Lehdistö kansan tahtoa ja parlamentarismia puolustamassa

PERTTI SUHONEN – Eduskuntavaalien jälkeinen journalismi on usein poliittista sanan vahvassa mielessä. Lehtien pääkirjoituksissa ja kolumneissa pohditaan vaalien tuloksia ja otetaan kantaa uuden hallituksen kokoonpanoon. Kannanottoja perustellaan painavimmin vetoamalla kansaan, demokratiaan ja parlamentarismiin.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen käytyä julkista keskustelua hallituksen muodostamisesta. [1]

”Kansa vaatii Kokoomusta hallitukseen”

Lehdistö oli laajalti yksituumainen vaatiessaan hallitusratkaisua, joka tekee oikeutta vaalivoittaja Kokoomukselle. Perustelujen logiikka oli sama kuin monien aiempienkin vaalien jälkeen.

”Äänestäjien valinta näissä eduskuntavaaleissa oli harvinaisen selvä. Äänestäjät osoittivat luottamuksensa porvarillisille puolueille.” Näin luonnehti vaalitulosta Aamulehti pääkirjoituksessaan 18.3.1987. Vaikka enemmistöhallituksen muodostamiseen on useita vaihtoehtoja, Kokoomuksen syrjäyttäminen olisi nyt kansan tahdon selvää syrjintää, totesi pääkirjoitus.

Samoilla linjoilla oli Helsingin Sanomien pääkirjoitus (18.3.1987). Viitaten Kokoomuksen menestykseen se totesi: ”Joskus vaalituloksesta on luettavissa niin selkeä äänestäjien viesti, että sitä ei voi sivuuttaa halveksimatta vaalidemokratiaa. Näin on tällä kertaa.” Vielä edellisen päivän pääkirjoituksessaan lehti tosin piti vaalitulosta moniselitteisenä ja vaikeana tulkita.

Suomen Kuvalehti kutsui pääkirjoituksessaan (20.3.1987) perinteisten porvarillisten puolueiden vaalivoittoa ”suorastaan historialliseksi”. ”Kansa antoi vaaleissa selkeät ohjeet myös hallituksen muodostajille. Vaalien voittajaa kokoomusta on erittäin vaikea taklata takaisin paitsioon.”

Vaalimainos eduskuntavaaleissa 1987. Kansallinen Kokoomus r.p., Porvarillisen Työn Arkisto.

Myös Kotimaa vetosi pääkirjoituksessaan (19.3.1987) kansaan. Vaalitulos kertoo selvästi kansan haluavan muuttaa valtarakennetta. Se ilmenee kahdesta asiasta: oikeisto sai huomattavan vaalivoiton ja osa kansalaisista protestoi jättämällä äänestämättä. ”Kokoomuksen osallistuminen hallitukseen vahvistaisi parlamentarismia Suomessa.”

”Sosialidemokraattien on tunnustettava toimintalinjansa tappiollisuus” totesi Suomen Sosialidemokraatti pääkirjoituksessaan 20.3.1987. ”Raskaan vaalitappion kärsineelle puolueelle meno hallitukseen ei ole yksinkertainen asia. …Parlamentarismin sisäinen logiikka saattaa vaatia poisjäämistä hallituksesta.”

Myös SKDL:n päälehden Kansan Uutisten pääkirjoitus (18.3.1987) ennakoi puolueen pysymistä oppositiossa. Sen mukaa kansalaisten äänestämällä tai äänestyksestä pidättymällä ilmaisema tahto on kiistaton: huomattavan suuri siirtymä oikealle poliittisessa kentässä. ”SKDL:n vaalitulos teki siitä erittäin selkeästi oppositiopolitiikan keskeisen voiman.”

Entä se vaalitulos?

Vaalien tuloksia tarkasteltaessa puhutaan voittajista ja häviäjistä monessa eri merkityksessä. Voittajalla voidaan tarkoittaa eniten ääniä tai eduskuntapaikkoja saanutta puoluetta tai enemmistöksi noussutta ryhmittymää. Edellisissä lainauksissa voittajalla tarkoitettiin kannatustaan tai paikkojaan lisännyttä puoluetta tai ryhmittymää.

Pääkirjoituksissa vaalien voittajaksi mainittu Kokoomus lisäsi ääniosuuttaan edellisistä vaaleista yhdellä prosenttiyksiköllä ja kansanedustajapaikkojaan yhdeksällä. SDP katsottiin häviäjäksi, kun se menetti 2,6 prosenttiyksikköä äänistään ja yhden paikan. Toisaalta puolue kuitenkin voitti vaalit saatuaan laajimman kannatuksen 24,1 prosentin ääniosuudellaan ja säilytettyään suurimman ryhmän aseman 56 kansanedustajapaikallaan. Toiseksi suurin puolue oli Kokoomus, joka sai prosenttiyksikön vähemmän ääniä ja kolme kansanedustajapaikkaa vähemmän kuin sosialidemokraatit.

Hallituskoalitio SDP, Keskusta, SMP ja RKP säilytti enemmistön niin äänistä (53,3 prosenttia) kuin paikoistakin (118). Pääkirjoituksissa korostettu siirtymä oikealle oli vain 2,5 prosenttiyksikköä äänistä ja seitsemän eduskuntapaikkaa.

Numeroiden perusteella vaaliuurnilla käyneestä kansasta vain alle neljänneksen voi sanoa vaatineen Kokoomusta seuraavaan hallitukseen. Vaalivoitoksi kutsutun yhden prosenttiyksikön lisäkannatuksen tulkitseminen osoitukseksi kansan tahdosta kuulostaa järjenvastaiselta. Kannatustaan lisänneet puolueet, Kokoomus, RKP ja Vihreät, saivat yhteensä noin kolmasosan kaikista äänistä.

Kokoomuksen kannatuksen kasvu oli ollut melko vähäistä myös pidemmällä aikavälillä. Vuoden 1970 jälkeen sen ääniosuus oli lisääntynyt vuoteen 1987 vain viisi prosenttiyksikköä. Se on suhteellisen vähän, kun ottaa huomioon puolueen potentiaalisten äänestäjien, toimihenkilöiden paremmin toimeentulevan osan, laajenemisen tuona aikana.

SDP:n 2,5 prosenttiyksikön suuruinen kannatuksen menetys ei kertonut kansan vaativan suurimman eduskuntapuolueen jäämistä oppositioon. Vuodesta 1970 lähtien puolueen kannatus oli ollut vakaata. ”Koivisto-ilmiön” jälkimainingeissa SDP sai vuoden 1983 vaaleissa kolmisen prosenttia lisäkannatusta, josta osa sitten haihtui seuraaviin vaaleihin mennessä.

Vaadittaessa voittajia hallitukseen pääkirjoituksissa ja muussa vaalien jälkeisessä keskustelussa vedottiin kansan tahdon ohella pohjoismaiden ja Britannian parlamentaarisiin käytäntöihin. Nämäkään perustelut eivät toimineet. Tuohon aikaan näiden vertailumaiden selvästi kaksinapaisissa poliittisissa järjestelmissä opposition johtava puolue pääsi muodostamaan hallitusta vasta saatuaan enemmistön kansanedustuslaitokseen yksin tai yhdessä liittolaispuolueiden kanssa. Pelkkä kannatuksen tai parlamenttipaikkojen lisäys ei avannut ovea hallitukseen.

Kuinkas sitten kävikään?

Avatessaan uuden eduskunnan ensimmäiset valtiopäivät tasavallan presidentti Mauno Koivisto kommentoi hallituskeskustelua siihen tosin suoraan viittaamatta. Hän totesi edellisen hallituksen muodostaneiden puolueiden olevan edelleen enemmistönä eduskunnassa.

Alustavien hallituskeskustelujen aikana Koivistolle vuodettiin Kokoomuksen, Keskustan ja RKP:n puheenjohtajien Ilkka Suomisen, Paavo Väyrysen ja Cristoffer Taxellin ennen vaaleja laatima salainen ”kassakaappisopimus” pyrkimisestä keskustaoikeistolaiseen enemmistöhallitukseen.

Koivisto reagoi sopimukseen syrjäyttämällä Suomisen ja nimeämällä hallituksen muodostajaksi Kokoomuksen aiemman puheenjohtajan Harri Holkerin. 30.4. nimitettyyn hallitukseen tulivat myös SDP, RKP ja SMP. Uudessa ”sinipunahallituksessa” Kokoomus korvasi edellisen ”punamultahallituksen” Keskustan. Koiviston on arveltu vaikuttaneen taustalla Keskustan ja Väyrysen jättämiseen hallituksen ulkopuolelle

Vaalien jälkeinen keskustelu ja sitä hallinneet tulkinnat vaalivoittajasta ja parlamentarismista saattoivat osaltaan vaikuttaa hallitusratkaisuun. Eniten kannatusta ja eduskuntapaikkojaan lisännyt Kokoomus sai pääministerin salkun. Eniten ääniä ja paikkoja saanut SDP sai tyytyä muihin salkkuihin.

Kokoomuksen oppositiokausi oli venynyt 23 vuoden mittaiseksi. Tähän vaikutti osaltaan Neuvostoliiton epäluottamus Suomen oikeiston johtavaan puolueeseen. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen otti tuon epäluottamuksen huomioon politiikassaan. Kylmän sodan lientyminen1980-luvun myötä ja poliittinen kehitys Neuvostoliitossa auttoivat Kokoomusta paitsiosta.

Ei vain lehdistön tulkinta

Vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen julkisessa keskustelussa vallinnut tulkinta parlamentarismista ja kansan tahdosta ei ollut uusi. Ajattelutapa oli yleistynyt jo paljon aikaisemmin poliitikkojen ja journalismin lisäksi myös tutkijoiden keskuudessa. Näyttävä esimerkki siitä oli tamperelaisten politiikantutkijoiden Harto Hakovirran ja Tapio Koskiahon toimittama kirja Suomen hallitukset ja hallitusohjelmat (Tampere 1973). Teosta käytettiin laajasti oppikirjana Suomen yliopistoissa. Molemmat toimittajat tarkastelevat omissa artikkeleissaan vaalituloksen vaikutusta hallituskokoonpanoon ja päättyvät samoihin johtopäätöksiin.

Koskiaho toteaa, että toisen maailmansodan jälkeisissä vaaleissa voittaminen tai häviäminen ei ole juuri vaikuttanut puolueiden sijoittumiseen hallitukseen tai oppositioon. Demokratia on toteutunut huonosti hallitusratkaisuissa, kun äänestäjien mielipidettä ei ole kuultu. Hakovirta puhuu artikkelissaan samasta asiasta nimittäen tilannetta parlamentarismin kriisiksi. Molemmat kirjoittajat perustelevat johtopäätöksiään sillä, kuinka harvoin kannatustaan lisänneet puolueet ovat päässeet vaalien jälkeisiin hallituksiin ja kannatustaan menettäneet vastaavasti joutuneet oppositioon. [2]

---------------------

VIITTEET

[1] Käsittelin aihetta Kansan Uutisten Viikkolehden artikkelissa Koostuuko ”kansan tahto” 1 prosentista äänestäjiä? 28.10.1987.

[2] Kritisoin Hakovirran ja Koskiahon tulkintoja parlamentarismista ja demokratiasta keskustelupuheenvuorossa Suomalainen parlamentarismi ja sen demokraattinen kontrolli (Politiikka 3/1974, s. 249–253).