HEIKKI LUOSTARINEN – Tapasimme ensimmäisen kerran syyskuussa 1977 Tampereen Ylioppilastalolla. Istuimme samassa pöydässä uusien opiskelijoiden tutustumistilaisuudessa. Muistan Riston olleen meistä kolmesta varmin siitä, miksi oli hakenut lukemaan tiedotusoppia ja tietävän parhaiten, mitä aikoi jatkossa tehdä. Pertti ja minä olimme hyvin epävarmoja tulevasta.

Journalismin Suomi -blogi julkaisee sarjan tekstejä, jotka käsittelevät toimittajakoulutukseen liittyviä poliittisia kiistoja ja tiedotusopin opiskelua Tampereen yliopistossa 1970-luvun lopulla. Monet muistavat ajan taistolaisuuden ja neuvostoystävyyden outoina ja synkkinä vuosina. Juttusarjassa on valittu toinen näkökulma: Oliko laitoksen opettajien ja opiskelijoiden toiminnassa ja näkemyksissä asioita, jotka ovat edelleen tärkeitä ja jopa arvostettavia?

Kului 46 vuotta ja 8 kuukautta, kun istuimme Kangasalan torilla kahvilla ja palasimme tuohon iltaan Ylioppilastalolla. Vuodet olivat menneet niin kuin ne aina menevät: opiskelua, työtä, jonkinlainen perheen tapainen ja pirusti kaikenlaisia harmeja. Olimme välillä hukanneet toisemme, mutta nyt olimme jälleen yhdessä ja päätimme, että järjestämme keskustelun opiskeluvuosista. Niin teimme: puhuimme ensin kaksi tuntia Pertin kämpällä Kalevan Kiinanmuurissa ja sitten vielä tunnin Tahmelan huvilan kahviossa Pyhäjärven rannalla.

Purin nauhoitukset ja keräsin hieman ajankuvaa syys-lokakuulta 1977 Helsingin Sanomista ja ainejärjestömme Tiedottajien uusille opiskelijoille tekemästä oppaasta. Katsoin myös, mitä tiedotusopin laitoksen elämässä silloin tapahtui. Tekstissä on johdannon jälkeen kolme osaa, jotka alkavat kauniilla Tampere-aiheisella postikortilla – vuodelta 1977 tietysti – ja ajankuvaa rakentavalla tietolaatikolla.

Tässä jutussa ei ole juonta, mutta särmiä, joista aika heijastuu: Tampere, kurssikirjat ja luennot, stallarit, kommuunit, Tillikka, opettajaparat, hegemonia, kesätyöpaikat… Tekstin työotsikko oli Kommuuneja, kaljan kaipuuta sekä karvainen ja karvaton Kalle.

Keskustelijat:
Heikki Luostarinen (s. 1957) valmistui yht. kandiksi vuonna 1982. Opintojen aikana Luostarinen työskenteli kesätoimittajana Etelä-Suomen Sanomissa ja Helsingin Sanomissa, iltavuorojen tekijänä Aamulehdessä sekä tiedotusopin määräaikaisena opettajana Haapaveden opistossa. Hän teki työuransa Jyväskylän ja Tampereen yliopistoissa ja jäi eläkkeelle 2021.

Heikki Luostarisen talokohtainen toimittajakortti kesältä 1976. Allekirjoittajana vastaava päätoimittaja Tauno Lahtinen.

Pertti Peltonen (s. 1957) valmistui yht. kandiksi 1986. Ensimmäinen alan työpaikka oli Lauttakylä-lehden kesätoimittajana 1980. Vakituinen työura alkoi 1989 Pohjalaisessa. Sittemmin hän työskenteli eri sanomalehdissä, STT:ssä ja välillä myös Tampereen taiteilijaseuran julkaisemassa aikakauslehdessä Täydellinen ympyrä. 1980-luvulla Peltonen oli hetken aikaa myös tutkimusassistenttina Taisto Hujasen väitöskirjaprojektissa. Tällä hetkellä hän on hyvin ansaitulla (?) eläkkeellä.

Pertti Peltosen pressikortti, allekirjoittajana Pekka Laine.

Risto Suikkanen (s. 1957) on entinen opiskelija-aktivisti, joka valmistui yht. kandiksi 1990 ja elätti sittemmin itsensä tutkimus- ja käännöstöillä sekä joogaopettajana.

Risto Suikkanen Tampereen yliopiston marxilaisten ryhmien (TYMR) tiedotusopin ryhmän Tiltu-lehdessä (4/78) demokraattisen laitosneuvoston ehdokkaana.

Maakuntayliopiston perusjampat

Pertti oli Tampereelta, Risto Rovaniemeltä ja minä Lahdesta. Vaikka Lahti ei kooltaan ollut kovin paljon pienempi (94 000 vs.166 000 asukasta), Tampereen poliittinen ja kulttuurinen tarjonta oli paljon rikkaampaa ja kiivaampaa. Vuonna 1977 Tampereella näkyi vielä jälkiä jakautumisesta kahteen leiriin. Työväen ja vasemmiston Tampereella oli omat kauppansa, vakuutusyhtiönsä, ravintolansa, matkatoimistonsa, teatterinsa, kansalaisopistonsa, pankkinsa, sanomalehtensä, urheiluseuransa… Ja porvarillisella Tampereella sitten omansa. Lahdessa Mannerheim ratsasti paraatipaikalla rautatieaseman edessä uljaasti jo vuonna 1959. Tampereella hän katsoi paremmaksi lymyillä Leinolan pusikoissa.

Punaisen Tampereen maineesta huolimatta mediamaailmaa hallitsi Aamulehti, joka oli vasemmiston kiivas vastustaja 1970-luvulla. Aamulehden toimittajissa ja kolumnisteissa oli myös Urho Kekkosen ja hänen idänpolitiikkansa kriitikkoja – tai ainakin sen piikittelijöitä. Se ei ollut tuohon aikaan tavallista, ja Aamulehti saikin useamman kerran tuta Kekkosen kartun kovuuden. Sosialidemokraattinen Kansan Lehti ja kansandemokraattinen Hämeen Yhteistyö olivat 70-luvun lopulla jo vetäytyneet laihoiksi puoluelehdiksi, joilla ei ollut juuri omaa kannattajakuntaa kauemmas ulottuvaa merkitystä. TV 2:ssa saattoi olla myös vasemmistolaisia toimittajia, mutta kanavan johto oli vuoteen 1975 saakka kokoomuksella ja siirtyi sitten keskustapuolueelle.

Tampereella oli kuitenkin maaliskuussa 1918 käydyn sisällissodan ratkaisutaistelun vuoksi symbolinen asema suomalaisen vasemmiston henkisenä pääkaupunkina. Taustaa oli jo sisällissotaa varhemmalta ajalta, kuten suurlakon vuonna 1905 Tampereella annetusta demokratian lähtölaukauksesta, Punaisesta julistuksesta.

Risto muotoili asian niin, että Helsinki on pääkaupunki, mutta ”Tampere on ollut työläisten pääkaupunki. Jos missä työväenkulttuuria on ollut, niin täällä sitten.”

Pertti ajattelee, että sisällissodan ”pitkä häntä” oli tehnyt Tampereesta luokkataistelun kulminaatiopisteen, mikä näkyi vielä 70-luvulla kaupungin maineessa. Myös tiedotusopin laitoksen valikoituminen koko Suomen poliittisen jännitteen ukkosenjohdattimeksi saattoi liittyä samaan.[1] Tampereen yliopiston päärakennus Kalevantie 4:ssä sijaitsee sopivasti samalla Kalevankankaalla, jossa käytiin ehkä koko sodan lopulta ratkaissut taistelu.

Lahtelaispoikaa kummastutti, että jokainen reikäleivän osto oli poliittinen teko, joka tuli tunnistaa sellaiseksi ja jota piti ajatella. Sama yliopistolla, missä piti oppia arvioimaan opetusta paitsi tiedollisesti, myös eettisesti ja poliittisesti. Koulu ja kouluneuvostovaalit olivat jo luoneet tietoisuutta siitä, että opetuksella saattoi olla poliittinen ulottuvuus, mutta 70-luvun Tampereen yliopistossa tuntui välillä, ettei muita arviointikriteerejä ollutkaan.

Pertin äiti oli työssä Aaltosen kenkätehtaalla ja isäpuoli ajoi postiautoa. Minun isäni oli ylityönjohtaja Upon Nastolan muovitehtaalla ja äiti varastotyöntekijä Luhtasen tehtaalla. Riston vanhemmat kuuluivat minun perheeni lailla keskiluokkaan; äiti oli sosiaalihoitaja ja isä rakennusmestari.

Olimme kaikkiaan hyvin tyypillisiä nopeasti laajentuneen korkeakouluverkoston kasvatteja: vanhemmilla ei ollut ylioppilastutkintoa, mutta meillä ja useimmilla sisaruksillamme oli. Risto kuvasi asian näin:

RS: 60-luvun lopulla tuli joku OECD:n raportti, jossa todettiin, että tehokkain tapa lisätä kansantuotetta ja vaikuttaa maan taloudelliseen kuntoon on lisätä koulutusta. Ja Suomi reagoi siihen niin, että koulutusta kyllä lisättiin, mutta nimenomaan yhteiskuntatieteellisillä ja humanistisilla aloilla, koska se oli halvinta. Niin sitten tuli yliopistoihin sellasta väkeä, jollaista siellä ei aiemmin ollut ollut. Ja se oli paitsi luokkapohjaltaan, myös katsomuksiltaan ihan toisenlaista kuin sinne aiemmin oli tullut, ja tästä sitten syntyi (vastakkaisuutta).

Olimme tavallista tuon ajan maakuntayliopiston opiskelijarahvasta myös sikäli, että sota oli meitä lähellä. Minun äitini oli evakko Raja-Karjalan Pitkärannasta, isä joutui koulutukseen ja sotaan syksyllä 1943. Riston äiti oli kotoisin Petsamosta, isä Neuvostoliitolle menetetystä Karjalasta; kumpikin joutui lähtemään sotaa pakoon ”ja ajelehti vähän ympäri maailmaa”. Risto syntyi Helsingissä, mutta oli pian Kilpisjärvellä, Enontekiöllä ja Rovaniemellä.

Tavallista oli myös se, että sodasta ja politiikasta ei kotona juuri puhuttu. Ajattelin sen johtuneen omassa perheessäni siitä, että sota oli kummallekin vanhemmalle hyvin traumaattinen ja koko maailman sijoiltaan suistanut kokemus. Koska eteenpäin piti kuitenkin mennä, taakse ei katsottu, ja lapsille haluttiin tarjota mahdollisuus rakentaa elämäänsä ilman sodan taakkaa.

Ristolla oli samoin: Sotaa edeltävästä ajasta ja sodasta ei suuremmin puhuttu, mutta ”toki sellainen katkeruus tuli silloin tällöin läpi”. Se tuli siis läpi, mutta sitä ei siirretty tietoisesti lapselle.

Hyvin tyypillistä keskinkertaisen maakuntayliopiston perusjampoille oli myös se, että otimme itsestäänselvyytenä elin- ja koulutustason nousun. 1970-luvulla rakennettiin Suomeen hyvinvointivaltiota, ja se oli meille täysin normaalia kehitystä. Jokainen sukupolvi oli edellistä rikkaampi, terveempi ja paremmin koulutettu. Naps, perustettiin terveyskeskukset, naps peruskoulu, naps päivähoito. Miten muuten olisi voinut olla?

Ja luulimme elävämme hyvin tasa-arvoista aikaa huomaamatta niitä sukupuolittuneita rakenteita, jotka istuivat lujassa niin opiskelijaliikkeessä, yliopistossa kuin tulevissa työpaikoissamme. Miehet olivat puheenjohtajia, professoreita ja päätoimittajia. Vaikka naispuolisista opiskelukavereistamme moni sanoi olevansa feministi, rakenteet eivät heidän tieltään sillä ilmoituksella poistuneet.

OSA I: POLITIIKKA VETÄÄ JA TYÖNTÄÄ

Postikortti Tampereesta vuonna 1977. Kustantaja PR-kortti, Tampereen historialliset museot.

Tiedotusoppi: Syksyllä 1977 tiedotusopin laitos oli maineensa huipulla, niin hyvän kuin huonon. Joukkoviestintä laajeni ja toimittajille oli töitä tarjolla hyvin. Tiedotusoppi oli muotiaine, lähes jokainen haastateltu nuori urheilija, missi, muu julkkis tai tyrkky sanoi pyrkivänsä Tampereelle opiskelemaan tiedotusoppia. Kouluihin kaavailtiin tiedotusoppi-nimistä uutta oppiainetta (joka muuttui myöhemmin mediakasvatukseksi). Laitos oli otsikoissa toistuvasti, sillä hallitus toisensa perään riiteli toimittajakoulutuksen järjestämisestä, ja peliin puuttui myös Urho Kekkonen myllykirjeellään. Laitoksen hiljattain virkaan tulleet professorit Kaarle Nordenstreng (1971) ja Pertti ”Eno” Hemánus (1973) ärsyttivät porvaria radikaaleiksi koetuilla kommenteillaan.

Uusien opiskelijoiden opas: ”Onneksi olkoon, uusi tiedotusalan opiskelija. Me ´vanhemmat ja kokeneemmat´ alan opiskelijat toivotamme Sinut tervetulleeksi joukkoomme. (s. 1)[2]

”Niin kuin itsekin hyvin tiedät, opintojaan aloittavalla on aina taakkanaan valtava määrä ongelmia ja kysymyksiä, kuten ´missä on vessa? ´, ´millainen aineyhdistelmä kannattaa ottaa? ´ – ja kaikkea siltä väliltä ja päältä ja altakin.” (s. 2)

"Tiedottajat toimii jäsenistönsä etujärjestönä sekä opiskelua että työelämää koskevissa asioissa. Aineyhdistysten tärkeä tehtävä on myös toimia jäsenten yhdyssiteenä ja tietenkin yhtenä demokraattisen opiskelijaliikkeen toimintayksikkönä." (s. 3)

Helsingin Sanomat: ”Presidentinvaalitkin vain lähestyvät. Kuten tiedetään, puhaltaa kuusi puoluetta asiassa yhteen hiileen. Vaikka UKK onkin yhteinen ehdokas, menevät puolueet vaaleihin omilla tunnuksillaan. Tiettävästi eräässä puoluetoimistossa onkin jo muotoiltu vaaliteema: ´Meidän Urkki on parempi kuin teidän Urkki´.”

Pakinoitsija Pii (Pirkko Kolbe) palstallaan Viikon vaihtuessa 11.9.1977, s. 11.[3]

Kommentti uusille opiskelijoille, osa kansilehdestä 1976.

Pertin äiti oli työläinen, joten ” varmaan hänellä oli pakostakin jonkinlainen työntekijän identiteetti, mutta siinä ei ollut minkäänlaista poliittista sisältöä”. Isäpuoli oli mielipiteiltään vankka kokoomuslainen ja saattoi sanoa pojan lähtiessä ulos kavereittensa kanssa, että ”ethän mee mihkään kommareitten bileisiin”. Mutta siihen se sitten jäi, politiikasta ei perheessä puhuttu. Huomio kiinnittyi elannon tienaamiseen.

Pertille ei siirtynyt sen paremmin perheestä kuin ystäväpiiristä poliittista perintöä tai kipinää, joten sen kohtaaminen yliopistolla oli elämänmuutos:

PP: Se on sanottava, et kaiken kaikkiaan yliopistossa opiskelu avas ihan uuden maailman yhteiskunnallisissa asioissa… sen omaksumisessa kesti tovin. Päätin sitten kuitenkin jättäytyä järjestötoiminnan ulkopuolelle eikä ideologisia väittelyjä päässyt syntymään. Ei mulla ollut keskusteluja muiden kuin Heikin kanssa, kun tultiin Tillikasta, ja puhuttiinko me ideologisista asioista kovinkaan paljon? Aika yleisellä tasolla ainakin.

Niin. Tapoihimme kuului, että jatkoimme Tillikka-iltaa kämpilläni Ilmarinkadulla puhuen luultavasti syvällisiä. Risto liikkui siihen aikaan hieman eri porukoissa.

Minullekaan ei siirtynyt kotoa poliittista perintöä, isän ja äidin asenteita leimasi sodan aikaansaama pettymys valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan. Kouluni oli oikeistolainen, Kannaksen yhteiskoulu eli entinen Terijoen yhteiskoulu. Omiin opettajiin kuului yksi lotta, yksi sotilaspastori ja yksi sotasankari, Väinö Suvivuo, joka kantoi Suomen lippua Helsingin olympialaisissa vuonna 1952. Reilu mies kyllä. Ensimmäinen kesätoimittajan paikka oli Etelä-Suomen Sanomissa, joka ajoi siihen aikaan kokoomuksesta oikealta ohi kaukana pientareen puolella miltei metsänrajassa.

Tampereelle tullessani olin luultavasti liberaali porvari, jonka armeija-aika oli saanut kiinnostumaan rauhanliikkeestä ja suhtautumaan epäluuloisesti kaikkeen päälle käyvään isänmaallisuuteen. Tampereella aloin kieriä vasemmalle, mutta pysähdyin demareitten vasempaan laitaan Erkki Tuomiojan ja Ydin-lehden kohdalle. Mihinkään poliittiseen toimintaan en opiskeluaikana osallistunut, enkä sen jälkeenkään. Syynä lienee ollut eniten arkuus ja ulkopuolisuuden tunne, kuten myös Pertillä:

PP: Asemoin itseni väljästi ja epämääräisesti vasemmalle kallistuneena. Siihen ei sisältynyt mitään järjestötoimintaa tai liittymistä mihinkään, katselin kaikkea ulkopuolelta. Varmaan osittain siksi, että yliopistolla näki sen kovan taistelun, jossa tuntui olevan aika vähän vaihtoehtoja. Itse asiassa oli vain kaks vaihtoehtoo. Olihan siellä tietysti keskustalaisiakin, mutta ne oli helppo laittaa samaan kuppiin kokoomuslaisten salkkumiesten kanssa. Ja sitten oli tymriläiset. Mä en kokenut olevani kotonani kummassakaan porukassa. Se tiedotusopin laitoksen sanottu vasemmistolaisuus ei vaikuttanut minuun kyllä millään tavalla.

Minuun se vaikutti. Aluksi vieroksuin vasemmistolaista puheenpartta, koska se oli – vierasta. Mutta totuin nopeasti, ja jos ympärillä olevilla ihmisillä on kaikilla samanlainen tulokulma maailmaan, omakin katse alkaa ohjautua uudella tavalla. Erityisesti yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan yleisopintojen pitäjissä oli paljon marxilaisia ja myös taistolaiseen leiriin kallistuneita luennoitsijoita. Kuten Perttikin sanoi, heitä kuunteli kiinnostuneena, koska kaikki oli aluksi aivan uutta ja yllättävää. Pää lähti käymään aivan eri kierroksilla kuin koulun oppitunnilla Stolbovan rauhasta vuonna 1617.

Marx jäi minulle kuitenkin vieraaksi, vaikka Risto kuinka yritti selittää, että pääoma on suhde eikä omaisuutta (muuta ei keskustelusta ole jäänyt mieleen). En saanut kiinni sen paremmin akateemisesta kuin poliittisesta marxilaisuudesta. Sosiologian opinnot luistelin läpi Pääomaan kajoamatta, mutta Weber ja Durkheim kiinnostivat ja tarrasivat aivokuoreen. Kaarle Nordenstrengin luennot ja kirja Tiedotusoppi kokivat Marxin kohtalon: en oikein ymmärtänyt enkä pitänyt kovin kiinnostavana. Parta-Kallella ja tiedotusopin omalla Kallella oli sama kohtalo: ohi meni.

Perttiin sosiologian tutkintovaatimuksissa olleen Marxin Pääoman ykkösosan (valikoidut luvut) tekivät ison vaikutuksen:

PP: Erityisesti kuvaukset Englannin tehdastyöläisten oloista, jotka, jos oikein muistan, Marx oli lainannut englantilaisten virkamiesten laatimista työoloja kartottavista niin sanotuista ”Sinisistä vihkoista”… Varsinkin lapsityövoiman käyttö – lapset jopa kahlittiin tehtaissa työkoneidensa yhteyteen, jossa sitten söivät ja nukkuivat ja elivät elämäänsä – aiheutti viattomassa sielussani melkosen järkytyksen. Kyllä oli maailma silloin 1800-luvulla julma ja epäoikeudenmukainen paikka! Eri puolilla maailmaa käytäntö on tietenkin edelleen sama.

Sota, koulu ja kirjasto vaikuttivat Riston poliittiseen kehitykseen.

RS: Kouluhan oli toki oikeistolainen. Se oli vieläkin saksalaisten käsissä (naurua). Yksi saksan opettaja esimerkiksi toimi sodan aikana saksalaisten ja suomalaisten joukkojen yhteisesikunnan tulkkina. Eikä hän ollut ainoa. Kyllä se koulumiljöö, vaikka ei siinä ollut mitään kovin pahaa, sysäsi vasemmistolaiseen poliittiseen liikkeeseen…
Istuin nuorena työkseni Rovaniemen kirjastossa. Ne vei ne kirjat ja se maailmantilanne (mukanaan), kun näytti että länsivallat sortaa ihmisiä eri puolilla maailmaa… Vietnamin sota… Maailma näytti, kuten se tietysti onkin, sorrolle rakennetulta.
Kapitalistisilla mailla oli siirtomaahistoria, sen jäljiltä maailmassa edelleen vahvat alistussuhteet ja siirtomaasotiakin oli meneillään. Marxilaisuus selitti tämän ja näytti tietä parempaan.

Risto oli SKP:n nuorisojärjestön jäsen jo Rovaniemellä ja ajatteli, että saa Tampereella ajattelulle ja politiikalle tieteellistä pohjaa. Mutta se ei ollutkaan niin yksinkertaista: aika ei riittänyt sekä politiikkaan että opiskeluun.

RS: Mutta pianhan sitä sitten näki, että ne, jotka suuntautuivat tosissaan tutkimukseen, ne joko potkitaan pois tai ne lähtee pois. Monet reagoi tähän niin, että katkoivat järjestösiteensä ja häipyivät. Ja SKP itse oli auttamattomasti omassa sisäisessä liemessään, ei tästä tule yhtään mitään…
Kun olin ollut vuosia (samojen) ihmisten kanssa tekemisissä, en voinut yhtäkkiä sanoa, että terve, koittakaa pärjätä, minä tässä taidankin lähteä! Erkanin sitten jossakin vaiheessa 80-luvulla ja jäin kokonaan pois.

Mutta mennään välillä tiedotusopin laitoksen asioihin ja palataan myöhemmin taistolaisiin.

Punaisen Tampereen tulipunainen maine

On oikeastaan kummallista, että en muista törmänneeni Tampereen yliopiston ja tiedotusopin laitoksen punaiseen maineeseen vielä Lahdessa. Minulle kyse oli paikasta, jossa sai koulutuksen toimittajaksi.

Jotakin vasemmistomaineesta todennäköisesti tiesin, sillä sen julkisuus oli suurta. Kuuluisa Pirkkalan moniste sai varmasti Etelä-Suomen Sanomissa löylytyksen, mahdollisesti myös Kaarle Nordenstrengin valinta IOJ:n puheenjohtajaksi vuonna 1976. IOJ oli kansainvälinen journalistijärjestö, joka edusti sosialistisen maailman ja kehitysmaiden toimittajia. Ja edisti Neuvostoliiton intressejä.

Myöskään Pertillä ei ollut tietoa yliopiston ja laitoksen poliittisista jännitteistä:

PP: Mulla ei ainakaan ensimmäisenä syksynä ollut… haalittiin valtava määrä kursseja. Ihan järjetöntä touhua... se meni siihen, että oli kaks tenttiä päivässä. Ja kaheksan tenttiä viikossa. Onneks sitä ensimmäisen syksyn jälkeen vähän järkevöityi ja otti vähemmän kursseja. Mutta se oli pelkkää sitä se ensimmäinen syksy, hädin tuskin tiesi, mihin oli tullut.

Itse löysin omasta opintokirjastani ensimmäisen lukuvuoden (1977–1978) ajalta 32 suoritusmerkintää. Pelkästään merkintöjen kerääminen on vienyt aikaa, sillä opettajat kirjoittivat kustakin kurssista sekä alkumerkinnän että hyväksymismerkinnän. Opiskelijat siis seisoivat jonossa, joka massaluennoilla saattoi olla varsin pitkä, ja opettaja kirjoitti rannetuppi huutaen samat sanat kymmeniin opintokirjoihin.

RS: Mulla oli jokin taju siitä, sillä kyllähän se kiistely heijastui radioon ja televisioon silloin jo, kun olin lukiossa. Joten hämärä ennakkoaavistus oli silloin, plus sitten kun oli päässyt sisään ja alkoi ainejärjestön tutorointi ja ainejärjestö kertoi, mitä täällä on tapahtumassa (naurua) ja esitti, miten tähän pitäisi ottaa kantaa.

Taistelua käytiin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä, suomalaisen oikeiston ja vasemmiston välillä, pääoman ja työväenluokan välillä, oikeistolaisena pidetyn toimittajatutkinnon ja vasemmistolaisena pidetyn tiedekunnan opettajien välillä. Ja lopuksi sitten meidän opiskelijoiden välillä alakuppilan pöydissä.

Tampereen toimittajakoulutuksesta tuli Reporadion (1965–69) jälkeen konkreettinen piste, jonka kautta käytiin paljon yhtä yliopiston laitosta laajempaa poliittista kamppailua.

Vuonna 1966 Suomi oli saanut kansanrintamahallituksen ja (porvarillinen) sanomalehdistö kohisi Reporadion vasemmistolaisesta radikalismista. 1970-luvun alussa Yhdysvallat pommitti Vietnamia, vasemmisto eteni maailmalla, Suomessa käytiin raju ja pitkä Metalliliiton lakko ja maan suhteissa Neuvostoliittoon oli epävakaa kausi. Elinkeinoelämä järjestäytyi niin USA:ssa, Länsi-Euroopassa kuin myös Suomessa vastatoimiin, joihin meillä kuului mm. Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n perustaminen vuonna 1974.

Riston mukaan 70-luku näyttäytyi ihmisille kamppailuna yhteiskunnan kehityssuunnasta. Viestintä ja journalismi nousivat silloin esiin, koska niitä pidettiin ratkaisevana tekijänä Suomen suunnan kannalta. Pertti komppaa:

PP: Ei ole mikään yllätys, että se kansainvälinen ideologinen taistelu heijastui tänne ja nimenomaan yliopistoon ja tiedotusopin laitokselle. Kun toimittajat kuitenkin ovat niitä, jotka selittää maailmaa ihmisille, oli hyvin tärkeätä, miten se sitten selitetään.
RS: Hegemonian uskottiin toteutuvan nimenomaan tiedotuksen mekanismien kautta.

Omaa ajatteluani opiskelupaikan (uskottu) yhteiskunnallinen avainasema muovasi ainakin niin, että joukkotiedotuksen vaikutus ja sen tutkimus, kuten Pertti Hemánuksen ajatukset propagandasta ja indoktrinaatiosta, kiinnostivat paljon. Tiedotusopin opiskelija saattoi kokea olevansa yhteiskunnallisen kamppailun keskipisteessä. Laitokseen kohdistui lehdistössä kritiikkiä, jota kutsuttaisiin nykyisin maalittamiseksi.

PP: Muistan kyllä hyvin vastakkainasettelun. Ja se oli ihan selvästi nähtävissä, että tämä on oikeiston vastaveto ja vastahyökkäys. Kyllä siinä Tampereen yliopisto sai ottaa vastaan iskuja aika lailla. Kun ottaa huomioon myös sen, että valtaosa mediasta oli juuri sillä puolella. Niin jos jotakin jutuntynkää löytyi yliopistosta, niin tilaisuutta ei jätetty käyttämättä osoittaa, et se on kommareitten pesäpaikka. Itse en kokenut sitä (tiedotusopin opetusta) sellaisena koska (Veikko) Pietilän ja Hemánuksenkin kohdalla koin marxilaiset näkemykset lähinnä haastavina, vaikeina. Mutta ei ne mun yhteiskunnalliseen ajatteluuni vaikuttaneet, siis käännyttäneet mua mihinkään.

Yliopistot ja koulut katsottiin aatteellisen kamppailun yhdeksi keskeiseksi näyttämöksi, ja siksi kumpikin politiikan osapuoli kohdisti huomiota niiden opiskelijavalintoihin ja tutkintovaatimuksiin.

Tiedekunnan ja toimittajatutkinnon ristiriita tuli selväksi Pertille nopeasti ja Ristolle ”heti kättelyssä”. Keskeinen jännite liittyi siihen, annetaanko toimittajakoulutus erillisessä toimittajakoulutuksen keskuksessa tai käytännöllisesti painottuneessa opetusjaoston alemmassa tutkinnossa, vai yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan hallinnoimassa pitkässä korkeakoulututkinnossa. Journalistien koulutustaso oli vielä 1970-luvun alussa varsin huono, joten koulutuksen kehittäminen oli sinällään kaikkien tavoitteena.

Pertti kertoo yhden tapauksen, toimittajatutkinnon ja tiedekunnan opiskelijoiden yhteisen matkan johonkin tutustumiskohteeseen. Opettajista olivat paikalla toimittajatutkinnon yliopettaja Esko Lampinen ja tiedekunnan puolelta lehtori Ilkka Kahma.

PP: Kyllä se jakolinja oli aika selkeä, väheksyntä oli molemminpuolista. Meitä tiedekuntalaisia pidettiin taivaanrannanmaalareina, joilla ei oo mitään käsitystä journalismista, mitä se on käytännössä. Eikä se näkemys kovin kaukana oikeasta totuudesta ollutkaan.
Toimittajatutkinnon puolelta kerrottiin (tässä tilaisuudessa) että tärkeintä journalismin koulutuksessa on se, että oppii nää käytännön asiat ja ne oppii parhaiten toimittajatutkinnossa, koska siellä tehdään lehteä ja radio-ohjelmia. Lampinen lisäs loppuun vielä, että täytyy aina muistaa, että parhaiten sen toimittajan työn oppii aina siinä käytännön työssä, kun pääsette johonkin paikkaan töihin. Siellä teistä vasta sitten tulee toimittajia. Kahma tarttu tähän ja sano, että eikö tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että toimittajatutkinto on aika turha, kun käytännön toimittajatyön jutut oppii joka tapauksessa, kun meette työpaikkaan. Tiedekunnan puolella saatte ajattelun välineet, joita voitte sitten soveltaa toimittajan työssä. Toimittajatutkintolaiset meni hiljaseks kommentin jälkeen, mikä oli sinänsä Kahmalta ihan nokkelasti keksitty.

Muistelin itse kirjoittaneeni jutun toimittajien alkoholinkäytön historiasta ja aloittaneeni sen kuvauksella alakuppilassa istuvista toimittajatutkinnon opiskelijoista: ”Tuo kiinteähkö ja muusta opiskelijayhteisöstä eristäytynyt joukko näytteli toimittajia, mutta esitti osansa niin liioitellusti, että tulos oli karikatyyri. Pukeutuminen, käytös, puheenaiheet, asenteet – jopa mukana kuljetettavat tavarat – Ioivat kuvaa toimittajasta, joka oli vain heidän kuvitelmissaan, toimittajasta, joka oli enemmän toimittaja kuin todellinen esikuvansa.”[4]

Sain jutusta haukkuja ja tunnustin katuvaisena virheeni: luomani stereotypia oli perusteeton ja pohjasi opiskelijoiden keskinäiseen kyräilyyn. Pertti ja Risto eivät kuitenkaan pidä käytöstäni huonona. Mitään anteeksi pyydettävää ei ollut.

RS: Mutta muutettavat muuttaen ja vähän vaatimattomammassa mitassa heissä (toimittajatutkinnon opiskelijoissa) oli sitä samaa kuin näyttelijäopiskelijoissa (naurua), joista mun mielestäni näki kilometrin päähän, et ne eli omalla tavallaan ymmärtämäänsä näyttelijäidentiteettiä. Suuria kokemuksia, suuria persoonia. Proggiksia tehtiin alakuppilassa ja joskus muissa kuppiloissa. Se oli niin kuin toiseen potenssiin, mut saman näki toimittajaopiskelijoistakin.
PP: Joo kyllä… ei ollu vaikee havaita, ketkä oli toimittajatutkintolaisia alakuppilassa. He eivät kyllä pitäneet kynttilää vakan alla tässä suhteessa ollenkaan. Kyllähän he meidät tiedekuntalaiset tunnisti ja tiesi ja jos yksin oli liikkeellä, niin ei sitä mielellään menny siihen viereiseen pöytään, koska tiesi että jotain vittuilua sieltä tulee kuitenkin.
RS: Se ei ollut välttämättä toverillista?
PP: Ei ollenkaan toverillista. Kun muutenkin oli epävarma opiskelija, ei kannattanut lähtee kovin ärhäkästi debatoimaan heidän kanssaan. Kun heitä, vähän kadehtien pakko todeta, leimasi kyllä melkoinen itseluottamus.

Sama sota, jota oli käyty Vietnamin rämeiköissä, vaikutti siis ihmisiin myös alakuppilan turvallisilta näyttävissä punaruskeissa tuoleissa.

OSA II: OPISKELIJAN ARJEN ASKELEET

Tampere-aiheinen postikortti vuodelta 1977. Valmistaja Paperitaide Oy, Tampereen historialliset museot.

Tiedotusoppi: Tiedotusopin laitokselle oli perustettu 1971 epävirallinen ”demokraattinen laitosneuvosto”, jonka valitsivat opiskelijat ja henkilökunta yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Laitoksella oli myös ”kiintiölaitosneuvosto”, jossa professoreilla, muulla henkilökunnalla ja opiskelijoilla oli kullakin kolmannes paikoista. Kaikki olivat sitoutuneita siihen, että päätökset tehdään demokraattisen neuvoston johdolla. Vuosina 1978–79 tämä käytäntö päättyi, ja opiskelijat syyttivät siitä työnantajia mielisteleviä professoreita.

Ainejärjestö Tiedottajat hajosi vuonna 1978, kun toimittajatutkinnon opiskelijat perustivat oman ainekerhon Toimittajat ry:n. Laitoksella kokeiltiin ”historiallista kompromissia”, jossa toimittajatutkinnon ja tiedekunnan opiskelijavalinta ja koulutukset yhdistettiin, mutta kokeilu kaatui rajuihin riitoihin vain vuoden kuluttua. Tiedekunnan opiskelijoissa herätti rajua kritiikkiä ns. toimittajakoulutuksen neuvottelukokous, jossa työmarkkinajärjestöt pääsivät sanomaan sanansa koulutuksen ratkaisuista.

Samaan aikaan toteutettiin tutkinnonuudistusta, jota opiskelijat vastustivat. Uudistus tavoitteli tutkintomallia, jossa tieteellinen koulutus yhdistyi ammatillisiin taitoihin. Järjestelmä rakentui koulutusohjelmista, jotka muodostettaisiin yhteiskunnan tarpeisiin pohjautuvien ammattikuvien perusteella. Opiskelijoiden mielestä yliopistosta oli mallin myötä katoamassa autonomia ja vapaan sivistyksen ihanne

Uusien opiskelijoiden opas ”Koulutus- ja tiedepoliittisessa työssä Tiedottajat lähtee siitä periaatteesta, että toimittajille on annettava täysimittainen akateeminen koulutus. Tämä merkitsee, että toimittajatutkintoa on lähennettävä yhä enemmän tiedekuntaan ja lopullisena tavoitteena on sen lakkauttaminen turvaamalla samalla ei-ylioppilaan oikeudet. Koulutus on nimenomaan annettava yliopistossa eikä erillisessä toimittajakoulutuskeskuksessa.” (s. 5)

”Kaupallisten kustantajien pyrkimyksenä on koko ajan ollut mahdollisimman lyhyt ammattitutkinto. Heidän etujensa mukaista on muokata toimittajista tiedotusteknikoita, jotka ovat kyvyttömiä erittelemään yhteiskuntaa ja sen kehitystendenssejä. Tällä tavalla sitten pyritään tuottamaan yhteyksistään irrotettua, sirpalemaista tietoa, tyhjästä tekaistuja skandaalijuttuja ja todellisuudesta irrotettua ´viihdettä´”. (s. 10)

Helsingin Sanomat. Ylioppilasaineiden aiheita syksyllä 1977:

”Paavo Ruotsalainen, kilvoittelija ja sananjulistaja”; ”Runoja, joita luen yhä uudelleen”; ”Topelius nykyhetken näkökulmasta”; ”Kalevala-aiheinen näytelmä”; ”Radion ja television ajankohtaisohjelmat”; ”Luonnonvaraisessa kasvistossa tapahtuneita muutoksia”; ”Ihminen etäisyyksien voittajana”; ”Lentokone ja helikopteri”; ”Voitettuja kansantauteja”; ”Lavalauantai, vetävä tapahtuma Suomen kesässä”; ”Vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia”.

”Lisäksi kirjoittajien mielipidettä kysyttiin esimerkiksi työsuojelusta, puoluetoiminnan rahoituksesta sekä yleisen mielipiteen ohjailtavuudesta. Ajankohtainen oli myös Suomen itsenäisyyden 60-vuotiseen historiaan liittyvä aihe ´Vuoden 1917 tapahtumat Venäjällä ja niiden vaikutus Suomessa´”.[5]

Opettajille myöhäistä myötätuntoa

Kun opiskelijat vasemmistolaistuivat, vanhempi ja oikeistolaisempi opettajapolvi tunsi joutuvansa ahtaalle. Raino Vehmas sanoi siirtyneensä lehdistö- ja tiedotusopin professorin tehtävästä Aamulehden päätoimittajaksi vuonna 1970, koska alkoi tuntea yliopiston ilmapiirin itselleen vieraaksi.[6] Sen sijaan uuteen tiedotusopin (radio- ja tv-opin) professorin virkaan vuonna 1971 nimitetty Kaarle Nordenstreng oli Reporadion kasvattina radikalismin seassa kotitantereellaan ja toimi mm. Tampereen yliopiston demokraattisen valtuuston puheenjohtajana.

Vanhemman opettajapolven asemaa ei auttanut se, että opiskelijoiden toimintatavat saattoivat olla röyhkeitä ja loukkaavia; luennoitsija pajatti parhaansa mukaan, kun hänen viereensä tuli paljon kovaäänisempi nuori vaatimaan opettajan syrjäyttämistä tehtävästään ja laittoi listan kiertämään nimikirjoitusten keräämiseksi.

PP: Tästä yhteiskunnallisesta taistelusta mulla pulpahti mieleeni episodi käytännöllisen filosofian kurssilta. Se oli iso luento ja valtavasti ihmisiä. Opiskelijat teki protestin, että (luennoitsija) Helge Ukkola ei käsittele lainkaan marxilaista filosofiaa. Hän totesi, että se on nyt sellaista höpöhöpöä. Hän sanoi sen ääneen ihan suoraan. Vaadittiin jotakuta muuta pitämään sitä peruskurssia, koska nähtiin, että Helge Ukkola ei tule pitämään marxilaisesta filosofiasta – tai puuttumaan siihen millään tavalla.
Se oli aika hupaisakin episodi monella tavalla. Mutta se kerto (myös) siitä vastakkainasettelusta, joka opiskelijoiden ja joidenkin luennoitsijoiden välillä saattoi olla. Koska Helge Ukkola edusti tällaista uskonnollis-oikeistolaista näkemystä tiukasti, hänen maailmankuvaansa ei todellakaan mahtunut marxilaista filosofiaa. Kun taas opiskelijoilla oli se ajatus, että siitäkin täytyy jotakin…
RS: Se oli kuin punainen vaate, jos joku sanoi, että ei me tommosesta välitetä.

Risto muisti, että Ukkolan hakiessa jotakin virkaa Tampereella, TYMR:n opiskelijat levittivät tietoa, että hänen julkaisuluettelossaan oli lehtiartikkeli ”Iskevän kiilan mukana Syvärillä”. Se toimi taistelukutsuna opiskelijoille. (Ukkola oli julkaissut vuonna 1971 sotakirjan Iskevän kiilan mukana Syväriltä Ylimuonioon.)

PP: Hän oli tietysti omista lähtökohdistaan lähtenyt, oman aikansa lapsi. Hän oli jo iäkäs kaveri siihen aikaan. On varmaan ollut aikamoinen yllätys monelle ne opiskelijoiden uudet näkemykset, joita he toivat esiin ja jotka asettuivat vastakkain luennoitsijan omien käsitysten kanssa. Se on voinut olla luennoitsijalle vaikea paikka.

Suoritin itse praktisen filosofian approbaturin ja mieleeni jäi erityisesti Helge Ukkolan viehättävä ja yllättävä tapa väitellä itsensä kanssa filosofian ongelmista. Jonkinlainen sokraattisen menetelmän, dialogiopetuksen, muoto varmaankin.

Myöhemmin on käynyt mielessä, olisinko itse opettajana kestänyt ideologista vastakkaisuutta opiskelijoiden kanssa ja siihen perustuvaa opetuksen häirintää. Oli ihan riittävästi sietämistä 2000-luvulla siinä, että tiedotusopin opiskelijat mölisivät ja tapittivat puhelintaan luennoilla.

Tiedotusoppia kahmalokaupalla

Yksi Tampereen tiedotusopin symboleista ja omanlaisensa sukupolvikokemus oli Kaarle Nordenstrengin vuonna 1975 ilmestynyt kirja Tiedotusoppi.

Tiedotusoppi-kirjan toinen, korjattu laitos 1978. Hieman kulunut niin päältä kuin sisältä.

Risto muistaa kirjasta, että se oli vielä 80-luvulla eturivin tietoa ja tiedettä ja parasta, mitä ”Kalle” oli kirjoittanut. Toiset taas haukkuivat kirjaa lähes käsittämättömäksi tekijän omista peruskurssin luennoistaan kokoamaksi (mikä esipuheessa kyllä rehellisesti kerrottiin) eklektiseksi keitokseksi, jonka käsitys marxilaisuudesta oli poikkeuksellisen tietämätön ja vulgaari.

Itselleni jäi Tiedotusoppi-kirjasta samanlainen olo kuin Kallesta opettajana: aina menossa johonkin pääsemättä koskaan oikein perille. Menoa oli kuitenkin hauska seurata.

Nordenstrengin imago mediassa oli tuohon aikaan veijarimainen: paradokseja ja kärjistyksiä viljelevä ihminen, joka nautti julkisuudesta, hakeutui kiistoihin ja kesti kritiikin hymysuin. Hemánus oli julkisuudessa paljon totisempi, mutta myöhemmin hänestä kuoriutui hihittelevä kaskukone.

Varmaankin kuuluisimpia tiedotusopin kurssikirjoja olivat neuvostoliittolaiset ja itäsaksalaiset lärpäkkeet, jotka saivat sanomalehdissä paljon huomiota, mutta joiden rooli opiskelussa oli pieni. Esimerkiksi Arbatovin Moskovassa vuonna 1976 julkaisema kirja Ideologinen taistelu ja aikamme kansainväliset suhteet tuskin muodosti opiskeluvuosien avainkokemusta kenellekään. Neukku- ja derkkukirjojen tuominen tutkintovaatimuksiin juontui luultavasti samasta pariteettiajattelusta, joka oli suomalaisen maailmantunnon perusasetus 70-luvulla: oli kohdeltava samalla tavalla itää ja länttä. Hieman samasta syystä tiedotusopin approbaturin vaatimuksissa oli pakollisena kirjana myös Osmo A. Wiion Viestinnän perusteet, ja journalismin perustaitojen opettelun yhteydessä luettiin myös Sanoman toimittajakoulun johtajan Antero Okkosen kirjaa Toimittajan työ I.

Toisaalta itäisen kirjallisuuden tulo vaatimuksiin saattoi liittyä Sosialistisen opiskelijaliiton ja sen paikallisjärjestön TYMR:n toimintaan. SOL:n linjaan kuului sosialististen maiden kirjallisuuden saaminen kurssivaatimuksiin kaikissa aineissa ja yliopistoissa.

Erityisen kiistelty tiedotusopin kurssikirja oli Juha Partasen ja Kaj Ilmosen osana ns. Tandem-projektia julkaisema Mainonta ja yhteiskunta (1975). Opetusministeri Marjatta Väänänen sanoi syksyllä 1976 pitävänsä ”erittäin valitettavana”, että kirja oli otettu Tampereen yliopiston tiedotusopin tutkintovaatimuksiin. Tiedotusopin opiskelijat ihmettelivät puolestaan Helsingin Sanomissa, miksi ministeri puuttui yhden laitoksen yksittäiseen kurssikirjaan; se on hyvin poikkeuksellista. Väänänen vastasi sanomalla, että toki hän puolustaa yliopistojen autonomiaa, mutta myös opiskelijoiden oikeutta saada tieteellisesti vankempaa luettavaa.[7]

Tiedotusopin laitoksen tutkintovaatimuksissa oli noihin aikoihin paljon kokoomateoksia, joista ei yleensä jää lukijan mieleen muuta kuin kannen väri. Kokonaiset kirjat, joissa oli jonkinlainen juoni ja tunnistettava kirjoittajan ääni – niitä oli enemmän sosiologian tenteissä – jättivät paremman muistijäljen aivoihin. Osa tiedotusopin tenttikirjoista oli opetusmonisteita, joiden tekninen ja sisällöllinen laatu ei ollut paras mahdollinen.

Noina vuosina yksi keskeinen tutkimuskysymys oli se, mikä on tiedotusopin tiedeperusta ja onko sellaista ylipäätään. Oliko kyseessä oikea tiede, vai tavallinen ”oppi”? Aineksia haettiin monesta eri suunnasta, kun kerran oltiin tieteiden tienristeyksessä.

Meille kaikille kolmelle oli jäänyt myönteisenä mieleen Veikko Pietilän opetus, joka oli haastavaa ja vaikeaakin, mutta samalla erinomaisesti jäsennettyä ja omaa ajattelua eteenpäin vievää. Riston mukaan Veikko oli pedagogisesti ”tavattoman hyvä” ja luennoi tärkeiksi koetuista asioista. Osuimme kuuntelemaan hänen kultakautensa luentoja. Sali oli täynnä, mikä lisäsi kaikkien intoa seurata tarkasti ja omaksua.

Myönteisiä mainintoja saivat keskustelussamme luennoistaan myös Pertti Hemánus ja sosiologian professori Seppo Randell. Eero Savisaari muistettiin sympaattisena, joviaalina ja ”yllättävän tasapainoisena” ihmisenä, vaikka aikaisin aamulla pidettyjä kirjapainotekniikan luentoja ei voinut aiheensa puolesta pitää hurmoshenkeä nostavina.

Randellia kiitettiin muun muassa siitä, että hän kertoi, mitä on positivismi. Olimme nimittäin saaneet koulutuksen ankariksi antipositivisteiksi, mutta kukaan ei ollut muistanut kertoa, mitä tämä haukkumasana tarkoitti.

RS: Positivismi oli tosiaan silloin kirosana, en enää muistanutkaan, miten hirveä kaiku sillä silloin oli. Oli ehdottomasti otettava antipositivistinen kanta.

Jätettäköön kielteiset muistot opetuksesta yksilöimättä, mutta yksi Pertin kokemus kannattaa mainita:

Muuan luennoitsija ei selvästi rakastanut joukon edessä puhumista. Hän tunki käsiään taskuihinsa ja tuntui menevän koko ajan sykleinä kohti henkistä romahdusta. Lopussa hän sitten tsemppasi ja sai jotenkin itsensä kasaan: ”Että oli siellä luennoitsijoita, jotka oli ihan luokattomia, joiden kommunikaatiokyvyt oli pyöree nolla ja joilla ilmiselvästi oli sosiaalisia vaikeuksia”. Pertti tosin muisteli, että kyseisen opettajan luennot olivat hyvin viihdyttäviä opiskelijoiden koko ajan tarkkaillessa ja odottaessa, milloin luennoitsija luhistuu lattialle.

Siihen aikaan opettajilla ei ollut mitään painetta viihdyttää opiskelijoita, mutta tämä luennoitsija onnistui siinä pahemmin edes yrittämättä.

Journalistisen käytännön opettajista mieliin jäävin oli Ilkka Kahma, jonka kursseilla viihtyi ja oppi:

PP: Muhun teki vaikutuksen, hän oli terävä, tehokas, todella ammattitaitoinen kaveri. Kulmikas persoona mutta hyvin vakuuttava. Me ihailtiin häntä hänen määrätietoisuutensa ja sen vaikutelman takia, että hän osaa hommat.
RS: Maailmanmiehen elkeitä!

Risto oli oikeassa. Jonkin lehtityön kurssin jälkeen Kahma lähti minun ja parin muun opiskelijan kanssa baarikierrokselle. Heräilimme seuraavana aamuna jossakin melko huterassa olossa. Kahma tarmokkaana pedagogina lupasi näyttää meille, miten herrasmies hoitaa krapulapäivän käyntiin. Marssimme ensin Sokokselle ostamaan puhtaat alusvaatteet ja hammasharjan. Sitten jatkoimme uimahallille saunomaan ja pesulle. Uimahallin kahviossa nautitun kahvin ja voisarven jälkeen olimme valmiita uuteen päivään.

Risto muisteli myös nuorta opettajaa, Irja Parviaista (myöhemmin Idman), joka oli ”terävä ja teki hyvää työtä”. Hän sai kuitenkin tarpeekseen suhmuroinneista ja puolikkaista assistentin pätkätöistä ja siirtyi lisensiaatintyön jälkeen toiselle elämänuralle. Hän oli jäänyt mieleen, sillä tiedotusopin henkilökuntaan kuuluvaksi hän oli Savisaaren tapaan ”harvinaisen tasapainoinen henkilö”. Ajassa oli paljon ristiriitoja, ihmiset ottivat voimakkaasti kantaa ja kiihtyivät nopeasti nollasta sataan. Mutta Parviainen eritteli aina asioita rauhallisesti.

Sosiaalipsykologian professori Antti Eskola oli silloin arvostettu ja pidetty luennoitsija, mutta joskus liiankin terävä:

PP: Oli juuri päättynyt Eskolan luento. Olin mielestäni keksinyt, että Eskola on puhunut itsensä joko pussiin tai ristiin. Mä sitten nerouteni huumassa menin ja otin häntä hihasta kiinni. Huomasin heti, että hän haisi oluelle aika lailla. Esitin väitteeni ja – tota noin – yhdellä lyhyellä lauseella hän nolasi minut täydellisesti. Sen jälkeen en enää vaivautunut menemään oikaisemaan.

HL: Hänhän saattoi olla aika ilkeä.

PP: Se ei ollut ilkeästi sanottu, vaan aivan asiallinen perustelu. Hän vaan paljasti minun tyhmyyteni. Mä ajattelin sen asian liian yksiulotteisesti.

Kovat pojat joi portteria

Ankara opiskelu ja politiikan teko ei jättänyt kovin paljon vapaa-aikaa. Mutta jos jätti, jalat veivät elokuvakerhoon, Tillikkaan tai Ylioppilastalolle. Kaupunki tulvi kulttuuria ja tapahtumia jo silloin, mutta eipä niihin juuri tutustuttu. En erityisemmin pitänyt elokuvista silloin, ja opiskeluaikojen jälkeen olen vältellyt niiden katsomista täysin, mutta ensimmäisinä opiskeluvuosina ne veivät mukanaan. Syy lienee se, että elokuvakerhoilla oli myös sivistyksellinen ja sosiaalinen puolensa. Elokuvista puhuttiin etukäteen, iltaa jatkettiin niistä keskustellen ja koossa oli aina joukko, jossa oli kavereita ja ainakin yksi tyttö, jonka vieressä olisi ollut kiva istua.

Ainejärjestömme Tiedottajien Kommentti-lehden kansi syksyllä 1977. Piirros Pauli Heikkilän.

Pertti ja Risto kuuluivat kolmeen elokuvakerhoon, minä kahteen. Kerhot esittivät klassikkoja, mutta myös poliittisia dokumentteja, joilla saattoi olla katsojien yhteiskunnalliseen ajatteluun väkevämpi vaikutus kuin palopuheilla. Tunsimme myös, että kerhojen elokuvat antoivat sivistystä alueella, jonka kaupalliset elokuvateatterit sivuuttivat (tietysti!) ja jota Yleisradiokin esitteli hyvin harvoin ja pieneltä lumisateiselta tv-ruudulta.

Pertille kerhoissa käyminen antoi sellaisen elokuvatietouden, että se antaa vieläkin mahdollisuuden keskustella nuoremman polven kanssa: ”Eivätkä hekään tunne niitä, vaikka ovat alan harrastajia”.

Pertille oli kaupungin iltaelämässä vain kaksi kiintopistettä: Tillikka ja Ylioppilastalo. Tillikkaan mentiin silloin, kun haluttiin vain jutella ja juoda. Yo-talolle mentiin konsertteihin, diskoihin ja muihin bileisiin. Hän ei muista käyneensä missään muussa Tampereen ravintolassa kuin Tillikassa. En myöskään minä, mutta Riston kapakkauniversumi oli laajempi erilaisen ystäväpiirin kautta.

Tillikka jakautui silloin näkyvin rajaviivoin yhtäältä etuosaan, jossa oli alempana suuria pyöreitä looseja ja ylempänä pienempiä pöytiä, ja toisaalta peräosaan, jossa oli myös pyöreitä looseja. Näkymättömät rajaviivat olivat tärkeämpiä ja jakoivat tilan moniin osastoihin, joista yksi erotteli vanhat ja uudet opiskelijat, toinen poliittisesti aktiiviset ja passiiviset. Ja kolmas vielä vasemmiston eri poliittiset ryhmät (TYMR, TOS ja TASY [8]). Myös passiivisten pöydässä, kuten Pertin ja minun, puhuttiin yhteiskunnasta ja politiikasta, mutta viritys ei ollut yhtä ideologinen ja taktinen kuin aktiivien. Sekapöydät olivat jännittävimpiä kokemuksia, mutta myös vaarallisimpia, sillä aloittelijan varomaton avaus saattoi johtaa väsyneeseen katseeseen ja sulkemiseen muun joukon keskustelusta.

Viisainta oli lipittää turvallisessa porukassa viitisen markkaa (nykyrahassa neljä euroa) silloin maksanutta Amiraalin A-olutta. Keskiolutta ei silloin ravintolassa juotu, se tuli myöhemmin muotijuttuna Helsingistä maakuntaan.

Muistan katsoneeni silloin ihmetellen vanhoja partoja, jotka kaatoivat samaan tuoppiin puolet Koffin portteria ja toisen puolen A-olutta. Sen täytyi olla melkoinen tujaus sekä maultaan että vahvuudeltaan, enkä ymmärtänyt, miten he onnistuivat tilamaan samaan aikaan kaksi annosta itselleen; sen ei pitänyt olla mahdollista. Vanhoilla oli ehkä omat sääntönsä, sillä tarjoilijat tunsivat heidät.

Uudelle juomaripolvelle Tillikassa oli ravintolaksi kaksi ongelmaa: sinne ei aina päässyt sisään ja jos pääsi, juoman tilaaminen saattoi kestää pitkään.

Riston tie karahti toisinaan portsareiden määrätietoiseen kieltoon. Pertti pääsi aina sisään, mutta siitä ongelmat vasta alkoivat:

PP: Se oli oma operaationsa Tillikassa se ryyppääminen, koska se ei ollut välttämättä aivan helppoa. Oli työn ja tuskan takana se tilauksen saaminen. Tuntu siltä, että tarjoilijoita ei kiinnosta pätkääkään tuoda mulle kaljaa. Niitä joutui suorastaan anelemaan. Siihen aikaanhan ei tiskiltä haettu mitään ja sitten oli vielä sääntö, että pöytää ei saanut vaihtaa. Ei ainakaan kaljan kanssa. Kun näitä kertoo tämän päivän nuoremmille ikäpolville, niin ne on aika ihmeissään, että minkälaisessa pakkovallassa te ootte eläneet, että kuinka te ootte selvinny siitä kun tuo on niin vaikeata ollut.

Kieltämättä vaati pitkän totuttelun, kun sitten myöhemmin ravintolaan saattoi kävellä takki päällä ja hakea itse juomansa tiskiltä ja vielä liikkua lasi kädessä. Hieman kuin olisi ollut sallittua ajaa päin punaista valoa.

Yo-talon parasta antia olivat ainejärjestömme Tiedottajien bileet ja kabareet. Pertille ne olivat opiskelunuoruuden olennainen anti, ja hän yritti päästä katsomaan kaikki. Hän muistelee Aki Kaurismäen esittämää legendaarista ja hyvin lahjakasta imitaatiota näyttelijä Toivo Mäkelästä ja arvelee, että ”sieltä se lähti hänen uransa liikkeelle.” (Pertti ei aluksi muistanut imitoitavan näyttelijän nimeä, mutta löysi sen googlaamalla: ”suomalainen miesnäyttelijä, juopon rooli”.)

Hapuillen muistelimme myös yhtyeitä ja niiden kappaleita. Pauli Heikkilän ja Kaukanapoissa-bändin bravuuri oli kappale Yökerho (Yöjalka…Yölintu…Yökerho!), joka oikein levytettiin ja nousi suosioon.

PP: Oli merkillinen lahjakkuuksien kasauma tiedotusopin laitoksella, joka sitten tuli todeksi näissä kabareissa.
RS: Niinä vuosina sinne ajautui aika paljon ihmisiä, jotka jotenkin vaistos tai ajatteli, että joukkoviestintä on kulttuurihegemonian ja maailman kehityksen kannalta ratkaisevassa asemassa. Sinne tuli sitä lahjakkuutta, joka saatto sitten ilmetä monella ja myös tuolla tavalla…aika kutsui ihmisiä, joilla oli voimakas maailmanparantamisen eetos.
PP: Mutta se oli ennen kaikkea hauskanpitoa. Ei se ollut ideologista paasaamista vähimmässäkään määrin.
RS: Joo, ei ollut.
PP: Vaan anarkistista komediaa se koko homma.

Keittokomero ja huone

Asunnon saaminen ei ollut vuonna 1977 opiskelijalle helppoa. Turkulainen kaverini asui useamman vuoden alivuokralaisena, mutta Pertin, Riston ja minun asuinsijat olivat hieman paremmat. Onnistuin saamaan vanhempien avulla pienen vuokrayksiön Ilmarinkadulta, mutta se ei ollut helppo operaatio. Olin armeijassa ja jouduin anomaan lomaa siksi, että vuokranantaja vaati minut, isän ja äidin nähtäväkseen Lempäälään, missä hän asui. Ja arkipäivänä, joka oli hankala sekä minulle että työssä käyville vanhemmilleni.

Kun jätin loma-anomuksen, eskadroonan upseeri katsoi minua karsaasti ja kysyi, eikö aikuinen mies pysty itse asuntoa hankkimaan, mihin siinä äitiä ja isää tarvitaan. Vastasin nöyrästi, että vanhemmat vaaditaan paikalle takaamaan, että vuokralainen on kunnollinen ja että vuokrat maksetaan. Sain päivän loman.

Yksiössä ei ollut suihkua, mutta se oli tavallista eikä juuri haitannut. Asunnon kunto oli aika huono, ja sain luvan maalata eteisessä olevat pahimmat tahrat peittoon. Maalivalintani oli jokseenkin kauhea: 70-lukulainen ruskea kiiltäväpintainen maali, joka näytti kuivuttuaan masennuksen mielenmaisemalta.

Pertti asui ensimmäisen vuoden vanhempiensa luona, koska huomasi, että saa siitä huolimatta valtion takaamaa opintolainaa – muita opintotuen muotoja ei silloin ollut:

PP: Mä ostin levyjä niillä opintolainarahoilla. Sitten meni kotona vähän sukset ristiin ja muutin Akonlinnaan. Sitten alkokin köyhät ajat.

Tammelantorin liepeillä sijaitsevassa Akonlinnassa oli Aaltosen kenkätehtaan työntekijöiden työsuhdeasuntoja. Pertin äiti oli Aaltosella töissä ja sai sitä kautta junailtua yksiön pojalleen.

Risto asui vuosikausia erilaisissa opiskelijakommuuneissa, joiden kaikki asukkaat olivat samanlaisia vasemmistohenkisiä:

RS: Muistikuvat on ennen muuta myönteisiä, ihmisten kanssa tuli hyvin toimeen ja juhlimista oli tosi paljon. Silloin oli sellainen tapa, että viikonloppuisin mentiin alkuillasta yhteen kapakkaan, sitten siirryttiin toiseen, kolmanteen ja joskus neljänteenkin. Keskusteltiin paljon, kyllä siinä juotiinkin vähintäänkin sen verran, kun tarvii (naurua). Mutta se on muistikuvissa aika iloista, keskustelevaa, juhlivaakin aikaa. Ihan hengissä ja kohtuukunnossa tässä ollaan, ettei se pelkkää juomista ollut. Kyllä se tällaiseen poliittiseen pohdintaan paljon keskittyi.

Omat muistoni ovat vastakkaisia. Yksiö oli ihanan rauhallinen armeijan tuvan jälkeen, mutta myös ahdas paikka, jossa yksinäisyys alkoi vaivata. Opiskelin tiiviisti, ystäviä oli vähän enkä uskaltautunut mukaan edes ainejärjestön toimintaan. Viikonloppuisin menin usein Lahteen pesemään pyykit ja pakkaamaan reppuun äidin laittamaa pakastettua makaronilaatikkoa. Meni useampi vuosi ennen kuin elämä alkoi avautua ja ihmisiä löytyä.

Gradu ad hoc -otteella

Pertin gradu käsitteli Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun vastaanottoa, kirjasta käytyä tiedotussotaa. Hän sanoo, että ”koko tekele” oikeastaan hävettää nyt:

PP: Olin siihen täysin tyytymätön ja aktiivisesti unohdin koko läpyskän sen jälkeen. Koska tajusin, että eipä tullut kummonen. Mulla oli siihen aikaan paineita saada nopeasti valmiiksi, ja jälki oli sen mukaista. Jotenkin lähdin väärille poluille siinä tai ainakin, että toinen polku olisi ollut parempi, paljon relevantimpi. Mutta mä en tajunnut sitä, kun mulla oli kiire.
Kun rupes potuttaan se gradu, kävin hakemassa sen kirjastosta pois. Lähinnä kai siinä tarkotuksessa, että käyn sitä läpi ja pyörin kiirastulessa, miten tämän ja tämänkin kohdan olisi voinut tehdä ihan toisella tavalla. En nyt saa päähäni, palautinko mä sen vai onko se jäänyt pyörimään tänne nurkkiin.

Pertillä ei ollut poliittista syytä poistaa graduaan kirjastosta, mutta joillakin (kuulemma) oli, kun oma ajattelu oli muuttunut tai oli herännyt pelko siitä, että työnantaja selvittää gradun sisällön ja asenteen ennen rekrytointipäätöstä.

Risto teki 70-luvun lopusta 80-luvun puoliväliin puhtaasti SOL:n ja TYMR:n järjestötyötä eikä mitään muuta. Meni vuosia, että hän ei edes käynyt yliopistolla. Tuli tutkinnonuudistus ja aiemmat suoritukset pääsivät vanhenemaan. Kurssit piti käydä kahteen kertaan, ja uudelleen aloittaminen oli ”aika tuskasta ja hankalaa”:

RS: Jossakin vaiheessa tajusin, et jos tässä joskus aikoo valmistua, niin täytyy nyt…Mut mitä siihen opinnäytteeseen tulee, se ei ollut kovin paha vaihe, kaikki muu oli vaikeampaa.
Olin kiinnostunut asiasta. Silloin kun me tultiin (opiskelemaan), ehkä paradigma oli keskeinen iskusana. Sitten se korvautu jossakin vaiheessa diskurssilla. Olin kiinnostunut purkamaan, mistä tää termi oikein tulee, mitä sillä tarkoitetaan ja minkälaiset voimat tekstin tuottamisessa vaikuttaa. En siihen kauheasti ohjausta saanut. Veikko (Pietilä) sen ohjaaja oli ja se aina suurella sympatialla ja empatialla ja rakentavasti sitä käsitteli. En mä sitä montaa kertaa näyttänyt (hänelle) mut tein sitä intensiivisesti sen aikaa kun tein. Ja vein ja valmistuin, kakstoista tai kolmetoista vuotta siihen meni.

Oma graduni toimittajamyyteistä oli helppo prosessi. Kerran kyllästyin ja läksin muutamaksi kuukaudeksi opettamaan journalismia Haapaveden opistoon Keski-Pohjanmaalle. Sen kokemuksen jälkeen työ taas maittoi. Pertti Hemánuksen ja Veikko Pietilän kirjoittamasta gradulausunnosta jäivät mieleen nämä sanat: ”Työtä leimaa impressionistinen ad hoc -ote”. Olin sanoista tyytyväinen, vaikka ymmärsin, etteivät ne olleet kutsu hakeutua tutkijan uralle.

OSA III: NEUVOSTOLIITTO, STALLARIT JA JOURNALISMIN IHANTEET

Tampere-aiheinen postikortti 1977. Valmistaja PR-kortti, Tampereen historialliset museot

Tiedotusoppi: Tiedotusoppi oli 70-luvulla tunnettu kansainvälisyydestään ja tutkimuksesta, joka näkyi myös maailmalla. Jopa Aamulehden päätoimittaja Raino Vehmas, joka muuten höykytti Hemánusta ja Nordenstrengiä toimittajakoulutuksen politisoimisesta, arvosti kansainväliselle tasolle noussutta tutkimustoimintaa.[9] Hänen kollegansa eivät jakaneet näkemystä; jos tiedotusopin laitoksen tutkimus tuohon aikaan noteerattiin porvarillisissa ja sitoutumattomissa sanomalehdissä tai kustantajien julkaisussa Suomen Lehdistössä, huomio oli hyvin kielteistä.

Väitöskirjojen määrällä ei tuohon aikaan voinut kehuskella. Veikko Pietilä väitteli laitoksella vuonna 1972, Tapio Varis ja Erkki Teikari vuonna 1973. Sitten olikin tyhjää, kunnes Kauko Pietilä viimein väitteli vuonna 1980.

Uusien opiskelijoiden opas: ”Tiedottajien rauhantyön tavoitteena on jäsenistön aktivoiminen toimintaan rauhan ja kansojen välisen solidaarisuuden puolesta. On toimittava Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden ja yhteistyön edelleen kehittämiseksi. Erittäin tärkeätä on myöskin ETYKin tulosten ja merkityksen selvittäminen etenkin ETY-asiakirjan yliopiston opetukselle ja tutkimukselle asettamien vaatimusten osalta.” (s. 6)

”Tutkimuspolitiikka on (yksi) toimintalohkomme. Tutkimuspolitiikka ja sen kehittäminen on saatava jokaisen opiskelijan ulottuville. Tutkimuspolitiikasta on täten keskusteltava laajasti laitoksellamme.” (s. 5)

Helsingin Sanomat: Lehden panos sukupuolten välisen tasa-arvon edistämisessä ei syksyllä 1977 ollut kaksinen. Päätoimittajina olivat Heikki Tikkanen, Teo Mertanen, Keijo Kylävaara ja Simopekka Nortamo ja vakiokolumnisteina Heikki Brotherus, Uula Eronen, Pentti Holappa, Martti Lindqvist, Pentti Malaska, Jaakko Okker, Matti Paavonsalo, Antti-Veikko Perheentupa ja Eero Silvasti.

Neuvostoliiton kokoinen sokea piste

1970-luvun oudoimpia asioita tämän päivän tietojen ja ymmärryksen valossa on silloinen kritiikitön suhtautuminen Neuvostoliittoon. Vankinta oli Neuvostoliiton tuki kommunistien vähemmistösiivessä, joka syntyi sen jälkeen, kun neuvostopanssarit olivat tunkeutuneet Tšekkoslovakiaan vuonna 1968.

Opiskelijoiden joukossa taistolaiset eivät kuitenkaan olleet yksin, sillä kaikkien puolueiden opiskelijajärjestöt olivat Kekkosen ulkopolitiikan takana. Suomi oli hyvin hiljaa Stalinin kauden terrorista ja edelleen jatkuneista ihmisoikeuksien loukkauksista, joiden nostaminen esiin torjuttiin ”neuvostovastaisuutena”.

Suomi toimi ETY-kokouksen isäntämaana vuonna 1975 ja haki mainetta suurvaltablokkien välittäjänä aseriisunnan tai asevarustelun hillinnän neuvotteluissa. Kekkonen ei poliitikkona ollut tabu, mutta hänen ulkopolitiikkansa paljolti oli.

Risto kuvaa vasemmiston asennetta suureen naapuriin 70-luvulla:

RS: Vasemmistolaiset ihmiset, toki oli poikkeuksia myös, oli hyvin arkoja arvostelemaan Neuvostoliittoa. Nuorempi polvi, joka tuli liikkeeseen, ei välttämättä ollut niin tietoinen stalinismista ja jos oli, saatto vedota siihen, että NKP oli tehnyt tilinteon sen kanssa. Neuvostoliitossa ei vielä ollut näkyvissä meno stagnaatioon, vaan se näyttäytyi vielä nousevana järjestelmänä, joka puolusti kaikkea hyvää, kuten esimerkiksi Pohjois-Vietnamissa itsenäisyysliikettä ja vapautusrintamaa. Ylipäätään, kun länsimaat kävi näitä siirtomaasotiaan, niin sillä oli… hyvikseksi katsottu Neuvostoliitto vastavoimana.
Neuvostoliitto oli sellainen abstraktio, johon kenenkään oli vaikea ottaa kantaa, kun todellisuutta ja historiaa siellä ei tiedetty eikä tunnettu. Se oli jonkinlainen möykky…Suvuissa saattoi kyllä liikkua hiljaista tietoa idän ihmemaasta.

Pertti jatkaa, että Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen käsittely tiedotusvälineissä ei näyttänyt tasapuoliselta, sillä Kansan Uutisia ja Tiedonantajaa lukuun ottamatta media oli USA:n puolella:

PP: Mä näin, että täytyy olla jokin vastavoima Yhdysvalloille. En sitten oikeastaan edes vaivautunut ottamaan selvää, mikä se Neuvostoliitto oikein oli. Jos olisin perehtynyt silloisen saatavilla olevan tiedon perusteella, esimerkiksi historiankirjojen perusteella, voi olla että näkemys Neuvostoliitosta olisi muuttunut kielteisemmäksi.
RS: Jostakin ihmeellisestä syystä – yksi syy oli Vietnamin sota, mutta se ei varmaan ollut ainoa syy – suhtautuminen USA:han oli sellaista hysteerisen vihamielistä.
PP: Niin oli! Vaadin tasapuolisuutta journalismissa ja tiedotusilmastossa.

Kekkosen ajan kasvattina myös omassa ajattelussani idän ja lännen tasaveroinen kohtelu, rauhantahtoinen ulkopolitiikka ja YYA-sopimuksen arvostus oli tehdasasetus, jonka purkaminen sujui kankeasti 1990-luvun alun käänteen jälkeen. Toisaalta 1970-luvun puolimaissa ihan oikea kolonialismi ei vielä ollut kadonnut maailmasta. Portugalin siirtomaavalta alkoi purkautua vasta Neilikkavallankumouksen (1974) jälkeen, ja niin Ranskalla, Britannialla kuin Yhdysvalloilla oli omia alusmaitaan. Länsivaltojen imperialismin ja Etelä-Afrikan apartheid-politiikan arvostelu sujui rutiinilla, mutta Neuvostoliitto pääsi vähemmällä.

Neuvostoliittoa käsittelevässä journalismissa Yleisradiolla oli erikoisasema ”virallisena” viestimenä. Pertin mukaan Yleisradion 70-luvun ohjelmista on helppo poimia nyt naurettavalta kuulostavia Neuvostoliiton nuoleskeluja, niiden olemassaolo on ihan kiistatonta. Mutta oliko Ylen Neuvostoliiton nuoleskelujutuissa mitään kovin erikoista tai poikkeuksellista, kun koko Suomen ulkopolitiikka oli NL:n nuoleskelua? Näiltä osin Yle Pertin käsityksen mukaan vain noudatti Kekkosen määräämää Suomen linjaa. Haluttiin säilyttää hyvät suhteet Neuvostoliittoon, ja Yle joutui tekemään oman osansa siinä.

RS: Oli tämmöisiä ohjelmia kuin Naapurineljännes, jossa yritettiin hapuilla ennakkoluulotonta suhdetta Neuvostoliittoa koskevaan tietoon… Tuotti varmaan joskus erittäinkin huonoja tuloksia…
PP: Sä ajattelet noin? Mulle on ikävä tahra Yleisradion kilvessä, että siellä niin yksoikosesti noudatettiin sitä puheenpartta, mikä oletettiin ulkopoliittiseksi linjaksi. En kokenut, että siinä olisi etsitty jotakin uutta näkökulmaa, vaan pikemminkin toistettiin sitä, mitä oletettiin näiltä osin…
RS: Näin voi olla…siinä yritettiin löytää ennakkoluulotonta lähestymistapaa, mutta se tarkotti varmaan käytännössä, että neukkujargon vallitsi…

Tutkimusten mukaan Neuvostoliittoa koskevat tiedot olivat 1970-luvun Suomessa vaatimattomalla tasolla. Kysyä kuitenkin voi, nostivatko Naapurineljänneksen kaltaiset ohjelmat tuota tasoa, sillä lopulta suurin puute suomalaisissa tiedoissa koski Neuvostoliiton järjestelmän totalitaristisia käytäntöjä, eikä Naapurineljännes niistä puhunut.

Neuvostoliittoa käsitteleviä ohjelmia tehneiden toimittajien itseymmärrys saattoi kuitenkin olla se, että Suomen viestinnässä vallitsee porvarillinen hegemonia myös Neuvostoliittoa koskevassa tiedonvälityksessä. Myönteisten asioiden kertominen maasta ei ollut valtavirran mukaista, kuten nyt ajatellaan, vaan vastapaino kielteiselle puheelle. Ymmärrän hyvin ajattelutavan, koska tulin itse kasvuympäristöstä, jossa ei Neuvostoliitosta mukavia suotta löpisty. Tässäkin suhteessa Tampereen yliopiston tiedotusoppi oli uudenlainen kokemus.

Naapurineljänneksen ohella muistelimme Tero Heinäsen soittamaa neuvostopoppia sekä Ylen Moskovan-kirjeenvaihtajien Aarre Nojosen ja Reijo Nikkilän raportteja. Pertille oli uusi tieto, että he olivat asemapaikallaan vähemmistökommunistien mandaatilla ja tunsivat ehkä lojaalisuutta enemmän puoluettaan kohtaan kuin journalistisia periaatteita.

RS: Kannattaa muistaa, että näiden Neuvostoliittoa käsittelevien ohjelmien lisäksi laajasti ottaen Yleisradion ajankohtaisohjelmisto saattoi olla hyvin yhteiskuntakriittistä. Ja kun nää kaks asiaa meni yhteen, siitä (tuli) iso reaktio.

Kiistoissa Neuvostoliittoa koskevasta journalismista ja Reporadion kauden vasemmistolaisista ohjelmista kumpikin osapuoli asemoi itsensä altavastaajaksi ja vastapuolen ylivoimaa käyttäväksi hegemoniseksi mahdiksi. Vasemmiston mukaan porvarillinen hegemonia vallitsi niin Yleisradion ohjelmistossa kuin Neuvostoliittoa koskevassa journalismissa. Oikeiston mukaan valta-asemassa oli radikaali vasemmistolaisuus ja Neuvostoliiton mielistely.

Suomea yhdisti muuhun läntiseen Eurooppaan opiskelijaliikkeen nousu ja sitä vastaan noussut elinkeinoelämän rahoittama vastaliike.

Muutamia eroja kuitenkin oli. Suomessa suuri raha ei asettunut julkisesti vastustamaan Neuvostoliiton myötäilyä, sillä idänkauppa oli sille tärkeää. Vasemmistolaiseksi katsottua Yleisradion ohjelmistoa vastaan se hyökkäsi kiivaasti, mutta motiivina oli ennen kaikkea yritysvihamieliseksi koettu asenne. Oikeistolainen Suomi oli jakautunut kahtia periaatteellisempaan isänmaalliseen siipeen ja elinkeinoelämän opportunisteihin, jotka rauhoittivat Kekkosen peesailussa rähjääntynyttä omaatuntoaan rahoittamalla erilaisia antikommunistisia operaatioita.[10]

Suomessa oli poikkeuksellista myös se, että nuorvasemmistolaisen opiskelijaliikkeen perinnöstä kasvoi Neuvostoliiton nimeen vannova taistolainen fraktio. Muualla läntisessä maailmassa oli enemmän maolaisuutta ja erilaista yleisvasemmistolaisuutta. 1970-luvun alussa tämä yhdistelmä, vasemmistolaisuus ynnä neuvostomielisyys, koettiin vallankumousta enteileväksi cocktailiksi. Maolaisiin olisi tuskin uhrattu samaa huomiota.

Stallarit

Emme Pertin kanssa saaneet poliittisen aktiivisuuden kipinää kotoa tai koulusta, eikä kaveripiirikään sille tielle innostanut. Kynnys lähteä politiikkaan oli hyvin korkea, ja erityisesti tymriläisyys tuntui vaativan täydellistä heittäytymistä, elämän omistamista aatteelle. Kuten Pertti muotoili: se oli joko tai.

RS: Niin kuin se olikin. Sellasia jäseneksi liittyneitä henkilöitä, jotka onnistuivat elämään lokoisaa elämää piittaamatta luokkataistelun etenemisestä, ei varmaan paljon onnistunut olemaan (naurua). Kyllä joku oli aina potkimassa perseelle, et nyt täytyy lähteä sitä ja tuota tekemään.

Yksi yhteinen opiskelutoveri kertoi sellaista tarinaa itsestään, että yhtenä päivänä hän joutui tekemään valinnan siitä, olenko minä kommunisti vai en. Olenko minä välinpitämätön ihmiskuntaa ja sen ongelmia kohtaan, vai otanko minä vastuun maailmasta? Ja siinä kohtaa hän sitten heittäytyi kolme volttia kerien ja alkoi käyttää aikaansa lehtien myymiseen, kokouksiin ja kaikkeen, mitä elämäntapaan kuului.

Mutta miten Risto sitä vallankumousta ihan käytännössä teki?

RS: Kun tultiin opiskelemaan, opiskelijaliike oli jo ohittanut huippunsa. Kaikki hauska, kuten yliopiston valtaus ja spontaani liikehdintä, oli ohi. Jäljelle jäi kuitenkin iso organisaatio… TYMR oli SOL:n, Sosialistisen opiskelijaliiton toiseks suurin järjestö Suomessa. Kullakin tieteenalalla oli oma ryhmänsä, satoja jäseniä... Ne piti saada käymään kullakin laitoksella taistelua demokraattisen kehityksen ja demokraattisen ammattikäytännön puolesta (naurua). Ja yksi (asia) juuri siihen aikaan oli tutkinnonuudistuksen vastustaminen…
Plus sitten tietysti yleispoliittinen propaganda ja vaikuttamistyö… TYMR alkoi julkasemaan lehteä[11] , jossa käsiteltiin enemmän yleispoliittisia teemoja, kuten Suomen sisäpolitiikkaa, joihin piti aina tiettyinä aikoina vaikuttaa. Kuten esimerkiksi tulopoliittisen koneiston murskaaminen (naurua).
PP: Ei ihan pieniä tavoitteita.
RS: Niin, se koneisto piti saada toimimaan tällaisten tavoitteiden puolesta. No, todellisuudessahan (hetki) oli mennyt ja krapula oli jäljellä. Siel oli paljon pirusti väsyneitä ihmisiä, osa halus pois ja joillakin oli pahoja mielenterveyden ongelmia ja joku teki itsemurhankin. Hajoava kone, ja jotenkin sitä yritti pitää pystyssä ja saada uudistumaan. Sitä yritettiin sitä kautta, että yritettiin sukeltaa syvemmin siihen marxismiin, mikä sitten joillekin ihmisille hyvin toimikin... Mutta se politiikka sitten jäi.

Usko painettuun (tai monistettuun) sanaan oli vankka. Kun järjestörakenteet olivat monimutkaisia ja kaikilla tasoilla piti olla oma julkaisunsa, aktiiveille riitti kirjoitettavaa, myytävää ja jaettavaa. Myös tiedotusopin tymriläisillä oli oma lehti, Tiltu.

RS: Itsekin sinne jotakin kirjotin ja kovasti sitä pidettiin tärkeänä. Ja laitoksen tilaa siinä ainakin käsiteltiin, mutta mitä muuta, sitä en muista. (Mukana) oli aika paljon ihmisiä ja kyllä siihen paljon eforttia pantiin. Ja kun ne oli ammatti-ihmisiä osa, niin kyllä ne aika paljon sai aikaseksi.
HL: Mitä ihmisille tapahtui sen jälkeen, millaisia elämänuria he tekivät?
RS: Varmaan hirveen vaihtelevia... Tutkijaliittohan syntyi opiskelijaliikkeen synnyttämästä prosessista. Jotkut löysi paikkansa yliopistolta ja pääty hyvinkin korkeisiin akateemisiin virkoihin. Jotkut meni oman ammattialansa töihin, lääkäriksi tai toimittajaksi, kunnallis- ja valtion hallintoon, siis aika normaaleihin tehtäviin. Plus sitten oli osa, joka väsyi… Traagisiakin ihmiskohtaloita oli, mutta suurin osa kuitenkin siirtyi tällaiseen normaaliin…
PP: Johtuvatko traagiset ihmiskohtalot siitä, että huomasivat, että tää hajoaa käsiin, että tästä ei tule yhtään mitään…
RS: Se saattoi olla ratkaiseva tekijä. Joidenkin ihmisten elämänhalu ja suunnitelma oli saattanut perustua siihen, että liike kasvaa, napataan asemia liikkeestä ja päästään siinä aallonharjalla eteenpäin. Ja yhtäkkiä ei olekaan enää mitään liikettä.

Taistolaisliikkeestä on joskus väitetty, että liikkeen hajottua sen muodostama verkosto ei kadonnut, vaan vanhat toverit auttoivat toisiaan korkeisiin asemiin.[12]

RS: Opiskelijaliikkeeseen sitoutuneet ihmiset oli hyvin motivoituneita opiskelemaan... He tekivät erinomaisia opinnäytteitä ja korkeatasosta tutkimusta ja menivät ansioillaan eteenpäin. Ei siihen mitään salaseuraa tarvittu. Toisaalta asiaan liittyy tietysti se, että kun ihmiset vähitellen pääsivät yliopistolla asemiin, he tukivat oman paradigmansa edustajia, eli 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa marxilaista tutkimusta.

Anna Kontulan pro gradu -työn mukaan taistolaiset nuoret eivät kääntäneet takkiaan liikkeen kuihduttua, vaan olivat yhteiskunnallisesti aktiivisia ja vasemmalle kallellaan. Puolueet ja kohteet vaihtelivat, mutta maailman muuttamisen tavoite ja aktiivisuus säilyi.[13]

Mutta mikä oli lopulta liikkeen merkitys? Pertti pohti sitä mahdollisuutta, että stallarit olivat porvaristolle niin hyvä vihollinen, että sen toiminta oli suorastaan hyödyllistä. Siitä voitiin tehdä uskottava yhteiskunnallinen vaara. Liikkeen merkitys ja vaikutus toteutui oikeastaan yhteistyöllä: taistolaiset osasivat pitää ääntä itsestään ja media toimi vapaaehtoisesti heidän megafoninaan.

RS: Kyllä sitä merkitystä ja vaikutusvaltaa on ollut, mutta tää on vähän liian iso pala purtavaksi. Makrokontekstissa liikkeen rooli oli olla hyödyllinen idiootti, jota NKP rahoitti. Samalla sitä motivoi juuri ne ongelmat, jotka ovat vain kärjistyneet… työntekijöiden asema, demokratian toteutuminen, kolonialististen rakenteiden purkaminen ja ihmisen ja luonnon suhde… viime kädessä elämän säilyminen planeetalla. Liikkeen virittämänä synty myös Suomen taidehistoriaan jääneitä teoksia.
Siis kyllähän tällä taistolaisliikkeellä oli jokin sellanen kulttuurihegemonia – aikansa. Jos ajatus on, että niistä tehtiin kokoaan suurempi, niin mä kyllä väittäisin, että ne oli kokoaan suurempia (naurua). Jos ulkopolitiikassa ei ollut leimaa ”taistolaisten hyväksymä”, joutu helposti neuvostovastaisen kirjoihin. Tai toisin päin: jos liike leimasi jonkun neuvostovastaiseksi, saatto siitä olla uralle huomattavaa haittaa.

Tampereen poltinmerkki?

Opiskelu on siirtymä kohti itsenäistä elämää. Koska lapsuuteen ei halua palata eikä yliopistoon voi jäädä, on otettava kurssi kohti työelämää.

Tampereen tiedotusopissa oli se poikkeuksellinen piirre, että sieltä valmistunut toimittaja oli hieman kuin tosi-tv:n tähti. Hänkin oli epämääräisesti julkisuudesta tuttu ja lähes jokaisella oli mielipide siitä, millaista huttua hänen opiskelunsa oli ollut.

Poliittiset keskustelut ja ristiriidat jäivät todennäköisesti työvuoron jälkeisen tuopin ääreen, mutta käytännön journalismiin liittyviä jänniteitä saattoi nousta esiin myös työssä. Tampereella asetettiin ihanteeksi yhteiskunnan rakenteiden avaaminen, mikä – jos joku otti tavoitteen tosissaan – saattoi muuttaa jutut tylsemmiksi tai poliittisen oloisiksi. Ja koska viihteellisyys oli Tampereella kirosana, heinäkuun mansikkaiset torigallupit saattoivat närästää kesätoimittajaa.

Tiedekunnan puolella opiskelleiden käsitys journalistin itsenäisyydestä, eettisyydestä ja sananvapaudesta saattoi olla ihanteellisempi kuin työelämän tarjoamat mahdollisuudet. Tampereella ei arvostettu Etelä-Suomen Sanomien omistajan Ossi Kivekkään lausumaa, jonka mukaan sananvapaus on kustantajan, ei toimittajan vapautta. Toimittajia hän palkkasi lehtiinsä vain siksi, ettei jaksanut itse kirjoittaa niitä täyteen.[14]

Tampereella korostettiin toimittajan vastuuta yleisölleen ja yhteiskunnalle. Vastuuteen saattoi tulkita kuuluvan myös sen kertomisen, miksi yksillä oli niin paljon sananvapautta ja toisilla niin vähän. En yrittänyt täyttää tätä velvollisuutta Etelä-Suomen Sanomissa, tuskin kukaan muukaan tiedotusopin kesätoimittaja.

Minulle ei tamperelaisuudesta ollut luullakseni sen paremmin hyötyä kuin haittaa. Työpaikkoja hakiessa ja niissä työskennellessä en muista kenenkään edes maininneen Tamperetta. Eikä minulla ollut vähäisintäkään halua mennä sanomaan vakitoimittajille, kuinka heidän pitäisi työnsä tehdä. Aamulehdessä ja Helsingin Sanomissa työskentelin ulkomaantoimituksissa, joiden journalisteja katsoin niska kenossa ylöspäin: He olivat kielitaitoisia, maailmaa nähneitä ja osaavia ammattilaisia, mutta mukavia ja avuliaita. Jouduin työskentelemään koko ajan oman osaamiseni äärirajoilla ja opin koko ajan työtovereiltani.

Kaikissa omissa työpaikoissani sattui vain yksi tilanne, jossa Tampereella oppimani hyvä journalistinen etiikka ei aivan kohdannut pomoni ajatuksia. Sekin asia selvisi keskustellen.

Pertille sattui enemmän tilanteita, joissa Tampere ja työelämä joutuivat ristiriitaan. Ensimmäinen työpaikka oli pieni Lauttakylä-lehti, jossa oli korkeintaan kaksi toimittajaa samaan aikaan töissä. Se tarkoitti, että pääsi näkemään lehden tekemisen prosessin alusta loppuun:

PP: Kuvattiin itse, tehtiin itse ja taitettiin itse. Vaikka se oli pieni lehti eikä työpaikkana mikään vaativa – ei siellä isoja jutunaiheita käsitelty – niin kyllä siinä sai huomata, että vaikka sitä lähti yliopistolta muka toimittajana, tai ainakin puolivalmiina toimittajana, todella paljon on opittavaa vielä siitä käytännön työstä, joka määrittää paljon sitä koko ammattikuvaa. Opin ne perusasiat siellä ja koko prosessin, sen, miten paljon liittyy työtä siihen ennen kuin lehti saadaan kasaan. Varsinkin tuollaisella pienellä paikkakunnalla, jossa jutunaiheita ei ylen määrin ole, niin sitä joutu käyttään luovaa mielikuvitusta…Jälkeenpäin olen ajatellut, että se oli yksi tärkeimmistä työpaikoista, missä oon ollut.

Pertillä oli Lauttakylä-lehdessä työtoveri, jonka kanssa keskusteltiin ”tuopin ääressä tietysti” laajemmasta näkökulmasta työntekoon. Pelkkä tekstin näpyttely ei riittänyt, vaan piti miettiä, miksi juttua oikeastaan tehtiin.

Pertin toinen lehti oli hieman suurempi, ja siellä hän joutui toimituspäällikön hampaisiin:

PP: Päätoimittaja oli sellainen jotenkin omituinen hissukka, joka majaili jossakin toimituksen yläkerrassa eikä näyttäytynyt kuin silloin tällöin. Mä jotenkin aavistin sen heti, että meillä ei ihan synkkaa toimituspäällikön kanssa. Siinä lehdessä oli tärkeintä, että toimittaja kirjoittaa tietyn määrän tekstiä päivässä. Toimituspäällikkö kontrolloi, kuinka monta merkkiä kukin oli kirjoittanut. Ja jos hänen mielestään tekstiä tuli liian vähän, siitä tuli palautetta. Mä sain vähän sellaisen maineen alkuun. Olin siinä vaiheessa jo opinnoissakin pitemmällä ja omaksunut tällaisen journalistin identiteetin, että jutut tehdään huolella, joka tarkoittaa, että siihen menee vähän enemmän aikaa. Tämä ei sopinu heille ollenkaan. Mulle sanottiin suoraan, että älä kuule näe niin paljon vaivaa niiden juttujen eteen, koska se on huomenna kalan kääreinä se lehti.

Pertti kuitenkin sisuuntui moitteista ja rupesi huhkimaan, ”ettei kukaan tule ainakaan sanomaan, että kirjotat liian vähän”. Tämäkin tapahtuma palveli hänen kehittymistään toimittajana, sillä se pakotti kirjoittamaan nopeasti, mutta kuitenkin niin, että teksti täytti myös omat journalistiset vaatimukset.

Siinä lehdessä virheestä saatu palaute vaihteli toimittajan pärstäkertoimen mukaan. Kun etusivun jutut hoidellut skuuppimaakari syytti aivan väärää rakennusyhtiötä vastavalmistuneen asuintalon rakenteellisista vioista, toimituspäällikkö sanoi hänelle, että tällaista nyt voi sattua kenelle tahansa.

PP: Mulla henkilökohtaisesti kiehahti. Se oli ihan viittä vailla, että en mennyt mukaan siihen ja sanonut että tällästähän ei tapahdu, jos toimittaja ottaa selvä asioista. Tällaista ei ikinä tapahdu.

Yksi tapaus käsitteli vaarallisten jätteiden käsittelylaitosta, jota epäiltiin ympäristön saastuttamisesta. Kyseinen laitos oli tuolloin voimakkaan paikallisen kiistelyn kohteena. Sen pelättiin ainakin potentiaalisesti aiheuttavan vakavia ympäristöongelmia, mutta toisaalta se toi työpaikkoja paikkakunnalle. Aihe oli siis varsin arka.

Pertti teki aiheesta jutun oppaanaan laitoksen insinööri, joka kertoi erittäin kriittisesti ongelmakohdista. Jutusta tuli sen mukaisesti kriittinen. Se ei tullut työpäivän aikana aivan valmiiksi ja jäi odottamaan viimeistelyä ja seuraavaa lehteä. Pertti tuli vielä illalla käymään toimituksessa ja huomasi latomossa käydessään, että juttu olikin menossa lehteen, mutta toimituspäällikön uudelleen kirjoittamana niin, että kaikki ongelmat lakaistiin maton alle:

PP: Raivostuin siitä älyttömästi ja kielsin, että sitä ei saa julkaista huomisessa lehdessä tällaisenaan. Ja kumma kyllä siihen myönnyttiin, että ei laiteta lehteen. Mä sain sitten kirjoittaa sen niin kuin halusin. Se oli jotenkin käänteentekevä kokemus, että jumalauta, ei kai tällaista voi tapahtua oikeesti.
Journalismin käsitykseni törmäs aika rajusti sen lehden vallitsevaan linjaan, joka tarkoitti, että tehdään se lehti joka päivä mahdollisimman nopeesti ja halvalla. Esimerkiksi uutispäällikön pääasiallinen kiinnostuksen kohde oli käydä testaamassa autoja. Ei hän toimitustyöhön (puuttunut), hän kävi kattomassa, että mitäs ootte tehnyt tänään ja sit se lähti testaamaan autoja.

Pertti arvelee nyt, että toimituspäällikkö tajusi itsekin astuneensa jonkin rajan yli ja antoi periksi. Kun juttu julkaistiin Pertin haluamassa muodossa, saman päivän pääkirjoituksessa laitosta kehuttiin ja pyrittiin rauhoittelemaan jutun mahdollisesti herättämää huolta.

Tampereen yliopistossa saatujen oppien ja käytännön työelämän hankauskohtia siis oli, mutta Pertti sai valtaosin kirjoittaa ihan sellaisia juttuja kuin halusi – joskus myös lehden poliittisen linjan vastaisia – eikä kukaan tullut valittamaan: ” Ehkä mua vain siedettiin”.

Vielä yksi tapaus Pertin kolmannesta työpaikasta. Lehden päätoimittaja oli kuuluisa siitä, että hän ei koskaan kehunut toimittajia. Se oli hänen tavaramerkkinsä ja ylpeydenaiheensa. Pertti oli kirjoittanut jutun laitoksesta, jossa epäiltiin olevan syöpää aiheuttavia ainesosia joko ilmatilassa tai kiinteinä rakenteissa. Vaikea aihe, joka piti kirjoittaa kieli keskellä suuta, sillä sairastumisia ei ollut, mutta niiden mahdollisuus oli olemassa.

Pertti sai juttunsa valmiiksi ja oli siihen tyytyväinen. Myös työkavereilta tuli hyvää palautetta: juuri näin juttu piti tehdä. Päätoimittaja käveli ohi ja sanoi, että jutussa oli kirjoitettu jonkin instanssin nimi pienellä alkukirjaimella, vaikka kuuluisi olla isolla: ”Hän ainakin piti linjansa, että toimittajia ei kehuta.”

Lopuksi: Ihanteiden kohtalo

Mietimme Pertin ja Riston kanssa lopuksi, mitä ajattelemme nyt Tiedottajien tuon ajan tavoitteista. Niitä olivat muun muassa yliopistojen yleiselle ja yhtäläiselle äänioikeudelle perustuva, tasa-arvoinen hallinto, yliopistojen ehdoton autonomia, niiden kehittäminen vapaan sivistysyliopiston, ei ammattiputkien hengessä sekä toimittajien peruskoulutuksen antaminen pitkän yhteiskuntatieteellisen yliopistotutkinnon muodossa.

Tavoitteita voi tarkastella ainakin kahdesta suunnasta. Voi ajatella, että ne ovat yliopistoihin liittyviä vanhoja ihanteita, jotka nousivat Suomessakin esiin, kun tiedettä valjastettiin kovakouraisesti tuotannon palvelukseen ja opiskelijaliike oli kyllin voimakas puolustaakseen niitä. Tai niitä voi lähestyä tavoitteiden poliittisen hyväksikäytön kautta. Kun Sosialistinen opiskelijaliitto otti tavoitteet omakseen ja alkoi rakentaa niiden ympärille ”demokraattista rintamaa”, toiminta oli SKP:n strategian mukaista ja vastasi lopulta NKP:n ohjeita.

1970-luvun alkupuolella käynnistynyt tutkinnonuudistus oli alun perin vasemmiston projekti, joka korosti tieteen merkitystä yhteiskunnan kehitykselle. Marxilaisittain ilmaistuna tieteestä oli tullut tuotantovoima, mikä pakotti miettimään yliopistojen asemaa. Riston mukaan SOL:n sisällä oli alusta alkaen yhtäältä sivistysyliopistolinja ja toisaalta tutkinnonuudistuslinja, joiden tavoitteena oli yhtäältä niveltää yliopisto tuotannontekijäksi, toisaalta ylläpitää autonomiaa. Sitä hän ei tiedä, miten tämä ristiriita aiottiin ratkaista.

Ensin tutkinnonuudistusta vastustivat vanhemmat professorit ja elinkeinoelämä. Kapea ammatillisuus ja vapauden kutistuminen käänsivät myös aluksi uudistusta kannattaneet opiskelijat sen vastustajiksi. Uudistuksen pilottina toimi Jyväskylän yliopisto, jossa syntynyt ns. sivistysyliopistoliike kyseenalaisti uusien koulutusohjelmien mielekkyyden ja käynnisti laajan vastarinnan.

Riston muistin mukaan myös SOL tuli yksimieliseksi siitä, että uudistus oli ajamassa sivistystavoitteiden osalta karille ja se pitäisi torpata. Tutkinnonuudistuksesta hänen ymmärtääkseen käynnistyi edelleen menossa oleva prosessi, jossa yliopisto yritetään saattaa yhä saumattomammin elinkeinoelämän palvelukseen. Riston puolesta ihanteeksi kävisi edelleen “oppineiden yhteisö”, joka omalakisesti määrittelisi sääntönsä ja tavoitteensa.

Toimittajakoulutuksesta Risto ajattelee nyt, että sikäli kuin on olemassa nimenomaan toimittajan ammattiin tähtäävä tutkinto, se saisi kaikin mokomin olla yhteiskuntatieteellisesti painottunut akateeminen tutkinto. Siihen voisi liittää erilaisia erikoistumismahdollisuuksia aineyhdistelmien avulla.

Pertti on paljolti samaa mieltä. Pitkä tieteellinen tutkinto antaa parhaimmillaan ajattelun välineet – hän uskoo edelleen, että ajattelu on toimittajan tärkein työkalu – joita toimittaja tarvitsee joka päivä. Käytännön työkokemus sitten opettaa miten tämä muutetaan hyvin tehdyksi jutuksi.

Yliopiston autonomia on tälle ehdoton edellytys, Pertti sanoo. Huvittavaa tai huolestuttavaa hänen mielestään on, että asia on edelleen ajankohtainen, kun elinkeinoelämä kaappasi vallan Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen yliopiston yhdistyessä. Hanna Kuuselan tuore kirja (2024) Syytös pureutuu juuri tähän tapahtumakulkuun.

Yliopistojen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden – tai mies ja ääni -periaatteen – toimivuudesta nykyoloissa on vaikea keskustella, sillä koko ajatuksesta on tullut 60- ja 70-lukujen radikaalien hölmöilyjen symboli. Sellainen kommenttipalstojen ”voi hyvää päivää” -teema. Harva enää muistaa tai tietää, että yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kannalla olivat silloin kaikkien puolueiden opiskelijajärjestöt, myös kokoomuksen. Kyse ei ollut vain vasemmiston projektista. Suunnitelmissa opiskelijoiden valta oli varsin tarkasti rajattua ja demokratiaa laajentavat mallit ja kokeilut kuuluivat aikaan muuallakin kuin Suomessa. Demokratiaa ei pidetty valmiina, vaan koko ajan muuttuvana ja myös etenevänä prosessina.

Pertin mukaan opiskelijoiden jollakin tavalla toteutettu osallisuus päätöksenteossa on itsestään selvä asia, ja hän näkee opiskelijoiden vaatimuksissa nyt yhtymäkohtia tutkinnonuudistusta vastustaneeseen liikkeeseen:

PP: Käsittääkseni opiskelijajärjestöillä on varsin aktiivista vaikutushalua mm. siihen miten autonomisesti opiskelijat pystyvät järjestämään opintouransa. Ne eivät ole kovin mielissään ajallisesti tarkkaan mitoitetuista tutkintopoluista tai -putkista, johon yliopistojen ja myös ministeriön taholta on kovaa painetta. Meidän aikanahan opintopolkunsa sai muodostaa melko vapaasti.

Jäin itse opintojen jälkeen yliopistolle töihin. Yhdenvertaisuus, autonomia, laaja ja syvä sivistys – enpä tiedä, onko kenelläkään yliopistoissa ja korkeakouluhallinnossa ollut niihin mitään vetoa myöhemmin. Minä ainakin unohdin kaiken. Opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksista puhuminen lienee turhaa, kun henkilökunnallakaan ei sellaisia nykyisessä Tampereen yliopistossa taida olla.

Mutta eivät nuo hassumpia ihanteita ole, ja ehkä niihin palataan sitten, kun tehokkuuden tavoittelu on johtanut umpikujaan. Kun yhdet botit kirjoittavat tieteellisiä artikkeleita ja toiset botit lukevat niitä. Kun yliopistojen tyhjiksi jääneissä saleissa aletaan kasvattaa herkkusieniä. Kun kandidaatin todistuksia myydään kympillä ja maisterin papereita kahdella. Kun toimittajia koulutetaan kolmen tunnin kursseilla, eikä erikoistoimittajan koulutuskaan vie kuin tunnin pidempään. Kun tohtorituotantoa aletaan normittaa kilogrammoina. Kun yliopistot kiertyvät niin täydellisesti tulosmallien ympärille, että tutkimus pakenee muualle maailmaan.

Jäämme Pertin ja Riston kanssa odottamaan. Mutta meillä ei ole enää 46 vuotta siihen aikaa, joten pistäkää töpinäksi!

---------------------

VIITTEET

[1] Ajatus tiedotusopista poliittisena ukkosenjohdattimena on Kaarle Nordenstrengin. Ks. Kaarninen, Mervi. Murros ja mielikuva – Tampereen yliopisto 1960–2000. Tampere, Vastapaino 2000, s. 195.

[2] Kommentti uusille opiskelijoille. Tervetuloa Tiedottajiin! Ainejärjestölehden erikoisnumero, joka postitettiin uusille opiskelijoille kotiin. Vuosi todennäköisesti 1976.

[3] Sivu 10 | 11.09.1977 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[4] Luostarinen, Heikki. Viinantuoksuinen kulttuurisankari. Toimittajien alkoholin käytön historiaa. Alkoholipolitiikka 4/1982 ap-1982-4-luostarinen.pdf.

[5] Sivu 9 | 27.09.1977 | Helsingin Sanomat (hs.fi)

[6] Raino Vehmas 50 vuotta tänään. Yliopiston kanssa keskusteltava Sivu 18 | 06.04.1979 | Helsingin Sanomat.

[7] Tamperelaisopiskelijat Väänäselle: Poikkeama linjasta Sivu 20 | 28.11.1976 | Helsingin Sanomat; Sivu 16 |; Opetusministeri vastaa tamperelaisille: Olen autonomian kannalla 05.12.1976 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[8] TYMR oli ns. vähemmistökommunistien Tampereen yliopiston järjestö, TOS ns. enemmistökommunistien ja TASY taas sosialidemokraattien.

[9] Raino Vehmas 50 vuotta tänään. Yliopiston kanssa keskusteltava Sivu 18 | 06.04.1979 | Helsingin Sanomat.

[10] Ks. esim. Vesikansa, Jarkko. Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Otava, Helsinki 2004.

[11] Lehden nimeä ei saatu selville.

[12] Ks. esim. Valkonen, Martti. Sananvapaus kauppatavarana. Kiuas Kustannus Oy, Helsinki 2003.

[13] Kontula, Anna. Taistolaisuus puberteettikapinasta takinkääntöön 139111-Artikkelin teksti-309106-1-10-20231110 (1).pdf.

[14] Kivekäs, Ossi (1974). Ajatuksia toimittajan ja julkaisijan suhteista. Lakimies 1/1974. Ks. myös Luostarinen, Heikki. Irti Venäjästä, kapitalismista ja pomoista. Teoksessa Heikki Luostarinen & Pentti Raittila (toim.) Journalistin vapaus. Vastapaino, Tampere 2014, s.15–45.

Kommentit

Heikki Hellman16.12.24
Kiitos pohdinnoista ja mehevästä ajankuvasta. Havainnot ja muistumat ovat tunnistettavia.

Minä aloitin lehdistö- ja tiedotusopin opinnot 1974 suurena innoittajana Pertti Hemanuksen Joukkotiedotus piilovaikuttajana. Myöhemmin, 1979-80 työskentelin laitoksella "tutkinnonuudistusassistenttina" - ja sitten, paljon myöhemmin, vierailijaprofessorina, dekaanina ja lopulta yliopistotutkijana.

70-luvun kuva askarruttaa minua pysyvästi. Viimeksi Ville Pernaa antoi Tampereen koulutuksesta puutteellisen ja vinon kuvan kirjassaan Pumeä vuosikymmen. - Martti Valkosen kirjoituksiin en jaksa edes puuttua. Nyt kun satavuotiaasta journalistikoulutuksesta tehdään historiaa, 70-luku on Marko Tikan kintolla. Luulen, että kuva saa lisää sävyjä, jollaisia on myös tässä kirjoituksessa.

Pernaa kävi kirjaansa läpi tiedotusopin tutkintovaatimuksia ja nosti tikun nokkaan sieltä löytyneitä leninejä ja marxeja. Kummaliista, mutta minä en muista niitä ollenkaan. Vai olivatko ne niitä tenttikirjavaihtoehtoja, joita en valinnut? Heikki, puhut "pariteettiperaatteesta". Ehditkö katsoa, miten se konkreettisesti näkyi vaatimuksissa?
VastaaPoista
Vastaukset
Anonyymi16.12.24
Kiitos Heikki tarkkanäköisestä ja hauskasta muisteluksesta! Paljon on tuttua, vaikka aloitinkin hieman myöhemmin. Marxin pääomapiiri oli juuri lakkautettu. Tuomo Pietiläinen 1985-1993
VastaaPoista
Vastaukset
Anonyymi16.12.24
Kiitos muisteluksista. Tunnistan ilmiöt ja ajankuvan. Ja paljon tuli itsellänikin mieleen muistoja. Tampereella tiedotusoppia vuodesta 1976. YLE-työt veivät mennessään ja valmistuin vasta 1990. Terveisin Hannu Karisto
VastaaPoista
Vastaukset
Anonyymi17.12.24
Kiitos Heikki!
1980-luvulla taloon tulleelle ”putkitutkintolaiselle” laitoksen meno oli poliittisesti laimeampaa (onneksi). Jouduimme kuitenkin kärsimään perinnöksi jääneistä luokattoman huonoista oppimateriaaleista. Minäkin muistan Veikko Pietilää kiitollisena siitä, että hän toi luentoihin ja seminaareihin teoreettista perspektiiviä journalismiin.

Joskus mietin, olivatko tiedotusopin opiskelijat yhteiskunnallisesti kärkkäitä/kiihkeitä, koska laitos yhteisönä ruokki tällaista asennetta, vai myös siksi, että toimittajaksi pyrkiviä ehkä yhdistää kiinnostus yhteiskuntaa kohtaan. Mahdoton tutkimusasetelma.

Hanna Rajalahti
VastaaPoista
Vastaukset

Lisää kommentti

Lähetä kommentti

Olemme kiitollisia kaikista kommenteista, mutta ne tarkistetaan ennen julkaisemista. Pyydämme kärsivällisyyttä.

Hae tästä blogista

Journalismin Suomi

Tampere, tiedotusoppi ja vuosi 1977