Luova ohjelmatyö Yleisradion kulttuuritarjonnan takana

RAIMO SALOKANGAS – Yleisradio (tuttavallisemmin ja nykyään virallispuheessakin Yle) täyttää ensi vuonna sata vuotta ja julkaisee sen kunniaksi viisi laajaa tutkimusta yhteistyössä Helsingin, Jyväskylän, Tampereen ja Turun yliopistojen kanssa. Nyt käsillä oleva kirja, Kulttuurin vuosisata, koskee tutkijoiden ”kulttuurin” raamien sisään mahduttamia ohjelmia ja niiden tekemistä. Kirjan päätekijät ja toimittajat ovat mediatutkijoita ja kulttuurihistorioitsijoita Turun yliopistosta: Anu Koivunen, Maiju Kannisto, Heidi Keinonen ja Janne Mäkelä.

Kirja on iso (584 sivua ja 1852 grammaa), eikä siinä ole edes kaikki kulttuuri-Ylestä, sillä samoilla vesillä liikkuu Anu Koivusen toisen työryhmän Kulttuuritelevision aika[1], josta olen jo aiemmin kirjoittanut.

Toivo Haapanen toimi Yleisradion musiikkipäällikkönä ja ylikapellimestarina 1929–1950. Kuva on rajattu kirjasta, jonka teemoista yksi on yhtiön musiikkianti. Janne Mäkelän paneutuneissa teksteissä on paikoin sarkastista särmää. Kuva tahtipuikkoa heiluttavasta Haapasesta markkeeratkoon Ylen pitkäaikaista painotusta sivistävään klassiseen musiikkiin – ja myös sitä, että RSO:n lähes suorat konsertit Yle Teemalla ovat ainutlaatuista julkista palvelua.

Satavuotishistorian viisiosaiseksi kasvan sarjan ensimmäinen, Martti Soramäen Sensuurista sananvapauteen[2], ilmestyi jo 2022. Tulossa ovat vielä kirjat Yleisradion suhteesta Suomeen ja suomalaisuuteen, yhtiön yrityshistoriasta 1990-luvun alusta nykyaikaan sekä Yleisradion ruotsinkielisestä julkisesta palvelusta.

Hanke on iso, tutkijoita on koko joukko ja heillä vielä avustajia ja alihankkijoita. Parannus edelliseen kierrokseen, jonka kirjat ilmestyivät 1996[3], on melkoinen. Meitä oli neljä tutkijaa ja rajalliset resurssit. Itse tein osuuttani Ylen rahoilla kaksi vuotta, sekä vielä yliopiston palkalla elokuun, kunnes käsikirjoituksen perässä oli piste. Muiden tutkijoiden kaudet olivat merkittävästi lyhyemmät. Onkin erinomainen asia, että Yleisradio nyt panostaa historiansa tutkimiseen isolla kauhalla ja akateemisin kriteerein. Niillä toimittiin kyllä myös edellisellä kierroksella ja mandaatti oli silloin yhtä avoin kuin nyt.

Hankkeen koordinaattori Ismo Silvo kirjoittaa Kulttuurin vuosisadan esipuheessa: ”On jokseenkin hämmästyttävää, että systemaattista tutkimusta Yleisradion historiasta ei ole tehty aiemmin siitä näkökulmasta, että se perustettiin erityisesti kulttuuri- ja sivistysinstituutioksi.” Minä en sitä hämmästele, eikä pitkän linjan Yle-johtajan kokemuksineen Silvonkaan pitäisi, sillä sellaiseen (eli tällaiseen) tutkimukseen tarvitaan runsaat resurssit nimenomaan Yleisradiosta ja sen muukin kaikinpuolinen apu. Sellainen tilanne koitti vasta nyt.

Yleisradion 50-vuotishistoriahanke kaatui Eino S. Revon pääjohtajuuden päättymisen myötä ja tuotti vain Pirkko Tulpon toimittaman ja pääosin kirjoittaman pokkarin[4]. 70-vuotishanke toteutui, mutta ”lupamaksunmaksajien rahat” mainittiin monesti, sillä ne oli varsinaisesti tarkoitettu ohjelmien tekemiseen eikä kirjojen kirjoittamiseen. Tarvittiin myös ”ikkuna”, tilanne jossa Reino Paasilinna oli tullut pääjohtajaksi ja hänen kannattamillaan tai esittämillään hankkeilla oli myötätuulta.

Kulttuuri-osahankkeen johtaja Anu Koivunen aloittaa kirjan johdantoluvun Kulttuuri Yleisradiossa, Yleisradio kulttuurissa tarttumalla David Hendyn kirjoittamaan BBC:n 100-vuotisteokseen[5], jossa tämä pohtii, miten lähestyä yhtiötä, joka on ollut koko olemassaolonsa ajan kansakunnan elämän keskiössä ja johon kaikilla on jokin suhde. Hän päätyi keskittymään yhtiön työntekijöistä tehtyihin satoihin muistitietohaastatteluihin ja käsityöhön ohjelmien takana. Toinen Koivusen esiin nostama tutkimus on Dag Nordmarkin teos Ruotsin radion ja television kulttuuri- ja viihdeohjelmistosta[6].

Koivunen liittää Yleisradion 100-vuotishankkeen myös viime vuosikymmenten kamppailuihin ja näkee sen ”Ylen strategisena eleenä ajankohtaisessa ja jatkuvassa kiistelyssä yhtiön asemasta”. Aivan: ensi vuonna voidaan Ylen nakertajien eteen lyödä 6–7 kilon paketti painavaa tutkimusta julkisen palvelun todellisuudesta ja merkityksestä – vaikka eipä näillä taida olla liiemmin kiinnostusta tutkimustietoon perehtyä.

Hendyn ja Nordmarkin kirjoissa lähdetään verstaan lattialta, siitä miten ohjelmia tehdään ja ketkä niitä tekivät. Niin tehdään myös Kulttuurin vuosisadassa. Institutionaalinen ylätaso, saati yhteiskunnallinen ja poliittinen tilanne, esiintyy vain lyhyinä yleisluontoisina viittauksina. Esikuviaan seuraten kirjoittajat tekivät yli 80 tutkimushaastattelua sekä käyttivät aiempaa haastattelumateriaalia päästäkseen kiinni itse ohjelmatyöhön. Työn tuloksista, Yleisradion miljoonista ohjelmista, on otettu selvää myös tutkimalla ohjelmiston rakennetta ja tekemällä pistoja itse ohjelmiin, sikäli kuin niitä on säilynyt.

Kirjan alaotsikon ”luova ohjelmatyö” on tutkijoiden omaan käyttöönsä kehittämä käsite, joka kiteyttää kirjan fokuksen ja mahdollistaa sen kuvaamisen, miten ohjelmakoneen osaset toimivat. Nyt on parasta siteerata virkkeitä Koivusen alkuluvusta: ”Teoreettisesti ajatellen ehdotamme luovan ohjelmatyön käsitteellä eräänlaista toimijaverkkoteorian sovellusta, jossa ohjelmia ajatellaan koosteina, joissa ihmistoimijat, ohjelmatuotannon rakenteet ja teknologia linkittyvät. --- Luovan ohjelmatyön käsitteeseen mahtuu ohjelmien ohella myös ohjelmistosuunnittelu ja ohjelmien sijoittelu. --- Luovan ohjelmatyön käsite korostaa tekijöitä ja ohjelmia ja tekee eron anonymisoiviin kulttuuriteollisuustulkintoihin.”

Sata vuotta, radio, televisio, tekniikka, mediamaisema, kaikki sellainen eetteriin lähetetty ääni ja kuva, mikä liittyy laajasti ymmärrettyyn kulttuuriin. Tehtävä on rajattunakin valtava, eikä sen kaiken jäsentäminen paksun kirjan kokoiseksi yhtenäisesti toimivaksi tekstiksi ole helppo tehtävä. Oletan, että kirjoittajat ovat viettäneet yhden jos toisenkin tunnin aiheesta keskustellen ja oletan myös, että lopullisen rakenteen pohjan on tehnyt hankkeen johtaja Anu Koivunen, sillä jonkun se on aina tehtävä. Lopputulos on onnistunut. Ajassa joudutaan kyllä sahaamaan edestakaisin, mutta se on itse asian vuoksi väistämätöntä.

Kirja on samalla niin laaja ja moniaineksinen että sitä ei kannata alkaa esitellä yksityiskohtaisesti. Useimmat tuskin lukevat kirjan sanasta sanaan, ja rakenne mahdollistaakin etsiä sisällysluettelosta itseä kiinnostavat jaksot. Minulle antoisinta oli juuri se mikä on uutta ja mihin tekijät pyrkivät: kuinka ihmiset ovat ohjelmia tehneet ja mitä kaikkea on tarvittu, jotta tuote saadaan ulos. Muuten totean lyhyesti, että ohjelmia ja henkilöitä nimetään runsaasti, parhaimmillaan niin, että niitä/heitä esitellään mainintaa laajemmin. Toisinaan, mutta ei ylettömän usein, esiintyy myös puuduttavahkoja luetteloita.

Kärsimätön lukija voi syventyä Koivusen alkulukuun ja sitten valikoida sisältöjä oman kiinnostuksen mukaan. Viime vuosikymmenten kehityksestä kiinnostuneille suosittelen Heidi Keinosen lukua Tuotannon ja jakelun uudet muodot: draama- ja viihdesarjat 2000-luvulla, Janne Mäkelän ja Maiju Kanniston Arkistokuumetta mediayhtiössä -lukua sekä Anu Koivusen loppulukua Kulttuurilaitoksesta mediayhtiöksi muiden joukossa.

Mitään varsinaisesti kriittistä en keksi, vaan toistan taas kerran: Tutkimukset vastaavat niihin kysymyksiin, jotka valituille materiaaleille esitetään. Relevantteja kysymyksenasetteluja riittää, mutta kaikkiin lukijan mieleen tuleviin kysymyksiin ei vastaa mikään. Tässäkin tapauksessa laajempaa yhteiskunnallis-taloudellis-poliittista kehystä kaipaavat voivat hakea sitä vuoden 1996 kirjoista, Martti Soramäen kirjasta sekä aikanaan ilmestyvästä Ylen viime vuosikymmenten yrityshistoriasta. Esimerkiksi rahoituksesta päättävän omistajatahon linjaukset vaikuttavat suoraan ohjelmiston laatuun ja laajuuteen, kuten olemme hiljattainkin saaneet todeta.

Eivätkä Yle-aiheet jo tehtyihin ja tuleviin 100-vuotiskirjoihin ehdy. Esimerkiksi urheilua ei ainakaan sanana esiinny aiheissa (jollei Yleisradion suhde Suomeen ja suomalaisiin peilaudu urheilunkin kautta). Ja sitten on tämä kampanjointi Yleisradiota (eli julkista palvelua) vastaan. Se toki saattaa olla liian tulenarka aihe Ylelle, sillä siinä kriittinen katse kohdistuu paitsi Medialiittoon ja eräisiin sanomalehtiin, myös yhtiön poliittisiin ”omistajatahoihin”. Mutta ehkä Suomen Akatemia tai Suomen Kulttuurirahasto…

Anu Koivunen, Maiju Kannisto, Heidi Keinonen & Janne Mäkelä (toim.), Kulttuurin vuosisata. Luova ohjelmatyö Yleisradiossa 1926–2025. SKS 2025.

---------------------

VIITTEET

[1] https://journalisminsuomi.blogspot.com/2024/10/kahden-kanavan-televisio-tarjosi.html#more

[2] Martti Soramäki, Sensuurista sananvapauteen. Yleisradio 1926–2022. SKS 2022.

[3] Osa 1, 1926–1949: Eino Lyytinen, Perustamisesta talvisotaan & Timo Vihavainen, Sodan ja vaaran vuodet; Osa 2, 1949–1996: Raimo Salokangas, Aikansa oloinen; Osa 3: Kari Ilmonen, Tekniikka, kaiken perusta. Yleisradio Oy 1996.

[4] Pirkko Tulppo (toim.), Radioamatööreistä tajuntateollisuuteen. Puoli vuosisataa suomalaista yleisradiotoimintaa. WSOY 1976.

[5] David Hendy, The BBC. A People’s History. Profile Books 2022.

[6] Dag Nordmark, Finrummet och lekstugan. Kultur- och underhållningsprogram i svensk radio och TV. Prisma 1999.