Kahden kanavan televisio tarjosi monipuolisestiI

RAIMO SALOKANGAS – Neljän tutkijan Kulttuuritelevision aika -teoksen pääteesi on, että heidän tutkimuskautensa – noin vuodesta1975 noin vuoteen 1985 – suomalainen televisio oli sisällöltään monipuolisempi kuin tähän saakka on ymmärretty tai ainakaan ulos kirjoitettu. ”Kulttuuritelevisio” ei ole aikalaissana, vaan tutkijaryhmän kehittämä luonnehdinta tutkimuskohteesta, ja siis samalla tutkimustulos.

Anu Koivunen, Mari Pajala, Laura Saarenmaa ja Janne Zareff ovat mediatutkijoita ja näkökulman valinta on sen mukainen. Kaikkeen tutkimukseen pätee, että vastauksia saa juuri niihin kysymyksiin, jotka esittää. Siitä seuraa, että samasta tutkimuskohteesta, vaikkapa suomalaisesta televisiosta tai Yleisradiosta, saa tutkijoiden perusvalinnoista riippuen hyvinkin erilaisia kuvia.

Tämä tutkijaryhmä keskittyy Yleisradion (Ylen) ja Mainos-TV:n (MTV:n) ohjelmistoon suunnilleen Reporadion jälkimainingeista Kolmostelevision tuloon, siis viimeisiin aikoihin ennen kanavapaljoutta ja kaupallistumista.

Ennen Kolmoskanavaa oli Ylen TV1 ja TV2, ja molemmilla myös kanavavuokralaisen MTV:n ohjelmaa. Kokonaisuus oli sen verran suppea, että ohjelmiston koordinointi oli mahdollista. Jo aiemmassa tutkimuksessa on tuotu esiin, että myös varhaista suomalaista kaupallista televisiota ohjasi jonkinlainen julkisen palvelun eetos, oli se sitten vakaumuksellista tai olosuhteisiin sopeutumista tai niiden yhdistelmää. MTV:n mainetta viihteen välittäjänä tietenkin vahvisti se, ettei sen ennen vuotta 1981 edes sallittu lähettää uutis- tai ajankohtaisohjelmia.

Tutkijat huomauttavat, että vaikka kauden tv-tarjonta näyttää nykynäkökulmasta suppealta, se ei ollut sitä aikalaisille, ja että julkisen palvelun eetoksen ja koordinaation yhdistelmä tuotti katsojille todellisia valinnan mahdollisuuksia. Ja että kulttuuria tarjottiin paljon ja monipuolisesti.

Siis mitä? Tutkijat totesivat vanhoja luokitusrunkoja katsellessaan, että kulttuuri hajoaa moneen luokkaan. Niinpä he tekivät uuden luokan, sallivat kulttuurisisällöille laajan skaalan ja liikkuivat ”niin taiteiden kuin viihteiden kentillä”. Perusmateriaalina ovat helmi-, heinä- ja lokakuun ensimmäisen täyden viikon ohjelmatiedot Katso-lehdestä. Sitten he tunnistivat ja nimesivät kuusi kulttuuritelevision ominaispiirrettä: ”koordinaation keskeisyys, kulttuuripoliittinen kunnianhimo ja kasvatusoptimismi, nykyhetken hallinnan eetos, arjen rytmittäminen juhlakausin ja -tapahtumin, historiakulttuurin ja muistipolitiikan tärkeys sekä kansainvälisyysihanne”.

Tuo kaikki on sitä julkisen palvelun ihannetta, jota on myös paternalistisuudeksi nimitetty. Tutkijaryhmä korostaa toimitusten tietoisia valintoja ja pyrkimystä tuottaa sekä laajoja että suppeampia yleisöjä kiinnostavia sisältöjä, ja että kanavien tarjonta pyrittiin rakentamaan niin, että kulttuuriksi tulkittu sisältö ei jäänyt suositun viihteen jalkoihin. Kyse on ajasta ennen videonauhuria, tallentavaa digiboksia ja suoratoistopalveluja. Jos ohjelman halusi nähdä, se piti katsoa suorana. ”Leirinuotiotelevisio” tuotti kansakunnalle yhteisiä puheenaiheita ja oli samalla myös opettavainen. Televisio oli kansallinen resurssi, joka muokkasi yhteiskuntaa ja antoi kansalaisille välineitä toimia sen jäsenenä.

Yksi tutkijoiden esiin nostamista aiheista on kansainvälisyys, varsinkin elokuvatarjonta ja kansainväliset yhteistyöohjelmat. Riittävän varttunut väki muistaa esimerkiksi pohjoismaisen Arpa on heitetty -tietokilpailun ja virolaisten kanssa tehdyn Naapurivisan. Ohjelmanvaihtoverkot Eurovisio ja Pohjoisvisio eivät kuitenkaan esiinny tutkimuksessa kuin euroviisujen kohdalla.

Televisio antoi elokuvakasvatusta elokuvakerhojen hengessä tuomalla ruutuun klassikoita ja toimitukset pyrkivät hankkimaan esitettävää mahdollisimman laajalla maantieteellisellä ja poliittisella skaalalla. Amerikkalaisia elokuvia oli tietenkin eniten, mutta niiden vastapainona myös runsaasti neuvostoliittolaisia ja itäeurooppalaisia filmejä, ja tuotantoa pitkin maailmaa latinalaista Amerikkaa ja kiinalaisia vallankumousoopperoita myöten. MTV:n itäeurooppalaisista yhteistyökuvioista on oma alaluku; mainosrahoitteinen yhtiökin teki osansa virallisen ulkopolitiikan työmaalla.

Palaan alkuun: vastauksia saa siihen, mitä kysyy. Tässä lähdetään kysymään ohjelmasisällöistä päin ja saadaan vastauksia, joita aiemmat kysyjät eivät ole saaneet. Näin kuuluukin olla, ja vastaukset ovat kysymyksenasettelun rajoissa päteviä.

Kaikki tapahtuu aina kuitenkin ajassa ja paikassa – eli kaikella on historiallinen konteksti, jota voidaan tutkimuksessa painottaa enemmän tai vähemmän. Tässä tapauksessa YYA-Suomen konteksti on tietoisesti jätetty melko vähälle. Kansainvälisyys ohjelmatyön ihanteena -pääluvussa siihen viitataan eniten ja tarkastellaan myös huumorin vinoa katsetta viralliseen ulkopolitiikkaan.

Minun katseeni tähän kirjaan siilautuu tietenkin osittain oman 30 vuoden takaisen Yle-historiani (Aikansa oloinen, 1996) läpi. Siinä liikuttiin instituution ylätasoilla ja suhteissa poliittiseen järjestelmään ja ohjelmat tulivat esiin lähinnä poliittisten kipupisteiden kautta. Kun lähestymiskulma oli se, korostuivat kotimainen poliittinen kädenvääntö ja YYA-Suomi. Mutta kun lähdetään ohjelmatarjonnasta ja liikutaan toimitusten tasolla, kuten Kulttuuritelevision ajassa, korostuvat toiset asiat, niin kuin tietoinen pyrkimys monipuolisuuteen.

Entisajan televisio oli siis mainettaan parempi.

Anu Koivunen, Mari Pajala, Laura Saarenmaa & Janne Zareff, Kulttuuritelevision aika. Suomalaisen television toinen historia 1970–1980-luvuilla. SKS 2024.