Kommentti: Media ei heti mieltänyt EU-parlamentin arvoa

MATTI MÖRTTINEN – Ensimmäiset suomalaiset europarlamentaarikot olivat ilman muuta mielenkiintoinen joukko, kuten Heikki Luostarinen kirjoittaa blogitekstissään. Ja edelleen Heikkiä myötäillen; silloinen pispalalainen ja nykyinen rautajärveläinen Marjatta Stenius-Kaukonen oli vielä omassa sarjassaan kuudentoista tienraivaajamepin joukossa.

Mutta otetaan ensin askel aikaan hiukan sitä ennen kuin Marjatasta tuli meppi. Sunnuntaina 16. lokakuuta 1994 suomalaiset saivat kertoa kansanäänestyksessä, liitymmekö unioniin vai emme. Tai Euroopan liitoksikin EU:ta silloin kutsuttiin. Media ei ollut päässyt oikein edes sopuun tämän uuden viitekehyksemme nimestä.

Mutta kansanäänestyksen tulos varmistui melko hyvissä ajoin ennen puoltayötä tuona sunnuntaina. Kyllä-ääniä kertyi yli 56 prosenttia hyväksytyistä lipuista. Seurasin ääntenlaskentaa Ylen Isossa pajassa. Pidin mielessäni, että äänestys on periaatteessa neuvoa-antava ja lopullisen muodollisesti sitovan ratkaisun tekisi eduskunta.

Päätin soittaa muutamille jäsenyyttä vastustaneille kansanedustajille kysyäkseni, sitoutuvatko he kansanäänestyksen antamaan linjaukseen. Stenius-Kaukonen oli muistaakseni ensimmäinen kohteeni, ja hänen vastauksensa oli selkeä. Vaikka tulos oli hänelle kampanjointiin nähden pettymys, niin hän totesi ehdottomasti kunnioittavansa demokraattisesti ilmaistua suomalaisten näkemystä.

Sen, ja useiden muiden vastaavien vastausten perusteella uskalsin kirjoittaa maanantaiaamun lehden kanteen, että Suomi liittyy EU:hun. Samalla aloin entistäkin enemmän arvostaa poliitikkoa, joka henkilökohtaisen tappionkin hetkellä katsoo ensisijaisesti eteenpäin.

Tietolaatikko: Matti Mörttinen

Vuonna 1958 syntynyt journalisti ja tietokirjailija.

Toimittajana Aamulehdessä 1980–2019, siitä etenkin vuodet 1990–2006 EU-asioita seuraten. Viimeiset vuodet lehden pääkirjoitus- ja mielipidetoimituksen vetäjänä.

Journalistien EU-aiheisten kurssien (Turun yliopisto, Turun kauppakorkeakoulu, Sitra) sivutoimisena johtajana 1997–2000.

Vuonna 2020 neuvonantajana Sitrassa.

Vuodesta 2021 vapaa toimittaja, mm. Yleisradion vieraskolumnisti.

EU:ta käsittelevät julkaisut: Mitä EU:sta, Atena 1996 (toim. yhdessä Esko Antolan ja Virva Ojanperän kanssa); Eurokäsikirja, PS-Kustannus 2001 (yhdessä Leena Paldánin kanssa); Mitä Missä Milloin -kirjan EU-katsaukset vuodesta 1998 alkaen sekä EU-aiheisia artikkeleita kolmessa muussa tietokirjassa.

Muut tietokirjat: Jäähyväiset demokratialle (Yannick Lahden kanssa, työn alla), Gummerus 2026; Politiikan pinnan vangit (Lahden kanssa), Into 2024; Populismin anatomia (Lahden kanssa), Into 2023; Ensimmäiset. Uraa uurtaneita naisia Suomesta, Into 2022; Shlomo Zabludowicz. Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi, Into 2021; Antti Rinne. Koko tarina, Into 2019 (yhdessä Lauri Nurmen kanssa) ja Sauli Niinistö. Mäntyniemen herra, Into 2018 (Nurmen kanssa).

Harhakuvia vallasta ja mediasta

Kun eduskunta oli saanut valituksi sisältään historialliset ensimmäiset suomalaiset euroedustajat, oli näillä mepeillä osin aika ylioptimistiset kuvitelmat siitä, miten kotimainen media toimisi suhteessa EU-parlamentin toimintaan. Muistan joidenkin poliitikkojen odottaneen, että suomalaiset tiedotusvälineet lähettävät erikseen toimittajia seuraamaan pelkästään europarlamenttia. Tämän taustalla oli varmaankin tottumus siihen, että eduskunnassa oli aina politiikan journalisteja vilisemällä.

Meillä elettiin kuitenkin vielä laman tunnelmissa. Mediatalot eivät rynnänneet investoimaan EU-journalismiin. Oikeastaan suomalaisten kirjeenvaihtajien läsnäolo Brysselissä ylipäätään vain väheni siinä vaiheessa, kun unionipäätöksenteosta tuli meille arkea. Ne kirjeenvaihtajat, joita EU-pääkaupungissa oli, keskittyivät seuraamaan ministerikokouksia ja komission päivittäisiä briiffauksia. Parlamentille heiltä ei liiennyt aikaa kuin erityisen mielenkiintoisissa uutistilanteissa.

Mediaväki ei ollut vielä täysin mieltänyt sitä, että parlamentista oli tullut Maastrichtin sopimuksen myötä joissain tapauksissa tasaveroinen EU-lainsäätäjä jäsenmaita edustavan neuvoston kanssa. Toimittajat myös kuuntelivat mielellään asiantuntevina pidettyjä suomalaisia diplomaatteja ja virkahenkilöitä, jotka myös tavallaan elivät ”vanhaa aikaa”. Muistan erään ja sittemmin korkeaan oikeudelliseen virkaan EU:ssa nousseen suomalaisen todenneen, että ”onhan se hyvä että EU:lla on tällainen parlamenttikin, vaikka se kyllä hyppää pituutta urheilukilpailussa, jossa tulokset mitataan kellolla”.

Europarlamentti nähtiin edelleen keskustelukerhona ja eräänlaisena Euroopan hyvänä omanatuntona, joka puhui mielellään suuria ja kauniita sanoja – mutta vailla varsinaista valtaa. Samaan aikaan Maastrichtin sopimus sai kuitenkin jatkokseen ensin Amsterdamin ja sitten Nizzan ja Lissabonin sopimukset, jotka kukin vain vahvistivat meppien painoarvoa EU-systeemissä.

Ja, kuten Heikki Luostarisen tekstissä kerrotaan, oli suomalaisjäsenillä myös poliittisia harhakuvia työstään. Paavo Väyrynen olisi halunnut kaksoismandaatin eli toimia sekä meppinä että kansanedustajana. Kotimaassa Kimmo Sasi vaati, että suomalaismepeillä olisi oltava omat työhuoneet Arkadianmäellä Helsingissä.

Toimittajia paikalle parlamentin rahoilla

Europarlamentaarikoilla oli kuitenkin omat keinonsa hankkia mediajulkisuutta. Parlamentin kansliakoneisto on kautta vuosien jakanut heille määrärahoja muun muassa Strasbourgin-vierailujen järjestämiseen omien vaalipiirien ihmisille. Näille keikoille mepit kutsuvat usein mukaan myös kotialueidensa lehtien ja sähköisten viestintävälineiden toimittajia.

Parlamentin Suomen-toimistokin organisoi mediakäyntejä niin Brysseliin kuin Strasbourgiin. Taloudellisesti ahtaina aikoina toimitukset tarttuivat alttiisti tarjouksiin. Ne olivat edullinen keino saada EU-raportointia välillä maakunta- tai jopa paikallislehden sivuille. Sittemmin monet mediatalot kuitenkin hienosäätivät toimintatapojaan. Kohteiden maksamille juttukeikoille ei enää lähdetty, Joissain tapauksissa päädyttiin myöntymään kutsuihin, mutta matkat maksettiin itse.

Itse en osallistunut meppien tarjoamille vierailuille. Sen sijaan kävin kyllä pirkanmaalaisen alueiden komitean (demari)jäsenen määrärahoilla jonkin kerran Brysselissä. En tiedä, miten Marjatta Stenius-Kaukonen toimi omien määrärahojensa kanssa, enkä siis tehnyt reissuja hänen piikkiinsä. Enkä tiedä, kutsuiko hän ylipäätään toimittajia työpaikalleen. Minulle tärkeintä oli, että tiesin saavani hänet kiinni puhelimella tai sähköpostilla, jos oli tarve saada häneltä haastattelulausunto jostain ajankohtaisesta aiheesta.

Matti Mörttinen Aamulehden kolumnin kuvassa 11.8.1996, s. 14 Vaaliaiheet hukassa.

Marjatasta tulikin hyvin nopeasti ammattilainen asiameppi, joka tunnisti kovan jalkatyön merkityksen EU-politiikassa. Toinen samantyyppinen tapaus ensimmäisten suomalaisedustajien joukossa oli vihreiden Heidi Hautala. Myös Riitta Mylleristä (sd.) tuli pitkäaikainen ja arvostettu euroedustaja. Hautala teki sikäli historiaa juuri unionin julkisuuskäytännöissä, että hänen operaatioillaan EU-dokumentteja saatiin entistä paremmin julkisuuteen. Papereita ei enää voitu salata sillä perusteella, että niissä oli joitain luottamuksellisia yksityiskohtia. Säännöksi tuli, että dokumentit oli julkaistava siten, että luottamukselliset osat niistä peitetään. Tätä menettelyä alettiin eurojargonissa kutsua ”hautalisoinniksi” (englanniksi Hautalization).

Pirkanmaan paitsio on nyt eurooppalainen ilmiö

Jälkikäteen ihmetyttää, mitä EU-puolueena profiloituva kokoomus tavoitteli valinnoillaan ensimmäisiksi suomalaisiksi EU-parlamentaarikoiksi. Puolueen kvartetti oli ikääntyneitä konkaripoliitikkoja, jotka ilmeisesti haluttiin palkita uskollisesta vuosikymmenten työnteosta porvariaatteen hyväksi. Lokakuun 1996 EU-vaaleissa linja täydentyi julkkisehdokkailla. Kalervo Kummola keksi, että tamperelaiseksi mepiksi junaillaan visailujuontaja Jyrki Otila. Hänen eurouransa päättyi vuoden 1999 vaaleihin.

Steniuksen ja Otilan jälkeen onkin parlamentissa istunut vain yksi pirkanmaalainen, vihreiden Satu Hassi vuodet 2004–2014. Tampere ja Pirkanmaa kokonaisuudessaan olivat pitkään kotimaisessa poliittisessa paitsiossa, kun Turusta oli hallituksissa ministereitä kasapäin, mutta Mansesta vain silloin tällöin. Nyt tilanne on tasaisempi, mutta Euroopan unioni pysyy jonkinlaisena mustana aukkona. Tai sitten laatu vain korvaa määrän. Hassikin profiloitui parlamentissa juuri asiapoliitikkona Stenius-Kaukosen tapaan.

Pirkanmaan asia ohitti puoluepoliittiset historiaerot

En malta olla kommentoimatta vielä yhtä puolta aikakaudessa, jota olemme nyt käsitelleet näissä kahdessa kirjoituksessa Suomen ensimmäisistä mepeistä.

Aamulehti, jonka palveluksessa olin tasan 39 vuotta kesäkuun alusta 1980 toukokuun loppuun 2019, julistautui sitoutumattomaksi sanomalehdeksi maaliskuun lopulla vuonna 1992. Työskentelin silloin politiikan toimittajana lehden Helsingin-toimituksessa. Linjanmuutoksen vaikutus työhöni oli se, etten enää voinut istua kuulolla kokoomuksen eduskuntaryhmän kokouksissa. Eikä Aamulehden kunnallistoimittaja voinut enää olla läsnä porvarillisen kaupunginvaltuustoryhmän kokouksissa Tampereella.

Me toimittajat koimme, että journalismimme ei muuttunut käytännössä millään muulla tavalla. Olimme jo 1980-luvulla toimineet ainakin omasta mielestämme kuin lehti olisi sitoutumaton. Vitsailinkin usein, että Aamulehden irtautuminen lopullisesti puolueesta oli kokoomukselle eduksi. Emme enää nähneet sisäpuolelta, miten tollosti kokoomuslaiset kansanedustajat saattoivat puhua ja toimia.

Joka tapauksessa Aamulehden oikeistolainen maine pysyi enemmän tai vähemmän sitkeässä vielä vuosien ajan. Mutta uskallan väittää, että Suomen ”eurooppalaistuminen” oli merkittävimpiä tekijöitä Aamulehden aidossa muuttumisessa aatteellisesti pirkanmaalaiseksi kokoomuslaisuuden sijasta.

Otan esimerkin. Kirjoitin muistini mukaan kesällä 1991 lehden sunnuntaisivuille analyysin, jonka loppupäätelmä ja pääotsikko oli selkeä, jopa rohkea: Suomesta tulisi EY:n (elettiin aikaa ennen Maastrichtin sopimusta, joka muutti EY:n EU:ksi) täysjäsen vuoden 1995 alussa. Silloin virallinen Suomi – ja hallituspuolue kokoomus sen mukana – kävi neuvotteluja vain sisällöltään rajoitetusta Euroopan talousaluesopimuksesta (Eta) EY:n kanssa. Niinpä Aamulehden pääkirjoituksessa heti artikkelini julkaisun jälkeen kiirehdittiin korostamaan, että ”nyt ei pidä vilkuilla sivuille” vaan Suomen tähtäimessä on vain Eta-sopimus. Eikä Suomi liittyisi EY/EU:hun.

EY:n komissiota johti tuolloin ranskalainen sosialisti Jacques Delors, ja Euroopan parlamentin suurin puolueryhmä oli sosialistit. Seuraavina vuosina asiat etenivät vauhdilla, ja vuoden 1994 lopulla kävi selväksi, että Suomi, Ruotsi ja Itävalta liittyvät Maastrichtin sopimuksen uudistamaan Euroopan unioniin.

Vastakkainasettelun aika hellitti ainakin hetkeksi

Kuten Luostarisen Heikki kuvasi kirjoituksessaan, sai vasemmistoliittolainen meppi Marjatta Stenius-Kaukonen asiallista kohtelua ex-kokoomuslaiselta tiedotusvälineeltä siinä vaiheessa, kun hän toimi europarlamentaarikkona vuodet 1995 ja 1996. Pirkanmaalaisuus yhdisti. Suomen porvarihallitus puolestaan sivuutti kylmästi suurtyöttömyydestä kärsineen Tampereen seudun siinä vaiheessa, kun määriteltiin alueita, jotka saisivat EU:n niin sanottuja kakkostukia, jotka silloin suunnattiin juuri taantuville teollisuusalueille.

Oli luontevaa, että alueen laajalevikkisin lehti ja alueen ainoa meppi olivat tässä kysymyksessä samalla puolella. Se oli journalismin kannalta myös jonkinlainen onnenpotku: Steniuksen meppikausi antoi Aamulehdelle tilaisuuden näkyvästi neutralisoida suhdettaan vasemmistolaisuuteen. Mutta toisaalta näkyvä vasemmistolainen alkoi uskoakseni paremmin hyväksyä Aamulehden journalismin.

Kirjoittaja työssä Euroopan sijasta Yhdysvalloissa vuonna 2016 odottaen Hillary Clintonin ja Donald Trumpin väittelyn alkamista.