, että kansanopistojen koulutus aloitettiin lehtitaloista tulleiden toivomusten perusteella; lehdet halusivat muuallakin kuin Tampereella opiskelleita toimittajia. Ollilan mukaan kansanopistojen johtokunnissa istui paljon maakuntalehtien päätoimittajia, ja lehtitalot suhtautuivat suopeasti kansanopistojen valmentamiin opiskelijoihin. Selvityksen mukaan 40 prosenttia Laajasalon kristillisen kansanopiston tiedotuslinjan käyneistä sijoittui suoraan työelämään.[188]

1980-luvun alussa julkaistiin useita ehdotuksia Tampereen ohittavaksi uudeksi koulutusmalliksi. Sanomalehtien liitto esitti viiden kuukauden koulutusta, joka voitaisiin tarvittaessa pidentää kymmeneen kuukauteen. Valittavilla tulisi olla jotakin korkeakouluopintoja takanaan, mutta tutkinto ei ollut välttämätön.[189]

Jyväskylässä ilmestyvällä Keskisuomalaisella ja sen päätoimittajalla Erkki Laatikaisella oli näkyvä rooli uusien koulutusmuotojen ja -väylien ideoinnissa ja poliittisen tuen hankkimisessa niille. Lehden pääkirjoituksessa Suomeen perustettava kolmas toimittajakoulu (6.6.1980) perustellaan selkeästi uuden koulutusväylän tarve.

Pääkirjoitus kertoo Tampereen yliopiston journalistisen opetuksen hiljalleen lipuneen aatteellisesti yksipuoliseksi. Hemánus ja Nordenstreng ”tuntevat pääviehtymystä sosialistisiin ja marxilaisiin teorioihin”. Toimittajatutkinnon opettajat edustavat katsantokannaltaan "suomalaista moniarvoisuutta", mutta tutkinto on joutunut ”puhdasoppisten aatteenjulistajien valloitusyrityksen kohteeksi”.

Pääkirjoituksen mukaan toimittajatutkinnon johtavaa opetusvirkaa, journalistiikan apulaisprofessuuria täytettäessä oli luisuttu juonitteluihin, joiden ilmeisenä päätarkoituksena oli estää käytännön lehtimiehen, filosofian tohtori Esko Salmisen nimitys virkaan. Salminen kuului ”länsimaisliberalistiseen koulukuntaan”.

Keskisuomalainen esitti kolmannen toimittajakoulun perustamista lehtitalojen yhteisvoimin. Valtio sitten kaiken järjen mukaan osallistuisi sen ylläpitämiseen: ”Sanomalehtitalot ovat onneksi niin vahvoja, ettei niiden ole pakko alistua Tampereen aateprofessoreiden liekanaruun, vaan ne halutessaan mainiosti pystyvät huolehtimaan journalistien koulutuksesta”.

Yksi vaihtoehto oli pääkirjoituksen mukaan se, että keskustaliberaaliset tahot – väljästi ymmärrettyinä – perustavat Korpilahdella sijaitsevan Alkio-opiston yhteyteen arvostetun, hallinnollisesti itsenäisen journalisti-instituutin:

”Kolmas toimittajakoulu hiljalleen pyhittäisi Tampereen yliopiston tiedottajakoulutuksen marxilaiseksi laboratorioksi. Siellä sikäläiset asiantuntijat vapaasti kentän soraäänten häiritsemättä tekisivät haluamiaan kokeita ja tutkimuksia.”

Jos Tampereen toimittajakoulutus voi jostakin olla ylpeä, niin ehkä siitä, että se on onnistunut levittämään journalistiikan koulutuksen laajalti ympäri Suomen. Ammattikorkeakoulut alkoivat tulla journalistiikan apajalle 1990-luvulla.

Vuonna 1986 aloittaneesta Jyväskylän yliopiston koulutuksesta ei kuitenkaan tullut ei-Tamperetta, sillä journalistiikan professorin virkaan valittu Raimo Salokangas ei pitänyt sitä järkevänä lähtökohtana. Tampereelta otettiin käyttöön niitä koulutuksen osia, joita pidettiin onnistuneina ja jotka olivat journalistiikan pienen oppiaineen voimavaroin mahdollisia.

Helsingin viestinnästä tehtiin, kuten tarkoitus oli, anti-Tampere. Kaupunkeihin kehittyi 1980-luvulla kaksi rinnakkaista opetuksen ja tutkimuksen todellisuutta, joista toista nimitettiin joskus wiiolaiseksi ja toista nordenstrengiläiseksi. Selvästi profiloituneen koulukunnan kehittäminen Helsinkiin oli organisaatioviestinnän professuurin perustamissuunnitelman tavoite alusta lähtien; oli luotava veto- ja valovoimainen koulutus, joka houkuttelisi uusia hakijoita pyrkimään ohjelmaan ja myös Tampereella jo opiskelevia vaihtamaan leiriä.[190]

Tampereella jännite asettui tiedotusopin laitoksen kahden koulutusväylän, toimittajatutkinnon ja tiedekunnan väliin. On liioiteltua mutta retorisesti toimivaa verrata tätä asetelmaa joko Suomen sisällissotaan keväällä 1918 tai kylmän sodan ns. sijaissotiin. Itä ja länsi ottivat yhteen niin Tampereen yliopiston alakuppilassa, Unescossa kuin Salt-neuvotteluissa tai Angolan sisällissodassa (1975–2002).

Kuten kylmään sotaan kuului, Helsingin ja Tampereen koulukunnat loivat omat käsitteiden ja järjestöjen maailmansa. Toinen tutki joukkotiedotusta, toinen viestintää. Oli tamperelaisten Tiedotusopillinen yhdistys ja sen tieteellinen aikakauskirja Tiedotustutkimus sekä vastinparina ”wiiolaisten” Viestintätieteen seura ja sen julkaisusarja. Tampereella kuuluttiin kansainväliseen IAMCR-järjestöön[191] (International Association for Mass Communication Research), josta Wiio kertoi myöhemmin eronneensa jo 70-luvun alussa sen alkaessa antaa ”marxilaisia julistuksia.”[192] Tampereella oli yhteydet Nordenstrengin kautta journalistien IOJ-järjestöön, joka oli Helsingissä kauhistus.

Sananvapauskysymyksissä Helsinkiä lähimpänä oli kustannusalan kansainvälinen järjestö IPI ja sen johdossa pitkään toiminut Helsingin Sanomien Simopekka Nortamo. Tampereella IPI:in suhtauduttiin epäillen, ja sananvapauskeskustelu leimattiin usein lännen poliittiseksi lyömäaseeksi.[193] Tampereella oli hyvät yhteydet toimittajien työntekijäpuolen suomalaisiin ammattiliittoihin (SSL ja RTTL), Helsingissä olivat läheisempiä työnantajajärjestöt. Puoluetasolla tamperelaisilla oli eniten yhteyksiä vasemmistopuolueisiin ja Helsingissä Osmo A. Wiion kautta oikeistoon.

1970-luku käänsi sijaissodan osapuolten voimasuhteet ympäri.  Vielä vuosikymmenen alussa maailman tilanne oli nordenstrengiläisten kannalta toivoa herättävä. Sitoutumattomien maiden ja kehitysmaiden liike nousi ja sen ääni alkoi kuulua, imperialistiset länsivallat elivät heikkouden hetkiä. Rauhanliike kasvoi, aseita riisuttiin ja sosialistiset maat alettiin hyväksyä kansojen yhteisöön muiden joukossa. Kansainvälisen tilanteen avainsanoja olivat Vietnam, liennytys ja ETYK. Kotimaassa koti, uskonto ja isänmaa olivat jäämässä taakse ja edessä odotti hyvinvointivaltio.

1980-luvun alussa tilanne oli jo aivan toinen. Neuvostoliitto soti Afganistanissa ja sen oman imperiumin luhistuminen alkoi Puolasta. Ronald Reagan nosti Yhdysvallat jälleen ”vapaan maailman” johtoon ja veti koko läntistä maailmaa kohti markkinaliberaalia politiikkaa. Kotimaassa toiset olivat päässeet eroon Kekkosesta, toiset olivat menettäneet hänet.

Puhuminen ”koulukunnista” on kuitenkin omien kokemusteni mukaan harhaanjohtavaa, sillä ainakaan nuorempien tutkijoiden ja opettajien kesken ei leirejä ollut, yhteistyö oli tiivistä ja luontevaa. Esimerkiksi vuonna 1984 järjestettiin Turussa ”laajapohjaiset” Tiedotustutkimuksen päivät neljän tieteellisen seuran yhteisvoimin. Mukana olivat Tiedotusopillinen yhdistys, Viestintätutkimuksen seura, Semiotiikan seura ja Lehdistöhistoriallinen yhdistys. Illanvieton kaljakoreja kantoivat yhteisesti kaikkien seurojen nuoret jäsenet.[194] Luullakseni kukaan ei halunnut kuulua mihinkään ”koulukuntaan”, vaan olla ihan oma itsensä.

Vakavammalta yhteenotolta ja leiriytymiseltä näytti omaan silmääni tilanne Tampereen yliopiston kahden koulutuslinjan, toimittajatutkinnon ja tiedekunnan välillä. Jännitteen aisti, vaikka tullessani töihin tiedotusopin laitokselle vuonna 1982 pahin vaihe oli juuri ohitettu. Mutta ei sitä silloin tiennyt.

Punaisten petojen luolassa

Aloitin tämän 70-luvun tiedotusoppia ja toimittajakoulutusta käsittelevän juttusarjan tekstillä, jossa oli mukana myös joitakin omia muistojani: Tampere, tiedotusoppi ja vuosi 1977. Ajattelin sen myös lopettaa hieman henkilökohtaisempaan pohdintaan siitä, millainen oma kehitykseni oli ja millaista vasemmistolaisuutta tai marxismia tiedotusoppi mielestäni silloin edusti.

Alaluvun otsikko Punaisten petojen luolassa on muunnelma Kaarlo Hartikaisen vuonna 1929 ilmestyneen kirjan Punaisten petojen luolissa: työmiehen ja hänen vaimonsa omakohtaisia kokemuksia Neuvosto-Venäjältä ja sen vankiloista otsikosta. Hartikainenkin jäi juuri ja juuri henkiin kertomaan tarinansa.

Kerron tässä jaksossa, oliko Esko Salminen mielestäni oikeassa väittäessään kirjassaan Viestinnällä vallankumoukseen, että Tampereella valmistauduttiin kumoukseen marxismi-leninismin ja Neuvostoliiton johdolla. Kummanko näkemys toimittajakoulutuksesta oli parempi, lyhyen vai pitkän tutkinnon kannattajien? Ja kun tiedotusoppia höykytettiin suomalaisessa sanomalehdistössä, olivatko sanan ruoskan heiluttajat oikeassa vai vastaajat Kaarle Nordenstreng ja Pertti Hemánus?

Aloitetaan kuitenkin 1970-luvusta. Vuosikymmenen muistamista kuvaa Ville Pernaan ajasta kertovalle kirjalleen antama nimi Pimeä vuosikymmen. Ajan voi kuitenkin avata myös toisesta suunnasta, esimerkiksi amerikkalaisten kulttuurivaikutteiden ja Hurriganes-yhtyeen näkökulmasta, kuten Petri Laukka on tehnyt väitöskirjassaan Kekkoslovakian kuninkaat.[195] Meille 70-luvun nuorille vuosikymmen oli maailman avautumisen aikaa. Henki liihotti ihmettelemään tapahtumia Afrikassa, Aasiassa ja Amerikassa ja ruumiskin pääsi Eurooppaan saakka Interrail-reissuilla.

Olen pari vuotta sitten ja tämän sarjan ensimmäisessä osassa kuvannut vuosia 1976 ja 1977: Lahti-1976-30102022.pdf ja Tampere, tiedotusoppi ja vuosi 1977. Ainakin minulle vuosikymmen oli toivorikasta aikaa. Moni asia oli Suomessa kurjasti, mutta ei tullut mieleenkään, että maailma voisi mennä taaksepäin. Se meni koko ajan kohti parempaa ja laajempaa demokratiaa, koulutusta, terveyttä, elintasoa, tasa-arvoa ja kulttuuria. Ehkä myös kohti rauhaa, kehitysmaiden vaurastumista – ja parempaa journalismia.[196]

Sitten tiedotusopin höykyttäjiin ja puolustajiin: Hyväksyn kritiikin siitä, että tiedotusopin tiedekunnan puolen opetus oli 70-luvulla liian yksipuolisesti vasemmistolaisuuden värittämää. Kyse ei ollut aivopesusta, mutta äänien kirjo etenkin tenttikirjallisuudessa olisi voinut ja saanut olla monipuolisempi. Jos valitsi sivuaineikseen yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan muita oppiaineita ja eli samanhenkisessä opiskelijayhteisössä, kuva yhteiskunnasta ja yhteiskuntatutkimuksesta saattoi jäädä kapeaksi. Se saattoi sitten näkyä toimittajan työssä käytettyjen lähteiden ja näkökulmien yksipuolisuutena. Raino Vehmas ei ollut aivan väärässä todetessaan Suomen Lehdistön arvostelussa Pertti Hemánuksen ja Tapio Variksen kirjasta Joukkotiedotus eilen ja tänään (Gaudeamus 1977), että sen suurin ongelma oli Marxin luurangon kalina.[197]

Mitään käytännön journalismin taitojen halveksuntaa en huomannut. Käytännön opetusta oli tiedekunnassa jonkin verran vähemmän kuin toimittajatutkinnossa, mutta valtaosa meistä opiskelijoista tähtäsi journalistin ammattiin ja opiskeli tarmokkaasti. Vielä innokkaampi journalismin ystävä oli käytännön lehtityön opettajista parhaiten mieleeni jäänyt Ilkka Kahma.

Opetus ei mielestäni ollut lainkaan teoreettista, päinvastoin. Tylsää ja vanhentunutta faktaa kyllä piisasi, mutta oikeaa teoriaa olisi saanut olla paljon enemmän. ”Teoria” lienee ollut vain sopivan kielteisen tunnereaktion aikaan saava sana, jota kriitikot viskelivät sopiviin väleihin.

Hemánus ja Nordenstreng olivat oikeassa siinä, että neuvostoliittolaisilla ja itäsaksalaisilla kirjoilla ei ollut mainittavaa roolia opinnoissa ja että he rohkaisivat kaikkia keskusteluun. Kumpikin professori väitteli – jos omat muistoni pitävät paikkansa – terävästi mutta arvostavasti, vaikka eri mieltä olisi oltukin. Sen sijaan ajan ilmapiiri ja muiden opiskelijoiden luoma yhdenmukaisuuden paine varmasti saivat aikaan sen, että suun avaaminen ja vaikkapa porvarillisen mielipiteen esittäminen oli kynnyksen takana.

Professorit eivät ehkä olleet ihan rehellisiä sanoessaan, ettei laitoksen toiminnassa ollut kyse missään nimessä politiikasta, vaan puhtaasta ja objektiivisesta tieteestä ja tulevaisuuteen valmistautumisesta. Politiikkaa varmasti oli mukana, vaikka mitään salaliittoja ei olisi ollut olemassa. Hemánus esimerkiksi puolusti muutaman kerran julkisuudessa tiedotusopin laitoksella tehtyä marxilaista tutkimusta, joka oli tuloksiltaan sopivaa, mutta kiistattoman yksisilmäistä.[198]

Kaarle Nordenstreng väitti, kuten opimme edellä, ettei hän koskaan ollut valtion valvonnan ja sananvapauden rajoitusten kannalla. Vaikutelmani on, että kyllä hän oli – tai ainakin hyvin lähellä sitä – samalla tavoin kuin ulkopolitiikan oppi-isänsä Urho Kekkonen. Siis ei avoimesti ja aktiivisesti sensuuria ja valvontaa vaatien, vaan niitä harjoittavaan politiikan kehykseen sopeutuen ja sitä tukien. Perustelutkin saattoivat olla samat kummallakin: rauha, maan etu ja välttämättömyys.

Myös Hemánus liikkui ritisevän ohuella neuvostojäällä esimerkiksi väittäessään, että läntisten joukkotiedotusvälineiden kirjoittelu ns. toisinajattelevista ”heijastaa jännityksen lievenemistä vastaan taistelevien suppeiden piirien näkemyksiä”. Hän myös syytti länsimediaa kaksinaismoralismista, sillä omassa maassa toimivat vakoilijat tuomitaan, mutta samaan syyllistyneitä ”toisinajattelijoita” ihaillaan.[199] Eikä Hemánuksen resepti Neuvostoliittoa käsittelevän journalismin parantamiseksi – syvemmälle menevä kerronta ”siitä tieteellisestä ja filosofisesta perustasta, johon neuvostoyhteiskunta rakentuu”, eli marxismileninismistä – saa enää aikaan volttihyppyjä taaksepäin.[200]

Totesin aiemmin, että kustannusalan huoli ja kritiikki tiedotusopin toimittajakoulutusta kohtaan ei ollut perusteetonta tai harhaista. Laitoksen toiminta oli osittain poliittista ja antoi tukea sellaisille sananvapauden tulkinnoille ja käytännöille, joiden kritiikki on perusteltua. Ja jos potkaisee kapitalistia kankkuun voimiensa takaa, ei siitä kiitosta kannata odottaa.

Myös kovien ja epäreilujen otteiden käyttö lienee osittain totta, vaikka kyse oli myös laitokseen lyödystä leimasta ja vaikka laitoksen sisällä kumpikin osapuoli osasi karskit temput. Esimerkiksi Esko Salmisen opetusnäytteen hylkäämistä piti tyylittömänä myös osa tiedekunnan ihmisistä.[201] Tiedotusoppi yritti myös selvästi estää tai hidastaa journalistikoulutuksen leviämistä muihin suomalaisiin oppilaitoksiin. Kansanopistoja karsastettiin niiden koulutustason vuoksi, ja myös ammattikorkeakoulujen alan koulutusta vieroksuttiin myöhemmin. Jyväskylän koulutusväylän avaamista tiedotusoppi tuki sen jälkeen, kun myös Tampereelle saatiin lupaus lisäresursseista.[202]

Toisaalta tiedotusopin niskaansa saama kritiikkivyöry porvarillisessa ja sitoutumattomassa lehdistössä oli liioittelevaa ja poliittisesti tarkoituksenmukaista. Se oli myös hyvin karkeaa ja kohdistui henkilöihin häikäilemättömästi. Luultavasti kaikkein pahasuisimmat uskoivat tekevänsä tärkeän ja viime hetkellä tapahtuvan palveluksen isänmaalle ja demokratialle valitessaan kaikkein tylyimmät ilmaukset. Ehkä isänmaallisuuden osoittamiseen olisi löytynyt muitakin keinoja.

Millaista marxilaisuutta tiedotusopin laitos edusti? Tunnen tutkimusperinteen huonosti, mutta teen muutaman uskaliaan arvauksen. Palautin asioita mieleen lukemalla kursorisesti läpi kolme silloista kurssikirjaa, Nordenstrengin Tiedotusopin (1975/1978), Minkkisen, Nordenstrengin, Randin ja Starckin Joukkotiedotuksen (1975/1979) sekä Littusen ja Sinkon toimittaman tiedotustutkimuksen antologian Yhteiskunnallinen tieto ja tiedotustutkimus (1975).[203]

Selkeimmin marxilainen on Tiedotusoppi, jossa nojataan ns. dialektisen materialismin tieto-oppiin selvitettäessä ihmisen tajunnan ja todellisuuden suhdetta sekä ns. historialliseen materialismiin yhteiskuntien kehityksen lainalaisuuksia kuvattaessa. Kirja lienee melko lähellä marxilaisuuden neuvostoliittolaista ja poliittista siipeä, jonka ajatukset kiteytettiin vuonna 1960 suomeksi ilmestyneessä kirjassa Marxismin-leninismin perusteet.[204] Perustan ja ideologisen päällysrakenteen erottelu on kirjan kantavia teemoja. Se sisältää kuitenkin myös läntisiä marxilaisuuden tulkintoja ja yleisiä vasemmistolaisia teemoja.

Joukkotiedotus jakaa saman maailmankuvan, mutta enemmän yleisvasemmistolaisena kuin marxilaisena versiona. Tavallisia vasemmistolaisia teemoja olivat tuohon aikaan porvarillisen hegemonian ja ideologisen manipulaation, kuten mainonnan ja massaviihteen, kritiikki sekä sosialistisen maiden oman joukkoviestinnän mallin ja kansainvälistä viestintää koskevien käsitysten myönteinen esittely.

Marxilaisuuden näkökulmasta kiinnostavin kirjoista on tiedotustutkimuksen suomalainen antologia Yhteiskunnallinen tieto ja tiedotustutkimus. Siinä nimittäin näkyy suomalaisen marxilaisen tutkimuksen kehittyminen ja suuntautuminen kohti läntisiä marxismin variantteja muun muassa valtiomonopolistisen kapitalismin käsitteen kautta. Kyse oli yrityksestä ymmärtää sitä erityistä kapitalismin tilannetta, jossa valtion ja suuryritysten yhteistyö tiivistyi valtion yrittäessä voittaa kapitalismin kehityslakiensa mukaan aiheuttamia ongelmia.[205]

Tiedotusopin marxilaisuus oli näissä kolmessa kirjassa hieman lähempänä neuvostomarxismin ruosteista traktoria kuin akateemisen läntisen marxilaisuuden puleerattuja salonkivaunuja. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti 1970-luvun lopulla. Tiedotusopin tutkijat ja opettajat omaksuivat ja välittivät luennoillaan useita läntisen marxilaisuuden tulokulmia ja laajensivat alaa esimerkiksi semiotiikan ja tieteenfilosofian kysymyksiin. Suomalaista joukkoviestinnän järjestelmää yritettiin analysoida sen erityisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa, ei vain yleisten lainalaisuuksien esimerkkinä. Frankfurt oli kaikista mainio kaupunki, ja marxilaisuutta parempi käsite kuvaamaan tätä vaihetta on ehkä kriittisen joukkoviestintätutkimuksen aika.

Kun kirjoitin, että opetus oli yksipuolista, olisi tietysti hyvä sanoa, mitä vaihtoehtoja oli tarjolla. Tiedotusoppi oli silloin vankasti yhteiskuntatieteellinen tutkimusala, ja jos pysytään sillä alueella, valinnanvaraa ei kovin paljon ollut. Marxilaisvaikutteinen rakennesosiologia oli ajan suomalaista valtavirtaa, ja myös yhteiskuntatieteellisen joukkoviestinnän tutkimuksen kiinnostavimmat ulkomaiset avaukset olivat joko marxilaisia tai ainakin vasemmistolaisia. Kielen- ja kulttuurintutkimuksen tarjoamat uudet mahdollisuudet odottivat vielä pienen matkan päässä. Ehkä meille opiskelijoille olisi voinut tarjota luettavaksi samoja yleisajatuksia toistavien oppikirjojen ja opetusmonisteiden sijasta enemmän kokonaisia, konkreettisia ja mielellään kummallisia tutkimuksia sekä historiallisen materialismin jäykän kaavan sijasta näkökenttää avartavaa kulttuuri- ja sosiaalihistoriaa.

Luin Kaarle Nordenstrengin Tiedotusoppi-kirjan edellisen kerran syksyllä 1977, joten siitä ei ole puolta vuosisataakaan. Kehitykseni on ollut hidasta, sillä en ymmärtänyt kirjaa kovin hyvin vieläkään. Saatoin lukea kappaleita ja virkkeitä kolmeen neljään kertaan saamatta selvää, mitä tarkasti ottaen tarkoitettiin. Teen seuraavan yrityksen, kun täytän 120 vuotta.

Kirjoissa oli toki muutakin kuin marxilaisuutta, ja osa marxilaisista lähestymistavoista oli toimivia. Mutta en ole yllättynyt siitä, että ukko sai huutia jo muutaman vuoden kuluttua ja tilalle tuli uusia ideoita.

Tullessani opiskelemaan Tampereelle vuonna 1977 marxilaisuuden tarjoama näkökulma taloudellisen ja poliittisen järjestelmän keskinäisestä riippuvuudesta ja vuorovaikutuksesta tuntui suurelta ajatukselta. Mutta Marxin omien tekstien ymmärtäminen oli hyvin vaikeaa, eikä teoria minua kovin sytyttänyt. Tykkäsin puuhastella konkreettisen historian ja empiiristen aineistojen parissa. Max Weber kirjoitti samoista teemoista kuin Marx, mutta minulle paljon helpommin avautuvalla tavalla. Akateeminen marxilaisuus oli 70-luvun lopulla kehittynyt koulukunniksi ja sisäänpäin kääntyneiksi keskusteluiksi, joiden taidokkuuden näki ulkoapäin, mutta joihin oli vaikea päästä sisälle.

Minua ei myöskään napannut mikään poliittinen tai muu ryhmätoiminta. Opin sosiologiasta, että ihminen on läpikotaisin sosiaalinen otus, mutta en viihtynyt itse ihmisten seurassa. Olin sosiaalinen vain teoreettisesti. Marxismi-leninismi vaikutti hieman barbaariselta opilliselta järjestelmältä, koska se halusi olla ismi suurella I-kirjaimella ja täydellinen looginen kokonaisuus, joka otti nimensä mestareilta. Yhtymäkohdat kristinuskon kanssa olivat liian ilmeisiä, ja olin ensitöikseni 18 vuotta täytettyäni eronnut kirkosta.

Ajan henki ja ympäristö vei minuakin vasemmalle, mutta jouduin omaksumaan vasemmistolaisuuden kevytversiona ilman politiikkaan osallistumista, sosialismia ja Marxia. Se oli lähinnä asenne ja ihanne kriittisyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta. Luulen, että moni muu tunsi Tampereella samoin, vaikka olisi lähtenytkin mukaan puoluepoliittiseen toimintaan. Melko harva, niin kuvittelen nyt, nieli marxismi-leninismin kerrostalon kokoisen filosofisen, opillisen ja poliittisen järjestelmän karvoineen päivineen. Sitä kuitenkin siedettiin, koska suunta oli oikea, vauhti kova ja joukko vei mukanaan.

Neuvostoliitossa oli minunkin mielestäni jotakin kiehtovaa ja jännittävää. Kannatin jääkiekossa punakonetta ja Ladojen ostamista Tampereen kaupungin virka-autoiksi. Vastuusta en kuitenkaan Lada-vitseillä pääse. Näkemykseni Neuvostoliitosta oli yksinkertaisesti väärä.

Entä mitä ajattelen Esko Salmisen väitteestä?

Aikaa eläneenä minun on mahdotonta tunnistaa itseäni osaksi Salmisen kirjansa viimeisessä virkkeessä kuvamaa projektia: ”Suomi yritettiin siirtää punaisen radikalismin voimin sosialistiseen järjestelmään, keinoja kaihtamatta ja Neuvostoliiton tuella – tilanteen niin salliessa vaikka väkivalloin”.

Nuo rivit voisivat olla kirjansa hyvästä narratiivista – viestinnällä vallankumoukseen – innostuneen kirjoittajan loppunousu ja pieni ylilyönti, johon hän ei itsekään täysin uskonut. Mutta Salmisen kohdalla ei näin ollut. Hän varmasti tarkoitti jokaista sanaa kirjaimellisesti ja uskoi jokaisen niistä.

Olen aina ollut tiedotusopin laitoksella hörhö hiippari, sillä en ole pitänyt kumpaakaan koulutuslinjaa, toimittajatutkintoa ja tiedekuntapuolen pitkää tutkintoa, onnistuneena. Olen kannattanut, välillä hiljaa itsekseni ja välillä myös julkisesti, journalistien koulutusmallia, jossa opiskellaan melko vähän tiedotusoppia ja hyvin paljon ja hyvin vapaasti kaikkea muuta.[206] Sellaista esitti muun muassa Osmo A. Wiion puoluetoveri opetusministeri Jaakko Itälä Sanoman toimittajakoulun päätösjuhlassa joulukuussa 1978. Järjestelmä ei perustuisi kiinteään laitokseen, vaan vapaaseen opiskeluun. Opiskelija saisi oikeuden lukea muiden laitosten oppiaineita ja voisi myös erikoistua niiden avulla. Keskitetysti järjestettäisiin vain suppea ammatillinen opetus ja toimitusharjoittelu.[207]

Tampereella tämä malli toimi pitkään niin, että journalismin käytännön koulutukseen hyväksyttiin melkoinen joukko sivuaineopiskelijoita, joilla oli jokin muu pääaine kuin tiedotusoppi. Yliopistojen tulosohjaus teki tämän vähitellen mahdottomaksi, sillä rahaa saa hengissä pitävän määrän vain tutkinnoista. Toinen järjestely oli valita suoraan journalistiikan maisteriopintoihin opiskelijoita, jotka olivat suorittaneet alemman korkeakoulututkinnon jossakin muualla. Tämäkin malli toimi, ja se tuotti myös tulospisteitä.

On kaikkein kamalin vaihtoehto koota suuri joukko nuoria vuosikausiksi yhteen opiskelemaan samoja asioita. Kuten 70-luku osoitti – ja muut aikakaudet ovat vahvistaneet asian – journalistiikan opiskelijat sosiaalistavat toisensa salamannopeasti ja tehokkaasti samoihin ajatuksiin. Eikä yliopisto ole erityisen hyvä ympäristö käytännön taitojen opiskeluun. Sen paras ominaisuus on laaja-alaisuus, yleisyys, jossa opiskelija voi koota itselleen – täysin omalla vastuulla – mahdollisimman yksilöllisen aineyhdistelmän.

Kun journalismin alan opetus räjähti Suomessa 1980- ja 90-lukujen aikana, Tampereen tiedotusoppi jatkoi ammattiin johtavan toimittajan peruskoulutuksen antamista. En tiedä, oliko se paras ratkaisu, sillä toinenkin tie oli mahdollinen: koulutuksen painopisteen nostaminen maisteriopintoihin ja erikoistuneeseen koulutukseen. Siihen oli osaamista, mutta rahoituksen saaminen olisi ollut vaikeaa. Korkeakoulujen rahoitusmalli palkitsee siitä, mitä on tehty ennenkin ja mitä voi mitata. Ei siitä, että edettäisiin johonkin uuteen.

En ole koskaan osannut suhtautua koulutukseen vastuullisesti ja miettiä, mitä kaikkien toimittajaksi opiskelevien tulisi osata.  Mutta olen ihminen, jonka jokainen nimikirjoitus on erilainen. Jos löytyy kaksi samanlaista, toinen niistä on väärennös.

Päätös

Journalismin Suomi -blogin juttusarja tiedotusopin 70-luvusta päättyy tähän.

Olen saanut sekä myönteistä että kielteistä palautetta. Yksi viesti oli sen verran rankka, että olin keskeyttää työn jo ennen sarjan ensimmäisen osan ilmestymistä joulukuussa 2024. Neuvostoliitto ja taistolaiset ovat aiheita, jotka nostattavat korkeita tunteita.

Sarjan jokaisen jakson alkuun lisättiin kappale, jossa yritin perustella näkökulmani ja sen, miksi myös sen kertominen on tarpeellista. Tampereen tiedotusopissa tehtiin 1970-luvulla asioita, joita voi edelleen arvostaa. Nekin on kerrottava, sillä ei sitä muuten tiedä, mitä tapahtui todella.

* * *

Monet ihmiset ovat auttaneet työssä, lämmin kiitos kaikille! Haastattelemani Pertti Peltonen, Esa Sirkkunen ja Risto Suikkanen kertoivat avoimesti henkilökohtaisia kokemuksiaan ja muistojaan, vaikka osa niistä saattoi olla kipeitäkin. He myös kommentoivat joitakin sarjan osia. (Pertti Peltonen kuoli 4.4.2025 pian tämän tekstin ilmestymisen jälkeen, joten en tiedä, tavoittivatko kiitokseni häntä enää. Mutta sen hän tiesi varmasti, että olin kiitollinen ystävyydestämme.)

Kaikkia neljää käsikirjoitusta kommentoivat iskurilukijat Pentti Raittila, Esa Reunanen ja Janne Seppänen, osaa neljä myös Heikki Hellman ja Kaarle Nordenstreng. Omat tietonsa jakoivat ja apunsa antoivat Juha Elomäki, Saara Kallio, Tuomas Näveri, Leena Paldán, Hanna Reinikainen, Ida Roivainen, Eija Savolainen, Katriina Wilska ja Olli Ylönen. Erityisen suuri kiitos Anne Leppäjärvelle, joka hankki tietoja EJTA:n hallituksen jäseniltä Euroopan eri maiden tilanteesta 1970-luvulla ja Kaarle Nordenstrengille, joka teki samoin kääntymällä pohjoismaisten kollegojensa puoleen.

Sarjan juttujen kirjoittamisessa ei ole käytetty tekoälyä. Sille on varattu vielä tärkeämpi tehtävä. Copilot on nimittäin lukenut tämänkin jutun puolestanne ja esittänyt siitä vääristeleviä ja puusilmäisiä kommentteja. Te voitte käyttää aikanne johonkin hyödyllisempään. Viimeisenä loppuviitteenä löytyvät Ari Heinosen ohjeistaman Copilotin kokoomuslaiset ja vasemmistolaiset kommentit tekstiin.[208]

Tampereella 24.3.2025

Tekijä

---------------------

VIITTEET

[1] Heidi Kurvinen lainaa väitöskirjassaan Esko Salmisen Viestinnällä vallankumoukseen -teosta ja kirjoittaa: ”Toimittajakoulutuksen historian kirjoittaneenEsko Salmisen mukaan nimenomaan yliopiston vasemmistolainen maine saattoi vaikeuttaa toimittajaopiskelijoiden työpaikan saantia.” Kurvinen, Heidi. En mä oo mies enkä nainen. Mä oon toimittaja – Sukupuoli ja suomalainen toimittajakunta 60- ja 70-luvuilla. Acta Universitatis Ouluensis, B 113, Oulun Yliopisto, Oulu 2013, s. 136 "En mä oo mies, enkä nainen. Mä oon toimittaja" : Sukupuoli ja suomalainen toimittajakunta 1960- ja 1970-luvulla.

Ville Pernaa käyttää Viestinnällä vallankumoukseen -kirjaa varauksetta lähteenä tiedotusopin laitoksen tapahtumista 1970-luvulla ja 80-luvun alussa. Kts. Pernaa, Ville. Pimeä vuosikymmen. Suomi 1968–1981. Siltala, Helsinki 2021, s. 232 ja 238–239.

Alina Kuusisto käyttää Salmista väitöskirjansa lähteenä, mutta varovaisemmin: Salminen oli itse tapahtumien polttopisteessä, Kuusisto kirjoittaa, joten hänen tulkintoihinsa ”tajuntavallankumouksesta on syytä suhtautua varauksella”. Kuusisto, Alina. Korkeakoulun punainen aave. Keskustelu Joensuun korkeakoulun politisoitumisesta 1970-luvun sanomalehtikirjoittelussa ja muistelupuheessa. Publications of the University of Eastern Finland, Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 150, Itä-Suomen yliopisto, Joensuu 2017, s. 30 content.

Salmisen kirjan myötäsukaisia arvioita oli mm. MTV:n sivuilla Tutkija: Toimittajista koulutettiin sosialisteja 1970-luvulla - MTVuutiset.fi, Kalevassa Journalismin perinnön romukoppavuodet | Kaleva ja Turun Sanomissa (STT:n juttu) Toimittajakoulutus tähtäsi sosialismiin siirtymiseen - Uutiset - Turun Sanomat. Heikki Hellmanin arvostelu kirjasta Helsingin Sanomissa oli kriittisempi Ne stallarit ja viesti nnän vaaran vuodet Esko Salminen uskoo, että toimittajakoulutus tähtäsi 1970-luvulla vallankumoukseen | HS.fi, samoin Kalevan pääkirjoitus Punainen yliopisto | Kaleva.

[2] Salminen, Esko. Viestinnällä vallankumoukseen. ”Demokraattisen toimittajakoulutuksen” aika 1960-luvulta 1980-luvulle. Edita, Helsinki 2004, s. 325.

[3] Emt. s. 317.

[4] Emt. s. 318.

[5] Emt. s. 319.

[6] Emt. s. 321.

[7] Emt. s. 321–322.

[8] Emt. s. 324–325.

[9] Emt. s. 297–303. Tämä yksi ei-tamperelainen oli Salmisen mukaan Kaarle Nordenstrengin puoliso Ullamaija Kivikuru.

[10] Ks. esim. Verkostosta | Viestintätieteiden yliopistoverkosto ja Pertti Hurmeen yhteenveto verkoston toiminnasta 2004 viesverk04.

[11] Nordenstreng, Kaarle & Uusitupa, Timo. Valtakunnalliset uudistushankkeet ja eri tahojen koulutuskäsitysten kehittyminen 1970-luvulla. Teoksessa Nordenstreng, Kaarle (toim.). 60 vuotta toimittajakoulutusta. Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitoksen julkaisuja sarja C 7/1985, s. 52–53.

[12] Vesikansa, Jarkko. Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Otava, Helsinki 2004, s. 275–276.

[13] Kts. esim. Kaarninen, Mervi. Murros ja mielikuva – Tampereen yliopisto 1960–2000. Vastapaino, Tampere 2000, s. 198–201 ja Hyvärinen, Matti. Viimeiset taistot. Vastapaino, Tampere 1994, s. 26–31.

[14] Roos, J. P. Kun Suomi putosi puusta: Suomi 1970-luvulla Kun Suomi putosi puusta - 70 luku.

[15] Sami Borg, Ajaako yleisödemokratia etuamme? Tilastokeskus 23.2.2015 Ajaako yleisödemokratia etuamme? | Tieto&trendit.

[16] Hemánus, Pertti. Väärä vakaumus. Atena, Jyväskylä 2002.

[17] Esko Salmisen mainitun kirjan ohella tällainen on mm. Jari Leskisen teos Kohti sosialismia! Pirkkalan peruskoulun marxilainen kokeilu 1973–75. Siltala, Helsinki 2016.

[18] Nordenstreng & Uusitupa 1985, s. 51–65.

[19] Kts. esim. Wuokko, Maiju. Markkinatalouden etujoukot. Elinkeinoelämän valtuuskunta, Teollisuuden keskusliitto ja liike-elämän poliittinen toiminta 1970–1980-lukujen Suomessa. Unigrafia, Helsinki 2016, s. 66–117 MARKKINATALOUDEN ETUJOUKOT.

[20] Wuokko 2016, s. 113.

[21] Uusliberalismin käsitettä on käytetty haukkumanimenä monenlaiselle epämieluisana pidetylle oikeistolaiselle politiikalle, mistä sen analyyttinen arvo on kärsinyt.

[22] Kärrylä, Ilkka, Strang, Johan & Wuokko, Maiju. Fragments of libertarianism and neoliberal ascendancy: ideological features and limitations of the liberal breakthrough in Finland. Journal of Political Ideologies 3/2023,  s. 395 Fragments of libertarianism and neoliberal ascendancy: ideological features and limitations of the l. EVA:a ennen 1980-lukua käsittelevä jakso on sivuilla 395–396.

[23] Wuokko 2016, s. 114.

[24] Vuonna 1979 ilmestyi Wallraffin Bild-projektin toinen osa Zeugen der Anklage: Die Bild-beschreibung wird fortgesetzt.

[25] Kuvaus perustuu Freie Universitätin journalismin ja viestintätutkimuksen instituutin verkkosivuilla olevaan historiaesittelyyn. Tietoja ei ole tarkastettu muista lähteistä ja käännösvirheitä voi olla: Das Institut für Publizistik und die 68er • Institut für Publizistik- und Kommunikationswissenschaft • Fachbereich Politik und Sozialwissenschaften; Harry Pross und das Berliner Modell • Institut für Publizistik- und Kommunikationswissenschaft • Fachbereich Politik und Sozialwissenschaften; Forschung und Politik • Institut für Publizistik- und Kommunikationswissenschaft • Fachbereich Politik und Sozialwissenschaften.

[26] Heinrich Böllin vuonna 1974 ilmestyneestä romaanista Katharina Blumin menetetty maine ilmestyi vuonna 1975 elokuva, jonka ohjasivat Margarethe von Trotta ja Volker Schlöndorff. Tarinan keskiössä on sensaatiolehdistön ajojahdin kohteeksi joutuvan ihmisen ahdinko.

[27] EJTA:n hallituksen puheenjohtaja Anne Leppäjärvi välitti ystävällisesti tiedustelun järjestön hallituksen jäsenille. Vastaajia oli viisi, joten kattavaa kuvaa koko mantereen tilanteesta tulokset eivät tarjoa. (Nico Drok ei kuulu tällä hetkellä EJTA:n hallitukseen, mutta on kuulunut aiemmin.) Kaarle Nordenstreng oli ystävällisesti yhteydessä asiasta mahdollisesti tietäviin pohjoismaisiin kollegoihinsa. Näin saatiin lisätietoja Norjan, Ruotsin ja Tanskan tilanteesta.

[28] Kts. esim. Frost, Chris. Journalism education development in the UK and its move to the academy. Journalism Education, 1/2022 https://journalism-education.org/wp-content/uploads/2022/10/journalism-education-UK1.pdf.

[29] Suominen, Tapani. Ehkä teloitamme jonkun. Opiskelijaradikalismi ja vallankumousfiktio 1960- ja 1970-lukujen Suomessa, Norjassa ja Länsi-Saksassa. Tammen Hanki ja Jää -sarja, Helsinki 1997.

[30] Wuokko 2016, s. 113. Kts. myös Patomäki, Heikki. Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. WSOY, Helsinki 2007, s. 23–24 Uusliberalismi_Suomessa.pdf ja Miika Kabata. Liberalismista uusliberalismiin. Kulttuurivihkot 2/2008, s. 28–29 kv0208.pdf.

[31] Maiju Wuokko (2016) käsittelee EVA:n yhteistyökumppaneita ja suhdetta uusliberalismiin sivulla 114. Kts. myös Korhonen, Aapo. Elinkeinoelämän valtuuskunnan markkinatalouden säilyttämiseen keskittyvä ideologia vuosina 1975–1981, maisterintutkielma, valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto 2022 Elinkeinoelämän valtuuskunnan markkinatalouden säilyttämiseen keskittyvä ideologia vuosina 1975–1981; Luostari, Riku. Elinkeinoelämän valtuuskunnan järjestöpuhe uusliberaalina diskurssina 1980–1995, maisterintutkielma, valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto 2022 Elinkeinoelämän valtuuskunnan järjestöpuhe uusliberaalina diskurssina 1980-1995 s.12–13, 21 ja 23 ja Okkonen, Ville Elinkeinoelämän yhteiskunnallinen aktivismi politiikan muutoksen taustavoimana 1970-luvulta 1980-luvulle. Historiallinen aikakauskirja 3/2013, s. 293–306 140026-Artikkelin teksti-310019-1-10-20231110 (4).pdf.

[32] Korhonen, Olli. Integraatiomyönteisten etujärjestöjen linjat ja toiminta ennen Suomen EU-jäsenyyttä. Turun yliopiston julkaisuja sarja C, osa 441, Turku 2017, s. 62 Olli Korhonen – Integraatiomyönteisten etujärjestöjen linjat ja toiminta ennen suomen EU-jäsenyyttä.

[33] Kts. esim. Vesikansa 2004, s. 296–230. Veikko Puskala irtautui Sdp:stä ja ryhtyi itsenäiseksi tiedustelualan yrittäjäksi vuonna 1959.

[34] Wuokko 2016, s. 102.

[35] Okkonen, Ville. Peruskoulua vastaan – yksityisoppikoulut ja yhteiskuntajärjestys 1966–1975. Turun yliopiston julkaisuja sarja C, osa 444, Turku 2017 VILLE OKKONEN: Peruskoulua vastaan – yksityisoppikoulut ja yhteiskuntajärjestys 1966–1975; Suutarinen, Sakari. Vapaan koulutuksen tukisäätiö – koulukasvatuksen, opettajankoulutuksen ja tutkimuksen näkymätön vaikuttaja 1973–1991. Kasvatus & Aika 2/2008 Vapaan koulutuksen tukisäätiö – koulukasvatuksen, opettajankoulutuksen ja tutkimuksen näkymätön vaikuttaja 1973–1991 - pdf ja Turpeinen, Pekka. Uhkakuvista uuteen kouluun. Vapaan koulutuksen tukisäätiö ja koulutuspolitiikka 1970–1990-luvuilla. Maisterintutkielma, historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto 2022 Saatavuustiedot: Uhkakuvista uuteen kouluun : Vapaan koulutuksen tukisäätiö ja koulutuspolitiikka 1970 - 1990-luvuilla :: JYX.

[36] Wuokko 2016, s. 75; Savtschenko, Ritva. Kompuroiden korporatismissa – Eheytyneen SAK:n ristipaineet suomalaisessa korporatismissa 1968–1978. Helsingin yliopisto, Unigrafia, Helsinki 2015, s. 94–98 http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-93-6402-2 ja Koroma, Johannes. Suomalaisten hyvinvointia rakentamassa. Teollisuuden Keskusliiton historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2015, s.13–30.

[37] Wuokko 2016, s. 90.

[38] Vesikansa 2004, s. 276–277. Alkuperäislähde: Laatunen, Timo. Yhteiskuntajärjestelmä vaarassa. Kirjoitus Johannes Koroman 60-vuotisjuhlakirjassa ”Sanan voimalla”. Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitto 2003, s. 51–52.

[39] Wuokko 2016, s. 124.

[40] Wuokko 2016, s. 36.

[41] Simopekka Nortamon kolmiosainen sarja Informaatiosodan punikit ja lahtarit ilmestyi Helsingin Sanomissa 4.2., 6.2. ja 8.2. 1976.

[42] Järjestöjä oli paljon muitakin kuin tässä tekstissä käsitellyt, mm. Vapauden Akateeminen Liitto, Moraalinen uudelleenvarustautuminen, Kansallinen Tiedotuspalvelu ja Työturvallisuusliitto.

[43] Majander, Mikko. Ruotsin malliin. Pohjoismaat suomalaisessa politiikan argumentaatiossa. Magma 2/2019 119.pdf. Kts. myös Kettunen, Pauli S. Konsensuksen rakentajat. Elinkeinoelämän valtuuskunnan suhde Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen 1975–1979. Poliittisen historian maisterintutkielma, Helsingin yliopisto 2023, s. 22 Konsensuksen rakentajat.

[44] Simopekka Nortamo, Kaksi sietämätöntä kirjaa, Helsingin Sanomat 20.10.1996 Sivu 58 | 20.10.1996 | Helsingin Sanomat.

[45] Mainio, Aleksi. Erkon kylmä sota. Helsingin Sanomat Moskovan varjossa. Siltala, Helsinki 2018, s. 316–318.

[46] Korhonen O. 2017, s. 71.

[47] Leskinen 2016, s. 11–19.

[48] Ohjelmassa haastatellaan Arjanteen lisäksi Pentti Holappaa ja Hannu Tarmiota. Se on tehty tilanteessa, jossa talouselämän järjestäytyminen vasemmiston vastaiseen työhön oli juuri alkanut. Tarmio kuvasi tilannetta sanomalla, että talouselämä pelkää yhteiskunnan irtisanovan heidät ja reagoi siksi. Eikö meitä enää tarvita ja hyväksytä? Informaatiosota – Elävä arkisto – yle.fi.

[49] Vesikansa 2004, s. 292.

[50] Koroma 2015, s. 20–21.

[51] Kts. esim. Kai Hirvasnoro, Kansan Uutisten Viikkolehti 5.11.2004 Työnantajien miljoonat eivät murtaneet SKDL:oa – KU. 

[52] Myötäjuoksijan yksinpuhelu. Jäähyväisluento Tampereen yliopistossa 27.5.2009 0be77754-nordenstreng_jaahyvaisluento27_5_09.pdf.

[53] Kts. esim. Hyvärinen 1994; Kuusisto 2017; Kontula, Anna Taistolaisuus puberteettikapinasta takinkääntöön. Historiallinen aikakauskirja 2/2004 139111-Artikkelin teksti-309106-1-10-20231110 (2).pdf ja Vilkuna, Kustaa H. J. Kapina kampuksella. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 113, Jyväskylän yliopisto 2013 :: JYX.

[54] Tervo, Jouni. Toimittajaliitto, taistolaisten käsikassara. Teoksessa Bäckman, Johan (toim.) Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia. WSOY, Helsinki, 2001, s. 265. Kts. myös Valkonen, Martti. Sananvapaus kauppatavarana. Suomalainen matkaopas Finnish Guidebooks Oy, Helsinki 2003. Toimittajaliittoa on käsitelty myös muutamissa journalistisissa jutuissa ja ohjelmissa, kuten 14.2.2000 esitetyssä Jouni Tervon toimittamassa Ylen MOT-ohjelmassa Mustan laatikon salaisuus – miten Neuvostoliitto vaikutti toimittajiin Mustan laatikon salaisuus - miten Neuvostoliitto vaikutti toimittajiin | Elävä arkisto | Yle.

[55] Taloudellisesta tiedotustoimistosta tuli ensin Talous ja nuoret TAT, minkä jälkeen se yhdistyi Nuori yrittäjyys ry:n kanssa, ja lopputuloksena oli Nuorten yrittäjyys ja talous NYT.

[56] Blom, Anders. Taloudelliset eturyhmät politiikan sisäpiirissä. Tutkimus liike-elämän poliittisesta vaikuttamisesta kolmikantaisessa Suomessa 1968–2011. Turun yliopiston julkaisuja sarja C osa 454, Turku 2018, s. 104 Anders Blom: TALOUDELLISET ETURYHMÄT POLITIIKAN SISÄPIIRISSÄ.

[57] Emt. s. 109–110.

[58] Emt. s. 109–110.

[59] Hanna Reinikainen. Kovaa käytäntöä teollisuustiedottajille. Muistio vuodelta 2011. Muistio on TAT-ryhmän verkkosivulla julkaistu lyhyt historiikki Teollisuuden viestintäseminaareista. Lähteenä käytettiin TAT:n vielä tuolloin järjestämätöntä arkistoa. Kopio saatavana blogin sähköpostiosoitteen journalisminsuomi@googlegroups.com kautta.

[60] Tervahauta, Tuomas. Sosialisointia vastaan Taloudellisen tiedotustoimiston yhteiskunnallinen vaikuttaminen 1947–1958. Historian maisterintutkielma, Helsingin yliopisto 2024 Sosialisointia vastaan.

[61] Koroma 2015, s. 24–25.

[62] Savtschenko 2015, s. 103.

[63] Okkonen 2013, s. 296.

[64] Emt. s. 299.

[65] Emt. s. 299–300. Hetemäki oli vuonna 1975 Suomen Pankin johtokunnan jäsen.

[66] Vares, Vesa & Siltala, Sakari. Sanan ja kuvan vuosisata. Suomen Kuvalehti 1916–2016. Otava, Helsinki 2016, s. 282–284. Vielä suunnitteluvaiheessa palkinnon nimi oli Paasikivi-palkinto.

[67] Okkonen 2013, s. 299–300.

[68] Mainio 2018, s. 319.

[69] Mainio 2018, s. 320.

[70] Okkonen 2013, 303; Okkonen 2017, 304–310.

[71] Okkonen 2013, s. 303.

[72] Vesikansa 2004, s.276–278.

[73] Okkonen 2013, s. 296.

[74] Immonen, Kari. Suomen Akatemia suomalaisessa tiedepolitiikassa 1970-luvulla. Otava, Helsinki 1995, s. 237.

[75] Ilmonen, Kaj & Partanen, Juha: Mainonta ja yhteiskunta. Tasa-arvon ja demokratian tutkimus TANDEM, Tutkimusraportti 5, Helsinki, 1975.

[76] Immonen 1995, s. 200.

[77] Esimerkki tutkimuksen harharetkistä: Arvioita Tandemin osatutkimuksesta Mainonta ja yhteiskunta. Korkeakoulu- ja tiedepoliittinen tutkimussäätiö, Helsinki 1976.

[78] Immonen 1995, s. 221.

[79] Yliö julkaistiin sivulla 2, uutisetusivun vinkki sivulla 3 ja sisäsivun jutut sivulla 14 Sivu 14 | 04.11.1976 | Helsingin Sanomat. Rautkalliota pidettiin kampanjan pääsuunnittelijana, joten HS:n valinta nostaa hänet pääkirjoitussivun yliön kirjoittajaksi oli kannanotto. Immosen (1995, s. 244–245) mukaan Simopekka Nortamo oli ”ainakin jossain määrin yhteydessä KTTS:ään TANDEM-operaatioiden suunnittelussa”.

[80] Immonen 1995, s. 222–223.

[81] Emt. s. 231.

[82] Emt. s. 205.

[83] Emt. s. 205–210.

[84] Immonen 1995, s. 237–238.

[85] Okkonen 2017, s. 267–283.

[86] Leskinen 2016, s. 17. Kts. myös Okkonen 2017, 269–270.

[87] Sitoutumattomien sanomalehtien linjasta ks. esim. Hemánus, Pertti. Mitä joukkotiedotus sisältää? Teoksessa Littunen, Yrjö & Sinkko, Risto (toim.). Yhteiskunnallinen tieto ja tiedotustutkimus. Weilin+ Göös, Helsinki, 1975, s. 105–112.

[88] Tuomas Lohi, Kaleva 8.9.2004 Journalismin perinnön romukoppavuodet | Kaleva.

[89] Vesikansa 2004.

[90] Nordenstreng, Kaarle & Kivikuru, Ullamaija. Akateeminen ajankuva 1950-luvun jälkeen. Millaisessa ympäristössä Pertti Hemánus ja Osmo A. Wiio vaikuttivat? Media & viestintä 3-4/2013, s. 90 Akateeminen ajankuva 1950-luvun jälkeen<br>Millaisessa ympäristössä Pertti Hemánus ja Osmo A. Wiio vaikuttivat? - pdf ja Nordenstreng, Kaarle. Silloin ennen. Teoksessa Osmo A. Wiio kuusi vuosikymmentä. Viestinnän valtateillä. Juhlakirja professori Osmo A. Wiion 60-vuotispäivänä 4.2.1988. Toim. Ullamaija Kivikuru, Ritva Levo-Henriksson, Helena Mäkinen, Terhi Rantanen, Sinikka Sassi, Pertti Tiihonen ja Leif Åberg. Yliopistopaino, Helsinki 1988c99b882e-osmo_a_wiion_juhlakirjassa.pdf.

[91] Leskinen, Jari. Tulevaisuuden turvaksi. Sotavahinkoyhdistyksen ja irtaimiston sotavahinkoyhdistyksen sotavahinkovakuutustoiminta 1939. Sotavahinkoyhdistyksen säätiö ja Sotavahinkosäätiö 1954–2004. Sotavahinkosäätiö 2004, s. 224.

[92] Leskinen (emt.) kuvaa yksityiskohtaisesti professuurin perustamisen vaiheet luvussa Vakuutusmiehet viestintäsodassa sivuilla 314–358.

[93] Koroma 2015, s. 24.

[94] Vesikansa 2004, s. 209–210.

[95] Emt. s. 215–216.

[96] Emt. s. 249.

[97] Emt. s. 294.

[98] Käsitteet ovat osittain päällekkäisiä. Uusvasemmistona pidetään usein 1960-luvun jälkipuoliskolla syntynyttä aatteellisesti väljää vasemmistolaista liikettä tai aaltoa, jonka kärjessä olivat työväenluokan sijasta opiskelijat ja älymystö. Vasemmistososialidemokratian edustajat nousivat Suomessa samasta ryhmästä ja osin myös samastuivat siihen.

[99] Vesikansa 2004, s. 279–280. Maininta Hetemäestä viittaa Päiviö Hetemäkeen, joka toimi tuolloin STK:n toimitusjohtajana.

[100] Emt. s. 280–281.

[101] Koroma 2015, s. 18–19.

[102] Emt. s. 16–17.

[103] Vesikansa 2004, s. 279.

[104] Koroma 2015, s. 23 ja Liikenneministeri toivoo: Radiolaki keväällä eduskunnan käsittelyyn Sivu 12 | 08.02.1973 | Helsingin Sanomat.

[105] Lahjoituksen arvo olisi vuoden 2024 rahaksi muutettuna noin 720 000 euroa.

[106] Ks. esim. Tietovihkot 1/1979.

[107] Kts. esim. Viestintäprofessuuri lykkääntyy taas. Sivu 14 | 14.04.1978 | Helsingin Sanomat (hs.fi), pikku-uutinen Wiion professuurin täyttämisen ongelmista ja opiskelijoiden kritiikistä.

[108] Tiedottajat ry:n puheenjohtajana vuonna 1979 toiminut Esa Sirkkunen muistaa, että ainejärjestöjen yhteistyö oli tietojen vaihtoa ja pari tapaamista.

[109] Kiista viestinnän opetuksesta, Sanomalehtimies 3/1979 ja Opiskelijat ryöpyttävät tiedostusopin opetusta Sivu 9 | 06.03.1979 | Helsingin Sanomat.

[110] Osmo A. Wiio kirjoittaa opettajan oikeusturvasta, Uusi Suomi 1.7.1979.

[111] Helsingin yliopiston Akateeminen sosialistiseura, ASS, oli SOL:n suurin jäsenjärjestö.

[112] Kannunvalajat on Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestö.

[113] Ks. esim. Kaija Kellman, Wiion viestintää, Kommentti  4/79.

[114] Vasemmistolainen Tiepo perustettiin samaan aikaan 1970-luvun alussa kuin oikeistolainen Korkeakoulu- ja tiedepoliittinen tutkimussäätiö KTTS. Sen tavoite oli samalla tavoin tiedepoliittinen vaikuttaminen, mutta mahdollisuudet siihen julkisuuden kautta vähäisemmät kuin KTTS:llä, joka etsi ja politisoi korkeakoulumaailman aiheita ja nosti ne esille mediakontaktiensa avulla.

[115] Osmo A. Wiio: Toimittajakoulutusta ei kannata keskittää Sivu 11 | 29.03.1979 | Helsingin Sanomat (hs.fi); Viestintäprofessuuri lykkääntyi taas Sivu 14 | 14.04.1978 | Helsingin Sanomat; Viestintäprofessori Helsinkiin miljoonan lahjoituksella Sivu 9 | 07.06.1977 | Helsingin Sanomat ja Professori Osmo A. Wiio toimittajakoulutuksesta: Keskittäminen ei edistä moniarvoista yhteiskuntaa. Sanomalehtimies 8/1979.

[116] Sivu 11 | 29.03.1979 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[117] Professori Osmo A. Wiio toimittajakoulutuksesta: Keskittäminen ei edistä moniarvoista yhteiskuntaa.  Sanomalehtimies 8/1979.

[118] Wuokko 2016, s. 302.

[119] Vesikansa 2004, s. 296.

[120] Emt. 301.

[121] Vesikansa 2004, 284.

[122] Wuokko 2016, s. 113.

[123] Blom 2018. Kyse voi tietenkin olla myös siitä, että en löytänyt kaikkia lähteitä.

[124] Tervahauta 2024.

[125] Kurvinen, Heidi. Toimittajakoulutus ja sukupuoli 1960–80-lukujen Suomessa. Kasvatus & aika 1/2014, s. 83–97 Toimittajakoulutus ja sukupuoli 1960–1980-lukujen Suomessa - pdf.

[126] Kurvinen 2013, s. 127–130.

[127] Emt. s. 132–133.

[128] Kurvinen 2014, s. 84.

[129] Valmistuneiden gradujen perusteella ei voi tehdä täysin luotettavaa arviota opiskelijoiden sukupuolijakaumasta, sillä valmistumisprosenteissa voi olla eroja sukupuolten välillä. Miehet siirtyivät todennäköisesti naisia useammin työelämään kesken opintojen. Laskin gradujen ja sivulaudaturtutkielman tekijöiden sukupuolen käyttäen hyväksi liitettä 4 (liitteen sivut 5–25) Kaarle Nordenstrengin toimittamassa raportissa 60 vuotta toimittajakoulutusta. Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitoksen julkaisuja sarja C 7/1985. Tutkielmia on vähemmän kuin tekijöitä, koska tuolloin olivat tavallisia useamman tekijän ”kimppagradut”.

[130] Kurvinen 2013, s. 65.

[131] Nordenstreng (toim.) 1985, liite 5.

[132] Hirvonen, Salama. Harjoitusmestarina ja lehtorin viran hoitajana 1950-luvulla. Teoksessa Nordenstreng (toim.) 1985, s. 91–97.

[133] Kurvinen 2013, s. 66.

[134] Naistoimittajista ja koulutuksesta kts. myös Reeta Hännisen väitöskirja Kevyt ja pirteä kynä? Naisten ensimmäinen aalto Helsingin Sanomien toimituksessa sotien välisenä aikana. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta XLIV, 2019, s. 47–59 KEVYT JA PIRTEÄ KYNÄ? Naisten ensimmäinen aalto Helsingin Sanomien toimituksessa sotien välisenä aikana.

[135] Kts. esim. Irma Holopaisen yliö Tarvitaanko kaapelitelevisiota Sivu 2 | 14.06.1979 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[136] Frost 2022.

[137] https://jsn.fi/journalistin-ohjeet/journalistin-ohjeet-kautta-aikain/

[138] Iltalehden julkaiseminen alkoi vuonna 1980.

[139] Keskisuomalainen 10.6.1980.

[140] Raatikainen lupasi: Ohjelmia ei supisteta. Sivu 15 | 18.02.1972 | Helsingin Sanomat (hs.fi). Raino Vehmas kuvasi tiedotusopin tiedekuntapuolen kehitystä lähtönsä jälkeen (Uusi Suomi 6.4.1979, Haluan laulaa lehteni lauluja): ” – Nyt on kehitys mennyt turhan tieteilyn alueelle. Tieteellisyys on ylimitoitettu, ja se merkitsee voimien tuhlausta. Onko meillä tarvetta sadoille informaatiotieteilijöille? kysyy Vehmas.”

[141] Kts. esim. USA:n osuus kuvaruuduissa supistumassa. Suomalainen tutkimus maailman tv-ohjelmistoista Sivu 28 | 10.12.1972 | Helsingin Sanomat.

[142] Kts. esim. Kansainvälisen viestinnän tutkimus jatkuu Tampereella Sivu 8 | 17.07.1975 | Helsingin Sanomat ja Tampere tutkii kansainvälisiä viestivirtoja, Kansan Uutiset 17.7.1975.

[143] Sanomalehtimies-lehden 15/1975 pääkirjoitus Paremmat yhteydet tutkijoihin kiittää laajapohjaista tutkimuksellista uurastusta, jonka ansiostaTampereen yliopistolle on uskottu myös kansainvälisesti koordinoituja tutkimuksia. Käytännön ihmisiä ja toimitustyöntekijöitä ilahduttaa se, lehti sanoo, että alan tutkijat ja teorianmuodostajat ovat päässeet pitkälle. Tutkimuksen ja käytännön välille on kuitenkin avautunut leveä ja syvä kuilu eikä tieto välity. Syitä tähän on molemmin puolin; tiedotusvälineet ovat olleet tutkimuskielteisiä ja kustantajatahon Suomen Lehdistö on jopa kehottanut välttämään Tampereen yliopiston tutkimuksia niiden ”puolueellisuuden” vuoksi. Sanomalehtimies vaatii osoittamaan näin raskaan väitteen todeksi tieteellisesti.

[144] Haluan laulaa lehteni lauluja, Uusi Suomi 6.4.1979 ja Raino Vehmas 50 vuotta tänään. Yliopiston kanssa keskusteltava , Helsingin Sanomat 6.4.1979.

[145] Television traffic: a one-way street? A survey and analysis of the international flow of television programme material - UNESCO Digital Library.

[146] Kts. esim. Minkkinen, Sirkka, Nordenstreng, Kaarle, Rand, Max & Starck, Margaretha. Joukkotiedotus. Tammi, Helsinki. Toinen uudistettu painos 1979 (ensimmäinen painos 1975), s. 97–100.

[147] Esim. Aamulehti 28.7.1976 Jouko Tyyrin kolumni Kunnian kukkuloilla.Tyyrin mukaan tiedotusoppineittemme päättely on niin alkeellista, ettei sitä uskoisi mahdolliseksi missään kriittisessä keskustelussa. Yksi tilasto muka todistaa, että itä onkin avoin ja länsi suljettu: ”Onko suomalainen yhteiskunta avoimempi kuin ruotsalainen? Uutisten vaihtosuhde on meille hyvin epäedullinen.”

[148] Suomen Lehdistö 6–7/1975 julkaisi joukon pääkirjoituksia aiheesta otsikolla ja ingressilläSanomalehdet toimittajakoulutuksen järjestelyistä. Toukokuussa käytiin vilkasta keskustelua toimittajakoulutuksen tulevista järjestelyistä. Seuraavassa sanomalehtien kommentteja. Ammattikasvatushallituksen pääjohtajakysymyksen nosti esille mm. Eeva Rissanen pääkirjoituksessa Toimittajakoulutus Etelä-Suomen Sanomissa 16.3.1975.

[149] Nordenstreng lehtimiesjärjestön johtoon Sivu 3 | 24.09.1976 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[150] Kts. esim. Sanomalehtien liitto: Unesco-julkilausuma ei sovi suomalaiseen sanavapauteen Sivu 8 | 15.10.1978 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[151] Haataja, Lauri, Pietilä, Jyrki & Pietiläinen, Tuomo. Demokraattinen journalisti: suuri suomalainen sillanrakennus maailman mahtavimmassa toimittajajärjestössä. WSOY, Helsinki 1996, 358–371. Unescon vuoden 1978 julistuksen osalta leirit menivät Pietilän mukaan kahtia vapautta ja valtionkontrollia vaativiin; merkittävää oli, että sosialidemokraatit asettuivat edellisen kannalle. Kiivautta ja ääriajattelua oli kuitenkin myös läntisellä puolella, Pietilä kirjoittaa, eikä kehitysmaiden todellisia ongelmia ja motiiveja haluttu aina ymmärtää.

[152] Demari 17.1.1977 otsikolla Väänänen valmistelee toimittajakoulutusta työnantajien ehdoilla; Kansan Uutiset 13.1. otsikolla Väänänen esittää: Toimittajien koulutus suurpääoman valvontaan ja Sanomalehtimies 1/77 etusivulla otsikolla Takaisku?

[153] Kaarle Nordenstreng ja Heikki Hellman. Tervehdys tieteen parista. Tampereen yliopiston 1970-luvun journalistiopiskelijoiden luokkakokous Helsingissä 26.10.2013 c0e25c19-70-luvun-luokkakokous-nordenstreng-hellman-2013-10-26.pdf (tuni.fi).

[154] Tampereen yliopiston professuuririita sai osaratkaisun Sivu 14 | 02.01.1981 | Helsingin Sanomat.

[155] Kts. Kaarninen 2000, s.174–175.

[156] Sivu 20 | 09.10.1977 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[157] Jouko Tyyri, Mahtavuuden ajat, Aamulehti 14.10.1977. Kts. myös Seppo Randell, Kirjastotieteen solmut Sivu 2 | 18.10.1977 | Helsingin Sanomat (hs.fi) ja Kristiina Koivisto, Tarja Nikander & Kirsti Turunen, Nimityksen viipyminen ja koulutuksen supistaminen: Pitkällinen kirjastotieteen professorin valinta Sivu 14 | 14.08.1977 | Helsingin Sanomat.

[158] Mainio 2018, s. 285.

[159] Ohjelmatiedot käsittelivät lähinnä tiedotusopin opiskelijoiden harjoitustöiden esityksiä Yleisradion kanavilla.

[160] Kts. esim. Ilta-Sanomat Kepun sanelukuratkaisu toimittajakoulutuksesta? 12.1.1977 ja Monikansallinen viestintä on uhka kehitysmaille 31.7.1976. Aleksi Mainio (2018) käsittelee ”yleisdemokraatiksi” tiedetyn Rinteen poliittista profiilia ja itäyhteyksiä sivuilla 330–331.

[161] Jaakko Okker, Tieteellinen raportti, Helsingin Sanomat 15.8.1976 ja Raino Vehmas, Mustaa surmaa lehdistöteoriana, Aamulehti 22.6.1976. Nimimerkki Malakias (Matti Arjanne) kirjoitti Aamulehdessä 26.5.1976 otsikolla Selvät perusteet Erja ja Kalevi Nikulaisen tiedotusopin pro gradu -työstä Neuvostoliitto suomalaisissa sanomalehdissä: ”Armon vuonna 1976 Suomen tasavallassa tätä kutsutaan tieteelliseksi tutkimukseksi. Muualla käytetty nimitys on tieteen prostituutio.”

[162] Kts. myös Aaretti (Veikko Pirilä), Tutkittua tietoa, Ilkka 20.10.1977.

[163] Matti Mörttinen, Mikä kolmas toimittajakoulu? Tampereen ylioppilaslehti 2/1980. Leikkeen tiedoista ei käy ilmi, tarkoittiko Tampereen ylioppilaslehti Aviisia, vai oliko tuohon aikaan yritys luoda vasemmistolaiselle Aviisille porvarillinen vastapaino. Jutun tyyli viittaisi jälkimmäiseen.

[164] Ks. esim. Antti Blåfield, Suomen toiseksi suurimman yliopiston silmätikut. Tiedotusopin ärsyttävät apostolit Sivu 90 | 30.09.1979 | Helsingin SanomatjaProfessorit arvostelevat tieteistä tiedottamista. Tieteestä ei saa tulla sirkushuvia Sivu 25 | 25.03.1979 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[165] Esim. Kaarle Nordenstreng, Tiedonvälityskiistat, Aamulehti 3.7.1976.

[166] Jaakko Okker, Tieteellinen raportti Sivu 10 | 15.08.1976 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[167] Hemánus palasi kirjallisuutta koskevaan kysymykseen muistelmakirjassaan Väärä vakaumus (Atena, Jyväskylä 2002, s. 73): ”Tärkeimpiä velvollisuuksiamme oli seurata USA:n jättimäisiä kirjamarkkinoita, lukea ja vertailla, vertailla ja lukea ja valita kunkin vuoden sadosta tutkintoomme sopivimmat. Yksipuolista, totta kai!”

[168] Esko Lampinen, Toimittajakoulutuksen hullunmylly, Helsingin Sanomat 7.3.1976.

[169] Antti Blåfield, Suomen toiseksi suurimman yliopiston silmätikut. Tiedotusopin ärsyttävät apostolit Sivu 90 | 30.09.1979 | Helsingin Sanomat.

[170] Nordenstreng itse muistaa, että hän ei esittänyt kysymystä, vaan hänen edessään istunut opiskelija. Kysymys ei myöskään koskenut useita käsitteitä, vaan ainoastaan indoktrinaatiota.

[171] Nordenstreng, Kaarle. Tajuntateollisuus. Viestintäpolitiikan näköaloja. Weilin+Göös, Helsinki 1974.

[172] Simopekka Nortamo: Informaatiosodan punikit ja lahtarit -- II. Taisteluhautaa Pirkkalasta Tandemiin. Juttu alkaa sivulta 2 ja jatkuu sivuilla 12–13 Sivu 12 | 06.02.1976 | Helsingin Sanomat (hs.fi). Nordenstreng-kommentti on sivulla 13. Juttu päättyy tavalla, joka yhdistää Nordenstrengin mahdolliseen väkivallan käyttöön. Nordenstreng valittiin Tampereen yliopiston ”demokraattisen valtuuston” puheenjohtajaksi vuoden 1974 lopussa (Kaarninen 2000, s. 144). Täysin kielteistä ei Nordenstrengiä käsittelevä journalismi kuitenkaan ollut, sillä HS esimerkiksi julkaisi STT:n asiallisen uutisen vuonna 1983 hänen vierailustaan Intian pääministerin ja sitoutumattomien maiden liikkeen puheenjohtajan Indira Gandhin luona: Nordenstreng kävi Gandhin puheilla. Sivu 18 | 16.12.1983 | Helsingin Sanomat (hs.fi). Eikä Simopekka Nortamo suhtautunut täysin kovakorvaisesti kehitysmaiden toiveisiin parantaa kansainvälistä tiedotusjärjestelmää: Keskustelua keskustelusta Sivu 24 | 02.10.1983 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[173] Heikki Brotherus, Ymmärryksen vaivat Sivu 8 | 03.08.1973 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[174] Sivistyksellä punaiset sukat Sivu 21 | 17.11.1985 | Helsingin Sanomat. On vaikea sanoa, kohdistuiko tämän Kuiskauksia ja huutoja -palstan jutun naureskelu enemmän Klingen dandymaiseen tyyliin vai Hemánuksen tyylittömyyteen.

[175] Hemánus julkaisi vuonna 1980 yhdessä Ilkka Tervosen kanssa teoksen Objektiivinen joukkotiedotus (Otava) ja jatkoi teeman parissa myös myöhemmässä tuotannossaan.

[176] Ks. esim. Pekka Tarkka, Lehtiä lukiessa Sivu 30 | 15.03.1981 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[177] Sivu 15 | 10.02.1980 | Helsingin Sanomat (hs.fi) Okker lienee lukenut Tiedonantajaa, josta tuollaisia muotoiluja todennäköisesti silloin löysi.

[178] Lampinen, Esko. Koulutuskilpaa 1966–85 toimittajatutkinnon näkökulmasta. Teoksessa Nordenstreng (toim.) 1985, s. 115–116 ja 119.

[179] Leikkeen tiedoista ei käynyt ilmi, tarkoittiko Tampereen ylioppilaslehti Aviisia, vai oliko tuohon aikaan yritys luoda vasemmistolaiselle Aviisille porvarillinen vastapaino. Jutun tyyli viittaisi jälkimmäiseen.

[180] Kts. esim. Okkonen, Ville. Kaavailut kansakoulunopettajainkoulutuksen sisäänoton poliittisista rajauksista ja vasemmistolaisten opettajien valvonta 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Historiallinen aikakauskirja 2/2023, s. 189–199 125204-Artikkelin teksti-332457-1-10-20240401.pdf.

[181]Johtaja Jaakko Rauramo: Toimittajien peruskoulutus jätettävä valtion huoleksi Sivu 23 | 01.09.1972 | Helsingin Sanomat (hs.fi). Kun ensimmäisen toimittajakoulutuksen kehittämistä pohtineen toimikunnan, ns. Liuhalan komitean, muistio valmistui vuonna 1969, siinä todettiin, että vain puolet sanomalehtimieskunnasta oli suorittanut ylioppilastutkinnon: ”Koulutusta kaikille lehdentoimittajille” Sivu 18 | 10.12.1969 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[182] Ks. esim. Sihvola, Juha. Taistolaisuus ja vallankumouksen pelko 139102-Artikkelin teksti-309097-1-10-20231110.pdf; Jukka Rislakki, Sinipaitojen nousu uho ja tuho. Sivu 60 | 08.05.1994 | Helsingin Sanomat ja Alapuro, Risto. Taistolaisten puolustus. Teoksessa Bäckman, Johan (toim.) 2001, s. 339–343. 

[183] Leskinen 2004, 433.

[184] J. P. Roos. Kun Suomi putosi puusta: Suomi 1970-luvulla Kun Suomi putosi puusta - 70 luku.

[185] Wuokko 2016, s. 117.

[186] Himanen, Hannu. Oppituolin historiasta. Teoksessa Nordenstreng (toim.) 1985, s. 21–42.

[187] Professori Kaarle Nordenstreng: Reporadio jarrutti sosialismin tuloa Sivu 18 | 05.12.1971 | Helsingin Sanomat (hs.fi). Nordenstreng sanoi: ”Repo ei asetu historiaan sinä yhteiskunnan vihollisena, jollaiseksi porvarillinen hegemoniamme on hänet leimannut, vaan päinvastoin kaukokatseisena tuotantoelämän tukimiehenä, joka muita aikaisemmin oivalsi uudistuvan tiedon merkityksen yhteiskunnan taloudelliselle ja henkiselle kehitykselle .”

[188] Kansanopistojen ”toimittajat” heikoilla työpaikkakilpailussa. Tampereen yliopisto pelkää silti omiensa puolesta Sivu 9 | 08.05.1983 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[189] Sanomalehtiliitto suunnitteli toimittajakoulun Sivu 12 | 01.10.1981 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[190] Leskinen 2004, s. 315–358.

[191] Järjestön nimi on nykyisin International Association for Media and Mass Communication Research Home | IAMCR.

[192] Haataja, Pietilä & Pietiläinen 1996, s. 370–371. Wiioa lähempänä olivat ilmeisesti IIC (International Institute of Communications) ja ICA (International Communication Association). Kaarle Nordenstrengin muistikuvan mukaan Wiion ero IAMCR-järjestöstä tapahtui 1970-luvun alkua myöhemmin.

[193] Simopekka Nortamon mukaan lähellä IOJ:tä olivat ”sananvapausjärjestöt” Kansainvälinen Lehtimiestensuojelukomitea ja Demokraattisten Toimittajien Suojelemisen Foorumi. Keskustelua keskustelusta Sivu 24 | 02.10.1983 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[194] Tiedotustutkimuksen päivät Turussa, Tiedotustutkimus 3/1984 Tiedotustutkimuksen päivät Turussa - pdf.

[195] Laukka, Petri. Kekkoslovakian kuninkaat. Hurriganes 1970-luvun suomalaisen kulttuurin tuotteena, tekijänä ja nostalgiana. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2013.

[196] Kts. esim. Kettunen, Pauli. Kirkuvan harmaa vuosikymmen. Työväentutkimus 2008, s. 4–11 Kirkuvan-harmaa-vuosikymmen.pdf.

[197] Abstrahoidut lainalaisuudet, Suomen Lehdistö 7–8/1978.

[198] Esimerkistä käy tiedotusopin laitoksella tehty tutkimus peruskoulu-uudistusta käsittelevästä lehdistökirjoittelusta vuosina 1971–1973. Tutkimuksen mukaan kansandemokraattinen lehdistö kirjoitti aiheesta eniten, jos kirjoittelun määrä suhteutetaan lehden vuosikerran painoon. Helsingin Sanomien kritiikin mukaan oikea vertailukohta olisi toimituksellisen aineiston määrä, sillä mainoksien ja ilmoituksien määrään toimitus ei voinut vaikuttaa. Hemánus puolustautui, mutta melko vaisusti. ”Painavaa kirjoittelua” Sivu 2 | 11.06.1975 | Helsingin Sanomat (hs.fi) ja Sanomalehdet ja koulunuudistus Sivu 2 | 18.06.1975 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[199] Professori Hemánus arvostelee länsilehdistön toisinajattelevat -kampanjaa. Kaksinaismoraalia, tietämättömyyttä, Tiedonantaja 7.9.1978 . Kirjoitus perustui Hemánuksen Suomi-Neuvostoliitto-seuran lehdessä julkaisemaan artikkeliin.

[200] Hemánus yya-seminaarissa: Neuvostoliitosta vain pinnallisia tietoja Sivu 9 | 15.03.1978 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[201] Esko Salminen kertoo Viestinnällä vallankumoukseen -kirjassaan (2004, 226), että Pertti Hemánus kehotti yksityisesti häntä jatkamaan taistelua ja valittamaan näyteluennon hylkäämisestä.

[202] Hemánus sanoo kirjassaan Väärä vakaumus (s. 80) olleensa itse myötäsukainen Jyväskylän koulutuksen avaamiselle, mutta Nordenstrengin vastahankainen.

[203] Minkkinen, Sirkka, Nordenstreng, Kaarle, Rand, Max ja Starck, Margaretha. Joukkotiedotus. Toinen uudistettu painos 1979 (ensimmäinen painos 1975), Tammi, Helsinki; Nordenstreng, Kaarle. Tiedotusoppi. Johdatus yhteiskunnallisten viestintäprosessien tutkimukseen. Toinen, korjattu laitos 1978 (ensimmäinen laitos 1975), Otava, Helsinki sekä Littunen, Yrjö & Sinkko, Risto (toim.). Yhteiskunnallinen tieto ja tiedotustutkimus. 1975, Weilin+ Göös, Helsinki.

[204] Marxismin-leninismin perusteet. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1960 Marxismin-leninismin perusteet.

[205] Simopekka Nortamo puuttuu sarjansa Informaatiosodan punikit ja lahtarit toisessa osassa Taisteluhautaa Pirkkalasta Tandemiin Sivu 2 | 06.02.1976 | Helsingin Sanomat juuri tähän Littusen ja Sinkon toimittamaan antologiaan. Hän löytää sieltä esimerkkejä luokkakantaisesta tutkimuksesta, jossa työväenluokan ideologia on tieteellinen totuus: ”Aamen ja tandem”.

[206] Luostarinen, Heikki. Toimittajakoulutus ja korkeakoulupolitiikka. Teoksessa Luostarinen, Heikki (toim.) Puheenvuoroja toimittajakoulutuksesta. Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitoksen julkaisuja sarja C 14/1991, s. 21.

[207] Itälä esittää erikoistumista toimittajiksi opiskeleville Sivu 3 | 20.12.1978 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[208] Tässä on tekoälyn kokoomuslainen kommentti tekstiin:

”Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksen historia 1970-luvulla on esimerkki siitä, miten ideologiset tavoitteet voivat vaarantaa koulutuksen laadun ja moniarvoisuuden. Vasemmistolainen politisointi ja marxilais-leniniläiset opit eivät kuulu neutraaliin ja objektiiviseen toimittajakoulutukseen. On tärkeää, että toimittajat saavat monipuolisen ja käytännönläheisen koulutuksen, joka valmistaa heidät työelämän haasteisiin ilman ideologista painolastia.

Kokoomus on aina puolustanut sananvapautta ja riippumatonta journalismia. Toimittajakoulutuksen tulee keskittyä ammattitaidon kehittämiseen ja yhteiskunnan monipuoliseen ymmärtämiseen, ei yhden totuuden julistamiseen. On tärkeää, että toimittajakoulutus pysyy erossa poliittisista kiistoista ja keskittyy tarjoamaan opiskelijoille parhaat mahdolliset valmiudet toimia journalistina.”

Ja tässä vasemmistolainen kommentti:

”Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksen historia 1970-luvulla on tärkeä muistutus siitä, miten yhteiskunnalliset ja poliittiset liikkeet voivat vaikuttaa koulutukseen ja sen sisältöihin. Vasemmistolaiset professorit ja opiskelijat pyrkivät tuomaan esiin vaihtoehtoisia näkökulmia ja haastamaan vallitsevia valtarakenteita. Tämä oli osa laajempaa pyrkimystä edistää tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja yhteiskunnallista muutosta.

On tärkeää, että toimittajakoulutus tarjoaa monipuolisen ja kriittisen näkökulman yhteiskuntaan. Toimittajien tulee ymmärtää yhteiskunnan rakenteita ja kyetä analysoimaan niitä syvällisesti. Vasemmistolainen lähestymistapa korostaa yhteiskunnallista vastuuta ja pyrkimystä parantaa maailmaa. Tämä on olennainen osa toimittajan ammattia ja sen eettisiä velvoitteita.”