Yleisradion ”kansa” ja ”kansan” Yleisradio

RAIMO SALOKANGAS – Yleisradion 100-vuotishistoriahanke on edennyt kirjaan, jonka teemana on Yleisradion (nykykielellä Ylen) ja sen yleisön, suomalaisten, suhde aikojen saatossa. Kirjan ovat toimittaneet ja pääosin kirjoittaneet historian dosentit Jukka Kortti ja Reetta Hänninen Helsingin yliopistosta. Kortin erikoisalaa on mediahistoria, ja samaan suuntaan kallistuvat myös Hännisen aiemmat työt. Lisäksi mukana ovat pienemmillä osuuksilla Iisa Aaltonen, Amir Abdelamir, Antero Holmila, Heidi Kurvinen ja Roosa Tuukkanen. Kokonaisuus on samaa korkeaa tasoa kuin sarjan aiemmat osat.

Kortti aloittaa johdantoluvun Sohvaperunoilla. Hänestä ohjelma ”toteuttaa – vaikkakin kevyen banaalissa muodossa – myös niin kutsutun julkisen palvelun periaatetta, jossa koko kansakunta voi puhua itselleen”. Kirjan pääotsikko onkin kaksimielinen: ”Kansan ääni ja kuva” voi viitata sekä Yleen ”kansan” kuvastajana että ”kansaan”, joka kuluttaa Ylen ohjelmia ja on niistä tai yhtiöstä mieltä. Alaotsikko ”Yle, Suomi ja suomalaiset 1926–2026” vahvistaa pyrkimyksen nähdä suhde kaksisuuntaisena. Kansallisena instituutiona Yleisradio on aina rakentanut kansallista identiteettiä ja luonut yhteisöllisyyttä, alkuun kovinkin yläsuunnasta, mutta pyrkien joka tapauksessa suuntautumaan jollain tavoin ymmärretylle ”kaikille”. Kortti näkee julkisen palvelun yleisradiotoiminnan yhtenä kivenä pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustassa, osana hyvinvointivaltion kaikille tarkoitettua ja tasa-arvoista rakennetta.

Kortti esittää kirjan tavoitteet laveasti näin: ”…tutkimuksemme on kiinnostunut etenkin siitä, miten yleisö on suhtautunut yleisradiotoimintaan koko sen historian aikana, kuten myös siitä, miten se on vastannut Yleisradion käsityksiä suomalaisista satavuotisen suhteen aikana”. Lisäksi: ”pohdimme myös abstraktimmalla tasolla, mitä suomalaisuus, kansalaisuus ja julkiseen palveluun kuuluva universaalius ovat tarkoittaneet yhtiön historiassa”.

Toteutus menee paljolti niin, että on aihekohtaisia artikkeleita, jotka on koottu neljään väljästi kronologiseen pääjaksoon.

Ensimmäisessä, ”Ylevää tavoitetta edistämässä”, kirjoitetaan eniten uudelleen yhtiön kokonaishistoriaa perustamisesta Lex Jahvettiin (1949). Toisessa osassa ”Suomen ääni ja kuva”, Yleisradio on kansainvälisenä toimijana ja kansallisesti tärkeiden tapahtumien välittäjänä. Kolmannessa osassa, ”Modernin maalina ja mallintajana”, ollaan kylmän sodan melskeissä ja muuttuvassa maailmassa, ja neljännen otsikkoon ”Kaikille yhteinen, jokaiselle oma” lainataan yhtiön tuoretta strategiaa ja pohditaan Ylen asemaa ja roolia uusissa haasteissa. Valikoin tekstien runsaudesta joitakin paloja.

Ensimmäisestä osasta nostan esiin Yleisradion ikiaikaisen tasapainoilun yhteiskunnan eri tahojen ja poliittisten suuntausten ristipaineessa. Kirkon piiristä saatettiin kansalaiskasvatuksen nimissä vaatia ”arvokkaan” ohjelmiston lisäämistä ja ”kepeän tanssimusiikin” karsimista, mutta Yleisradion johto vetosi kevyen laajaan kannattajakuntaan. Radioidut jumalanpalvelukset kumminkin toivat kirkon joka kotiin. Myös raittiudesta väännettiin kättä varsinkin kieltolakiäänestyksen tiimoilla, ja äärioikeiston nationalismi jakoi mielipiteitä. Tästäkin päivästä tutuilta tuntuvat oikealta ääreltä tulleet syytökset Yleisradion puolueellisuudesta, kun radioon pääsi jopa työväenliikettä edustavia esitelmöitsijöitä, eikä oikeiston edustajilta hyväksytty ihan mitä tahansa.

Toisessa osassa liikutaan ajassa sadan vuoden jänteellä ja tarkastellaan Yleisradiota suurten tapahtumien välittäjänä: haudataan Mannerheimia ja muita suurmiehiä ja ennen kaikkea urheillaan. Berliinin olympialaiset 1936 olivat ensimmäiset laajasti radioidut suurkilpailut, ja Martti Jukolan selostus Suomen kolmoisvoitosta jäi kuulijoiden mieliin. ”Jukola ei säästellyt patriotismissa, kuten eivät hänen seuraajansa Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen”, kirjoittajat toteavat. Jylhiä olivat kirjassa siteeratut Tiilikaisen sanat Helsingin olympialaisten avajaisissa 1952:

Urheilun poliittisuus ja nationalismi heijastuivat pakosta radiointiin ja televisiointiin, mutta marginaaliin jäi presidentti Koivistokin esittäessään, että kansallislaulut pitäisi poistaa urheilukilpailuista. (Nyttemmin kuuntelijan ja katsojan täytyy erikseen havainnoida ja ymmärtää urheiluselostusten poliittiset taustat. Seurasin talvella olympialaisten hiihtolajeja ja havaitsin, että selostajat mainitsivat kohtalaisen hyvin pärjänneen venäläisen urheilijan kansallisuuden vain muutaman kerran, ehkä vahingossa. Oletan että linja oli tietoinen ja päätetty.)

Tutkijoiden systemaattinen katse itsenäisyyspäiväohjelmistoon avaa aihetta kiinnostavasti. Itsenäisyyspäivän juhlia radioitiin jo vuodesta 1926, ja 1930-luvulla, kun äänentallennus oli kehittynyt, lähetettiin myös yhtiön itse tuottamia ohjelmia. Historia-aiheet kehystettiin usein johdonmukaiseksi tieksi kohti valtiollista itsenäisyyttä. Sodan jälkeen näkökulmat laajenivat hieman, mutta: ”Itsepohdiskelun pienimuotoisesta lisääntymisestä huolimatta itsenäisyyspäivän ohjelma oli tiukasti sidottu valtion, armeijan ja kirkon kaltaisiin instituutioihin”, kirjoittaa Iisa Aaltonen.

Reporadion kaudesta saakka on ajoittain puhuttanut itsenäisyyspäivään liittyvän ohjelmiston ”sopivuus ja tasapuolisuus”. Oliko sopivaa tehdä ohjelma rappioalkoholistien juhlasta (1967), esimerkiksi? Jo 1970-luvun lopulla kuvaan tulivat sota ja sen veteraanit, mutta Edvin Laineen versio Tuntemattomasta sotilaasta lähetettiin ensimmäisen kerran vasta vuoden 1995 itsenäisyyspäivänä ja sitten säännöllisesti vuodesta 2000 alkaen.

Linnan juhlista on tullut mediarituaalien mediarituaali, jonka suosiota on vaikea selittää ulkomaalaisille. Suorat lähetykset presidentinlinnasta alkoivat vasta 1982, ja vuosien mittaan taustoitukset ja jatkot ovat tehneet juhlista lähes kokopäiväisen spektaakkelin.

Kolmannesta osasta (minulle) kiinnostavimpia olivat Antero Holmilan jaksot Yleisradiosta ja Neuvostoliitosta. Hän käyttää sosiologi Zygmunt Baumanin käsitettä ”notkea moderniteetti” (liquid modernity): nestemäiset (liquid) aineet eivät ole kiinteitä möhkäleitä, vaan kulkeutuvat notkeasti pieniinkin aukkoihin ja koloihin. ”Notkeasti neutraali Yleisradio” on Holmilan luonnehdinta, jonka sisään sopii niin ohjelmajohtaja Koskiluoman varovaisuus, pääjohtaja Sundströmin passiivisuus (jota Holmila ei pidä aivan niin passiivisena kuin minä 30 vuotta sitten) kuin television hidas tulo Suomeen.

Reporadion Holmila tulkitsee historiallisesta perspektiivistä yhtiön 70-luvun politisoituneisuuden ja suomettumisen mahdollistajaksi. Jo ”vanha” Yleisradio ulkopoliittisesti oli luotettava, mutta Repo (näin hän sanoi minulle haastattelussa) piti yhtiötä osana Kekkosen ulkopolitiikan toteutusta, ja samalla linjalla jatkoivat pääjohtaja Erkki Raatikainen ja ohjelmajohtaja Pekka Silvola. Yleisradio oli ”virallisen ulkopolitiikan äänitorvi”, ja se paine lävisti koko talon. ”Tästä näkökulmasta tarkasteltuna yhtiö ei voinutkaan olla muuta kuin suomettunut”, kiteyttää Holmila. Aivan.

Sen verran kritisoin, että Holmila käyttää sanaa ”vasemmistolainen” turhan lepsusti, kun tarkoittaa kommunistia tai muuta sosiaalidemokraateista vasemmalle olevaa; ”vasemmistoon” sisältyy myös sosiaalidemokratia. Ehkä taustalla on nykytilanne, Vasemmistoliiton olemassaolo, mutta historiallisessa tekstissä termejä voisi käyttää täsmällisemmin.

Neljännessä osassa Jukka Kortti kirjoittaa Yleisradion tutkimustoiminnan pyrkimyksestä saada otetta ohjelmiston suhteesta Suomeen ja suomalaisuuteen. Julkista ja kirjeellistä palautetta Yleisradio sai alusta saakka. Yhtiössä myös haluttiin tietää, millaisista ohjelmista kuuntelijat pitivät. Ensimmäinen kysely tehtiin jo 1928, 1936 tilastoitiin radiokuuntelijat eli luvanhaltijat arvon ja ammatin mukaan, ja samantyyppinen kartoitus tehtiin jälleen 1946. Yhtiöstä tuli vuosikymmenen lopulla myös Suomen Gallupin asiakas, mutta kirjassa toistetaan virheellinen tieto, että Gallupin olisi tuonut Suomeen Artturi Raula. Todellisuudessa asialla oli Eljas Erkko[1], joka sitten laittoi Raulan toimitusjohtajana vetämään käytännön toimia. Helsingin Sanomat oli alusta saakka Gallupin pääasiakkaita.

1950-luvulla Yleisradion tutkimusosasto aloitti paneelitutkimukset ja yleisradiotutkimusta tehtiin myös Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Televisioyleisöjä tutkittiin ihan alusta saakka. Toinen asia on, kuinka paljon niillä oli merkitystä ohjelmatuotannossa. Oli kyllä tärkeä tietää, paljonko ohjelmia seurataan. Kortti siteeraa lausuntoa vuodelta 1967: ”maassa, jossa luvanhaltijat itse rahoittavat yleisradiotoiminnan on ohjelmapolitiikassa toki nojauduttava frekvenssitutkimukseen, joskin on heti sanottava, että ´kansan ääntä´ ei voida eikä pidä noudattaa kuin ehkä 70-prosenttisesti”.

Arvonnousun tutkimus koki Reporadion Pitkän tähtäyksen suunnitteluelimen (PTS) perustamisen myötä. PTS:n tutkimushankkeita koordinoinut Kaarle Nordenstreng on korostanut elimen merkitystä suomalaisen joukkotiedotustutkimuksen kehitykselle. Eräistä muistakin PTS-tutkimuksia tehneistä tuli alan professoreita. Vuonna 1977 PTS nimettiin Suunnittelu- ja tutkimusosastoksi ja 1980-luvulla siellä siirryttiin elämäntapa- ja kulttuurintutkimukseen ja etäännyttiin tiedotusopista. Vuonna 2005 Yle lopetti erillisen tutkimusyksikkönsä ja tutkijat siirrettiin eri kanavien ja välineiden organisaatioihin ja tieto tutkimuksesta jäi aiempaa enemmän talon sisälle.

Tämänkin kirjan loppuluvussa pohditaan julkisen palvelun nykyisyyttä ja tulevaisuuden haasteita. Yhtenäisen pohdinnan paikka olisi varmaan seuraavaksi ilmestyvän instituutiohistorian lopussa.

Jukka Kortti ja Reetta Hänninen (toim.), Kansan ääni ja kuva. Yle, Suomi ja suomalaiset 1926– 2026. SKS 2025.

---------------------

VIITTEET

[1] Kerron tarinan sivuilla 607-611 teoksessa Ohto Manninen & Raimo Salokangas, Eljas Erkko. Vaikenematon valtiomahti. WSOY 2009.