Internet kiinnosti, mutta paperilehteen uskottiin 30 vuotta sitten

ARI HEINONEN – Toisaalla tässä blogissa Janne Ridanpää kertoo, kuinka 1990-luvun puolivälin Helsingin Sanomissa otettiin ensimmäisiä askeleita verkkoaikakauden viestintäympäristöön. Ideoita riitti VHS-kasettilehdestä cd-rompulla jaettavan lehden kautta lopulta syntyneeseen verkkolehteen – jota tosin kutsuttiin vain Verkkoliitteeksi.

Ajankuva on osuva, sillä pitkin ja poikin Suomen lehtitaloja yritettiin tuolloin muodostaa edes jonkinlaista käsitystä internetin merkityksestä omalle toiminnalle. Julkaisin vuonna 1997 tutkimusraportin Sanomalehdistö ja internet, jonka melkoisen suurellisen pääotsikon täsmentävä alaotsikko kuvasi ajan tunnelmia vähän Ridanpään kertoman tapaisesti: ”Toiveita, huolia, epätietoisuutta”. Raportissa sanomalehtien päätoimittajat kertoivat, miten he suhtautuvat internetiin ja kuinka se mahdollisesti vaikuttaa lehtien tekemiseen.

Näin tervehti Aamulehti lukijaansa verkossa vuonna 1996. Julkaisua luvattiin päivittää joka arkipäivä puoleen päivään mennessä. Kuvakaappaus palvelusta Internet Archive, 9.2.2026.

Päätoimittajat olivat vielä 90-luvun puolivälissä varsin luottavaisia sanomalehden, siis painetun sellaisen asemaan. Kyselytutkimuksessa mukana olleista yli seitsemästäkymmenestä päätoimittajasta runsaat 80 % oli sitä mieltä, että ”internetin vaikutusta liioitellaan”, koska paperilehti on journalismille parempi väline. Jokseenkin yhtä yhtenäisesti päätoimittajat katsoivat, ettei sanomalehdistö menetä ilmoittajiaan internetille.

Toisaalta nähtiin melkeinpä pakoksi ryhtyä tekemään verkkojulkaisuja uusien kilpailijoiden aiheuttaman paineen vuoksi. Tuolloin ei ehkä osattu ennakoida niinkään Alphabetin tai Metan kasvaa roolia, vaan oltiin huolissaan uudenlaisista uutisvälineistä. Niiden tekninen perustaminen arveltiin kovin helpoksi, vaikka perinteitä ei olisikaan. Eräs päätoimittaja sanoikin tutkimushaastattelussa: ”… meidän tarvitsisi toimia niin, että pitäisimme tämän reviirin hallussamme, kun osaamme tämän tiedonvälityksen – eikä tänne tarvitsisi tulla näiden, jotka osaavat jotain muuta.”

Toimitusten saattaminen nettiaikaan olikin kovin aluillaan 90-luvun puolivälissä. Samaisen tutkimusraportin mukaan vain noin joka kolmannessa lehdessä toimittaja saattoi käyttää sähköpostia tai World Wide Webiä omalta työkoneeltaan.

Päätoimittajien näkemystä sanomalehdistöstä ja internetistä täydensi pari vuotta myöhemmin, vuonna 1999, julkaisemani tutkimusraportti Internet sanomalehtitoimittajan työssä. Tässä informantteina olivat kymmenkunnan eri lehden toimittajat. Heidän asennettaan kuvasi vain hieman kärjistetty haastattelusitaatti: ”Se niinku kuuluu osata.” Ei tehrä tästä numeroo, viestitettiin.

Keskisuomalaisen etusivu vuodelta 1999. Kuvakaappaus palvelusta Internet Archive, 10.2.2026.

1990-luvun lopullakaan internet ei suinkaan ollut jokaisen toimittajan ulottuvilla omasta työpisteestä. Yhden haastateltavan mukaan ”[toimituksessa] ei oo kun muutama nettipaikka toimittajille … varmaan ois yleisempää sen [internetin] käyttö, jos jokaisella olis se käytössään”.

Toimituksissa tuumittiin myös, että ainakin silloin netti oli osittain sukupolvikysymys. Kesätoimittajia kauhisteltiin, kun he halusivat koko ajan ”katsoa asioita internetistä”, ja mokoma vei turhan paljon aikaa.

Sosiaalista mediaa ei 90-luvulla taidettu vielä tuntea terminä, mutta moninaisia verkkoyhteisöjä toki oli ollut internetin alusta lähtien. Sellaisiin, kuten Usenetin news-ryhmiin tai aikanaan suosittuihin postituslistoihin suhtauduttiin kuitenkin varsin nihkeästi. Kuten eräs haastateltava luonnehti: ”[keskusteluryhmiin] kyllästyy aika äkkiä. Suurimmassa osassa siellä on muutama tyyppi, jotka jankuttaa jotain samaa asiaa … pikkusen sekopäitten hommaa.” Ja toinen toimittaja totesi: ”…semmosta skeidaa suoraan sanottuna.” Nämä arviot taitavat kuvata hyvin monen nykypäivän toimittajan mielipidettä somesta.

Vuoden 1999 tutkimusraportin loppuun olen kirjoittanut, että alan sisältä katsoen internetin merkitys näyttäisi olevan lopultakin melko vähäinen. Niin päätoimittajat kuin toimittajat arvelivat lehtien tekemisen säilyvän jokseenkin ennallaan, mitä nyt jotkin käytännöt ehkä hieman muuttuisivat.

Sen sijaan tässä mainittujen raporttien välissä julkaistussa tutkimuksessa Yleisö kutsuu – kuuleeko journalismi? – Visioita verkkojournalismista ja -journalistista ”uusmedian” (silloin yleinen termi) asiantuntijat uumoilivat muutoksen olevan isompi. Esimerkiksi yhteisöllisyyden elementti olisi heidän mukaansa tulossa olennaisesti mukaan verkossa. Toimittajien ammattirooliakin olisi ehkä mietittävä uudelleen. – Siis jos verkkojulkaiseminen yleistyisi. Sitähän ei pidetty ihan varmana 30 vuotta sitten, jolloin nettiyhteys kotona toki oli hyvin harvalla.

* * *

Jutussa mainitut tutkimusraportit Sanomalehdistö ja internet, Internet sanomalehtitoimittajan työssä ja Yleisö kutsuu – kuuleeko journalismi? ovat verkossa saatavana osana julkaisua Journalism in the Age of the Net : changing society, changing profession (Ari Heinonen, Tampereen yliopisto, 1999).