Demokratia tehokkuuden tientukkona

RAIMO SALOKANGAS – HEIKKI LUOSTARINEN – Hanna Kuuselan syytöksen kohde on yliopisto, erityisesti Tampereen ”uusi”, ja sen kanssa tekemisissä olevat päätöksentekijät professoreista opetusministeriön virkamiehiin ja -naisiin. Kuusela oli kirjan tapahtuma-aikaan akateeminen pätkätyöläinen, joka viimeisellä sivulla paljastuu siirtyneeksi (pelastautuneeksi?) Tampereelta Jyväskylään turvallisempaan pätkään tenure track -apulaisprofessoriksi. Kirjan lajityypistä ei oikein saa selvää, mutta raivoisa se on. ”Esseistiikkaa, päiväkirjaa, valitusvirttä ja autofaktaa”, kerrotaan takakannessa.

Kirja on saanut paljon julkisuutta, joten emme esitä siitä ”arviota”, vaan hyppäämme kirjan esiin provosoimiin muistoihin ja suhteutamme niitä Kuuselan maalaamaan synkkään todellisuuteen.

Kun kirjan hybridiluonteen hyväksyy, toteaa lukevansa väkevästi etenevää akateemista purkausta – olimme sanomassa että taistelusta tuulimyllyjä vastaan, mutta se antaisi liian lohduttoman kuvan, jos ei nykyisyydestä, niin tulevaisuudesta. Jokin isompi muutos on taas joskus edessä, ja aina voi toivoa että sillä kertaa parempaan. Yritämme olla masentamatta aktiiviväestöä.

Kirjan ytimeksi tulkitsemme suuttumuksen siitä, miten entisestä, edes jossakin mielessä demokraattisesti itseohjautuneesta yliopistolaitoksesta on tehty ylhäältä käskytetty suoritusorganisaatio. Tunnistamme muutoksen.

Tampereen yliopisto poutapilvien vuosina 1968–70. Kuvaaja Matti Selänne, Vapriikin kuva-arkisto.

RS vietti työuransa Turun (1975–89) ja Jyväskylän (1989–2014) yliopistoissa. Turussa pääasiassa assistentti, joskin pääosan ajasta jollain muuten rahoitetulla tutkimuspestillä, kauden jälkipuoliskon myös dosentti, viimeisen lukuvuoden vt. professori, Jyväskylässä professori.

Olin usein keskiryhmän edustajana niin laitos- kuin tiedekuntaneuvostossa. Turussa oli tasajakoinen kolmikanta, kolmasosa jäsenistä professoreita, keskiryhmää ja opiskelijoita. En muista mitään isompia sotia. Laitosneuvoston kokoukset olivat pikaisia listan läpijuoksuja. Tiedekuntaneuvostossa keskustelu oli asiallista ja kunnioittavaa. Olin mielestäni tasavertainen yliopistoyhteisön jäsen tekemässä päätöksiä.

Jyväskylässä oudoksuin ensin sitä, että neuvostoissa puolet paikoista oli professoreilla. Tilanteeseen sopeutumista varmaan auttoi se, että olin nyt professori.

Neuvostojen todellisesta vallasta sain konkreettisen näytön, kun jouduin torjumaan hanketta, jota olen kutsunut vihamieliseksi valtausyritykseksi. Se oli yritys integroida perusopintojen lisäksi myös laitoksen aineopinnot yhdeksi viestinnäksi, mikä olisi rampauttanut toimittajakoulutuksen. Yrityksen takana olivat vahvat voimat ja hallinnollinen suora: laitosjohtaja, dekaani ja rehtori samasta oppiaineesta.

Konkreettisesti kyse oli yhdestä virkkeestä laitoksen toiminta- ja taloussuunnitelmassa, josta päätti laitosneuvosto. Se torjui yrityksen kahtena vuonna. Tiedekuntatasolla taas väännettiin avoinna olevan professuurin määrittelystä. Alaksi määriteltiin lopulta journalistiikka, ei viestintä. Kummassakin tapauksessa opiskelijoilla oli olennainen rooli torjuntataistelussa.

Vuoden 2009 ”fantastinen” yliopistolaki poisti laitosneuvoston ja rajasi tiedekuntaneuvoston vallan. Valta siirtyi johtajille, niille joiden ennen piti nauttia johdettavien luottamusta, mutta jotka nyt olivat ylhäältä nimitettyjä. Laitosjohtajasta, dekaanista ja rehtorista tehtiin ylemmän tahon käskynhaltijoita alamaisten suuntaan. Enää ei kaappausta olisi voinut torjua, sillä valta on aina toisaalla.

Kalahtaako Kuuselan kalikka minuun, professoriin? Siinä mielessä kyllä, että mieleenkään ei tullut pyrkiä dekaaniksi saati rehtoriksi ja vaikuttamaan siinä asemassa. Laitosjohtajaksi jouduin viime vuosisadalla, mutta silloinkin ajattelin, että oppiaineissa tiedetään parhaiten, miten niiden tulee asiaansa edistää. Valtausyrityksen torjunnassa sitten kyllä annoin kaikkeni, ja se saa riittää: Jyväskylässä on yhä toimittajakoulutus.

* * *

HL työskenteli Tampereen yliopistossa 1982–1999 ja 2005–2021 sekä Jyväskylän yliopistossa. 1999–2005. Nimikkeitä oli kaikenlaisia, professori vuodesta 1999 lähtien.

Toimin tiedotusopin laitoksen johtajana Tampereella, kun valmisteltiin ensimmäistä, vuoden 2011 alussa tapahtunutta rakenneuudistusta tiedekunnista tieteenalayksiköihin. Muistan yhden tilaisuuden, jossa rehtori Kaija Holli tsemppasi meitä nilkkiportaan pomoja sanomalla, että jaksakaa vielä vähän aikaa, sitten saatte työrauhan.

Sitten muutokset vasta alkoivat ja aloin hivuttautua kohti kellokorttikonetta odottamaan, milloin se näyttäisi varhaisinta mahdollista eläkeikää.

Hanna Kuuselan kirja muistuttaa 1970-luvusta, jolloin Tampereen yliopistossa toimi aikansa virallisen kolmikantahallinnon rinnalla koko yliopiston yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu demokraattinen valtuusto ja monilla laitoksilla demokraattinen laitosneuvosto. Aika oli erilainen, sillä demokratiaa ei ymmärretty vain eduskunta- ja kuntavaaleiksi, vaan mahdollisuudeksi vaikuttaa omaan lähiympäristöön esim. kouluissa, työpaikoilla ja asukasyhdistyksissä.

Kun katselen työuraani taaksepäin, tärkeimmältä vallankäyttäjältä eivät vaikuta yliopistoyhteisön jäsenet tai johtajat, vaan korkeakouluhallinnon määräämät ohjausjärjestelmät. Pidän täysin hukkaan heitettynä aikana niitä vuosia, jotka käytin erilaisiin johtotehtäviin: talous- ja henkilöstöhallintoon, ylempää tulleiden toimeenpano- ja raportointitehtävien täyttämiseen, julmaan määrään kokouksia ja kehityskeskusteluja yms. Suunnitteluyliopisto vaati säälimättömän kasan suunnitelmia ja kertomuksia. Tulosohjausyliopisto vaati muuttamaan armottomasti kaiken numeroiksi, mikä vaikkapa palkkausjärjestelmän edellyttämässä henkilökohtaisen suorituksen arvioinnissa oli työlästä ja repivää. Pahimmillaan nämä kaksi ohjausjärjestelmää toimivat päällekkäin.

Käytän tarkoituksella sanoja ”julma”, ”säälimätön”, ”armoton” ja ”repivä”, sillä asiat pantiin toimeen täysin piittaamatta siitä, mitä se toteuttavalle portaalle merkitsi ja mitä kaikkea muuta jäi hallinnon paineessa tekemättä.

Jos olen jotakin hyödyllistä tehnyt yliopistourani aikana, se on tapahtunut rakenteiden ulkopuolella. Yliopistoissa oli vielä silloin väljää tilaa, johon saattoi tuoda alhaalta ylöspäin kasvaneita ajatuksia ja aloitteita. Oli myös mahdollista valita melko vapaasti omat tutkimusaiheensa ja yhteistyökumppaninsa. Niistä ei aina pidetty, mutta niitä ei myöskään nitistetty. En tiedä, onko tilaa enää lainkaan.

Yliopistojen vapaudessa on ainakin kaksi puolta, joista Kuusela keskittyy sisäiseen päätöksentekoon, yliopistodemokratiaan. Toinen on tutkimuksen ja opetuksen kohteiden ja menetelmien valintaan liittyvä vapaus. Korkeakouluhallinnon näkökulmasta kumpikin on pelkkä hidaste tehokkuuden tiellä.

Hanna Kuusela, Syytös. Muuan akateeminen komitragedia. Vastapaino 2024.