Kahden poliitikon tragedia

RAIMO SALOKANGAS – Juha Vikatmaa (1941–1974) oli näkyvä kokoomuslainen poliitikko, joka tappoi itsensä. Seppo Toiviainen (1944–2005) oli taistolaiskommunistien akateeminen kärkinimi, joka joi itsensä tärviölle. Kummastakin on ilmestynyt tuore elämäkerta.

Opiskelin 1970-luvun alkupuoliskolla Turun yliopistossa. Kokoomus oli ylioppilaskunnan suurin puolue ja sen käsissä oli myös Turun Ylioppilaslehden päätoimittajuus. Juha Vikatmaa oli nuori apulaisprofessori oikeustieteellisessä tiedekunnassa, mutta ennen kaikkea pyrkivä poliitikko. Ylioppilaslehden lukija ei voinut jäädä hänestä tietämättömäksi.

Seppo Toiviaisen yliopisto oli Tampereella ja vaalipiiri Helsinki, joten hänestä tulin tietoiseksi lähinnä Helsingin Sanomien politiikkauutisista.

He herättivät aikalaisen kiinnostuksen, mutta kumpaakaan en ole koskaan nähnyt, eikä kummankaan edustama poliittinen suuntaus vetänyt puoleensa. Mediajulkisuutta seurasin, heidänkin.

Vikatmaan elämäkerran kirjoittaja Riku Keski-Rauska on kokoomuksen Porvarillisen Työn Arkiston (miten 70-lukulainen nimi!) johtaja. Hän väitteli Kekkosen Suomen yhden toisinajattelijan, Georg C. Ehrnroothin, elämäkerralla ja on kirjoittanut myös Ilkka Suomisen elämäkerran. Jälkimmäisen olen lukenut ja pidän sitä aika hyvänä.

Toiviaisen elämäkerran on kirjoittanut Lauri Hokkanen, jota kai voi luonnehtia toipuvaksi taistolaiseksi. Hänen edellinen teoksensa Kenen joukoissa seisoin – senkin olen lukenut – on sekoitus entisen taistolaisen itseruoskintaa ja kommunistisen liikkeen kritiikkiä. Hän oli taistolaisten Helsingin piirisihteerinä Toiviaisen läheinen työtoveri ja myös ystävä.

Remonttimies

Juha Vikatmaa oli kahden teologi-opettajan poika Raumalta, kympin oppilas ja kunnianhimoinen menestyksenhakija kaikessa mihin ryhtyi. Ylioppilastodistuksessa oli tietenkin kuusi laudaturia. Keski-Rauskan kuva vanhemmista, eritoten äidistä, on karu. Tiukat säännöt, vaatimus olla paras ja usko siihen, että poika pärjää missä vain. Kapinointia edusti nuorena solmittu avioliitto naisen kanssa, jota vanhemmat eivät pitäneet poikansa arvoisena.

Vikatmaa meni Turun yliopiston uuteen tiedekuntaan lukemaan oikeustiedettä ja edistyikin – mutta kadehti opiskelutoveriaan, aikansa lapsitähteä Hannu Tapani Klamia. Oikeustieteen tohtori hänestä kuitenkin tuli, vaikka politiikka vei jo ison osan ajasta. Väitöskirja arvioitiin keskinkertaiseksi.

Politiikkaan hän astui ulkopuolelta. Keski-Rauska arvelee Vikatmaan läheisten tietojen perusteella, että jos sosiaalidemokraatit olisivat kysyneen ensin, tästä olisi tullut demari. Ovelle tultiin kuitenkin kokoomusnuorista pyytämään Matti Virkkusen sitoutumattomaksi valitsijamiesehdokkaaksi vuoden 1968 presidentinvaaleihin. Äänimäärä ei riittänyt valintaan, mutta oli niin suuri, että Vikatmaasta tuli erinomainen ehdokas kunnallisvaaleihin, nyt kokoomuksen jäsenenä.

Uutta oli Vikatmaan amerikkalaistyylinen vaaliorganisaatio ”Juffen rinki” ja sen toteuttama vauhdikas kampanja, joka tuotti tulosta. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Vikatmaa jätti 11 324 äänellään vaalipiirin vanhat kokoomusedustajat kauas taakseen.

Kuva on kirjasta.

Hän oli yksi ”remonttimiehistä”, joiden pyrkimyksenä oli uudistaa kypäräpappikokoomus ja viedä se Kekkosen ulkopoliittisen linjan taakse. Hän toimi häikäilemättömästi pyrkien viimein saamaan aikaan suuren keskustaoikeistolaisen puolueen, jossa olisivat keskustapuolue, liberaalit sekä ”maltilliset enemmistöt” kokoomuksesta ja ruotsalaisesta kansanpuolueesta. Ne ei-maltilliset jäisivät sylkykupiksi uuden puolueen oikealle puolelle. Tiukasti salattu hanke kuitenkin vuosi puolueiden johdoille, Helsingin Sanomilla oli vihiä, ja Kekkonen päätteli aivan oikein, että kyse oli myös Ahti Karjalaisen presidenttitiestä. Kotiryssätkin olivat kuvassa mukana.

Hankkeen myötä ”Vikatmaan poliittisesta toiminnasta tuli runnovaa niin sanoissa kuin teoissa”, kirjoittaa Keski-Rauska. Seurauksena oli konflikti puoluejohdon kanssa, oli puheenjohtaja sitten Harri Holkeri tai tämän seuraaja, remonttimiestoveri Ilkka Suominen. Kun periaatteena oli kaikki tai ei mitään, seurauksena oli umpikuja, johon vaikuttivat myös yksityiselämän suuret vaikeudet.

Lupaava sosiologi

Seppo Toiviaisen isä oli upseeri mutta ei aikansa stereotyyppi. Toisen pojan mukaan hän oli kasvattajana kannustava, vältti komentelua, luotti poikiensa harkintakykyyn ja hyväksyi heidän tekemisestä. Hän myös kirjoitti kolme romaania ja elämäkerran. Perheessä luettiin Helsingin Sanomia, ei Uutta Suomea. Isäkapinasta Seppo Toiviaisen myöhemmissä valinnoissa ei ollut kysymys.

Hokkanen aloittaa kirjan kertomalla, että ”hullu vuosi 1968” tempasi Toiviaisen mukaansa barrikadeille, antoi elämälle sisällön ja varmuuden päämäärästä, kommunismista. Väitöskirjansa esipuheessa Toiviainen kertoi kasvaneensa vuonna 1968 ”hyväntahtoisesta uusvasemmistolaisesta lujatahtoiseksi marxilaiseksi”. Hän ihaili Che Guevaraa, jonka ikoninen valokuva punatähtibaskereineen on pintajulkisuudessa peittänyt sen, että Guevara oli väkivallan profeetta. Toiviaisen muuttuminen tiukaksi kommunistiksi oli herätyksenomainen hurahdus.

Toiviainen opiskeli Helsingin yliopistossa maisteriksi Matti Kuusen johtamassa folkloristiikassa, mutta varsinaiseksi kotipesäksi muodostui sosiologia ja asema Antti Eskolan assistenttina Tampereella. Hän väitteli vuonna 1970 vain 26-vuotiaana musikologisia osakulttuureita koskevalla kyselytutkimuksella, jota hän myöhemmin luonnehti ”60-luvun paskasosiologiaksi”. Tutkimus sai rahoitusta Yleisradiolta ja sillä oli merkittävää vaikutusta yhtiön musiikkipolitiikkaan. Informatiivisen ohjelmapolitiikan kielessä musiikki oli ”sävelinformaatiota”, ja Toiviaisen kyselyt kansan musiikkimausta antoivat välineitä monipuolistaa tarjontaa.

Hokkanen ja monet muut Toiviaisen tunteneet olivat sitä mieltä, että tämän olisi pitänyt jäädä yliopistoon eikä lähteä politiikkaan. Sen verran politiikka, kuten Sinisalon ja kumppaneiden haamukirjoittajana toimiminen, vei aikaa että tutkimuspuolen tulokset jäivät niukoiksi. Hän sitten suostui ehdokkaaksi Helsingin vaalipiiriin vuoden 1979 eduskuntavaaleissa, ja tehokkaita äänten keskittäjiä taistolaiset kun olivat, läpimeno oli varma.

Kuva on kirjasta.

Kommunistien jäsentenvälisissä Toiviainen periaatteessa kannatti eheytystä, mutta kun Skp vihdoin jakaantui virallisesti 1984, hän meni kotiin ja veti kännit. Koko loppuelämänsä ajan Toiviainen olikin viinan vietävänä ja eli viimeiset vuotensa erakkona Helsingin Kalliossa.

Hokkanen kertoo kirjan olevan jatkoa hänen taistolaistilitykselleen ja sitä se turhan usein onkin. Parhaita jaksoja ovat ne, joissa pääosassa on Toiviainen. Kuten Juha Vikatmaa, Seppo Toiviainen oli kaikki tai ei mitään -mies, ja kun aate alkoi mureta alta ja lopulta sen emämaa lakkasi olemasta, jäljelle jäivät pettymys ja viina.

Riku Keski-Rauskan Vikatmaa-biografia on sellaisen tutkijan työtä, joka on itseään säästämättä mennyt kohteensa ja tämän lähipiirin nahkoihin. Jo hänen Suominen-kirjansa perustui kohdehenkilön ja tämän läheisten luottamukseen ja luottamuksen Keski-Rauska on saanut myös Vikatmaan läheisiltä.

Jos näistä kahdesta kirjasta jokin opetus pitää repiä, niin varmaan se (Erno Paasilinnan aforismia

siteeratakseni), että usko ei petä kun uskoo. Mutta maailma on arvaamaton.

Riku Keski-Rauska, Kasvonsa peittänyt mies. Juha Vikatmaan elämä. Docendo 2024. Lauri Hokkanen, Kommunismin teloitettu unelma. Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia. Docendo 2024.