Artturi Leinonen – päätoimittajakin

RAIMO SALOKANGAS – TV 1 esittää päivisin vanhoja kotimaisia elokuvia. Hiljattain paikalla näytettiin Ilmari Unhon vuonna 1950 ohjaama Härmästä poikia kymmenen, pääosassa Tauno Palo. Ohjelmatiedossa kerrottiin, että elokuvan käsikirjoitus on Artturi Leinosen. Hänen varhaisesta romaanistaan Lakeuksien lukko teki Matti Kassila seuravana vuonna elokuvan.

Artturi Leinonen (1888–1963) oli kotoisin Ylihärmästä, jossa Härmästä poikia kymmenen suurelta osin kuvattiin, ja siellä kirkonmäen kupeessa on hänen muistomerkkinsä. Leinonen oli omana aikanaan valtakunnallisesti tunnettu henkilö, jonka toimeliaisuus ulottui monille aloille. Itse hän käytti mieluiten kirjailijan titteliä, mutta oli hän myös kansakoulunopettaja, maanviljelijä, nuorisoseuramies, jääkäriaktivisti ja suojeluskuntapiirin valistusohjaaja. Ja lisäksi hän oli Ilkka-lehden päätoimittaja (1929–1958) Santeri Alkion (1906–1929) ja Veikko ”Aaretti” Pirilän (1958–1980) välissä sekä siihen tehtävään liittyen merkittävä maalaisliittolainen poliitikko. Hän kirjoitti kolmiosaiset muistelmat[1] ja hänestä on tehty väitöskirja[2] sekä Lasse Kankaan tuore elämäkerta Sanan voimalla[3].

Koska tämän blogin nimi on Journalismin Suomi, näkökulmana on Leinosen päätoimittajuus ja siihen limittyvä toiminta.

Leinonen oli maakunnassa tuttu kirjailijana, suojeluskuntamiehenä ja nuorisoseurajohtajana ja kaikki tämä oli tehnyt hänestä Santeri Alkion ja Ilkan johtokunnan luotetun ja siinä mielessä ”selvän” päätoimittajavalinnan.

Muistelmien lopussa Leinonen katsoo peruutuspeiliin nähden lehtityön politiikkana ja tärkeämpien asioiden (eli kirjailijan työn) hidasteena. Hän ei enää asettunut kansanedustajaehdokkaaksi vuoden 1945 vaaleissa ja: ”Aikomukseni oli kirvottautua vähitellen myös sanomalehtityöstä voidakseni rauhassa näinä vanhenemisen vuosina tehdä vielä jotakin kirjallisten suunnitelmieni toteuttamiseksi.” Mutta: ”Vasta vuoden 1958 lopussa irtauduin poliittisesta asevelvollisuudestani ja jätin toimitustyön.”

”Poliittinen asevelvollisuus”

Santeri Alkion arvovalta oli tehnyt Ilkasta maalaisliiton epävirallisen päälehden, joten Leinonen asettui poliittisesti painavalle paikalle. Puoluelehtien päätoimittajista tuli usein kansanedustajia, hänen tapauksessaan ensin vuosiksi 1936–39. Seuraavissa vaaleissa hän putosi, oman tulkintansa mukaan siksi että oli tehnyt aloitteen sanomalehtimiesten eläkelaista. Omaa etua ajoi, supisivat kilpailijat vaalikentillä. Vaaleissa valitun edustajan kuoltua hän pääsi kuitenkin tammikuussa 1944 varasijalta sisään ja istui eduskunnassa kevään 1945 vaaleihin saakka.

Tärkeämpää poliittista toimintaa oli kuitenkin mahdollisuus maalaisliiton keskushallituksen jäsenenä vaikuttaa ison puolueen politiikkaan – sekä lisäksi ja ehkä ennen muuta myös Ilkan palstoilla. Jälkikatsannossa tärkeää on, että Leinonen julkaisi vuonna 1935 nimimerkki Rajankävijän kuusiosaisen artikkelisarjan, jossa petattiin Cajanderin hallituksessa 1937 toteutunutta maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien yhteistyötä. Sekä lehdessä että muuten politiikassa Leinonen tuki punamultaa ja sitä ajanutta presidentti Kalliota.

Otsikkojulkisuuden tietoisuuteen hän nousi jouduttuaan kesällä 1935 kuukaudeksi vesileipävankeuteen painonkannejutussa. Ilkassa oli julkaistu nimimerkki Tompan Tuomon (toimittaja Urho Kittilä, vankilaan hänkin) pakina, jonka mukaan monet sulkivat radionsa, jos jumalanpalveluksessa saarnasi kokoomuspuolueen puheenjohtajan paikalta syrjäytetty Paavo Virkkunen. ”…mutta oikeastaanhan olikin kysymyksessä yhtä paljon lapuanliikkeen alamäkikauden puoluepoliittinen turnailu kuin varsinaisesti henkilökohtainen kunnianperäänkysyntä”, kuittaa Leinonen muistelmissaan.

Puoluelehden päätoimittajalle myös huvittaminen oli poliittista. Suuremman kilpailijan, kokoomuslaisen Vaasa-lehden päätoimittajana oli jyrkän oikeistolainen Jaakko Ikola, joka keräsi suosiota murrepakinoitsija Vaasan Jaakkoona.

”Sanomalehdet etsivät tilaajien saantia nykyisin kömpelöillä pakinoilla”, moitti opettavaista vakavuutta edustanut Alkio. Leinonen sen sijaan otti heti Ilkkaan tultuaan käyttöön ajankohtaispakinan useammalla nimimerkillä, joista maineikkaimmaksi nousi Karhuvainion Esa, piippua polttava mahakas maalaisliittolainen isäntämies, murretta puhuva hänkin.

Leinonen ja Ikola kävivät lehtiensä palstoilla kiukkuista polemiikkia, mutta henkilöinä he olivat hyvissä väleissä. Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Oki Räisänen tarttui Ikolan pakinaan Leinosen täyttäessä 50 vuotta. Juoksukuva on Lasse Kankaan kirjasta.

Leinosen tappio, Ilkan voitto

Nyt tiedetään, että Ilkan muutto Vaasasta Seinäjoelle pelasti sen vajoamasta poliittiseksi kakkoslehdeksi jota ei ehkä enää olisi olemassa, ja teki siitä maakunnan valtiaan.

Leinonen vastusti muuttoa, josta keskustelu alkoi vuoden 1952 yhtiökokouksessa ja joka aiheutti suurta kuohuntaa lehden taustajoukoissa. Vuoden 1957 yhtiökokouksessa siirron kannattajat onnistuivat syrjäyttämään Leinosen yhtiön johtokunnasta, mistä tämä sydämistyi ja ilmoitti jättävänsä päätoimittajan tehtävän. Maakunnan painokkaat terveiset johtivat ylimääräiseen yhtiökokoukseen, jossa Leinonen nostettiin takaisin johtokuntaan ja hän suostui jatkamaan päätoimittajana vuoden 1958 loppuun.

Siirrosta Seinäjoelle päätettiin kesällä 1960 ja muutto tapahtui syksyllä 1962. Leinonen jäi Vaasaan ja kirjoitti vielä yhden kirjan, hänen suuren linjansa kiteyttävän jääkäriromaanin Päin nousevan Suomen rantaa.

---------------------

VIITTEET

[1] Maalaispojan matkaanlähtö (1959), Kohtalo miestä kuljettaa (1959), Vuosikymmenten valinkauhassa (1960), kustantajana WSOY, jonka kirjailija Leinonen muutenkin oli.

[2] Timo Mikkilä, Pohjanmaan patriootti. Artturi Leinonen eteläpohjalaisena vaikuttajana ennen talvisotaa. Studia Historica Jyväskyläensia 59. Jyväskylän yliopisto 2000.

[3] Lasse Kangas, Sanan voimalla. Artturi Leinosen elämä. Verbatum 2025.

Oki Räisänen: Päivän piirtoja, Helsingin Sanomat 2.3.1939.Median museo ja arkisto Merkki.