Politiikka meni, kabaree tuli

HEIKKI LUOSTARINEN - Tampereen yliopistossa vaihtui aikakausi 1970-luvun viimeisinä vuosina. Taistolainen opiskelijaliike kadotti vauhtinsa ja suurella innolla aloitettu demokraattinen varjohallinto hiipui pois. Opiskelijoiden poliittinen tarmo taittui tai löysi uusia kohteita. Tiedonantaja vaihtui Pahkasikaan ja poliittinen laululiike punkkiin. Tämä juttu kertoo noista käänteen vuosista 1977–1979 tiedotusopin opiskelijoiden elämässä.

Journalismin Suomi -blogi julkaisee sarjan tekstejä, jotka käsittelevät toimittajakoulutukseen liittyviä poliittisia kiistoja ja tiedotusopin opiskelua Tampereen yliopistossa 1970-luvun lopulla. Monet muistavat ajan taistolaisuuden ja neuvostoystävyyden outoina ja synkkinä vuosina. Juttusarjassa on valittu toinen näkökulma: Oliko laitoksen opettajien ja opiskelijoiden toiminnassa ja näkemyksissä asioita, jotka ovat edelleen tärkeitä ja jopa arvostettavia?

Sarjan edelliset osat: Tampere, tiedotusoppi ja vuosi 1977 ja Ajankohtainen Kekkonen murisee porvareille.

Vuosi 1977 alkoi tiedotusopin ainejärjestön Tiedottajat ry:n Kommentti-lehdessä opiskelijoiden sosiaalisen omatunnon herättelyllä:

Ne lähestyvät meitä,
laihat kädet kuin palaneet tulitikut,
niitä nousee sitoutumattomien lehtien
pääkirjoitusten alta

Ja vuosi 1979 päättyi lehdessä ”Fuksipooliin”, jossa pelilaudan keskellä on silinteripäinen pahkasika ja Vapaa pysäköinti -ruudussa tämä kuva:

Kuva: Seija + Sirkku, Kommentti 5/1979.

Väliin jäävinä vuosina Tiedottajat muuttui vakavahenkisestä, vastuuta maailmasta, Suomesta ja tiedotusopin tieteellistämisestä kantavasta järjestöstä koulutuspolitiikkaan edelleen vastuullisesti suhtautuvaksi, mutta ei erityisen vakavahenkiseksi järjestöksi. Ainejärjestön puheenjohtajana vuonna 1979 toiminut Esa Sirkkunen muistaa:

Oli sketsejä ja muuta toimintaa ja Tiedottajien bileisiin oli aina jonot. Ja se sama porukka jatko näissä Monroe- ja muissa kabareissa...siin oli sellasta hauskaa imua. Näistä tyypeistä on sitten tullu…esimerkiks Kaartisen Vesa tekee edelleen hienoo musiikkia …Närhen Ari justiin julkasi uuden levyn…No Westin Taina singahti semmoseks mediapersoonaks, ellei peräti influensseriksi (naurua) ja Kaurismäen Aki niin kuin tiedetään. Pauli (Heikkilä) kehittyi kirjoittajana, sarjakuvapiirtäjänä ja kuvataiteilijana kansallisiin mittoihin ja Mikkolan Jukka on kova nimi avantgardemusan ja äänitaiteen aloilla. Sitten (Juha) Ruusuvuoren kirjailijuus on tossa kehittyny vähitellen Finlandia-ehdokkuuksiksi saakka. Ja Pareinen (Markku Paretskoi) ei osaa lopettaa vaan vääntää taas satiirista sarjakuvaa tällä kertaa vaan Suomen Kuvalehteen….

Ruusuvuori kirjoitti Kommentti-lehden 1/78 jutussa Pois passiivinen kulttuurituijotus – tilalle omaehtoinen kulttuuritoiminta: ”…usko, jumalauta, omaan kykyysi tehdä taidetta. Ei ole niin haudanvakavaa, miten hyvin se kulloinkin onnistuu, vaan pääasia että teet sen!”

Taisivat uskoa Ruusuvuorta, koska niin monesta tuli taiteilija. Politiikkaankin lähdettiin ja hallintoon, bisnekseen, yliopistoihin – ja yllättävän monesta toimittajaopiskelijasta tuli toimittaja. Niinkin voi varomattomalle nuorelle käydä.

Ihmettelen tässä jutussa tiedotusopin opiskelijoiden mielenmaiseman muutosta vasemmistolaisesta poliittisesta aktivismista kohti taiteen, viihteen ja omintakeisen ja omalaatuisenkin journalismin ulapoita. Tämän porukan saranakohta politiikasta lystinpitoon käy vertauskuvaksi koko aikakauden muutoksesta. Ja minkä porukan! He olivat parhaita sekä änkyrässä kommariväännössä että kahelissa huumori- ja musiikkielämässä.

Monet ainejärjestö Tiedottajien kellokkaat kuuluivat vielä vuonna 1977 joko vähemmistö- tai enemmistökommunistien järjestöihin. Tiedottajien jäsenissä oli kuitenkin poliittisesti monen värisiä ja sitoutumattomia opiskelijoita. Heitä saattoi olla enemmistökin, mutta he näkyivät vähemmän ja jäivät taustalle.

Joukkio ei tietenkään muuttunut haudanvakavasta hipihilpeään yhdessä yössä, vaan totisuuden alta nousi esiin ensin pientä etäisyyden ottamista sanavalinnoilla, sitten orastavaa ironiaa ja lopuksi selviä irtiottoja. Aluksi kahjossa huumorissa oli poliittinen sanoma, mutta sitten kahjous muuttui sanomaksi. Täydellistä takinkääntöä ei kuitenkaan tapahtunut, sillä jonkin sortin vasemmistolainen katsantokanta pysyi monilla.

Leninin oppi lehdistöstä kollektiivisena propagandistina, agitaattorina ja organisaattorina siirtyi sivuun ja vaihtui tasokkaaseen kabaree-tuotantoon. Olisiko niin, että organisaattoreista tulikin kabareettoreita?

Tarkastelen muutosta kolmen sellaisen vuoden (1977–1979) aikana, jolloin opiskelin tiedotusoppia Tampereella itsekin. Näkökulmani on kuitenkin ulkopuolinen, sillä en osallistunut sen paremmin ainekerhon kuin poliittisten järjestöjen toimintaan.

Tarkoitukseni ei ole arvottaa yhden sortin toimintaa toisen edelle. Esimerkiksi alussa siteerattu Ulla-Maija Sievisen runo Ikkunaa koputtaa lintu kuvaa kauniisti mainittua vastuun ottamista, toki myös hieman kliseisesti työväenluokan ja älymystön yhteyttä. Sievinen oli julkaissut vuotta aikaisemmin runokokoelman Tässä lähellä ja muilla kaduilla: Runoja (WSOY 1976). Runo koputtavasta linnusta on pitkä, tässä vain osa siitä:

Ne lähestyvät meitä,
sinua ja minua,
levypajojen meteli ja paperitehtaan yövuorolaisen väsymys,
käsistämme löytyvät lasivillanpakkaajan haavat.
Kuuron sairaseläkeläisen aivoihin teljetty
vuosikymmenten jyminä
lähestyy meidän aivojamme.

Ne lähestyvät.
jokaisen ihmisen yksittäiset murheet
ja ne kasautuvat yhdeksi suureksi murheeksi
jolle on löydettävä syy ja ratkaisu:
lähestyvät, lähestyvät,
linnut, kuolleiden kalojen lautat, mustat kädet,
työpaikkojen hiki ja ahdistus,
ne lähestyvät, ja meidän on pakko päästää

ne ovistamme sisälle, avata niille kotimme.
Se tavoittaa meidät, vastuu,
se tulee vääjäämättä kuin odottavan äidin
merkitty päivä,
se lähestyy,
tietoisuus siitä, että tähän maailmaan
ei enää mahdu näin monta yksityistä elämää,
että meidän on nähtävä toisemme.

Vastuuta otettiin myös lähellä olevista asioista. Tiedottajien aktiivien valmius olla mukana esimerkiksi tiedotusopin laitoksen opetuksen kehittämisessä ansaitsee kumarruksen. Kuvaan jatkossa ainejärjestön toimintaa erityisesti laitosta tuolloin ravistelleissa toimittajakoulutuksen myrskyissä.

Kuinka juttu syntyi?

Luin artikkelia varten tarkasti 13 vuosina 1977–1979 ilmestynyttä ainejärjestö Tiedottajien Kommentti-lehteä, kaksi ainejärjestö Toimittajien Rupriikki-lehteä, kolme Tampereen opiskelevien sosialistien (TOS) tiedottajien osaston Agitaattori-lehteä sekä kolme Tampereen yliopiston marxilaisten ryhmien (TYMR) tiedotusopin ryhmän Tiltu-lehteä. TOS edusti SKP:n/SKDL:n ns. enemmistöä ja TYMR vähemmistöä.

Aineistossa on mukana samalta ajalta myös joitakin tiedotusopin opiskelijoiden Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Aviisi-lehdessä käyttämiä puheenvuoroja. Laajensin näkökulmaa lukemalla Kommentin vuoden 1976 vuosikerran kolme numeroa ja kaksi Helsingin yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden ainejärjestö Media ry:n Tietovihkot-lehteä. Kommentti-lehdestä olivat käytössä kaikki vuosina 1977–1979 ilmestyneet numerot, muissa aineistoissa on aukkoja.[1]

Kommentin vastaavina toimittajina olivat tuolloin Lili Wessman, Pauli Heikkilä, Aki Kaurismäki, Jukka Mikkola ja Kai Ovaskainen. Rupriikin päätoimittajia olivat Ossi J. Laurila ja Leena Kotilainen, Agitaattorin vastaavina toimittajina Juha Ruusuvuori ja Pauli Välimäki sekä Tiltun Kai Ovaskainen, Jorma Mattila ja Jorma Mäntylä.

Agitaattori-lehti yhdisti kätevästi etusivun ja toimituksen esittelyn. Kuvan piirtäjä ei ole tiedossa.

Lisäksi haastattelin juttua varten Esa Sirkkusta, joka toimi Tiedottajat ry:n aktiivina syksystä 1977 alkaen ja puheenjohtajana vuonna 1979. Haastattelun ohella käytän hyväksi runsaasti hänen noihin aikoihin julkaisemiaan kirjoituksia.

Tiedottajien kabaree-toiminnasta kertoivat ystävällisesti toiminnassa mukana olleet Eija Savolainen ja Katriina Wilska. Suureksi hyödyksi on ollut myös Timo-Erkki Varpaisen vuonna 2006 ilmestynyt artikkeli, joka käsittelee toimittajakoulutuksen ainejärjestöjen toimintaa.[2]

En analysoinut lehtien juttuja millään määrällisen tai laadullisen tutkimuksen menetelmällä. Kyse on tekstien kuvailusta ja laajempien asiayhteyksien etsimisestä, kontekstoinnista. Etsin erityisesti piirteitä, jotka kertoivat aikakauden ja maailmankuvan muutoksesta.

Esa Sirkkunen aloitti opinnot Tampereen yliopistossa 1976. Ensimmäinen kesätyöpaikka löytyi Etelä-Suomi -lehdestä Kotkasta vuonna 1977. Sen jälkeen seurasi tiedotusopin opiskelua ja kesätoimittajuuksia Helsingin Sanomien eri toimituksissa 1978–81. Apumiehenä rakennuksella kesän 1982. Eri pituisia pätkätöitä Aamulehden kulttuuritoimituksessa 1980-luvulla. Rytmi-lehden toimituspäällikkönä Tampereella 1985–86. Pätkätöitä Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksella ja Journalismin tutkimusyksikössä vuodesta 1989 2010-luvun alkuvuosiin, jolloin tutkijan työ vakinaistettiin. Jäi eläkkeelle Tampereen yliopistosta vuoden 2023 lopussa. Tutkii edelleen verkkoa ja journalismia, nyt Kevan pysyvällä rahoituksella. Pitää säätiömuotoista Tampereen yliopistoa epäonnistuneena hankkeena, joka on kaventanut liiaksi opiskelijoiden ja henkilökunnan vaikutusmahdollisuuksia ja tiedeyhteisöjen autonomiaa. Opettelee saksofonin soittoa, edelleen luonnonmenetelmällä. Asuu edelleen Tampereella.

Kukkulan kuninkaat

Tiedottajat ry:n aktiivit olivat vuoden 1977 alussa kukkulan kuninkaita monella tavalla. Monet heistä kuuluivat taistolaiseen opiskelijaliikkeeseen, jonka kukkein hetki oli juuri jäänyt taakse, mutta sitä ei silloin tiedetty. Korkeimmillaan TYMR:n kannatus oli ylioppilaskunnan vaaleissa vuonna 1975 lähemmäs neljännes.[3]

Kuten Risto Suikkanen muisteli tämän juttusarjan ensimmäisessä osassa, taistolaisten vaikutus oli liikkeen kokoa suurempi. Heillä oli keskustelujen aloite ja ”kulttuurihegemonia”.  Monet ns.  yleisdemokraatit omaksuivat heidän sanastoaan ja ajatuksiaan, vaikka eivät olisi kommunisteja olleetkaan.[4]

Koska taistolaisessa nuorisoliikkeessä oli mukana paljon kulttuuriväkeä, sen tilaisuuksissa lienee ollut keskivertoa parempi meno. Esimerkiksi TYMR:n lokakuussa 1974 järjestämässä Taistelujuhlassa esiintyivät Avaruuslintu-lauluryhmä (joka julkaisi pitkäsoittolevyt vuosina 1976 ja 1978), Kiti Neuvonen sekä Syksyn Sävel -kilpailun juuri voittanut Jussi Raittinen. Juontajana toimi Kirsti Wallasvaara.[5]

Tiedotusoppi ja Tiedottajat näkyivät yliopiston sisällä edistyksellisyyden kärkenä. Esimerkiksi vuonna 1974 valitun Tampereen yliopiston demokraattisen varjovaltuuston sekä puheenjohtaja (Kaarle Nordenstreng) että sihteeri (Jyrki Richt) tulivat tiedotusopista.

Ja näkyvyyttä oli myös ulospäin. Pertti Hemánus ja Kaarle Nordenstreng olivat 70-luvun lopussa jo niin tunnettuja hahmoja, että heistä saattoi olla kysymyksiä lehtien tietokilpailuissa. Samaan ylsi Helsingin yliopiston Osmo A. Wiio. He olivat aikansa akateemisia julkkiksia, joilta toimittajat kyselivät mitä kummallisempia tiedonvälitykseen liittyviä asioita.[6]

Tiedotusopin yhteistyö Yleisradion kanssa toi kansallista näkyvyyttä ja kuuluvuutta myös opiskelijoille, sillä heidän harjoitustöitään julkaistiin valtakunnan kanavilla [7]. Sekään ei haitannut, että Tiedottajien porukoissa ja niiden liepeillä pyöri tamperelaisia uuden aallon muusikoita.

Ja vielä: Tiedotusopin laitos oli yliopiston kansainvälisimpiä yksiköitä. Kansainvälinen viestintä oli laitoksen vahvuusalue ja sen tutkijat – erityisesti Nordenstreng – julkaisivat ulkomailla, juoksivat ulkomailla ja toivat sieltä myös vierailijoita Tampereelle. Opiskelijat pääsivät näkemään maailman tutkijatähtiä – joita tosin toisen poliittisen laidan edustajat pitivät mustina aukkoina – ja retkeilivät itsekin kaukomailla. Se ei ollut 1970-luvun Tampereen yliopistossa tavallista. Tiedottajien Tv-kerho valmistautui (Kommentti 1/79, TV-klupi) tekemään tiedotusopin laitoksesta ohjelman ”kerrassaan kansainvälisille eli (pidgin-) englanninkielisille yleisöjoukoille”.[8] Tietoa ei ole, valmistuiko esittely.

Tiedottajien kuninkuutta alleviivasi myös se, että ainejärjestö oli yliopiston suurimpia ja mahdollisesti kaikkein aktiivisin. Puheenjohtaja Sirkkunen kehui Kommentin numerossa 1/79 jutussa Olen pahoillani Tiedottajien ”henkisen elämän” vilkkautta: sketsejä, bändejä ja lehtiä syntyi ennätysmäärin. Tv-kerho aloitti ja ”noin ylimalkaan kaljaa ja tupakkaa kulutettiin huomattavissa mittakaavoissa”. Vaikuttaminen ”organisatoris-byrokraattis-perkeleellis-pedagogisiin kysymyksiin” oli vilkasta ja lisää rahaa vaadittiin niin yliopistolle kuin opiskelijoille.

Koska Tiedottajilla oli demokraattisen laitosneuvoston kautta paljon sananvaltaa laitoksen asioihin ja laajemmaltikin, sen voi olettaa olleen ainejärjestöjen mittapuulla varsin vaikutusvaltainen.

Antti Blåfield kehui Tiedottajia jutussa Yhtenäisyytemme vaarassa. Hiljainen enemmistö – äänekäs vähemmistökö? (Kommentti 2/77):

”Tällä hetkellä Tiedottajat on yksi yliopiston suurimmista ja varmasti aktiivisimmista ainekerhoista. Se ei ole sattumaa, vaan kovan ja uutteran työn tulos […].

Tiedottajien voimakkuuden yhtenä tärkeänä taustavoimana on ollut tiedotusopin laitoksen demokraattinen ja rakentava henki. Opiskelijoiden asiantuntemusta on käytetty hyväksi opetusta suunniteltaessa. Opiskelijoiden kritiikki ei ole kaikunut kuuroille korville, vaan demokraattinen laitosneuvosto on yliopistomme ja ehkä koko maan parhaita esimerkkejä demokraattisesta ja avoimesta laitoshallinnosta. Yhteistyössä laitoksen opettajien kanssa Tiedottajat on kyennyt toimimaan paremman koulutuksen puolesta ei vain huutamalla kumoon jos jonkinlaisia asetusluonnoksia, vaan suunnittelemalla tiedotusopin laitoksen toimittajakoulutusta paremmaksi ja tehokkaammaksi.”

* * *

Esa Sirkkunen oli opiskellut Helsingin yliopistossa valtio-oppia ja tiedotusoppia, mutta sitten tyttöystävä muutti Tampereelle. Kaupunkiin veti myös journalismin käytännön opetus, jota Helsingissä ei ollut. Eikä paikka pettänyt odotuksia:

ES: Kun mä tulin tänne, huomasin, että täähän on myös tieteellisessä mielessä kovassa kehitysvaiheessa […] Ja että jukoliste, täällähän on mies ja ääni -periaate tai opiskelija ja ääni -periaate, mitä taas Helsingissä ei ollu olleskaan. Pidin sitä hienona saavutuksena.

Sirkkunen tuli Tiedottajien hallitukseen 1978 ja puheenjohtajaksi siis 1979.[9] Hän osallistui ainejärjestön edustajana sekä tutkinnonuudistuksen valmisteluun että toimittajakoulutuksen neuvottelukokouksen tapaamisiin. Luettavaa ja kokoustettavaa riitti.

Sirkkunen paljastaa todelliset karvansa puheenjohtajan palstalla Irti jakomielitaudista! Kommentin numerossa 3/79. Piirros Kai Ovaskaisen.

Useamman tymriläisen jälkeen Sirkkunen oli ensimmäinen puoluepoliittisesti sitoutumaton Tiedottajien puheenjohtaja:

ES: Mut kuitenkin luokiteltiin aika luotettavaks (naurua). Et mä ymmärsin perusasiat ja koitin pitää sitten niistä kiinni, opetuksen autonomiasta…

Mutta …en itse henkilökohtasesti kauheesti viehättynyt (politiikasta) …paitsi kai jonkinasteinen vihervasemmistolaisuus on edelleenkin mun perusajatuksissa. Mutta en sitoutunut, koska jotenkin ajattelin niin, että journalismi on sinällään sellanen…valinta. Että on hyvä pysytellä vähän kauempana ideologisista virtauksista ja koittaa arvioida niitä…

HL: Ja tymriläisyys kai vaati sellaista aika täydellistä heittäytymistä…oman elämän antamista…

ES: Niin, kyllä… aamulla kahdeksalta portilla jaat Tiekkaria ja Hämeen Yhteistyötä…Niitä oli innokkaita soturityyppisiä. Me taas oltiin sellasia takarivin virnuilijoita.

Tiedotusopin laitos oli ollut näkyvästi mediajulkisuudessa toimittajakoulutusta koskevien poliittisten kiistojen vuoksi. Vuosina 1975–1977 useampi hallitus yritti päättää toimittajakoulutuksen järjestelyistä, mutta maan keskeiset valtapuolueet, keskustapuolue ja Sdp, ajautuivat asiassa umpisolmuun. Valmista ei tullut, mutta pärinää riitti.

HL: Miltäs tuntu ihan valtakunnallinen huomio?

ES: Kyl se vähän imarteli, ajateltiin, että me olemme niin merkittäviä (naurua) …jotenkin niin vaarallisia (lisää naurua). Se oli vaan jännittävää…kaikki tapahtu Tampereella ja Tampere oli se kuuma paikka.

Siin näky usko siihen, että joukkotiedotuksella on valtava valta, ja se korosti toimittajien asemaa ja se tuntu hienolta, et me ollaan täs isojen asioiden kanssa tekemisissä…

Toisaalta, Sirkkunen sanoo, ainejärjestön puheenjohtajalle vaihe oli äärimmäisen raskas, sillä painostusta tuli monesta suunnasta.

Aki Kaurismäki muotoili Kommentissa 3/1978 julkaistussa ”Puheenjohtajan” laarissa joukkoviestinnän merkityksen yksiselitteisesti: ”Tiedotusvälineet nyt yksinkertaisesti ovat eräs yhteiskuntaa eniten säätelevistä instituutioista. Itse olen sitä mieltä, että […] joukkotiedotus jopa pystyy pitämään pystyssä ja miksei kaatamaankin vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen.” Siksi maan vallanpitäjät olivat Kaurismäen mukaan niin huolissaan toimittajakoulutuksesta.

Aki Kaurismäki ”Puheenjohtajan” laari -palstan kuvassa Kommentissa 3/78. Piirros Kaurismäen.

Tähtiopiskelijoiden status saattoi näkyä joidenkin Tiedottajien käyttäytymisessä. Juha Ruusuvuori kirjoitti vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan Stallari:

"Musta voitiin selittää valkoiseksi, eikä kukaan muu selittänyt valhetta todeksi niin hyvin kuin tiedotusoppia opiskeleva kaksikymppinen opiskelijapoika. Kaksinapaiseen maailmaan mahtui vain mustaa ja valkoista." [10]

Taistolainen opiskelijaliike oli tarkka oikeista sanoista, toimi yhtenäisesti, tiesi merkityksensä historiassa eikä pelännyt konfliktia. Ja kun kokoustekniikka ja järjestöjen valtaus osattiin erinomaisesti, taistolaisiin silmäätekeviin saattoi kohdistua sekä henkilökohtaista että kollektiivista kaunaa.

Tymriläiset tuntuivat hakkaavan kilpailijansa marxilaisuuden puhdasoppisuudessa.

ES: Ne oli sitten olevinaan vähän fiksumpia…ettei se Marx oo näin sanonut (naurua). …Muistan, että Jussi (Ruusuvuori) mulle silloin alkuvaiheessa (sanoi), että se tykkäs kauheesti tästä (Enrico) Berlinguerista ja eurokommunismista. Joka sitten oli varmaan varsinainen belsebuubi noiden tymriläisten mielestä.

Myöhemmissä kriittisissä arvioissa on katsottu liikkeen syyllistyneen henkiseen väkivaltaan niin omia jäseniään kuin ulkopuolisia kilpailijoita kohtaan. Korkea tarkoitus saattoi pyhittää alhaiset keinot.

Opi perusasiat

Hallinnonuudistus: Suomessa etsittiin yliopistojen uutta hallintomallia 1960-luvun lopulta lähtien. Vanhasta professorivaltaisuudesta haluttiin demokraattisempaan päätöksentekoon. Kolme Suomen hallitusta yritti saada ns. mies ja ääni -periaatteen läpi, mutta turhaan. Tampereella otettiin käyttöön 1974 ns. kolmikantamalli, jossa professoreilla, muulla henkilökunnalla ja opiskelijoilla oli kullakin kolmannes päättävien elinten paikoista.

Demokraattinen valtuusto/laitosneuvosto: Tampereen yliopistossa rakennettiin virallisten hallintoelimien rinnalle yleiselle ja yhtäläiselle äänioikeudelle perustunut varjohallinto. Vuonna 1974 perustettiin yliopiston demokraattinen valtuusto, jonka vaaliin otti osaa kymmenen kertaa enemmän yliopistoyhteisön jäseniä kuin virallisen valtuuston.[11]

Tiedotusopin laitoksella valittiin ensimmäinen demokraattinen laitosneuvosto jo 1971. Opettajat olivat sitoutuneet kunnioittamaan sen päätöksiä, vaikka muodollisesti ratkaisut tehtiin virallisissa elimissä. Toisaalta opiskelijat takasivat, että neuvostoon valittiin heidän ääniylivoimastaan huolimatta myös eri henkilöstöryhmien edustajia. Tämä ”herrasmiessopimus” purkautui vuonna 1979.

Tutkinnonuudistus: Uudistuksen tavoitteena oli luoda ”tieteellis-ammatillisia” koulutusohjelmia, joiden ammattikuvat vastaisivat yhteiskunnan ja tuotantoelämän tulevia tarpeita. Opintojen rakenteessa arvosanat (approbatur, cum laude approbatur ja laudatur) korvattiin yleis-, aine- ja syventävillä opinnoilla, joita mitattiin opintoviikoilla. Uudistus käynnistyi 1970-luvun alussa vasemmiston hankkeena, jota kannattivat laajasti myös opiskelijat. Myöhemmin opiskelijat katsoivat uudistuksen korostavan liian kapeaa ammatillisuutta ja siirtyivät tukemaan laaja-alaista sivistystä antavia opintoja Jyväskylässä syntyneen ns. sivistysyliopistoliikkeen tavoin.

Markku Paretskoin piirros Topiaksesta tutkinnonuudistuksen kynsissä Erkki Astalan jutussa Tiedotusopin tutkinnonuudistus: ei meilläkään nyt niin hyvin mene (Kommentti 4/78). Silakkaparkakin on syöty.

Opetusjaostot: Tampereen yliopistossa oli sen edeltäjien Kansalaiskorkeakoulun ja Yhteiskunnallisen korkeakoulun perintönä opetusjaostoja, jotka tarjosivat korkeakoulutason opetusta myös nuorille, jotka eivät olleet suorittaneet ylioppilastutkintoa. Tampereella koulutettiin paljon mm. sosiaalialan ja kunnallishallinnon virkailijoita sekä toimittajia. Opintojen kesto ja taso vastasi pääosin nykyisiä alempia korkeakoulututkintoja. Opetusjaostot lakkautettiin Tampereella vuonna 1998.

Toimittajatutkinto: Tämä opetusjaostotutkinto juontui aivan Kansalaiskorkeakoulun alkuajoista vuodesta 1925 saakka. Tutkinto modernisoitiin 1960-luvun lopulla kaksivuotiseksi tiiviiksi ja kurssimaiseksi koulutukseksi, jolloin se sai monia myöhemminkin leimallisia piirteitä: pakollisen esiharjoittelun, painotuksen kielten, erityisesti suomen kielen, opetukseen sekä harjoitustoimituksessa tapahtuvan simulaatio-opetuksen. Tutkinnon kesto piteni myöhemmin noin vuodella.

Tiedekunta: Tässä tekstissä tiedekunta-sana viittaa siihen tiedotusopin teoreettiseen ja käytännölliseen koulutukseen, jota on annettu Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Koulutus alkoi kehittyä toimittajan ammatillisia valmiuksia tarjoavaksi 1960-luvun lopulla Raino Vehmaksen professorikaudella.

1970-luvun lopulla tiedekunnan koulutus oli noin neljä vuotta kestävä ns. pitkä tai ylempi tutkinto, joka johti yhteiskuntatieteiden kandidaatin oppiarvoon. Myöhemmin siirryttiin käyttämään ylemmästä tutkinnosta maisteri-nimikettä ja kandidaatti varattiin alemmalle tutkinnolle.

Tiedotusopin laitos: Laitos syntyi 70-luvun puolimaissa, kun kaksi tiedekunnan oppiainetta, lehdistö- ja tiedotusoppi sekä tiedotusoppi (radio ja tv-työ) yhdistyivät. Laitokseen liitettiin samoihin aikoihin yhteiskunnallisen opetusjaoston toimittajatutkinto, joka käytti pääosin samoja opetustiloja. Tiedotusopin laitos siirtyi historiaan vuonna 2011 Tampereen yliopiston ensimmäisen suuren rakennemuutoksen myötä.[12]

Isot asiat: Neuvottelukokous ja Toimittajat ry

Vuosina 1977–1979 tärkeimpiä tapahtumia Tiedottajat ry:n elämässä olivat Tampereella 1978 solmittu toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisu sekä ainejärjestön hajoaminen. Avaan näiden tapahtumien kautta Tiedottajien koulutuspoliittista työtä sekä ystävien ja vihollisten rajanvetoja. Aloitetaan asian purkaminen Sirkkusen nahasta.

Kari Paljakan piirros toimittajakoulutuksen neuvottelukokousta edustavasta lehtikapitalistista, joka on naulannut Esa Sirkkusen taljan metsästysmuistona seinälleen. Kommentti 1/79, Jos ei esiharjoittelua ei sitten harjoittelupaikkojakaan. Paljakka toimi myöhemmin elokuvan parissa ohjaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana.

Ennen kuvan semioottista analyysia on kerrottava tausta, ja se on valitettavan pitkä. Toimittajakoulutusta yritettiin siis uudistaa kolmen komitean (tai työryhmän) ja neljän hallituksen voimin kymmenen vuoden ajan ennen alkupistettämme vuotta 1977. Vastakkain oli kaksi mallia. Ensimmäinen oli erillinen toimittajakoulutuksen keskus, jossa opetus olisi käytännöllistä ja tapahtuisi alan ammattikenttää, työnantaja- ja työntekijäjärjestöjä, kuunnellen. Hallinnollisesti keskus olisi opetusministeriön tai Tampereen yliopiston keskushallinnon alainen ja koulutuksen kesto parisen vuotta. Toinen perusmalli oli pitkä kandidaatin tutkinto (siis nykyinen maisteri) Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tiedotusopissa.

Vuonna 1977 alan työnantajat ja politiikan oikea laita olivat lyhyen tutkinnon kannalla ja työntekijäjärjestöt sekä poliittinen vasemmisto pitkän. Tiedotusopin laitoksella toimittajatutkinnon opettajat kannattivat ensisijaisesti oman koulutusväylänsä resurssien lisäystä, mutta hyväksyivät myös erillisen koulutuskeskuksen perustamisen. Tiedekunnan puolella oltiin luonnollisesti pitkän tutkinnon kannalla.

Pauli Heikkilän ja Markku Paretskoin sarjakuva toimittajakoulutuksen keskuksesta Kommentin numerossa 1/77. Lehden tuon ajan huumoria voi luonnehtia informatiiviseksi.

Mallien hienouksia ei kannata tässä avata, sillä mitään hienouksia ei ollut. Kiista oli ytimeltään poliittinen ja liittyi siihen, että Tampereen tiedekuntapuolen opetusta pidettiin vasemmistolaisena ja toimittajatutkintoa porvarillisena. Keskustapuolue esti hallituksessa tiedekuntamallin toteutumisen, Sdp puolestaan lyhyttutkintomallin. Vuonna 1977 oltiin niin lujassa juntturassa, että puolueet päättivät haudata koko hankkeen. Suomessa oli niin paljon muutakin riideltävää.

Syksyllä 1977 Graafisen teollisuuden työnantajaliitto GTT teki kuitenkin aloitteen siitä, että työmarkkinaosapuolet neuvottelisivat Tampereen yliopiston kanssa koulutuksen kehittämisestä keskenään jättäen politiikan sivuun. Näiden neuvottelujen tuloksena sovittiinkin keväällä 1978 etenemistavasta, jota kutsuttiin toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisuksi. Toimittajatutkinnon ja tiedekunnan hynttyyt laitettiin yhteen niin, että kumpikin sai jotakin mutta joutui myös jostakin tinkimään. Toimittajatutkinnon yliopettaja Esko Lampinen arvioi tulosta Rupriikki-lehden numerossa 1/1978: ”Kukaan neuvottelujen osapuolista ei saanut kaikkea mitä halusi, mutta toimittajatutkinto sai ehkä sittenkin eniten.”[13]

Toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisu

• Toimittajatutkintoon ja tiedekunnan tiedotusoppiin valitaan opiskelijat yhteisessä valintakokeessa.
• Kaikki suorittavat ensin toimittajatutkinnon oppimäärän ja voivat halutessaan jatkaa tiedekunnan puolella ylempään kandidaatintutkintoon.
• Kaksi valtion budjetissa jo vuonna 1975 toimittajakoulutukseen osoitettua virkaa otetaan käyttöön niin, että toimittajatutkintoon perustetaan apulaisprofessuuri ja lehtoraatti.
• Opiskelijoille luodaan järjestelmä, jonka turvin he voivat harjoitella kahden kesän ajan eri joukkoviestimissä.
• Perustetaan toimittajakoulutuksen neuvottelukokous, johon kuuluvat työmarkkinajärjestöt ja Tampereen yliopiston edustajat. Sillä ei ole muodollista päätösvaltaa, mutta se voi antaa lausuntoja esim. opiskelijavalinnan kriteereistä ja opetussisällöistä.
• Toimittajatutkinnon pakollisesta esiharjoittelusta luovutaan.[14]

Tiedotusopin tiedekuntaopiskelijoita houkutteli mallissa varmistetun harjoittelupaikan saaminen, sillä se oli ollut heille vaikeaa. Ja ilman harjoittelua ei herunut sen paremmin tutkintoa kuin työpaikkaa. Opiskelijat kuitenkin epäilivät alusta lähtien, että työnantajat käyttävät harjoittelupaikkoja painostusvälineenä väännettäessä opiskelijavalinnasta ja koulutuksen sisällöstä. Opiskelijoita hiersi erityisesti toimittajakoulutuksen neuvottelukokous, jota he pitivät räikeänä puuttumisena yliopiston autonomiaan.

Kesällä 1979 valittiin opiskelijat yhden kerran yhteisellä pääsykokeella. Sen jälkeen järjestelmä hajosi toimittajatutkinnon ja tiedekunnan riitoihin ja palattiin takaisin kahteen erilliseen tutkintoon ja valintakokeeseen.

Vuosina 1978 ja 1979 tiedotusopin laitoksella koettiin ennennäkemätön kiistojen ja kiihkeiden maratonkokousten sarja. Esa Sirkkunen pudotettiin tämän miinakentän keskelle Tiedottajien hallituksen jäsenenä ja puheenjohtajana.

Joko alkaisi taljakuva aueta?

Kari Paljakan piirroksessa näkyy toimittajakoulutuksen neuvottelukokousta edustava lehtikapitalisti, joka on lasauttanut yhä savuavalla kiväärillä Sirkkusen pois päiviltä ja naulauttanut (eivät herrat itse kiipeile naulaamassa nahkoja) sitten taljan metsästysmuistona seinälleen. Sirkkusen tunnistaa ikonisista tuntomerkeistään, silmälaseista ja piipusta. Hänen vasemmassa kädessään on viiri, jossa lukee tiet. (tieteellisyys) ja oikeassa ammat. (ammatillisuus).

Alaston ja viaton Sirkkusen-raato on joutunut tummapukuisen ja drinkkiä siemailevan lehtiporhon kataluuden kohteeksi. Kataluutta nimittäin Tiedottajien mielestä riitti. Nopeasti selvisi, että kustantajilla ei tosiaan ollut aikomusta toteuttaa harjoittelujärjestelmää (johon he vaativat yliopistoa ja valtiota kaikkien kulujen, myös palkkojen, maksajiksi), ellei heidän vaatimuksiinsa suostuttu.[15] Ja vaatimukset olivat täsmälleen samat kuin toimittajatutkinnon edustajilla.

Kun kaksi mainittua virkaa oli osana ratkaisua saatu toimittajatutkintoon, sen edustajat alkoivat Tiedottajien epäilyn mukaan etsiä nopeaa tapaa kaataa sopimus. Kuten Esko Lampinen myöhemmin kirjoitti, mitään ”historiallista kompromissia” ja sopimusta ei toimittajatutkinnon näkemyksen mukaan ollut olemassa, oli vain yhteisesti sovittu työlista ja tavoitteet. Konsensushenki ei sitten riittänyt listan muiden osien toteuttamiseen.[16]

Siksi siis lehtikapitalistin irstas hymy. Semiotiikan taitoni ei riitä tulkitsemaan, mitä merkitsevät nuo hämmentyneen ja surullisen näköiset eläimen päät Sirkkusen kahden puolen. Todennäköisesti taiteilija on etsinyt asetelmaa, joka tuo mieleen ristiinnaulitun Jeesuksen Golgatalla kaksi ryöväriä vierellään. Onneksi piirroksen tekijä on sentään vaihtanut tämän Kristuksen rintamasuunnan.

Vuoden 1979 alussa Tiedottajien puheenjohtaja Esa Sirkkunen joutui toteamaan Kommentin sivuilla, että kokonaisratkaisu ja neuvottelukokous eivät olleet tuoneet tiedekunnan opiskelijoille muuta kuin murhetta. He olivat pitäneet esiharjoittelupakon poistamista hyvänä, hakijoiden tasa-arvoisuutta lisäävänä toimena, mutta siihenkin oltiin palaamassa.

Vyyhti oli raskas ja mutkikas ja ainejärjestön aktiivien into käyttää aikaansa ikuisilta näyttäviin hallinnollisiin kiistoihin alkoi hiipua. Päälle päätteeksi luottamuksellinen suhde laitoksen professoreihin, Kaarle Nordenstrengiin ja Pertti Hemánukseen, rikkoutui. Nämä kun yrittivät pitää kokonaisratkaisun koossa myönnytyksillä, joihin opiskelijat eivät olleet valmiita.

Työtä riitti koko ajan: kokouksia, vetoomuksia, lennäkkejä, lehtiä… Piti jakaa tietoa moneen suuntaan ja vaikuttaa päättäjiin. Esko Lampinen totesi myöhemmin, että mitä kirjavin julistusten ja julkilausumien tulva oli hukuttaa alleen yliopiston vahtimestarit ja siivoojat.[17]

Tiedottajat oli jo joutunut luopumaan monista tavoitteistaan, sillä toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisu näytti sementoivan lyhyen toimittajatutkinnon aseman ja kustantajien läsnäolon yliopiston päätöksenteossa. Koulutuksen tieteellisyyttä yritettiin puolustaa, mutta se näytti vaikealta.

Kommentin numerossa 3/79 kysyttiin jutussa Kaikilla on oltava oikeus– kirjoittajaa ei mainita – miksei lääkäreiksi, insinööreiksi, psykologeiksi jne. opiskelevilla ole samaa oikeutta lyhyeen ammatilliseen tutkintoon kuin toimittajilla? Toimittajat joutuvat kuitenkin ymmärtämään ja selvittämään yleisölle monimutkaista yhteiskunnan muutosta, jonka rinnalla talojen piirtäminen, sairaitten parantaminen, kuntasuunnittelu jne. ovat yksinkertaisia asioita.

Jutussa otetaan esimerkki tiedotusopin laitoksesta mallia ottavasta lääkärikoulutuksesta. Cum laude -arvosanan käytännön harjoituskurssien aiheina ovat mm. Aspiriini-reseptien ja laskujen kirjoittaminen, tyynnyttävän jutustelun tekniikka, stetoskoopin käyttö ja huolto sekä kuumemittarin lukeminen.

Yksi ratkaisumalli olisi yliopisto- ja korkeakoulujärjestelmän lakkauttaminen ja tehtävien siirtäminen syrjäisetkin seudut kattavan ammattikouluverkoston huoleksi. Ammattikoulujen linjavalikoimaan pitäisi vain lisätä omat linjat ydinfyysikoille, sosiologeille, lääkäreille, toimittajille jne.

Lääketiede oli vertailukohta, jota Tiedottajien aktiivit käyttivät usein. Toimittajakoulutuksessa tieteellisen ja ammatillisen erottaminen olisi yhtä luontevaa kuin kirurgien koulutuksessa. Teoreettisella kirurgilla ei ollut pahemmin virkaa ilman käytännön osaamista ja vielä vaarallisempaa olisi joutua pelkän käytännön koulutuksen saaneen kirurgin kynsiin. Anatomiasta olisi ainakin hyvä tietää jotain muutenkin kuin karttuvan kokemuksen kautta.

* * *

Tiedottajat sai koko toimittajakoulutusta koskeneen kamppailun ajan tukea Suomen ylioppilaskuntien liitolta (SYL) ja Tampereen yliopiston ylioppilaskunnalta (Tamy). Komiteatyössä mukana ollut SYL oli ensimmäinen, joka vaati malliksi yhteiskuntatieteisiin sijoitettua ylempää yliopistotutkintoa. Tamyn Aviisi-lehti käsitteli toimittajakoulutusta säännöllisesti, ja sen palstat olivat avoimet Tiedottajien aktiivien teksteille.

Samaan joukkueeseen Tiedottajien kanssa kuului myös Helsingin yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden ainejärjestö Media ry. Helsinkiin oli perustettu lahjoitusvaroin ilmeiseksi Tampereen vastapainoksi organisaatioviestinnän professuuri vuonna 1978. Virassa aloitti seuraavana vuonna Osmo A. Wiio, joka oli kummankin ainejärjestön yhteinen vastustaja. Helsingin tiedotusopin tutkintovaatimukset muistuttivat Wiion tuloon saakka paljolti Tampereen vaatimuksia – lukuun ottamatta journalismin käytännön opetusta. Ainejärjestöt olivat poliittisesti läheisiä ja tukivat toisiaan.

Tiedottajien suhde tiedotusopin laitoksen toisen haaran, toimittajatutkinnon, opettajiin ja opiskelijoihin oli monimutkainen. Tiedottajat ry oli syntynyt vuosina 1974–1975 kolmen eri ainejärjestön yhdistämisestä. Neekerit ry edusti lehdistö- ja tiedotusopin, Kanava ry radio- ja tv-työn ja Journaali ry toimittajatutkinnon opiskelijoita.

Timo-Erkki Varpaisen mukaan Tiedottajat oli vielä nuori yhdistys, kun vuonna 1975 esille nousi asia, joka sai valtakunnallistakin huomiota:

”Tapahtumat saivat alkunsa, kun erään opiskelijan poliittista suuntautumista (vasemmistolaisuutta) kysyttiin opetusjaoston opettajalta, joka kertoi nähneensä opiskelijan nimen ilmoitustaululla erään poliittisen järjestön tiedonannossa. Puhelu ilmeisesti nauhoitettiin ja asia saatettiin aineyhdistyksen tietoon, joka puolestaan toi sen julkisuuteen. Tapahtumasta nousi kohu, jossa epäiltiin opettajien harrastavan asiaa aktiivisemmin ja että tätä kautta lehdet saisivat materiaalia "mustille listoilleen". Tapahtumaa käytiin läpi pääasiassa ylioppilaslehdissä, mutta se sai myös valtakunnan tason huomiota. Asia oli mukana yhtenä osatekijänä 15.4.1975 Tamyn ja AYT:n[18] järjestämässä mielenosoituksessa.”

Tarkkaa tietoa tapahtuneesta ei liene kellään, mutta tuollaisena huhu varmaankin kiersi käytävillä. Lisäksi kerrottiin, että toimittajatutkinnon opettajat eivät edes kiistä antavansa opiskelijoista poliittisia tietoja työnantajille: "...emme myöskään näe mielekkääksi salata sellaista julkipantua tietoa opiskelijan poliittisesta aktiivisuudesta, minkä kuka tahansa muukin voi omin silmin todeta....".[19] Asiaan palattiin toimittajakoulutusta koskevien kiistojen aikana moneen otteeseen, sillä Tiedottajien piirissä liikkui epäilyjä saksalaistyyppisen virkakieltojärjestelmän tulosta Suomeen.

Ainejärjestön sisään jäi jännite opetusjaoston toimittajatutkinnon ja tiedekunnan opiskelijoiden välille. Heidät valittiin erilaisilla valintakokeilla ja toimittajatutkinnossa opiskelevilla oli takanaan vähintään kolmen kuukauden esiharjoittelu yleensä jossakin sanomalehdessä. Monilla oli työkokemusta huomattavasti enemmän, joten käytännön perustaidoissa ei ollut enää paljon oppimista. Tiedekunnan puolella irvailtiin, että tutkinto oli monelle yksi pitkä ryyppyreissu.

Vaikka ainejärjestö oli yhteinen ja myös osa opetuksesta yhteistä tai hyvin samankaltaista, kaveripiirit olivat erilliset ja myös poliittinen tunnelma. Tiedottajat ry otti sen periaatelinjan, että pitkällä aikavälillä toimittajatutkinto tulee lakkauttaa. Tiedottajien joukoissa oli ihmisiä, jotka suhtautuivat ainakin Kommentti-lehden jutuissaan toimittajatutkintolaisiin alentuvasti. Ja toisaalta toimittajatutkinnossa oli oma kokeneitten klaaninsa, joka suhtautui oman ystäväpiirini kokemuksen mukaan samoin tiedekunnan opiskelijoihin.[20]

Ei ollut ihme, että toimittajatutkintolaiset alkoivat kokea olevansa väärässä ainejärjestössä ja heidän osanottonsa sen toimintaan laski. Maaliskuussa 1978 perustettiin uusi oma ainekerho Toimittajat ry ja sille lehti nimeltä Rupriikki. Tämä ei sinänsä johtanut vihollisuuteen, mutta toi esille henkisen ja poliittisen eron kahden saman laitoksen koulutusväylän välillä.

Tiedottajien ja Toimittajien välit säilyivät muodollisesti korrekteina, eivätkä Kommentti ja Rupriikki juuri rähisseet toisilleen – pientä vinoilua lukuun ottamatta.[21] Yhteisiäkin tavoitteita oli, kuten harjoittelun ja journalististen taitojen kehittäminen, ja ehkä oli huomattu, että toimittajakoulutuksesta riideltiin maassa aivan tarpeeksi ilman opiskelijoiden kahakointia. Eikä kummankaan ainejärjestön jäsenkunta ollut yleis- ja koulutuspoliittisesti yksiniittistä, toimittajatutkinnossa esimerkiksi oli oma tymriläisten ryhmänsä.

Kohteliaaseen sävyyn vaikutti luultavasti myös se, että epävirallisia keskusteluja ainejärjestöjen uudesta yhdistymisestä käytiin koko vuoden 1979 ajan.[22]

Ainejärjestö Toimittajien puheenjohtaja Kari Ylipää esimerkiksi varoi leimaamasta Tiedottajia, kun hän vastasi Erkki Laatikaiselle Suomen Lehdistön numerossa 11/80 otsikolla Moniarvoisuus pihisee. Hän ei kannattanut kolmannen toimittajakoulun perustamista, vaan toimittajatutkinnon resurssien vahvistamista. Mutta hän ei myöskään heitellyt tiedekuntaa kivillä, vaan sanoi: "Toisaalta: ei se tiedekuntakaan niin mahdottoman marxilainen ole kuin ulkoapäin saattaa näyttää".

Ainejärjestöjen erimielisyydet näkyivät toimittajakoulutuksen neuvottelukokouksessa, jossa Toimittajat pitivät toimittajatutkinnon ja Tiedottajat tiedekunnan puolta. Esa Sirkkusen silloisen kirjoituksen mukaan toimittajatutkintolaiset olivat esimerkiksi masinoineet porvarilehtiin juttukampanjan, jossa opiskelijat yhteen mieheen ja naiseen puolustivat esiharjoittelun säilyttämistä ja herjasivat tiedekunnan opetusta vasemmistolaiseksi. Esko Lampinen puolestaan käytti tilaisuutta hyväkseen siirtääkseen kustantajien tuella ”kaikki turhat tieteet sun filosofiat” pois ammattikoulutuksen tieltä.[23]

Kun lehdistö moitti tiedotusopin laitosta punaprofessoreitten luotsaamaksi vallankumouksen kantoraketiksi, moni toimittajatutkinnon opiskelijalle koki asian kiusalliseksi ja omia työmahdollisuuksiaan haittaavaksi. Kuten Ilkan päätoimittajaksi vuonna 1980 siirtynyt Kari Hokkanen totesi, ”Tampereen yliopiston toimittajakoulutus nykyisellään on tarkoitettu vallankumouksen jälkeisiin tarpeisiin”.[24] Esko Lampinen muotoili asian niin, että toimittajatutkinto antaa opetusta, jolle yhteiskunnassa on käyttöä. Tiedekunnan opetus taas tähtää ”lennokkaasti uuteen ja uljaaseen”.[25]

Julkinen leima ei ollut yksinkertainen kysymys tiedekunnan opiskelijoillekaan. Osalle saattoi olla ylpeydenaihe, että tiedotusopin laitos oli mainittu ”elinkeinoelämälle vihamielisenä” tahona syksyllä 1976 EVA:n seminaarissa Minne menet markkinatalous.[26] Ja osa tiedekunnan opiskelijoista piti sitä parempana, mitä hanakammin Kalle ja Eno työnsivät porvarille luuta kurkkuun. Mutta varsin moni piti punaista mainetta myös riskinä tai haittana. Tiedottajien puheenjohtaja Timo Seppänen totesi vuonna 1977, että Tampereen toimittajakoulutuksen leimaaminen ja ”kentällä” vallitseva tietämättömyys koulutuksen luonteesta ”ovat kylväneet epäluuloa työnantajien piiriin ja se vaikeuttaa opiskelijoiden työnsaantia”.[27]

Osalle tiedekunnan opiskelijoista oli asia tullut vastaan kesätyötä hakiessa, sillä hyvin moni joutui viettämään kesänsä ja muut lomansa muussa kuin koulutusta vastaavassa työssä. Esimerkiksi – kuten ironisesti sanottiin – keskinäisviestinnän palveluksessa postin kiireapulaisena.

Kaikille oli selvä se Esko Lampisen usein toistama totuus, että työnantajat maksoivat toimittajien palkat ja heillä oli – ainakin ennen vallankumousta – valta siihen, millaisia ihmisiä toimittajiksi värvättiin. Tiedekunnan puolella moni katsoi kuitenkin, että valtion kustantamaa toimittajakoulutusta on tarkasteltava yhteiskunnan edun, ei yksittäisen opiskelijan työnsaannin näkökulmasta.

Tiedotusopin opiskelijoiden joitakin kollektiivisia kannanottoja lukiessa ei ihmettele, että moni toimittajatutkinnon opiskelija koki vieraaksi sen, mitä hänenkin nimissään lausuttiin. Aviisin 7.2.1977 julkaisemassa kirjoituksessa Toimittajakoulutus säilytettävä tiedekunnassa tiedotusopin opiskelijat katsoivat, että kiistan takana on suurpääoman hyökkäys:

”Tiedotusopin opetus on joutunut ensimmäiseksi muutosten kohteeksi, koska toimittajat ovat niin keskeisessä asemassa tiedon hallussapitäjinä ja portinvartijoina […] Monopolit kokevat nykyisen yhteiskunnallistaloudellisen kriisin hyvin vakavaksi ja kapitalismin perusteita uhkaavaksi, koska ryhtyvät runnomaan asetuksen muotoon näin läpinäkyviä tieteen itsenäisyyttä kaventavia hallintomalleja”.

Tiedottajien periaateohjelman mukaan yhdistys ”pyrkii kasvattamaan jäsenistöstään tiedottajia, jotka tuntevat vastuunsa liennytyksen edistymisestä sekä yhteiskunnan kaikkinaisesta demokratisoimisesta.” Tämä oli ajalle ja ”yleisdemokraattiselle” puhetavalle tyypillistä kieltä, jonka nieleminen tuskin karkotti keskustalaisia opiskelijoita, mutta saattoi karvastella oikeistolaisten kurkussa.[28]

Keväällä 1978 kerrottiin Rupriikin (1/78) jutussa Toimittajat ryyliopiston silloin uusimman ainejärjestön synnystä. Perustamisen syy oli se, ettei Tiedottajat ry ajanut tarpeeksi tarmokkaasti toimittajatutkintolaisten etuja. Toimittajat ry sanoi pyrkivänsä yhteistyöhön ”muiden ainejärjestöjen kanssa, etenkin saman laitoksen toisen järjestön, Tiedottajien kanssa. Yhteistyön edellytyksenä on kuitenkin tasavertaisuus.”

Opiskelijalehtien – niin ainejärjestöjen kuin poliittisten ryhmien – sisältö noudatti samaa kaavaa vähäisin poikkeuksin: pääkirjoitus, ainejärjestön tai poliittisen ryhmän puheenjohtajan katsaus, erilaisia juttuja ja mielipiteitä, lopussa kulttuuria, nimimerkkikirjoittajan palsta tai pakina ja vitsejä. Toimittajat ry:n Rupriikki poikkesi muista siinä, että sen jutuista suuri osa oli neutraalisti tehtyjä uutisia ja haastatteluja. Mielipidekirjoituksia ei Rupriikissa juuri ollut. Tämä valinta varmaankin viesti harkitusti yliopiston sisään- ja ulospäin, että tekijät olivat journalismin osaajia.

Rupriikin avausnumerossa sattui ehkä arviointivirhe, sillä sen ensimmäisen varsinaisen jutun Toimittajien tärkeä vuosi oli kirjoittanut toimittajatutkinnon yliopettaja Esko Lampinen. Tämä ruokki tiedekunnan puolen opiskelijoiden uskoa siihen, että uusi ainekerho oli Lampisen operaatio, jolla hän sai tuekseen laitoksen vääntöihin uuden, itselleen myönteisen osapuolen. Toimittajatutkinnon opiskelijoita kutsuttiin muun muassa ”Lampisen opetuslampaiksi”.

Arvaus ei ollut aivan huono, sillä Lampinen tuskin ainakaan oli pahoillaan uuden ainejärjestön ilmaantumisesta areenalle. Toimittajat ry ja Rupriikki osoittivat kuitenkin omassa toiminnassaan sen, että ainekerho toimi aktiivisesti ja sille oli tilausta. Jäsenmäärä oli vaatimaton, vuoden 1978 keväällä 65, mutta toiminta täysipainoista.

Toisaalta Kommentti-lehti (4/79) valitti pääkirjoituksessaan, että ainejärjestöjen yhdistämisneuvotteluja vaikeuttaa ”Toimittajat ry:n piirissä sitkeästi elävä käsitys Tiedottajat ry:stä jonkinlaisena prof. Nordenstrengin työrukkasena – käsitys, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.”

Tarmokas (ja virallinen) ainejärjestö

Vielä vuonna 1977 Tiedottajat – yliopiston suurimpiin kuulunut yli 500 opiskelijan ainejärjestö – toimi tavoilla, jotka saattavat olla osin vieraita nykyopiskelijoille.

Opiskelun ja ainejärjestötoiminnan rajaviiva esimerkiksi oli liukuva. Tiedottajat järjesti tenttilukuryhmiä ja organisoi kurssineuvostoja, jotka keräsivät palautetta opetuksesta ja saattoivat puuttua opetuksen ongelmiin myös kesken kurssin. Tenttilukuryhmillä oli kaksi tarkoitusta. Ainejärjestö pelkäsi, että opiskelun pakkotahtisuus estää osallistumisen sen toimintaan. Siksi kannatti järjestää toimintaa, joka tehostaa opiskelua ja on samalla yhteistä tekemistä, harrastustoimintaa. Tällä idealla toimi myös Tiedottajien tv-kerho.[29]

Palautetta varmasti kerätään nykyisinkin ja lukupiirejä käytetään opiskelumuotona, mutta pääosin opettajavetoisesti. 70-luvun tyyliin kuului, että opiskelijat vastuuttivat itse itseään ja opettaja sai palautetta, vaikka ei olisi sitä kerännyt tai kaivannut.

Myöhemmin on ehkä ajateltu ainejärjestön tarjoamia vapaa-ajanvieton mahdollisuuksia enemmän vastapainona opiskelulle. Oudolla 70-luvulla opinnot ja harrastukset olivat tiiviisti yhdessä, ja Kommentti-lehti esimerkiksi kehotti opiskelijoita kirjoittamaan omien proseminaariesitelmiensä ja gradujensa pohjalta juttuja lehteen. Muutama juttu näin saatiinkin.

Suhde tiedotusopin laitoksen toverillisiin opettajiin oli – toverillinen. Opettajia pyydettiin kirjoittamaan tai haastateltaviksi ainejärjestöjen ja tiedotusopin opiskelijoiden poliittisiin lehtiin, ja tämä onnistui.

Suhdetta kuvaa alla oleva Kommentti-lehdessä 1/77 julkaistu ristisanatehtävä. Vasemmalla puolella ovat opettajista Pertti Hemánus ja Jorma Miettinen, oikealla Kaarle Nordenstreng ja Veikko Pietilä. Helpotetaan hieman: Hemánus on Hemppa ja tärkeä foorumi alakuppila.

Kommentti 1/77. Piirrokset Pauli Heikkilän.

Opettajat olivat mukana esimerkiksi Veikko Vanialan jutussa Ajankohtaista urheilurintamalta. Tiedottajista Lasse Vireniin (Kommentti 2/77). Sen alussa nimittäin kerrotaan tiedotusopin opettajista kootun hiihtojoukkueen voittaneen yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan mestaruuden. Joukkueessa hiihtivät Taisto Hujanen, Eero Savisaari ja Jorma Miettinen.

Opiskelijat kannattivat yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja saivatkin valtaa, mutta siitä joutui maksamaan hinnan vastuun ja hallinnollisen työkuorman muodossa. Esimerkiksi demokraattinen laitosneuvosto oli suuri (12 jäsentä), kokouksia paljon ja asiat väliin mutkikkaita. Noin kahdeksan vuotta oltiin ajankäyttöön ja vaivaan valmiita, vaikka monella aktiivilla omat opiskelut kärsivät – toki muutakin puuhaa oli kuin laitosneuvosto. Agitaattori-lehden Aktuellt-palstalla (1/77) valitettiin, että ”[s]ysteemi on tullut paperisotapainajaiseksi, kun samoja asioita käsitellään vähintään kahdesti”.

Tiedottajat ry katsoi vielä vuoden 1978 alussa (Kommentti 1/78), että kova työ oli kannattanut. Järjestön uusi puheenjohtaja Auli Valpola kirjoitti otsikolla Puheenjohtajan pärinää – Emme aio masentua!, että toimittajakoulutuksen keskus ja tynkäkoulutus onnistuttiin torjumaan toimittajien ammattiliittojen ja opiskelijoiden yksimielisellä painostuksella. Tarvittiin kuitenkin valppautta, että myös jatkossa voidaan säilyttää koulutus, jonka tavoitteena on yhteiskunnan syvällinen tuntemus, olennaisen erottaminen epäolennaisesta sekä tunkeutuminen ”ilmiöiden näennäistä ilmiasua syvemmälle”.

Ainejärjestö osallistui aluksi täydellä voimalla kaikkiin hallinnollisiin elimiin ja toimittajakoulutuksesta käytyihin kiistoihin. Myöhemmin tuli takaiskuja ja into laimeni.

Tiedottajat ry oli kiinnostunut myös alan tutkimuksesta ja sen kehittämisestä. Se oli aktiivinen laitoksen tutkimuspolitiikan muotoilussa ja järjesti tilaisuuksia, joissa pohdittiin tutkijoiden alustusten pohjalta tutkimuksen ja ammatillisen opetuksen suhdetta. Tavoitteena oli ”tieteellisen toimittajakoulutuksen” kehittäminen.

Ainejärjestöllä oli myös osaamista liikkua tällä vaikealla alueella. Esa Sirkkunen muistaa:

Tiedottajilla oli kyllä…oikein hyviä opiskelijoita, sanotaan näin, jotka oli hyvin perillä asioista, esimerkiks Hellmanin Heikki ja Astalan Erkki, jotka oli mua vuotta tai kahta aikasemmin alottanu… ja Vahtokarin Reijo…ne oli sellasina vanhempina valtiomiehinä siellä taustalla ja linjas toimintaa, koulutuspolitiikkaa ja tiedepolitiikkaa.

Ja tymriläisillä, kuten Timo Uusituvalla, Jorma Mattilalla ja Risto Suikkasella, oli Sirkkusen mukaan paitsi aatetta ja aktiivisuutta, myös erittäin paljon osaamista.

Jorma Mattila kirjoittaa Kommentin numerossa 4/79 otsikolla Mitä Miksi Miten OPISKELEMME, että laitoksella keskustellaan paljon ja intensiivisesti teorian ja käytännön suhteesta. Tiedottajien koulutus- ja tiedepoliittinen jaosto järjestää syyslukukauden lopulla keskustelutilaisuuksien sarjan ”kaikkein kiivainta polemiikkia herättäneistä kysymyksistä”. Ensimmäisessä tilaisuudessa alustaa Lauri Mehtonen aiheesta Mitä on sivistyneistö. Seuraavassa Kauko Pietilä otsikkonaan Mikä on joukkotiedotuksen funktio yhteiskunnassa. Kolmannessa puhuu Tarmo Malmberg aiheesta Mikä on tiedotusopin tutkimuskohde ja viimeisessä Veikko Pietilä teemanaan Teorian ja käytännön, tieteellisyyden ja ammatillisuuden suhde.

Kommenttipuheenvuoroja olivat lupautuneet pitämään mm. Pertti Hemánus, Kaarle Nordenstreng, Seppo Raiski, Pertti Töttö, Esko Lampinen, Esko Ojala, Kauko Pietilä ja Veikko Pietilä.

Veikko Pietilä Tiedottajien luentosarjan mainoksessa Tiedottajien luentosarja jatkuu, Kommentti 5/79. Piirros Pauli Heikkilän.

Mattila totesi, että ”koulutustamme koskevat ongelmat (kuten kaikki tämän matoisen maailman asiat) ovat nekin tieteellisesti selvitettävissä”.

Esimerkiksi opiskelijoiden paneutumisesta tutkimuspolitiikkaan sopii Agitaattori-lehden numero 2/1977, jossa esitellään tiedotusopin laitoksen tutkimuspoliittista ohjelmaa kahdessa pitkässä artikkelissa. Ensimmäisen otsikko on Tutkimuspoliittinen ohjelma – ja sosiaalinen tilaus ja toisen, dosentti Veikko Pietilän haastattelun, Veikko Pietilä: ohjelmaa kehitettävä. Agitaattori oli siis poliittisen ryhmän lehti, mutta sen tekijät toimivat myös Tiedottajissa.

Pietilä kertoo, että ohjelmaa on arvosteltu vaikeatajuisuudesta, ja sitä se kiistatta on. Ohjelmassa tehdään jako tiedotusoppiin tieteenä ja tutkimusalana. Edellisen kiintopisteitä ovat ”tiedonmuodostuksen ja tiedonsoveltamisen dialektinen prosessi ehtoineen ja lainalaisuuksineen, informaation tuotanto toisaalta tavaratuotantoon rinnastettavana, toisaalta omalakisena prosessinaan, informaation ja sen tuotanto aineelliseen tuotantoon joko välittömästi tai välillisesti vaikuttavana tekijänä sekä informaation ja sen tuotanto ideologia-aspektista käsin nähtynä”. Agitaattorin mukaan ohjelmassa myös todetaan, että ”tiedotusoppi-tiede on käsitettävä yleisen yhteiskuntatieteen momentiksi, erityistieteeksi, jonka pyrkimyksenä on paljastaa ´viestintäluontoisten´ ilmiöiden ja prosessien yhteiskunnallinen olemus ja selittää miksi ja miten tämä olemus ilmenee juuri mainitunlaisina ilmiöinä ja prosesseina”.

Tiedotusoppi tutkimusalana on hieman helpompi, mutta ei paljon, sillä se ”käytännön pohjalta jäsennettynä asettaa vakavasti kiintopisteiksi informaation tuottamisen, ne teknis-organisatoriset muodot ja resurssit, joiden puitteissa informaation tuotanto ja jakelu yhteiskunnissa tapahtuu, tiedotuskulttuuri ja erityisesti journalistinen kulttuuri sekä tiedottamisen käytäntö (itse)kriittisestä näkökulmasta.”

Agitaattori käsitteli samassa numerossa myös tiedotusopin laitoksen julkaisutoiminnan kehittämistä Tarmo Malmbergin kirjoittamassa jutussa Mille tielle julkaisutoiminta? On kumma, jos lehteä ei revitty käsistä näiden artikkeleiden ilmestyttyä.

Mutta eipäs ilkuta! Oli opiskelijoilta rohkea yritys tunkeutua marxilaisen tiedotusopin monimutkaisen ja monitasoisen itseymmärryksen sisään. Moni, kuten tämän kirjoittaja, sysäsi tutkimuspoliittisen ohjelman syrjään ja jatkoi Jerry Cottonin lukemista. Toisaalta kyllä turhautti ja harmitti, että ei vaan perkele ymmärtänyt, vaikka yritti.

Tiedottajien retoriikassa puhuttiin usein journalistin tieteellisestä koulutuksesta ja joskus myös ammatin tieteellistämisestä. Tämä tulkittiin silloin ja myös nykyisin kaunoilmaukseksi marxilaisesta politrukkijournalismista. Ihan siitä ei välttämättä ainakaan aina ollut kyse.

Erkki Astala pohti Kommentin numerossa 1/77 otsikolla Tutkinnonuudistus, tiede, toimittajan työ sitä, ”mitä tarkoittaa toimittajien tieteellinen koulutus”. Astalan mukaan toimittajan tehtävä työssään on yhteiskunnan ja sen ilmiöiden tulkinta. Onnistuakseen tehtävässään toimittajan on pyrittävä soveltamaan työssään yhteiskuntatieteellisiä ajatusvälineitä. Kyse on teoreettisesta asennoitumisesta: yhteiskunnan ja sen ilmiöiden lainalaisuuksien hahmottamisesta, ongelmanasettelusta, johtopäätösten ja yleistysten tekemisestä:

”Tiede näin ei ole vain joitain aikaisemmin omaksuttuja tietoja, vaan toimittajan jokapäiväiseen työhön liittyvä asenne, ajatusväline, joka auttaa toimittajaa pyrkimyksessä yhteiskunnan syvälliseen ja totuudenmukaiseen erittelyyn, ja viime kädessä mahdollistaa tämän pyrkimyksen edistymisen.”

Astalan ajatukset voi lukea joko marxilaisena jargonina tai yksinkertaisemmin ajatuksena, jonka mukaan tutkijan ja toimittajan työt muistuttavat toisiaan ja tutkimuksen osaamisesta voi olla hyötyä toimittajalle.

Muutaman kerran Tiedottajilla riitti vuosina 1977–79 tekemistä erilaisten tiedotusoppia koskevien mediakohujen vuoksi. Ne noudattivat ainejärjestön mielestä samaa kaavaa. Yliopistolla päätettiin tai esitettiin jotakin, joka ei miellyttänyt työnantajapuolta ja/tai toimittajatutkinnon edustajia. Toimittajatutkinnon yliopettaja nousi barrikadeille ja ilmoitti, että tiedekunta haluaa lakkauttaa toimittajatutkinnon ja poistaa viimeisenkin yhteyden kenttään ja niihin, jotka toimittajat palkkaavat. Sen jälkeen asiasta kirjoitti Suomen Lehdistö[30] ja suuri joukko taivaalliseen sotaväkeen kuuluvia sanomalehtiä. Jutut olivat yleensä pääkirjoituksia, mutta myös uutisia julkaistiin. Sitten yliopistolla päätöstä lykättiin tai se peruttiin.

Kuten todettu, kiihkeintä oli toiminta toimittajakoulutuksen neuvottelukokouksen ympärillä vuosina 1978–79. Kommentin vastaava toimittaja Kai Ovaskainen kuvasi numerossa 5/79 hallinnollisten taistelujen ainejärjestölle langettamaa työtaakkaa otsikolla Rytyytys:

”Myös tiedotusopin opiskelijoiden ainejärjestölle tämä (ylikierroksilla pyörinyt neuvottelukaruselli) on merkinnyt istumista leivättömien (neuvottelu-)pöytien ääressä; aika on kulunut julkilausumien, tiedotteiden ja vastineiden rustaamisessa.”

Kai Ovaskaisen päätoimittaman Kommentin tunnus, Kommentti 3/79. Piirros Ovaskaisen.

Esimerkistä käy paljon mediahuomiota saanut yritys poistaa toimittajatutkinnon pakollinen esiharjoittelu. Esiharjoittelu tarkoitti sitä, että toimittajatutkintoon pääsemiseen vaadittiin vähintään kolmen kuukauden harjoittelujakso jossakin journalistisessa tiedotusvälineessä, yleensä sanomalehdessä. Tämä paikka opiskelijaksi aikovan täytyi hankkia itse, ja siihen oli nuorilla hyvin erilaiset mahdollisuudet. Kaikki eivät olleet syntyneet sopivalle paikkakunnalle ja sopivaan perheeseen.

Tampereen yliopiston hallitus päätti helmikuussa 1978 ensin esiharjoittelun poistamisesta, mutta perui päätöksen seuraavassa kokouksessaan – tosin vain vuodeksi. Perusteina uuteen käsittelyyn ja päätökseen mainittiin toimittajatutkinnon opettajien voimakas vastustus ja julkisen sanan huomio.

Tiedottajien puheenjohtaja Auli Valpola referoi Kommentin numerossa 1/78 aiheesta syntynyttä lehdistökirjoittelua.[31] Juttuja ilmestyi ainakin yhdeksässä eri lehdessä pikku-uutisista viiden palstan kohujuttuihin. Ilkka-lehden mukaan sanomalehdet menettävät viimeisen yhdyssiteensä toimittajiksi opiskeleviin, ja vasemmiston hallussa olevan tiedotusopin ote toimittajakoulutuksesta tiukkenee. Esko Lampinen sanoi Turun Sanomien haastattelussa otsikolla Lehdistökouluttaja: Toimittajakoulutus on viety yliopiston norsunluutorniin 9.2.1978: "Tämä on viimeinen isku; meidät on murskattu”. Lampisen mukaan esiharjoittelu on aina karsinut akanat pois. Joka ei viihdy tai pärjää töissä, ei tule opiskelemaan.

Esiharjoitteluun palattiin ja sen poistamisesta sovittiin toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisussa myöhemmin vuonna 1978. Uusi Suomi julkaisi 23.1.1979 toimittajatutkinnon opiskelijoiden Leena Kotilaisen ja Leena-Kaisa Simolan kirjoittaman jutun Toimittajakoulutuksen uudistus kiistakapulana.

Jutun pääsanoma oli, että tiedekunta pyrkii sulauttamaan itseensä toimittajatutkinnon, jolloin käytännön aines otetaan pois opetuksesta ja vasemmistosuuntaus tulee vallalle. Päätösvalta siirtyy toimittajatutkinnon omilta opettajilta yliopistoteoreetikoille ja yhteys ammattikenttään katkeaa. Toimittajatutkinnon vapaa sivuainevalinta poistuu ja tietopohja kaventuu. Jutussa haastateltu yliopettaja Lampinen ja toimittajatutkinnon opiskelijat katsoivat, että pakollisen esiharjoittelun poistaminen merkitsee käytännössä toimittajatutkinnon lopettamista.

* * *

Ainejärjestö Tiedottajat toimi myös alueilla, jotka nykyisin ehkä katsottaisiin poliittisiksi ja ainejärjestötyöhön kuulumattomiksi, esimerkkeinä vaikkapa rauhantyö, kehitysyhteistyö, ulkomainen solidaarisuustyö ja poliittiset kannanotot. Kun ainejärjestön tehtäväkenttä oli lähes rannaton, painopisteiden valinta herätti muutaman kerran Kommentin mielipidepalstalla jäsenistön keskustelua.[32] Touhua oli niin paljon, että jo ainekerhon vuoden 1977 puheenjohtaja Timo Seppänen sanoi järjestön potevan ”mammuttitautia ja hengenahdistusta”.[33]

Jutussa Blomberg sai ansionsa mukaan (Kommentti 2/78) kerrotaan radiotoimittaja Jouko Blombergin saaneen ensimmäisen kerran jaetun Tiedottajien rauhanpalkinnon. Kommentti julkaisi myös Blombergin kiitospuheen. Palkinto ojennettiin Tiedottajien rauhanillassa, jossa puhui myös Kaarle Nordenstreng aiheesta ”Journalistit ja liennytys”.

Ja ainejärjestö huolehti päälle päätteeksi myös työnvälityksestä toimittamalla mediayrityksiin vuosittain kirjeen, jolla kaupattiin tiedotusopin opiskelijoita kesätoimittajiksi. Ainakin vuonna 1977 saalis oli hyvin laiha. Kirjeeseen vastasi vain muutama lehti.[34]

Tämän päälle tulivat sitten ne normaalit asialliset asiat, joita ainejärjestöt nykyäänkin hoitavat: tutorointi, ay-asiat, vaikuttaminen opiskelijoiden sosiaaliseen asemaan ja niin poispäin. Ja huolet olivat ikuisia: ainejärjestön aktiivien määrän ja laadun heikkeneminen, tutkintovaatimusten työmäärän kasvu, vapaa-ajan väheneminen ja opiskelijoiden toimeentulon heikentyminen.[35]

Tiedottajia kannustettiin osallistumaan Suomen ylioppilaskuntien liiton järjestämään kehitysyhteistyökeräykseen. Eteläiseen Afrikkaan toimitettiin avustukset Namibian, Zimbabwen ja Etelä-Afrikan vapautusliikkeiden kautta. Kommentti 4/1979, Intelletkut rahankeruuseen!. Piirros todennäköisesti Markku Paretskoin.

Ei siis ihme, että ainejärjestötoiminnasta saattoi muodostaa itselleen kokopäivätyön, jos opinnot eivät haitanneet tai maistuneet.

Tarmokas (ja epävirallinen) ainejärjestö: Kabaree! Kiova! Kaukanapoissa!

Vuonna 1977 Tiedottajien toiminnassa oli reporadiomainen aktivoivan ja informatiivisen viihteen ihanne poliittisen kierteen kera. ”Toimittajakoulutusilkamien” puhujina helmikuussa 1977 olivat mm. Pertti Hemánus, Juha Kulmanen, Jukka Pääkkönen ja Risto Astikainen.[36] Ohjelmassa olivat myös ”informatiivis-viihteelliset spektaakkelit” EVA totuusleikissä ja Koulutuskeskuksen neuvottelukunnan kokous. Ilmoituksen lopuksi todetaan: ”Ilkamilla toivottavasti luodaan uskoa toimittajien tieteellis-ammatillisen koulutuksen säilyttämiseen ja kehittämiseen ja toimittajakoulutuskeskushankkeen hautaamiseen.” Toki ilkamiin kuului myös tanssia – ”sekä nopeita että poskipaloja”.

Toimittajakoulutusilkamien mainos Kommentin numerossa 1/77. Ylimmässä kuvassa on puhumassa Pertti Hemánus. Keskimmäinen kuva liittyy kiistaan toimittajakoulutuksen keskuksesta, jonka Tiedottajat katsoi onnistuneesti torjuneensa. Yksi argumentti oli, että toimittajakoulutuksessa teorian ja käytännön erottaminen toisistaan on sama asia kuin lääkärien koulutuksen jakaminen erillisiin teorian ja käytännön koulutusputkiin.

Aikaa myöten koulutuspoliittinen ja poliittinen viritys väheni, mutta ei se 70-luvun kuluessa kokonaan kadonnut. Esa Sirkkunen muistelee:

”Tiedottajillahan oli must kiva tapa, et pikkujoulut ja muut bileet, niin niihin kirjoitettiin sketsejä ja irvailtiin laitoksen toimintaa ja myöskin jotain isompia poliittisia tapahtumia…. Siel oli kaikennäköstä hölmöö sketsii ja musaa… Ja ainakin meidän mielestä ne oli ihan huippuhauskoja ja hyviä juttuja ja kyllä niitä myöskin kehuttiin jonkin verran muualla.

Se oli sillä tavalla hienoo aikaa, et vaikka oli vääntöä laitoksen kanssa, niin sitten kaikenlaista muuta alettiin touhuta, oli bändiä ja sellasta. Se niinkun purskahti!”

Ketsuppipullo tosiaan avautui ja vaatimattomasta maakuntasarjan sketsituotannosta noustiin pian kansalliselle tasolle.

Vielä 70-luvun lopulla Tiedottajien Ylioppilastalolla pidettyjen bileitten sketsit olivat vain viitteellisesti käsikirjoitettuja. Katriina Wilska muistaa olleensa tekemässä Taina Westin kanssa vuoden 1979 joulushow´ta, jossa Maria synnytti Betlehemissä juorutoimittajien ihmetykseksi mustan lapsen. Ongelmia esitykselle tuotti oikean värisen nuken löytäminen Jeesukseksi.[37]

Muutaman vuoden jälkeen suosio ja osaaminen kasvoivat niin, että joukko siirtyi tekemään elokuvakerho Monroen tuottamaa Monroe-kabareeta. Sitä esitettiin Tampereen elokuvajuhlien aikaan selvästi laajemmalle yleisölle. Kuvaan tulivat tarkat käsikirjoitukset, esitysten harjoittelu ja lennäkit eli flaijerit, jotka suunnitteli useimmiten Asko Alanen.

Eija Savolaisen muistin mukaan ensimmäisten Monroe-kabareitten joukossa oli vuonna 1981 esitetty parodia Milka- ja Blue Lagoon -elokuvista.[38] Elokuvaparodiat olivat 80-luvun puoliväliin asti jatkuneitten Monroe-tuotantojen ytimessä. Niistä ehkä tunnetuin oli Taina Westin ja Reeta Kivihalmeen käsikirjoittama Käpy selällään, joka esitettiin kahdesti Tampereella ja kerran Helsingin ravintola Kaisaniemessä. Ilse Rautio kirjoitti asiasta Helsingin Sanomissa 8.5.1984:

"Tampereella, missä nykyisin kuulemma pitää oikein asua, jotta kävisi aikaansa seuraavasta, kerrottiin alkukeväästä huhuja kabareesta, jolle mikään ei ole pyhää. Elokuvakerho Monroen siipien suojassa on syntynyt Käpy selällään, joka ivailee edistyksen vuosikymmentä niin kuin voi vain se, jolle tämä aika on omakohtaisesti koettua vain television muistelevista kokoomaohjelmista".[39]

Käpy selällään -kabareen toisen esityksen flaijeri. Tekijä Asko Alanen.

Pari vuotta myöhemmin HS:n Helena Ylänen kelpuutti Monroe-kabareen esimerkiksi uudesta suomalaisesta viihteestä, joka ei tunnu tyhjänpäiväiseltä, vaan on totta. Kabaree oli päässyt hyvään seuraan, sillä muita mainittuja olivat Fakta homma, Velipuolikuu ja Mutapainin ystävät.[40]

Kabareissa oli mukana sekalaisena keitoksena Tiedottajien ohjelmaryhmä Manipulan ihmisiä, muita ainejärjestön aktiiveja ja myös Tampereen ylioppilasteatterin väkeä. Alkuvaiheessa 70-luvun puolella sketseissä saattoi olla myös rahtunen koulutus- tai yleispoliittista sanomaa, mutta 80-luvulla kyse oli puhtaasta hölmöilystä. Samaan aikaan Tiedottajien omat bileet siirtyivät seuraavan opiskelijapolven harteille.

Kiinnostavaa on, että useampi mukana olleista toimittajaopiskelijoista teki jossakin työuransa vaiheessa tv-viihdettä. Esimerkiksi Katriina Wilska ja Taina West käsikirjoittivat yhtä klassikkoa, Iltalypsyä.

Vuonna 1978 ainejärjestön Kieviin – tai Kiovaan, kaupungin nimi vaihteli jutuissa – tekemä matka oli osin politiikkaa, osin opiskelua ja osin hupimatkailua.  Kommentin numerossa 3/1977 Esa Sirkkunen kertoi tulevasta matkasta otsikolla Kieviin. Tarkoitus oli mennä tutustumaan seuraavan vuoden huhtikuussa yliopiston journalistitiedekuntaan ja toimittajakoulutukseen. Tavoitteena oli myös kehittää vaihtoa, joka toisi mahdollisimman pian kiovalaisvieraita Tampereelle. Olivathan kaupungit ystävyyskaupunkeja ja yliopistot ystävyysyliopistoja.

Hieman suklaaseen tahriutunut Kommentti-lehden kansi matkasta kohti punaisen tähden maata. Piirros Pauli Heikkilän.

Sirkkunen kertoi Kommentissa, että Kiev oli saanut taistelustaan fasisteja vastaan sankarikaupungin arvonimen ja oli nyt Neuvostoliiton kolmanneksi suurin kaupunki. Hän toivoi, että matkalle lähtijät hankkisivat pohjatietoja Kievistä ja opiskelisivat innokkaasti venäjää. Hän kehotti etsimään matkarahoja omista ja sukulaisten rahavaroista, ”sillä emmehän voi jättää ´kansainvälisten suhteiden kehittämistä´ (vrt. esim. demokraattisen laitosneuvoston toimintasuunnitelma 76–77) pelkästään professoritason huoleksi, oder wie?”

Nyt Sirkkunen muistelee matkaa tulikivenkatkuisten palopuheiden viimeiseksi leimahdukseksi:

Syksyllä 77 alettiin järjestää matkaa Kiovaan. Mä seurustelin silloin venäjän kielenkääntäjäks opiskelevan tytön kanssa, joka teki välillä töitä ja veti matkoja Neuvostoliittoon. Me järjestettiin se matka Finnsov Toursin kautta.

Kiovan yliopistolla oli tapaaminen opettajien ja opiskelijoiden kanssa. Tiedottajien edustaja piti tulikivenkatkusen puheen, kuinka kapitalismi kurjistuu Suomessa. Mä muistan, kun Pareinen oli siellä takapenkillä ja se kiroili (naurua). Tai ei se nyt kiroillu, mut manas, että minkälaista puppua… Mut se oli sellasta puhdasta, viatonta uskoa siihen neuvostojärjestelmään ja sen autuuteen. Loppuvaiheessa Tymrinkin touhu oli…vähän sordino päällä, et ei samanlaista paatosta ollu kenelläkään. Kaurismäen Aki vähän ärhenteli, mut sekin häipy sitten muihin hommiin.

Pauli Heikkilän piirros Kommentin numerossa 2/78.

Matkan kokemuksista kerrottiin Kommentin numerossa 2/78. Kiinnostavin on Paula Lehtosen runo Ystävyyden ja sumun Kiev, jossa kerrotaan ainejärjestön matkasta mm. näin:

Se vei meidät balettiin ja konserttiin.
Toinen naivi. Toinen mahtava: panduran soittajat olivat kuin
Tsehovin pulskaposkisia talonpoikia metallikkaine äänineen.

Lastentarhaan. Iloisia rusettipäitä. Vantteria tovereita.
Lauloivat sydämiin. Ripaskaakin osasit mokomat.

Yliopistoon. Opiskelija-asuntolaan. Kieviläiseen kotiin.
Vodkaa ja läskiä – ukrainalaisittain.
Juteltiin, kerrottiin, kyseltiin. Ystävystyttiin.
Merkiksi merkki rintaan.

Jos neuvostovaltiolla oli virallinen ”ystävyyden rakentamisen” sapluuna, se varmaankin sisälsi baletin, rusettipäät, ripaskan ja vodkan.

Tiedottajien toiminnassa musiikki oli tärkeä alue, joka sketsiviihteen tavoin kolkutteli ammattilaistasoa. Ari Närhi perusti vuonna 1980 yhtyeen Kumma heppu ja lopun ajan voidellut (KHLV), joka keikkailee ja tekee hyviä levyjä edelleen.

Kalevi Moilasen yhtye Tampereen Yo-talolla 1977: Vasemmalta Vesa Kaartinen, Lili Wessman, Kari Tyni, Pertti ”Veltto” Virtanen ja Pauli Heikkilä. Kalevi Moilanen antoi bändille nimensä ja valokuvasi keikat. Yhtye teki paluun vuonna 2013 70-luvun opiskelijoiden koontuessa yhteen. Kuva Kalevi Moilasen.[41]

Esa Sirkkunen on koonnut alla olevaan tietolaatikkoon Tiedottajien juhlissa 1970-luvun lopussa esiintyneitä yhtyeitä.

Kalevi Moilasen yhtye: Pauli Heikkilä, Heikki Hellman, Lili Wessman laulu, Vesa Kaartinen, kitara, Kari Tyni basso, Reijo Vahtokari rummut. Vierailevana tähtenä muiden muassa Pertti ”Veltto” Virtanen. Yhtye soitti aikakauden mukaista rockia ja poppia.

Omituinen Rytmijalka: Pauli Heikkilä (ämpäri, muut perkussiot sekä laulu) Jukka Mikkola (sähkökitara, munniharppu, melodika ynnä muut soittimet). Yhtye soitti kokeellista musiikkia, joka kuvastui myös kappaleiden nimissä (mm.  Pimeä jännite ja Muukalaislegioonan …..). Muusikot olivat usein pukeutuneet sinisiin Rukka-sadetakkeihin kasvoillaan mustat aurinkolasit lisätäkseen esityksen vaikuttavuutta.

Iik!Mellakka: Pauli Heikkilä laulu,  Ari Närhi kitara, Kari Tyni basso, Reijo Vahtokari rummut. Yhtye esitti Tiedottajien juhlissa rotevaa rytmimusaa r&b-vaikuttein.

Kaukanapoissa: Pauli Heikkilä laulu ja perkussiot, Jukka Mikkola kitara, melodika, alttosaksofoni ja perkussiot ja Ari Närhi kitara. Mainittakoon, että yhtyeen keikoilla käytettiin putkiradioita vahvistimina ja instrumentteina. Kaukanapoissa teki ensilevytyksen punklehti Hilseen Hilse-LP:lle Kalkki jäi mainitsematta, joka oli Egyptian Reggae-tyyppinen instrumentaali hienoin ämpäriperkussioin. Yhtyeen toinen levytys oli Johanna-kustannuksen julkaisema single, jonka A-puolen Yökerhosta tuli pienoinen hitti ja se kuultiin muun muassa television Levyraadissa[42]. B-puolella oli Doctor Feelgoodin All Through The Citystä tehty versio Päivä kaupungissa. Singlellä yhtyettä vahvistivat Jukka Lappalainen basso ja Mikko Lappalainen rummut sekä Esa Sirkkunen tenorisaksofoni.

* * *

Yksi Tiedottajien harrastepuolen brändeistä oli Sumatran pallo, jota manageroi kovalla rahalla silloisesta jalkapallon kärkimaasta Hollannista hankittu Hannu Van Hanen.

Sumatran pallon kuulumisia jutussa Sumatrassa sen salaisuus Kommentti-lehdessä 3/77. Piirros Pauli Heikkilän.

Kommentin numerossa 3/78 kerrottiin, että jalkapalloseura Sumatran pallo näytti jälleen kuluvana syksynä vastustajilleen närhen näpöttimet Sorsapuiston kentällä. Voittajajoukkueen kokoonpanoa ei paljasteta poliisiviranomaisten työn vaikeuttamiseksi.

Kommentin ja Pahkasian erottaminen oli välillä vaikeaa. Pahkasika oli aloittanut 1975, ja pitkälti sama joukko teki kumpaakin. Sattui myös, että juttu ilmestyi ensin koeversiona Kommentissa ja sitten kehiteltynä Pahkasiassa. Huumorissa oli paljon yhteistä keskenkasvuisuutta, kuten Kommentin 3/78 jutussa Kirjoituskilpailun satoa: Parhaat aineet. Siinä kerrotaan Raittiusseura KUIJIKSEN ainekirjoituskilpailun sadosta. Palkintona piti niin ikään olla ”aineita”, mutta ainekirjoituskilparaati käytti palkinnot järkytykseen. Lainataan lyhin:

”Sinä kuulakkaana päivänä 30-luvun pulakautena Memelissä Haapalainen jätti imperialistisen naisen, sillä henki oli puhunut hänelle: ”Mitä minäkö eteläsuomalaisessa osakunnassa?”
                                                                  Nimin: Tiedotusoppi tieteenalana

PS: Jos tämä ei voita niin ikinä en enää lue typerää lehteänne ja juo typeriä viinojanne.”

Ja mitä viinoihin – tai ainakin olueen – tulee, Tillikka oli tietysti monen tiedottajan perusvalinta elämänuran suunnaksi. Esa Sirkkunen kiteytti Kommentin numerossa 2/79 otsikolla Esukin palsta: Suuri linja Tillikan symbolisen merkityksen:

”Monet jäät ovat ryskyen lähteneet Vantaanjoesta sekä usea on se sorsa, joka huurteisessa Tammerkoskessa, juuri ennen räpylällään tyhjää potkaisuaan on sumenevin silmin nähnyt lämpöisen valon tuikkivan Tillikan romanttisista ristikkoikkunoista ja uinahtanut ikilepoon turvallisin mielin: ei Äite-Suomel´ hätää oo, kun nuoriso sen valvoo.”

Tiedottajien vapaa-ajantoimintaa koskevat muistot ovat pääosin hyviä, jopa ihailevia. Poikkeus on Juha Ruusuvuoren romaani Stallari. jossa kuvataan yhtä bileiltaa (s. 160–161), mutta ei ihaillen:

”Anssi Aukea saarnasi sormi pystyssä siitä, että oli väärin pilkata sketseissä neuvostoelokuvan mestariteoksia. Se Eisensteinilta varastettu lastenvaunukohtauis, jossa Kaurismäki tipahti lavalta vauvanhilkka päässä olisi pitänyt ehdottomasti jättää pois. Aukea sanoi, että sketseille pitäisi olla samanlainen ennakkotarkastus kuin elokuvillekin, jotta vältyttäisiin neuvostovastaisuuksilta.”

Oikeat agitaattorit

Kommentin toimitus kirjoitti useamman kerran, ettei ainejärjestö ollut minkään poliittisen ryhmän käsikassara, vaan kaikkien alan opiskelijoiden asialla ja että Kommentin sivut olivat kaikkien ainejärjestön jäsenien käytössä kaikille heidän haluamilleen asioille. Jos linja ei miellyttänyt, tervetuloa hallitukseen ja toimitukseen!

Kommentissa olikin vielä vuoden 1977 ensimmäisissä numeroissa jonkin verran toimittajatutkintolaisten kirjoittamia juttuja, joissa ei yleensä ollut poliittista tai koulutuspoliittista sisältöä. Sitten jutut katosivat varmaankin siksi, että toimittajatutkinnon opiskelijat valmistelivat jo omaa ainejärjestöään ja sen Rupriikki-lehteä.

Kahden tiedotusopin opiskelijoiden kommunistisen ryhmän lehden, TOS:n tiedottajien osaston Agitaattorin ja TYMR:n tiedotusopin ryhmän Tiltun, linja oli välillä äkkiväärä; sai sanoa myös jyrkästi, jos siltä tuntui.[43] Lehdillä ei ollut tarvetta osoittaa moniarvoisuutta ja kohteliaisuutta, kuten Kommentilla. Se merkitsi toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisua ja neuvottelukokousta koskevissa väännöissä etenkin Tiltussa osin aggressiivista ja pilkallista suhtautumista sekä tiedotusopin laitoksen johtoon että Toimittajat ry:hyn.

Agitaattorin ja Tiltun julkaiseminen lähti ehkä osin alhaalta päin, opiskelijoiden omasta aloitteesta, mutta kyse oli suuresta työstä. Erityisesti SKP:n vähemmistön julkaisuarsenaali oli neuvostoesikuvan mukaan monitasoinen ja kattava. Puolueella oli Tiltun ja pää-äänenkannattaja Tiedonantajan välissä monia vipusia, joten kirjoitettavaa, jaettavaa ja myytävää riitti.

Koska monet Agitaattorin ja Tiltun kirjoittajat avustivat myös Kommenttia, puoluejulkaisuille on näin jälkeenpäin vaikea löytää politologista lokeroa. Jokaisen journalistiopiskelijan sielua kai pidettiin niin kallisarvoisena yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta, että vaivannäköä ei säästelty. Kovin monta vuotta lehdet eivät kuitenkaan ilmestyneet.

Osaselitys kahteen tiedotusopin opiskelijalehteen voi piillä kahden SKDL:n ja SKP:n fraktion keskinäisessä kilpailussa. Vähemmistöllä piti olla se, mikä enemmistölläkin oli – ja toisinpäin.

Lehdistä näkee helposti, että Agitaattoria tehtiin pienemmin voimavaroin ja improvisoiden. Tiltu oli paremmin suunniteltu ja toteutettu julkaisu, ja sen poliittinen linja vaikutti yhdenmukaiselta.

Agitaattorin numerossa 1/1977 vastaava toimittaja Juha Ruusuvuori linjaa:

”Yhteiskunnan luokkaristiriitojen kärjistyessä on porvarillisilla tiedotusvälineillä yhä kovempi haaste propagoida vallitsevien yhteiskunnallisten suhteiden oikeutusta. [… ]

Älä kuitenkaan masennu, sinä edistyksellinen journalistioppilas! Löytyy toki tästäkin maasta rakonen vapaalle sanalle. Opiskelemalla hyviksi tiedottajiksi ja toimimalla aktiivisesti paremman yhteiskunnan puolesta voimme kasvattaa vapauden aluetta kaikilla elämän aloilla.

Tervetuloa työhön edistyksen puolesta, sosialismin puolesta.”

Tiltu-lehden 2/1979 sisäkansi. Marxin, Engelsin ja Leninin rinnalle on päässyt (ilmeisesti) Fidel Castro.

Tiltu korosti opiskelijan velvollisuuksia ja täysipainoista paneutumista opintoihin. Vastaavan toimittajan Jorma Mattilan kirjoituksessa Kriittiseen ja tunnolliseen opiskeluun Tiltussa 2/79luonnehditaan ensin toimittajatutkintoa näin: ”…tasoltaan kyseenalainen, tiedettä ja teoriaa hyljeksivä, käytännön ammattiniksejä viljelevä toimittajatutkinto”. Alempi tutkinto houkuttelee, koska se on nopea ja helppo ja työnantajat pitävät siitä, että toimittajat eivät ajattele liian itsenäisesti. ”Anne Pohtamon ja Tapani Kansan huhutusta romanssista kirjoittelee kummasti ilman tieteellisiä opintoja – samoin kahden henkilöauton kolarista Turuntiellä”.

Toista lajia on sitten Mattilan mukaan pitkä ylempi tutkinto, jonka suorittaneen vastuu tuleville lukijoille, kuuntelijoille ja katsojille on tarjota ”ammattitaidolla tehtyä, täysipainoista ja totuudenmukaista asiaa sekä älyllisesti aktivoivaa viihdettä”.

Kyse ei ole vain tutkinnon pituudesta, vaan asenteesta opiskeluun, jonka pitäisi Mattilan mielestä olla kriittistä ja tunnollista. Opintoihin on suhtauduttava todella vakavasti, aitaa ei saa ylittää sieltä, missä se on matalin: ”Tunnollinen ja kriittinen opiskelu merkitsee siis syvästi tiedostettua intellektuaalista, ammatillista ja yhteiskunnallista vastuuntuntoa”. Uutteran opiskelun vaatimus saattoi tulla osin TYMR:n keskusjärjestön Sosialistisen Opiskelijaliiton (SOL) johdosta, joka ymmärsi, että myös työelämässä tarvitaan demokraattisen rintaman rakentajia. Vaikuttaminen opiskelevan ylioppilasnuorison ajatteluun oli tärkeätä, mutta opiskelijoiden täytyi myös valmistua joskus.

Toimittajat ry Tiltussa 1/79 jänönä.

Tiltu oli sävyltään Kommenttiin verrattuna selvästi vakavampi, mutta ei täysin vailla omanlaistaan huumoria. Se oli luonteeltaan kuitenkin aina poliittista ja usein ennalta arvattavaa.

Yksi esimerkki: Nimimerkki Sorvimies irvaili Tiltun (2/79) Kalikoita-palstalla tiedotusopin laitoksen muuttumisesta markkinapaikaksi, jossa rihkamakauppiaat tarjoavat tuotteitaan: ”Täällä helpoimmat tentit! Täällä kerrotaan vitsejä luennolla! Tänne! Tänne! […] Lampisen luennolla aivot lepoon!!”

Sorvimies oli myös laskenut uudella taskulaskimellaan käytännön ja teoreettisen opetuksen suhteen tiedotusopin cum laude approbatur -arvosanassa: ”561 tuntia käytännön opetusta + muutama kirja. Kuusi (6) kuukautta harjoittelua elikkä tunneissa (kuten luentosarjat ilmoitetaan) 1464 tuntia. 124 tuntia teoreettista opetusta + muutama kirja. = eläköön tiede!”

Ainejärjestölehdissä Kommentissa ja Rupriikissa ei juuri harrastettu poliittista kuittailua, mutta Agitaattori ja Tiltu sopivat siihen tarkoitukseen. Toimittajat ry:tä pidettiin kokoomuksen ja keskustapuolueen operaationa, ja Agitaattori-lehti kirjoitti Masan murinat -palstalla (Matti Haapalainen), että Toimittajat ehkä sisällyttää periaateohjelmaansa piakkoin Seppo Niemelän[44] keskustan lehtimiesten seminaarissa esittelemän reformistisen tiedotusopin. Se oli Masan mukaan luotu Hemánuksen edustaman kumouksellisen tiedotusopin vastapainoksi.

Tiltu oli selvästi Kommenttia jyrkempi Hemánuksen ja Nordenstrengin suuntaan, kun toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisu kiristi välejä ja demokraattisen laitosneuvoston työ alkoi hiipua. Timo Uusitupa ja Jorma Mattila arvioivat Tiltun numerossa 2/79 (Dem. laitosneuvoston suunta), että demokraattinen laitosneuvosto joutui sivuraiteelle kolmesta syystä, joista tärkein oli se, että laitoksen johto alkoi sivuuttaa kiintiölaitosneuvostossa demokraattisen neuvoston päätökset. Toiseksi oli alkanut vallita itsesensuuri, jolla ennakoitiin työnantajien kantoja neuvottelukokouksessa. Ja kolmanneksi opiskelijoiden into käyttää aikaansa demokraattiseen hallintoon oli hiipunut.

Tiltun 1/79 kuvitusta. Viesti ehkä on, että Pertti Hemánus on tosipaikan tullen ”lauhkean eläimen” vietävissä.

Tiltun 1/79 jutussa Dem. laitosneuvosto Mikä se on? on tymäkkä muotoilu, jolla arvosteltiin kokonaisratkaisun kompromissia: ”Kommunistit ja kaikki laitoksemme demokraattisesti ajattelevat opiskelijat ja opettajat, jotka ovat vuosia rakentaneet laitoksellemme edellytyksiä tiedotusoppi-tieteen tieteellistämiselle, eivät ole mukana pystyttämässä toimittajien ammattiopistoa”.

Myös tiedekunnan omat opettajat jakautuivat niin, että esimerkiksi Jyrki Jyrkiäinen esitti Tiltu-lehden 4/78 kirjoituksessa kovasanaista kritiikkiä laitoksen johtoa kohtaan: "Neuvottelukokouksen hyväksyminen ei ole virhe, jonka voisi korjata, vaan se on rikos, josta rangaistaan."[45] Jyrkiäinen kirjoitti myös: ”Ja uusin elin (neuvottelukokous) on saatu ´legitimoitua´ yliopiston virallisen johdon taholta; tämähän oli laitoksen johdon viimekätinentavoite ja sylkäisy päin koko ´inhottavaa autonomiakeskustelua´”.

Tiltun nimimerkki Sorvimies kirjoitti, että Nordenstrengiä oli pidetty siihen saakka demokraattiseen laitoshallintoon myönteisesti suhtautuvana henkilönä. Sorvimies katsoo, että tämän lausunnot esimerkiksi neuvottelukokouksesta ”lauhkeana eläimenä” osoittavat jotakin ihan muuta: ”Kaikkinainen, myös oireellinen, mutta tosiasiallinen demokraattisen hallinnon halveksunta ja heikentäminen sementoi neuvottelukokouksen oikeutusta ja asemaa.”

Myös Esa Sirkkunen oli Agitaattorissa astetta kärkevämpi kuin Kommentin kirjoituksissa. Hän kyseli Agitaattori-lehdessä (1/78, Normalisoidaanko meidätkin?) toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisusta, miten turvataan korkeatasoinen koulutus, jos suositaan lyhyttutkintoa: ”Näyttää vähän siltä kuin laitoksen johto olisi hädissään nielaissut sian säkissä, vai miten se vanha kansa niin sattuvasti sanoikaan”. Helsingin yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden Tietovihkot-lehdessä Sirkkunen kuvasi teoreettisen opetuksen karsimissuunnitelmia ja otti käyttöön uudet aseet, tikkukirjaimet: ”MITÄ HELVETIN OPETUSTA SE SELLAINEN OLISI, EI AINAKAAN YLIOPISTON! PIKEMMINKIN AMMATTIKOULUN!”.[46]

Agitaattori ei panostanut Tiltun tapaan eläinmetaforiin vaan vitseihin, joita oli joka numerossa ja joiden poliittista korrektiutta ei ollut mietitty komiteatyönä. Oman osansa saivat niin naiset, juutalaiset, kristityt kuin mustatkin. Poliittinen sanoma oli kuitenkin oikeansuuntainen.

Jokaiselle jotakin -palsta matki sanomalehden luokiteltuja ilmoituksia. Sen Töitä tekevälle -osastossa oli ilmoitus: ”YDINFYYSIKOT HUOM!!!. Etelä-Afrikan tasavalta julistaa suuren kilpailun nekruneutronipommin kehittämisestä. Palkkio mittaamaton”. Elettiin apartheidin aikaa ja neutronipommista sanottiin, että se ei tuhonnut rakennuksia, mutta tappoi ihmiset.

Hieman turvallisemmalla maaperällä palsta oli Myydään-osastolla: ”Vähän käytetyt hyväkuntoiset hampaat. +5:stä oikealle yläkerta täyttä rautaa, alavasemmalla hopeapaikat. Hinnoista sovitaan. Yhteys lehden konttoriin nimim. pähkinät on pureksittu.”

Mutta sitten siirrytään taas epäilyttävälle alueelle. Jokaiselle jotakin -palstalla oli myös tämä ilmoitus:

"KRISTUS TULEE - OLETKO VALMIS?
Vasaroita ja nauloja Renlundilta.

* * *

Oma tapauksensa oli ylioppilaskunnan Aviisi-lehti, jolla oli huomattava panos Tampereen yliopiston punaisen maineen luomisessa. Lehti nimittäin joutui hakaukseen Tampereen kaupunkia johtaneen ns. aseveliakselin ja Aamulehden kanssa jo 1960-luvun lopulla.[47] Aviisi sai kansallista näkyvyyttä myös 1970-luvulla jyrkän vasemmistolinjansa vuoksi.

Tiedotusopin laitoksen silmäätekevät, niin opettajat kuin opiskelijat, kirjoittivat Aviisiin melko usein ja pitivät samalla muun yliopiston (ja Aamulehden) tietoisina siitä, mitä laitoksella tapahtui.

Aviisissa ei tarvinnut esittää sopuisaa, joten esimerkiksi Aki Kaurismäki roimi jutussa Toimittaja vain kirjoituskoneen jatke?(2/1979, 2.2.1979) Toimittajat ry:tä surutta. Hän kirjoitti väliotsikon Hysteerinen Toimittajat ry jälkeen, että ainejärjestö oli ”hajotusjärjestö (lue: Esko Lampinen)”.[48] Kaurismäen mukaan toimittajatutkinnon opettajien suhde lehtiin muistuttaa rakastavaisia, jotka säästävät yhteistä kotia varten. On käsittämätöntä, että itseään opiskelijoiden ainejärjestöksi nimittävä Toimittajat ry ”on noin vain hurahtanut Lampisen perässä jopa työnantajista oikealta ohi”.

Vallitseva ja parempi journalismi

Useimmat opiskelijat olivat valinneet Tampereen opiskelupaikaksi journalismin vuoksi ja halusivat kouluttautua toimittajiksi. Herttainen dokumentti tästä on Kommentin numerossa 3/77 julkaistu juttu Ekavuotiset kotoutumassa, jossa Aki Kaurismäki haastattelee Taina Westiä ja Pauli Välimäkeä.

West odottaa, ”että itse käytännön harjoittelu alkaisi ja että täältä saisi kunnollisen ammattitaidon”. Hän kertoi, että on aina tuntenut kiinnostusta lehtityötä kohtaan ja että hän pyrki ja pääsi myös Ateneumin kirjapainolinjalle, mutta valitsi kuitenkin Tampereen. Antero Okkosen kirja Toimittajan työ ensimmäisessä kirjatentissä ”ei mieltä ylentänyt.”

Pauli Heikkilän kuvitus jutussa Ekavuotiset kotoutumassa.

Pauli Välimäki sanoi haluavansa toimittajaksi, koska on harrastanut kirjoittamista ja kirjallisuutta ja ollut järjestötoiminnassa lehdentekopuuhissa. Vastaanotto laitoksella on ollut hyvä, mutta luennot pettymys: ”Joka luennoitsija vetää omalla tyylillään, joku söpöttää impressionistisesti mitä sattuu, joku mutisee hiljaa papereistaan, joku pitää teologisia esitelmiä…Päällekkäisyyttä ja sekavuutta, yleis- ja aineopinnot yhtenä sillisalaattina.”

Poliittiset näkemykset vaikuttivat tiedotusopin laitoksella varsin paljon tutkimukseen mutta melko vähän toimittajakoulutukseen. Tiedekunnan puolella journalismin käytännön taitojen opiskelu oli samanlaista simulaatiota kuin toimittajatutkinnossa. Leniniläisestä tai neuvostojournalismista ei ollut kyse, suomenkielinen Neuvosto-Karjala-sanomalehti oli lähinnä komiikan kohde.

1970-luvun lopulla tiedekunnan käytännön opetuksesta vastanneet opettajat olivat ehkä kallistuneet lievästi vasemmalle, mutta ennen kaikkea he olivat kriittisen länsimallisen laatujournalismin ystäviä. Toimittajatutkinnossa taas opettajien tausta saattoi olla porvarillisissa puolueissa, mutta he edustivat pohjoismaista sananvapausmallia, johon kuului hyvä laatu, sosiaalinen vastuullisuus ja sivujen avaaminen monenlaisille ajatuksille. Tehtiin selvä ero skandaalilehdistöön ja puhtaaseen kaupallisuuteen.

Opettajat saattoivat siis tulla poliittisesti hieman eri suunnista, mutta lopulta heidän journalismille asettamansa ihanteet ja osaamisen kriteerit olivat hyvin samanlaisia. Ja koska myös suomalaiset sanomalehdet olivat tuolloin pääosin asiallisen ja jopa vakavan journalismin edustajia, kumpaakin koulutusväylää tulleet opiskelijat sijoittuivat taitojensa puolesta töihin ilman suurempia ongelmia.

Tutkimuksessa erot olivat suurempia ennen muuta siksi, että tuolloin tiedotustutkimuksen valtavirtaa ollut marxilainen tutkimus edusti selvästi erilaista maailmankuvaa ja tutkimuksen ihannetta kuin muut joukkotiedotuksen tutkimuksen traditiot. Marxilaisuutta oli kuitenkin monta sorttia ja vasemmistolaisuutta vielä useampaa.

Puhtaasti viihteellisen ja vain myyntiä ajatelleen lehdistön osuus oli Suomessa pieni. Ainoa iltapäivälehti Ilta-Sanomat oli varsin asiallinen ja räväkämmät esimerkit löytyivät kaikki aikakauslehdistöstä.

Kesätoimittajiksi lähteviä tiedotusopin tiedekuntapuolen opiskelijoita saatettiin kuitenkin toivotella matkaan Kommentin numeron 2/78 pääkirjoituksessa näin:

”Nyt on tullut aika evästää teitä muutamin hyvää tarkoittavin neuvoin siirtyessänne kesälaitumille palvelemaan vapaata ja objektiivista tiedonvälitystä, pääasiassa porvarillisiin välineisiin. Muistakaapa pysyä totuudessa kirjoittaessanne otsikolla ”VIISIPÄINEN LEHMÄ SÖI VANHUKSEN: KUSKI säilyi”.

Tuollaista tilannetta tuskin kenellekään tuli vastaan, tosin ei myöskään kehotusta selvittää suurpääoman kytkentöjä omistavaa luokkaa edustaviin puolueisiin.

Oman muistikuvani mukaan käytännön koulutus oli varsin normaalia simulaatiota, jossa opiskeltiin sitä, miten suomalainen journalismi siihen aikaan toimi ja rakensi omia esityksiään. Tehtiin ”leikkilehti” Tampereen Sanomia ja käytiin myös ”kenttäkeikalla” Kangasalan Sanomissa. Vakinainen väki piti lomiaan, kun opiskelijat vastasivat (pääosin) yhden viikon numeroista.

Lehtori Ilkka Kahman opetuksessa oli kuitenkin mukana teoreettinen sivuvirta, jolla hän pyrki asettamaan erilaisia käytännön ratkaisuja osaksi laajempaa kokonaiskuvaa. Hän manaili sitä, että teoriaa oli vain suurista asioista, jos niistäkään, mutta ei ingressin rakentamisesta ja muista konkreettisista valinnoista. Kahma piti journalismin tutkimusta aliteoretisoituna alueena ja ajatteli luoda omassa journalistista kulttuuria käsittelevässä tutkimustyössään siihen uusia välineitä. Työ jäi kesken, sillä Ilkka Kahma kuoli vain hieman yli 40-vuotiaana vuonna 1988.[49]

Kahman kirjoituksissa ja puheissa oli sellainen ärsyttävä piirre, että koskaan kuulija tai lukija ei päässyt aivan perille siitä, mikä hänen ajatuksensa oli. Piti kuitenkin mielen virkeänä, kun yritti kaikin voimin ymmärtää.

1970-luvun kääntyessä mailleen poliittinen ympäristö ja mediaympäristö muuttuivat, koko aikakausi alkoi vaihtua. Muutoksen eturivissä oli vuonna 1975 perustettu musiikkilehti Uusi Laulu, jonka kannessa Kaj Chydenius vaihtui punkporukkaan. Pahkasikaa ja Uutta Laulua yhdisti sama perustamisvuosi ja vuonna 1980 yhteisvoimin toteutettu Keskiolut R-kioskeihin -kampanja. Timo-Erkki Varpainen kuvaa murrosta:

”Myös ajan henki puhui jonkun muun kuin politiikan puolesta: nuorison alakulttuuri alkoi nousta, syntyi pienlehtiä, punk valloitti Suomea. Ajassa oli paljon uutta verrattuna viiden vuoden takaiseen tilanteeseen. Ajan muuttuminen heijastui myös Tiedottajien toiminnan muuttumiseen.  Haluttiin tehdä uudenlaista journalismia, jonka tuloksena syntyi historiallisesti arvokkaita tallenteita. Tv-kerho esimerkiksi teki konserttitaltiointeja Omituinen rytmijalka -orkesterin kanssa, joissa haastattelijana toimi Aki Kaurismäki ja ohjaajana Antti Alanen.”

Samainen Tv-kerho taltioi Tampereella punkkonsertin, jossa esiintyivät muun muassa aloittelevat kombot Pelle Miljoona ja Eppu Normaali.”[50] Esa Sirkkunen oli kuvaamassa tätä Hilse-konserttia ja harmittelee monen muun tavoin, että se ja muut konserttitaltioinnit ovat hävinneet.

Vuonna 1979 Tv-kerho luonnehti taltiointien historiallisuutta neuvostojargonia pilkaten: Ohjelmat kuuluivat ”kulttuurin rappion” tallentamisen traditioon länsimaisen sivistyksen auringonlaskun tunnelmissa.[51]

Vuonna 1979 Tiedottajat ry päätti kokeilevan journalismin kokeilusta. Taustalla oli kahden tason pohdintaa. Yhtäältä ajateltiin, että journalismin käytännön opetuksen ei tulisi tyytyä vain nykyisen ammattikäytännön jäljittelyyn. Pertti Hemánus kirjoitti Kommentin numerossa 3/79 käytännön ”ylittämisestä” otsikolla Historiallinen lukuvuosi: ”Laitoksemme suuri dilemma on minusta se, miten vallitsevan käytännön opettamiseen ja opettelemiseen voidaan yhdistää tämän saman käytännön ´ylittäminen´, sen problematisoiminen ja huonoksi osoittaminen silloin kun siihen on syytä. Tästä dilemmasta soisin Kommentissa keskusteltavan.”

Toisaalta taustalla oli myös kaksi konkreettista ja kilpailevaa ideaa tai ohjelmaa vallitsevan journalismin kehittämiseksi. Hemánus rakenteli ”objektiivisen journalismin” konseptia, jonka mukaan objektiivisuuteen ei riittänyt pelkkä todenmukaisuus, vaan tiedon piti olla myös yhteiskunnallisesti olennaista. Kauko Pietilä puolestaan kehitteli ”uuden journalismin” ideaa, jossa pyrittiin muotoironian keinoin rikkomaan journalismin todellisuusilluusio ja luomaan näin yleisölle yhteiskunnallista toimintakykyä. Nämä ideat kohtasivat ja mittelivät vuonna 1982 ilmestyneessä kirjassa Seitsemän erää journalismista.

Varsinkin Pietilän uusi journalismi innosti myös osaa opiskelijoista. Tiltu julkaisi numerossa 1/79 Kauko Pietilän haastattelun otsikolla Brechtin vieraannuttamisen metodi ja joukkotiedotus. Pietilä painotti journalististen kokeilujen merkitystä ja ehdotti tieteellisen tutkielman rinnalle tutkielman muotoa, jossa yhden olennaisen osan muodostaisi journalistinen produktio ja toisen osan tuon produktion tieteellinen, nimenomaan juuri teoreettinen erittely ja perustelu.

Hemánuksen ja Pietilän nyrkkeily tempasi mukaansa paitsi opiskelijat myös monet työssä olevat journalistit. Aiheesta taitettiin peistä Sanomalehtimiehen sivuilla ja väittelijät ottivat yhteen monissa lehtimiesliiton tilaisuuksissa.

Tiedotusopin tiedekuntapuolen opiskelijoissa heräsi siis kiinnostus soveltaa Kauko Pietilän ajatuksia ja kokeilla ja kehittää uusia journalismin työ- ja esitystapoja. Toimittajatutkinnon puolella tätä ei välttämättä arvostettu, sillä eiväthän tiedekunnan opiskelijat hallinneet edes vallitsevan journalismin tekemistä.

Esa Sirkkusen mukaan kokeiluihin oli intoa, mutta kovin pitkälle ei päästy:

ES: Joo, se oli tosi hyvä ajatus ja oliko meillä yks tai kaks kokousta, miss tais olla molemmat Pietilät ja joukko opiskelijoita ja niistä ehkä sitten synty oikeita kokeilujakin. Ainakin haastatteluja tehtiin ja pohdittiin (asiaa) Kaukon kanssa. Mutta mitään selkeetä tai lopullista manifestia ei siitä koskaan sitten tullut. Tais Kaukoltakin loppua usko siihen vieraannuttavaan journalismiin.

Mutta muotoparodioita muun muassa Pauli Heikkilä toteutti Pahkasiassa, kirjoitti (esimerkiksi) televisiokritiikkiä Jukka Kajavan tapaan. Silloinhan oli myös gonzo tullut tai tulossa siinä 80-luvun alkuvuosina. Se tuli Suomeen Tampereelta, Soundi-lehti julkaisi Hunter S. Thompsonin Suuren hainmetsästyksen Esa Saarisen esipuheella ja Juho Juntusen kansikuvalla.[52] Pahkasian pojat eli Paretskoi-Ruusuvuori tekivät roadtrippejä eri maakuntiin ja niistä pieniä matkaoppaita, jotka oli gonzo-tyyppisiä.

Ja tuli kirjallinen journalismi, Mattiesko Hytönen ja Esa Kero myöhemmin 80-luvulla Hesarissa, sittemmin Matti Kuusela Aamulehdessä... Se oli kiinnostava alue, jolla journalismin konventioita sai haastettua. Pienemmissä lehdissä oli monenlaista yritystä. Nythän se on suurinta syntiä, mitä vain voi tehdä…leikkiä sillä faktan ja fiktion rajalla. Kirjallisen journalismin perinne näyttäytyy jollain tavalla arveluttavana. Parin viime sukupolven aikana on tullut tiukka jenkkinäkemys journalismista, että kaikki faktat läpivalaistaan röntgenillä (naurua).

Olisi kiinnostavaa tietää, minkälaisen keitoksen muodostivat tiedotusopin opiskelijoiden päässä silloin Kauko Pietilän muotoironia, Pahkasika-lehti, kasvanut marxilaisen retoriikan ironisointi ja gonzo. Pietilän oman lähtökohta oli marxilainen, mutta ironian työkalut saattoivat siirtyä marxilaisuuden kritiikin käyttöön.[53] Ja kaiken yllä katseli tapahtumia taivaalla loistava Pahkasika.

Esa Sirkkunen työskenteli Erkka Lehtolan johtamassa Aamulehden kulttuuritoimituksessa pätkäpesteissä. Se oli elämys ja kokemus kolmen (tai neljän) Helsingin Sanomien kotimaan toimituksessa vietetyn kesän jälkeen.

ES: Se (Hesarin kotimaanosastolla) oli perusuutisen tekoo, piti olla niin kauheen objektiivista. Mutta (Aamulehdessä) mitä tahansa sä kirjotat, jos se vaan on oikeessa lajityypissä, niin sä voit tehdä. Ja pitää tehdä. Ja paljon (naurua). Se oli ihan hieno kokemus.

Vähän ajattelukin journalismista kirkastu, juuri suhde kirjallisuuteen tuotti uutta mielikuvitusta, et miten (journalismi) on muotoutunut. Ja edelleen ruokkii mun mielikuvitusta.

Siinä tapahtu monenlaista niinä vuosina… Veikko Pietilän sinänsä innostavan graduseminaarin jälkeen jäi toi opiskelu vähän vähemmälle, mut kyl mä jotakin sosiologiaa suorittelin.”

1980-luvun alussa moni Tiedottajien aktiivi oli jo siirtynyt työelämään. Joillakin opiskeluaikojen harrastuksista kehittyi ammatti ja oikeita yrityksiä. Pahkasika kasvoi monistenipusta kannattavaksi bisnekseksi ja perusti vuonna 1984 laatusarjakuvaa julkaisseen Tapiiri-lehden.

Pahkasikaa, Tapiiria sekä tamperelaisia musiikkilehtiä Soundia ja Rytmiä julkaisi pitkään Lehtijussi, myöhemmin Fanzine oy. Yritykset ja niiden omistajat vaihtuivat, kuten kapitalismissa on tapana. Esa Sirkkunen tuli Rytmin kuukausipalkkaiseksi toimittajaksi 1980-luvun puolivälissä. Tuolloin lehti siirtyi levykauppa Hieronymukselta Urpo Lahtisen Lehtimiehet-yhtymälle. Pesti jatkui muutaman vuoden.

Elokuvapuolella tapahtui myös paljon. Vuonna 1980 julkaistiin Mika Kaurismäen ohjaama Valehtelija, jossa Aki Kaurismäki oli yksi käsikirjoittajista ja pääosan esittäjä. Elokuva voitti Risto Jarva-palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla vuonna 1981. Pienen roolin Valehtelijassa sai myös Esa Sirkkunen, joka esitti ”ihmisen onnen edellytyksiä” koskenutta akatemiahakemusta värkkäilevää tutkijaa.

Valehtelijasta saaduilla palkintorahoilla Kaurismäen veljekset tekivät Jackpot 2-lyhytelokuvan, jonka pääosissa olivat niin ikään Tiedottajista tuttu Jukka Mikkola ja Eppu Normaalista tuttu Martti Syrjä. Jukka Mikkola myös sävelsi musiikin Jackpot 2 -elokuvaan. Noina vuosina Kaurismäen veljekset perustivat ystäviensä kanssa Villealfa-yhtiön, jonka Arvottomat-elokuvan (1982) ”julkisuusprojektia järkkäilemässä” työskenteli hetken myös Esa Sirkkunen. Arvottomista tuli suurmenestys ja se nauttii edelleen melkoista kulttimainetta elokuvaharrastajien piirissä.

Poikien lehdet

Toimittajatutkintoon ja tiedekunnan tiedotusoppiin valittujen opiskelijoiden sukupuolijakaumaa ei ole tilastoitu kuin joiltakin osin. Käytössä oleva tieto viittaa siihen, että selkeä enemmistö valituista on muutamaa poikkeusvuotta lukuun ottamatta ollut aina naisia.[54]

Tiedotusopin opiskelijoiden tekemissä lehdissä vuosina 1977–79 olivat päätoimittajat ja muut toimittajat lähes poikkeuksetta miehiä. Tätä artikkelia varten kävin läpi noilta vuosilta 13 Kommentin numeroa, joiden tekijöiksi mainitaan 33 ihmistä.[55] Ainoat naiset joukossa olivat Lili Wessman, joka toimi Kommentin vastaavana toimittajana vuoden 1977 kolmessa numerossa ja Anna-Liisa Hämäläinen, joka osallistui lehden numeron 1/1977 tekemiseen. Tiedottajat ry:n hallituksessa suhde on ollut hieman tasaisempi, mutta kuitenkin vahvasti miesvoittoinen. Auli Valpola toimi Tiedottajien puheenjohtajana vuonna 1978. Sihteerinä oli kaikkina kolmena vuonna nainen: vuonna 1977 Anne Brax, 1978 Rita Suominen ja 1979 Anne Turtiainen.

Rupriikin tekijöiden sukupuolijakauma oli selvästi tasaisempi, tosin käytössäni oli vain kaksi numeroa. Niistä toisen vastaava toimittaja oli mies ja toisen nainen. Toimitusneuvostoon kuului tasaisesti kumpaakin sukupuolta, 5 + 5 ihmistä.  Rupriikin tekijöiden tasainen sukupuolijakauma vaikuttaa tarkoitukselliselta. Tiedottajien pomot olivat Valpolaa lukuun ottamatta kaikki miehiä, ja uuden ainejärjestön perustamisen mieli oli saada oma ääni paremmin kuuluviin.

Tiltun kolmen numeron vastaavat toimittajat olivat kaikki miehiä, eikä muita toimittajia mainittu. Agitaattorin kolmessa numerossa vastaavat toimittajat olivat kaikki miehiä ja kahdeksasta muusta toimittamiseen osallistuneesta vain yksi oli nainen, Marja-Liisa Kieksi.

Kommentin juttujen tekijöiden sukupuolijakauman laskin suurpiirteisesti.[56] Naisten osuus oli noin neljännes, ja heidän tekstinsä olivat keskimäärin selvästi lyhyempiä kuin miesten. He käyttivät myös usein pelkkää etunimeä (Anne, Vera, Pia, Liisa, Marja-Liisa, Seija, Sirkku, Hanna) tai nimimerkkiä (Lipposka).

Agitaattoreissa ei ollut yhtään naiskirjoittajaa, Tiltuissa kaksi. Rupriikeissa ei juuri kirjoittajien nimiä käytetty, nimimerkkejä tai nimikirjaimia jonkin verran.

Tekijöiden miesvaltaisuus ja aikakausi näkyvät siinä, millaista huumoria lehdet toivat esiin. Agitaattorin TØräytyksiä-palstalla kerrotaan numerossa 1/77, että ”[e]räiden tietojen mukaan ovat suomalaiset peräänantamatonta väkeä. Ja näistä erityisesti naiset…”.

Kommentin jo mainitussa Fuksipooli-pelissä yksi sääntö oli seuraava: ”Jos olet suttura, hyppää ruutuun ´Sirkkunen´”.  Kyseisessä ruudussa sanotaan, että Ylijumala Sirkkunen on hävinnyt (jonnekin) ja koko peli seisoo puoli tuntia.

Tekijöiden tasaisesta sukupuolijakaumasta huolimatta Rupriikki ei ollut vapaa ajan asenteista. Numeron 1/78 jutussa Liiku! on miehen katseen mukainen kuva (piirtäjä ei tiedossa):

Mieshuumoriin viittaa myös Rupriikin numeron 2/79 vitsi palstalla NJOO: ”Kaupunginjohtaja. Ei saa koskea. Miss Suomi. Tekisi mieli koskettaa. Entinen Miss Suomi. Äkkiä karkuun ennen kuin se rupeaa laulamaan!”

Ehkä kummallisin sukupuoleen liittyvä tapaus oli Tiltun numerossa 2/79. Siinä kerrotaan TYMR:n tiedotusopin opintokerhon alkamisesta otsikolla Wissen ist Macht. Opintokerhossa oli tarkoitus ”opiskella ja pohdiskella Marxin Pääomaa, ts. poliittisen taloustieteen kritiikkiä, ts. kapitalistisen yhteiskunnan taloudellista liikelakia.” Jutun kuva on omalaatuinen. Siinä pieni poika nostaa edessään seisovan naisen hametta ja kurkistaa sen alle. Kuvan oikeassa yläkulmassa lukee ”Wissen ist Macht. Tieto on voimaa”.

Omanlaisensa sukupuolen representaatio oli Kommentin numerossa 4/1978 julkaistu Veltto Virtasen laulu Kulttuurihuora. Se on Kommentin mukaan ”meistä kertova laulu/runo, jonka Veltto V. on lahjoittanut meille ikään kuin joululahjaksi laulettuaan sitä menestyksekkäästi erilaisissa tilaisuuksissamme”. Laulu on omistettu Tiedottajien Manipula-ohjelmaryhmälle 21.11.1978.

Kulttuurihuorassa kerrotaan tiedottajista, jotka haaveilevat kirjailijan urasta, mutta päätyvät toimittelemaan kansalle tyhjää. Kaksi viimeistä säkeistöä menevät näin:

Jo opiskeluaikoinaan hän perehtyi
manipulaatioon
ja kapakoissa kehitteli keinot
vaikuttaa mielipideilmastoon
Mutta sitten pääsi töihin hän bordelliin
eikä enää usko mielipideilmastointiin.

Hän on kulttuurihuora
kortsunsa kulttuurin kehoon toi
Hän on kulttuurihuora
hän sanansa söi ja
kyytipojaks äänensä joi

Kulttuurihuora-laulun kuvitus, piirtäjä ei tiedossa. Kommentti 4/78.

Aivan tarkastelujakson lopussa Kommentin numerossa 5/79 oli kaksi juttua naistoimittajien asemasta. Jutun Nainen toimittajana. Pienempi palkka – pitempi koulutus on kirjoittanut nimimerkki Hanna J. ja jutun Naisjournalisti: tajunnan taannuttuja! [sic] nimimerkki Lipposka, joka saattaa olla Tiedottajien hallitukseen kuulunut Päivi Lipponen.[57]

Se, että jutut olivat aineiston viimeisessä numerossa, kertoo todennäköisesti yhteiskunnallisen kiinnostuksen suunnan muutoksesta. Puoluepoliittisten teemojen rinnalle tai paikalle tulevat mm. sukupuoleen ja ympäristöön kytkeytyvät kysymykset.

Edellisessä jutussa käydään läpi naistoimittajien sen hetkistä asemaa. Toimittajakunnasta noin 40 prosenttia oli naisia. He työskentelivät useammin aikakauslehdissä ja sitoutumattomissa sanomalehdissä perustoimittajan paikalla kuin miehet. Heidän koulutuksensa oli selvästi parempi kuin miesten, mutta palkkansa vain 85 prosenttia. Esimiestehtäviin ja erikoistoimittajiksi he olivat päässeet selvästi harvemmin.

Pientä tasa-arvoistumista oli ammattikunnassa tapahtunut siksi, että henkilökohtaisista palkoista oli siirrytty enemmän taulukkopalkkoihin ja miehet olivat alkaneet pitää isyyslomia.

Lipposka erittelee naisille suunnattua mediaa sekä naisten tajunnan hämärtämistä ja hallintaa vasemmistolaisesta näkökulmasta: ”Mitä naisille kirjoittavat journalistit tekevät? He tekevät tuotetta – naistuotetta, jonka tarkoituksena on repiä rahat pois ja pitää naiset hiljaisina lieden ääressä.”

Naisnäkökulma on hieman vaikeasti tulkittavissa Kommentin 3/79 jutussa Kommentin siniset sivut – Kuumaa materiaalia. Siinä julkaistiin uudelleen Jallu-lehdessä vuonna 1973 ilmestynyt ”Tuijan” haastattelu. Tuija aikoi toimittajaksi ja sanoi pyrkivänsä Tampereen yliopiston toimittajatutkintoon tai Sanoma Oy:n toimittajakouluun. Ensin olisi kuitenkin päästävä toimitusharjoittelijaksi johonkin lehteen. Tuijan journalistinen esikuva oli pakinoitsija Veikko Ennala, ”jonka kynä on kuin rasvattu”.

Kallen ja Enon taika katoaa

Jos vielä vuonna 1977 Tiedottajien aktiiveilla oli tietty kaikkivoipaisuuden tunne – ankaralla työllä saatiin vaikutettua niin laitoksen, yliopiston kuin valtakunnankin koulutuspolitiikan suuntaan – samaa ei voinut sanoa heistä enää vuonna 1979. Kovasti yritettiin edelleen, mutta keinot alkoivat olla kuluneita ja liittolaiset hävitä ympäriltä.

Vuonna 1977 Kaarle Nordenstreng ja Pertti Hemánus olivat opiskelijoidensa arvostamia, kiinnostavaa tiedotustutkimusta ja aikalaisanalyysia tekeviä opettajia. Vuonna 1975 laitokselle apulaisprofessoriksi tullut Veikko Pietilä oli samoin arvostettu, mutta viihtyi vähemmän mediajulkisuudessa. Opiskelijoiden ja opettajien ajatukset ja tavoitteet kulkivat hyvin samoja latuja, yhdistävä tekijä oli vasemmistolainen tulokulma yhteiskunnan ja joukkoviestinnän kysymyksiin.

Vähitellen suhteeseen alkoi kuitenkin ilmaantua säröjä. Sosialististen ja kehitysmaiden journalistien järjestön IOJ:n puheenjohtajaksi vuonna 1976 valittu Nordenstreng matkusti paljon ja syntyi legenda opiskelijoista, jotka olivat saaneet gradunsa tai väitöskirjansa ohjauksen lentoasemalla. Laitoksella pyöri virkaruletti, jossa virkojen hoitajat vaihtuivat nopeaan tahtiin ja virkoja jaettiin kahden ihmisen kesken. Opiskelijoille saattoi jäädä epäselväksi, kuka mistäkin asiasta vastasi.

Erkki Astala kirjoitti Kommentin numerossa 3/77 kahden jutun kokonaisuudessa Virkaruletti pyörii taas… ja Kuka, kussa, koska? lukuisten viransijaisuuksien ja lyhyiden virkajaksojen ongelmista. Opetus- ja hallintotehtävät olivat laitoksella kasvaneet, mistä syystä esim. assistentit eivät pystyneet tekemään virassa ollen tutkimusta. Erityisesti hallinnolliset tehtävät turhauttivat ja viivästyttivät meritoitumista.

Astalan yksi esimerkki oli toimitustekniikan lehtorin virka, jota olivat hoitaneet 1970-luvun alusta lähtien Erkki Ihanainen, Antero Laine, Esko Ojala, Raimo Seppälä, Ilkka Juonala, Hannu Mäkelä, Pentti Syvänen, Kirsti Jaantila, Esko Lampinen, Esko Ojala, Ahti Hietanen ja Hannu Laiho. Yleensä virka oli jaettuna kahteen osaan.

Tiedotusopin assistentintoimi perustettiin 1972, ja sen jälkeen neljän vuoden aikana sitä olivat hoitaneet Tapio Varis, Jyrki Jyrkiäinen, Mikko Jokela, Kauko Pietilä, Ilkka Kalliomäki, Anna-Maija Visuri ja Irja Parviainen.

Astala kirjoitti myös otsikolla Moraalitarinoita (Kommentti 2/77) neofaabelin Jäniksestä, Ketusta, Karhusta, Pöllö-veljeksistä ja Varpusesta. Kettu ja Karhu olivat Jäniksen opettajia, mutta kun Jänis tarvitsi apua esitelmän tekemisessä, heitä ei löytynyt mistään. Paikalle osui Varpunen, joka sanoi: ”- Ei ehtisi Kettu sinua neuvoa, vaikka paikalla olisikin, jos neuvoa osaisikin. Kun Kettu palaa, Karhu lähtee, ja Ketulla on kädet täynnä puuhaa muutenkin. Ja kun Karhu taas palaa, Kettu lähtee. Ei taida heistä sinulle apua olla.” Varpunen kehotti pyytämään apua esitelmän tekoon Pöllö-veljeksiltä. Näin Jänis myös teki, eikä ole sen koommin Ketun ja Karhun neuvoja kaivannut.

Maailmalla juossut Nordenstreng lienee ollut Kettu ja seminaariluutana Suomea kiertänyt Hemánus Karhu. Pöllö-veljekset olivat varmaankin Veikko ja Kauko Pietilä.

Kommentin numeron 1/78 ”me syytämme” -tyylisessä pääkirjoituksessa on samanlaista huumoriin verhottua kritiikkiä:

”Professoreja me syytämme siitä, että he eivät tahdo pysyä maan pinnalla. Eivät ainakaan oman maan. Mutta heitä me emme syytä kovin ankarasti. Aivan vain huomautamme isällisesti.”

Toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisusta syksyllä 1978 syntyi jo avoin välirikko ainejärjestön ja laitoksen johdon välille. Kuten todettu, opiskelijat näkivät siinä kaksi suurta ongelmaa: neuvottelukokous antoi yliopiston ulkopuolisille tahoille mahdollisuuden puuttua tiedotusopin laitoksen sisäisiin asioihin ja ratkaisu vahvisti lyhyttutkinnon (toimittajatutkinnon) asemaa.

Nordenstreng ja Hemánus vastasivat opiskelijoiden kritiikkiin Kommentin 4/78 jutussa Professorit Nordenstreng & Hemánus: Kaikki hyvin - ei syytä paniikkiin.Professorit puolustivat kokonaisratkaisun hyviä puolia ja painottivat, että neuvottelukokouksella ei ole minkäänlaista virallista asemaa. Se ei siis sellaisenaan loukkaa yliopiston autonomiaa. Ja kentän paineet laitosta kohtaan olivat olemassa oli neuvottelukokousta tai ei; nyt ne ehkä kanavoituivat paremmin. Hemánus sanoi, ettei ole toistaiseksi huomannut sopimuksen saaneen aikaan mitään kielteistä – paitsi laitoksen ilmapiirissä. Ilmapiiriin, siis opiskelijoiden kritiikkiin, viittasi myös Nordenstreng.[58]

Professorit kannattivat kompromisseja ja myönnytyksiä pitääkseen vaivalla hierotun kokonaisratkaisun koossa. Yhteistyötä ja neuvotteluja kustantajien kanssa oli jatkettava, vaikka ongelmia oli. Opiskelijoiden kärsivällisyys loppui Esa Sirkkusen muistin mukaan siinä kohdassa, jossa GTT halusi poistaa joitakin yksittäisiä kirjoja tutkintovaatimuksista ja kun harjoittelupaikat kytkettiin pakollisen esiharjoittelun säilyttämiseen. Keskinäinen luottamus ja myöhemmin sen puute näkyi erityisesti demokraattisen laitosneuvoston työskentelyssä, sillä se perustui herrasmiessopimukseen siitä, että muut päätöksentekoelimet kunnioittavat demokraattisesti tehtyjä ratkaisuja.

Tiedekunnan opiskelijoiden periaatteellisemman kannan sanoitti Aki Kaurismäki kirjoittaessaan ”Puheenjohtajan” laarissa (Kommentti 4/78) näin: ”…laitokselle palaa rauha sekä avoin ja harmooninen sopusointu vasta neuvottelukokouksen kuolleen ruumiin yli”.

Esa Sirkkusen mukaan demokraattinen laitosneuvosto pyöri Enon ja Kallen ja muiden opettajien mandaatilla niin kauan kuin he halusivat sen pyörivän. Mutta kun tuli erimielisyyksiä, eivätkä opettajat enää kunnioittaneet dem. laitosneuvoston päätöksiä, ”se sitten kuivahti siihen”.

Professoreiden ote opiskelijoista alkoi kirvota ja tiedekunnan joukkue hajosi. Sirkkunen kuvaa:

Muistan yhden neuvottelukokouksen, jossa kaikki erilaiset (tiedotusopin laitoksen) linjat kohtas. Silloin GTT:n edustaja totes, että eihän tästä mitään tuu, kun te ootte kaikki yliopistossa eri mieltä keskenänne. Ja siihen se sit tyssäs. Ja tässä vaiheessa Kallen ja Enon ihailu ja hybris katos meidän opiskelijoiden silmissä ja katsottiin, et ne ei ollu ihan reilusti esittänyt näitä asioita…ja sitten siitä tietenkin Eno ja Kalle suuttu muun muassa mulle erityisesti.”

Hemánus julmistui Sirkkuselle siitä, että tämä oli nimittänyt GTT:n tiloissa käytyä neuvottelukokouksen pitopaikkaa työnantajapalatsiksi. Hemánuksen mukaan tieto oli väärä, sillä kyseessä oli tavallinen toimistotalo; ”Se meni…henkilötasolle ja aika ikäväks. Eikä Kallekaan tykännyt siitä, että opiskelijat, jotka on aikasemmin ollu kovin myönteisii, oli alkanu näin kriittisiks.”

Hallinnon ja toistuvien taistelujen aikaan saama kuorma alkoi näkyä monella opiskelijalla opintojen hidastumisena ja henkisenä pahoinvointina.

ES: Eihän siinä muuta ollu, mut mä istuin niissä kokouksissa varmaan yhden vuoden aika tiiviisti…ja siinä jäi aika paljon (omaa) opiskelua tekemättä… Koko tunnelma opiskelun suhteen muuttu aika negatiiviseks, koska näki niin paljo sitä valtataistelua. Ja sitten mitään asioita ei saatu päätettyä ja virkoja vetkutettiin ja vatkutettiin ja yritettiin tavalla tai toisella (naurua) uittaa sinne toimittajatutkinnon puolelle tiedekunnan ihmisiä tai toisin päin. Et se oli ihan kamalaa, Ja se sitten löi leimansa munkin opiskeluun. Semmonen krapula toisaalta opiskelumielessä, mut myöskin… (siksi) et isommat ideaalit ei oikeen tahtonu toteutua. Muun muassa journalismi…ei se ollukaan niin hohdokasta.

Toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisun kaatuminen oli Sirkkusen mukaan iso pettymys myös Tiedottajille, sillä neuvotteluihin uhrattiin paljon aikaa eikä harjoittelujärjestelmää saatu. Toimittajatutkinnon asema vain vahvistui ja kahden tutkinnon riitaisa yhdessäolo jatkui.

Vaikka Kaarle Nordenstrengin arvostus hieman rapautui, hän oli kuitenkin uuden, yhteiskuntatieteellisen ja kriittisen tiedotusopin päähahmo. Asemaa vankensi se, että hän oli sitoutumattoman ja porvarillisen lehdistön päämaali.

Pauli Heikkilän alun perin luomasta ”Kallen” visuaalisesta hahmosta tuli Tiedottajien tunnus, jota käytettiin monessa eri tehtävässä. Siitä ei luovuttu kiistojen vuoksi, mutta hahmoon alkoi kiinnittyä sisäpiirin huumoria ja ulospäinkin välittyvää koomisuutta – hyväntahtoisesti kuitenkin.

Tässä Olli Lammen piirtämä Tunne auktoriteettisi -sarjan paperinukkeversio Kommentin numerosta 3/79:

Alla on Pauli Heikkilän piirtämä hieno Kommentti-lehden 4/78 kansi. Kallen takana vasemmalla on Pertti Hemánus ja hänen oikealla puolellaan (mahdollisesti) Veikko Pietilä.

Uusi hiipii esiin

Kapina kapitalisteja vastaan alkoi siis laantua 70-luvun viimeisinä vuosina. Palataan ensin hieman taaksepäin ja katsotaan, mikä oli se puhetapa, josta irrottauduttiin. Se oli vastakohtien ja taistelun maailma.

Vielä vuonna 1975 Juha Kulmanen ja Jyrki Richt kirjoittivat Aviisissa (Toimittajakoulutus taas ajankohtainen, 3.10.1975): ”Pääomapiirien vaatimuksista ei selvitä kompromisseja tekemällä ja antautumalla, niitä vastaan on taisteltava”. Myöhemmin tuo ajassa keskeinen taistelun metafora katosi lähes täysin.

Kommentin numerossa 3/78 oli Kari Kumpulammen runo Kapitalismin ällöttävä charmi, jossa on vanhaa virtaa jäljellä ja esillä vielä vihan, voiman ja kyynelten sanat. Tässä vain osa runosta:

Voi teitä korkeiden pöytien
pienet kiiltävä äijät.
                                 Teillä välkkyy tukka ja silmät
                                                                  vaan ei sydän.

Voi teitä minä vihaan.
                                 Teillä on laki ja valta
                                                                  vaan ei voima

padota miljoonien
                                 kyynelten tulva.

Ja kuten Esa Sirkkunen totesi, Aki Kaurismäki oli luotettava ärhentelijä, jonka kapitalismikritiikki ei rajoittunut vain koulutuspolitiikkaan. Esimerkistä käy hänen elokuvajuttunsa Rocky – eskapismin ylistys (Kommentti 3/77):

”Maailmassa vallitsee kapitalismin lama. Kansa on tyytymätön elinolosuhteidensa jatkuvaan heikentymiseen. Jotta tämä tyytymättömyys ei purkautuisi vallanpitäjiä ja markkinatalousjärjestelmää vastaan on ihmisten huomio saatava kaikin voimin pois arkitodellisuudesta, mieluiten vielä niin, että tästä prosessista tulee rahat omaan taskuun. Parhaiten tämä onnistuu massaviihteellä ja elokuvan alalla nimenomaan Hollywoodin tutuilla tusinatuotteilla”.

Jutun Rocky – eskapismin ylistys kuvitusta. Piirros Aki Kaurismäen, joka käytti nimimerkkiä Males.

Kritisoitavaa riitti Kaurismäellä myös koulutuspolitiikan puolella. ”Puheenjohtajan” laarissa (Kommentti 3/78) hän sanoi pitävänsä uskomattoman sinisilmäisenä sitä, että laitoksen johto oli allekirjoittanut sopimuksen, jossa virallistettiin työnantajien vaikutus koulutukseen: ”Eihän herrajumala näillä suurpääoman pikku juoksupojilla ole minkään valtakunnan resursseja alkaa muotoilla tieteellisen koulutuksen suuntaviivoja.”

Loukkaavat sanat, kuten suurpääoman pikku juoksupojat, olivat muilla kirjoittajilla jo jääneet pois käytöstä.

Uudenlainen ajattelutapa ja aikakausi hiipi Kommentin sivuille. Ensimmäinen merkki oli joidenkin puhetapojen ja teemojen katoaminen. Taistolaiseen sanastoon kuuluneet fraasit työväenluokan ja sivistyneistön yhteydestä jäivät pois, suurpääoman käsite kävi harvinaiseksi.

Marxilainen tapa puhua suurin käsittein, valtavin teoreettisesti perustelluin järkälein – kuten historiallisen materialismin määräämä siirtymä kapitalismista sosialismiin – oli poliittisen siirtymän ensimmäinen uhri. Näihin mammutteihin alettiin ottaa ironista etäisyyttä; maailmankuva lepäsi sellaisten perusteiden varassa, jotka eivät lopulta kestäneet aikaa ja tarkempaa pohdintaa. Usko niihin säilyi vain niillä, jotka olivat sosiaalisesti tiiviisti kiinni aatetovereissaan. Mutta yksi kerrallaan hekin lähtivät toisaalle.

Suvi Mäkipään runo (Kommentti 2/77) Tampereella 3.4.1977 näyttäisi pohtivan tai ironisoivan tätä maailmankuvaa, jossa puhuttiin Suurin käsittein ja johdettiin makrotason periaatteista mikrotason ohjeita. Ote runosta:

Tiede ( ? )-yhteisömme käytävillä
velttoilee lapamato-opiskelijoita,
minäkin esitän hyvin tiedoin ( ht )
osaani Oppimisen Prosessissa.
Professoreita kulkee tummiin pukeutuneina
meidän joukossamme ja ne pistävät meitä
käsivarteen hallintovirastosta lainatulla
injektioruiskulla.
Ne kysyy kysymyksiä
ja minä kirjoitan vastauksia ja muistan
kuinka sosialistisessa yhteiskunnassa
tuotantovälineet omistaa kansa.

Kommentin numeron 1/79 pääkirjoituksessa ironia on avointa ja muistuttaa Esa Sirkkusen kuvaamaa Paretskoin reaktiota Tiedottajien edustajan puhdasoppiseen puheeseen Kiovassa:

”Tämä on yksi tapa vääristää todellisuutta tämä lehti ja me teemme mitä voimme. Jos todellisuus on hajoamassa niin me heijastamme sitten fragmentoitunutta todellisuutta (jumalauta stydi sana). Sillä onhan määrätty että totaliteetti determinoi (ja taas stydi juttu) osiaan. Saa nähdä miten käy. Te jaatte vastuun.”

Samanlaista lempeähköä mutta avointa ironiaa alkaa kohdistua myös tiedotusopin itseymmärryksen mutkikkaisiin kysymyksiin. Tv-kerho kirjoittaa numerossa 1/79 otsikolla TV-KLUPI:

”Ohjelmatyön ohella tv-club on ohimennen ratkaissut tiedotusopin TIETEELLISYYDEN versus AMMATILLISUUDEN dialektis-visaisen kaksoisprobleemin, ja myös ongelman tiedotusopin luonteesta tieteenalana […] Mikäli laitoksen tieteellinen johto ei ole itse tykönään näitä pikku pähkinöitä joutanut vielä pureskelemaan, niin sitä pyydetään ottamaan yhteyttä kuvaussihteeriin.”

Se puhetapa, joka oli aiemmin tuntunut hienon juhlavalta, oli muuttunut liian juhlavaksi. Takarivin virnuilijoiden pokka ei enää pitänyt.

Esa Sirkkusen puheenjohtajan palstalla, otsikolla Irti jakomielitaudista! (Kommentti 3/79) annetaan näyte marxilaisen puheenparren samanaikaisesta hyväksymisestä ja ironisoinnista: ”Tässä historiallis-konkreettisessa tilanteessa (ohhoijaa) tuntuu nimittäin täysin kummalliselta se, miksi meillä on kaksi ainejärjestöä, tämä Tiedottajat ja sitten tämä Toimittajat.”

Pohtiessaan 1980-luvun haasteita Sirkkunen kirjoittaa, että jotakin uutta vaaditaan ja jotakin uutta on tulossa:

”SIIS KYSYNKIN NYT, riittääkö nykyinen tahti, onko varaa parantaa, perustetaanko Tiedottajiin rullalautailujaos tai frisbeeryhmä, olisiko perustettava ympäristö, ydinvoima ja milieuryhmä, entä feministijaos, bodybuilding, biodynaaminen, filosofinen vai anarko-syndikalistinen jaos vai nämä kaikki”.

1980-luvun uudet liikkeet ja yksilöllisyyden aika alkavat ravistella Tiedottajien toimintaa. Oman järjestön ennen niin rakas pelipaita alkaa hiertää ja tuntua ahtaalta. Voisiko toimintaa olla muutakin ja muutenkin?

Kai Ovaskainen toteaa Kommentin pääkirjoituksessa 3/79, että kukaan ei halua enää olla tekemisissä erilaisten ”byrokraattis-pedagogis-perkeleellisten järjestöjen” kanssa. [59] Mikäpä siinä, hän kirjoittaa, järjestöt eivät varmasti ole itseisarvo. Mutta ennen kuin lähdetään hirttämään järjestörotat samaan naruun muun roskasakin kanssa, on mietittävä hetki. Ovaskainen sanoo, ettei ole itse valmis hirttämään edes päätoimittajia, kuten Aki Kaurismäki.

Vähitellen ironia lähestyy jo omaa kielenkäyttöä, pukeutumista ja elämäntapaa, tiedotusopin opiskelijan habitusta. Kuten alla olevassa yksityiskohdassa Pauli Heikkilän ja Markku Paretskoin jutusta Vanhat pierut vääntävät tortun Kommentin numerossa 2/79.

Jossakin muutoksen vaiheessa sanoista aletaan luopua, mutta politiikasta vielä ei. On rakenteita, velvollisuuksia ja lojaliteetteja, jotka pitävät toiminnan vanhalla uralla. Ja saattaa myös olla asioita, jotka ovat niin tärkeitä, että vain vanhan liiton sanat kelpaavat niihin. Esa Sirkkunen moitti Esko Lampista Kommentin numerossa 4/79 aikeesta poistaa teoreettinen kirjallisuus kokonaan alemmasta tutkinnosta ja korvata se ylimääräisellä lehtipraktikumilla:

”Tällainen koulutus tuottaisi todellisia toimitusteknikoita, jotka eivät missään opintojensa vaiheessa saa sellaista tieteellistä maailmankatsomusta, joka auttaisi hahmottamaan esimerkiksi yhteiskunnallisia lainalaisuuksia tai tiedotusvälineiden ja toimittajien merkityistä yhteiskunnassa. […]

Yliopiston tulee antaa opiskelijalle mahdollisuus sivistää itseään, toimia oman toimintansa subjektina, eikä kohteena, johon ehdollistetaan tietty ammattikäytäntö.” [60]

Jämpti on niin. Tieteellinen maailmankatsomus, yhteiskunnalliset lainalaisuudet sekä toiminnan subjektin ja kohteen erottelu ovat ehkä sanoja ja ajatuksia, joista ainejärjestön puheenjohtaja ei voinut niin vain luopua.

Nyt 46 vuotta myöhemmin Sirkkunen miettii Kommenteissa näkyvän ainakin vielä 1978, että ”se (marxilainen) sanasto on otettu ihan tosissaan ja tavoitellaan sellaista tieteellistä maailmankatsomusta ja miten se täytyis artikuloida (naurua). Mut sit se jotenkin läpsähtää”.

On kuitenkin vaikea sanoa vuonna 2025, kävikö niin, että kieli alkoi tökkiä ensin ja se vaihdettiin, vaikka itse asia hyväksyttiin vai kävikö niin, että kieli säilyi vielä silloin, kun omat ajatukset olivat jo menneet toisaalle.

Oma arvaukseni on, että marxilaisuuteen liittyneet maailmankuvan ja filosofian oppikirjafraasit saivat mennä osoittauduttuaan enemmän sosiaaliseksi kuin tiedolliseksi todellisuudeksi; niissä oli riiputtu ajan hengen ja yhteisöllisyyden vuoksi. Toimittajaksi opiskelevat ovat aina olleet pelottavan nopeita sosiaalistamaan toisensa erilaisiin muoteihin. Siksi journalistikoulutuksen paras uudistus olisi hajasijoitus, jossa jokainen aloittava opiskelija sijoitetaan opiskelemaan eri kaupunkiin ilman mahdollisuutta pitää yhteyttä kehenkään saman alan opiskelijaan.

Konkreettiset toimittajakoulutukseen ja yliopistopolitiikkaan liittyneet tavoitteet, jotka syntyivät 70-luvun vasemmistolaisella kaudella – kuten yliopiston autonomian ja laaja-alaisen sivistyksen ihanteet – olivat paljon kestävämpiä, eikä niitä ole moni katsonut tarpeelliseksi muuttaa vieläkään.

Opiskelijalehtien maailmassa kaikki ei aina ollut sitä, miltä se näytti. Esimerkiksi Aki Kaurismäki käytti Kommentin toimittajana ja aineyhdistyksen puheenjohtajana hyvin vahvaa antiautoritaarista retoriikkaa omasta asemastaan. Auli Valpolan käyttämä puheenjohtajan palstan nimi Puheenjohtajan tietolaari oli Kaurismäellä ”Puheenjohtajan” laari. Ei siis mitään oikeata puheenjohtajaa eikä tietoa. Kommentin vastaavan toimittajan asema ilmaistiin Kaurismäen kaudella sanoin ”toimituksena ikään kuin olivat”.

Esa Sirkkusen tultua puheenjohtajaksi tapahtui jotakin päinvastaista: hänen ympärilleen luotiin Kommentissa leikillinen henkilönpalvonta, joka viimeisteltiin kuvasta toiseen samoilla tuntomerkeillä: tummat lasit, piippu ja solmio. Kim Il-sungin tapaan hän oli läsnä kaikkialla kansansa elämässä. Tässä ”Ylijumala” Esukki kannustaa urheilevaa nuorisoaan:

Esa ”pomo” Sirkkunen Sumatran pallon urheilijapoikien ympäröimänä, Kommentti 2/79. Piirtäjä ei tiedossa.

Luulen, että kummallakin puheenjohtajan esitystavalla oli sama antiautoritaarinen viesti. Sirkkusen tapauksessa se vain toteutettiin hauskemmin. Siinä oli yksi ylimääräinen, tulkintaa vaativa kierre. Kierteen ilmestyminen kertoi, että Kommentti oli jo kaukana taistolaisesta yhteiskunnallisen vallan ymmärtämisen tavasta.

Kommentin runoissa poliittisuus haalistui ja korvautui realistisella ja arkisella Suomen ja sen opiskelijoiden todellisuudella. Kari Kumpulammen runoista otsikolla 4 runoa neuroottiseen jouluun (Kommentti 4/78) ensimmäinen alkaa näin:

Aaton aattona
asemaravintolan katkussa
                                 Kusen ja savun seassa
                                                                  juoppo Hämeestä lykkää sormet

lihapullan vierestä
                                 rannetta myöten muusiin…

Ja Olli Ylönen kirjoittaa Kommentin numerossa 1/1979 runossa Hyvä vuokraisäntä & koti? muun muassa nämä säkeet:

se huone on täysin kalustettu
semmosii kivoja vanhanaikasii,
jostain romukaupasta haalittuja ei mitään
hyväkuntosii
mut kyl ne mulle käy
siellon hirveesti kukkia
mä yritän pitää niitä hengissä
mut yks tekee hidasta itsarii ihan kiusaks
[…]
Ikkuna takapihalle
vaaleat verhot ja vaaleat tapetit
seinällä viulu, jota ei voi soittaa
siitä on kaula yläosasta poikki

Foni jäi käteen

Viimeinen lukemani Kommentti oli 8.11.1979 ilmestynyt erikoisnumero Pika-Kommentti Tiedottajat 5–79. Erikoisnumeron julkaiseminen liittyi sen pääkirjoituksen Tiedotusopin opiskelija! mukaan kiintiölaitosneuvoston vaaleihin. Demokraattisen laitoshallinnon ”tultua yhä pahemmin syrjäytetyksi on kiintiölaitosneuvoston merkitys kasvanut.”  Muut kiintiöt olivat tehneet sopuratkaisun, vain opiskelijat äänestivät. Siksi oli tärkeätä, että kaikki tiedotusopin opiskelijat äänestäisivät myös kiintiölaitosneuvoston vaalissa.

Kiista toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisusta oli edennyt riitelyyn kesän 1980 valintakokeesta. Kustantajat ja toimittajatutkinnon edustajat halusivat tehdä kokeesta paremmin esiharjoittelun suorittaneita suosivan. Tähän kiistaan ”historiallinen kompromissi” lopulta kaatui.

Pika-Kommentin julkilausuma arvosteli sitä, että ”laitoksemme korkeinta tieteellistä auktoriteettia edustavat henkilöt” ovat käyneet suruttomasti kauppaa toimittajakoulutuksen rakenteella. Pika-Kommentin pääsisältö oli Tiedottajien kannanotto valintakoemenettelyyn otsikolla Opiskelijavalinta: hylkyratkaisut eivät kelpaa.

Historiallinen kompromissi siirtyi historiaan ja demokraattinen laitoshallinto päättyi. Aikakausi vaihtui.

Tiedottajat ry:n toiminta muuttui 1980-luvun alussa kohti tavanomaisempaa epäpoliittista ainejärjestön roolia. Timo-Erkki Varpainen kuvaa tätä muutosta, joka menee jo tarkastelujaksoni ulkopuolelle:

”Seuraavien vuosien aikana Tiedottajien toiminnassa tapahtui jotain määrittelemätöntä. Ehkä kyse oli siitä, että suuret yhteiset asiat oli käyty loppuun tai aika oli ajanut niiden ohi. Selvää on kuitenkin se, että ainejärjestölehti Kommentti muuttui selvemmin viihteellisempään suuntaan ja pääpaino siirtyi opiskelija-aktiivisuudessa lähinnä käsittelemään tutkintouudistusta ja sen mukanaan tuomia muutoksia opintoviikkojen määrään. Jo vuonna 1980 valittu puheenjohtaja Jyrki Saarikoski johti selvästi rauhallisempaa ainejärjestöä.”

Yhteiskunnallisen aktiivisuuden katoamiselle oli varmaankin monia syitä. Tärkein saattoi olla se, että paikallisen ja henkilökohtaisen toiminnan yhteys valtakunnalliseen ja maailmanlaajuiseen aktivismiin ja muutokseen alkoi kadota. Kokoukseen käytetty kolme tuntia ei ollut enää osa kamppailua paremman maailman puolesta, vaan pois omasta opiskelusta.

Toimintainnon laantuminen näkyi Varpaisen mukaan ainejärjestötoiminnasta kiinnostuneiden määrässä.  Kun uutta hallitusta valittiin vuonna 1981, oli paikalla vain neljä ensimmäisen vuoden opiskelijaa. Tuossa kokouksessa uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Ilkka Rentola. Uusille opiskelijoille suunnatussa numerossa hän sanoi suoraan toiminnan hiljentyneen viimeisen parin vuoden aikana. Aktiivisuutta yritettiin nostaa erilaisilla keskustelutilaisuuksilla, Varpainen kertoo, ja uusilla aatteilla – kuten turkisten vastustaminen ja kehitysapu – mutta todellista yhteen sitovaa tekijää ei tuntunut löytyvän.

Myös kohut toimittajakoulutuksen ympärillä olivat laantumaan päin, mutta edessä oli vielä yksi suuri julkinen näytelmä: palstakilometrejä niellyt jupakka toimittajatutkinnon apulaisprofessorin viran täytöstä 1980-luvun ensimmäisinä vuosina. Käsittelen tapausta tämän kirjoitussarjan viimeisessä osassa.

1970-luvun Tiedottajien sukupolvi meni töihin, ja useimpien kohdalla pelko virkakiellosta osoittautui turhaksi. Useampi ainejärjestön aktiivi teki työuransa taloustoimittajana, mikä saattaa tuntua ristiriitaiselta heidän marxilaiseen taustaansa nähden. Mutta, kuten Sirkkunen muistaa yhden heistä sanoneen, ”se on hyvä taloustoimittajalle tommonen marxilainen hapatus, että siinä tulee ne lainalaisuudet mietittyä”.

Ihan mutkatonta ei työelämään siirtyminen välttämättä ollut. Esa Sirkkusen mukaan ”toimittajaopiskelijoiden dilemmahan oli sitten se, että jos kuitenkin joudut porvarilehtiin, porvarilliseen mediaan töihin, niin miten sä cope with that (naurua). Siinä oli monenlaisia erilaisia…varmaan kriisipaikkoja”. Taistolaisesta taustasta saattoi olla haittaa työllistymisessä tai muussa elämässä erityisesti, jos oli ollut liikkeen näkyvä aktiivi ja kuulunut heidän journalistiyhdistykseensä Toimittajaliittoon. Toimittajaliiton nimilistoja on väliin julkaistu tv:ssä, kirjoissa ja lehtijutuissa – eikä erityisen mairittelevassa valossa.[61]

Myös itse kommunistisessa liikkeessä mukana ollut Pentti Raittila sanoo, että tiedotusoppia opiskelleiden ja journalisteiksi valmistuneiden taistolaisten töihin pääsy saattoi olla kohtuullisen sujuvaa. Todellisuus oli monelle muulle vähemmistösiiven aktiiville kova: koulutusta vastaavaa työtä ei saanut, sillä eräänlainen ”virkakielto” oli totta. Se ei ollut totaalinen ja paljon poikkeuksiakin oli, mutta erityisesti 1970-luvulla kunnalliset ja valtiolliset virkapaikat sekä ay-liikkeen toimitsijanpaikat jaettiin poliittisin perustein kaikille muille ryhmille paitsi taistolaisille. 80-luvulla vallankumouksen pelko väheni ja työnsaanti helpottui.[62]

Eri asia sitten on, minkälaista henkistä taakkaa tai syntisäkkiä kukin 70-lukulainen kantoi mukanaan. Moni on joutunut ainakin kysymään itseltään, mitä noista vuosista lopulta jäi käteen.

Tehdään ensin yhteenveto ja päätetään sitten juttu valoisiin tunnelmiin.

Asetin alussa tehtäväksi selvittää tiedotusopin opiskelijoiden mielenmaiseman muutosta poliittisesta vakavuudesta iloisempaan taiteen, viihteen ja journalismin tekemiseen. Olisi liian juhlavaa luoda muutoksesta mallia, mutta jotain muuttuvaa ja jotain pysyvää huomasin.

Kommentti-lehden yleispoliittiset teemat vähenivätvuosien kuluessa ja koulutuspolitiikka korostui. Tämän huomaa selvimmin vertaamalla vuosien 1978–79 Kommentteja vuoden 1976 lehtiin. ETYK, työläisten lakot, IOJ ja rauhantyö jäivät vähemmälle huomiolle ja koulutuskiistat sekä tutkinnonuudistus saivat enemmän tilaa.

Koulutuspolitiikassa Tiedottajat joutui vetäytymään ydinasioiden puolustamiseen. Vuoden 1978 toimittajakoulutuksen kokonaisratkaisu legitimoi toimittajatutkinnon aseman ja demokraattiselta laitosneuvostolta putosi pohja pois vuonna 1979.  Pitkän yleissivistävän ja yhteiskuntatieteellisen toimittajakoulutuksen ja yliopiston autonomian ihanteista ainejärjestö ei kuitenkaan luopunut.

Kieli vapautui vähin erin fraasien vankeudesta omaksi. Aiemmin ehkä hienoilta kuulostaneet yleis- ja koulutuspoliittiset korkean abstraktiotason totuudet korvautuivat omalla kielellä ilmaistuilla konkreettisilla tiedoilla ja tavoitteilla. Juhlavaan kieleen otettiin ensin ironista etäisyyttä ja sitten se paljolti hylättiin. Perusajatukset saattoivat silti säilyä entisinä.

Huumorin osuus Kommentin sisällössä kasvoi ja sen luonne muuttui informatiivisesta absurdiin ja pahkasikamaiseen tyyliin.

Aiempiin auktoriteetteihin, erityisesti Kaarle Nordenstrengiin ja Pertti Hemánukseen, otettiin samanlaista ironista etäisyyttä kuin fraaseihin, mutta se oli luonteeltaan melko lempeää. Arvostus säilyi, vaikka aina ei samaa mieltä oltu.

Mitään julkisia takinkääntöjä tai isänmurhia ei Kommentissa nähty, ihmiset vain lähtivät elämässä eteenpäin ja tilalle tulivat uudet opiskelijat.

Muutos oli vähittäinen, mutta kuitenkin nopea. Yhteisen ja osin yhtenäisen maailmankuvan pakettiin alkoi kohdistua epäilyä, etäisyyden ottamista ja ironiaa. Reunat alkoivat jo repsottaa, mutta paketti pysyi koossa yhteisön voimalla ja ydinajatusten varassa. Sitten pakettinaru katkesi ja mielenmaisema lähti vinhaan muutokseen.

Tiedotusopin 70-luvun opiskelijat ovat kokoontuneet ainakin kerran yhteen. Kokoontumisajoiksi tai luokkakokoukseksi kutsuttu tilaisuus järjestettiin 26.10.2013 Helsingissä. Tervetuliaispuheen pitivät yhdessä Kaarle Nordenstreng ja silloin Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksesta vastanneen Viestinnän, median ja teatterin yksikön johtaja Heikki Hellman.[3]

Koolla oli 120 ihmistä, joista osa jatkoi tapaamisia vielä pari vuotta myöhemmin Tampereella toimittajakoulutuksen täytettyä 90 vuotta. Ajatus kokoontumisesta oli Markku Paretskoin ja Sinikka Luhtasaaren. Markku Lappalainen kirjoitti tilaisuudesta: ”Punaisen yliopiston punaisista punaisimman tiedekunnan luokkatietoisuus ei ollut illan puheenaiheista päällimmäisin.” Kokoontumista järjestävään ”keskuskomiteaan” kuuluivat Paretskoin lisäksi Anna-Liisa Hämäläinen, Vesa Kaartinen, Anne Brax ja Tarja Salo. Juontajana toimi Taina West. Musiikista vastasivat Kaukanapoissa, Kalevi Moilasen yhtye sekä Tapio Liinoja – tiedotusopin laitoksen 1970-luvun opiskelijoita hänkin.[64]

Kommentin toimituksilla oli tapana juhlistaa kautensa päättymistä takakannen ”mini-posterissa”. Tässä ensin Lili Wessmanin, Pauli Heikkilän ja Markku Paretskoin toimitus ja sitten Jukka Mikkolan ja Aki Kaurismäen. Kiinnittäisin huomiota jälkimmäisen kuvan piilopoliittiseen viestiin ripaskaa tanssivista joulutontuista:

Kommentti 3/77 takakansi. Piirros Pauli Heikkilän.

Kommentti 4/78 takakansi. Piirtäjä ei tiedossa, mutta Markku Paretskoita epäillään vahvasti.

Esa Sirkkunen kirjoitti vuoden 1979 päätteeksi Joulu-Kommentissa (5/79) Puheenjohtajan testamentin:

”Tiedottajien toimintaa minun opiskeluaikanani voi kuvailla parhaiten sanoilla anarkistinen syndikalismi. Anarkistista se on ollut siksi, että viime vuosina olemme toimineet kustantajia, laitoksen johtoa tai muita auktoriteetteja kumartelematta. Toisin sanoen olemme luottaneet omaan järkeemme.

Syndikalismi Tiedottajien toiminnassa merkitsee taas puoluepolitikoinnin unohtamista. Tiedottajissa toimii rinta rinnan porvareita, sitoutumattomia ja kommunisteja yhteisen linjan hyväksi. Hallituspaikatkin jaetaan sen perusteella, kuka haluaa toimia, ei minkään mandaattiajattelun.

Nämä periaatteet ovat tehneet Tiedottajista yliopiston aktiivisimman ainejärjestön aikana, jolloin muut opiskelijajärjestöt ovat vaipuneet lamaan. Pitäkää Tiedottajat omana järjestönänne. Luottakaa toisiinne. Muuta ei tarvita.”

Vielä puheenjohtajakautensa jälkeen Sirkkunen otti osaa tutkinnonuudistuksen vastaiseen kamppailuun humboldtilaisen sivistysyliopiston puolesta. Pyrittiin estämään opintoviikkojen käyttöönotto ja järjestettiin yhdessä näyttelijätyön opiskelijoiden kanssa karnevalistinen tieteen hautaustilaisuus: ”Kanniskeltiin ruumisarkkua (naurua) ja siihen liitty sit joku kabareehomma”. Totta kai: ilman kabareeta ei Tampereella tehty silloin mitään vakavasti otettavaa.

Ajassa ja opiskelijaliikkeessä oli 70-luvulla paljon asioita, joiden muistamisessa nostalgia on turhaa. Mutta jos sitä vähän sallitaan, yksi hyvä muisto tuntuu olevan monelle yhteinen. Monipuoliset riennot opettivat jotakin, mitä taloon tullessaan ei taatusti osannut ja joka ei välittynyt talon opettajilta. Kuten Juha Ruusuvuori tämän jutun alussa sanoi: ”…usko, jumalauta, omaan kykyysi tehdä taidetta. Ei ole niin haudanvakavaa, miten hyvin se kulloinkin onnistuu, vaan pääasia että teet sen!”

Esa Sirkkunen oppi soittamaan saksofonia – jotenkin.

Esa Sirkkunen ja saksofoni Kommentti-lehden kannessa: ”Pareinen kuvasi minut fonin kanssa ja teki kannen sitten sen diaprojisoinnin perusteella. Tämä kuva otettiin Jukan (Mikkola) ja Markun opiskelija-asunnossa Järvensivulla.” Kuva on ainoa Sirkkusesta julkaistu, jossa hänellä ei ole brändiin kuulunutta piippua suussaan.

Entä minä? Koska opiskelin ahkerasti, en oppinut oikeastaan mitään. Se harmittaa vieläkin.

---------------------

VIITTEET

[1] Valtaosa lehdistä on peräisin Esa Sirkkusen ja kirjoittajan omista arkistoista – eli kanahäkin pahvilaatikoista. Osa löytyi tiedotusopin laitoksen varastosta Tampereen yliopiston päärakennuksen E-siiven 0-kerroksesta. Varastoon pääsemiseen tarvitaan henkilökunnan lupa ja apua.

[2] Timo-Erkki Varpainen ALAN OPISKELIJOIDEN AINEJÄRJESTÖN HISTORIA suppea oppimäärä - PDF Free Download

[3] Mervi Kaarninen, Minna Harjula & Kauko Sipponen. Murros ja mielikuva. Tampereen yliopisto 1960–2000. Tampereen yliopisto ja Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2000, s. 198–201.

[4] Tampere, tiedotusoppi ja vuosi 1977

[5] Tampereen Yliopiston Marxilaiset Ryhmät, TYMR, järjesti Taistelujuhlan Keskustalon juhlasalissa Simpukassa. Pääpuheen piti SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo. Ohjelmana Avaruu... | Työväenmuseo Werstas | Finna.fi.

[6] Ks. esim. Sivu 10 | 14.8.1981 | Iltalehti Arkisto Julkaistut Kymmenen kysymystä -visan kysymysnumero 8: ”Puhutaan Wiion laeista. Mitä asiaa koskettelevia nämä lait ovat?”. Vastaus Sivu 19 | 14.8.1981 | Iltalehti Arkisto Julkaistut: ”Wiion lait kuuluvat tiedotusoppiin ja viestintään. Nimensä ne ovat saaneet laatijastaan prof. Osmo A. Wiiosta (s. 1928)” ja Sivu 27 | 31.3.1982 | Iltalehti Arkisto Julkaistut Kuka veikkaa oikein -visan kysymys numero 14: ”Professori Pertti Hemánuksen ala on 1) tiedotusoppi, X) poliittinen historia, 2) käytännöllinen filosofia?”

[7] Ohjelmatiedoista löytyy runsaasti esimerkkejä julkaistuista harjoitustöistä. TV 2:ssa esitettiin esimerkiksi sunnuntaina 25.6.1972 Nätin tytön rinnalla – nainen kotimaisessa elokuvassa ja todellisuudessa. Ohjelmatietojen mukaan harjoitusohjelmassa katsellaan vanhoja kotimaisia elokuvia ja annetaan katsojan arvioida, miten nainen on sukupuolten kilvassa pärjännyt ja vastaako elokuvien naishahmo todellisuutta. Ohjelman tuottaja oli Risto Astikainen. Sivu 39 | 23.06.1972 | Helsingin Sanomat (hs.fi). Toinen esimerkki tiedotusopin opiskelijoiden harjoitustyöstä oli Tiimi-radiolehti, jossa pohtivat marraskuussa 1983 pahuuden olemusta Pasi Toivonen, Regina Rask ja Esa Kaasalainen Sivu 51 | 11.11.1983 | Helsingin Sanomat (hs.fi). Science fiction oli opiskelijoiden aiheena ohjelmassa, jonka arvosteli Jukka Kajava otsikolla Tuhon fantasiat Sivu 35 | 03.08.1973 | Helsingin Sanomat (hs.fi).

[8] TV-KLUPI, Kommentti 1/1979.

[9] Tiedottajat-ainejärjestön (1974–1983) puheenjohtajina toimivat Reino Pasanen, Juha Jaakkola, Timo Seppänen, Auli Valpola, Aki Kaurismäki, Esa Sirkkunen, Jyrki Saarikoski, Ilkka Rentola ja Inkeri Kuisma.

[10] Juha Ruusuvuori. Stallari. WSOY, Helsinki 2009, s. 16.

[11] Mervi Kaarninen, Minna Harjula & Kauko Sipponen. Murros ja mielikuva. Tampereen yliopisto 1960–2000. Tampereen yliopisto ja Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2000, s. 138–149.

[12] Toiminta jatkui viestinnän, median ja teatterin yksikössä (CMT).

[13] Esko Lampinen. Toimittajien tärkeä vuosi, Rupriikki 1/78.

[14] Ratkaisuun liittyi ”herrasmiessopimus” siitä, että laitoksen johtajana vuorottelevat tiedekunnan ja toimittajatutkinnon edustajat ja että kiintiölaitosneuvoston professoreitten ja muun henkilökunnan paikat jaetaan tasan ryhmien kesken.

[15] Ratkaisussa olivat työnantajapuolelta mukana Graafisen teollisuuden työnantajaliitto GTT, Sanomalehtien liitto, Aikakauslehtien liitto, Paikallislehtien liitto ja Yleisradio. Työntekijäpuolta edustivat Suomen sanomalehtimiesten liitto SSL sekä Radio- ja tv-toimittajien liitto RTTL.

[16] Esko Lampinen. Koulutuskilpaa 1966–85 toimittajatutkinnon näkökulmasta. Teoksessa 60 vuotta toimittajakoulutusta. Toim. Kaarle Nordenstreng. Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitos. Julkaisuja sarja C 7/1985, s. 117.

[17] Emt. s. 113.

[18] AYT oli Ainejärjestöjen yhteistyötoimikunta. Se oli ”demokraattisen rintaman” hallitsemien ainejärjestöjen epävirallinen liittouma ja painostusorganisaatio yliopiston hallinnon, laitosten ja ylioppilaskunnan suuntaan. Pentti Raittilan muistin mukaan AYT oli ainakin 70-luvun alussa vahvemmin SOL-aktiivien johtama kuin TAMY tai demokraattiset varjohallintoelimet. Pantti Raittilan sähköposti kirjoittajalle 13.1.2025.

[19] Opiskelijalehti Aviisi pääkirjoituksessaan 11.3.1976 otsikolla Yliopettaja opiskelijoita vastaan. Aviisi viittasi lehden aiemmassa numerossa 9/1975 kerrottuun tietoon.

[20] Tampere, tiedotusoppi ja vuosi 1977.

[21] Rupriikin numerossa 1/78 todetaan Näyttöpäätteeltä nähtyä -palstalla, "että eräs tiedotusalan ainekerho ei tee mitään muuta kuin pelaa jalkapalloa. Tiettävästi Tiedottajia epäillään”.

[22] Timo-Erkki Varpainen ALAN OPISKELIJOIDEN AINEJÄRJESTÖN HISTORIA suppea oppimäärä - PDF Free Download

[23] Puheenjohtajan palstan juttu Sirkkunen: Olen pahoillani, Kommentti 1/79 ja juttu Jos ei esiharjoittelua ei sitten harjoittelupaikkaakaan. Eli kuinka neuvottelukokous kohtasi ensimmäiset ristiriitansa, Kommentti 1/79.

[24] Matti Mörttisen juttu otsikolla Mikä kolmas toimittajakoulu, Tampereen ylioppilaslehti 2/1980.

[25] Jarkko Junnila, Erimielisyydet jäytävät tiedotusopin laitosta, Tampereen ylioppilaslehti 11.12.1979.

[26] Risto Suikkanen, Toimittajakoulutus on kuuma peruna, Kommentti 3/78.

[27] Timo Seppänen, Puheenjohtajan parran pärinää, Kommentti 2/77.

[28] Tämä on totuus Tiedottajista,Kommentti 3/79.

[29] Ks. Timo Seppälän Puheenjohtajan parran pärinää -palsta Kommentissa 3/77 otsikolla Tiedottajatko elvytyksen tarpeessa? Seppänen ehdottaa opiskelun tehostamista ”kollektiivisia opiskelumuotoja kehittämällä”. Kiirettä ja stressiä voisivat vähentää esim. tenttilukuryhmät, joissa voisi myös tehokkaasti harrastaa kurssikirjallisuuden kritiikkiä.

[30] Suomen Lehdistön julkaisija oli tuolloin Sanomalehtien Liitto, nykyinen Uutismedian liitto.

[31] Auli Valpola, Poistaako vai eikö poistaa? Kommentti 1/78.

[32] Kommentissa 3/77 Suu puhtaaksi! Keskustelua & mielipiteitä -palstalla opiskelija Anna-Liisa Hämäläinen moitiskelee Tiedottajia siitä, että kurssikritiikin järjestämiseen herättiin liian myöhään. Ainoastaan peruskurssi valitsi kurssineuvoston, joka myös on kokoontunut säännöllisesti, järjestänyt tenttilukuryhmiä jne. Muilla tiedotusopin kursseilla tai luennoilla ei ole valittu kurssivastaavaa, saati sitten kurssineuvostoa. Konkreettiset opiskelun ja opiskelijoiden asiat ovat jääneet Hämäläisen mukaan opintotukiasioiden, rauhantyön, julkilausumien ja joulujuhlan järjestämisen varjoon.

[33] Timo Seppänen, Puheenjohtajan parran pärinää, Kommentti 1/77.

[34] Puheenjohtajan parran pärinää -palstalla Timo Seppänen kertoo Kommentin numerossa 2/77, että ainejärjestön ”perinteinen työvoimankaupittelukirje kaikille maamme sanoma- ja paikallislehdille tuotti vastauksia tuskin nimeksikään: Neljä-viisi tarjoukseemme vastannutta lehteä kykenee työllistämään vain murto-osan toimittajantaimistamme”. Oli lama-aika ja kesätyöpaikoista kova pula.

[35] Ks. Timo Seppälän Puheenjohtajan parran pärinää -palsta Kommentissa 3/77 otsikolla Tiedottajatko elvytyksen tarpeessa?

[36] Ilkamat oli Yleisradion 1970-luvun alussa esitettämä hyvin suosittu viihdesarja, jonka nimi juurtui kieleen musiikki- ja sketsiviihteen synonyymiksi.

[37] Katriina Wilska puhelinkeskustelu kirjoittajan kanssa 14.1.2025.

[38] Eija Savolainen puhelinkeskustelu kirjoittajan kanssa 9.1.2025.

[39] Ilse Rautio, Katkoaikaa etsimässä Sivu 17 | 08.05.1984 | Helsingin Sanomat.

[40] Helena Ylänen, Entä jos sittenkin olisi lottovoitto olla suomalainen, eli Oodi Velipuolikuulle ja Mutapainin ystäville Sivu 17 | 03.05.1986 | Helsingin Sanomat.

[41] Facebook.

[42] Kaukanapoissa - Yökerho.

[43] Vuonna 1974 lehden nimi oli Tajunta. Tiltu-nimi otettiin käyttöön ilmeisesti 1975.

[44] Seppo Niemelä oli keskustalainen mediavaikuttaja, joka toimi tuolloin Alkio-opiston rehtorina. Hän toimi puolueen pää-äänenkannattajan Suomenmaan päätoimittaja 1986–1991.

[45] Jyrki Jyrkiäinen, Voiko vastuuta ´kompromissista´ jakaa? Tiltu 4/78. Jyrkiäinen kirjoitti aiheesta myös Kommentin numeroon 4/78 otsikolla Jyrki Jyrkiäinen: Syytä huoleen eli yleisestä korkeakoulupoliittisesta periaatteesta.

[46] Esa Sirkkunen, Tampere: Toimittajakoulutuksen tuhkasta nousee kokonainen uusi TOIMITTAJAKOULUTUSRATKAISU”, Tietovihkot1/79.

[47] Juha Viinikainen. ”Opiskelijat vastaan kaupunki” – Tamperelainen opiskelijaliike, aseveliakseli ja sukupolviliikkeiden määrittelykamppailut. Historian pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto 2015.

[48] Kaurismäki viitannee 23.1.1979 Uudessa Suomessa ilmestyneeseen Leena Kotilaisen ja Leena-Kaisa Simolan juttuun Toimittajakoulutuksen uudistus kiistakapulana.

[49] Ks. esim. Ilkka Kahma, Käytännön puolustus, Kommentti 4/79.

[50] Timo-Erkki Varpainen ALAN OPISKELIJOIDEN AINEJÄRJESTÖN HISTORIA suppea oppimäärä - PDF Free Download

[51] TV-KLUPI, Kommentti 1/1979.

[52] Kirja Suuri hainmetsästys ilmestyi suomeksi vuonna 1982. Soundi-kirja, osa 15.

[53] Kiitokset ajatuksesta Esa Reunaselle.

[54] Heidi Kurvinen. Toimittajakoulutus ja sukupuoli 1960–1980-lukujen Suomessa. Kasvatus & Aika 1/2014, s. 84 Toimittajakoulutus ja sukupuoli 1960–1980-lukujen Suomessa - pdf.

[55] Luku 33 käsittää kaikki ne ihmiset, jotka mainittiin eri numeroissa toimituskunnan jäseniksi. Mukana oli myös samoja henkilöitä.

[56] Luvuissa ovat mukana kaikki ne jutut ja suuremmat piirrokset, joiden tekijöiden nimestä tai nimimerkistä käy (oletettu) sukupuoli selville. Pieniä piirroksia ei otettu huomioon.

[57] Hän ei ole samanniminen Sdp:n entinen kansanedustaja.

[58] Kaarle Nordenstreng muisteli myöhemmin tilannetta: ”Tässä kisailussahan Eno ja minä tulimme leimatuksi kapitalistisen/pääoman myötäilijöiksi ja kai jopa liehittelijöiksi”. Sähköposti kirjoittajalle 5.1.2025.

[59] Ovaskainen viitannee Esa Sirkkusen aiemmin samana vuonna käyttämään ilmaukseen ”organisatoris-pedagogis-perkeleelliset” kysymykset.

[60] Esa Sirkkunen, Puheenjohtajan palsta: Ratkaisu hahmottuuu…

[61] Martti Valkonen. Sanavapaus kauppatavarana. Guidebooks, Helsinki 2003.

[62] Pentti Raittilan sähköposti kirjoittajalle 13.12.2024.

[63] Tiedotusoppi Tampere 1970-luku | Facebook; Kaarle Nordenstreng & Heikki Hellman. Tervehdys tieteen parista  c0e25c19-70-luvun-luokkakokous-nordenstreng-hellman-2013-10-26.pdf. Myös vuonna 1979 yhteisvalinnassa sisään otettu vuosiluokka on kokoontunut ainakin kerran vuonna 2024 Tampereella.

[64] Markku Lappalainen, Luokkakokous 1970-luvun hengessä journalisti_2013_0711_25.pdf.