Ajankohtainen Kekkonen murisee porvareille

HEIKKI LUOSTARINEN – Vuosi 1973 ei ollut mukava porvarilliselle Suomelle. Yhdysvallat alkoi vetäytyä Vietnamista ja terrorismi muuttui Länsi-Euroopassa arkipäiväksi. Suomessa taistolaisliike lihoi ja ärjyi yliopistoissa ja yritti valtaan myös kouluneuvostovaaleissa. Eduskunnassa ehdotettiin rauhanlakia, jonka uskottiin kieltävän kaiken Neuvostoliiton arvostelun. Vasemmisto eteni, minne katsoikin.

Journalismin Suomi -blogi julkaisee sarjan tekstejä, jotka käsittelevät toimittajakoulutukseen liittyviä poliittisia kiistoja ja tiedotusopin opiskelua Tampereen yliopistossa 1970-luvun lopulla. Monet muistavat ajan taistolaisuuden ja neuvostoystävyyden outoina ja synkkinä vuosina. Juttusarjassa on valittu toinen näkökulma: Oliko laitoksen opettajien ja opiskelijoiden toiminnassa ja näkemyksissä asioita, jotka ovat edelleen tärkeitä ja jopa arvostettavia?

Sarjan edelliset osat:
Tampere, tiedotusoppi ja vuosi 1977

Pari vuotta aikaisemmin oli koettu metallin pitkä ja raju lakko ja kulki tieto, jonka mukaan Neuvostoliiton silloinen Suomen-suurlähettiläs olisi usuttanut Suomen kommunistista puoluetta vallankumouksen tielle. Oikeiston mielestä sosialismi eteni askel askeleelta eduskunnan päätöksillä, joilla rakennettiin ripeästi hyvinvointivaltiota. Peruskoulu-uudistus valui pohjoisesta kohti etelää, päivähoitolaki astui voimaan ja uusia terveyskeskuksia avattiin.

Ja sitten vielä: Juuri poikkeuslailla jatkokaudelle valittu presidentti Urho Kekkonen piti 21.5.1973 Tampereella puheen, jossa hän käytti sanoja ”porvarillinen hegemonia” ja ”viestintäimperialismi” ja antoi kriitikoiden mukaan suunsa kommunistien ja Neuvostoliiton propagandan käyttöön.

Mitä tästä kaikesta tulisi?

* * *

Kekkosen puheen aiheena Tampereella oli sananvapaus ja kritiikin kohteena vahvojen ja varakkaiden valta joukkoviestinnässä niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Puheen vastaanotto oikeiston sanomalehdissä oli raivokas ja pilkallinen; Uusi Suomi totesi pääkirjoituksessaan puheen olleen naiivi, epäjohdonmukainen, asiantuntematon ja alkeellista propagandaa sisältävä.[1] Vasemmistolehdistö hyväksyi Kekkosen näkökulmat ja keskustalainen lehdistö väisteli suoraa kannanottoa. Turun Päivälehti (sd) oli ihastunut puheeseen: "Se on puhe heikon ja sorretun oikeuksien puolesta, puhe ihmisyyden puolesta. Siihen palataan monta kertaa".[2]

Tuo Kekkosen toukokuun 1973 puhe oli Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksen ylpeyden aihe pitkään, sillä se pidettiin kansainvälisessä tv-tutkijoiden symposiumissa, jonka laitos järjesti yhdessä Suomen Unesco-toimikunnan kanssa. Samaan aikaan lähti liikkeelle myöhemmin todeksi osoittautunut huhu, jonka mukaan puheen kirjoittaja oli seminaarin puheenjohtaja Kaarle Nordenstreng – yhdessä Eino S. Revon kanssa. Parikymmentä vuotta myöhemmin puheesta tuli laitokselle paremminkin mainehaitta, sillä haamukirjoittajien katsottiin johtaneen jo haurastuvaa presidenttiä harhaan sanomaan asioita, jotka olivat Suomelle vahingollisia ja pelasivat puhtaasti Neuvostoliiton pussiin.[3]

Tarkoitukseni on tässä pienessä tutkielmassa osoittaa, että Kekkosta ei houkuteltu hakoteille, vaan puheen sisältö vastasi hyvin pitkälle hänen omaa ajatteluaan. Oikeistolehdistön voimakas ja yhdenmukainen hyökkäys puhetta vastaan oli osa sen hetken ideologista kamppailua. Kekkosen myötämieli oli selvästi niiden puolella, jotka pyrkivät porvarillista hegemoniaa horjuttamaan tai ainakin estämään sen vankentumisen.

Presidentti Urho Kekkonen jakaa urheilija-apurahoja Helsingissä kesäkuussa 1973. Kuvaaja Heikki Kotilainen, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Museovirasto.

Vuosi 1973 oli avainhetki aikana, jolloin suomalainen elinkeinoelämä alkoi järjestäytyä ja kerätä voimavaroja ja välineitä etenevän vasemmistoaallon tyrehdyttämiseen.[4] Tunnetuin operaatio oli Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) perustaminen vuonna 1974. Malli saatiin muualta läntisestä maailmasta, missä nuorison radikalisoituminen ja Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset nähtiin sisäiseksi uhkaksi.

Suomessa uhka oli kaksinkertainen siksi, että vieressä oli Neuvostoliitto ja kuuluvin vasemmiston äänitorvi oli sen tukeen ja ystävyyteen vannova taistolaisliike. Kommunismin etenemistä aiemmin padonnut Sdp näytti liukuvan vasemmalle ja muuttuvan epäluotettavaksi.

Alkoi vastaisku, joka ei kohdistunut niinkään Kekkoseen (jolle ei oikein mitään voinut ja josta oli paljon hyötyäkin bisneksissä), vaan siihen ajatteluun, jota puheen haamukirjoittajat edustivat. Alkoi taistelu toimittajakoulutuksen ja suomalaisen journalismin hallinnasta.

Kerron laajemmin tästä oikean laidan järjestäytymisestä, hyökkäyksestä ja toimittajakoulutukseen kohdistuneesta poliittisesta paineesta tämän 1970-lukua käsittelevän sarjan neljännessä, myöhemmin ilmestyvässä jaksossa.

Tässä artikkelissa esittelen ensin puheen sisältöä ja sen haamukirjoittajia koskevia arveluja. Taustoitan analyysia Kekkosen uutisvälitystä ja kansainvälistä viestintää koskevilla näkemyksillä. Kekkosta ja hänen kirjallista tuotantoaan on tutkittu paljon, mutta en ole onnistunut löytämään kokonaisesitystä hänen journalismia koskevasta ajattelustaan. Tarkennan sitten porvarillisen hegemonian ja viestintäimperialismin kysymyksiin ja pyrin perustelemaan, miksi pidän noita asioita edelleen ajankohtaisina ja tärkeinä.

Luen Kekkosta ns. myötäkarvaan etsien hänen puheistaan ja kirjoituksistaan kiintoisia ja muistamisen arvoisia asioita. Toinen lukutapa nostaisi esiin sen, että Kekkosen ajatuksia sananvapauden laajentamisesta voi pitää tekopyhinä, sillä hän itse toimi sen kaventajana. Eikä hän kunnioittanut faktoja kaunistellessaan Neuvostoliiton oloja ja tekoja. Kekkosen käsitys porvarillisesta hegemoniasta Suomen joukkotiedotuksessa ja läntisen viestinnän ylivallasta maailmalla oli varmaankin ylikriittinen. Suomessa journalismi oli kuitenkin kohtuullisen moniäänistä eikä itäinen sananvapauden ja uutisvälityksen malli olisi tilannetta maailmalla ainakaan parantanut.

Mutta se ei ole tämän jutun aihe.

Pyhä vai paha?

Mitä Kekkonen sitten sanoi? Puheen taustalla oli Unescon piirissä käyty keskustelu uudesta kansainvälisestä tiedotusjärjestyksestä (UKTJ), joka oli uutta kansainvälistä talousjärjestystä koskevan tematiikan siirto tiedonvälityksen ja kulttuuriteollisuuden saralle. Kumpaakin uutta järjestystä kannattivat kehitysmaat, sitoutumattomien maiden liike ja Neuvostoliiton johtama sosialistinen ”toinen maailma”. Johtavat länsimaat, etunenässä Yhdysvallat ja Britannia, vastustivat UKTJ:n määrittelemistä tavalla, joka oikeuttaisi valtiot valvomaan vapaan tiedonvälityksen toimintaa.

Ennen symposiumin alkua 19.5.1973 väitteli Tampereella Tapio Varis, jonka tutkimusta kansainvälisistä televisio-ohjelmien virroista oli osin rahoittanut Unesco.[5] Tutkimuksesta on jäänyt elämään Kekkosenkin lainaama kohta, jonka mukaan sosialistisista maista vietiin länteen vain kolmasosa siitä televisio-ohjelmien määrästä, joka liikkui lännestä itään. Oliko käsitys vapaasta ja kahlitusta maailmasta sittenkään oikea?

Kekkosen puhe oli läntisen, liberalistisen sananvapausideologian kärkevä kritiikki. Pelkkä viestinnän esteiden poistaminen ei riitä, jos ihmisillä ei ole keinoja eikä edellytyksiä vapautensa käyttämiseen. Perusoikeudet tuli määritellä myönteisellä tavalla niin, että valtiovalta turvaa käytännön mahdollisuudet oikeuksien toteuttamiseen mm. lehdistötuen ja yleisradiolaitoksen avulla.[6]

Kekkosen mukaan liberalistinen maailmankatsomus asettaa ylimmäksi arvoksi toiminnan ja yrittämisen vapauden ottamatta juuri huomioon, kenen kustannuksella menestyminen tapahtui. Vahvojen vapaus johti menestymiseen ja heikot sortuivat ns. vapaudestaan huolimatta. Eri väestöryhmien mahdollisuudessa käyttää sanavapautta vallitsi suuri eriarvoisuus.

Kekkonen korosti porvarillisen leirin voimaa sanomalehdistössä ja todisteli sanomaansa luvuilla; vasemmistolehdistön levikkiosuus oli vain yksi kymmenesosa porvarillisten lehtien levikistä ja paljon alhaisempi kuin vasemmistopuolueiden kannatus vaaleissa. Porvarillinen hegemonia oli tosiasia.

Ainoastaan puolet äänestysikäisistä suomalaisista tietää, että lait Suomessa säätää eduskunta, Kekkonen totesi. Laajoilta väestöryhmiltä puuttuvat tiedot ja edellytykset toimia demokratiassa. Kansanvalta ei toimi, jos hallitsevat tottumukset ja yleisen mielipiteen paine antavat sisällön ihmisten maailmankatsomukselle. Heidän päätöksensä äänestyskopissa olivat vain heijastuva kaiku sanomasta, jonka on pannut liikkeelle vallan ja vaikuttamisen kanavia hallussaan pitävä vähäinen etuoikeutettujen ryhmä. Valtaosa ihmisistä jää aloitteettoman sivustakatsojan asemaan, joten heikossa asemassa olevien tietoja ja osallistumisen mahdollisuuksia pitäisi lisätä.

Kun näin on, Kekkonen sanoi, ”ei itseään valinnan yhteiskunnaksi nimittävä ns. vapaan markkinatalouden järjestelmä juuri pääse osoittamaan sormella totalitaarisiksi mainittuja yhteiskuntia”. Muutamat kriitikot tulkitsivat Kekkosen asettavan kategorisesti itäisen viestintäjärjestelmän läntistä paremmaksi.

Kansalliset erot ovat myös kansainvälisiä eroja, Kekkonen totesi. Sama kaava toistui – tietovirrat olivat yksisuuntaisia ja tasapainottomia, köyhien tappioksi. Kaksi kolmannesta maailmassa harjoitettavasta viestinnästä oli tavalla tai toisella peräisin Yhdysvalloista. Informaatiovirtojen vapaus tarkoitti sitä, että viestit kulkivat lännestä itään ja etelään ja satelliittien kautta myös suoraan muiden maiden kansalaisten televisioihin ja tajuntaan. Kekkonen kannatti Unescon julistusta vapaan satelliittivälityksen kritiikistä ja yhtyi myös kehotukseen, jonka mukaan tiedotusvälineitä käytettäisiin edistämään rauhan, ystävyyden, kansainvälisen ymmärryksen ja yhteistyön päämääriä.

Sitoutumattomat ja oikeistolehdet kiinnittivät paljon huomiota siihen, että puhe ei sen paremmin sisällön kuin tyylin puolesta sopinut Kekkosen suuhun. Taustatyön tekijöitä ja haamukirjoittajia ei yleensä lehdissä mainittu nimeltä, mutta kohde osoitettiin kuitenkin tunnistettavasti. Muutama esimerkki:

Helsingin Sanomat kommentoi pääkirjoituksessaan Tiedonvälityspuhe 23.5.1973 piikikkäästi:

”Sananvapaus on laaja käsite, ja olisi kohtuutonta vaatia, että lyhyessä puheessa käsiteltäisiin sellaista aihetta tyhjentävästi. Presidentillä lienee ollut käytettävissään viestintäpoliittisten asiantuntijoiden apua. Heidän asiantuntemuksestaan puhe antaa vähemmän mairittelevan kuvan.”

Samalla sivulla julkaistiin Kari Suomalaisen piirros, jossa osoitettiin Kekkosen ylevät puheet tekopyhiksi, sillä vain muutamaa kuukautta aikaisemmin eduskunta oli valinnut poikkeuslailla hänet ilman vaaleja jatkokaudelle.[7]

Uuden Suomen pakinoitsija M.o.t. (Matti Paavonsalo) moitti presidentin ”punaisia ajatusruusuja” ja totesi 23.5.1973 otsikolla Onko sananvapautta:

"Presidentti näyttää nielleen kakistelematta nordenstrengiläis-hemanuslaiset päätelmät viestinnän asemasta tämän päivän maailmassa. Propagandistiset ilmaisut, kuten porvarillinen hegemonia, viestintäimperialismi, etuoikeutettujen ryhmä jne. kuuluvat presidentin työkaluihin. Epäily haamukirjoittajasta saa helposti konkreettisen muodon".

Uusi Suomi käsitteli samana päivänä jo aiemmin mainitussa pääkirjoituksessaan aihetta otsikolla Hiukan huvittunut presidentti. Lehti totesi, että ainakaan toistaiseksi ei ole tiedossa, oliko presidentti käyttänyt puhetta valmistellessaan asiantuntija-apua. Jos sellaista on käytetty, avustaja on osannut eläytyä presidentin henkilöön, mutta esimerkiksi sanomalehtitaloudesta hänellä ei ole harmaata aavistustakaan: "Tasavallan presidentti joka tapauksessa toisteli kaikkein kuluneimpia vasemmiston väittämiä sanomalehdistön tilasta Suomessa".

Aamulehti oli koonnut 24.5.1973 laajaan juttuun eri lehtien mielipiteitä Kekkosen puheesta otsikolla Presidentin puheen kaiut. Lehti totesi jutun ingressissä: "Pakinoitsijoista useat ovat keskittyneet arvailemaan myös puheen kirjoittajana olevaa taustahahmoa. Kauppalehti katsoo, että (Antero) Jyränki ei tule nyt kyseeseen, sillä laatu oli samaa, mutta muotoilu toinen. Vaasan nimimerkki Helapää (päätoimittaja Ilmari Laukkonen) kirjoittaa, että mieleen "hiipi oikeastaan ensimmäistä kertaa epäilys, että tämä puhe ei ole presidentin omaa käsialaa, vaan lähtöisin niistä häntä lähellä olevista piireistä, jotka haluaisivat kääntää tämän suomalaisen yhteiskunnan päälaelleen ja maalata sen yhdellä värillä."

Turun Sanomat totesi 23.5. otsikolla Kansalla olisi kanta, että presidentin puheen taustalla olevien sananvapauden profeettojen henkilöllisyyden arvaaminen ei tuota vaikeuksia,

Ja vielä Hufvudstadsbladetin pääkirjoituksessa Ei toisten kustannuksella todettiin, että jostakin syystä Kekkonen katsoi hyväksi ”seurata yksinkertaista propagandamallia, jota herrat Nordenstreng ja kumppanit nk. radikaalien informaatiotutkijoiden kanssa niin mielellään esittävät”.

Puheen haamukirjoittajia ja syntyprosessia ovat käsitelleet Lauri Haataja, Jyrki Pietilä ja Tuomo Pietiläinen kirjassa Demokraattinen journalisti (1996). Yksi sen luvuista, ”Viestintäpolitiikkaa suomalaisittain – eli Pyhä Puhe” on omistettu ao. puheelle, pääosin sen ulkopoliittiselle osalle. Luvun kirjoitti Jyrki Pietilä.[8]

Pietilä kutsuu puhetta Kekkosen ehkä ristiriitaisimmin vastaan otetuksi radikaalin kauden esiintymiseksi. Kekkosen kansliapäällikkönä toiminut Kauko Sipponen on kutsunut sitä UKK:n radikalismin viimeiseksi leiskahdukseksi. Pietilän mukaan ”[e]sitys oli kieltämättä radikaali. Siinä keskustaporvarillisen maailmankatsomuksen omaava valtionpäämies puhui vasemmistolaisin äänenpainoin ´porvarillisesta hegemoniasta´ ja ´viestintäimperialismista´”.[9] Puhe oli Pietilän mukaan haamukirjoittajien kynänjälkeä niin vahvasti ja konkreettisesti, ettei Kekkonen puhujapöntössä ollut saada siitä selvää. Puheen rytmikään ei sopinut hänen suuhunsa.[10]

Ulkoasianministeriön ammattimiehet puolestaan oudoksuivat ja päivittelivät puhetta, joka sopi huonosti maan viralliseen ulkopoliittiseen linjaan: ”Kaikenlaisia puheita sitä presidentille kirjoitellaankin”. Sosialistiset maat lainasivat puhetta YK:ssa pitkään, mikä oli Suomelle kiusallista. Pietilän lähteenä oli Suomen YK-valtuuskunnassa istunut Unto Vesa.[11]

Monien aikalaisten ja myöhemmin asiaan tarttuneitten mukaan puheella saatiin vanha ja jo avustajiensa talutusnuorassa kompuroiva Kekkonen sanomaan asioita, jotka vastasivat ehkä Eino S. Revon, Kaarle Nordenstrengin, taistolaisten ja Neuvostoliiton intressejä, mutta eivät Suomen. Puhe puuttuu Kekkosen ulkopoliittisten kirjoitusten kokoelmasta, ja Jyrki Pietilä selvitti edellä mainitussa Demokraattinen journalisti -kirjassa, oliko syynä sen ulkopoliittinen harhaoppisuus. Siitä ei löytynyt merkkejä, mutta elämään jäi epäilys, että kyseessä oli – nykyisin termein – onnistunut informaatio-operaatio. Puhetta levittivät aktiivisesti ympäri maailman tiedotusopin laitos ja koko (muu) sosialistinen maailma.

Kestoradikaali Kekkonen

Jotkut Kekkos-tutkijat puhuvat presidentin radikaalista kaudesta, joka alkoi 1960-luvun lopulla ja päättyi vuosina 1972–1973.[12] Alku ajoittuu Vanhan valtaukseen ja ylioppilasradikalismin nousuun, jolloin Kekkonen antoi tukensa yliopistojen demokratisoimiselle ja professorivallan päättämiselle. Hän katsoi radikaalin nuorison – ylilyönneistään huolimatta – tuovan Suomeen tarpeellisen henkisen ja poliittisen muutoksen. Ennakkoluulottomassa nuorisossa oli ”maailman toivo”.[13] Kekkonen Liimataisen pseudonyymin takana kannatti lämpimästi yliopistojen valtuuston valitsemista yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden turvin, siis mies ja ääni -periaatetta.[14]

Kekkos-maallikon on kuitenkin vaikea havaita jyrkkää muutosta vuoden 1973 kohdalla. Esimerkiksi Kekkosen puhe Sdp:n vaalitilaisuudessa 8.1.1978 pitää sisällään hyvin samanlaisia elementtejä kuin puheet kymmenen vuotta aikaisemmin. Sdp-puheen sisältö oli varsin radikaali silloin ja vielä radikaalimpi nyt: Uusi kansainvälinen taloudellinen järjestys oli saatava aikaan ”radikaalein” toimin; kehitysmaiden asemaa ja niiden saamaa kakun siivua oli kasvatettava tuntuvasti; tuotantoelämässä tarvittiin kasvua, mutta ei ympäristön ja luonnonvarojen kustannuksella; taloudellista demokratiaa oli laajennettava ja tuotannon suunnittelu oli kytkettävä demokraattiseen päätöksentekoon; työaikaa oli lyhennettävä ja saatettava täystyöllisyys voimaan; terveydenhoidon kehittämistä, koulutuksen laajentamista, perheiden tukemista ja asuntotuotannon lisäämistä tuli jatkaa. Kekkonen katsoi koko länsimaisen tuotantotavan joutuneen kriisiin ja puolusti vahvasti julkisten palvelujen avainasemaa hyvinvoinnin lisäämisessä ja työllisyyden ylläpidossa.[15]

Kekkosen sanoma johtui varmasti osin kuulijakunnasta, Sdp:n jäsenistä ja kannattajista. Tapa oli, että ennen Kekkosen esiintymisiä hänen esikuntansa oli yhteydessä tilaisuuden järjestäjään ja pyysi näiltä taustatietoja sen kertaisesta aiheesta. Puheessa saattoi siis näkyä Sdp:n tekemä pohjatyö, mutta se ei poikennut Kekkosen ajattelun valtalinjasta. (Tätä puheiden syntyyn liittyvää taustaa vasten Revon ja Nordenstrengin haamun osaa voi pitää myös normaalina rutiinina.)

Aika oli tietysti erilainen, mutta ei Kekkonen ollut mikään perusporvari, vaan erityisesti vapaata kapitalismia ja suunnitelmataloutta koskevissa näkemyksissään varsin vasemmalla.

Kekkosen puheenvuorot lehdistön ja muun joukkoviestinnän tehtävistä ja vastuista säilyivät nekin havaintojeni mukaan varsin samanlaisina 60-luvulta 70-luvun jälkipuoliskolle saakka. Olen käyttänyt lähteenä Kansalliskirjaston ylläpitämän Doria-julkaisuarkiston Urho Kekkosen julkaistua tuotantoa käsittelevää kokoelmaa[16] ja yrittänyt rekonstruoida, jäsentää ja tiivistää Kekkosen uutismediaa koskevat käsitykset.

Esitykseni koskee ennen muuta Kekkosen presidenttikautta 1960-ja 70-luvuilla. Näihin näkemyksiin hän päätyi hyvin monipuolisen kokemuksen ja lukeneisuuden pohjalta. Hän oli journalismin tekijä, kohde, kriitikko, käyttäjä ja myös hyväksikäyttäjä.

Kekkosen puheita ja kirjoituksia väitöskirjassaan analysoineen Timo J. Tuikan mukaan Kekkonen ei luonnollisesti ehtinyt kirjoittaa kaikkea itse, mutta hän oli aktiivinen hänelle kirjoitettujen tekstien muokkaaja ja uudelleen kirjoittaja. Siksi Tuikka otti väitöstyössään lähtökohdaksi, että Kekkonen oli hänelle kirjoitettujen puheiden ja myös nimimerkkikirjoitusten takana.[17]

Kekkosen sananvapautta ja journalismia koskevia käsityksiä muovasivat sisällissota, Lapuan liikkeen vallankaappausyritys, toinen maailmansota ja kylmän sodan kuumin vaihe. On ymmärrettävää, että hän mielsi sananvapauden tärkeäksi arvoksi, mutta ei itseisarvoksi. Sen yläpuolella oli aina kansallinen tai kansainvälinen etu, esimerkiksi rauha, liennytys ja Suomen itsenäisyys. Medialla oli velvollisuuksia, jotka menivät sen vapauden yli.

Kekkosella oli varsin raadollisia kokemuksia lehdistön vallankäytöstä, ja poliittisen lehdistön kauden kasvattina hän ymmärsi kotimaisen uutismedian ennen muuta juuri vaikuttamisen välineeksi ja keskustelupaikaksi ja vasta toissijaisesti tiedonlähteeksi.

Ulkomaisen median osalta järjestys oli päinvastainen. Kekkonen näyttää olleen koko uransa ajan kiinnostunut juuri ulkomaanuutisista, niiden luotettavuudesta ja myös alan tutkimuksesta. Hän arvioi ulkomaista mediaa ensisijaisesti tiedonlähteenä. Tämä oli ymmärrettävää presidenttikaudella, sillä hän johti maan ulkopolitiikkaa ja pyrki muodostamaan kokonaiskuvan diplomaattisten lähteiden, medialähteiden ja omien verkostojensa avulla. Toisaalta hän alkoi presidenttinä myös julkisissa puheenvuorissaan arvostella ulkomaisen median puuttumista Suomen idänpolitiikkaan, maan puolueettomuuden vähättelyä ja haukkumasanaksi luokittelemansa suomettuminen-termin käyttöä.

Kekkosen lehdistökäsityksiä muokkasi todennäköisesti hänen brändinsä kansallisesti ja kansainvälisesti. Hän oli kotimassa YYA Teräsmies ja kansainvälisesti SALT- ja ETYK-ajan Suuri Sovittelija. Kekkonen vaikuttaa olleen hyvin bränditietoinen ja osasi muun muassa muokata itsestään lehtikuvissa välittyvää visuaalista vaikutelmaa.

Neuvostoliiton-politiikassa puhe lehdistön vastuusta oli toistuvaa, ja harhateille lähteneet päätoimittajat saivat varautua ns. myllykirjeisiin – niistä lisää myöhemmin. Tämä näyte on lokakuulta 1974:

”Yya-sopimuksen 25-vuotisjuhlien jälkeen annetussa suomalais-neuvostoliittolaisessa julkilausumassa korostettiin painokkaasti joukkotiedotusvälineiden merkitystä kansojemme ystävyyden ja luottamuksen vaalimisessa. Samalla kun vetoan suomalaisiin tiedottajiin asiallisen ja rakentavan informaation puolesta, kiinnittäisin huomiota myös toiseen kohtaan samassa julkilausumassa. Siinä osapuolet ilmoittavat "kannustavansa kaikkea sellaista, mikä saattaa myötävaikuttaa Suomen ja SNTL:n kansojen molemminpuoliseen henkiseen rikastuttamiseen ja niiden elämän ja kulttuurin keskinäisen tuntemuksen lisäämiseen sekä lujittamaan yhteisymmärrystä ja keskinäistä luottamusta". Tässäkin suhteessa on vielä paljon tehtävissä.”[18]

Jäykällä ja liturgisella YYA-kielellä kirjoitetut puheet saattoivat olla 1970-luvulla henkilökohtaisempia kuin päälle päin näyttäisi, sillä Kekkonen oli sitonut oman poliittisen menestyksensä ja historiallisen merkityksensä (jota hän ei pitänyt aivan vähäisenä) juuri suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden edistämiseen. Niihin kohdistuneet sohaisut tai ”neulanpistot”[19] eivät siis osuneet vain hänen poliittiseen linjaansa, vaan häneen itseensä.

Kansainvälisesti Kekkonen etsi itselleen ja Suomen puolueettomuuspolitiikalle tilaa sotilaallisten blokkien välissä ja roolia niiden välittäjänä ensin aseriisunnan ja sitten Euroopan turvallisuuskonferenssin tiimoilta. Kekkosen brändi oli myös Suomen brändi, ja koko ulkoasiainhallinto palveli sen levittämistä. Puheidenkirjoittajat saivat muutamankin kerran toistaa sanan ”rauha”, eikä siinä tyylissä sananvapaudella elämöity.

Sosialististen ja kehitysmaiden journalisteja edustaneelle kansainväliselle järjestölle IOJ:lle valittiin Helsingissä vuonna 1976 uudeksi puheenjohtajaksi Kaarle Nordenstreng. Kekkonen lähetti kokoukselle tervehdyksen, jossa hän sanoi näin:

”Kansainvälisen Journalistiliiton kahdeksannen kongressin perustunnuksena on ´rauhan ja kansojen välisen yhteistoiminnan puolesta´. Uskon, että kokouksenne voi antaa arvokkaan panoksen ponnisteluihin jatkuvan liennytyksen ja kansojen paremman keskinäisen ymmärtämyksen puolesta. Laajan osanottajapohjansa ansiosta IOJ voi myös uskoakseni arvovaltaisella tavalla edistää pyrkimyksiä kohti uutta, entistä oikeudenmukaisempaa taloudellista maailmanjärjestystä. Tähän liittyy olennaisesti kansainvälinen tiedonvälitys, josta huomionarvoisia kannanottoja on esittänyt mm. hiljattain Colombossa pidetty sitoutumattomien maiden huippukokous.”[20]

Unescossa käytiin pitkä ja repivä kiista uuden kansainvälisen tiedotusjärjestyksen julistuksesta free flow -periaatetta kannattaneiden länsimaiden sekä joukkoviestinnän vastuuta painottaneiden idän ja kehitysmaiden leirin välillä. Kuten Tampereen-puheesta kävi ilmi, Kekkonen asemoi itsensä ja Suomen vastuuta painottavaan ryhmään. Kekkosta arvostelleet sanomalehdet olivat oikeassa siinä, että Tampereella Kekkonen kulki vielä hieman lähempänä Moskovaa kuin tavallisesti.

Kekkosen viisi roolia

Tekijä

Kekkonen toimi 1927–1928 Ylioppilaslehden päätoimittajana ja oli aloittanut eri lehtien avustamisen jo alle 20-vuotiaana.[21] Hän kirjoitti miltei koko elämänsä ajan, nopeasti ja lähes kerralla valmiiksi. Tekstit olivat sekä kielellisesti että sisällöllisesti tasokkaita.

Kekkonen hallitsi hyvin monia tekstilajeja lakitieteen väitöskirjasta humoristiseen pakinaan. Tavallisin Kekkosen lajityyppi oli poliittinen pakina, jota nykyisin nimitettäisiin kolumniksi. Tekstien aiheet olivat – nimimerkistä ja julkaisusta riippuen – joko kohdennettuja johonkin alueeseen tai hyvin laajoja. Esimerkiksi nimimerkki Veljenpoika, jota Kekkonen käytti 1948–1954 kirjoittaessaan noin 250 pakinaa Suomen Kuvalehteen ja Uuteen Kuvalehteen, käsitteli aiheissaan jokseenkin koko maailmankaikkeutta.

Nimimerkki Pekka Peitsi taas keskittyi Suomen Kuvalehdessä vuosina 1942–1944 sotaan yli 100 pakinassa ja teki sotapropagandaa sangen taitavasti; kirjoittajana ja poliitikkona Kekkonen oli suostuttelevan viestinnän mestari. Ehkäpä se taito toistuvasti käytettynä ja omien tietojen poikkeuksellinen (ja kehuttu!) laaja-alaisuus johtivat 70-luvun aikana oman oikeassa olemisen yliarviointiin.

Kekkonen käytti tiettävästi elämänsä aikana yli 20:tä eri nimimerkkiä, joista kuuluisimpia ovat mainittu Pekka Peitsi ja samoin Suomen Kuvalehteen yli 300 kolumnia vuosina 1966–1975 kirjoittanut Liimatainen. Omalla nimellään hän julkaisi toistakymmentä kirjaa, Pekka Peitsen nimellä neljä ja Liimataisena kaksi.[22]

Nimimerkkien käyttäminen oli ajan tapa, joten Kekkosen piilottelu salanimien taakse oli normaalia. Harvinaisempaa on se, että tekijyys liukuu vaikeasti määriteltävällä tavalla hänen ja niiden lukuisien ihmisten välillä, jotka häntä avustivat tai tuurasivat tavattoman laajan tuotannon kirjoittamisessa. Hän pyöritti tekstitehdasta.

Kohde

Lehdistön kohteena Kekkonen oli joutunut tottumaan kovaan kritiikkiin. Tuomas Lohen väitöskirjan mukaan Suomen johtavan lehdistön suhtautumistapa presidenttiehdokas Kekkoseen oli ennen vuoden 1956 presidentinvaaleja vähintäänkin kriittinen, osin jopa vihamielinen.[23] Arvostelua johti Uusi Suomi, mutta myös Suomen Sosialidemokraatti oli ”säälimätön”. Kritiikin skaala oli laaja. Kekkosta syytettiin muun muassa käsitteen ”Paasikiven–Kekkosen ulkopoliittinen linja” röyhkeästä ja omavaltaisesta käyttöönotosta, yhteyksistä kommunisteihin, epäonnistuneesta sisä- ja maatalouspolitiikasta sekä väitetyistä juopotteluista, tappeluista ja ylimääräisistä naisystävistä.[24] Tuomas Lohi kirjoittaa:

”Uudesta Suomesta tuli Kekkos-vastaisen rintaman lipunkantaja. Kokoomuksen propagandasuunnitelmissa Kekkonen oli tarkoitus esitellä ´juopottelevana hotellitappelijana´, ´kielitaidottomana nurkkakuntapoliitikkona´ ja ´hysteerisenä pyrkyrinä´.”[25]

Sdp:n lehdet eivät jääneet paljoa Uuden Suomen jälkeen, sillä asevelisosialistien käsissä silloin ollut puolue inhosi Kekkosta mm. Tannerin sotasyyllisyystuomion ja väitettyjen kommunistisympatioiden vuoksi.

Presidentti Urho Kekkonen pyöräilee Ilta-Sanomien toimittajien iloksi Tamminiemessä 18. toukokuuta 1971. Kuvaaja Matti Tapola, Museovirasto.

Presidentti Urho Kekkonen pyöräilee Ilta-Sanomien toimittajien iloksi Tamminiemessä 18. toukokuuta 1971. Kuvaaja Matti Tapola, Museovirasto.

Tuomas Lohen mukaan Kekkonen seurasi 50-luvulla lehdistön kirjoittelua tiiviisti ja kokosi leikkeitä lukuisiin kansioihin, jotka ovat nyt Urho Kekkosen arkiston suojissa. Kekkosta ärsytti maamme eturivin toimittajien ”matalamielinen” parjaus- ja huhupropaganda, joka oli kohdistettu häneen henkilökohtaisesti. Iskut osuivat, ja Kekkonen mietti poliittisen uransa mielekkyyttä vallinneessa ”rumputulessa”. Hän päätyi kuitenkin iskemään takaisin ja tilittämään tuntojaan yksityisessä kirjeenvaihdossa sekä nimimerkkien pakinoissa.[26] Kiukkua sai purettua parhaiten ironian ja satiirin keinoin.

Vuonna 1953 Kekkonen kirjoitti otsikolla Mikä on totuus? huhukeskuksista, ”joista käsin varta vasten järjestetyn luottamusmiesverkoston välityksellä levitetään kokonaan keksittyjä tai liioiteltuja tahi vääristeltyjä kertomuksia poliittisista vastustajista”.

”Eräs mielettömin ja sitkeähenkisin näistä on vieläkin muutamilla kulmakunnilla suusta suuhun leviävä tarina eräästä poliitikosta, joka tammikuussa 1952 talvilomalle mentyään sai Tampereen lähellä äkillisen suolitukkeutuman, jonka johdosta hänet kuljetettiin vähissä voimissa ja hengenvaarallisesti sairaana Helsinkiin leikattavaksi. Oitis käytiin levittämään tietoa, että häneltä oli mustasukkainen aviomies 1) lyönyt vatsan auki a) ruosteisella leipäveitsellä, b) puukolla, tai 2) potkaissut mahaan a) monokengällä, b) raudoitetulla saappaalla tai 3) ampunut vatsaan a) haulikolla, b) revolveripyssyllä. Silminnäkijöitä oli ollut vaikka millä mitalla!”[27]

Urho Kaleva Kekkonen pelaa kyykkää Helsingin Seurasaaressa vuonna 1974. Kuvaaja Pekka Kyytinen, Museovirasto.

Kekkos-kritiikistä tunnetaan erityisesti skandaalilehdet, kuten Sensaatio Uutiset, joka vyörytti hänestä esille mielikuvituksellisia kertomuksia. Mutta myös monet sanomalehdet ottivat huhut juopottelusta, tappeluista, naisjupakoista yms. käyttöön vihjailuin ja kiertoilmauksin. Mistäpä sen tietää, vaikka Kalle Kaihari olisi oikeasti pistänyt Kekkosta puukolla tai Erik von Frenckell tapellut Kekkosen kanssa ravintolan wc:ssä erään leidin suosiosta?[28]

1970-luvulla Kekkosen asema oli jo sellainen, että hän suostui journalismin kohteeksi pääosin vain omilla ehdoillaan ja rakensi tietoisesti brändiään. Luotetuilla tiedotusvälineillä, toimittajilla ja valokuvaajilla oli erikoisasema, ja presidentti asettui mielellään kameran eteen imagoonsa kuuluneiden liikunnallisten harrastusten yhteydessä. Aivan kaikkea mediajulkisuutta ei voinut hallita, mutta suurimman osan kohdalla se onnistui ongelmitta. Kekkonen näyttää opetelleen uusia median käsittelyn taitoja koko uransa ajan.

Kriitikko

Lehdistön kriitikkona Kekkonen tunnetaan parhaiten ns. myllykirjeistään (pää)toimittajille, joiden katsoi asettaneen hänen isänmaallisuutensa kyseenalaiseksi tai vaarantaneen Suomen ja Neuvostoliiton väliset ystävälliset suhteet.[29] Siinä roolissa Kekkonen saattoi myös itse olla julma ja käyttää valtaansa toimittajapolon julkiseen nolaamiseen ja perkaamiseen elävältä. Tällaisen käsittelyn kohteeksi joutui mm. Aamulehden artikkelitoimittaja Eero Syvänen 5.8.1970 Ylen ohjelmassa, jossa Syvänen ja Suomen Sosialidemokraatin eduskuntatoimittaja Arvo Salo tekivät presidentille kysymyksiä. Kekkosen vastaukset Syväselle (”Mitä Te lähinnä tällä tarkoitatte?”, ”Ei.”) olivat pahimmillaan tylyjä ja suopeimmillaankin vähätteleviä.[30]

Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen allekirjoitus Finlandia-talossa 8.4.1974. Kuvassa Neuvostoliiton ja Suomen presidentit Nikolai Podgornyi ja Urho Kekkonen. Kuvaaja Kari Hakli, Helsingin kaupunginmuseo.

Päätoimittajille lähetettyjä haukkumakirjeitä on ilo lukea, sillä Kekkonen osasi ilkeyden kaikki vivahteet ja variaatiot. Kouvolan Sanomien Matti Joutsen sai myllykirjeiden klassikon vuonna 1974:

”Kouvolan Sanomain Päätoimittaja 19/11 1974

Olen viime päivinä perehtynyt minulle toimitettuun aineistoon, joka käsittää Suomen lehdistön 15.10.1974 pitämääni puhetta koskevat kirjoitukset. Puhe pidettiin Suomen ja Neuvostoliiton välirauhansopimuksen ja Suomi-Neuvostoliitto-Seuran perustamisen 30-vuotisjuhlassa.

Aineisto on runsas ja edustava. Vaikuttaa siltä, että eräät lehdet ovat ikäänkuin kilpailleet keskenään herjojen keksimisessä. Esitän Teille onnitteluni, sillä Te olette ylivoimainen, ehdoton voittaja solvauskilpailussa.

Artikkelinne "Väite ja vetoomus" 17.10.1974 ei ole pitkä mutta siihen olette saanut paljon mahtumaan. Esimerkiksi tähän tapaan: oman pesän sotkeminen (kaksi kertaa), oman pesän töhriminen, veljen panettelu vieraalle, alhaisen mielenlaadun merkki, katala mielistelijä, vastenmielisyyden tunne, entistä häikäilemättömämmin, vääristely ja tahallinen väritys.

Ja kaiken kruunuksi: Juudas Iskariot.

Herra Kapteeni. Te olette fantastinen.”[31]

9.5.1975 sai Uuden Maailman päätoimittaja Jussi Talvi kirjeen, joka alkoi sanoilla ”Arvoisa Herra”. Sitten seurasi mm. tällaisia ajatuksia:

”Teidän julkaisemanne kirjoitus ei ole vain väärien tietojen levittämistä, vaan se on pahantahtoinen provokaatio. Sen tarkoituksena on Suomen ja Neuvostoliiton välillä kehittyneiden ystävyyssuhteiden häiritseminen, ehkäpä suorastaan yritys saada aikaan "kylmän sodan" olosuhteet Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Teitä on kuulemma sanottu taitavaksi kirjoittajaksi ja totta on, että lurjusmaisempaa ja tarkoitukseltaan ilkeämielisempää hengentuotetta ei kömpelömpi kirjoittaja olisi kyennyt laatimaan.

Artikkelinne ajankohta oli Teidän katalille toiveillenne sopiva. Suomi on menestyksellä ottanut osaa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen valmisteluihin ja saanut osakseen niin paljon kansainvälistä arvonantoa, että konferenssin kolmas vaihe tullaan tämän kesän aikana järjestämään Suomessa. Olemme pyrkineet siihen, että aktiivisen puolueettomuuspolitiikkamme periaatteiden mukaan voisimme ETYKin eri vaiheissa toimia niin, että maamme vapaus ja turvallisuus vahvistuisivat. Mikään ei voi vaikuttaa haitallisemmin tämän tarkoitusperän saavuttamiseen, kuin provokatorisessa mielessä harjoitettu maamme olojen mustamaalaus ja keksittyjen valheellisten väitteiden esittäminen Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. ”[32]

Yhtään sen vähemmällä eivät päässeet ulkomaiset journalistit. Kekkonen oli erityisen äkeä länsisaksalaiselle ja ruotsalaiselle lehdistölle ”suomettumista” koskevasta kriittisestä kirjoittelusta, jota hän nimimerkillä Liimatainen vertasi yksilön mediassa kokemaan häpäisyyn. Pakinassa Yksilön ja kansan intimiteettisuoja hän rinnastaa jännittävästi Suomen ja Heinrich Böllin romaanin päähenkilön Katharina Blumin:

”Böllin kirja on voimakkaasti kantaa ottava. Sensaatiolehdistö, vaikka se väittää toimivansa sananvapauden nimissä ja sen puolustamiseksi, edustaa yhteiskunnassa piilevänä olevaa väkivaltaa. Ja lehdistön vaikutus on niin mahtava, että yksilö, jonka se on saanut tai ottanut hampaisiinsa, tuhoutuu valheen ja vääryyden voimien puristuksessa.

[...]

Tällaista perätöntä roskaa Suomesta ovat muutamat länsisaksalaiset ja ruotsinmaalaiset lehdet olleet eräin ajoin aivan pullollaan. Näyttää tulleen tavaksi, että mielikuvitusrikas reportteri lähetetään Suomeen tehtävänään kuvailla maan surkeaa "suomettumista" ja pelotella sillä oman maan lukijoita. Helsingissä on ilmeisesti henkilöitä, jotka ruokkivat uteliasta ulkomaalaista asiaankuuluvilla tiedoilla. Kotimaahansa palattuaan rohkea reportteri sitten kuvailee, miten onnettomasti tuon itse asiassa sympaattisen kansan on käynyt.

[...]

Nyt tarvittaisiin kirjailijaa, joka Böllin yksilötasolla esitettyä mallia mukaillen kirjoittaisi romaanin Suomen suomettumisen tragediasta. Viisaammat maat myös lännessä pitävät levitettyjä väitteitä Suomen politiikasta täysin perättöminä. Mutta länsisaksalaiset ja eräät ruotsinmaalaiset julkaisut pitävät kiinni syytöksistään. Syytelty mutta syytön ihminen voi tuntea joutuneensa kestämättömään tilanteeseen ja turvautua epätoivoiseen reaktioon. Kansalla ei ole intimiteettiään varjellakseenkaan varaa malttinsa menettämiseen, kun tietää olevansa syyttelyjen yläpuolella. Mutta kyllä kai se harmittaa.”[33]

Näyttää siltä, että 1970-luvun kuluessa yhä suurempi osa Kekkosen mediakritiikistä alkoi keskittyä YYA-politiikan varjeluun ja suomettumisväitteiden torjumiseen.

Käyttäjä

Kekkonen korosti itse usein olevansa sanomalehtien suurkuluttaja, niin kotimaisten kuin ulkomaisten. Aikakauslehtiäkin hän luki paljon, mutta television katseluaan hän piti vähäisenä. Siitä huolimatta hän oli esimerkiksi Tarmo Ropposen arvion mukaan erinomainen tv-esiintyjä.[34]

Urho Kekkonen Tamminiemessä marraskuussa 1956. Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, UA Saarisen kokoelma.

Kekkonen toi esiin useamman kerran tarpeen kehittää suomalaisten viestimien ulkomaanuutisia ja kirjeenvaihtajaverkostoa. Ja vaikka hän kohteliaasti tapasi sanoa, ettei suomalaisella lehdistöllä ole hävettävää kansainvälisten virkaveljiensä rinnalla, juuri tämä alue luultavasti kaipasi hänen mielestään erityisesti kehittämistä. Ulkomainen laatujournalismi antoi hänelle enemmän.

Kekkosen mediakäytössä oli kaksi erityistä piirrettä. Yhtäältä hän pyrki olemaan valistunut ja kriittinen lukija, joka erotti tarkasti jyvät akanoista seuraamalla journalismia koskevaa keskustelua ja pitämällä mediapaletin niin laajana, että vertailu tarjosi paitsi tietoa maailmasta myös erilaisesta uutisvälityksestä. Toisaalta hän näyttää arvostaneen hyvän journalismin etunojaa, tapaa pyrkiä ennustamaan tulevaa ja tarjoamaan vaihtoehtoisia skenaarioita tulevaisuudesta. Tämä oli hänen henkilökohtainen tavoitteensa ja myös ylpeyden aiheensa niin poliitikkona kuin kirjoittajana, ja hän osuikin kohdalleen monta kertaa. Sanomalehden monialaisuus – koko maailman käsittävä kattaus – sopi myös, sillä laaja-alainen sivistys oli selvästi hänen ihanteensa.

Urho Kekkonen Tamminiemessä marraskuussa 1956. Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, UA Saarisen kokoelma.

Kekkonen tuntui seuraavan hieman myös viestinnän tutkimusta, tai ainakin hän oli utelias ja seurasi tutkimusta journalismin välittämänä. Tästä on merkkejä Tampereen puheen ohella hänen kirjallisessa tuotannossaan. Nimimerkki Veljenpoika käsitteli kiinnostavasti uutistoimistoja ja maailman mediaa vuonna 1954:

”On […] varsin mielenkiintoista luoda silmäys siihen tutkimusaineistoon, jonka Zürichissä sijaitseva Kansainvälinen Lehdistöinstituutti yhteistoiminnassa eräiden Yhdistyneiden Kansakuntien virastoelinten kanssa on laatinut suurten uutistoimistojen laajalta työmaalta sekä siitä, miten eri maissa luetaan uutisia ja paljonko todella tavallinen `kadun mies` maailmanmenosta yleensä tietää. Tämän tutkimusaineiston avulla suoritettu kartoitus antaa monessa suhteessa varsin yllättäviä tuloksia.”[35]

Veljenpoika lainasi kyseistä tutkimusta, joka osoitti, että tiedonvälitys oli keskittynyt hyvin harvoihin käsiin ja että yleisön tietoisuus maailman tapahtumista oli hyvin huono. Kuusi suurta uutistoimistoa – A.P., I.N.S., U.P., Reuter, Agence France Press ja Tass – vastasivat paljolti siitä, mitä maailman asukkaat saivat tietoonsa maapallonsa tapahtumista ja mistä näkökulmasta uutiset oli laadittu. Kolme suurta amerikkalaista toimistoa palveli 65 prosenttia maapallon väestöstä uutisillaan. Esimerkiksi Englannissa 76 prosenttia lehdenlukijoista ei tiennyt, kuka oli Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles, eikä 82 prosenttia osannut sanoa, mitä merkitsee NATO.

Kansainvälisen lehdistöinstituutin (IPI) uutisvirtatutkimus The Flow of News ilmestyi 1953, ja Sanoma Oy:n toimitusjohtaja Eljas Erkko oli yksi IPI:n perustajajäsenistä ja myöhemmin puheenjohtaja. Vaikka Erkon ja Kekkosen välit olivat viileät, todennäköistä on, että Erkko toimitti Kekkoselle tutkimuksen tai ainakin sen tiivistelmän.[36]

Urho Kekkonen Tamminiemessä marraskuussa 1956. Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, UA Saarisen kokoelma.

Tiedonvälityksen keskittyminen hyvin harvoihin ja pääosin yhdysvaltalaisiin käsiin sekä suuren yleisön syvä tietämättömyys maailman tapahtumista ja oman maansa poliittisista prosesseista olivat Kekkosen toistuvia aiheita.

Veljenpoika oli tutustunut myös Suomen tietotoimiston johtajan Eero Bergin kirjaan Sanomalehtitoimen tuotannontekijäin riippuvuussuhteista (1952). Veljenpojan mukaan Bergin aiheena oli se, miten lehdistö saataisiin suorittamaan parhaiten yhteiskunnallinen tehtävänsä ja estämään sen liukuminen liikaa ansionäkökohtien alaiseksi. Käytännössä kyse oli lehdistön luisumisesta rahamiesten käskyvaltaan ja lehdistön omistuksen keskittymisestä yksiin käsiin. Bergin kohteena oli Englanti, jossa kehitys oli nopeaa ja johtanut uutisten vääristelyyn, toimittajien vapauden rajoittamiseen ja vapaan mielipiteenmuodostuksen vaarantumiseen.

Veljenpojan mukaan Englannissa oli pohdittu mm. toimittajien omistamiseen pohjaavan osuustoiminnallisen yhtiömallin etuja sekä sanomalehden perustamisen helpottamista ja taloudellista tukemista. Suomessa tarvittiin myös toimittajien yleissivistyksen kohottamista ja alan oppikirjoja, ja harkita kannattaisi myös erityisen sanomalehtituomioistuimen – jonkinlaisen Julkisen sanan neuvoston tyyppisen elimen – perustamista: ”Se ei olisi varsinainen tuomioistuin, joka antaa sitovia päätöksiä, vaan sen tehtävänä olisi lehdistön ja toimittajien vapauden valvominen, sanomalehtimieskunnon kohottaminen ja muut sen tapaiset asiat."[37]

Kekkonen katsoi seuraavansa tieteen, tutkimuksen ja korkeimman opetuksen kehitystä riittävästi ottaakseen aiheeseen toistuvasti kantaa; sikäli Tampereen puhe vuonna 1973 ei ollut harvinaisuus. Kiinnostava oli Kekkosen Uppsalan yliopiston 500-vuotisjuhlien promootiossa vuonna 1977 pitämä puhe, joka ei ollut tavanomaista hymistelyä, vaan hyvin suorasukainen ja kriittinen kuvaus paikalleen jähmettyneistä yhteiskuntatieteistä. Sanoista voi halutessaan kuulla niiden vasemman laidan tutkijoiden äänen, jotka kuuluivat Kekkosen lähipiiriin tai verkostoon.

Joskus aiemmin, Kekkonen sanoi, yliopistojen opettajat olivat aatteiden ja kehityksen kärkihahmoja, mutta nykyisin ei ole harvinaista, että he ovat konservatismin päälinnake. Erityisesti yhteiskuntatieteissä teoriat voivat vanhentua ja käsitteet käydä ahtaiksi, jolloin ne hidastavat ja rajoittavat kehitystä ja estävät ilmiöiden nykyisen ja tulevan kehityksen realistista tarkastelua. Kansantalouden tuntijain ja tutkijain osalta Kekkonen lainasi apotti Coignardia, joka sanoi säälivänsä taloustutkijoitamme, jotka riitelevät huonekalujen hinnoista talossa, joka palaa.[38]

Hyväksikäyttäjä

Lehdistön ja muun median hyväksikäyttö liittyi usein Suomen etuun sellaisena kuin Kekkonen sen näki. Jos Paasikivi lainasi usein Bismarckin sanoja siitä, kuinka ”hallitus ja kansa ja maa saavat maksaa kaikki ne ikkunalasit, jotka sanomalehtimiehet rikkovat”, Kekkonen meni vielä askelen pidemmälle. Joskus toimittajia määrättiin maalaamaan ikkunoiden pieliä kauniin venäjänsinisiksi ja Kekkonen osasi myös viedä eteenpäin omaa henkilökohtaista etuaan uutismedian kautta tavalla, joka teki pilkkaa journalismin väitetystä neljännen valtiomahdin asemasta.

Kekkonen kuitenkin korosti aina, että hän toimi näin isänmaan edun nimessä. Joukkoviestinnällä on sota-aikana pelkkä välineellinen rooli, mikä hyväksytään myös demokratioissa. Tämä piirre tulee esiin hyvin muotoiltuna Kekkosen eduskunnalle esittämässä muistiossa, joka on otsikoitu ja päivätty Kekkosen koottujen puheiden kokoelmassa näin: P.M. totaalisesta propagandasta 26.10.1942. Puhe voisi olla suoraan Goebbelsin ns. ministerikonferensseista, joissa propagandaministeri ohjeisti saksalaisia sanomalehtiä ja virkamiehiä sodan alkaessa kääntyä kohti tappiota.[39] Näin Kekkonen sanoi eduskunnassa:

”Poliittiselle asemallemme on luonteenomaista, että me emme voi esittää kansalle mitään lopullista konkreettista sodanpäämäärää lukuun ottamatta yleisluontoista ohjelmaa: turvalliset rajat. Tästä seuraa, että meidän tulisi esittää kunakin ajankohtana tunnuslauseet lähintä tulevaisuutta varten. On välttämätöntä, että kansan huomio kohdistetaan johonkin ajankohtaiseen pulmakysymykseen ja että tavoite siinä asetetaan niin järkevästi, että se voidaan saavuttaa. Jos me kykenemme onnistuneesti jakamaan edessäolevan vaikeuksien ajan jaksoihin, joilla kullakin on tunnuslauseensa ja saavutettavissa olevat tavoitteensa, kiinnitetään kansan mielenkiinto läheisen ajan konkreettisiin kysymyksiin, mistä taas on seurauksena, että huomio kääntyy pois sodan jatkumista koskevista pohdiskeluista.

Tämä ajankohtaisten tunnusten suunnittelu ja esittäminen olisi yksi aktiivisen propagandan tehtäviä. Siihen liittyisi oleellisesti kansan mielialan tarkka seuraaminen, sen rohkaiseminen ja lujittaminen.

[...]

Edelläolevanlaista tarkastelua voisi jatkaa, mutta senkin perusteella, mitä tässä on esitetty, voidaan jo esittää tämän promemorian ydinajatus: totaalinen propaganda on saatava aikaan. Valtion velvollisuudeksi siirtynyt mielipiteenmuodostuksen johtaminen voidaan suorittaa ainoastaan aktiivisesti suuntautuvan propagandan avulla, ja se taas voi toimia menestyksellisesti ainoastaan sillä edellytyksellä, että propagandaelimen käytettävissä ovat kaikki ne keinot, joita propagandan harjoittamiselle yleensä voidaan antaa sekä työn organisaation että henkisten ja aineellisten voimavarojen suhteen.”[40]

Laajassa YYA-liturgisessa tekstituotannossa ajatus journalismin välineellisestä asemasta sai muodon, jonka mukaan lehdistön tehtävä on rauhan ja kansojen välisen ystävyyden edistäminen.

Ajatus sinänsä ei ollut ajassa harvinainen. Suomen Sanomalehtimiesten Liitto (vuodesta1993 lähtien Journalistiliitto) lisäsi vuonna 1983 Lehtimiehen ohjeisiin – alan sisäiseen eettiseen ohjeistoon – virkkeen: ”Ammattietiikkaan kuuluu kunnioittaa yleisesti hyväksyttyjä inhimillisiä perusarvoja, kuten ihmisoikeuksia, demokratiaa, rauhaa ja kansainvälistä yhteisymmärrystä.”

Toimittajakunta sitoutui myös vuoden 1983 periaateohjelmassa tukemaan Suomen YYA-sopimukseen perustuvaa aktiivista ja rauhantahtoista puolueettomuuspolitiikkaa. 1980-luvun alkuvuosista lähtien journalistit aktivoituivat myös osaksi silloin voimakasta rauhanliikettä. Samaan suuntaan vaikutti myös 1970-luvun puolivälissä alkanut yhteistyö IOJ:n kanssa.[41]

Neuvostoliiton tieteen ja tekniikan saavutusten näyttely Helsingin Messuhallissa 1973. Kuvaaja Harri Ahola, Helsingin kaupunginmuseo.

* * *

Muutama sana kahdesta kriteeristä, joita Kekkonen näytti käyttävän usein arvioidessaan journalismia: edistyksellisyydestä ja eettisyydestä.

Kekkonen asetti usein vastakkain yhtäältä rahasta, tavarasta ja vanhoista aatteista kiinni pitävän porvarillisen median ja toisaalta ylioppilaiden ja muiden nuorten median sekä sen edustaman vapauden, luovuuden ja kapinallisuuden. Vasemmistolehdistökin kelpasi hänelle paremmin kuin oikeistolainen uutismedia. Tervehtiessään 75-vuotispäiväänsä täyttävää tamperelaista Kansan Lehteä Kekkonen näki lehdessä suuren kansallisen arvon porvarillisen hegemonian vastavoimana. Samanlaisessa tervehdyksessä Kauppalehdelle Kekkonen löysi myönteistä sanottavaa ainoastaan siitä, että lehti kertoi avoimesti oman ideologisen taustansa ja kantansa.[42]

Sama edistyksellisyyden doktriini koski Reporadiota, jota Kekkonen piti toukokuun 1973 puheessa vain hetken poikkeuksena Suomen yleisradiotoiminnan konservatiivisesta valtavirrasta. Ihmiset olivat niin tottuneita porvarilliseen sanomaan ja jäykistelyyn, että pienikin poikkeama iski silmään (korvaan) ja sai aikaan kauhistelua. Voi olla, että puheen taustakirjoittajilla oli tässä kysymyksessä ns. ketunhäntä kainalossa, mutta Kekkonen toi julki saman ajatuksen muuallakin.

Yle oli kysymys, jossa Kekkonen oli erityisen kaukana oikeiston lehtien näkemyksistä. Etelä-Suomen Sanomilla meni kuppi nurin Kekkosen Tampereen-puheen Yleä koskevasta osasta, jossa lehden mukaan vapaan maan valtionpäämies perin masentavasti asettui yksinoikeudella toimivan tiedonvälityspalvelun tukijaksi:

”Tällainen laitos meillä juuri on, ja yhdenvertaisuus on siitä kaukana. Kun monopoli ja vapaus samaistetaan, on se aivan samaa kuin väittää mustaa valkoiseksi tai päinvastoin ja pakottaa toisetkin se hyväksymään. Tätä kyllä tapahtuu puoluepolitiikan alimmissa kerrostumissa, mutta aina sitä on pidetty älyllisenä ja moraalisena epärehellisyytenä, puhekielessä humpuukina. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että uskotellaan yhden valtiojohtoisen sanomalehden, pakkotilatun ja pakkoluetun, olevan sananvapauden kaunein kukkanen."[43]

Etelä-Suomen Sanomat totesi, että puhe ei ollut sisällöltään yllättävä, sillä samantapaisia selvän vasemmistoideologian leimaamia ajatuksia on Kekkoselta kuultu ennenkin.

Kekkosen ajatukset viestinnän etiikasta rakentuivat usein rahan ja sanan vastakkaisuuden varaan. Raha edusti valtaa, pysähtymistä, epäoikeudenmukaisuutta ja korruptiota. Sana viittasi aatteellisuuteen ja korkeampiin arvoihin.

Tämä asetelma tulee hyvin esille Veljenpojan 1.11.1952 julkaistusta pakinasta, joka käsitteli Ilmari Turjan eroa Suomen Kuvalehden päätoimittajan paikalta. Turja toimi tehtävässä vuosina 1936–1951, mutta joutui syrjäytetyksi ja perusti Uuden Kuvalehden vuonna 1952. Uusi Kuvalehti oli suomalaisen tutkivan journalismin edelläkävijöitä, joka paljasti mm. sotamies Hytin sodanaikaisen teloituksen ja ns. margariiniskandaalin. Veljenpoika-Kekkonen kuvasi vanhan ystävänsä kohtaloa näin:

”Turja oli Suomen Kuvalehden päätoimittaja ja painovapauslain mukaan määräsi lehden sisällöstä ynnä vastasi siitä. Se tapa, millä hän lehteään toimitti, miellytti suomalaista lukijakuntaa, siitä oli lehden alati laajeneva levikki todistuksena. Mutta Turjan toimitustapa ei aina ollut kaikkien korkeiden herrojen mieleen, sillä Turja ei kumartanut kuvia vaan tarttui siekailematta kiinni epäkohtiin ynnä kaikenlaiseen naurettavuuteen. Ja niin tapahtui, että suuren pankin pienisieluinen johtaja puuttui kuvalehden toimittamiseen, sai kustantajan puolelleen ja yritti pakottaa päätoimittajan taipumaan.

[...]

”Taistelu ei tauonnut tähän. Turja toimitteli lehteään, mutta Suuri Raha painoi päälle. Ei sopinut puhua ruotsalaisen pääoman ylivallasta teollisuudessamme, ei käynyt pirtaan, että patavanhoillinen kirjallinen sakka […] sai asianmukaisen kovakouraisen käsittelyn. Ja niin Turja poistui kuvalehdestä, jonka hän oli tehnyt.”

[...]

”Valvokaa konsulit, on vaadittu ennen. Valvokaa kansalaiset, vaaditaan nyt. Valvokaa, että sananvapaudesta ei tule irvikuva, valvokaa, että sananvapaus ei kehity rahanvapaudeksi. Silloin laissa juhlallisesti turvattu sananvapaus on jokapäiväisessä todellisuudessa muuttunut rahan vapaalle sanalle asettamaksi suukapulaksi.”[44]

Välitilinpäätös

Kekkosen näkemykset journalismista kehittyivät useiden vuosikymmenten aikana, jolloin media ja maailma muuttuivat. Siksi on riskialtista tiivistää hänen media-ajatteluaan muutamaan pallukkaan. Keskittymällä 1960-luvun loppuun ja 1970-lukuun (muutama laina myös 50-luvulta), Kekkosen näkemyksistä voi kuitenkin yrittää muodostaa jonkinlaisen yleiskuvan:

Journalismin ongelmat kotimaassa:

• Poliittinen vinous oikeiston ja taantumuksen suuntaan.
• Vinoudesta aiheutuva yksipuolinen ja virheellinen kuva maan tapahtumista.
• Lehdistön keskittyminen ja suuren rahan ylivalta.
• Hyökkäävyys ja matalamielisten skandaalien levittäminen.
• Kekkosen johtaman Suomen ulkopolitiikan epäoikeudenmukainen ja maan etuja vaarantava kritiikki.

Ongelmat kansainvälisesti:

• Yhdysvaltain ja muiden suurten länsimaiden ylivalta niin uutisvälityksessä kuin televisio- ja elokuvatuotannossa.
• Ylivallasta johtuva maailmankuvan vinous, jossa sosialistiset maat ja kolmas maailma jäivät varjoon ja kuvattiin virheellisesti läntisin silmin.
• Median valtaosan valmius edistää lännen sotilaallisia, taloudellisia ja kulttuurisia etuja.
• Median valtaosan haluttomuus edistää rauhaa, ystävyyttä ja kulttuurivaihtoa.
• Läntisten mediasisältöjen ja maailmankuvan välittäminen muihin maihin näiden tahdon vastaisesti esim. satelliittiteknologiaa käyttäen.

Velvoitteet/toiveet kotimaassa:

• Kansallisen turvallisuuden asettaminen etusijalle.
• Rauhan, ystävyyden, yhteistyön ja vuoropuhelun edistäminen Suomen kansainvälisissä suhteissa.
• Aloitteellisuus ja ennakkoluulottomuus välittää tietoa Neuvostoliitosta ja muista sosialistisen leirin maista.
• Edistyksellisyys, avarakatseisuus ja oikeudenmukaisuus kotimaan politiikassa.

Velvoitteet/toiveet kansainvälisesti:

• Rauhan ja liennytyksen edistäminen kansainvälisissä suhteissa.
• Sosialististen maiden ja kolmannen maailman maiden tasa-arvoinen kohtelu ja niiden oman äänen kuuleminen.
• Rikkaiden ja köyhien maiden sekä lännen ja idän vastakohtaisuuksien lieventäminen avoimen tiedonkulun, vuoropuhelun ja kulttuurivaihdon avulla.

Kuten todettu, sananvapaus ei ollut Kekkoselle niin suuri arvo, että se olisi mennyt kansallisen turvallisuuden ja kansainvälisen rauhan edelle. Kekkonen suhtautui hyvin joustavasti myös historiallisiin tosiasioihin silloin, kun niiden taivuttelu palveli Suomen ulkopoliittisia tavoitteita.[45]

Ne yhteentörmäykset, joihin Kekkonen joutui suomalaisen lehdistön kanssa pääministeri- ja presidenttikausillaan – kuten Tampereen vuoden 1973 puheen kohdalla – olivat mahdollisesti osin seurausta erilaisista arvohierarkioista. Journalistit ovat valmiita hyväksymään jopa sensuurin, mutta vain poikkeustilanteessa esimerkiksi maahan kohdistuneen hyökkäyksen alettua. Kekkonen kuitenkin venytti kansallisen turvallisuuden aluetta tilanteisiin ja myös oman etunsa suuntaan tavalla, jossa journalismin ei omasta mielestään ollut tarpeen tinkiä periaatteistaan – ainakaan jälkeenpäin tarkasteltuna.

Hegemonia ja imperialismi

Syksyllä 2023 Gazan sodan alkamisen jälkeen muisteltiin Suomessa Urho Kekkosen Tampereen Paasikivi-seuran tilaisuudessa 19.12.1973 pitämää puhetta. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Timo Stewart nosti viestipalvelu X:ssä esiin Kekkosen kriittiset sanat Israelin laajentumispolitiikasta ja militarismista. Palestiinalaisten kohtelua Kekkonen piti YK:n häpeäpilkkuna.[46]

Puolisen vuotta aiemmin pidetty Tampereen viestintäpuhe ansaitsisi samanlaisen toisen tulemisen. Puhe sisälsi siis nämä kaksi käsitettä, porvarillinen hegemonia ja viestintäimperialismi, jotka saivat oikean laidan lehdistössä karvat ja sorkat pystyyn. Kekkonen ei täysin sitoutunut käsitteisiin, vaan sanoi tarkalleen ottaen näin:

”Aivan samoin kuin meidän maamme sisällä vallitsee porvarilliseksi hegemoniaksi kutsuttu tilanne lehdistössä, näyttää kansainvälisellä kentällä vallitsevan asiantila, jota on kutsuttu viestintäimperialismiksi” (kursivoinnit HL).[47]

Mutta varauksia tai ei, hän kuitenkin otti käsitteet osaksi omaa sanomaansa.

Olivatko termit puhtaasti Nordenstrengin ja Revon kynästä? Ainakaan porvarillinen hegemonia ei ollut. Kekkonen kirjoitti vuonna 1972 kirjassa Demokratia ja perusoikeudet laajan vastauksen Antti Eskolan tekemään kysymykseen juuri porvarillisesta hegemoniasta.[48] Koska vastaus on ilmeisesti laajin ja konkreettisin Kekkosen puheenvuoro aiheesta, lainaan sitä pitkään:

” Olen havainnut, että sanonta ´porvarillisesta hegemoniasta´ on ärsyttänyt niitä, jotka lukeutuvat tai enemmänkin niitä, jotka luulevat lukeutuvansa tuon hegemonian ylläpitäjiin. Jos Suomen oloja objektiivisesti tarkastellaan, niin ei-sosialistisen, ensi sijassa porvarillisen kansanaineksen käytettävissä on lehdistön valtaosa, kun taas vasemmiston lehdistön määrä on vähäinen.”

[...]

Kun lehdistöllä kieltämättä on vaikutusta lukijain kannanottoihin, voidaan sanoa, että lehdistömme vahvistaa porvarillista ´mielipideilmastoa´.

En ihmettelisi, vaikka joku vallitsevaan ´rutiiniin´ tyytyväinen kansalainen pitäisi edellä esittämääni johtopäätöstä ´porvarillisesta hegemoniasta´ lehdistön piirissä virheellisenä, koska jokaisella suomalaisella on vapaus itse valita lehtensä. Jos meillä olisi sanokaamme suunnilleen samat puoluesuhteet vallalla kuin nyt, mutta vasemmistolehtien levikki olisi n. 90 % kokonaislevikistä ja loput 10 % jakautuisivat ei-vasemmistolaisten lehtien kesken, niin minä monen muun ohella pitäisin tilaa, joka on vallalla lehdistön alalla, ilmauksena ´vasemmistolaisesta hegemoniasta´.

Yleisradio, jos niin tulikuumaan asiaan rohkenen sormenpäällä koskettaa, on tyyppiesimerkki siitä, kuinka vaikeaa tavallisten suomalaisten ihmisten on päästä totutusta yksipuolisuudesta, minkä lempinimenä on ollut puolueettomuus, siirtymään moniarvoiseen ohjelmaan. […] Eräät suuttumusta herättäneet ohjelmapalaset ovat minua huvittaneet, muutamissa on antamisen ilosta ylitetty jo etukäteen arvattavissa oleva keskiarvokuuntelijan kestokynnys.”

Porvarillinen lehdistö, Kekkonen kirjoittaa, hyökkää pääkirjoituksissa, pakinoissa ja yleisönosastoissa tällaisia poikkeusohjelmia vastaan, mutta jättää huomiotta kokonaiskuvan ja päinvastaiset äänet ja ilmiöt.

Kekkonen siirtyy hetkeksi porvarillisen hegemonian muihin linnakkeisiin:

”Koululaitoksemme osalta ei tietenkään ole esitettävänä mitään lukuja, joilla opetuksen poliittinen suuntaus olisi todistettavissa. Mutta vähänkään tasapuolisuuteen pyrkivä kansalainen ei halunne väittää vääräksi sitä, että koulu on vuosikymmeniä antanut avoimesti porvarillista arvomaailmaa pönkittävää opetusta. Kirkon suhteen on asianlaita ollut sama, vaikka viime aikoina on moniarvoisempi suhtautuminen astunut kuvaan. Minulle suhtautumisessa kirkkoon merkitsi aikoinaan paljon se, että valtaosa papistosta oli 1930-luvulla fasistisen ikl:n kannattajia.

Nämä toteamukset ns. porvarillisesta hegemoniasta on rehellisyyden nimessä tunnustettava oikeiksi, eikä tuon propagandisesti [sic] ehkä terävän, mutta asiallisesti katsoen sittenkin perustellun sanonnan käyttämisestä pitäisi hermostua. Kun ilmiötä kutsuu ´porvarilliseksi hegemoniaksi´ niin ei se näet sanottavasti vikaan mene. Minä olen saanut kasvatukseni ja saavuttanut korkean iän ´porvarillisen hegemonian´ vaikutuksen alaisena, enkä olisi rehellinen, jos kieltäisin tällaisen hegemonian olemassaolon, vieläkin.

[...]

Huonosti kannattavan ensi sijassa vasemmistolaisen sanomalehdistön valtion avustuksilla tapahtuva tukeminen […] käy mielestäni jatkuvan sanomalehtikuoleman ja siitä osaltaan aiheutuvan keskityksen vuoksi yhä tärkeämmäksi. Pulma on sama ainakin kaikissa pohjoismaisissa demokratioissa. Olen juuri lukenut selvityksen oloista Tanskassa. Siellä on sanomalehtien lukumäärä vuodesta 1950 lähtien vähentynyt 161:stä 65:een. Sos.dem. lehdistöä, joka on supistunut kuuteen, on pidetty hengissä ammattijärjestön voimakkaalla taloudellisella tuella, jota on annettu jo 20 vuoden ajan. Suurimman konservatiivisen lehden painos on yli 200 000, kun taas kaikkien kuuden sos.dem. lehden yhteinen painos on 130 000. Tanskassa sanomalehdet perinteellisesti vastustavat valtion taloudellisen tuen antamista.

Niin vastenmieliseltä kuin se saattaa kuuluakin ns. porvarillisen hegemonian kannalta, pidän valoisana puolena asiassa nuorison laajaa omaa julkaisutoimintaa. Ylioppilaslehdet, teini- ja muut niihin verrattavat julkaisut jakavat tietoa, joka ei hevin pääse ns. hegemonian lehdistön kautta julkisuuteen. Näissä nuorten julkaisuissa lyödään joskus huikeasti yli maalin, mutta puolustukseksi voidaan sanoa, että niissä yleensä pääsevät erisuuntaiset katsomukset esille. Ja jos ylilyömisestä arvostellaan, niin vastapuoli on reippaasti lyönyt yli vuosikymmeniä, ja lyö jatkuvasti.”

Vuonna 1974 tervehdyksessään 75 vuotta täyttäneelle Kansan Lehdelle Kekkonen meni vielä hieman pidemmälle. Hän kirjoitti, että porvarillisen hegemonian vuoksi ”lehdistömme antaa yksipuolisen ja virheellisen kuvan oloistamme".

"Tätä olotilaa pidetään asiaankuuluvana ja oikeana nimenomaan sen vuoksi, että ns. säilyttävät voimat, jotka usein merkitsevät oikeiston oikeistoa, voisivat puolustaa asemiaan yhteiskunnassa."

Kekkonen toivoi, että lehdistössä saisivat laajemman vaikutuksen ns. uudistavat, järkevät voimat. Näköalat eivät hänen mukaansa olleet rohkaisevia, sillä vasemmistolehdistön osuus oli alentunut ja monipuolisuutta suosiva linja heikentynyt. Kehitys vei kaikilla aloilla siihen, että vain suuret kestävät olemassaolon taistelussa. Vasemmistolehdistö oli joutunut kovan taloudellisen paineen alaiseksi, eikä tulevaisuus yleisesti luvannut helppoja päiviä.

Kekkosen pohdinnat porvarillisesta hegemoniasta ja vasemmistolehdistön asemasta olivat hyvin lähellä niitä ajatuksia, joita vuonna 1973 lehdistö- ja tiedotusopin professorin virkaan nimitetty Pertti Hemánus piti esillä.[49] Hemánuksen teos Joukkotiedotus piilovaikuttajana ilmestyi vuonna 1973, Kaarle Nordenstrengin Tajuntateollisuus vuotta myöhemmin. Kekkonen luki paljon ja seurusteli myös nuoremman polven vasemmistolaisten yhteiskuntatutkijoiden kanssa. Porvarillisen hegemonian termi leijui siihen aikaan niin luentosalien ilmassa kuin opiskelijabaarien tupakansavun keskellä ja ulotti lonkeronsa myös lehdistöön ja politiikkaan. Käsitteeseen ei voinut olla törmäämättä – eikä etenkään Yrjö Littusen ja Antti Eskolan seurassa.

Urho Kekkonen Yhteiskunnallisen Korkeakoulun vihkiäisissä Tampereella 1961. Kuvaaja Jussi Kangas, Vapriikin kuva-arkisto.

Kekkosen näkemyksiin olivat saattaneet vaikuttaa 1960-luvulla Tamminiemessä järjestetyt keskustelutilaisuudet, ns. lastenkutsut, joiden osallistujissa oli erityisesti vuosikymmenen lopussa runsaasti ”edistyksellisiä” tutkijoita, taiteilijoita, poliitikkoja ja toimittajia. Tampereen tiedotusopin tulevista professoreista vierailivat kutsuilla Veikko Pietilä, Kaarle Nordenstreng ja Pertti Hemánus, viimeksi mainittu useaan kertaan.[50]

Kekkosen Tampereen-puhetta eivät ehkä tehneet oikeiston näkökulmasta niin vaaralliseksi yksittäiset käsitteet, vaan se, että presidentti näytti liittoutuneen sellaisten tiedotustutkijoiden kanssa, joiden tavoitteena pidettiin koko yhteiskunta- ja mediajärjestelmän vaihtamista aivopesemiensä toimittajien avulla. Akateemisen vasemmiston kanssa muutenkin veljeillyt Kekkonen tuntui antaneen näkyvyytensä ja arvovaltansa kumouksellisen toiminnan käyttöön.

Oikeistolehdistön mukaan vasemmistolaisen median joutuminen alakynteen johtui sisällön yksipuolisuudesta. Heillä oli kaikki tarvittava käytössään – päteviä toimittajia ja talousmiehiä, rahaa ja yhteiskuntasuhteita – joten menestyksen tiellä oli ainoastaan piittaamattomuus yleisöstä. Lukijat maksoivat mieluummin lehdistä, joiden sisältö oli monipuolinen eikä puoluepoliittinen ja propagandistinen.

Tosiasiassa kilpailuolosuhteet eivät olleet ihan niin reilut kuin porvarillinen sanomalehdistö silloin esitti. Elinkeinoelämä saattoi mainontaa suuntaamalla ja tukitilauksin vaikuttaa varsin paljon lehtien tuloihin. Punapääoma teki samaa, mutta sen voimavarat olivat niukemmat ja lukijakunta köyhempää; työväenluokka ei ollut kovin houkutteleva yleisö mainonnalle.

Tärkein vaikutus oli kuitenkin ns. levikkikierteellä. Vasemmistolehdistö oli ajautunut jo 1920-luvulta alkaen kakkos- tai kolmoslehtien asemaan, jossa lehden sisällön, mainosten ja lukijoiden määrä laski toisiansa vahvistaen. Ykköslehdillä kierre oli nouseva. 1950-luvulla moni työväenlehti yritti vielä olla ns. täyden palvelun sanomalehti, jota seuraamalla saisi kaikki tärkeimmät paikalliset ja kansalliset uutiset. 1970-luvulle tultaessa ne olivat ajautuneet jo valtion lehdistötuen, ay-liikkeen ja taustapuolueensa avusta riippuvaisiksi kannattajakunnan lehdiksi.[51]

Sitten se ”viestintäimperialismi”.

On kiehtovaa pohtia, suhtautuiko Kekkonen empaattisesti nuoriin, imperiumeista irtautuneisiin kansakuntiin, koska oli kokenut saman Suomessa? Tai millä tavoin kokemus pienen kansakunnan vaikeasta asemasta vaikutti siihen, miten hän hahmotti kansainvälisen järjestelmän? Erityisesti Kekkosen suhde Vietnamin sotaan näyttäisi puhuvan sen puolesta, että pienen kansan itsenäisyyskamppailu maailman suurinta sotilasmahtia, Yhdysvaltoja, vastaan sai hänessä liekin palamaan. USA oli myös suomalaisen vasemmistonuorison imperialistinen pääpahis.

Liimatainen viittaa kolumnissa Vietnamissa soditaan vuonna 1972 J.K. Paasikiveen ja kirkkoisä Augustinukseen, joka on kirjoittanut: "Jos oikeudenmukaisuus syrjäytetään, mitä ovat valtakunnat muuta kuin suuria rosvojoukkoja." Pienet valtiot joutuvat tällöin täysin turvattomaan asemaan, jatkaa Liimatainen. Maailmalla on nytkin näkijöitä, jotka katsovat Pohjois-Vietnamin jätetyn suurten valtioiden armoille.[52]

Liimatainen kirjoitti Lyndon B. Johnsonin kuoleman jälkeen vuonna 1973:

”Ja sitten hänen eteensä tuli Vietnamin sota. Hän ei voinut ymmärtää, miksi rutiköyhät vietnamilaiset eivät taipuneet suurvallan tarjoamiin ehtoihin. Vielä vähemmän hän ymmärsi sitä, että nämä oppimattomat riisinviljelijät eivät alistuneet USA:n sotilaallisen voiman edessä. Yli puoli miljoonaa sotilasta oli kuljetettu meren yli Etelä-Vietnamiin, valtavat pommikonearmadat tuhosivat koko Indokiinan alueella vihollisen tukikohtia ja huoltoteitä sekä siviilikohteita, eikä alakynnessä oleva vastustaja suostunut antautumaan.”[53]

Kekkonen piti USA:n sodankäynnin tapaa julmana ja häpeällisenä pommitusten kohdistuessa myös Pohjois-Vietnamin siviiliväestöön. Liimatainen paheksui vuonna 1972:

”Pohjois-Vietnamin säälimätön pommittaminen saattaa olla viimeinen ponnistus pakottaa Pohjois-Vietnam polvilleen. On kerrassaan ihmeteltävää, että tämä ei jo ole tapahtunut, sillä länsimaiset lehtimiehet tiedottavat Hanoista, että maan tasalle on käytännöllisesti katsoen pommitettu pääkaupungin keskustaa lukuunottamatta koko valtakunta. Siinä ryöpyssä ei ole ollut mahdollista tehdä eroa sotilaallisen ja siviilikohteen välillä, ei sotilaiden ja siviiliasukkaiden välillä.”[54]

Kekkonen ilmeisesti onnistui samaan aikaan pitämään yllä Yhdysvaltain luottamusta aseriisunta- ja turvallisuusneuvottelujen välittäjän roolissaan ja arvostelemaan hyvin kriittisesti maan ulkopolitiikkaa. Selitys lienee virallisen Kekkosen ja nimimerkki-Kekkosen jakaantumisessa. Virallinen Kekkonen oli kritiikitön kummankin supervallan rötöksiä kohtaan, Liimatainen taas kärkevän kriittinen USA:ta kohtaan.

Se on hyvä muistaa, että vuonna 1973 tavallinenkin imperialismi, kolonialismi, oli vielä voimissaan. Portugalilla, Ranskalla ja Britannialla oli vielä merkittävä – tai vasta purkautumassa oleva – imperiumi itse kullakin Afrikassa ja Aasiassa. Australialla oli hallinnassaan Papua Uusi-Guinea ja Etelä-Afrikalla Namibia. Yhdysvaltain hallussa oli tuolloin Tyynenmeren ja Karibian saaria, mutta tärkeimpänä ”amerikkalaisen imperialismin” muotona pidettiin sen Kakkois-Aasiassa käymää sotaa.

Kansainvälinen keskustelu oli kuitenkin siirtynyt sotilaallisesta kolonialismista sen taloudellisiin ja kulttuurisiin muotoihin, keskusteluun maailman uudesta taloudellisesta ja viestintäjärjestyksestä. Kekkonen epäilemättä tunsi keskustelun hyvin, ja hänen sympatiansa olivat etenkin kolmannen maailman puolella.

Jäikö ilmiö 70-luvulle?

Kekkosen Tampereen-puhe vuonna 1973 ei näytä kaduttaneen häntä ankarasta kritiikistä huolimatta. Hän palasi samoihin aiheisiin usein ja julkaisi myöhemmin ainakin kerran parhaita paloja puheesta toisessa tekstissään.[55] Ehkä hän ajatteli lehdistön reaktiosta, että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa – tosin hän olisi varmasti korvannut mielessään tuon väsyneen fraasin jollakin tuoreemmalla.

Jäikö porvarillinen hegemonia 1970-luvulle kuten kyseinen käsite jäi? Suomen viestintäjärjestelmässä on tapahtunut suuria muutoksia viiden vuosikymmenen aikana, mutta journalismin perustilanne on entinen: uutismedian valtavirta on keskustaoikeistolaista. Vasemmistolaista, keskustavasemmistolaista tai punavihreää laajemmin leviävää uutismediaa ei Suomessa ole. Mutta ei ole myöskään menestyvää laitaoikeiston versiota USA:n Fox Newsistä.

Keskustaoikeistolainen tulokulma yhteiskuntaan näkyi esimerkiksi vuoden 2023 eduskuntavaalien rakentumisessa ”velkavaaleiksi”. Uutismedia ei kyseenalaistanut sitä, että suurin porvarillinen puolue kokoomus ja valtiovarainministeriö lanseerasivat onnistuneesti vaalien pääkysymykseksi julkisen velan määrän ja sen supistamisen menoleikkauksin.[56] Muutos 1970-lukuun on kuitenkin siinä, että journalismin valtavirta on nyt arvoliberaalia ja ympäristötietoista.

Sosiaalinen media on laajentanut sanomisen mahdollisuuksia ja kirjoa, mutta politiikassa sen käytössä tärkein ja menestyksekkäin ryhmä ovat laitaoikeiston perussuomalaiset. Viestipalvelu X, entinen Twitter, luisuu kohti oikeaa äärilaitaa niin maailmalla kuin meilläkin. Tähänkin saakka se on ollut karkeasanaisen talousoikeiston kotikenttää.

Ylen asema on myös paljolti entinen. Julkisen palvelun mediaan kohdistuu kova ja kasvanut paine oikealta ja kaupallisen median suunnasta. Laitaoikeisto haluaa suitsia Yleä ennen muuta sen oletetun vihervasemmistolaisuuden vuoksi – aivan samoin kuin tapahtui Reporadion aikaan. Eroja kuitenkin on, sillä 60-luvun lopun kritiikki oli konservatiivista ja puolusti vanhaa maailmaa. Nykyinen laitaoikeiston kritiikki on radikaaliin muutokseen tähtäävää ja suuntautuu koko eettisin pelisäännöin toimivaa journalismia vastaan. Yle on vain sen yksi edustaja.

Keskustaoikeiston Yle-kritiikki juontunee pääosin halusta suosia kaupallista mediaa julkisen kustannuksella, mutta niin kokoomuksessa kuin keskustassa moni pitää Yleä vasemmalle kallistuneena. Samoin Medialiiton ja Sanoman – siis yksityisen mediateollisuuden – motiivit EU-kanteluihin Ylestä ovat varmaankin enemmän kaupallisia kuin poliittisia. Motiiveista riippumatta lopputulos on kuitenkin sama: journalismin monimuotoisuus uhkaa kaventua.

Ja aivan samoin kuin Reporadion aikaan, Yle on vastannut kritiikkiin sanomalla, että arvostelijat ovat huomanneet vain yksittäiset ohjelmat tai ohjelmiston osat. Kokonaisuutena yhtiö katsoo esimerkiksi uutisvälityksessään ottavansa huomioon hyvin laajasti Suomen erilaiset alueet, ihmisryhmät ja poliittiset mielipiteet.

Myös kansainvälisessä viestinnässä on tapahtunut paljon muutoksia, mutta perustilanne on paljolti sama kuin 70-luvulla: epäsuhta kehittyneiden maiden ja kehittyvien maiden kyvyssä näkyä ja vaikuttaa maailman uutisvirtoihin ei ole muuttunut.

Kansainvälisen viestinnän uudistamiseksi on tehty monia yrityksiä, kuten Inter Press Service[57], mutta harvoilla on ollut menestystä. Poikkeus on ehkä qatarilainen Al Jazeera, joka on tarjonnut kolmannen maailman ja erityisesti Lähi-idän uutisissa todellisen vaihtoehdon läntisille viestimille.

Yrityksiä ovat tehneet myös Kiina ja Venäjä, mutta autoritaarisina maina niiden journalismi on niin läpinäkyvän poliittista, ettei se ole lännestä yleisöä löytänyt. Kiina on panostanut omiin kansainvälisen tiedonvälityksen kanaviinsa massiivisesti, mutta menestystä on tullut lähinnä vain kehittyvissä maissa, erityisesti Afrikassa.[58]

Toisaalta voi kysyä, ovatko perinteiset uutisorganisaatiot, kuten uutistoimistot, tv-kanavat ja sanomalehdet, enää merkittävin voimasuhteiden osoittaja, kun uutisten kulutus tapahtuu laajasti jo toisaalla, esimerkiksi sosiaalisen median alustoilla. Vastausta voi miettiä siitä suunnasta, missä päin maailmaa noita alustoja hallitsevat yritykset pitävät pääosin majaansa.

Kysymykset joukkoviestinnän roolista Suomen ja Venäjän suhteissa ovat sitten Kekkosen aikojen niin paljon muuttuneet, ettei vertailu ole kovin mielekästä. Kekkosen tylyä tapaa alistaa sananvapaus ja suomalainen journalismi idänpolitiikan palvelukseen ei voi hyväksyä, mutta sen voi ymmärtää. Eikä hän ollut yksin; Suomessa on vastaus sananvapauden ja kansallisen edun suhteesta ollut aina yksiselitteinen: vapaus ei ole vapaa.

Ulkopolitiikassa Kekkonen asetti suomalaisen median reaktiiviseen rooliin. Lehdistön toiminta saattoi edesauttaa tai haitata valtion ulkopolitiikan toteuttamista. Presidenttinä hän kipparoi Suomen luovintaa kylmässä sodassa ja antoi lehdistölle sen tehtävän, jonka katsoi kussakin tilanteessa maan kannalta hyödyllisimmäksi tai välttämättömäksi. Pienen maan ulkopolitiikassa tilanne nyt vain on tämä, sori pojat.

Kekkonen ei odottanut ulkopolitiikan alueella lehdistöltä, kuten ei keltään muultakaan, mitään itsenäistä toimintaa. Hän saattoi korkeintaan pyytää, että Neuvostoliitosta kirjoitettaisiin myönteisesti myös vapaaehtoisesti. Tärkein kysymys oli se, ettei media haitannut ulkopolitiikan toteuttamista.

Toinen Kekkosen journalismiin kohdistama odotus oli esillä sisäpolitiikassa. Hän arvosti median proaktiivisuutta – sen kykyä ennustaa ja edistää yhteiskunnan kehitystä ja uudistumista. Raha pysäytti asiat ja pyrki säilyttämään kaiken vanhan. Sana oli se, joka kulki edellä ja uudisti.

* * *

Kekkosen tie vei nuoruuden idealistisesta aatepoliitikosta keski-iän notkean pragmaattisuuden kautta vanhuuden jäykistyvään itsetäyteisyyteen. Jotakin ihanteellista hänessä kuitenkin säilyi. Kansakunta kulki, hän uskoi, minne nuorison aatteet ja pyrkimykset osoittivat, ja niiden etsimisen ja niistä keskustelemisen paikka oli lehdistö.

Kekkonen oli yllättävän radikaali tottumusten ja luutumien rikkoja. Hän puhui usein ”edistyksellisyydestä”, joka taitaa nykyisin olla pahimpia haukkumanimiä, mitä media päällään kantaa. Edistystä jarruttavia taantumuksen voimia oli hänestä kaikkialla, missä rahavallan, oikeiston ja niiden ohjaaman sanomalehdistön eliitit kokoontuivat.

Kekkonen käytti jo manan majoille mennyttä vanhan vasemmiston kieltä, jossa on myöhemmät tapahtumat tietäen vahva orwellilainen klangi; edistys ei osoittautunut järin edistykselliseksi. Kekkosen tarkoittama edistys ei kuitenkaan ollut aivan sama asia kuin sosialistisen vasemmiston. Kekkonen jakoi esimerkiksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteen, mutta kehityksellä ei ollut hänelle kommunismin kaltaista yhtä päämäärää. Se oli yhteiskunnan jatkuvaa uudistumista ja muuttumista.

Urho Kekkonen oli aikansa mediapoliitikko, joka seurasi laajasti journalismia oppiakseen maailmasta, mediasta ja myös itsestään. Osa hänen poliittista taitoaan oli ymmärtää median toiminnan logiikkaa ja ennakoida, miten poliitikko saattoi kerätä hyödyn ja väistää ansat. Tässä varmasti auttoi, että hän tarkasteli tiedonvälitystä monessa eri roolissa median tekijänä, kohteena, kriitikkona, käyttäjänä ja hyväksikäyttäjänä. Sekä kykeni erittelemään journalismin toimintaa niin tiedollisin, poliittisin kuin eettisin perustein ja asettamaan sen kansainväliseen vertailuun.

Suomettumisen komentoa ja kurinpitoa alkavat olla kirjastot ja Areenat täynnä. Ehkä Kekkosen ja journalismin suhdetta voisi tarkastella muistakin näkökulmista.

---------------------

VIITTEET

[1] Uusi Suomi 23.5.1973 Hiukan huvittunut presidentti.

[2] Lainattu Aamulehden 24.5.1973 julkaiseman kokoomajutun Presidentin puheen kaiut mukaan.

[3] Haataja, Lauri, Pietilä, Jyrki & Pietiläinen Tuomo. Demokraattinen journalisti: suuri suomalainen sillanrakennus maailman mahtavimmassa toimittajajärjestössä. WSOY, Helsinki 1996.

[4] Vesikansa, Jarkko. Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Otava, Helsinki 2004.

[5] Varis, Tapio. The flow of communication through international broadcasting. Tampereen yliopisto, 1973.

[6] Kekkosen puhe löytyy kokonaisuudessaan esim. Helsingin Sanomista otsikolla UKK viestinnästä: Sananvapauden käytössä vallitsee suuri eriarvoisuus Sivu 13 | 22.05.1973 | Helsingin Sanomat.

[7] Kari Suomalaisen piirros Kekkosen puheesta Sivu 8 | 23.05.1973 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[8] Haataja, Pietilä & Pietiläinen 1996. Tapio Varis muistelee puhetta ja kohtaamistaan Kekkosen kanssa artikkelissa Pesen vain käteni. Teoksessa Kaarle Nordenstreng. Viestintätieteen suurlähettiläs. Erkki Karvonen & Jukka Pietiläinen (toim.). Tampere University Press 2001, s. 156–158.

[9] Haataja, Pietilä & Pietiläinen 1996, 293.

[10] Emt. 295.

[11] Emt. 296.

[12] Tuikka, Timo J. "Kekkosen konstit": Urho Kekkosen historia- ja politiikkakäsitykset teoriasta käytäntöön 1933–1981. Jyväskylä studies in humanities 70, Jyväskylän yliopisto, 2007.

[13] Tuikka 2007, 350.

[14] Suomen Kuvalehti 15.8.1969 Korkeakoulujen mies ja ääni UKK892140.

[15] Tasavallan Presidentin puhe SDP:n vaalitilaisuudessa 8.1.1978 UKK927964.

[16] Urho Kekkosen julkaistu tuotanto - Doria.

[17] Tuikka 2007, 43.

[18] Tasavallan Presidentin puhe välirauhansopimuksen ja Suomi-Neuvostoliitto-Seuran perustamisen 30-vuotisjuhlassa 15.10.1974 UKK926800 (doria.fi).

[19] Ks. esim. Kekkosen Suomen televisiolle 6.4.1975 antaman haastattelun loppu UKK927123.

[20] Tasavallan Presidentin tervehdys Kansainvälisen Journalistiliiton VIII kongressille Helsingissä 21.9.1976 UKK927263 (doria.fi). Todennäköisesti myös tätä tervehdystä laadittaessa on pyydetty ja saatu isäntäorganisaation apua.

[21] Eduskunnan ylläpitämän Kekkosen CV:n mukaan hän toimi 1920-luvun alussa Kajaani- ja Kainuun Sanomat -lehtien toimittajana sekä Peltomies-lehden toimituskunnan jäsenenä 1930-luvun lopussa. Lisäksi hän toimitti Maalaiskuntien liiton aikakauskirjaa vuosina 1927–1932. Urho Kekkonen.

[22] Ks. esim. Rantonen, Ritva-Liisa. Poliittinen pakinointi Urho Kekkosen vaikutuskanavana ja varaventtiilinä. Presidentti Kekkosen nimimerkkikirjoittelu Liimataisena 1966–1975. Tiedotusopin laitoksen julkaisuja, Sarja A, 61/ 1987. Tampereen yliopisto. Ks. myös Kekkosen nimimerkkien haamukirjoittajista kiistellään | HS.fi ja Kalle Virtapohja. Pekka Peitsen karmea kankkunen, Tiedetoimittaja 3/2021 Pekka Peitsen karmea kankkunen - Suomen tiedetoimittajain liitto.

[23] Lohi, Tuomas. ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane”: Suomen johtavan sanomalehdistön suhtautuminen Urho Kekkoseen 1944–1956. Oulun yliopisto 2003, s. 350.

[24] Emt. 350.

[25] Emt. 363.

[26] Emt. 370.

[27] UKK894169 (doria.fi)

[28] Lohi 2003, 316–323; Pasi Kivioja. Skandaalin polttopisteessä 50-luvun ”Seiska” suomi Kekkosta | Skandaalin polttopisteessä.

[29] Lasanen, Teemu. Kekkosen myllykirjeet – Perättömiä väitteitä ja lievähköä ironiaa. Suomen kielen pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto 2005, s. 56–65 URN_NBN_fi_jyu-2005130.pdf. Ks. myös esim. Virkkunen, Janne. Päivälehden mies. WSOY, 2013 Päivälehden mies - Janne Virkkunen - Google-kirjat.

[30] UKK926352 (doria.fi)

[31] UKK889313

[32] UKK889441

[33] Suomen Kuvalehti 1975 UKK916908.

[34] Kekkonen ja media | Kekkonen ei kuole koskaan | Yle Areena, Jari Tervo 8.2.2018.

[35] Uusi Kuvalehti 1954. Maailman uutislähteet UKK896580 (doria.fi).

[36] Raimo Salokankaan sähköpostiviesti 5.11.2024.

[37] Uusi Kuvalehti 1953. Sana taistelee Englannissa UKK910124. JSN perustettiin Suomessa vuonna 1968.

[38] Kunniatohtori Kekkonen suomi yhteiskuntatieteitä Sivu 21 | 01.10.1977 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[39] Luostarinen, Heikki. Perivihollinen. Suomen oikeistolehdistön Neuvostoliittoa koskeva viholliskuva sodassa 1941–44: tausta ja sisältö. Vastapaino, Tampere 1986, 403–415.

[40] UKK886375.

[41] Vuonna 1976 voimaan tulleissa Lehtimiehen ohjeissa ei velvoitteita vielä ollut. Vuonna 1992 ohjeiden nimi oli muuttunut Journalistin ohjeiksi ja niihin lisättiin vielä yksi velvollisuus: ”Journalistin on tunnettava vastuunsa luonnosta ja nähtävä käsittelemiinsä asioihin liittyvät ympäristövaikutukset.” Vuonna 2005 julkaistiin uudet Journalistin ohjeet, joista tämä ja edellä mainittu velvoitteiden luettelo oli poistettu. SSL erosi IOJ:stä vuonna 1991.

[42] Kansan Lehti 2.3.1974 75-vuotisjuhlanumero. Kekkosen tervehdys, päiväys Tamminiemi 11.2.1974.

[43] Lainattu Aamulehden 24.5.1973 julkaiseman kokoomajutun Presidentin puheen kaiut mukaan.

[44] Uusi Kuvalehti 1.11.1952 Raha ja sana UKK891988. Ks. myös Vares, Vesa & Siltala, Sakari. Sanan ja kuvan vuosisata. Suomen Kuvalehti 1916–2016. Otava, Helsinki 2016, s. 187–189.

[45] Esimerkki tästä on Kekkosen tulkinta Leninin roolista Suomen itsenäistymisessä. Raimo Salokankaan mukaan Kekkonen esitti Leninin lahjoittaneen Suomelle itsenäisyyden, mikä oli viesti Kremliin, että kun Pyhä Isä on noin tehnyt, niin kyllähän te kunnioitatte hänen päätöksiään. Niinpä Kekkonen ei pitänyt siitä, kun Tuomo Polvinen kirjassaan Venäjän vallankumous ja Suomi esitti tunnustamisen taktisena eleenä, esivaiheena siihen, että Suomi liittyy takaisin onnelliseen perheeseen. Kun Kekkonen halusi ”vääristelemätöntä” (eli kohteen itsensä vääristelemää) tietoa Neuvostoliitosta ja vaati lehdistöä pitämään suun supussa, kysymys oli silloinkin Salokankaan mukaan siitä, että tarkoitus pyhittää keinot. Raimo Salokankaan sähköposti 5.11.2024.

[46] UKK926658 (doria.fi); Tutkija kaivoi esiin puheen, jossa Kekkonen arvosteli 50 vuotta sitten Israelia militarismista | HS.fi;

[47] UKK viestinnästä: Sananvapauden käytössä vallitsee suuri eriarvoisuus Sivu 13 | 22.05.1973 | Helsingin Sanomat.

[48] Kekkonen, Urho. Demokratia ja perusoikeudet. Puheita ja kirjoituksia 4. Weilin+Göös, Jyväskylä 1972. Luku Porvarillinen hegemonia UKK895244 (doria.fi).

[49] Ks. esim. Kansan Tahto 4.3.1978 Tiedotusopin professori Pertti Hemánus: Työväenlehtien merkitys ylittää levikkinumerot.

[50] Punatähdet | reissutarinat - melekein UKK:n lastenkutsuilla 1969. Alkuperäinen lähde Kaskikari, Kirsti-Maria. Kekkonen ja ylioppilaskunta 1956–68. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 1996.

[51] Ks. esim. Raittila, Pentti. Vasemman laidan toisinajattelijat. Taisto Harra ja Mauri Sirnö kommunistisina journalisteina ja poliitikkoina Tampereella 1960–1980-luvuilla. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2024.

[52] Suomen Kuvalehti 8.12.1972 Vietnamissa soditaan UKK892398.

[53] UKK896546

[54] Suomen Kuvalehti 1972. Rauha Vietnamissa ennen marraskuuta UKK909488.

[55] Näin ainakin 1975 julkaistussa pitkässä tekstissä Suomalainen elämänmuoto UKK958822.

[56] Luostarinen, Heikki. Velka vaaliaseena. Helsingin Sanomat ja julkinen velka eduskuntavaaleissa 1995, 2011 ja 2023. Tampereen yliopisto 2024 https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3606-6.

[57] Inter Press Service | News and Views from the Global South. IPS perustettiin jo 1964, mutta sen toiminta laajeni merkittävästi ja sai painoarvoa 1980-luvulla.

[58] Luostarinen, Heikki. Kiinan median suuri harppaus. Into Kustannus, Helsinki 2017.